Lyhyitä kertomuksia - 08

intoilemaan eikä tahtonut tulla järkeensä enää lainkaan. Viime syksynä
se oli. Maria oli perunan nostossa silloin tehtailija Oppmannilla. Sai
hyvän palkan, paremman kuin muut, sillä »hän oli riski työntekijä»,
niinkuin patruuni sanoi. Itse seisoi patruuni uskoa luona ja katseli,
kuinka Maria jalkansa avulla työnsi lapion maahan, nosti juuret ylös ja
kumartui sitten poimimaan perunat vakkaan. Ei hän sitä työtä niin
ihmetellyt, sen Maria hyvin tiesi. Näki hän sen noista pienistä,
hehkuvista silmistäkin, vaikkei ollut mitään ymmärtävinään, tekeytyi
vaan viattomaksi, kun patruuni koetti häntä mielistellä.
Houkutuksiakin alkoi tulla, mutta niitä ei Maria ollut kuulevinaan. Ei
tahtonut loukata kieltämisellä, sillä sitten ei hän ehkä olisi
saanutkaan niin suurta palkkaa.
Ja raha oli heille tarpeen. Villen ansiot eivät enää tahtoneet oikein
riittää, kun perhe lisääntyi. Keväällä he jo yhteen aikaan olivat
hyvinkin tiukalla. Lapset sairastivat eikä saanut Ville työtä moneen
viikkoon. Silloin tuntui elämä tukalalta. Maria tuskitteli sydämessään
ja katui kerran sekä toiste, että niin aikaiseen oli mennyt naimisiin.
Mikä ihme lieneekin riivannut, kun kahdeksantoista vuotiaana jo
miehelle läksi. Juuri kuin ei siihen iloon olisi vähemmällä ennättänyt.
Sitten lapsia heti ja niiden mukana surut ja huolet. Muut hänen
ikäisensä tuolla leijailivat yhdestä lystistä toiseen. Vaan hän ei
tiennyt nuorena olleensaksan.
Niin päin hän silloin mietti. Mutta kesä tuli, lapset paranivat ja
Ville sai taaskin työtä. Ei ollut hätää, enää. Maria osti itselleen
uudet vaatteet ja oli pian yhtä reippaalla mielellä kuin ennenkin.
Köyhyyttä ja puutetta hän kuitenkin siitä lähtien kammosi pahemmin kuin
ruttoa. Torjui jo kaukaa pois sen ajatukeen, että nuo mahdollisesti
vielä toistekin heitä tapaisivat.
Oliko ihme, jos hän nyt halusta otti rahaa, milloin sitä vaan jollakin
keinolla sai ansaituksi. Hän palkkasi pienen kasvavan tytön kotiin
lapsia hoitamaan, että itse pääsi perunan nostoon, vaikkei sitä
tehdessään aavistanutkaan, että se hänelle niin hyvin luonnistaisi.
Muille kun maksettiin vain markka päivältä, hänelle puolitoista.
Kyllähän akat virnistivät, vilkkuivat tavantakaa patruuniin ja häneen,
ja hyvin hän arvasi, mitä niillä oli mielessä. Harmitti se häntä,
korvalle olisi tahtonut lyödä mokomia. Mutta patruunaa hän ei
uhallakaan väistänyt. Mitä pahaa siinä, jos hän laskikin hiukan
vallatonta leikkiä ja yhtämittaa seisotteli hänen vieressään, kun ei
kumminkaan sen pitemmälle menty!
Pelästyi hän kumminkin sitten eräänä päivänä, kun tuo ruoja alkoi
tahtoa häntä illalla myöhään tulemaan Puijon rinteelle. Ja niin pani
tiukalle, että aivan oli Maria puolivälissä hänen kanssaan. Koetti
ensin nauraa ja lyödä leikiksi, mutta hätääntyi jo kun patruuni alkoi
käydä yhä kiihkeämmäksi.
--Herra jumala, olkaa hiljaa, ettekö näe, kuinka kaikki meihin
katsovat. Menkää, hyvä patruuni, pois.
--Lupaatko tulla? Sitten menen paikalla.
--Me olemme onnettomia.
--Minä odotan sinua siellä metsässä, likellä ruutikellaria.
--Elkää edes katsoko minuun. Väistykää hiukan loitommaksi.
--Kello kahdeksan säntilleen. Silloin on jo pimeä. Minä vihellän, niin
osaat luokse.
--Antakaa minun olla, hyvä patruuni, antakaa minun olla. Mitä te
minusta, toisen miehen vainosta, onhan teillä muita.
--Minä en sinua päästä, kuuletkos, en, vaikka sinulla olisi kymmenen
miestä.
--Voi, suuri luoja!
--Katsos, hän vilkaisi ympärilleen, tässä annan sinulle aluksi--
Kymmenen markan seteli putosi Marian helmaan.
--Siunaa ja varjele! En minä huoli, ottakaa pois, voi--nyt näkevät,
näkevät--
Hän kumartui alas ja oli uutterasti poimivinaan perunoita.
--Ottakaa pois, patruuni, minä lasken sen maahan, tähän viereeni.
Ottakaa niin, etteivät huomaa.
--Jääköön siihen, ellet siitä välitä.
--Noin suuri raha. Mitä ajattelette, hyvä patruuni?
--Sinua ajattelen.
--Noin suuri raha. Elkää heittäkö siihen.
--Semmoisia saat, jos olet minulle hyvä, monta monituista vastedes.
Tämä oli vaan ensimmäinen.
--Kuka ajaa--? Herra taivaan, rouvanne! Nyt olemme hukassa.
--Muista, kello kahdeksan.
Hän kääntyi levollisena ja astui ikäänkuin rehellisin mies maailmassa
rouvansa ja täysikasvaneen tyttärensä luokse, jotka veräjän kohdalla
parhaallaan nousivat isvosikan troskista alas.
--Pappa, etpäs arvaa, kun me tuomme teille kahvia tänne, huusi hänelle
tyttärensä jo kaukaa.
--Eikö ollut hauska tuuma, pappa? Minä sen keksin, mamma ei olisi
tullut sen päälle. Vai kuinka mamma, sanokaapas?
Rouva vaan hymyili ja tarttui käsivarteen, jota patruuni hänelle
kohteliaasti tarjosi. Nauraen ja puhellen he sitten astuivat pellon
pientaretta. Niin hellästi hoiti patruuni rouvaansa, ojan ylitse
melkein nosti. Olisipa luullut heitä onnellisimmiksi ihmisiksi
maailmassa.
--Voi, katala, mikä olet! arveli Maria itsekseen. Hänen silmänsä
kiintyivät seteliin, joka oli siinä vieressä mullalla. Sieppasi sen ja
pisti taskuunsa.
--Eihän sitä nyt siihenkään voi heittää, hän mutisi.
Mutta kumma, kuinka oudolle mielelle hän samassa kävi. Tuli aivan kuin
vieraaksi omalle itselleen. Kaikenmoisia ajatuksia tai oikeammin kuvia
risteili hänen päässään. Noita kymmenmarkkasia hänellä oli aina
edessään, jos minne katsoi. Ja sitten hänen ajatuksensa lensivät
metsään, tuonne Puijon rinteelle, ruutikellarin kohdalle. Oli pimeätä
ympärillä, mutta hän kuuli vihellyksen, puut risahtivat ja--
--Hyi, herra hyvästi varjele! hän lausui ääneen.
Maria pelkäsi itseään, teki riivatusti työtä ja koetti ajaa pakosalle
tuonlaiset ajatukset. Mutta ne pyrkivät esille aina uudelleen; hän
heitti silmänsä vähän väliä metsän rinteesen, jossa patruuni istui
rouvineen ja tyttärineen. Hienoissa vaatteissa nuo naiset olivat, ja
kauniita kuin enkelit.
--Minkähän näköinen olisin minä tuommoisessa puvussa? arveli Maria, ja
päätä huumasi yhä enemmän.
Samalla muistui kumminkin mieleen koti, mies ja lapset. Hän siunasi
taas ja päätti kertoa Villelle kaikki. Sen jälestä oli kohta helpompi
olla. Hän saattoi nyt vallan tyyneesti katsella, kuinka joivat kahvia
siellä metsänrinteessä. Työväellekin annettiin, mutta Maria kieltäytyi
puolestaan, sillä häntä ei haluttanut mennä heidän läheisyyteensä.
Mutta illalla, kun Ville sai kuulla asiasta, joutui hän semmoiseen
vimmaan, ettei ottanut mistään talttuakseen. Haukkui patruunin
pahanpäiväiseksi ja antoi Mariallekin aika läksyn.
--Olisit sylässyt häntä vasten silmiä. Että saatoit olla sellainen
vätys. Ruveta nyt kuuntelemaan tuommoista puhetta. Hyi!
--Herra jumala, minkä minä sille taisin. Enhän siitä voinut pakoonkaan
juosta, työstäni.
--Mahdoit sylästä silmille, johan sen sanoin. Mutta sinulle on kaikki
mieleistä. Ehkä siihen ei paljon houkutuksia tarvittaisi, ennenkuin
myöntyisit.
--Ville!
Maria kääntyi pois, silmäin ympärille ja otsaan nousi puna. Häntä ei
naurattanut nyt niinkuin ennen, eikä hän voinut kääntää tätä juttua
leikiksi. Harmitti päinvastoin ja suututti; toista kertaa hän ei enää
kertoisikaan Villelle kaikkia, koska viitsi olla noin hävytön. Sillä
tavallako palkitsi hänen rehellisyytensä? Mitä, jos todenperästä olisi
mennyt? Tehnyt tikusta asiaa kaupungille ja lipannutkin metsään. Ettäkö
olisi Ville aavistanut mitään?
--Sinä et huomenna enää mene sen miehen perunamaalle.
--Kotonako sitten istun?
--Kotona.
--Entäpä, kun patruuni lähettää hakemaan?--
--Ei lähetä, kyllä pidän siitä huolen. Tänne se kymmenmarkkanen.
--Mitä sillä teet?
--Huoli siitä.
--Ville, sinä aijot lähteä sinne intoilemaan? Tästä mahtaa syntyä
kaunis juttu. Voi, minä onneton, kun menin sinulle ilmoittamaan koko
roskaa. Mutta minä en uskonut sinua noin hupakoksi, en totta tosiaan
uskonutkaan.
Maria herähti itkemään siinä lasta imettäissään ja Villen sydän alkoi
pehmetä. Oli hetken vaiti, veti muutamia savuja piipustaan ja mietti.
--Sinä et ole saanut vielä palkkaasi? hän sitten kysyi, vaikka sen
kysymättäkin hyvin kyllä tiesi, ettei hän vielä ollut sitä saanut.
--En.
--Kolme päivää sinä siellä nyt olit?
--Kolme.
--Tulee neljättä markkaa päivälle. Mutta syyttäköön itseään. Jospa ne
nyt sitten kuittaa vastakkain, niin vähemmällä päästään molemmin
puolin.
Maria ei virkkanut mitään, mutta mieli keveni kohta, kun Villen viha
lauhtui. Lapsi oli nukkunut rintaan, hän laski sen hiljaa kätkyeen.
Sitten syötti muunkin joukkonsa ja laittoi vuoteet. Heitti aina väliin
syrjäkatseen Villeen, joka istui pöydän luona ja imeskeli ruoan jälkeen
taaskin piippunysäänsä. Silmät tuijottivat yhteen kohti ja toimessaan
hän yhä näytti olevan. Maria riisui ja pani maata. Ei huolinut mennä
lepyttelemään.
--Kyllä se hänen mielestään pian haihtuu, arveli.
Hän ummisti silmänsä ja alkoi noin ilman aikojaan vaan mietiskellä,
mitä kaikkia hän olisi ostellut jos--jos--, niin jos kymmenmarkkasia
olisi tipahdellut tuolla tavoin joka päivä. Kyllä hän sen hyvin tiesi,
ettei niitä enää tipahtelisi, mutta mietiskeli kumminkin lystin vuoksi.
Siihen juttu päättyi. Marraskuun lopussa sitä tuskin enää
muistivatkaan; mutta silloin se erityisestä syystä uudelleen juohtui
mieleen.

II.
Oli lauvantai-ilta. Maria pesi kammarin lattiata, vanhemmat lapset,
neljännellä vuodella oleva Liisa ja Mikko, joka ei vielä ollut täyteen
kahtakaan, houkuttelivat pikku Yrjöä. Mutta se vaan juonitteli eikä
tahtonut ottaa talttuakseen. Maria ovensuussa hankasi lattiaa että hiki
nousi päähän ja torui Yrjöä aina väliin.
--Huutamatta siellä. Hyi, semmoista pahaa poikaa. Antaako äiti sinulle
tukkapöllyä, häh? Näytä sille nukkeasi, Liisa.
--En minä näytä, se repii, ruikutti Liisa.
--Eikä revi, ja voithan sinä varoittaa. Elä itke mutus, elä, elä!
Mutta »mutus» kun kuuli äidin äänen, äityi kahta kovemmin huutamaan.
Toiset häntä viihdyttääkseen huiskivat ja taputtivat käsiään,
hyppelivät ja laulaa rallattivat. Siitä syntyi semmoinen melakka, ettei
korviaan pitänyt.
Ei Maria kuullut, kun vieras poika tuli sisään, sillä hän sattui
silloin juuri olemaan selin oveen, uunin nurkkaa pestessään.
Poika seisoi hyvän aikaa lakki kädessä ja ryki, ennenkuin Maria älysi.
--Hyi, herra siunaa, kuinka säikähdin! hän huusi ja nousi ryömyltään
ylös polviensa varaan. Mitä asiaa? Hiljaa, lapset, että kuulee puhetta.
--Patruuni Oppman lähetti sanomaan, että--
Maria ei kuullut enempää. Hän sävähti punaiseksi ja käsi putosi
hervottomana alas. Sitäkö kymmenmarkkasta se nyt lähetti perimään?
--En kuule.--Liisa, herkiä, jumalan luoma, eihän se sinun
kiljumisestasi kumminkaan välitä. Sanomaan, että mitä?
--Että jos miehenne tulisi käymään hänen puheillaan.
--Sepä on työssä nyt.
--Tulkoon sitten illalla työstä päästyään.
--Kyllä sanon.
Poika meni. Maria lopetti luuttuamisen ja otti Yrjön syliinsä. Lapsen
rievut jäivät pesemättä, pölyt pyyhkimättä. Häneltä katosi työinto,
eikä hän voinut muuta kuin miettiä ja yhä uudelleen miettiä: »mitä
herran nimessä patruuni Villestä tahtoi». Eikä hän päässyt selville
siitä, hyvääkö tuo merkitsi vai pahaa.
Niin pian kuin Ville ovea aukasi iltahämärässä työstä palattuaan, huusi
Maria hänelle jo vastaan:
--Kuules, hyvä ihminen, kun patruuni laittoi sinua hakemaan luokseen.
--Kuka patruuni?
--Oppman, herra jesta.
--Vai niin. Mitä hän minusta?
Ville laski levollisena hattunsa naulaan.
--No, en tiedä. Sitähän tässä kaiken aikaa olen ihmetellyt.
--Etkös kysynyt sanan tuojalta?
--En hoksannut. Kun minun vaan pisti päähäni, että sitä kymmenmarkkasta
kait se nyt tahtoo periä.
--Jopa--! Vaikka eihän peijakkaan tiedä. On se ehkä harmittanut sitä
vanhaa saituria, kun pani vakaisen rahan menemään.
Villeä nauratti vieläkin sitä muistellessaan.
--Mutta että hän juuri sinua tahtoo.
--Niin, tosiaankin--! Eikä, hiidessä, ei hän sitä kymmenmarkkasta peri.
Jotain muuta hänellä mahtaa olla mielessä.
--Ehkä pyytää työhön.
--Sitä ennemmin.--No, tuleppa nyt sitten tänne isän syliin. Tule, tule!
Sen sanoi Yrjölle, joka kädet ojona pyrki hänelle äidin polvelta.
--Mene vaan. Kyllä oletkin ollut niin paha poika taas, ettei mihin
panna. Elä, jumalan luoma, anna sille piippua suuhun, kipeäksi tulee.
Niin, nauratko sinä nyt, junkkari? puhui äiti.
Toisetkin lapset keikkuivat isän ympärillä. Mikko tahtoi, että isä
häntä hypittäisi jalallaan.
--Sinuako, suurta poikaa? sanoi isä. Jopa jo! Hypi sinä vaan omilla
jaloillasi.
Liisankin olisi vielä tehnyt mieli isän syliin, mutta ei hän sentään
pyytänyt, kun ymmärsi sen mahdottomaksi. Yrjölla oli etuoikeus ja
Mikolla hänen jälkeensä. »Aika tyttö!» sanoi äiti aina, kun hän vaan
mielitekojaan toi ilmi. Ja niin oli Liisa ruvennu pitämään itseään jo
vallan vanhana, semmoisena, jonka tuli vaan hoitaa noita nuorempia ja
vastata niistä.
--Otappas tämä nyt taas minulta, niin saan mennä Oppmaniin kuulemaan,
sanoi Ville, samalla kun laski Yrjön Marian syliin ja otti hattunsa.
--Elä viivy kauvan, huusi vaimo hänen jälkeensä

III.
Villellä oli koko pitkä matka kuljettavaa, uudelta kaupungilta
satamatorille saakka, jossa patruuni asui. Siinä astuissaan hän
ajatteli yhtä ja toista.
--En mene sille miehelle työhön, ennenkuin viimeisessä tingassa, sitten
kun en muualta mistään enää työtä saa. Semmoinen nylkyri kuuluu olevan
... ja tunnoton ... keksii jos minkä koukun, että vaan pääsee maksusta
vapaaksi... Vaivainen, joka sen kanssa joutuu tekemisiin, sanoi Kekkos-
vainaja. Ja niin sanovat kaikki, jotka hänet tuntevat... Koron
kiskomisella kun on rikastunut, niin arvaa sen jo siitäkin minkälainen
mies on... Ja viimeiseen penniin kuuluu tinkivän aina jos mitä teettää
... eikä sitäkään vähää saa ulos muuta kuin suurella riidalla... Kyllä
en työhön rupea, vaikka pyytäisikin. Ennen hakkaan puita...
Eipä sillä että hän minua nenästä vetäisi kesken, olkoon kuinka kavala
hyvänsä ... pitäisin silmäni auki. Eikä hän uskaltaisi maksun kanssa
vikuroida. Kun teen kunnollisen työn, niin täysi palkka, jumal' aut',
siitä tulla pitää, sen näyttäisin herralle. Ja kun ojentaisin ruumiini
oikein suoraksi, sanoisin jyrkän sanan ja teroittaisin häneen semmoiset
silmät, ettei hän mokomia vielä ikinä ole nähnyt, niin varmaan hänen
täytyisi vavista edessäni. Onpa jumala antanut vahvan nyrkin... Mutta
ne ovat miehetkin semmoisia vätyksiä monet, ettei tarvitse kuin vähän
ärjäsee, niin jo säikähtävät. Hyvähän tuommoisten herrain sitten on
menetellä heidän kanssaan aivan oman mielensä mukaan. Mutta tulkoonpas
koettamaan tänne ... tulkoonpas, sanon minä! Kyllä minä opetan...
Istuu siellä vaan ja lihoo. Elää koroillaan kuin hyvä kuningas. Ja
raiskaa naisia, hyi! Ei kuulu rouva uskaltavan nuorta piikaakaan pitää,
kun herra sen kohta viettelee. Hyi, kolmasti, hyi! Ja noita sitä
yhtäkaikki kumarrellaan ja kunnioitetaan. Rehellinen työmies ei ole
ihminenkään tuommoisen pohatan rinnalla. Ja mikä kumma siinä lienee,
että vaikka ne eläisivät kuin siat, ja vaikka viekkaudella ja kujeilla
itselleen kokoovat rikkauksia, niin ei ne siltä kiinni joudu... »Laki
on niinkuin laki luetaan», sanoo sananlasku.
Mutta annahan olla! jos minä sittenkin menisin hänelle työhön. Lystin
vuoksi, yhden hullun kerran. Sepä kumma ettei rehellinen mies saisi
puoliaan pidetyksi... Kun tiedän että minulla on oikeus, niin silloin
panen kovalle, eikä siinä auta, ei laupiaat silmätkään...
Hän seisoi kyökissä ennenkuin näistä ajatuksistaan selvisi. Aivan niin!
Vanhoja, äkäisen näköisiä rumia naisia siellä vaan hääri askareissa.
--Nuo nyt varmaankin säilyvät patruunilta, arveli Ville itsekseen ja
hänen täytyi vetää suutansa nauruun.
Näkyivät tietävän, että häntä oli käsketty puheille.
--Menkää toisesta ovesta sinne suoraan patruunin kammariin, eteisestä
vasemmalle, neuvoivat. Kyllä hän on kotona.
Kun Villen piti astua noita leveitä ja komeita sisäportaita ylös,
huomasi hän saappaansa olevan lumiset ja kovin kömpelömäisesti raskaat.
Ja vaatteetkin, vanhat sarkahousut ja harmaa nuttu, muuttuivat hänen
silmissään äkkiä peräti huonoiksi. Mutta vasta häneltä eteisessä tahtoi
rohkeus tyyten kadota, kun avonaisesta salin ovesta loisti semmoinen
valo ja hienous ja prameus vastaan, että pää kerrassa meni pyörälle.
Kruunussa paloi lamppuja ja kynttilöitä, seinämillä seisoi korkeita,
viheriöitä kasveja, huone oli kuin yrttitarha tai paratiisi. Ja nuo
onnelliset, jotka istuivat pöytien ympärillä, ylpeitä rouvia, nuoria,
ihania neitosia kauniissa puvuissa,--niin olivat kuin enkeleitä...
Pianon luona istui eräs ja soitti, toiset puhelivat ja nauroivat.
Ville unohti itsensä ovensuuhun seisomaan eikä osannut muuta kuin
katsoa töllistellä. Talon neiti kait se oli, tuo, joka hänet ensin
huomasi, koska kiiruhti eteiseen.
--Mitäs asiaa? Patruuniako haette? hän kysyi silmiään siristellen.
Vaan ennenkuin Ville ehti saada sanaakaan suustaan, hän jatkoi:
--Menkää tuosta ovesta!
Ville nosti varoitellen suuria jalkojaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt
tuon kiiltävän lattian särkyvän niiden alla. Koko hänen ruumiinsa oli
lamaantunut, hän tunsi itsensä vieraaksi ja oudoksi tässä ympäristössä.
Äskeinen uhkaylpeys pakeni kuin tuhka tuulessa.
Patruuni käveli edestakaisin kammarissaan, ja eräs nuorempi herra,
lieneekö ollut hänen poikansa, istui sohvalla, suuri sanomalehti
edessä. Sen takaa hän kerran vain vilkaisi Villeen, sitten ei pitänyt
hänestä enää lukua.
--Te olette Toikka? kysyi patruuni.
--Niin olen.
--Osaatteko hoitaa hevosta?
--Kyllä.
--Olen ajatellut lähettää teitä viemään kuormaa Kajaanin markkinoille.
Hän oli selin Villeen ja selaili paperia pöydällä.
--Patruuninko omalla hevosella?
--Niin.
--Joko sinne pitäisi milloin lähteä?
--Maanantai-aamuna.--Hän heitti syrjästä silmäyksen Villeen ja kääntyi
sitten taas papereihinsa.--Pari viikkoa siellä korkeintaan menisi.
maksun suhteen ... antaisin teille kaksikymmentä markkaa siitä
reissusta.
Nuoren herran silmät tulivat esiin sanomalehden toiselta puolen:
--Ä de inte för mycky?
Mutta kun vastausta ei tullut, väisti hän lehden taaskin kasvojensa
eteen eikä sen koommin mitään virkkanut.
Ville katseli patruunin leveätä selkää ja lyhyttä, paksua niskaa. Hän
koetti päästä tajuunsa; kierteli lakkiaan, omaa, tuttua lakkiaan, ja
pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse. Mutta selvän ajatuksen päästä ei hän
sittenkään tahtonut kiinni saada. Soitto yhä humisi viereisestä
huoneesta, ja kaikki oli täällä niin hienoa, että hän vasten
tahtoansakin rusi tuntemaan itsensä kovin halpa-arvoiseksi.
Patruuni kääntyi nyt päin.
--No, mitä sanotte? Suostutteko, vai--?
--Saatanhan minä lähteä.
--No, päätetään sitten niin. Maanantai-aamuna tulette varhain tänne
kuormaa laittamaan.
Kadulla vasta Ville taas vähitellen pääsi tolkkuunsa. Ensin häntä
harmitti.
--Voi perhana, hän ajatteli, mikä minulta vei rohkeuden? Ihmisiähän ne
ovat nekin, ei sen kummempia. Kahdella jalalla kävelevät, ihan niinkuin
minäkin. Hitto vieköön! Siinä seisoin kuin mikä justiin, mitähän sekin
neiti minusta ajatteli? No, ihme kumma, että pitää olla semmoinen
tallukka!
--Noh ... mielelläni sinne nyt kumminkin menen. Enemmän tulee
päiväpalkkaa kuin puunhakkuulla,--ja onhan sentään toista kun pääsee
liikkumaan...
Hän oli jotenkin hyvällä tuulella kotiin palatessaan. Käski Marian
laittamaan kalakukkoa evääksi.
--Ja kaksi viikkoa sinä viivyt poissa? kysy Maria.
Aavistus nousi hänelle poveen, joka pelotti ja houkutteli samalla.
Miksi patruuni kääntyi juuri Villeen, jota ei tuntenut ja jota ei
koskaan ennen ollut työssään pitänyt? Mutta kun Ville ei näyttänyt
mitään epäilevän, karkoitti hänkin sen ajatuksen mielestään ja rupesi
hommaamaan evästä kiireimmän takeen.

IV.
Ville yhtyi kauppias Hellmanin rahtimiehiin, jotka myöskin veivät
kuormia Kajaanin markkinoille. Tuttuja molemmat, Korhonen Savilahdesta
ja Räsänen Sorsasalosta. Heidän seurassaan oli hänen rattosampi ja
turvallisempi kulkea, sillä he olivat paljon käyneet rahtia ja
Kajaanissa matkustaneet jo monet kerrat.
Sievänlaisessa hutikassa he olivat kaupungista lähtiessään. Ville ei
ollut mikään juoppo, mutta viisi markkaa kun sai käsirahaa, niin osti
hän sillä pullon viinaa kumminkin matkalle. Ryypyt otettiin ja luonto
nousi sen verran, että maailma tuntui keveältä ja ilo tunki esille
milloin rallatuksissa, milloin vallattomissa sätkäyksissä ohikulkeville
tai tarpeettomissa huudoissa hevosille.
Ville varsinkin riemastui, sillä tämä oli hänelle uutta ja virkistävää
vaihtelua entiseen alinomaiseen kirvestyöhön. Sattui vielä lisäksi
olemaan kaunis ilma. Aurinko paistoi kirkkaasti ja jää oli kuin peili;
maakannaksien yli päästessä pani vaan tinkaa, mutta eihän noita,
jumalan kiitos, varsin tiheään ollut alkumatkalla. Siinä kun hän
vatsallaan kuorman päällä ojenteli, milloin hiljaa hyräili, milloin
rallatteli niin, että Räsänen, joka edellä ajoi, kääntyi irvistäen
katsomaan, heräsi hänessä vähitellen rohkeita ja iloisia tulevaisuuden
tuumia. Hän päätti hankkia itselleen hevosen, tavalla millä hyvään,
vaikka velaksi. Sitten hän rupeisi ajuriksi ja kävisi talven aikaan
rahtia. Sillä tavoin hän ansaitsisi enemmän, niin, tietysti paljonkin
enemmän, ja itse pääsisi helpommalla, eihän tämä ollut työtä eikä
mitään, hauskaa ja iloista elämää vaan. Sai olla omassa vapaudessaan ja
nähdä maailmaa. Toista vallan!
Hän hihkasi riemussaan, sivalsi hevosta piiskalla selkään ja antoi
mennä toisten sivu. Päivä oli kirkas, mieli kevyt ja tulevaisuus loisti
eteen valoisampana kuin milloinkaan ennen. Ei hätää mitään! Hän
heilahutti vieläkin piiskaa, hevonen karkasi kuin syötävä eteenpäin,
toiset jäivät pitkän matkaa jäljelle, varsinkin Korhonen, jolla,
polosella, oli onnettoman huono hevonen. Kun maakannas alkoi lähetä,
hän ajoi käyden, pani tupakan ja odotteli toisia.
Yökortteerissa ei tahtonut Ville saada unta. Hän oli vaan ajavinaan;
kun silmänsä ummisti, tunsi, kuinka reki luisti eteenpäin, näki hevosen
ja jään, kuuli jalan kopseet, sieramien puhalluksen ja kitinän reen
alla. Sitten tuli pelko kuormista ja hevosista, että jos ne kuka vie.
Omiaan, tietysti, etupäässä ajatteli. Tuon tuostakin täytyi nostaa
päätä ja kuulustaa, kun luuli ulkona kolisseen. Eikä monta minuuttia
kulunut, ennenkuin taas meni katsomaan oliko kaikki paikoillaan.
Muut nukkuivat rauhassa. Kovin olivat huolimattomia Villen mielestä.
--Ihme ja kumma! hän päivitteli aamulla, kuinka sikeässä te makasitte.
Ette suinkaan olisi tienneet mitään, vaikka olisivat vieneet sekä
kuormat että hevoset.
Toiset vaan nauroivat.
--Tottumus sen tekee, sanoi Korhonen. Jahkapahan olet muutamia vuosia
käynyt rahtia, niin kyllä opit sinäkin. Luissaan sen meikäläinen
tuntee, milloin vaara pyörii.
Seuraavana yönä otti väsymys kumminkin Villestä vallan. Hän oli juuri
päässyt makeimpaan uneen, kun Korhonen äkkiä hyppäsi vuoteeltaan ja
saimeasti kiroten ryntäsi ovesta pellolle. Räsänen siihen heräsi,
töyttäsi Villeä kylkeen ja oli samassa silmänräpäyksessä ulkona.
Ville ymmärsi, että nyt oli paha merrassa. Hän ehätti kuormien luokse;
hevoset he arvon olivat tässä talossa saaneet lukolliseen liiteriin.
Mutta ennenkuin hän joutui maillekaan, kuului pihasta armotonta huutoa,
jyskettä ja tappelua. Korhonen ja Räsänen olivat tulisessa kahakassa
mustilaisten kanssa, joita koettivat ajaa pois kuormien kimpusta.
Ville sieppasi korennon ovipielestä ja meni hätään. Löi oikeaan ja
vasempaan minkä ennätti ja teki puhdasta jälkeä missä vaan liikkui.
Mustilaiset juosta vilistivät metsää kohden; Ville perässä, korento
pystyssä. Mutta hän oli paljain jaloin ja puolittain alasti, Korhonen
ja Räsänen samoin. Sen vuoksi eivät nämä seuranneet, vaan huusivat
häntäkin takaisin.
--Anna juuttaiden olla; palellut! kuului Korhosen varoitus pihasta, kun
Ville jo oli puolitiessä kujaa.
Ei hän tahtonut malttaa. Kovin teki mieli ottaa heidät kiinni ja lyödä
kintut poikki jok'ainoalta että muistaisivat toisen kerran pitää
kyntensä matkamiesten kuormista erillään.
Mutta niitä oli monta siellä edessä päin, hän yksin. Jalkoja sitä
paitse poltti pakkanen kuin tulessa. Hänen täytyi perältäkin jättää
heidät rauhaan.
Kun hän tuli pihaan jälleen, olivat toiset jo tuvassa. Sinne hänkin
aikoi, vilkaisi kumminkin kuormaansa ensin.
Säikähti ja kirosi. Eihän se ollutkaan entisellään? Niinimattoa oli
revitty peränurkasta, ja kun tutki reikää, näki selvään että
sokuritoppa siitä oli viety.
Ei muuta kun takaisin samaa päätä, ja niin tulisessa kiireessä, ettei
joutunut edes huutamaan toisia avukseen. Eikä hän heitä kaivannut, ei
muistanutkaan; yksin olisi mennyt tällä hetkellä vaikka satoja tuhansia
vastaan. Sitä vaan pelkäsi, ettei hän heitä enää saavuttaisi eikä
löytäisi. Mutta kun maantielle pääsi, hän heidät jo näki vaimoineen,
lapsineen ja kaikkine rössyineen. Pian mustilaisetkin hänet älysivät,
ottivat ensin juoksua eteenpäin, mutta pysähtyivät sitten äkkiä,
jättivät tavarat ja huonomman joukon paikoilleen ja kääntyivät itse
takaa-ajajaa vastaan.
Ottelu syntyi, kamala ja kiukkuinen. Etempänä vaimot uhkailivat ja
parkuivat, lapset itkivät hätääntyneinä. Mutta miehet purivat hammasta,
iskivät toisiinsa kiinni, kiroilivat ja kiehuivat vihasta. Ville huhtoi
korennollaan kuin karhu, mutta erään mustilaisen kädessä välähti
puukko. Ei hän sitä huomannut, vaan kun selkää rupesi kuumentamaan,
ynmmärsi hän saaneensa haavan. Voimat samassa vähenivät, hän lyötiin
maahan ja korento putosi kädestä. Niskaa kylmensi ja jalkoja; korvissa
humisi, silmät pimenivät. Mustia haamuja liikkui ensin ympärillä,
etenivät sitten ja katosivat.
--Jokohan kuolen?
Se oli viimeinen ajatus, joka nousi hänen mieleensä. Mutta sekin sammui
pian, kaikki raukesi ja pysähtyi kuin hiljaiseen uneen ikään.
Sillä välin mustilaiset kiireesti pakenivat. Sokuritopan jättivät
jälkeensä, ettei heitä ajettaisi takaa eikä tunnettaisi samoiksi, jos
kiinnikin saataisiin. He vainusivat jo liikettä talosta.
Eivätkä he siinä pettyneet. Kahakka oli kuulunut tupaan, Korhonen ja
Räsänen arvasivat Villen olevan hädässä.
--Sitäkös hän sinne meni. Sitäkö jo vaan! kiukkuili Räsänen, joka juuri
parahiksi oli heittäytynyt vuoteelleen.
Nousi kumminkin ylös ja veti saappaat jalkaansa.
--Avuksi täytyy lähteä. Kiireimmän takeen. Vähissä tappavat vielä!
sanoi Korhonen ja suti päälleen vaatteita minkä ennätti.
Pystyssä oli pian talon omakin väki, lapset vaan vetivät rauhassa
untaan ja muutamat vaimot käänsivät siunaillen kylkeänsä eivätkä
välittäneet nousta, kun näitä tämmöisiä jumalattomia menoja tavantakaa
sattui siinä tienposkessa.
Miehet hyökkäsivät pihalle, mutta silloin oli melu jo hälvennyt. He
pysähtyivät kuuntelemaan, luulivat ensin rusahtelevan vielä kauvempana
tiellä, vaan sitten oli kaikki hiljaa.
He menivät kumminkin sinnepäin, löysivät Villen tiepuolesta
hengettömänä ja vähän etempänä sokuritopan; muuten ei kuulunut eikä
näkynyt enää niin mitään.
Ville oli vielä lämmin; he kantoivat hänet tupaan penkille ja kaatoivat
viinaa suuhun. Alas se meni. Sitten hän jo alkoi huokuakin ja aukaisi
silmiään. Mutta tajussaan hän ei ollut, sen kohta huomasi, ja selvää
oli myöskin, ettei hän seuraavana aamuna matkalle kykenisi.
Kuorma oli toimitettava ajoissa perille, siitä tunsivat toisetkin
olevansa vähän niinkuin edesvastauksessa, kun olivat kerran yhtä matkaa
kulkeneet. Läheisestä mökistä saatiin mies, ja ennen päivän valjettua
he taas läksivät taipaleelle. Ville ei vielä silloinkaan tiennyt
maailmasta mitään. Hän vaan pyörtyi pyörtymistään, yhä uudelleen. Vähän
aina saivat virkoamaan välillä, kun panivat milloin viinaa, milloin
Hokmannia suuhun, mutta hetken päästä kun katsoivat, oli hän jälleen
tainnuksissa.
Veri oli lakannut vuotamasta, sillä vaimoväki oli tuonut riepuja,
joilla sidottiin haavat kiinni. Niistä oli yksi pahin; se oli vasemman