Lyhyitä kertomuksia - 09

olkaluun alapuolella ja näytti menevän hirvittävän syvälle.
Pulppuamalla siitä alussa tuli verta ja kauan sieti hautoa kylmällä
vedellä ennenkuin saivat sen verran taukoamaan, että voivat panna
siteen päälle.
Kun Korhonen ja Räsänen olivat valjastaneet ja laittaneet kuormansa
taas kuntoon menomatkalle, tulivat he vielä kerran sisään Villeä
katsomaan. Seisoivat siinä kotvan aikaa penkin luona ja odottivat, että
hän avaisi silmänsä. Mutta ei hän avannut. Kalpeana vaan makasi ja
hiljaa huokui.
--Tuskin hänestä enää kalua tulee, arveli Räsänen.
Molemmat antoivat markan omista rahoistaan talon väelle, pyysivät
hoitamaan ja lupasivat palatessaan tulla katsomaan.

V.
Siinä kun Maria evästi Villeä matkalle, heräsi hänen mielessään hauska
tuuma. Mutta ei hän virkkanut siitä Villelle mitään; arveli, että
sittenpähän saa suuret silmät, kun kotiin tulee.
Hän, näet, aikoi laittaa kankaan Villen poissa ollessa, lankoja hänelle
kyllä annettaisiin velaksi rouva Mikkolan lankakaupasta, kun siellä oli
tuttu puotilainen. Sitten hän talvimarkkinoissa sen möisi, saisi hyvät
voitot, maksaisi velkansa, ottaisi uutta ja kutoisi yhä pitemmän
kankaan kevätmarkkinoiksi.
Sillä tavoin hän ansaitsisi rahaa oikein hyvästi ja hoitaisi lapset
samalla, kun ei tarvinnut mennä kotoa pois. Peränurkkaan hän raivaisi
tilaa kangastuolille, siirtäisi sängyn paremmin oven suuhun ja pöydän
ikkunan alta syrjempään. Kaikki hän sen jo sunnuntaina mittaili
silmillään valmiiksi ja toivoi vaan, että maanantai-aamu valkenisi,
Ville lähtisi matkalla la hän pääsisi tuumiaan toteuttamaan.
Ei Ville huomannut mitään, vaikka hän koko ajan oli tavattomasti
ajatuksissaan. Lieneekö ollut niin kiinni omissa asioissaan, taikka
luuli ehkä Marian vain hänen lähtöään surevan. Kaiketi se olisikin
häntä huoletuttanut muussa tapauksessa ja yksin jääminen tuntunut
ikävältä, kun ei ollut siihen vielä tottunut, mutta nyt kangashomma
pyöri mielessä niin, ettei joutunut muuta ajattelemaankaan.
Tuskin oli Ville ehtinyt ajaa portista ulos, ennenkuin Maria jo juoksi
pihalta takaisin kammariin, sieppasi nutun päälleen, sitoi kengän-
nauhat kiinteämmälle ja varoitti lapsia olemaan siivolla sillä aikaa
kuin hän käväseisi kaupungilla.
Kadulla tuli häntä ensimmäiseksi vastaan eräs ilkeä, vanha eukko-
rutale, jota sanottiin »maailman äidiksi», povari muuten viraltaan ja
suuri rolli.
--Pahuus! arveli Maria, enköhän käänny takaisin?
Sillä hän muisti tuon vanhan taian, että pahaa se tietää, kun
naisihminen ensin vastaan tulee. Ei hän sentään malttanut kääntyä, vaan
jatkoi matkaansa, kun kerran tiellä oli. Mutta ilkeän vaikutuksen
häneen tuo tapaus teki, eikä hän enää ollut varma lainkaan hyvästä
menestyksestään, kun astui puodin ovesta sisään.
Anna--se oli puotilaisen nimi--tervehti häntä iloisesti niinkuin
ennenkin, ja Marian mieli kävi taaskin rohkeamniaksi. Hän selitti
asiansa. Mutta silloin muuttui Anna totiseksi, pudisti päätä ja alkoi
panna tiskillä olevia vaatepakkoja kokoon.
Hän ei uskaltanut, rouva oli kieltänyt velaksi annon.
--Eikö panttiakaan vastaan?
Maria ajatteli vihkimäsormustaan.
--Ei, senkin oli rouva kieltänyt. Niistä oli vaan vastusta, usein
jäivät vuosikausiksi lunastamatta.
--Kyllä minä varmaan--vakuutti Maria.
--Niin, kaikki antavat kauniita lupauksia ottaessaan, mutta harvat
pitävät maksusta huolen.
Marian täytyi lähteä pois sinä hyvänään. Hänen mielensä oli niin paha,
että tahtoi melkein itkettää. Hitaasti hän astui pitkin matkaa
kotiapäin ja mietti mikä keino häntä nyt auttaisi. Sillä hän ei millään
tavalla voinut luopua tuosta kankaan tuumasta, kun hän sen kerran oli
saanut päähänsä.
Ajatteli, että jos hän muualta pyytäisi rahaa lainaksi sormuksellaan.
Mutta kalliin koron ottaisivat eivätkä antaisi kuin puolen arvoa. Sen
vertaisella ei päässyt yrittämäänkään.
Tutuilta? Hän muisteli jokaista erikseen, mietti moneen kertaan päänsä
ympäri, vaan siihen päätökseen hän lopulta tuli, ettei ollut toivoa
kenestäkään.
Tuli kotiin ja koetti saada koko asian mielestään pois. Olipa hänellä
työtä muutakin, lasten vaatteita sieti paikata, sukkia parsia ja ruokaa
hommata; varmaan ne raukat jo olivatkin nälissään, kun hän ei malttanut
heitä syöttää ennenkuin läksi.
Hän laittoi uuniin tulen, pesi padan ja pani perunoita kiehumaan.
Lapset leikkivät perällä huonetta, Yrjö oli kätkyessä, Liisa taputteli
käsiään hänen vieressään ja puheli:
--Kato, kato, äiti keittää ponnaa. Ai, makeata, ai, Yrjökin saa, kun on
kiltti, saa, lapsi, saa, saa!
He sanoivat näet perunoita ponniksi.
Kun Maria. oli laittanut perunat tulelle, jäi hän siihen uunin viereen
istumaan. Katseli valkeata, kuinka se paloi ja perunoita, jotka
kuulsivat pyöreinä ja puhtaina veden alta. Hän oli ostanut ne
syysmarkkinoilta ja saanut huokealla. Sillä kymmenmarkkasella, jonka--
Hän puhalteli uuniin, että se paremmin syttyisi.
Ei hän nyt missään tapauksessa kääntyisi patruuniin, jätti ennemmin
sikseen koko kangaspuuhan. Olipa hänellä työtä muutakin, lasten
vaatteet ja sukat...
Tuli leimahteli korkealle padan ympärillä ja vesi porisi.
Kyllä patruuni ne hänelle varmaan mielellään lainaisi, mitäs se hänen
rahoissaan tuntuisi. Eipä hän entisestäkään vihaa kantanut, koska otti
Villen työhön. Hyvä mies hän mahtoi olla yhtäkaikki, vaikka häntä
moitittiin. Mutta ei häneen sentään sopinut kääntyä, Villekin
pahastuisi. Kuinka hän uskaltaisi sitä hänelle tunnustaakaan?
--Äiti, anna ponnaa.
Mikko seisoi takana ja repi häntä nutusta.
--Odota, jahka kiehuu.
Mutta lapsella oli nälkä, hän ei enää talttunut, vaan alkoi vänistä.
--Tuossa kakkua, hekä, syö sitä ensi hätään.
Mikko istui lattialle äidin viereen, haukkasi kannikkata ja kaivoi aina
välillä pehmeätä paikkaa sormellaan. Yrjö kitisi, Liisa liverteli.
Maria istui yhä samassa asemassa. Perunat halkeilivat, hän ei sitä
huomannut. Mutta Liisa sen älysi kätkyen luota, sillä hänen silmänsä
kääntyivät tavantakaa Yrjöstä porisevaan pataan.
Hän muuttui hiljemmäksi ja odotti eikö äiti jo nostaisi sitä tulelta
pois. Vaan äiti kun ei hievahtanut, hän viimein muistutti:
--Äiti, ne jo halkeilevat.
Maria heräsi kuin unesta, huokasi syvään ja suoristi itseään.
--Jopa tosiaan, hän sanoi. Nyt lapset saavat ponnaa.
--Ponnaa, ponnaa, huusi Mikko, nousi kiireesti ylös lattialta ja
hyppeli ilosta.
Kun Maria oli syöttänyt lapset ja nukuttanut Yrjön, haki hän
paikattavat vaatteet esille. Katseli niitä ja kävi pahoilleen, sillä ne
olivat kovin kuluneita. Jos yhteen kohtaan pani paikan, niin toinen jo
menisi rikki tuotapikaa.
Hän huokasi. Kädet vaipuivat syliin ja vaate putosi lattiaan. Siitä
kankaasta hän olisi saanut lapsillekin vaatteita. Muutamia kyynäriä--ei
se olisi mihinkään tuntunut. Olisi ottanut sen verran enemmän voittoa
markkinoissa.
Kangaspuita hänellä ei ollut itsellään. Soinisen emännältä oli aikonut
ottaa lainaksi, hänellä kun tiesi olevan kahdet.
Olisikohan tuo antanut? hän arveli nyt. Tekisipä mieleni mennä
kysymään.--Soma kuulla, olisinko onnistunut edes niitäkään saamaan.
Soiniska asui siinä lähellä, hän käski Liisan tulla hakemaan, jos
heille mikä hätä sillaikaa tulisi. Mikkoa varoitti olemaan hiljaa,
ettei Yrjö heräisi.
--Olkaa nyt kilttiä, en minä kauvan viivy, hän vakuutti vielä ovessa
mennessään.
Mutta kylässä keitettiin kahvit, eihän sieltä niin pian päässyt. Ja
pitkiin puheisiin he joutuivat. Soinisen emäntä tiesi kertoa kummia
juttuja. Kettunen oli karannut vaimonsa luota ja lähtenyt laivassa
eteläänpäin erään nahkurinsällin vaimon kanaa Savilahdesta. Kettuska
aikoi mennä Helsinkiin perästä miestään hakemaan.
Maria päivitteli, he päivittelivät sitä molemmat.
--Semmoisia ne miehet ovat! Tekisipä tuon joku vaimo, he sanoivat.
Eikä tullut kumpikaan ajatelleeksi, että olihan siinä tosiaankin vaimo
toisena säikeenä.
Soiniskalla oli kangas parast'aikaa kuteilla, kaunista ristikirjaista
mallia, sinipohjaa, punaista ja valkeata rannut. Semmoista olisi
Mariakin pannut; lopun olisi sitten lapsia varten kutonut pelkällä
sinisellä, että olisi tullut tummempaa eikä niin lian ottavaa kuin tämä
valkovaltainen.
Hän puhui nyt Soiniskalle kangashommasta ja miten se oli mennyt
myttyyn. Kysyi olisiko saanut häneltä kangaspuita lainaan.
--No, veikkonen, mielellä hyvällä, sanoi emäntä. Tuollahan ne seisovat
joutilaana liiterissä ja minulta olisit saanut kaikki verstaat, niidet
ja pirran, niitä on minulla jos kuin, enkä niistä mitään hyyriä olisi
tahtonut.
--Ihanko todella? Sinäpä vasta hyvä ihminen, kiitteli Maria, mutta hän
huokasi kohta sen jälkeen, sillä raskasta oli ajatella, kuinka
mainiosti kaikki olisi menestynyt, jos hän vaan olisi lankoja saanut.
--Hanki rahaa vaikka kiven kulosta, kehoitti Soiniska ja osta lankoja.
--Voi, rakas sielu, enhän minä niitä mistä hanki, ja kiven kolosta
niitä taitaisin vähin löytää. Elä edes puhu enää, pahaa tekee, kun sitä
ajatteleekin. Täytyy heittää kerrassa mielestä pois koko juttu.
Mutta eihän sitä niin helposti saanut karkoitetuksi. Aina syvemmälle se
vain tunki, mitä enemmän hän koetti sitä vastaan taistella.
Kotimatkalla hän tarkasti katseli katukiviä, että jos sattuisi sieltä
löytämään jonkun kultarahan taikka setelin. Onni jos olisi sen hänelle
potkaissut, useinhan niitä pudotettiin. Herrasväkeä kun tuli vastaan,
hän arveli: »noilla varmaankin olisi taskussaan mutta otapas sieltä».
Mihin hänen silmänsä vaan tarttuivat kotonakin, täytyi hänen kohta
mielessään laskea sen kapineen arvoa rahassa. Eihän niitä paljon
ollutkaan, huonekaluja muutamia ja pitovaatteita. Ei niitä voinut edes
panttiin viedä, ne kun olivat kaikki tarpeellisia. Vihkimäsormus oli
ainoa, mutta se taas ei yksin mihinkään riittänyt. Neljä markkaa
olisivat ehkä antaneet korkeintaan,--mitä lankoja hän sen vertaisella
sai?
Lapset olivat tuskaisia, hän torui heitä. Mikkoa hän lyödä nässäytti
pari kertaa sormillekin ja tiuskaamalla hän vaati Yrjöä olemaan vaiti.
Mutta ei se raukka siitä mitään ymmärtänyt, näkihän vaan että äiti oli
hänelle vihainen, ja tuli pahalle mielelle. Suu hömmäili, vesi tuli
silmiin ja hän parahti itkemään.
Marian kävi sääliksi, hän unohti hetkeksi markat ja kankaat, otti
lapsen syliinsä ja alkoi viihdytellä.
Viidettä käydessä hän tavallisuuden mukaan laittoi ne jo nukkumaan
yöuntaan. Eikä hän sitten oikein tiennyt, mihin työhön ryhtyisi;
katseli vielä kerran noita vaatteitakin, mutta viskasi ne harmissaan
kohta jälleen pois. Niinhän ne olivat rikki, ettei ollut kuin työn
hukka, jos niitä rupesi korjaamaan.
--Parasta kun menen maata, hän ajatteli, ettei pala öljy turhaan.
Hän nousi vuodettaan pöyhimään ja aukaisi oven ottaakseen avaimen
suulta pois, kun kuuli jonkun sieltä hiljaa tulevan pimeästä. Hän
säikähti ja yritti huutamaan. Näki sitten, että se oli mies, ja
peljästyi vielä enemmän.
--Hyi, herra siunaa, kuka siellä? Mitä te tahdotte? Mitä asiaa?
Vastauksen asemesta tukeva käsi työnsi hänet kynnykseltä takaisin
sisään.
Patruuni Oppman seisoi ovella, loi tarkastavan silmäyksen huoneesen,
koetteli lukkoa ulkopuolelta, huomasi avaimen jo olevan poissa ja näki
sen Marian kädessä. Hän hymyili ja veti oven kiinni.
Maria vapisi.
--Mitä patruuni tänne tulee, mitä varten,--mitä teillä on mielessä?
--Ole hiljaa, ettei lapset herää. Mitäkö tulin? Sinua katsomaan,
tietysti, en muuta.
Hän vaan naurahteli ja meni istumaan.
--Menkää pois, hyvä patruuni, menkää pois.
--Kas, kas, vai pois sinä minut ajaisit? Etpä ole varsin kohtelias
vieraallesi.
--Teillä mikä lieneekään aikomus. Voi hyvä jumala--
--Mitä sinä pelkäät suotta, enhän minä pahaa tee. Vai luuletko minua
semmoiseksi hirviöksi?
--Kun tulette näin myöhällä.
--Mikä myöhäinen, kello tuskin kuutta. Istuhan nyt ja ole ihan
rauhallinen. En minä kun tulin katsomaan, jos sinulla on hyvin ikävä
täällä yksinäsi.
Maria asettui pallille istumaan ja koetti tyyntyä.
--Kerro nyt, mitä olet tehnyt tänä päivänä.
Hän puhui levollisesti ja oli tosiaankin vaarattoman näköinen.
--Enpähän minä juuri mitään--
Hän keskeytti. Kangas juohtui mieleen, mutta viitsikö hän ruveta sitä
selvittämään?
--Sano pois. Sinä jotain ajattelit?
--Niin--ajattelinhan minä--ja miksikäs en sitä voisi kertoakin.
Hän puhui tuumansa alusta alkaen, kuinka hän sitä oli miettinyt kaiken
yötä ja toivonut sen onnistuvan, mutta kuinka se sitten raukesi
tyhjään, kun ei saanutkaan lankoja.
Siinä kertoessaan hän kaiken aikaa salaisesti toivoi, että patruuni
ehkä tarjoutuisi auttamaan. Hänellä kyllä oli rahaa, ei sen vertainen
summa hänen kukkarossaan mihinkään tuntuisi. Pelko katosi. Patruuni
kuunteli häntä ystävällisenä ja lempeänä. Viimein hän otti taskustaan
esille rahakukkaron, laski siitä setelirahan pöydälle ja hymyili.
--Katsopa tuota! Mitä sanot, jos antaisin sinulle?
--Voi, hyvä patruuni!
Maria vapisi. Hän ei voinut silmiään kääntää setelistä. Patruuni väisti
tuoliaan lähemmäksi.
--Riippuu vaan sinusta itsestäsi. Kun rupeat minulle ystäväksi, niin
kyllä rahaa saat. Minä en ole itara tämmöisissä kohdin.
Hän tarttui kiinni ja veti Mariaa luokseen, huolimatta hänen
vastustelemisestaan.
--Elkää, hyvä patruuni, päästäkää, päästäkää--hän mutisi ja koetti
irtautua. Mutta kun hän, väänsi päätään syrjään, sattuivat silmät
taaskin seteliin. Sydän löi, posket hohtivat, ja laimeammin hän
vältteli patruunin hyväilyjä. Katse kiinni pöydällä olevassa rahassa
hän vaan puolella voimallaan enää pyrki erilleen.
--Voi päästäkää, hän kuiskaili, en minä uskalla, en--ihmisiä asuu
seinän toisella puolella--kuulevat--
--Mitäs sitten vääntelet suotta. Ole hiljaa.
Patruuni nykäisi lamppua ja puhalsi. He jäivät pimeään.

VI.
Pitkään meni seuraavana aamuna huoneen siivoaminen. Maria istui
pesemättömänä ja kampaamattomana pöydän päässä, nojasi kyynäsvarsia
pöytään ja kasvoja käsiin. Hamekin reksotti viistossa päällä ja nuttu
oli edestä auki. Lapset eivät päästäneet, sillä hän oli antanut heille
sokuripalasia kädet täyteen, että olisivat hiljaa. Niitä he imeskelivät
ja nakertelivat. Yrjön suu ja posket olivat kaikki niljaisina ja
märkinä, mutta hän nuoleskeli yhä sokurista nyrkkiään ja oli
tyytyväinen. Kahviverstaat olivat pöydällä Marian edessä. Hän oli
juonut monta kuppia, siksi ettei pannusta enää herunut kuin paljasta
poroa. Mutta ei hän sittenkään tahtonut virkistyä eikä päästä
entiselleen. Liikkumattomana hän siinä oli istunut kauan aikaa.
Hartioita vaan välistä puistatti, ikäänkuin olisi vilustunut.
--Ei tästä ole, hän viimein puhkesi sanomaan ja veti kädet kasvoiltaan
pois. Silmät hapuilivat ympäri harmaina ja irtonaisina.
--Ei tästä ole, hän taaskin uudisti, kiskaisi itsensä pystyyn ja
korjaili hamettaan.
Liisa toi luudan ulkoa; hän laittoi vuoteet ja lakaisi lattian. Pyyhki
pöydän ja pani astiat paikoilleen. Sitten hän vilkaisi peiliin,
säikähti halsistunutta näköään, harmaankarvaisia poskiaan ja elottomia
silmiään. Kiireimmän kautta hän alkoi kammata hiuksiaan, pestä
kasvojaan ja muutenkin siistiä itseään.
Kun tuo kaikki oli tehty, aukaisi hän pöytälaatikon. Siellä oli seteli
paikoillaan, kaunis kymmenen markan seteli. Hän otti sen käteensä,
silitteli nurkat ja katseli sitä tarkkaan kummaltakin puolen. Tällä hän
nyt saisi lankoja jos kuin!
Eikä Villen tarvinnut mitään tietää. Kankaasta tulleiksi voitoiksi hän
selittäisi kaikki rahan saannit. Hänelle ei mitään epäilyksiä syntyisi.
Parempaa ruokaa hän saisi kuin ennen, viljemmältä olisi rahaa
vaatteeksi ja muuksi tarpeeksi, vähemmän huolta, miksi hän sitten
välittäisi? Oikein jos ymmärtäisi, niin--.
Mariaa kumminkin pöyristytti, kun ajatteli, mitä Ville sanoisi, jos
vähääkään aavistaisi. Pieksäisi varmaankin, eikä antaisi anteeksi, vaan
vihaisi leppymättömästi kuolemaan saakka. Minkälaiseksi muuttuisi
heidän elämänsä?
Ei hän uskaltanut sitä pitemmälle ajatella, vaan karkoitti kaikki
kuvittelut mielestään pois, pisti rahan taskuunsa ja läksi langan
ostoon.
Ylpeänä hän nyt meni uudelleen samaan, rouva Mikkolan puotiin. Niinkö
luulivat, että hän tänäkin päivänä tuli heiltä velaksi tavaraa
rukoilemaan. Taikka että hän missään suhteessa heidän armostaan
riippui? Töin tuskin hän hyvän päivän sanoi, kun ovesta sisään astui,
ja itsekseen hän päätti moittia heidän lankojaan ja uhata ostaa
muualta.
Sattuipa kumminkin niin, ettei hän päässyt heti kauppoja tekemään,
sillä kaksi maalaistyttöä ostivat siinä parast'aikaa villakangasta
itselleen leningiksi. Kaunista, kirkasväristä, sinipunervan kiuhtavaa
se kangas oli. Maria sitä katseli ja ihaili. Kun puoti-Anna oli heille
neljätoista kyynärää mitannut ja kääriessään vei vaatteen kauvemmaksi,
oli se sieltä yhä kauniimpaa. Maria ei vielä ikänään ollut tuommoista
leninkiä pitänyt. Alkoi tehdä mieli. Hän katsoi tarkempaan, otti
hyppysten väliin ja nosti päivää vasten. Harvaa se tosin oli, melkein
kuin harsoa. Mutta eihän sitä pitoleningiksi kukaan ottanutkaan.
Parhaimmaksi vaan. Ja hänellä semmoinen varsinkin oli tarpeen. Tuli
arpajaiset, illanvietot, häät tai muut kestit, niin tuskin oli leninkiä
päälle pantavaa. Tuosta kun laittoi, niin moneksi vuodeksi kestäisi
hyvällä pidolla.
Hän kysyi hintaa. »Kuusikymmentä penniä», vastattiin.--Ei kuin
kuusikymmentä penniä!
»Neljätoista kyynärää.» Hän koetti laskea itsekseen, mutta ei saanut
selvää, sillä ajatus ei juossut.
--Mitenkäs paljon meneekään neljästätoista kyynärästä?
--Kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä, vastasi Anna.
Marian sydän sykähti.
--Entä sitten vuoria lisäksi, kolme kyynärää?
--Yhdeksänkymmentä penniä. Yhteensä yhdeksän markkaa kolmekymmentä
penniä.
--Annattekos rihmarullan kaupantekijäisiksi?
--No, yhdentekevä. Voitte sen saada.
--Niinpä mitatkaa!
Anna alkoi puhetta, ilmasta vai mistä lienee ollut, ei sitä Maria
oikein tajunnut. Vastasi hän siihen kumminkin parilla sanalla, huomasi
itsekin, että ne olivat päin mäntyyn ja koetti korjata, mutta
sotkeentui eikä huolinut enää selvitellä, vaan jätti kaiken sikseen.
Anna nauroi.
--Kovinpa olitte nyt aatoksissanne.
--Minun niin kivistää päätäni, hän vastasi vaikka siinä ei ollut perää
vähääkään.
Seltsemänkymmentä penniä hän sai takaisin. Hän sieppasi pakettinsa ja
läksi.
Seitsemänkymmentä penniä! Niillä jos ostaisi vehnästä, ja kutsuisi
Soiniskaa kahville? Että saisi näyttää leninkikangastaan ja kysyä, mitä
hän siitä arveli; oliko kaunista hänen mielestään ja huokeata?
Mutta miksi juuri Soiniskaa? Hän kohta rupeisi utelemaan, millä
rahoilla se oli ostettu.--Ennemmin sittenkin Katria, joka asui samassa
talossa eikä tiennyt mitään hänen eilisestä rahapulastaan. Hän oli aina
niin kateellinen, jos Maria milloin sai uuden huivin tai jotain
semmoista. Mitä hän nyt tästä sanoisikaan. Hauskaa olisi nähdä, kuinka
hänen sydäntään kaivelisi.
Hän pistäytyi ohimennen leipurissa, laittoi kotiin tultua kahvin
tulelle ja pani Liisan hakemaan Katria.
--Terveisiä ja kiitoksia, kyllä tulee ihan paikalla, kertoi Liisa
palatessaan.
Samassa kiireet, tassuttelevat askeleet jo kuuluivatkin porstuasta ja
sisään touhutti lyhytläntäinen, lihava eukko, silmät tiirallaan.
--No, ei minun päiviäni, vai kahvin juontiin! Mikä ihme sinun nyt
päähäsi pisti? huusi hän jo ovessa.
--Ilman minä vaan, kun tässä sattui olemaan hyvää aikaa. Kävin tuolla
rouva Mikkolan puodissa ostamassa leninkikangasta, niin sieppasin
sivumennen leipurista vehnästä.
--Vai ostit leninkikankaan? Näytä, veikkonen, minullekin. Vai ostit
uuden taas. Eihän siitä ole kauvan kun laitoit itsellesi--tuon juuri
joka on päälläsi.
--Minäpä, kun tarvitsin semmoista parempaa,
--Herra siunaa--villakangasta totta tosiaan!--No, mitä tuo maksoikaan
kyynärä?
Katrin ääni oikein värisi. Hän nieleskeli, kävi hieman kalpeaksi ja
suupieliin ilmestyi syvät juovat. Selvään näki hänen kasvoistaan,
kuinka kipeästi häneen tuo leninki koski.
Maria nautti hänen tuskastaan ja koetti sitä yllyttää yhä suuremmaksi.
--Markka kaksikymmentä, oliko kallista?
--Onpa sillä hintaa. Markka kaksikymmentä? Montako kyynärää?
Neljätoista! Voi ihmettä! Tuleehan se leninki maksamaan kappaleen
toista kymmentä markkaa!
Hän vihelteli ja heilutti päätään.
--Ja mitä tekee työmiehen vaimo tuommoisella? En ihmeeksi ilkiäisi
päälleni panna. En vaikka. Luulisivat vielä miksi hyvänsä.
--Sepä kuuma! Vai et ilkiäisi panna päällesi.--Kyllä minä panen. En
häpeä ollenkaan.
--Etkö pelkää pahoja puheita?
--Mitä tarkoitat?
--Niin, näes, ihmiset ovat aina valmiit selittämään asiat pahoin päin,
tiedäthän sen. Ja kun sinä yht'äkkiä rupeat noin koreilemaan, niin
voivat arvella yhtä toista.
--Ooho! Mitä ne siitä osaisivat arvella?
Maria punastui ja kumartui alas ottamaan jotain pöytäkaapista.
--Näkyvät ne osaavan, kun vähänkään vaan saavat syytä. Ja tässä
kohden--niin, täytyyhän itsesikin myöntää--
--Mitä sitten? tiuskasi Maria suuttuneena, kun ei toinen tahtonut
jatkaa.
--Että kummalta tämä näyttää. Ei työmiehen vaimolla tavallisesti riitä
varoja tuommoiseen koreilemiseen, eikä sitä juuri kaikki viitsikään,
sitä kun tavallisesti pidetään huonona merkkinä. Mutta tee kuin tahdot,
en kiellä enkä käske.
--Sanokoot mitä hyvänsä, minä piittaan siitä viis. Jopa käskisi--ruveta
kaikkia kuuntelemaan. Juorutkoot niin paljon kuin tahtovat, minä vaan
uhallakin koreilen, sillä se on omassa vallassani, ei liikuta ketään,
kävin puettuna niin tai näin. Heidän kukkaronsa ei siitä kulu.
--Eipä suinkaan. Ei eipä suinkaan.
--Mutta niiden käy kateeksi. Siinä koko juttu. Kyllä minä ymmärrän.
--Ethän vaan luule, että minä sinua kadehdin?
Maria nyrpisti huuliaan, heilautti päätään eikä virkkanut mitään.
--Siinä toki erehdyt! Minä en ikinä maailmassa tuommoista päälleni
panisi, vaikka ilmaiseksi saisin, saatikka että sitä vielä toiselta
kadehtisin. Ei, veikkonen, minun puolestani voit huoleti laittaa
itsellesi vaatteita vaikka silkistä ja sametista.
Katri puhisi vihasta ja pauhasi niin, ettei Maria saanut suun vuoroa.
Hän koetti parastaan, huusi minkä jaksoi, mutta toisen ääni vei voiton
kumminkin. Riita yltyi, molemmat puhuivat yhtä aikaa, sättivät toisiaan
minkä ennättivät, eivätkä säästäneet karkeita haukkumasanoja, joita
heillä olikin runsas varasto.
Lapset kuuntelivat silmät ja suut avoinna, Yrjökin yksin ihmetteli ja
oli koko ajan hiljaa kuin muuri.
--Laita tästä luusi, taikka potkaisen sinut pellolle! huusi Maria
lopulta ja avasi samassa vieraalleen oven.
--Kyllä menenkin, enkä tuon koommin kynnyksesi yli astu, mokoma ruoja!
Katri touhutti pihan poikki omaan asuntoonsa ja säpätti kuin palava
kataja pitkin tietä mennessään. Pysähtyi pari kertaa ja huusi taakseen
karkeimman sanan, minkä keksiä voi, mutta Maria ei sitä enää kuullut,
hän kun oli jo paiskannut ovensa kiinni.
--Sen siitä nyt sain! Vehnäskahvit juotin heittiölle vielä. Kyllä en
vastakertana--porisi Maria itsekseen ja oli äissään. Mutta mitähän
juttuja se minusta laittaa tämän perästä?
Hän alkoi vähitellen katua kiukkuaan, sillä Katri oli noita
pahasisuisia ihmisiä, joita on vaarallista pitää vihamiehinä.
Semmoisten kanssa tuli aina olla mielin kielin, muuten heitti heistä
vastuksen. Maria päätti jo huomissa päivänä lepytellä Katria jollakin
keinoin, laittaa esimerkiksi pannurieskaa ja viedä hänelle siitä
palanen eikä olla niinä miehinäkään, että he muka riidassa olisivat
keskenään.
Vaan sinä iltana vielä sattui semmoista, joka teki tuuman tyhjäksi. Oli
myöhäinen yö, kun hän hiljaa aukaisi oven ja laski patruunin menemään.
Ulkona pilkkoisten pimeätä; hän katsasti ovenraosta, kun patruuni
laskeutui portaita alas. Silloin sujahti nurkan takaa äkkiä ihminen
esiin, repäisi nuttunsa alta palavan lyhdyn, valaisi sillä patruunin
kasvot ja räjähti nauruun.
Se oli Katrin ääni! Marian löi jalat hervottomaksi, hän veti kiireimmän
takeen oven kiinni ja paiskaantui suulleen sänkyyn. Niin hän vapisi
kuin lankavyyhti eikä kyennyt kotvaan aikaan ajattelemaan mitään,
huokui vaan ja voivotteli, kierteli itseään toiselta syrjältä toiseen.
--Ville saa sen tietää, ei auta mikään, hänelle sen ilmoittavat heti
ensimmäiseksi! Voi onnetonta minua!
Ei hän saanut unta koko pitkään yöhön. Ja seuraavana päivänä hän
ei uskaltanut liikkua paikaltaan. Liisan antoi tuoda puita ja
kantaa roskat ja tunkiot pois, muuta ei hänellä ollut ulkona
toimitettavaakaan, sillä aamulla pimeän aikaan hän jo oli hakenut
kaivolta veden siksi päiväksi.
Hiljaisena ja puhumattomana hän hoiti lapset ja teki välttämättömimmät
askareet. Tavattoman äänettömiä he sinä päivänä olivat kaikki. Lapset
oudoksuivat, kun ei äiti heille pakissut niinkuin ennen, ei torunut
eikä houkutellut liioin. Heiltäkin meni iloisuus ja rohkeus, eivät
pienemmätkään uskaltaneet ääntä päästää, mutta Liisan silmät kääntyivät
tuon tuostakin äitiin. Iltapuoleen kun Maria heittäytyi sänkyyn
pitkälleen, kasvot seinään päin, huomasi Liisa vallan hyvin, ettei hän
nukkunut, vaikka oli unessa olevinaan. Eikä se ollut yskää tuo--
Hän väistyi hiljaa likemmäksi ja kurottui jalkopuolelta laidan takaa
katsomaan häntä silmiin. Turvoksissa ne olivat ja punaisina. Liisa
palasi kätkyen luokse, antoi kauniin nukkensa Yrjölle käteen ja
kuiskasi Mikolle korvaan, että tämä saisi hänen sokeriosansa huomis-
aamuna, jos nyt olisi oikein kilttinä poikana. Taaskin hän vilkaisi
äitiin ja kun näki tämän yhä nyyhkyttävän, täyttivät vedet hänelläkin
silmiin. Poskille valuivat alas, hän pyyhki niitä tavantakaa
kämmenillään, että mustat rannut pitkin kasvoja vaan jäivät merkiksi.
Niistä hän itse ei tiennyt mitään eikä niitä äitikään huomannut, kun
taas illemmällä nousi ylös, sillä hän ei tullut Liisaan päin
katsoneeksi.
Kelloa Maria siihen sijaan piti ahkerasti silmällä, ja sen mukaan kuin
viisari siirtyi, hän alkoi niinkuin odottaa ja toivoa jotakin.
Lapset viimein nukkuivat, kaikki oli hiljaa, se aika lähestyi jolloin
patruunin oli tapana tulla. Hän istui pallilla kumarassa ja kuunteli.
Ei tarvinnut kauvan odottaa, ennenkuin patruuni astui sisään, paksu
keppi kädessä. Maria nousi häntä vastaan.
--Tulittehan kumminkin, puhkesi hänen suustaan.
Hän auttoi nuttua patruunin päältä.
--Sinä minua jo ikävöit? hymyili patruuni.
--Minua niin kauheasti peloittaa. Olen kaiken päivää ollut semmoisessa
tuskassa.
--Sitä illallista eukkoako pelkäät? Tulkoonpas hän vielä kerran, niin
lyön häneltä niskat poikki tällä kepilläni.
--Mutta Ville saa sen tietää ja silloin--hän väänteli käsiään eikä
uskaltanut ääneen puhua--silloin on kaikki mennyttä.--Minä olen
hukassa.
--Elä hätäile tyhjää, miehestäsi ei ole pelkoa. Hän on tapellut
mustilaisten kanssa ja makaa henki hieverinä tiellä. Minä sain juuri
sähkösanoman Kajaanista, kuorma ja hevonen ovat onnellisesti perillä.
--Villekö--jäänyt tielle--?
Maria putosi istualleen ja tuijotti jäykästi ikäänkuin tajuttomana
patruuniin.
--Entä sitten? Sinulle ei tule hätää, vaikka leskeksikin jäisit.
Marialle lensi päähän se ajatus, että tämä oli jumalan rangaistus hänen
synnistään; pelko ja kauhistus tahtoivat vallata hänet. Patruunin
luokse hän ryömi ja tarttui kiinni hänen polviinsa.
--Elkää heittäkö minua, hyvä patruuni, elkää heittäkö minua, tehkää
minulle mitä tahdotte, mutta elkää heittäkö!

VII.
Maria koetteli uutta leninkiään, joka oli tehty oikein muotilehden
mukaan, päällyshameen ja körttien kanssa. Taakse oli pantu vanteita,
että seisoi melkein yhtä korkealla kuin herrasnaistenkin. Hän katseli
toiselle ja toiselle kupeelle. Hyvin oli nätti hänen mielestään. Tämän
hän nyt pitäisi päällään patruunin tulemaan asti. Ei sinne pitkältä
enää ollutkaan. Maria silmäili kelloa--tunnin päästä hänen tavallinen
aikansa oli.