Lyhyitä kertomuksia - 17

sanansa tekivät. Hänessä heräsi pieni toivon kipinä, joka sulatti
sydäntä. Olihan heillä yhteinen huoli, se heidät sitoi toisiinsa: Oskar
ei voisi häntä jättää tähän tilaan, tuo uusi rakkaus haihtuisi, entiset
tunteet palajaisivat. Sillä olihan hän häntäkin rakastanut. Muisto
siitä ajasta yhä enemmän lauhdutti hänen mieltään.
--Oskar, elä hylkää minua. Jaksaisin minä kantaa häpeän ja ylenkatseen,
en välittäisi ihmisistä mitään, jos sinä pysyt minulle uskollisena ja
rakastat minua niinkuin ennen.
Holm hengitti syvään, hän ei kyennyt heti vastaamaan, katsoi vaan alas,
oli hervahtunut ja harmaankalpea. Jännitettyinä riippuivat Marthan
silmät hänessä kiinni.
--Miksi et sanonut minulle tätä ennen? kysyi Holm viimein matalalla,
soinnuttomalla äänellä.
--Enhän sitä itsekään tiennyt, en tahtonut uskoa ennenkuin nyt vasta
muutamia viikkoja sitten. Sen jälkeen en ole saanut sinua tavata.
Martha katsoi häneen rukoilevasti, aivan kuin olisi elämä ja kuolema
riippunut siitä päätöksestä, minkä Holm nyt teki.
Muutama silmänräpäys kului. He seisoivat siinä vastakkain, äänettöminä
molemmat. Holmin silmät häilyivät epäröivinä sinne tänne, mutta Martha
tuijotti häneen rävähtämättä. Odotus kävi hänelle yhä tuskallisemmaksi.
Saattoihan Aili tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä, ja milloinka hän
sitten saisi sen tietää?
Samassa kuuluikin jo oven käynti viereisestä huoneesta.
--Puhutaan toinen kerta, kuiskasi Holm hätäisesti.
--Milloinka?
--Milloin tahansa.--Illalla, jos sopii.
Hän painui jälleen paikoilleen sohvan nurkkaan, sieppasi muotilehtiä,
joita oli siinä vieressä levällään, käteensä ja hautasi silmänsä niihin
Ailin tulemaan. Marthakin otti entisen asemansa ja seisoi taas selin.
Sakset narisivat niinkuin ennenkin.
Aili asetti tarjottimen sohvapöydälle ja kaatoi lasiin.
--No, Ossi?
--Anteeksi!
Holm havahti, heitti lehdet pois kädestään ja tyhjensi lasin yhdellä
siemauksella. Aili täytti sen uudelleen ja hän joi vielä senkin pohjaan
saakka.
--Kylläpä sinulla olikin kova jano, ihmetteli Aili mielissään, kun oli
sen niin hyvin arvannut.--Menemmekö nyt alas ryytimaahan? Siellä on
niin vilpoista. Ja minä näytän sinulle siellä omenapuun, jonka minä
kahdeksan vuotta sitten istutin. Ajatteles, että se nyt kukkii ensi
kerran, tänä aamuna juuri löysin siinä kolme kaunista nuppua.
Näin liverrellen vei Aili sulhastaan käsipuolesta ulos verannalle ja
sieltä ryytimaahan suurta käytävää pitkin, joka meni alas lehtimajaan.
Martha katsoi heidän jälkeensä. Kipeästi vihlasi hänen sydäntään, kun
Aili verannan portaita laskeutuessaan nojautui sulhastaan kohti ja
katsoi häntä suloisesti ylös silmiin. Mitä lienee silloin hänelle
sanonut, Martha ei voinut sitä kuulla, mutta jotain hellän hellää se
mahtoi olla.
Martha puri hammasta; hänelle tuli yhtäkkiä halu repiä tukasta tuota
hinteloa olentoa, joka ryösti häneltä rakastajan. Kuinka sulavasti hän
astui siellä Oskarin rinnalla, ja kuinka hän oli nuori, ihana ja hempeä
punasessa, keveässä kesäleningissään. Martha tunsi jäävänsä takapajulle
hänen rinnallaan, polte kiihtyi hänen povessaan ja veri syöksi hänelle
päähän. Hän musersi hänet katseellaan, hänet tuolla, jonka heleä nauru
juuri nyt kaikui ylös tänne saakka, ikäänkuin ilkkuen hänen avutonta
vihaansa.
Vasta sitten kun heitä ei enää näkynyt, tarttui Martha jälleen
työhönsä. Hän asetteli kiihkeästi leikatuita kappaleita yhteen ja
roklaili niitä kiinni toisiinsa, että joutuisi liivi koeteltavaksi.
Sillä hänen täytyi päästä erottamaan heitä, hän ei sietänyt sitä
ajatusta, että he olivat siellä yksissä, että Oskar ehkä nyt
parastaikaa hyväili toista...
Jonkun tunnin kuluttua toi palvelija hänelle kahvia. Silloin hän juuri
vetäisi viimeiset pistämät.
--Nythän tämä olisi koeteltava, hän sanoi, samalla kun hampaillaan puri
langan poikki.
--Menenkö kutsumaan Aili neitiä? kysyi Liisa, joka kahvitarjottimineen
seisoi siinä hänen edessään.
--Ei, minä menen itse--että saan vähän jaloitella.--Tuollakohan ne
vielä ovat lehtimajassa?
--Niin, eivätköhän ne siellä liene.
Martha katseli kahvia juodessaan koko ajan lehtimajaan päin. Ei sieltä
näkynyt eikä kuulunut mitään; mutta he olivat siellä, puiden takana,
hän oli varma siitä.
Hiljaa, kuulumattomin askelin hän pujotteli sivukäytäviä alas ja tuli
niin äkkiä lehtimajan sivulle, ettei sisällä olijat mitään huomanneet,
ennenkuin hän seisoi heidän edessään. He säpsähtivät, Aili vetääntyi
erilleen Ossista, jonka olkapäähän hän oli nojannut hehkuvaa poskeaan
ja Ossi irroitti käsivartensa hänen vyötäisiltään.
Aili kävi hämilleen, mutta Ossin otsaan ilmestyi ryppy ja Marthaa
kohtasi tyytymätön katse. Mutta Martha ei siitä välittänyt.
--Neiti on hyvä ja tulee koettelemaan liiviä.--Äänessä, jolla hän sen
sanoi, oli jotain kovaa ja käskevää.
Ennen kuin hän kääntyi menemään Ailin jäljestä, heitti hän pitkän,
vihasta leimuavan silmäyksen Holmiin, joka jäi istumaan paikoilleen.
Ryppy Holmin otsassa syventyi. Hän sytytti papyrossin, poltteli sitä
verkalleen ja mietti. Kun se oli palanut loppuun, nousi hän ylös,
oikaisi itseään, läksi ulos lehtimajasta ja alkoi astuskella edes
takaisin käytävällä. Hänen käyntinsä oli varmaa ja notkeata, ryhti
osoitti rohkeutta, pään pystyinen asento lujuutta. Hän oli tullut
selville asioistaan ja tehnyt päätöksen, jossa ei aikonut horjua.
Martha istui kaiken päivää ompeluksiensa ääressä lähellä
verannanpuoleista ikkunaa. Hän kuuli heidän iloiset äänensä ensin
ulkoa, sitten ruokasalista, jossa söivät päivällistä, hän näki heidän
liikkuvan edes takaisin, vapaina ja huolettomina, onnen helmalapsina.
Oskar, hänen entinen Oskarinsa, näytti olevan jo täydellisesti
perehtynyt tässä kodissa. Häntä kohdeltiin kuin perheen jäsentä ainakin
eikä siunaaman hetkeksikään hän väistynyt Ailin rinnalta.
Marthan sielussa riehui sekavat, ristiriitaiset tunteet. Välistä
valtasi hänet raivokas viha, hän olisi halunnut tappaa heidät molemmat,
paiskata heidät maahan, polkea heidät jaloillaan, lyödä, hakata heidät
kuoliaaksi. Ja iltapäivällä, kun koko perhe ikäänkuin hänen uhallaan
kokoontui verannalle, tuohon hänen silmiensä eteen, kahvia juomaan: ja
siinä sitten tuntimäärät istuivat kaikki keveässä hauskassa puheessa,
silloin teki hänen mielensä syöksyä heidän keskeensä, osoittaa
sormellaan tuota heidän suosikkiaan, tuota hienoa, komeata, rakastettua
sulhasta, paljastaa hänet, kertoa raa'asti, juurta jaksain, missä
suhteessa he molemmat olivat toisiinsa olleet ja tunnustaa julkisesti
oma häpeänsä. Riemulla hän ajatteli sitä häiriötä, minkä hän
matkaansaisi, kuinka hän yhdellä iskulla tekisi lopun tuosta iloisesta,
perheellisestä sopusointuisuudesta ja kukistaisi tuon vihatun, joka oli
hänet hyljännyt, joka oli hänet näin onnettomaksi saattanut.
Työ oli pudonnut hänen helmaansa, hän jäi katselemaan heitä siellä,
missä he istuivat rauhallisessa mukavuudessa, mitään aavistamatta siitä
vihasta, mikä heitä kohtaan uhkui.
Kauppaneuvoksella oli sanomalehti kädessä, hän oli muhkea mies, varman
ja hallitsevan näköinen. Rouva, pyöreä ja hyvänvoipa hänkin, virkkaili,
mutta Aililla ei ollut muuta tointa kuin nauttia onnestaan ja olla
viehättävä.
Ja Oskar--kuinka tyytyväisen näköisenä hän siellä poltteli papyrossiaan
ja laski leikkiä Ailin kanssa. Ei nähtävästi muistanut häntä enää
lainkaan, eikä välittänyt hänen tuskistaan. Niin vieraalle hän nyt
tuntui Marthastakin. Katsellessaan tuota hienoa, sivistynyttä herraa,
ei hän voinut ymmärtää, että tosiaan olivat olleet semmoisissa
läheisissä suhteissa toisiinsa--hän, halpa ompelija ja tuo nuori, ylpeä
varatuomari, neiti Römerin sulhanen.
Martha tunsi, että syvä, ylipääsemätön juopa oli ilmestynyt heidän
väliinsä. Varatuomari Holm oli hänelle vieras, hän oli uusissa
olosuhteissaan kylmentynyt entiselle rakastajattarelleen, ei tahtonut
häntä enää tuntea eikä tunnustaa olleensa missään tekemisessä hänen
kanssaan, Se oli kaikki ollutta ja mennyttä!
Vihan puuska oli ohitse: yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne tuli
sijaan. Häpeä häntä odotti ja ihmisten tuomio, puute ja avuttomuus.
Eikä yhtään ainoata ystävää, joka olisi säälinyt ja lohduttanut!
Kun hän taaskin kumartui työnsä yli, putosi muutamia täyteläisiä
kyyneliä kihlaleningille hänen poskiltaan. Hän säikähti ja hankasi ne
pois nenäliinallaan. Eiväthän ne kumminkaan mitään pilkkuja jättäneet
kankaaseen.
Vasta myöhemmällä saapui Ailin odotettu ystävä Alavalle. Hän aikoi
viipyä huomiseen hän, niinkuin Ossikin.
Aililla ja Olgalla oli vähän puhumista toisilleen, semmoista, jota ei
Ossi saanut kuulla. Ossin syntymäpäivä oli näet noin kuukauden perästä
ja Aili oli yksissä tuumin Olgan kanssa päättänyt ommella hänelle
matkalaukun syntymäpäivälahjaksi. Olga oli ottanut toimekseen valita
mallia koruompeluun ja niitä hän oli tuonut muutamia mukanaan. Kahden
kesken heidän nyt piti saada niitä katsella ja, kun Ossi vakuutti,
ettei hän ollut lainkaan utelias tietämään heidän salaisuuksiaan,
menivät he yliskammariin »viideksi minuutiksi», ja jättivät Ossin siksi
aikaa itsekseen ryytimaahan.
Martha oli silloin jo lopettanut työnsä. Hän huomasi ikkunasta tyttöjen
poistumisen ja sydän alkoi takoa niin, että hän melkein kuuli sen
lyönnit. Olihan Oskar luvannut puhutella häntä illalla myöhemmin? Nyt
siihen kenties oli otollinen hetki?
Hän astui verkalleen alas ryytimaahan. Kierteli käytäviä, katseli
pensaita ja vilkaisi aina väliin ylös ikkunoihin, jos siellä kukaan
häntä tarkastelisi. Ja viimein hän pujahti sille käytävälle, jossa
Oskar istui. Hän pureskeli koivun varpua, jonka oli taittanut käteensä
ja hiljakseen eteenpäin kävellen hän ohimennessään loi aran, kysyvän
silmäyksen Oskariin.
--Mene metsään tuonne, minä tulen rantatietä jäljessä, mumisi Oskar.
Veret leimahtivat ylös Marthan poskille, hän nyökäytti hiukan päätään,
kiirehti askeleitaan porttia kohden ja katosi metsään.
Kun Holm vähän sen jälkeen meni rannalle, näki hän Marthan ylempänä,
Valkeiseen viettävän kallion reunalla istumassa.
Hän nousi sinne myöskin. Seisahtui Marthan eteen.
--Sinun täytyy lähteä täältä pois, Martha, sanoi hän matalalla, mutta
päättävällä äänellä, hypistellen huulipartaansa ja kiinnittäen käskevät
silmänsä tiukasti Marthan värähteleviin kasvoihin.--Välttämättä, niin
pian kuin mahdollista. Keksi joku syy, sano itsesi sairaaksi, tai
jotain muuta semmoista.
--Mitä varten? kysyi Martha pelokkaasti. Hän jäi istumaan kädet
ristissä polven ympäri ja katsoi ylös häneen melkein rukoilevasti.
--Mitäkö varten? Etkö sinä ymmärrä, ettei tämä käy laatuun. Minun on
kiusallista tietää sinun olevan täällä.
Martha oli murtunut. Vaihtelevat mielen liikkeet olivat kaiken päivää
häntä raastaneet. Nyt ei hänellä enää ollut voimia mihinkään, hän oli
kuin maahan lyöty ja nöyrtyi kohtalonsa alle. Ei hän kyennyt mitään
vastaamaan, kuumat kyyneleet herahtivat alas hänen poskilleen.
--Ota asia järkevästi, jatkoi Holm hiukan lauhkeammin. Sille ei
kumminkaan enää mitään voi. Ja tiesithän sinä kaiken aikaa, ettei sitä
ikuisesti kestäisi. Ennemmin tai myöhemmin siitä kumminkin oli loppu
tuleva. En sinua siinä suhteessa pettänyt turhilla lupauksilla.
Eihän hän pettänyt, totta se oli, itseään sai Martha syyttää. Hän oli
hetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä. Mitä
auttoi nyt katumus ja kaihoinen mieli? Tehtyä ei enää tekemättömäksi
saanut.
Yhä nopeammin valuivat vedet alas hänen poskiaan pitkin. Ne saivat
tippua alas helmaan, hän ei välittänyt niitä pyyhkiäkään. Silmät
suurina hän katseli taivaan rantaa Valkeisen toisella puolen, eikä
äännähtänyt, vaikka Holm seisoi siinä vieressä vastausta odotellen.
Hiljaisuuden katkaisi vaan nyyhkäykset, jotka silloin tällöin nousivat
hänen povestaan.
Tuskin hän mitään näki, vaikka rävähtämättä tuijotti eteensä, tuonne
kauvas, jossa taivas ja maa yhtyivät; sillä katse oli omituisesti
sisäänpäin kääntynyt ja eloton. Mielenliikkeet olivat asettuneet,
maininkina ne kyyneleet vaan juoksivat hänen silmistään. Elämä oli
vetääntynyt syvälle sielun sisimpään, niinkuin useimmiten tapahtuu,
silloin kun suru ja tuska ovat yli äyräiden kohonneet.
--Niin, jatkoi Holm viimein, minä en voi viipyä täällä kauvemmin.
Täytyy palata takaisin, ehkä siellä jo kaipaavat minua, Yhtä vaan
pyytäisin: elä käy enää luonani, eläkä pyri minua tapaamaan.
Ymmärräthän, ettei meillä enää sovi olla mitään yhteyttä. Rahaa minä
sinulle lähetän siksi, kun se vaikea aika tulee--ettei sinun tarvitse
puutetta nähdä. Siinä suhteessa saat olla vallan huoletta. Hyvästi nyt
sitten. Ja muista, että lähdet tästä talosta. Parasta, jos tekisit sen
jo tänä iltana.
Hän läksi. Martha ei hievahtanut, hän jäi istumaan paikoilleen
liikkumattomana, kädet ristissä polven ympäri ja silmät suurina
harrottaen epämääräiseen kaukaisuuteen.
Mutta Holm oli arvannut oikein. Aili ja Olga häntä jo etsivät
kaikkialta ja juoksivat riemastuneina häntä vastaan, kun älysivät hänen
tulevaksi.
He olivat tuumanneet lähteä soutelemaan, ellei Ossilla olisi mitään
sitä vastaan. Ossi tietysti suostui, ja niin sitä lähdettiin pienellä
valkeaksi maalatulla venheellä, joka varta vasten oli tehty tämmöisiä
retkiä varten.
Syntyi pieni väittely siitä, kuka pitäisi perää, kuka soutaisi. Ossi
tarttui airoihin, hänen mielestään ei muu tullut kysymykseenkään, mutta
tytöt olivat itsepäisiä, heidän täytyi saada istua rinnakkain kokassa
ja soutaa toinen toisella airolla, toinen toisella. Ossi antoi viimein
myöten, kun muu ei auttanut. Hän työnsi venheen ulos rannasta ja nyt
alkoivat tytöt pienillä valkoisilla käsillään vetää airojaan, minkä
jaksoivat. Alussa tekivät sitä niin hartaasti, etteivät malttaneet edes
puhellakaan, mutta pian olivat voimat lopussa, ja silloin he
huomasivat, ettei heillä mihinkään ollut kiirettä, ei oikeastaan
tarvinnut soutaa ollenkaan, jos Ossi vaan hiljakseen meloi, niin
pääsivät sen verran eteenpäin, kuin tarvitsikin. Kunhan saivat vaan
olla siellä järvellä, ei heillä muuta tarkoitusta ollutkaan.
Ilta oli lämmin ja tyyni. Taivas ruskotti luoteisessa, aurinko oli
mailleen menemässä. Valkeinen välkkyi kirkkaana kuin kuvastin,
hiljaisessa, vartoilevassa levossa.
--Oletteko kuulleet tarun tästä järvestä? kysyi Aili. Ja odottamatta
heidän vastaustaan hän jatkoi: tuolla syvyydessä, näettekös, väijyy
Vedenemo nuoria, kauniita ihmisiä saaliikseen. Keskikohdalla sanotaan
järven olevan aivan pohjattoman ja jos se vaan ehtii sinne asti raahata
hukkuneen, ei sitä enää koskaan löydetä. Monta on jäänyt sillä tavalla
ijäksi päiviksi järveen.
Olgaa pöyristytti.
--Huuh, kuinka hirveätä, jos se nytkin meitä tähystelee tuolta
alhaalta.
Hän kallistui varovasti venheen laidan ylitse ja katsoi alas. Mustat
terhakkaat silmät ja eloisat kasvot sieltä hymyilivät hänelle vastaan.
Se oli hänen oma kuvansa ja mielihyvällä antoi hän katseensa siinä
viipyä hetkisen, kunnes venheen tekemät väreet sen hävittivät. Antoi
sitten silmänsä väistyä kauvemmas veden pintaa.
--Ei tuolla näy muuta kuin sininen taivas ja valkoisia
pilvenhattaroita.
--Luuletkos, että hän näyttääntyy? huomautti Aili. Ei hän niin tyhmä
ole. Silloinhan ihmiset tietäisivät olla varuillaan.
Ossi ehdotti, että he laulaisivat jotain. Siihen tytöt suostuivat ja
pian kaikui kaunis sävel kuuleassa ilmassa kauvas ympäristöön:
"Kesäisen illan kullasta
Tuo joutsen tultuaan
Joen lahelle laskihe
Ja loihe laulamaan.
Suloa Suomen lauloi hän,
Kesiä Pohjolan,
Kuin halki öisin aurinko
Valaisee maailman."
Kun laulu oli loppunut, tuli syvä hiljaisuus. Mutta äkkiä huudahti
Olga, hätäisesti ja tarttui molemmin käsin Ailin käsivarteen.
--Jumala, tuolla putosi joku järveen!
--Missä?
--Tuolla, tuolla!--Hän osoitti kalliota, jonka reunalla Martha oli
istunut.
--Etteköhän erehtynyt? kysyi Ossi. Mutta hän kalpeni, paha aavistus
lensi hänen aivoihinsa.
--En, en, minä näin sen aivan selvään.
--Vedenemo, kuiskasi Aili vavisten. Lähtään pois.
--Päästäkää minua soutamaan, niin joudumme pikemmin, sanoi Ossi.
Tytöt väistyivät venheen keskeen ja Ossi tarttui airoihin. Tuota pikaa
he olivat rannassa.
Ylhäällä kartanossa ei kukaan tiennyt vielä mitään tapauksesta. Mutta
ompelija oli nähty sinnepäin menevän ja kun häntä ei löydetty talosta,
epäiltiin, että hän mahdollisesti olisi jyrkältä kalliolta luiskahtanut
alas.
Palvelustytöt hajaantuivat metsään eri haaroille häntä etsimään, mutta
Ossi otti miehiä mukaansa ja kiiruhti verkkojen ja seipäiden kanssa
haromaan järveä, ja Olga, joka oli rohkealuontoinen, pirteä tyttö, meni
rannalle katsomaan heidän työtään.
Aili siihen sijaan oli menehtyä säikähdyksestä; äiti koetti rauhoitella
häntä, asetti hänet sohvalle lepäämään, hautoi kylmillä kääreillä hänen
päätään ja lähetti noutamaan lääkäriä kaupungista.
Ei ollut sattunut tätä ennen, että heidän Alavalla asuessaan olisi
kukaan Valkeiseen hukkunut, se oli tapahtunut joko aikaisempaan
keväällä, taikka sitten syksyllä heikkojen jäiden aikana. Ja nuo
tapaturmaan joutuneet olivat aina olleet Ailille tuiki tuntemattomia.
Sen vuoksi ei se häneen niin kovin kauhistuttavaa vaikutusta tehnyt,
kun hän siitä jäljestäpäin kuuli puhuttavan. Mutta nyt onnettomuus
tapahtui hänen läheisyydessään, melkein hänen silmiensä edessä ja
hukkunut oli lisäksi vielä hänen oma ompelijansa, jonka hän pari tuntia
sitten oli vielä nähnyt terveenä ja elävänä, mitään pahaa aavistamatta.
Häntä kammotti asua täällä enää päivääkään ja äidin täytyi luvata, että
heti muuttaisivat takaisin kaupunkiin.
Marthan ruumis saatiin ylös parin tunnin päästä ja toimitettiin heti
pois paarihuoneeseen. Ailille ei siitä aijottu kertoa ollenkaan, mutta
hän ei antanut heille rauhaa, ennenkuin sai sen tietää. Ja silloin hän
puhkesi valtaavaan itkuun.
Mutta Ossi joudutti hänen luokseen, otti hänet syliinsä, suuteli pois
kyynelet hänen poskiltaan ja puhui hänelle helliä, rauhoittavia sanoja.
Lääkäri saapui myöskin ja antoi hänelle nukuttavia rohtoja, joita oli
tuonut mukanaan. Eikä aikaakaan, niin hän jo täydellisesti tyyntyi ja
kun äiti toimitti hänet vuoteelle, meni hän samaa päätä uneen ja nukkui
yhtä mittaa seuraavaa aamua melkein puolipäivään saakka.
Kun hän heräsi, oli kihlaleninki jo uuden ompelijan käsissä, eikä
mitään merkkiä näkynyt enää eilisestä tapaturmasta. Ei puhunut siitä
kukaan liioin sanaakaan, mutta hauska uutinen hänelle siihen sijaan
kerrottiin:--Ossi ja Olga jäisivät Alavalle muutamiksi viikoiksi,
kenties koko kesäksi. Se sai Ailin iloiselle mielelle, aivan niinkuin
äiti oli arvannutkin, hän ei enää virkkanut mitään poismuutosta, tuskin
muisti sitä tahtoneensakaan.
Ja niin vähitellen unohtui onneton ompelija. Kun tapauksesta joskus
puhuttiin, oli se kansantarun yhteydessä, ja saattoi Ailikin sitä jo
levollisesti kuunnella. Ei se enää kammoa herättänyt, korotti vaan
seudun omituista, salaperäistä viehätysvoimaa.
Kihlajaisissa, viikkokausi sen jälkeen, oli ilo ylimmillään,
innostuneita, kauniita puheita pidettiin morsiusparin kunniaksi,
tanssia kesti myöhään yöhön, ja aamupuoleen syötiin komea illallinen.
Morsian oli suloinen, sulhanen hieno ja ylevä. Kaikki heitä ihailivat
ja ylistelivät, ja monet monituiset maljat heidän onnekseen sinä iltana
tyhjennettiin.
["Suomen Kuvalehti" 1894.]



KAHTALAINEN ONNI.

I. Lesken luona.
Hän asui rannalla, Satamakadun päässä, pienessä matalassa
rakennuksessa, jossa oli vaan vähäinen puoti, kammari ja kyökki. Pihan
toisessa päässä hänellä oli värjäyshuone, jossa vanha, uskottu Elias
johti työtä aina siitä kuin hänen miehensä neljä vuotta sitten kuoli.
Toinenkin hyvä ja uskollinen palvelija hänellä oli, nimittäin Anna,
kyökkipiika. Nämä molemmat kuuluivat aivan kuin perheeseen, sillä
herran eläessä he jo monta vuotta olivat taloa palvelleet ja hänen
kuoltuaan he hoitivat kaikki asiat melkein omin neuvoin, Eevi kun itse
makasi kuukausmäärät sen jälkeen huonona sairaana.
Ne olivat kovia aikoja ne. Suru oli hänet murtaa ja tulevaisuus oli
synkkä kuin syys-yö hänen edessään. Ei tiennyt ensimmältä millä neuvoin
veisi kolmea pientä lastaan eteenpäin, kun turva ja leivän hankkija
laskettiin maan poveen. Ne olivat kaikki niin pieniä vielä silloin,
Antti neljän vuoden, Saimi kahden ja Helmi vasta parin kuukauden
ijässä. Mutta Eliaan ja Annan avulla hän kumminkin kesti kaikki
vaikeudet. Anna hoiti sekä häntä että lapsia, Elias piti hyvää huolta
värjäyksistä ja niin he sitten pääsivät sen ajan ohitse. Nyt ei enää
ollut mitään hätää, sillä vaikka tuntuvaa haittaa tekikin Vidkopp, tuo
rikas naapuri kadun toisella puolen, jolla oli suurenmoinen
värjäyslaitos, saattoivat he kumminkin huolettomasti jatkaa liikettään
hekin, ja toimeen he sillä tulivat. Vanhat tuttavat toivat sentään
uskollisesti heille värjäyksensä.
--Onhan meidän yhtä hyvä antaa tännekin ne ansiot, paremmin ne ovat
täällä tarpeesen kuin tuolla vastapäätä, heillä oli tapana sanoa.
Ylen komeaksi oli Vidkopp tänä kesänä laittanutkin puotinsa.
Ikkunaruudut olivat yhdestä ainoasta paksusta lasista, että näkyi yli
kadun aina tänne heille asti koko puodin sisusta ja myyjät, jotka
häärivät siellä edes takaisin, sekä ostajat.
Annaa tuo naapurin suurenmoinen menestys joskus huolestutti.
--Kovinpa ne Vidkopin alkavat ylvästellä, hän kerran sanoi, astioita
pestessään kyökin pöydällä, oikeinpa minua vaivaa tuo komeus.
--Ei pidä Annan katsoa sinne päin, hymyili Eevi.
--Mihinkäs minä silmäni panen, kun se on aina tuossa edessäni, jos
tässä pöydällä mitä teen.
--Pannaan verhot ikkunaan.
--Niin,--se vielä puuttuisi! Hyvin tässä on valoisata muutenkaan.
--Sitten minä tiedän toisen ja paremman neuvon.
--No, antaapas kuulla.
--Ettei salli semmoisten asiain painaa mieltä.
--Niin, mutta kun minä en ymmärrä, minkätähden Jumala suo heille niin
suurta menestystä, tuommoisille rahan himoisille kuin nuo ovat, jotka
eivät suinkaan säälisi toista, vaikka nylkisivät puille paljaille.
--No, mitä siihen tulee, Anna hyvä, niin emme me ihmisraukat täällä
kykene toisiamme moittimaan. Yhdellä on yksi vika, toisella toinen,
syntisiä ja puuttuvaisia olemme kaikki.
--Mitäs varten sitten toisella pitää oleman suurempaa menestystä kuin
toisellakaan.
--Jumala rakastaa meitä kaikkia ja antaa yhtä lajia hyvyyttä yhdelle,
toista toiselle, sen mukaan kuin aina parhaaksi näkee.
Samassa Antin pää pisti esille kammarin ovelta.
--Tuleeko äiti minua nyt luettamaan? hän kysyi.
--Luettaako äiti Antille satukirjaa, että mekin saamme kuulla,
ehdotteli Saimi Antin takaa.
--Satua, satua, jokelteli pikku valkotukkainen Henni ja tunkeutui Antin
sivu kyökkiin.
--Herran terttu, huudahti Anna, jonka silmät loistivat hänen
lemmikkiään vastaan. Vai pitäisi hänenkin jo kuunnella satua.
Eevi otti hymyillen Hennin käsivarrelleen.
Antti oli jo avannut kirjan valmiiksi pöydälle.
--Vai niin. Tuhkimus tähkimys kiukaan päässä, sitäkö nyt luetaan?
--Sitä, sanoi Antti.
Eevi istui tuolille, Henni sylissä, Saimi asettui polvilleen toiselle
tuolille, kyynäspäät pöydälle ja leuka käsien varaan, ja Antti seisoi
kirjansa ääressä, jotakuinkin itsetietoisena, sillä häntähän tässä nyt
piti kuunneltaman.
Kovalla äänellä hän alkoi ja hartaasti häntä seurasivat Saimi ja Henni,
silloin tällöin äiti hiukan oikaisi, muuten luku kävi kuin vettä,
vaikka hän vuosi sitten vasta aakkosia opetteli.
--Niinhän se Antti lukee kuin paras pappi vaan, sanoi Anna, joka käväsi
kammarissa ja sivumennen pysähtyi kuuntelemaan hänkin. Pianpa se
oppikin.
Antti ei tauonnut, korotti vaan ääntään ja jatkoi, mutta Eevi myhähti
ja nyökkäsi päätään Annalle myönnytykseksi.
--Täälläpä ahkeria ollaan, kuului miehen ääni ovelta.
Elias sinne oli ilmestynyt, ja Eevi näki heti ensi silmäyksellä, että
hänellä oli jotain tärkeätä puhuttavaa.
--Niinhän täällä, vastasi Eevi. Tulkaa istumaan, Elias. Herkiä nyt,
Antti, vähäksi aikaa.
--Hyvinpä sinä jo osaatkin, alkoi Elias. Taitaa tulla sinusta lukumies?
--Tohtori minusta tulee, päätti Antti.
--Ohoh, ohoh, ihmetteli Eevi. Ei vähä mitään. Paljon täytyy lukea
ennenkuin tohtoriksi pääsee.
--Minäpä luenkin paljon, selitti Antti.
Elias rykäsi.
--Minulla muuten olisi vähän tuumittavaa rouvan kanssa.
--Näin sen jo heti kasvoistanne.
--Niin, minä olen tässä arvellut, että teidän pitäisi panna enemmän
rahaa liikkeeseen, ottaa värit suoraan ulkoa ja järjestää koko homma
vähän toisin. Enemmän ajanmukaisesti, tarkoitan. Tuo naapurimme tuolla
vetää muuten kaikki puolelleen.
--No, sitähän minä olen sanonut, puuttui Anna puheesen kyökin ovelta,
jossa hän oli kuunnellut Eliaan puhetta. Sitähän minä olen sanonut
aikoja sitten.
--Niin, mutta--
Eevi näytti vähän huolestuneelta.
--Mistäkö saadaan rahoja?
--Niin, sitä minä juuri ajattelin sanoa.
--Jos rouva luottaisi minuun. En luule, että meillä tulisi hätää
olemaan. Minulla on vähin säästöjä palkastani.
--Niihin ette saa koskea, Elias.
--Miksikäs ei, jos tarvis vaatii. Mutta tuskinpa se vaatiikaan. Otetaan
vähemmin kerrassaan. Ollaan varovaisia. Kyllä minä otan vastuulleni.
--Se on oikein, Elias, se on oikein, sanoi Anna. Ja minullakin on
parisataa pankissa. Tässä talossa ne on ansaittuja ja tämän talon
hyväksi niitä saa käyttää. Eihän niillä pitkälle juosta, sen kyllä
tiedän, mutta lisänähän ovat yhtä kaikki.
--Niin että jos rouva vaan uskaltaa heittää mun huostaani--jatkoi
Elias.
Eevi oli liikutettu.
--Uskaltaisin, tietysti. Mutta en tahtoisi.
Hän ei voinut enää pidättää kyyneleitään, ne herahtivat alas hänen
poskilleen.
--En tahtoisi, että teidän säästöihinne koskettaisiin. Jospa kumminkin
sattuisi käymään onnettomasti.
--Siitä ei pelkoa, sanoi Elias iloisesti.
--Ei ensinkään, toisti Annakin. Suostukaa vain pois, rouva, ihan ilman
epäilyksiä.
Eevi puristi heidän käsiään.
--Tulkaa lapsetkin kiittämään Eliasta ja Annaa, hän kehoitti.
--Mitäs joutavia, sanoi Elias.
Mutta Henni kipusi jo hänen polvilleen ja kietoi molemmat kätensä hänen
kaulaansa. Ja Antti antoi heille molemmille kättä ja kumarsi. Saimi
samoin.
--Antti kouluutetaan tohtoriksi, sanoi Anna.
Eevi ei kyennyt virkkamaan mitään. Silmät uiskentelivat vielä
kyynelissä, mutta kun hän ne loi molempiin herttaisiin apulaisiinsa ja
pienokaisiinsa, jotka aivan kuin pienet sääsket nyt häärivät siinä
heidän ympärillään, loisti kyynelten läpi sulaa rakkautta, iloa ja
onnea.
--Ja mikäs tästä Saimista sitten tehdään, kysyi Anna, joka oli nostanut
hänen käsivarrelleen.
--Minä tahdon piiaksi, että saan pestä pyykkiä, sanoi Saimi.
--Ole nyt--!
He räjähtivät kaikki makeaan nauruun, johon lapsetkin yhtyivät,
vaikkeivät ensinkään tajunneet, mille siinä oikeastaan naurettiin.

II. Kadun toisella puolen.
Huoneet olivat valaistut. Lamput paloivat kirkkaina, kruunut ja
kandelaabrit olivat sytytetyt, kaikki oli siistiä, pulskaa, komeata.
Rouva Vidkopp käveli vielä viimeistä kertaa huoneesta huoneesen
uudessa, havannaruunisessa leningissään ja tarkasteli, jos kaikki oli
kohdallaan. Eikä hänen mielestään siinä pitänyt missään olla moitteen
sijaa. Siellä, täällä hän vaan siirti jonkun tuolin suorempaan asemaan,
muutti jonkun kukkavaasin toiseen kohtaan ja järjesteli tupakka-aineet
eri pöydille herrojen puolella. Tänään oli näet tärkeä päivä. Ensi
kerran heillä oli kestit sen jälkeen kuin huoneet olivat korjatut ja
laitetut uuteen kuntoon. Kaupungin pormestari, joka ei vielä
milloinkaan tätä ennen ollut heillä käynyt, oli myöskin kutsuttu,
samoin viskaali ja monta muuta harvinaista vierasta.
Salissa hän viimein seisahtui ja jäi katselemaan ympärilleen. Katseli
noita uusia plyyssipäällisiä mööpeliä, jotka juuri ikään olivat tulleet
Pietarista, uutta sohvamattoa, joka oli ostettu muotimakasiinista ja