Lyhyitä kertomuksia - 13

Total number of words is 3662
Total number of unique words is 1925
24.7 of words are in the 2000 most common words
35.2 of words are in the 5000 most common words
40.7 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Voi, montakin lasia hän tarjoisi. Ja parasta sherryä, mitä kellarissa
olisi. Kumma ettei Herman huomannut sitä tehdä.
--Tulkaa, olkaa niin hyvä. Lasi viiniä, se lämmittäisi teitä.
Hän ei tiennyt, millä parhaiten olisi häntä hyvittänyt. Mutta viskaali
kiitti ja sanoi, ettei hänellä tällä kertaa olisi aikaa. Otti
jäähyväiset ja meni.
--Lähde, lähde sisään aika kyytiä, sanoi Herman, vielä kerran.
He menivät yhdessä, Herman huoneesensa ja hän omalle puolelleen.
Sänkykammarissa ei ollut ketään. Hän avasi kaapin ovet, veti esiin
vaatevakat. Kun hän ensin väsyttäisi itsensä työllä, saisi hän ehken
paremmin untakin.
Vaikka väsynyt hän kyllä oli nytkin. Jalat olivat niin hervottomat,
ettei tahtonut jaksaa tuolille nousta ylettääkseen ylemmille hyllyille.
Pää tuntui heikolta, maailma musteni silmissä, ja koko ruumista
viepotti niin, että hän pelkäsi putoavansa. Hän tarttui molemmin käsin
hyllyyn kiinni ja nojautui kaappia vasten. Kun hän vähän aikaa oli
sillä tavoin seisonut, meni kohtaus ohitse.
Hän alkoi järjestää vaatteita kaappiin. Nyt ei auttanut ajatella
mitään, tehdä työtä vaan, työtä, niin kauvan kuin pystyssä pysyisi.
Pyöreissä kääreissä olevat lakanat hän lateli ylimmälle hyllylle
niinkuin ennenkin, toiselle pöytäliinat.
Kuinka hän ennen tätä työtä tehdessään oli nauttinut. Niiden
järjestämisestä ensiksikin ja sitten katsellessaan noita valkoisia,
tasaisia liinavaate-riviä, joissa aina itsekussakin pakassa oli täydet
tusinat yhdennäköisiä ja yhdenkokoisia sekä täsmälleen samalla tavalla
taitetuita kappaleita lajiaan.
Miksi ei hän nyt nauttinut? Kädet ikäänkuin tottumuksesta laittelivat
kääreet entisille paikoille, mutta sielu ei ottanut osaa työhön
ollenkaan. Hän oli kuin laiva, joka entisestä voimasta vielä jatkoi
kulkuaan, vaikka kone oli herennyt käymästä.
Missä oli hänen sielunsa? Oliko se lähtenyt pois hänen ruumiistaan?
Hän oli ilman sielua. Tiesikö kukaan ihminen, kuinka onnetonta oli
sieluton elämä?
Saisiko hän koskaan sielunsa takaisin?
Jos lähtisi kävelemään ulos, raittiisen ilmaan, ehkä hän siellä
virkistyisi ja tulisi entiselleen.
Hän mättäsi vaatteet alemmille hyllyille, ei välittänyt enää
järjestyksestä, kun vaan sai vakat tyhjennetyiksi.
Ja sitten ulos! Nopeasti, ettei kukaan näkisi. Ei saisi kukaan huomata,
ettei hänellä ollut sielua.
Hän puki päälleen etehisessä ja pääsi ketään tapaamatta kadulle. Alas
rantaan päin kääntyi. Katuvierustalla tuli pieni, ryysyinen poika
avojaloin häntä vastaan. Hän puhalteli punaisia käsiään ja värisi
vilusta. Mutta Elli kadehti häntä. Hänellä oli sielu, mitä siitä, jos
ruumista palelsi. Kuinka mielellään hän olisi vaihtanut elämää tuon
pojan kanssa!
Rannalla lastasivat työmiehet tavaroita laivaan. Siellä oli liikettä ja
tointa. Tervettä, reipasta väkeä. Miekkoiset! Heillä oli kaikilla sielu
mukanaan työssä. Eivät tienneet, kuinka onneton hän oli, joka
silkkiturkissa hiivelteli heidän ohitsensa. Mitäs hän täällä tekikään
ihmisten ilmoilla! Pois puistoon hänen oli meneminen, siellä oli
hiljaista ja yksinäistä.
Hän poikkesi syrjäkadulle, joka vei niemelle päin. Se oli hänelle
vallan outo, ei muistanut sitä koskaan ennen kulkeneensa. Mäkinen,
epätasainen katu, ilman katuvierustaa, ja tavattoman paljon lokaa.
Koira haukkui erään talon portilla. Häntäkö? Ei, poliisi siellä käveli,
koira läksi hänen jäljessään ja haukkui yhä raivokkaammin.
Kun ei vaan kääntyisi katsomaan taakseen ja älyäisi häntä. Elli
hiljensi askeleitaan, kunnes poliisi kääntyi poikkikadulle.
Puiston penkille hän vajosi istumaan. Olipa hän tosiaankin väsynyt! Hän
antoi päänsä kallistua taaksepäin selkäkarmin laidalle ja ummisti
silmänsä.
Tuuli pieksi puiden paljaita oksia. Aallot kohosivat ja paiskasivat
vaahtoista vettä ylös kiviseen rantaan. Kellastuneet lehdet lentelivät
hänen ympärillään.
Täällä oli hiljaista ja yksinäistä, kunpa olisi saanut kuolla tähän.
Vaipua ikuiseen uneen, eikä enää koskaan, koskaan aukaista silmiään!
Mitäpä hänellä enää oli maailmassa tehtävää! Sillä hänestä ei enää
olisi äidiksi eikä vaimoksi. Lapsiraukat! Ja Herman?
Hän näki Hermanin edessään voimakkaana, tarmokkaana ja iloisena
niinkuin ennen. Kuinka voi olla mahdollista, että sama Herman olisi
saattanut sytyttää puotinsa tuleen?
Hänen asiansa olivat sotkuiset, hän pelkäsi käyvän hullusti, siitä kait
se onneton ajatus hänessä heräsi. Se ei antanut hänelle rauhaa, siksi
hän niin useasti viime aikoina nousi ylös keskellä yötä ja lähti ulos.
Kierteli kaiketi puodin ympärillä ja hautoi kamalaa aikomustaan, kunnes
viimein sen teki. Ja onnistui niin hyvin, ettei kenessäkään mitään
epäluuloa herännyt, ei kenessäkään muussa paitsi hänessä. Ja hänen
suunsa oli lukittu. Ei hän voinut antaa ilmi omaa miestään.--Ei--vaikka
Jumalan ja ihmisten edessä sen kautta tulisikin osalliseksi samaan
rikokseen.
Entä jos heidät molemmat vietäisiin vankeuteen jonakuna päivänä?
Mihinkä joutuisivat lapsiraukat, heidän pienet, viattomat lapsensa,
jotka eivät vielä edes ymmärtäisi, minkätähden isä ja äiti on pantu
linnaan? Kuka pitäisi heistä huolta, murhapolttajien lapsista?
Lohduttaisiko heitä kukaan, kun itkivät ikävissään?
Ja sitten, kun he kasvavat suuriksi ja saavat tietää, että heillä on
rikolliset vanhemmat?
Ooh, kuinka pahasti se ajatus kouristi hänen sydäntään! Hänen täytyi
nostaa päänsä pystyyn, nähdäkseen, oliko tuonoinen poliisi
lähitienoilla.
Eipä ollut, ei näkynyt eikä kuulunut ketään.
Tuuli vaan humisi, puut ja oksat heiluivat, varisseet lehdet lentelivät
pitkin tietä. Ja järvi paisui mustana ja kohisi, vesi räiskähteli
rannan kiviin. Se oli luonnon musiikkia. Eivätkö laineet kutsuneet
häntä luokseen ja luvanneet lepoa?
Varjele taivas--itsemurhanko hän tekisi? Pois semmoiset mietteet, pois!
Hänen päänsä vaipui taaskin selkälaudalle, jospa armias kuolema hänet
muutenkin tapaisi, kun hän hiljaa sitä tässä odotteleisi...
Miksi hän juuri pelkäsi vankeutta? Ei viskaali vielä mitään epäillyt.
Hän puhui salissa murhapoltosta, mutta Hermania hän ei aavistanut
syylliseksi. Eikä suinkaan hän sen jälkeenkään--
Mutta kuinkas olikaan? Eikö hän puhunut ristiin? Eikö hän portilla
puhunut vallan toista kuin sisässä sitä ennen?
Hänelle välähti mieleen äkkiä jok'ainoa sana. Salissa hän oli
valittanut kipeyttään, portilla taas vakuuttanut olevansa aivan terve.
Ja salissa hän sanoi, ettei hän mainittavasti ollut tulipaloa
säikähtänyt, portilla ihan päinvastoin.
Senpä vuoksi viskaali häneen niin kummasti katsoikin. Ja sen vuoksi hän
niin kiireesti läksi. Luultavasti huomasi--niin, tietysti hän huomasi
ja meni ehkä antamaan käskyn poliisille, että tulisi panemaan hänet
kiinni.
Kuinkas olikaan--? Taas hän nosti päänsä pystyyn. Pantiinko ihmisiä
kiinni heti? Eikö heitä ensin tutkittu?
Hän muisti nähneensä markkinoilla kerran, kun kaksi poliisia kuljetti
erästä miestä, joka vannoi, ettei hän ollut mitään varastanut. Eivätkä
ne päästäneet häntä irti, veivät vaan väkisin.
Ehkä olivat jo siellä kotona häntä hakemassa. Ja ehkä oli kuitenkin tuo
äskeinen poliisi hänet älynnyt ja neuvoi nyt toisille, mihin hän oli
mennyt.
Askeleita kadulla? Ei--se oli vaan työmies, joka käveli siellä
rautakanki olalla. Ei tullut tänne päin.
Mutta saattoihan minä hetkenä hyvänsä joukko poliisia ilmestyä kadun
kulmaan ja silloin he varmaan paikalla älyäisivät hänet täältä
penkiltä. Niillä oli silmät kuin havukoilla--
Hän hyppäsi ylös ja pakeni pois suorinta tietä niemen kaukaisimpaan ja
yksinäisimpään kärkeen. Astui kiireesti, ja ehätti ennen pitkää sinne,
josta tiesi, etteivät häntä hevillä löytäisi, ei varsinkaan, jos hän
vielä piiloutuisi tuon huvihuoneen taakse. Hän livahti nurkan toiselle
puolelle ja kyyristyi alas maahan. Sieltä hänen sopi salaa aina
vilkaista tielle, jos kuuli askeleita, ilman että häntä älyäisivät. Nyt
ei siellä ketään näkynyt, ei koko tiellä. Hän sai rauhassa levähtää
hiukan. Olikin niin väsynyt juoksussaan, että värisi. Hän nojasi
kämmentään kylmään, hiekkaiseen maahan ja selkää huvihuoneen seinään.
Pää jymisi ja sydän paukutti, ja kaikki suonet paukuttivat. Ei hän
saattanut edes kuunnella, jos tiellä ilmestyisi mitään epäiltävää.
Täytyi väijyä silmillään ja varoa, ettei pää pistäisi liiaksi esille
nurkan takaa.
Kuinka oli hän näin peräti onnettomaksi joutunu! Eilen vielä oli kaikki
toisin. Mutta hän ei enää ollut sama ihminen. Epäluulo oli hänet
vallannut. Hän ei ollut enää oma herransa, ei hallinnut omia
ajatuksiaan. Ne risteilivät omavaltaisesti hänen aivoissaan, ne
jymisivät hänen päässään, tempoivat ja kiskoivat ja veivät voiton. Ei
se ollut hän itse, joka epäili Hermania, joku vieras, outo henki oli
tunkenut hänen sisäänsä ja karkoittanut pois hänen oman sielunsa.
--Herman, Herman, pelasta minut, hän vaikeroitsi.
Tuliko siellä nyt joku? Kuuluihan kolinaa? Hän teroitti silmiään ja
koetti katsoa tien viimeiseen kolkkaan. Eihän siellä näkynyt ketään.
Mutta mistä kuului kolina?
Hän vilkasi taakseen. Sieltä se oli järveltä. Suuri proomu kulki
ohitse, jonkun matkan päässä, ja perässä oli kaksi miestä. Ne varmaan
olivat älynneet hänet siellä lymyilevänä, ja arvanneet hänet
pahantekijäksi. Tuota pikaa he joutuisivat kaupungin rantaan ja silloin
hän oli hukassa. He arvatenkin heti ilmoittaisivat hänet poliisille.
Pois tästä paikasta, pois! Toiselle puolelle niemeä, etteivät proomusta
voisi häntä kauvemmin nähdä. Hän ei kävellyt enää, hän juoksi.
Läähättävänä hän pääsi toiselle puolelle niemeä, sinne missä jyrkkä
kallio laskeusi rantaan.
Proomua ei hän enää eroittanut, airojen jyskekin eteni.
Mutta järvi kohisi hänen edessään mustana ja mahtavana. Aallot vyörivät
kaukaa häntä kohden toinen toistaan ajaen. Ja toinen toisensa jälkeen
paiskautuivat ne kallion seinään ja viskasivat vaahtoista harjaansa
ylös ikäänkuin häntä tavottaakseen.
Ne hänen tuskansa lopettaisivat pian.
Kuinka voimakkaina ne vyörivät. Laskivat syvälle alas, kohosivat
jälleen ylös lähempänä, yhä lähempänä.
Lakkaamaton vyöryvä liike pani kaikki aaltoilemaan hänen silmissään.
Metsä aaltoili järven toisella puolella, taivas aaltoili ja kalliokin
hänen allaan nousi ja laski samaan tapaan.
Eikä tauonnut humina hänen korvissaan.
Mitäpä hän suri! Tuolla alhaalla oli lepoa.
Hän kohotti käsivartensa pään yli, kumartui eteenpäin ja heittäytyi
alas.
Valahti vielä kerran hänen eteensä lempeä näky: Herman miehekkäänä ja
terveenä, ja lapset salin lattialla iloisesti leikkivinä.
Siihen loppui kaikki. Kylmä aalto loiskahti ja särkyi, silkkinen turkki
heilahti auki, mutta painui sitten mukana alas. Toinen aalto seurasi ja
vyöri eheänä sen kohdan ylitse.
Ja tuuli humisi yhä, pilvet raskaasti ajelehtivat taivaalla, järvi
kohisi mustanpuhuvana ja lakastuneet lehdet lentelivät sihisten
ilmassa. Ei näkynyt elävää olentoa missään.
[Kuopiossa v. 1891. "Valvoja" 1891. Novelleja II.]



ERÄS PUIJOLLA KÄYNTI.

Aina sai jo talvella vanhemmiltaan luvan kutsua Hilman luokseen kesää
viettämään. Ja hän oli siitä äärettömästi iloinen, sillä nyt he olivat
koko vuoden olleet toisistaan erillään, aina siitä, kun keväällä
koulunsa lopettivat. He, jotka niin hirveästi pitivät toisistaan ja
jotka pienestä pitäen olivat joka päivä olleet yksissä.
Tosin he tällä ajalla ahkerasti lähettivät kirjeitä toisilleen,
vähintäinkin kerran viikossa. Ja olihan siinäkin oma viehätyksensä,
mutta ei se sentään samaa ollut kuin yksissä olo, ei likimainkaan!
Sillä kirjeessä ei kumminkaan voinut niin tarkalleen kaikkea kertoa,
siitä olisi venynyt kauhean pitkät luntat. Sitten vielä sekin peloitti,
että jos postissa aukaisevat, taikka jos sattuisi joutumaan hukkaan,
tai jollain tavalla muiden ihmisten käsiin. Silloin tulisivat kaikki
heidän salaisuutensa ilmi! Taivas kuinka se ajatus pöyristytti!
Kesäkuun viides päivä valkeni, silloin oli Hilma odotettavissa. Aina
oli jo edellisellä viikolla siistinyt ja järjestänyt kammarinsa niin
sieväksi, ettei sitä vielä koskaan oltu niin sievänä nähty. Muun muassa
hän oli saanut uudet valkoiset uutimet ikkunaan ja sitten sattui vielä
semmoinenkin onni, että hänen kellertävä ruusunsa juuri siihen aikaan
oli täydessä kukassa. Sen hän asetti pöydälle, sohvan eteen. Sillä
sohvassa he tietysti enimmiten istuisivat. Siinä oli niin mukava olla
selkä kenossa, toinen toisessa nurkassa, toinen toisessa, saattoivat
katsoa toisiaan silmiin ja puhella hiljaa, ettei kuuluisi mitään
viereiseen lasten kammariin.
Mitähän kaikkea mahtoi Hilmalla olla kerrottavaa? Ainalla sitä
riittäisi koko kesäksi. Kyllä nyt puhuisivat asiat puhki ja halki.
Hän oli jo mielessään moneen kertaan käynyt ne läpi, ettei mitään vain
unohtuisi. Ja sitten hän myöskin oli päättänyt, mitkä ensin olivat
kerrottavat ja mitkä hän jättäisi tuonnemmaksi. Paljon tällä ajalla
olikin tapahtunut, kun sitä oikein ajatteli; mitä Hilma sanoneekin, kun
kuulee. Mahtaa hän ihmetellä!
Voi, sitä riemua kun juna tulla puhkusi asemalle ja Hilman iloiset
kasvot ilmestyivät ensin ikkunassa ja sitten koko persoona vaunun
ovella. Aina hihkasi, Hilma nauroi ääneen ja sillä kertaa he
tupsahtivat toistensa syliin. Eivät osanneet pitkään aikaan puhua,
nauroivat vaan, antoivat muiden hommata kapsäkit ja muut tavarat
kotiin, ja läksivät itse käsikynkässä astumaan kaupunkia kohden. He
oikein välttivät, ettei kukaan lyöttääntyisi heidän seuraansa, he
tahtoivat olla kahden kesken, varsinkin nämä ensi hetket.
Kuinka he nauttivat, kun pääsivät asettumaan rinnan sohvaan ja saivat
ruveta kertomaan oikein alusta alkaen kaikki asiat. Ainan pikku veljet
tekivät vähän kiusaa, raoittelivat ovea ja kurkistelivat. Aina tiuskasi
heille monet kerrat, ja sulki oven. Ei auttanut, vähän päästä he taas
uudelleen olivat siinä. Eivätkä he välittäneet rukouksistakaan. Mutta
sitten keksi Aina keinon. Kun heille tuotiin kahvia, otti hän
tarjottimelta sokuripalasia ja peparkaakkuja, meni lastenkammariin,
näytti mitä hänellä oli kädessä ja kysyi, jos lupaisivat olla siivolla,
niin saisivat. Se vihdoinkin vaikutti. Läksivät kuin läksivätkin pois
ovelta ja antoivat heidän olla koko sen illan ihan rauhassa.
Seuraavana päivänä he menivät käymään Tyyran luona, joka myöskin oli
heidän entisiä toveriaan ja hyvä ystävä sitä paitse. Vaikka he
ylipäätään eivät ihan hyvin tulleet hänen kanssaan toimeen, sillä Tyyra
heidän suhteensa tavallisesti esiintyi niin kovin järkevänä ja miltei
guvernanttimaisena. Hän se aina selitti, mikä oli sopivata, mikä ei,
tiesi täsmälleen, mitä ihmiset mistäkin asiasta sanoisivat, ja pani
sille äärettömän suuren merkityksen. Se hänellä oli mittakeppinä aina
asioita arvostellessa.
Eivätkä he kumpikaan, ei Hilma eikä Aina kyenneet häntä siinä
vastustamaan. Yleinen mielipide, olihan se tietysti kumoamaton tuomio,
jonka suhteen varsinkin naisen tuli ehdottomasti alistua.
Mutta, herra varjele, se oli välistä hirveän vaikeata. Heillä juuri
molemmilla oli useasti kiihkeä halu tehdä semmoista, jota tiesivät,
ettei yleinen mielipide ensinkään hyväksynyt. Ja kun he onnistuivat
tehdä sitä salaa, ettei se tullut tiedoksi, niin siinäkös vasta
viehätys! Semmoiset työt ne heitä parhaiten toisiinsa sitoivatkin.
--Muistatkos?
--Niin, muistatkos? Sitä juuri, sitä kertaa!
--Mitä, jos joku tietäisi!
Näin he jo koulussa ollessaan viittailivat semmoiseen asiaan, josta
vain he molemmat tiesivät. Toverit olivat harmiinsa haljeta.
--Nuo kun ovat olevinaan. Tietysti se ei ole yhtään mitään, koettavat
vaan saada meitä uteliaiksi.
--Luuletko, että välitämme teidän salaisuuksistanne? Pyh, on meillä
itsellämme paljon suurempia ja tärkeämpiä.
Niin he tavallisesti purkivat vihaansa sanoissa, nyrpistivät nenäänsä
eivätkä olleet enää kuulevinaankaan, vaikka korvat olivat terhallaan,
että jos kuitenkin jotain ilmaisisivat.
Niitä kyllä oli hauska niin kiusoitella. Mutta Tyyran suhteen he
menettelivät toisella lailla. Joko he sitten koettivat täydellisesti
peittää häneltä koko juttua, taikka jos pelkäsivät, että hän kuitenkin
saisi siitä jotain vihiä, niin ehättivät jo edeltäpäin hänelle
kertomaan, voidakseen antaa asialle niin edullisen värityksen kuin
suinkin.
Hilma oli noin viikon päivät ollut Kuopiossa, kun he Ainan kanssa
päättivät lähteä Puijolle. Mutta kahden vaan, sillä se oli paljon
hauskempata. Eivät virkkaneet Tyyrallekaan tuumasta mitikkään. Ja salaa
he lähtivät kotoa, ei pyytänyt Aina lupaa mammaltaankaan. Sillä he
olivat nyt aikuisia, seitsemäntoista vuoden vanhoja, ja he olivat
tulleet siihen päätökseen, että heitä pidettiin ihan liian lapsina
vielä, ja että se oli heille alentavaista pyytää lupaa joka paikkaan.
Mikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin?
Herman, vaikka oli vasta kahdentoista vanha, sai jo liikkua jotenkin
vapaasti. Oli usein tuntimäärät kotoa poissa, ja jos mamma sitten
kysyikin: »missä sinä olit?» sai hän useimmiten vastaukseksi vaan
lyhyen: »olinpahan».
Niin, mikseivät he voisi tehdä samalla lailla? He, jotka olivat viisi
vuotta Hermania vanhempia, melkein täysi-ikäisiä jo. Ei nyt ihan, mutta
melkein, ei siinä paljoakaan uupunut.
Päätetty siis!
Tornin kello näytti hiukan kuudetta, kun he portilta läksivät. Hyvissä
ajoin he vielä ennättäisivät takaisin illalla.
Ainan sydän hiukan pamppaili--hän ei vielä tätä ennen ollut koskaan
mennyt kaupungillekaan kävelemään lupaa pyytämättä ja nyt--! Nyt he,
kaksi nuorta tyttöä, menisivät yksinään ja ominpäin Puijolle saakka. Se
oli ihan kauheata,--mutta se kauheus, se se juuri veti puoleensa.
Uskallusta siihen vaadittiin, mutta sitä heillä oli toki riittämään
asti.
Möllykkä-Kaisa ehätti koppelistaan ulos aukaisemaan heille raskasta
tulliporttia. Levitti sen selki seljälleen ja sulki sitten verkalleen
heidän jälkeensä.
Kas, nyt he olivat kaupungin ulkopuolella!--Ylt'ympäri näkyi vaan
peltoa, niittyä ja metsää. Vasemmalle oli ylänköjä ja alankoja, mutta
vähän etempänä kohosi oikeaan Puijon mahtava mäki, kuopiolaisten
ylpeys.
Sinne vei kaksi tietä, leveä ajotie, joka heti siinä aidan takana
kääntyi oikeaan, ja polkutie, johon poikettiin vasta tuonnempana
Julkulan haaralta. Sen he tietysti valitsivat.
Päivä paistoi, ilma oli kirkas, mieli kevyt ja jalat nopeat. Pian
haihtui heiltä viimeinenkin pelko, sillä oli sitä sentään pikkuruisen
piileillyt siellä sydämmen pohjalla, vaikkeivät tahtoneet tunnustaa.
Mutta nyt he unohtivat Tyyrat ja mammat ja kodit ja koko maailman.
Tunsivat povessaan jotain semmoista, jota linnun pojat mahtavat tuntea,
kun ensi kerran pääsevät lentoon.
Eivät he osanneet edes puhuakaan, huudahtelivat vaan innoissaan:
--Eikö tämä ole hauskaa, Hilma, sano!
--On, niin äärettömästi!
--Minulla ei vielä elämässä ole ollut näin ihmeesti hauskaa.
--Eikä minulla.
--Mutta kuule--!
Aina seisahtui, hänelle iski merkillinen ajatus päähän.
--Kuule, Hilma!
--Kuulenhan minä.
--Emmekö riisu kenkiä ja sukkia jaloistamme?
--Taivas--mitä sinä ajattelet?
--Että menisimme avojaloin ylös torniin?
Hilma kuunteli ihmeissään, ei tahtonut oikein vielä tajuta.
--Avojaloin ylös torniin?
--No niin, niin!
--Entä sukat ja kengät? Kantaisimmeko niitä käsissämme?
--Emmekä kantaisi. Piilottaisimme tänne johonkin pensaasen, ei niitä
sieltä kukaan keksi, ja sitten tullessa otamme jalkaan taas.
--Olisihan se jotakin--mutta uskallammeko? jos sattuisi tornissa
olemaan ihmisiä?
--Vielä mitä. Eipä täällä näy ketään.
Aina istui jo kivellä ja veti kenkää jalastaan.
--Ettäkö todellakin aijot?
--Minä en ainoastaan aijo, minä sen teen.--Entä sinä?
--Minä myös. Tietysti, kuinkas muuten.
Herranen aika--! Kuinka se hiekka pisteli jalkoihin! Koski niin, että
täytyi parkaista vähän väliä, nauraa, ja taas parkaista. Mutta sekös
vasta oli riemua! Että saattoi olla maailmassa niin suuren suurta
riemua!
He menivät polkutien juuresta vähän matkaa metsään, löysivät siellä
suuren kiven ja sen vieressä pensaan. Niiden väliin he kantoivat sukat
ja kengät siksi aikaa. Eikä niitä sieltä kukaan voinut löytää,
liiatenkin kun ei tiennyt etsiä. Varmuuden vuoksi he vielä kurkkivat
joka haaralle ympärilleen, mutta ei näkynyt kristittyä sielua missään.
Eikä liioin kuulunut mitään epäiltävää. Lintu viserteli läheisessä
puussa, toinen vastasi loitompaa ja kaukana jossain haukkui koira.
Muuten oli kaikki hiljaista.
He alkoivat astua polkua ylös. Arastellen ja iloisesti valittaen.
--Ai, ai, ai, Hilma kulta! Koskee, koskee.
--Minuunkin koskee hirveästi. Herra juu--!
--Mikä tuli?
--Eiköhän ollut lasi?
--Eihän toki? Tuleeko verta?
--Ei tule.--Mutta ajatteles, jos täällä on käärmeitä.
--Pysytään keskellä polkua, siinä me ne ainakin näemme.
--Emme me pelkää.
--Emme lainkaan. Hui, hai!
Ja sitten he jo ottivat rohkeampia askeleita ylös. Hyppäsivät kiveltä
kivelle, missä niitä vain löytyi, sillä hiekka pisteli jalkopohjia,
mutta kivi tuntui sileältä ja hyvältä.
--Mutta ajatteles, Hilma, mitähän sanoisivat tytöt, jos tietäisivät?
--Tokkohan kerromme kenellekään?
--Emme kerro, emme tietystikään, vaikka kuinka uteleisivat. Päätetään,
ettemme milloinkaan maailmassa kerro tätä yhdellekään ihmiselle. Taikka
kertoisimmeko sitten kun olemme viidenkymmenen ikäisiä mummoja?
--Niin, silloin jo kyllä voimme kertoa. Ei sitten enää ole vaaraa.
--Tämä tulee olemaan meidän suurin salaisuutemme elämässä. Etkö usko?
--Uskon minä. Sillä tämä on niin kummaa, ettei voi kummempaa tapahtua.
--Eikä ketkään tytöistä olisi uskaltaneet tätä tehdä, paitsi me kaksi.
Vai luuletko?
--Eivät toki olisi uskaltaneet, ei vaikka--! Kuka niistä olisi tullut
ajatelleeksikaan mitään tämmöistä?
--Se oli minun tuumani, Hilma, alkuaan.
--Myönnän, myönnän.
--Kuule, oles hiljaa, siellä risahti metsässä.
--Taivas--jos siellä on humalaisia?--Taikka voroja?
--Taikka, ajatteles, jos joku hulluista on päässyt karkuun
Niuvanniemeltä.
--Aina, rakas, me olemme onnettomia.
--Kuunnellaanpas!
He puhuivat kuiskaamalla, tarttuivat toisiaan käsiin ja puristivat.
Seisoivat liikkumattomina ja hiljaa, tuskinpa hengittivätkään.
--Ei siellä sentään tainnut olla mitään, kuiskasi vihdoin Aina.
--Ei mitään. Me ihan tyhjää säikähdimme, sanoi Hilma jo kovemmalla
äänellä.
Ja sitte he nauroivat omalle pelolleen ja läksivät taas rohkeasti
eteenpäin.
Linnut visertelivät, päivä paistoi, metsä oli raikas. Kuuset ja petäjät
kohosivat taivaan korkuisina heidän ympärillään, he olivat niin
pikkuisia, niin järin pikkuisia niiden rinnalla. Tuuli humisi ja
heilutti latvoja siellä ylhäällä, mutta metsässä oli aivan tyyni.
Jyrkkää mäkeä noustessaan he hiukan hengästyivät. Istuivat sen vuoksi
penkille, joka oli siinä tien vieressä.
Ja nyt he vasta oikein pääsivät katselemaan ja ihastelemaan luontoa.
Polku kierteli ylös jyrkänteen reunaa ja kääntyi jonkun matkan päässä
taas metsän sisään. Valot ja varjot loivat vaihtelevia värityksiä
vihantaan nurmeen. Missä oli kirkkaampia aukeita, missä taas synkkiä,
salaperäisiä solukoita.
Lehdet värähtelivät ja auringon säteet värähtelivät yhtä mukaa.
Tytöt istuivat penkillä, ihmettelivät ja nauttivat. Ja mikä
merkillisintä, he istuivat kotvan aikaa sanattomina. Siellä kotona ei
kieli pysynyt liikkumattomana siunaamahetkeäkään, kun he vaan yhdessä
olivat, mutta täällä olivat vaikutukset niin valtavat, niin
epämääräiset ja oudot, ettei niitä osannut heti sanoiksi pukea. Ja
eriskummalliset tunteet nousivat ja täyttivät poven, aavistavaiset,
riemulliset, elämänhaluiset ja sentään peräti epäselvät, ensikertaiset
tunteet.
Hetken verran he siinä istuivat äänettöminä, käsi kädessä. Rinta
kohoili, silmät loistivat, posket hehkuivat, huulet olivat hymyssä.
Käsi puristi kättä vaistomaisesti, tietämättä.
--Hilma--
--Mitä?
--Eikös elämä ole sentään äärettömästi ihanaa?
--On, on!
--Minkähänlaista se taivaassa lieneekään, kun se jo täällä maan päällä
voi olla näin hurmaavaa.
--Kuule, minusta on täällä metsässä semmoinen kummallinen, semmoinen
autuus ilmassa.
--Niin minustakin.
--Katsopas nyt taivasta esimerkiksi, se on niin onnellisen näköinen,
että oikein hehkuu iloa.
--Tosiaankin! Ja etkö luule, että nuo puutkin nauttivat elämästä? Mitä
ne sanovat, ettei kasveilla olisi tunteita? Mistä he sen tietävät?
Minusta ihan näyttää, että ne ymmärtävätkin. Eivätköhän nytkin
kuuntele, mitä me puhumme?
--Minusta taas, että nekin puhuvat meille.
--Ole?
--Tuo suuri petäjä esimerkiksi. Katsopas, kuinka sen latva heiluu. Usko
pois, se sanoo: Tytöt, tytöt, kuinkas te olette uskaltaneet tulla
itseksenne tänne metsään?
--Mutta nuo koivut tuolla, ne vaan vilkuttelevat ja meinaavat että:
oikein teitte, mitä te siellä kammarissa aina istutte, täällä on paljon
hauskempaa.
--Ja nuo mansikkakukat sanovat: tulkaa vastakin, tulkaa vastakin.
--Hilma kulta,--voih--!
--Mikä sinun on?
--Minä olen niin onnellinen, niin onnellinen, etten tiedä, mitä teen.
Tahtoisin itkeä.
--Naura ennemmin.
--No niin! Nauretaan yhdessä. Ha, ha, ha, ha!
--Ha, ha, ha, ha!
--Ha, ha, ha, ha, ha, ha--!
Lapsuus voitti taas. Haaveilut haihtuivat iloiseen vallattomuuteen.
--Jatketaan matkaa!
--Juostaan!
--Ylöskö asti?
--Ylös tietysti!
Eipä aikaakaan ennenkuin he jo keikkuivat korkealla tornin huipussa ja
sihersivät siellä kuin pienet västäräkit ikään. Kääntelivät päätä
oikeaan ja vasempaan, katsoivat eteen ja katsoivat taakse; katsoivat
joka ilman suuntaan. Oli nyt maailmaa ympärillä! Niin pitkältä kuin
silmä kannatti näkyi joka haaralle vesiä ja saaria, salmia ja
niemekkeitä. Ja ilmaa oli niin paljon, ja niin puhdasta ja niin
kevyttä. He vetivät sitä keuhkot täyteen, huokuivat ulos ja vetivät
sisään taas.
--Kun olisi siivet, niin lentäisimme tuonne kauvas, sanoi Aina.
--Niin, voi, kun olisi siivet! Lentäisimme koko maapallon ympäri.
Ajatteles, kuinka saisimme nähdä paljon ihmeitä!
--Ja sitten me kohoisimme ylös tuonne pilviin saakka.
--Ja visertelisimme siellä! Aina rakas, voi, ettei meillä ole siipiä!
--Minkätähden ei Jumala luonut ihmiselle siipiä?
--Sanos muuta. Minkätähden ei luonut.
--Mutta katsopas tuonne päin, tuonne pohjoiseen, kuinka siellä on
kaunista!
Siellä tosiaankin oli erinomainen näky. Laskeuvan auringon säteet
heijastuivat järveen, joka välkkyi kullan karvaisena. Pienet,
lehtimetsäiset saaret uiskentelivat kuin viheriäiset, pyöreät pallot
kultameressä. Ja idän puolella hohti taivas purppurassa.
--Hilma, nyt meidän täytyy laulaa.
--Mitä laulaisimme?
--Kesäisen illan kullasta--
--No niin, otetaan se!
Aina antoi äänen. Kauniisti se sointui. Lauloivat sen jälkeen vielä
toisenkin laulun. »On mulle Suomi suloisia», ja yrittivät juuri ottaa
kolmatta, kun Aina sattui vilkaisemaan taakseen. Huudahti samalla ja
nipisti Hilmaa käsivarresta.
--Katsos, Hilma, ylioppilaita! Herra ihme, mitä nyt teemme? Me
poloiset, kun olemme paljain jaloin.
Hilma jäi tuijottamaan. Ei saanut sanaakaan sanotuksi, sydän ihan
puristui kokoon.
Siellä tuli leveätä maantietä pitkin neljä valkolakkista. He katsoivat
ylös nyt, he jo älysivät heidät tornista.
Aina ensiksi tointui.
--Kuule! Mennään alakertaan ja istutaan penkille, sillä tavalla, että
jalat peittyvät helmojen taakse.
--Entäs sitten?
--Sitten kun ovat menneet ohitse, livistämme tiehemme.
Ylioppilaat lähenivät, ei auttanut hukata silmänräpäystäkään. He
juoksivat alas, asettuivat hengästyneinä rinnakkain penkille istumaan
ja levittivät hameiden helmat ympärilleen. Varmuuden vuoksi nostivat
vielä jalkansa ylös penkin pohjaa kohden. Sitten vetääntyivät niin liki
toisiaan kuin suinkin pääsivät, että oli turvallisempi olla, ja
kietoivat käsivarret yhteen.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Lyhyitä kertomuksia - 14
  • Parts
  • Lyhyitä kertomuksia - 01
    Total number of words is 3590
    Total number of unique words is 2151
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    38.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 02
    Total number of words is 3585
    Total number of unique words is 2049
    21.7 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    38.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 03
    Total number of words is 3591
    Total number of unique words is 2075
    22.8 of words are in the 2000 most common words
    33.3 of words are in the 5000 most common words
    39.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 04
    Total number of words is 3595
    Total number of unique words is 2029
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    33.4 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 05
    Total number of words is 3784
    Total number of unique words is 1911
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    35.3 of words are in the 5000 most common words
    41.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 06
    Total number of words is 3664
    Total number of unique words is 1888
    26.2 of words are in the 2000 most common words
    36.3 of words are in the 5000 most common words
    41.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 07
    Total number of words is 3583
    Total number of unique words is 2009
    24.8 of words are in the 2000 most common words
    35.0 of words are in the 5000 most common words
    40.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 08
    Total number of words is 3706
    Total number of unique words is 1959
    24.8 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 09
    Total number of words is 3685
    Total number of unique words is 1921
    24.4 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    38.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 10
    Total number of words is 3730
    Total number of unique words is 1926
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    35.4 of words are in the 5000 most common words
    41.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 11
    Total number of words is 3692
    Total number of unique words is 1948
    25.2 of words are in the 2000 most common words
    35.4 of words are in the 5000 most common words
    40.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 12
    Total number of words is 3583
    Total number of unique words is 1732
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    35.9 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 13
    Total number of words is 3662
    Total number of unique words is 1925
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    35.2 of words are in the 5000 most common words
    40.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 14
    Total number of words is 3587
    Total number of unique words is 1912
    24.9 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    39.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 15
    Total number of words is 3695
    Total number of unique words is 1921
    25.4 of words are in the 2000 most common words
    35.9 of words are in the 5000 most common words
    39.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 16
    Total number of words is 3647
    Total number of unique words is 1849
    25.3 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    41.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 17
    Total number of words is 3659
    Total number of unique words is 1964
    25.2 of words are in the 2000 most common words
    35.5 of words are in the 5000 most common words
    41.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 18
    Total number of words is 3576
    Total number of unique words is 1892
    25.4 of words are in the 2000 most common words
    35.9 of words are in the 5000 most common words
    41.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 19
    Total number of words is 2191
    Total number of unique words is 1274
    27.4 of words are in the 2000 most common words
    37.0 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.