Lyhyitä kertomuksia - 16

myhäilivät ja heidän kasvoistaan näkyi, että he kyllä ymmärsivät, mitä
rouva Ahlholm tarkoitti ja että täydestä sydämestään siihen yhtyivät.
Mutta Fanny punastui ja kävi hämilleen, eikä tiennyt, mitä tehdä.
--Niin, samaa minä sanon, puuttui äitikin puheesen. Pidä sinä vaan
seuraa tohtori Sprooperkille tänä iltana, sinun tähtesi hän tänne
kumminkin on tullut.
--Hänpä juuri pyysi minua soittamaan, sai Fanny sanotuksi.
--Hänkö pyysi? No, se on eri asia. Mene sitten joutuun--ja soita oikein
kauniisti, huusi äiti vielä jälkeen.
Hän soitti ulkomuistilta muutamia pienempiä kappaleita, joita ei kukaan
kuunnellut. Tohtori Broberg sitä alussa koetti tehdä, mutta hänkin
herkesi, kun näki sen mahdottomaksi, sillä puhe kävi koko ajan yhtenä
porinana, joka soiton kestäessä yltyi niin kovaääniseksi, että vei
siltä täydelleen ylivoiton.
Sitten vasta, kun soitto taukosi, hiljeni porinakin hetkeksi ja kaikki
kääntyivät Fannya kiittämään.
Rouva Ahlholm viittasi häntä luokseen.
--Katsos nyt--herrat ovat jo totipöydän ympärillä, eikä ne sieltä
kesken malta lähteä. Mitä minä sanoin äsken? Olisit Fanny rukka uskonut
hyvällä.
Fanny hymyili väkinäisesti. Tämä tietysti oli olevinaan leikkiä,
täytyihän sille hymyillä. Ja sillä keinoin pääsi vastaamasta.
Hän aikoi vetääntyä syrjään, mutta rouva Ahlholm häntä pidätti.
--Istu tänne, elä mene pois. Voivathan nuoret vanhainkin parissa joskus
olla--varsinkin kun ei muita nuoria ole saapuvilla.
Ja siihen täytyi Fannyn istua kuuntelemaan heidän puhettaan. Hän tunsi,
että hänenkin velvollisuutensa olisi vaatinut ottamaan osaa
keskusteluun, mutta ei hän keksinyt mitään sanottavaa, vaikka kyllä
koetti päätänsä vaivata.
Eikä hän kauvan jaksanut seuratakaan pakinaa ympärillään, vaan vaipui
omiin ajatuksiinsa.
Hän oli kerran nähnyt tohtori Brobergin luistinjäällä. Heidät oli
esitetty toisilleen ja he olivat vähän aikaa luistelleet yhdessä.
Silloin oli Fanny tuntenut itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi kuin
koskaan ennen. Ja jälestäkinpäin hän aina näihin saakka oli mielellään
muistellut sitä hetkeä. Mutta nyt, tästä lähtein--?
Ooh, jospa hän vaan voisi unhottaa kaikki, hautaantua lukuihinsa, eikä
välittää mistään mitään!
Sen enempää he eivät tohtori Brobergin kanssa sinä iltana
seurustelleet. Mutta kun vieraat läksivät, vakuutti isä häntä käymään
talossa, ja kehotusta vahvisti salaperäinen silmänisku. Fanny seisoi
siinä lähellä, kuuli ja huomasi sen kaikki, vaikka ei silmiään maasta
nostanut.
Itsekseen hän päätti pitää huolta siitä, ettei tohtori Broberg enää
kuuna päivänä häntä tapaisi, ei edes kadullakaan, hän osaisi kyllä
vältellä satunnaiset kohtaamiset.
Viikko tuskin oli kulunut, kun Penttinen jo kertoi uudelleen
kutsuneensa tohtori Brobergia heille. Mutta hän ei tullut, teki
esteitä.
Fanny ymmärsi, mikä siihen oikeastaan oli syynä, ja rukoili isää, ettei
hän enää milloinkaan pyytäisi tohtori Brobergia heille.
--Minä en tule sisään, pappa, silloin kuin meillä on nuoria herroja, en
varmaankaan tule. Minua niin hirveästi hävettää, kun pappa aina
semmoisia puhuu.
--Niin, kas tätä nyt! Minäkö en saisi hankkia tyttärelleni miestä.
--En huoli miehestä. En mene naimiseen milloinkaan.
--Minäpä naitan sinut väkisen, siinä tapauksessa.--Vai et muka mene
naimiseen! Kaikkia minun pitää kuullakin. Mutta niinhän ne tytöt aina
sanovat. Ja mieli sentään tekee.
--Ei sinua vaan vanhaksi piiaksikaan jätetä, sen minä sanon, intti
äiti.
--Kun pappa edes lupaisi, ettei enää milloinkaan kutsu tohtori
Brobergia tänne. Lupaako pappa?
--Enkä lupaa.
--Hyvä pappa--! Eihän siitä kumminkaan lähde mitään hyötyä. Hän ei
välitä minusta enkä minä hänestä.
--Hän välittää, saatpas nähdä. Ja sinäkö et välittäisi hänestä?
Tohtorismiehestä? Kreiviäkö sinä sitten odotat?
--Niin, samaa minä sanon, puuttui äiti puheesen, kreiviäkö sinä sitten
odotat?
--En odota kreiviä, enkä ketään. Jaksan minä itsekin elättää itseäni,
kunhan jatko-opistosta pääsen. Rupean opettajattareksi.
--Ja jäät vanhaksi piiaksi!--Ei, Wanny rukka, siitä ei tule mitään,
niin kauvan kuin minulla on tässä jotain sanomista, väitti äiti. Sitä
varten sinua ei ole kouluutettu, että sinusta vanha piika tehtäisiin.
Johan sille harakatkin nauraisivat.
Ei siinä Fannyn rukoukset eikä itkutkaan auttaneet mihinkään. Jos
Penttinen milloin tapasi tohtori Brobergia, hän aina pyysi tätä käymään
heillä. »Wanny niin kaipaa ja ikävöitsee», hän muutamasti vielä lisäsi
pyyntöönsä.
Mutta sen kun hän kertoi kotona, oli kummat tulla. Fanny itki joka
päivä kokonaisen viikon ja herkesi sekä syömättömäksi että
puhumattomaksi.
--Jopa sinä olet aika hupsu, sanoi äiti.
Fanny ei vastannut sanaakaan, yltyi vaan kahta pahemmin itkemään. Rouva
Penttinen alkoi jo tuskastua, pelkäsi kuinka tytön viimein kävisi, kun
ei osannut siitä rauhoittua.
--Et tuota olisi tuolle kertonutkaan, hän torui miestään. Mitä hän
sillä tiedolla teki. Suree vaan niin, että pian menee päästään vialle.
Vastakertana elä toki virka mitään koko tytölle, jos olet mitä
semmoista puhunutkin.
Loppuivathan Fannylta viimein kyyneleet, ja kun hän muutenkin näytti
tyyneeltä ja hiljaiselta, luulivat vanhemmat hänen jo unohtaneen koko
asian. He eivät huomanneet sitä lujaa päättäväisyyttä, joka oli
ilmestynyt katseeseen entisen arkuuden sijaan.
Mutta he tulivat sen ennen pitkää kokemaan.
Kevätlukukausi oli päättymäisillään, kun Fanny eräänä päivänä kertoi
ottaneensa kansakoulun-opettajattaren paikan Pöllismäellä, kaukana
pohjoisessa. Jatko-opistolla oli opettaja kysynyt, jos kokelaista kuka
haluaisi sinne. Palkka oli pieni, kuusisataa markkaa ainoastaan, ja
sitä paitse tämä koulu oli useita peninkulmia kirkonkylästä, pitäjän
koillisessa nurkassa, jonka vuoksi siellä arvattavasti tulisi olemaan
jotenkin yksinäistä ja ikävää.
Fanny ei sitä pelännyt. Yksinäisyys oli vapautta; ja erämaasta kangasti
hänelle eteen metsää ja järveä, kukkivia ahoja, päivänpaistetta ja
lintujen laulua, sinne hän juuri halusikin. Ja hän ilmoitti itsensä
virkaan.
Toverit hämmästyivät.
--Mitä sinä ajattelet? Fanny? Ilmestyy niitä vielä parempiakin
paikkoja. Kuka nyt nuorella ijällään korpeen hautaantuu? Hupsuhan sinä
olet.
Mutta Fanny piti päänsä, ja virka annettiin hänelle.
Vasta sitten kun asia oli valmiiksi päätetty, hän sen kertoi kotonaan.
Äiti löi käsiään yhteen ja putosi istualleen. Isä ällistyi eikä osannut
aluksi mitään sanoa, katsoa tuijotti vaan äitiin.
--Kansakoulun opettajattareksi Pöllismäelle! Aivanko sinä sitä puhut
tosissasi? huusi äiti viimein.
--Aivan niin.
--Luuletko sinä meitä niin köyhiksi ettemme jaksa sinua kotona pitää?
kysyi isä, kun vähän toipui ensi hämmästyksestään.
--Enpä minä sentähden.
--Mutta minkätähden?
Fanny ei aivan heti vastannut.
--Sano, minkätähden?
--Kun minä tahtoisin opettajattareksi.
--Saat kai niitä paikkoja täällä omassa kaupungissakin, kun maltat
odottaa. Onhan täällä niin paljon kouluja.
--En minä tänne. Maalle ennemmin, tahi johonkin muuanne.
--Hän tahtoo pois kotoa, sanoi äiti ja katsoi isään.
--Eikö sinulla ole hyvä olla täällä vanhempiesi luona? kysyi isä.
Liiankin hyvä. Saat kaikkea, mitä ikinä mielesi tekee. Vai onko
valittamisen syytä? Puuttuuko sinulta jotain?
Fanny loi silmänsä alas, hiveli kirjaa, joka oli hänellä kädessä eikä
virkkanut mitään.
--Sano pois, sano! Puuttuuko sinulta jotain?
--Ei, kuiskasi Fanny ja painoi päänsä vielä alemmaksi.
--No niin? No, mitä varten sitten pyrit muuanne? Ja hyväänkin paikkaan,
kun sydänmaalle, korpeen!
Eihän Fanny osannut sanoa mitä varten. Pois hän vaan halusi, eikä siinä
auttanut riidat eikä torat, eipä uhkauksetkaan.
--Luuletko tulevasi toimeen kuudella sadalla markalla? kysyi isä
kerran. Riittääkö se sinulla ruokaankaan, saati sitten vaatteisiin?
Minulta et saa, et penniäkään, ole siitä varma. Kotiin jos jäät, niin
ostan sinulle vaaleanharmaata silkkiä leningiksi tästä vastapäätä,
kauppaneuvoksesta. Hiljan tullutta, oikein kaunista. Oletko sitä
nähnyt?
--En ole, mutta en minä siitä välitäkään.
--Ellet siitä välitä, niin ota muuta, joka on mieleistäsi. Minä annan
rahat paikalla käteesi, jos vaan lupaat heittää nuo hullut tuumasi ja
jäät kotiin. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen työtä tehdä, jaksan minä
sinut aina elättää. Lystäillä saat niin paljon kuin ikinä tahdot. Käydä
paalista paaliin, tanssia ja leijailla, eikä huolehtia mistään. Menet
sitten naimisiin muutamien vuosien perästä, takaan että sinulla on
täällä vara valita sulhasiakin. Mutta siellä--?
--Siellä et saa miestä ikinä, puuttui äiti puheesen. Tuskin lienee
ainoatakaan herrasmiestä koko seudulla. Mitä vielä!
--En heitä kaipaakaan.
Eikä se siitä parantunut. Hiljaisella, säyseällä tavallaan oli Fanny
luja päätöksessään. Ei voinut isä eikä äiti hänelle mitään.
He kävivät surullisiksi. Äiti oikein itki monet kerrat, ja aina kun
Fanny sen huomasi, kävi hänen mielensä tuskalliseksi. Melkeinpä ettei
omatunto häntä pahasti soimannut. Mutta ei hän sittenkään voinut
ajatella kotiin jäämistä. Koko hänen olemuksensa nousi jyrkästi sitä
vastaan.
--Menisit ennemmin Helsinkiin, Fanny, sanoi rouva Ahlholm, jolle äiti
kerran oli huoltaan valittanut.--Sehän olisi vallan toista. Saisit
käydä teaatterissa ja sirkuksessa ja muotimakasiinissa, voi, voi,
sentään, ihan sinä olet hupsu, kun et pyri Helsinkiin. Sinne varmaan
pappasikin sinut laskisi mielellään.
--No, varmaan, sanoi äiti.
--Katsopas nyt! Ja sieltä sinä palaisit niin fiininä daamina tänne,
että pois tieltä. Lähde minun kanssani yhdessä, minä kun aijon
syyspuoleen siellä käydä.
--Hyvänen aika, Wanny, minä ihan paikalla menen puhumaan papalle
asiasta.
--Ei, elkää menkö äit--tuota mamma, elkää menkö, ei minua haluta
Helsinkiin.
--Omaa haluasiko sinä vain seuraatkin? huudahti rouva Ahlholm ja
suuttui niin, että puna kohosi aina korviin saakka. Minä luulin, että
Fanny olisi saanut sen verran sivistystä, että ymmärtäisi totella
vanhempiaan ja seuraisi etupäässä heidän tahtoaan. Mutta nyt näen, että
olen sinusta suuresti erehtynyt. Tuommoista uppiniskaisuutta en ole
vielä koskaan nähnyt.
--En minä liioin, sanoi rouva Saksman, joka myöskin oli läsnä.
Rouva Ahlholm suoristi selkäänsä ja loi vihaisen katseen Fannyyn. Rouva
Saksman taas heilutteli päätään oikealta vasempaan ja vasemmalta
oikeaan, eikä voinut kylläksi päivitellä sitä kummaa, että nuori tyttö
saattoi noin kohdella vanhempiaan.
Rouva Penttinen puhkesi itkuun.
--Me olemme häntä pitäneet kuin kukkaa kämmenellä, puhui hän sillä
välin kuin vuoron silmiään pyyhki, vuoron nenäänsä tyrski, Ei häneltä
ole kielletty mitään milloinkaan, ja parhaimman mukaan häntä on
koetettu hoitaa. Mutta ei hän sittenkään ole ollut tyytyväinen, monasti
se kyllä huomattiin--
--Mamma, elkää puhuko sillä tavalla.
--Niin se on, sinä et ole ollut tyytyväinen sittenkään. En tiedä mitä
olisitkaan vaatinut.
--Fanny on kiittämätön lapsi, lausui rouva Ahlholm jalosti
harmistuneena, kiittämätön lapsi, joka ei välitä vanhemmistaan
ollenkaan.
--Hoi, oi, oi, ei välitä vanhemmistaan ollenkaan, säesti rouva Saksman,
ja nyt heilui koko hänen ruumiinsa oikealta vasempaan ja vasemmalta
oikeaan.
--Siinä kuulet, mitä muutkin ihmiset sanovat.
Ja koska muutkin ihmiset niin sanoivat, oli äiti sitä syvemmin
vakuutettu Fannyn suuresta syyllisyydestä vanhempiaan kohtaan. Hän itki
sen vuoksi kahta kauheammin ja katsoi kärsivänsä semmoista vääryyttä,
jonka vertaa maailmassa tuskin milloinkaan ennen oli nähty tai kuultu.
Fanny istui siinä kuin vaivainen syntinen, kädet ristissä. Tuskin hän
uskalsi luoda silmiään ylös, niin pahana ja kelvottomana hän itseään
piti.
Vähältä ettei hän jo ruvennut horjumaan. Saattoiko hän tosiaan jättää
vanhempansa näin suremaan ja ikävöimään? Rintaa ahdisti ja poltti tuo
ajatus.
Mutta hänelle kuvastui mieleen, minkälaiseksi elämä muodostuisi kotona.
Häntä pyntättäsiin ja laiteltaisiin enemmän kuin ennen. Hänestä
kerskailtaisiin kaikille ihmisille, häntä näyteltäisiin ja
tarjoiltaisiin nuorille miehille--
Ei koskaan! Hän ei voisi sitä kestää. Ennen vaikka mitä!
Ja hän nosti päänsä. Ei virkkanut sanaakaan, katsoi vaan vakavasti
eteensä. Syvä pystysuora ryppy oli ilmestynyt otsaan ja huulet
puristuivat kiinteästi yhteen. Lujaa, järkähtämätöntä päätöstä ne
osottivat.
Lähtöpäivä tuli. Kotoa ei häntä kukaan saattanut laivalle. Riikka olisi
tullut, mutta isä ja äiti kielsivät. Töin tuskin sanoivat hänelle
vanhemmat jäähyväisiäkään. Raskaalla mielellä astui Fanny yksin katua
alas.
Mutta aamuaurinko paistoi kirkkaasti, ihmiset hyörivät virkeinä
rannalla, laineet loiskivat iloisesti laivan kupeilla ja järvi siinti
aavana edessä, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Matka alkoi, huolet
haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa kangasti eteen
uusi, toivorikas tulevaisuus.
["Valvoja" 1893.]



OMPELIJA.

Kauppaneuvos Römerin perhe oli muuttanut kauniille kesähuvilalleen,
Alavalle, lähellä tuon surullisesti kuuluisan Valkeisen järveä, jossa
kansantarun mukaan julma Vedenemo asuskeli ja vuosittain saaliikseen
houkutteli jonkun nuoren, kauniin ja terveen ihmislapsen. Ei tosiaan
mennytkään sitä kesäkautta, ettei joku Valkeisen syvään mutahautaan
uponnut, ja ken sinne kerran luiskahti, ei hän sieltä elävänä enää
takaisin tullut.
Niin lempeän ja viattoman näköinen tuo järvi kuitenkin oli korkeiden
rantojensa ympäröimänä. Sen kirkasta pintaa harvoin myrskyt ja
tuuliaispää pääsivät vellomaan, ne ryntäsivät ylitse kukkulalta
kukkulalle, mutta alhaalla metsäisten rinteiden suojassa lepäsi
Valkeinen liikkumattomana, rauhallisena, vaikkakin hiukan synkempänä
tavallistaan.
Valoisat, tyyneet kesäillat--ne ne olivat Valkeisen juhlahetkiä.
Silloin kokoontui sen ympäristöön ryhmittäin nuorta, iloista kansaa,
laulu ja riemu kajahteli rannalta toiseen ja leikkipuheet sinkoilivat
keveästi ristiin ja rastiin. Sillä akustiikka oli täällä parempi kuin
missään konserttisalissa; vaikka järvi oli jotenkin laaja, ei tarvinnut
ääntänsä kovinkaan paljon korottaa, ennenkuin mäkirinteeltä sai
puheensa kuuluksi sen vastaiselle puolen, toiselle rinteelle.
Semmoisina iltoina järvi loisti smaragdivihreänä ja kullankarvaisena,
eikä muistanut moni, sitä ihastuksella katsellessaan, että elämää
himoitseva Vedenemo sen helmassa väijyi.
Pari kivenheittoa Valkeisen länteisestä pohjukasta oli Alavan puutarha,
ja takaa, korkeakasvuisten kuusien ja koivujen ylitse kohosi huvilan
valkoiseksi maalattu, kahdenkertainen puurakennus. Autiona se oli
seisonut kaiken talvea, mutta nyt liehui lippu sinisessä ja valkoisessa
värissä katolla, merkkinä siitä, että omistajan perhe oli saapunut
paikalle.
Edellisenä iltana he olivat tulleet ja seuraavana aamuna heti noustuaan
kiirehti Aili, talon nuori tytär, katselemaan lempipaikkojaan alhaalla
puutarhassa. Hän pysähtyi vähän väliä, milloin tuon, milloin tämän
penkereen luona, katseli kukkaispensaita ja hentoja, vastanousneita
kasvitaimia, mittaili silmillään puiden korkeutta ja ihmetteli, eivätkö
olleet kasvaneet taas koko joukon viime syksystä.
Tuttua, rakasta kaikki, joka nurkka, joka kolkka, joka käytävä. Ja
tuntui kuin olisivat nekin iloisesti hymyillen häntä tervehtineet
kaivattuna, takaisin tulleena ystävänä.
Lienevätkö tietäneet, mitä tärkeitä hänelle oli tapahtunut tällä välin?
Että hän oli kihloissa, ja oli niin onnellinen, niin onnellinen, ettei
varmaan yksikään ihminen maan päällä ollut niin onnellinen kuin hän.
Nimittäin Ossi ja hän. He olivat, näet, yhdessä sen suuren, suuren
onnen saavuttaneet.
Syksyllä, täältä lähteissään hän ei vielä Ossia tuntenutkaan. Joulun
aikaan heidät vasta tilaisuudessa esitettiin toisilleen.
Kuinka hyvin hän muisti sen illan! Näki edessään Ossin semmoisena, kuin
hän siinä seisoi ja loi häneen katseen, jossa selvästi huomasi suurta
ihailua. Sitten kumarsi keveästi ja pyysi tanssiin. Tarttui tukevasti
kiinni ja kiidätti lennossa yli lattian. Ja musiikki soi, ja sydän
sykki iloa ja elämänhalua. Siinä oli nautintoa siinä tanssissa!
Tuo nuori, solakka varatuomari miellytti Ailia jo ensi hetkestä. Mutta
ei hän toki silloin vielä aavistanut mitään niistä suhteista, joihin he
ennen pitkää joutuisivat. Ei silloin eikä vielä sen jälkeenkään, vaikka
he kyllä usein tapasivat toisiaan, milloin Ailin kotona, milloin
muualla, kävelyllä, luistinradalla, iltamissa, ja milloin missäkin.
Sattuma, vai mikä heitä lieneekin aina yksiin johdattanut.
--Sattuma--hm, myhäili Aili itsekseen ja istahti lehtimajan penkille,
siinä oikein rauhassa vaipuakseen näihin iloisiin muistelmiinsa.--Ossi
kaiketi sen aina osasi niin asettaa. Ja entäs minä itse sitten?
Tuskinpa olisin niin ahkerasti käynyt luistinradalla, ellen tiennyt
tapaavani häntä siellä. Olin vaan niin hupsu, etten ymmärtänyt omia
tunteitani.
Ne selvisivät hänelle vasta kolme viikkoa sitten, silloin kun hän
ilmoitti rakkautensa. Voi, sitä hetkeä! Se ei milloinkaan maailmassa
menisi hänen mielestään!
He tapasivat toisiaan Lehtiniemen puistossa, jossa musiikki sinä iltana
soitti. Heitä oli suuri seura, mutta huomaamattaan he Ossin kanssa
erosivat toisista ja eksyivät kahden eräälle yksinäiselle penkille,
joka oli puiden varjossa rannalla.
Ja siellä se tapahtui!
Mitä hän oikeastaan sanoi? Aili tuskin erotti mitään, Ossin puhe ja
kaukainen soitto vaan humisivat hänen korvissaan. Ja kuitenkin hän
niiden merkityksen tajusi,--tajusi koko olennollaan. Sydän sykki niin
rajusti, ja kaikki suonet sykkivät, ja posket paloivat kuin tulessa,
eikä hän nähnyt mitään, eikä kuullut mitään, eikä tiennyt, mitä
vastasi, tai vastasiko ollenkaan mitään. Koko maailma ikäänkuin hävisi
kauvas pois, syvällä sielun pohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi
häntä rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja
pyysi häntä omakseen. Ja sitten--sitten! Niin--sitten kun Ossin huulet
koskettivat hänen huuliaan--taivaan herra! Veri syöksi semmoisella
vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen
paikkaan! Mutta silloin se puhkesikin täyteen kukoistukseensa tuo hänen
suuri rakkautensa Ossiin. Ja hänet valtasi senlainen riemastus, jota
hän ei vielä elämässään ollut tuntenut. Eikä ainoastaan hänet, vaan
koko maailman--niin, se kuului kummalta, mutta oli aivan totta. Luonto
muuttui samassa hetkessä monta vertaa ihanammaksi ja musiikki soi
kauniimmin kuin koskaan ennen.
Aika meni kuin siivillä! Kuinka kauvan he lienevät siinä istuneet käsi
kädessä--Ailin mielestä se oli vaan lyhyt hetkinen, mutta Ossi sanoi,
etteivät uskaltaisi enää viipyä, sillä se herättäisi huomiota, ja niin
he sitten lähtivät yhtymään muihin.
--Kas, tuollahan ne viimeinkin ovat, huusivat toiset jo kaukaa heidät
nähdessään.
--Jospa tietäisitte, jospa tietäisitte, ajatteli Aili itsekseen ja
vilkaisi salavihkaa Ossiin.
Tuo heidän yhteinen salaisuutensa, kuinka se oli suloinen! Tietämättään
hän tarttui Olgan käteen--Olga, näet, oli hänen paras ystävänsä--ja hän
puristi sitä, puristi niin paljon, kuin ikinä jaksoi. Olga äännähti.
--Aili, sinä, hyvä ihme, kun puristaa käteni ihan mäsäksi, hän valitti.
Mutta sitten iski hänelle joku epäluulo päähän.
--Mitä se on, Aili? hän kuiskasi.
--Ei mitään, ei mitään, soperteli Aili vastaan. Mutta mielessään hän
jatkoi: jos tietäisit,--voi, jos tietäisit!
Oli niin kumman kummaa tuo, että hänellä nyt oli ikäänkuin oma
maailmansa, josta ei muilla ollut aavistustakaan. Ja että se oli
yhteinen Ossin kanssa--niin sehän siinä juuri olikin niin sanomattoman
viehättävää.
Isä ja äiti heidän kihlauksestaan sittemmin tiesivät, ei kukaan muu.
Vasta nyt pari päivää sitten hän sen kertoi Olgalle. Kertoi oikein
juurta jaksaen koko heidän rakkautensa historian, kuinka se ensin alkoi
ja kuinka se kehittyi, kasvoi kerta kerralta kun he toisiaan tapasivat
ja sitten myöskin sen hetken siellä Lehtiniemen penkillä. Olga oli
kuunnellut niin hartaasti ja niin jännitettynä, että oli aivan kuin
olisi itse elänyt mukana. Tuntimäärät he sitten olivat puhelleet siitä
samasta asiasta ja Ailista oli niin ihmeen hauskaa kertoa hänelle
onnestaan.
Olga oli luvannut usein käydä heitä tervehtimässä täällä maalla,
kenties tulisi hän jo heti tänä päivänä. Ja Ossi tulisi myöskin, hän
tulisi jo edellä puolen päivän ja viipyisi huomiseen tai ylihuomiseen.
Sitä ajatellessa loistivat Ailin silmät, kasvot hehkuivat ja huulet
vetääntyivät hymyyn.
--Ossi, hän kuiskasi,--Ossi, Ossi!
Mikä ääretön nautinto saada mainita hänen nimeään! Se olikin kaunein
nimi maailmassa.
--Ossi, Ossi, Ossi--.
Mutta siinäpä hänen unelmansa keskeytettiinkin. Äiti huusi häntä
ikkunasta.
--Täällä olen, äiti, täällä, vastasi Aili.
--Tule ylös, ompelija on tullut.
Kalpea, hiljainen nainen seisoi huoneessa, mittanauha kädessä, häntä
odottamassa. Martha Rainio--Aili tunsi hänet ennestään, monta pukua oli
sama ompelija hänelle jo tehnyt.
--Ette saa nyt ottaa työtä mihinkään muuanne, varoitti rouva Römer
Marthaa, meillä tulee sitä riittämään teille syksyyn asti. Mielellänne
kai te olettekin kesäajan täällä maalla, vai kuinka?
--Kyllähän minä saatan olla, vastasi Martha.
Hänen kasvonsa pysyivät kuitenkin yhtä liikkumattomina ja totisina, ei
pieninkään väre osoittanut, tekikö ehdotus häneen suotuisan vaikutuksen
vai ei.
--Täällä tulee ommeltavaksi kaikenmoista, sekä liinavaatteita että
leninkiä. Niin--parasta kun sanon sen yksintein, teiltä sitä ei
kumminkaan auta salata: tyttäreni myötäjäiset antaisin teidän
huostaanne. En tiedä ketään, joka tekee niin hyvää työtä kuin Martha,
sen vuoksi päätinkin heti kääntyä teihin.
Marthan kasvot hiukan vilkastuivat, ei hän kumminkaan mitään virkkanut,
loi vaan kysyvän silmäyksen Ailiin, joka vastasi siihen onnellisella
hymyllä.
--Mutta Martha ei saa puhua siitä vielä, jatkoi rouva Römer, kihlaus
julaistaan juhannuspäivänä, tänne kutsutaan silloin koko meidän
tuttavapiirimme kaupungista ja siihen saakka ei kenenkään pitäisi saada
vihiä asiasta. Tekee sitten niin hyvän vaikutuksen, hän hymyili ja
silitti Ailin kellertäviä hiuksia, kun pappa äkkiarvaamatta esittää
teidän maljanne.--Niin, kihlajaisleningillä nyt olisi kiirein. Minä
olen täällä valinnut mallin muotilehdistä.--Aili, mitä pidät tuosta?
Ailin silmät luisuivat lehden ylitse, hän ei niin paljon semmoisesta
välittänyt, oli tottunut jättämään ne äidin huostaan. Tietysti se oli
hyvä, äitihän sen parhaiten ymmärsi.
--Niin, minä luulen, että tästä tulee sievä. Tässä on kangas.
Hän otti pöydältä vaalean sinisen hienon musliinikankaan ja levitti
sitä Ailin eteen.
--Mitä sanotte, Martha? Sopiiko se hänelle? kysyi hän, ylpeän
mielihyvän ilme kasvoissa.
Sopihan se vallankin hyvin Ailin valkean kuulakkoon, hieneeseen
hiviöön, ja heleään punaan hänen poskillaan.
Vähän aikaa häntä katseltuaan jätti äiti kankaan ompelijan huostaan ja
läksi muihin toimiinsa.
Martha asetti mittanauhan Ailin vyötäisille.
--Jäättekö sitten ihan varmaan tänne koko kesäksi, Martha? kysyi Aili.
Se olisi niin hauskaa. Me ompelisimme yhdessä päivät päätään.
--Malttaisittekohan? hymyili Martha.
--Kyllä, tietystikin. Paitsi en niinä aikoina, kun Ossi on täällä.
--Onko teidän sulhasenne nimi Ossi?
--On. Niin kyllähän muut sanovat häntä Oskariksi, mutta Ossi on minusta
paljon somempi nimi. Eikös teistäkin?
--Kyllä.
Martha kumartui alas ottamaan hameen mittaa. Aili ihmetteli hänen
kaunista mustaa palmikkoaan, joka oli kierretty päälaelle hopeisen
nuolen ympäri.
--Ja hän on muutenkin niin kaunis. Pitkä ja solakka. Ja luonteeltaan
erinomaisen rakastettava, sen sanovat kaikki.
--Hän tietysti pitää teistä äärettömästi?
--En tiedä.
--Ettekö tiedä?
--Tiedän vainenkin. Hän--ei, en minä ilkiä sanoa.
--Sanokaa pois. Eihän teidän tarvitse minua ujostella.
--Hän väittää ihan ensi hetkestä kiintyneensä minuun.
--Sen kyllä uskon, vastasi Martha katsellen hänen lapsellisen viattomia
kasvojaan ja siroa vartaloaan.
Martha oli lopettanut mittailemisen, hän levitti kankaan pöydälle ja
alkoi sitä leikellä. Aili pääsi vapaaksi, hän istui kiikkutuoliin ja
pani sen iloiseen liikkeeseen.
--Jos tietäisitte, Martha, kuinka hauskaa on olla kihloissa.
--Kuka teidän sulhasenne oikeastaan on?
--Koettakaa arvata. Ei se toki olekaan vaikeata, kun kerran tiedätte,
että hänen nimensä on Ossi ja että hän on solakkavartaloinen, kaunis
mies.
--Niitä on niin paljon solakkavartaloisia. Ja mistäpä minä heidän
ristimänimiään olisin tuntemaan oppinut.
--No, mutta koettakaahan nyt kumminkin.
--Tohtori Evers?
--Eih! Onko hän nyt kaunis?
--Maisteri Kessler?
--Uh! Joka on niin jäykkä ja ikävä, etten tiedä toista. Ossi on kovasti
vilkas ja iloinen.
--Jospa minä en häntä tunnekaan?
--Kyllä varmaan--Sh!
Aili pysähdytti kiikkutuolin ja kuunteli.
--Eiköhän tule--?
Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi nuori komea herra vaaleassa
kesäpuvussa. Se oli varatuomari Oskar Holm.
Ailille kohosi puna aina ylös ohauksiin.
--Ossi, hän huudahti ja riensi ovelle vastaan. Tervetuloa!
Mutta Holm oli älynnyt, että vieras oli huoneessa. Hänen kasvonsa
muuttuivat jäykiksi ja vieraiksi.
--Onko kauppaneuvos kotona? hän kysyi.
Aili nauroi.
--Ossi, kuinka sinä teeskentelet? Ei se ole ollenkaan tarpeellista.
Neiti Rainio tietää kaikki. Äiti hänelle juurikään kertoi. Neiti
Rainio, katsos, on täällä ompelemassa minulle myötäjäisiä. Ja
tuommoinen minulle tulee leninki kihlajaisiin. Onko kaunista? Sinä et
saa nähdä minua siinä ennenkuin sitten vasta.--Jalanko sinä tulit?
--Jalan.
--Koko matkan? Kaupungista saakka?
--Niin.
--Voi sitten sinua varmaan väsyttää. Käy istumaan tänne.
Holm vaipui alas sohvan nurkkaan. Hän oli tosiaan kalpea ja rauenneen
näköinen. Ei hän puhunut mitään eikä katsonut Ailia silmiin, niinkuin
tavallisesti, otti vaan nenäliinan taskustaan ja pyyhki otsaansa. Aili
istui pienelle tuolille hänen eteensä, onnea ja hellyyttä kuvastui
hänen kasvoissaan. He olivat siellä niin rauhassa toisella puolella
huonetta. Martha seisoi selin heihin, kumartuneena tuon vaalean sinisen
kankaan yli, sakset narisivat pöytää vasten, kun hän siinä leikkaili
liiviä kihlajaisleninkiin.
--Sinulle tuli kuuma astuessasi, sanoi Aili hetkisen vaitiolon jälkeen.
Menenkö toimittamaan selttersiä ylös kellarista?
Hän ei odottanut vastausta, vaan läksi samassa kyökin puolelle,
rakennuksen toisessa päässä.
He jäivät kahden, Holm ja ompelija.
Sakset herkesivät narisemasta. Uhkaavat silmät kääntyivät sille puolen
huonetta, missä Holm istui.
Holm tapasi katseen.
--Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen
sinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta.
--Sinä et ole uskaltanut ilmoittaa tätä minulle. Olet vaan vältellyt
minua, et ole päästänyt puheillesikaan. Kelvoton!
Hän seisoi suorana ja jäykkänä, hänen katse leimahti ja hänen äänensä
vavahti.
Holm nähtävästi hätääntyi. Veret sävähtelivät hänen kasvoillaan ja
kädet nyppivät hermostuneesti sohvan karmia. Hän koetti kumminkin
karaista itseään ja asettua taistelukannalle hänkin.
--Ja mitä sinä nyt oikeastaan aijot sitten? hän kysyi.
--Aijon ilmaista heille kaikki.
--Sillä et voita mitään.
--Niinkö luulet?--Kuulee, kuinka vähän sinä aavistat, millä kannalla
asiat ovat.
--Mitä tarkoitat?
--Että sinä pian tulet isäksi, hän lausui ja pani painoa jok'ainoalle
sanalle.
Se isku kohtasi. Holm kavahti ylös, jähmettyi, ja pääsi vasta hetken
kuluttua ääneen:
--Valehtelet.
--Sen tulet näkemään syyskesästä.
Marthan viha vähän lauhtui, kun hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen