Lyhyitä kertomuksia - 03

Katri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli
Niilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsässä.
--Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru--
ptru--u u--ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru--ptru--
u--u--ui.
Lehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän
väliä kutsumushuudollaan lehmiä houkutellen. Nämä pian tulivatkin häntä
vastaan, kellokki edessä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa kantoi
kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli ja
taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella kaikki
kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä hitaasti
päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen
hoitajaansa ja sanoi »möö--öh», joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin
»suuri kiitos!»
Nuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko
kiiltäviä, pieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat
kahden toisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään
palvelustytön kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen
lämpöisenä, sillä hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo
asettautui sentähden perään.
Yö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä
Elokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei
hiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen
tahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei
lehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta.
Tummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia
keveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoissa.
Niiden välistä näkyi ääretön avaruus, jonka synkeyttä tuikkivat tähdet
vaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana
hopeanhohtavassa valossa--olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen
hääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty. Suloiset
tunteet täyttivät Niilon sydämmen, kun hän tätä suurta ja ylevää
ihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan
poveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen
puhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa
sulholleen tuon luulotellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä
täydelleen tuntenut sen sydämmen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän
oli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä
on?
Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiukset silmiltään huivin
alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja--niin,
nyt oli kostontuuma valmis!
--Kuule Niilo!
--Kyllä kuulen.
--En vielä heti aijokaan mennä vihille kanssasi.
--Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.
--Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.
--No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?
--Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään.
--Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.
--Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos
kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.
--Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla--ole sinä vaan ijäti yhtä
iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet.
Niilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt
vuorostaan olla muka jäykkä.
--Kyllä on hyvä sanoa »ole», vastasi hän, mutta etkö luule minun
näkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun
naimisiin joutuvat. Tottapa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä
oltava.
--Niin--lienet siinä osaksi oikeassakin; vakuutusta vastaan puhuisin,
jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa olevalla naisella
olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin naimattomalla, niinkuin
hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat velvollisuudet täytettävänä.
Mutta koska Jumala sen kerran niin on säätänyt, niin luulen myöskin,
että hän ne voi hyvin kestää, jos häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja
varmasti luotan siihen, että siunaus aina tulee olemaan sitä suurempi,
kuta raskaampi ja vaikeampi tehtävämme on ollut.
--Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä
kumminkaan aina niin ole.
--Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin
rehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän
saa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista
hyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen.
--Tuota en ymmärrä.
--Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat
saaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä
talonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa
ja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä
säilyttää hän mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen,
ahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja
tyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan uuvuttaa työn teolla,
vaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa
nautintohimo senlainen, ett'ei hän siitä ikänä omin voimin vapaaksi
pääse. Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja
hengelliset voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle
hetkeksikään lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys,
sillä tietysti hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan
edellisen talo yhä hyötyy ja voimistuu.
--Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella.
Mutta--Katri muisti, ett'ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt--
mutta enhän minä siltä aijo laiskana virua, vaikka en vielä halua
naimiseen mennä.
--Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä
sinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää.
Katri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja
kasteli Niilon.
--Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi, arveli hän itsekseen.
--Mutta elä paheksi, sanoi hän, hetken mietittyään, elä paheksi, jos
sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut
heitän.
--Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti?--Nyt oli Niilon ääni
tavallista kiivaampi.
--Ahaa, ajatteli Katri, hyvä juttu! Mutta kovaa sanoi hän:
--Niin, näet ajattelin vaan------
--Mitä ajattelit?
--Ajattelin vaan----, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki
ajatuksensakin ilmoittaa?
--Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ellen sinuun?
Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän
oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän
kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua
jälleen katsoi Niiloon, näyttivät tämän kasvot hänestä niin kummallisen
kalpeilta.
--Niilo, sinulla varmaankin on kylmä, lausui Katri, ota minun
sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin
paitse.
--Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.
--Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalpeat kuin kuolleen.
--Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda
vähän paremmin, että päästään pois.
--Kyllä.
Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo
aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin,
ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri
ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja
Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.
--Kuulitko? kysäsi hän äkkiä, tuolla koivukossa risahti.
--Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.
Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen
kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti
säikähdyksestä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta Niilo koki häntä
rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessään
hän kuitenkin toista ajatteli.

IV.
Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Vinhuen pieksi pohjantuuli puiden
oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita
lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeistä
kuolintanssia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten
yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä
äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.
Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli
Niilon, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti
nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa toden perään ollutkaan estää
heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli
sillä tahtonut häntä kiusata. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan,
kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. »Kyllä
hän minusta sentään pitää», ajatteli hän ja tunsi itsensä niin
sanomattoman onnelliseksi.
Nyt kuului jalan kopse porstuasta,--ovi aukeni ja sisään astui
Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin
yksinään olevan.
--Hyvää iltaa, Katri! sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä
ottaen. Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.
Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne
häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden,
odottaen Niiloa tulevaksi.
--Terveisiä kaupungista! lausui taaskin Yrjö, tiedätkö, mitä sinulle
sieltä toin tuomisiksi? Hän veti taskustaan esiin kauniin, mustan
silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.
Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon
komeaan huiviin eikä virkkanut mitään.
--Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun, sanoi Yrjö.------Katri----
yhden ainoan vaan, lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun
Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä.--Katri, rakas Katri,
anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!
Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia
ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengähdyksensä. Katri
tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen
mansikkahuulilleen, ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia
suuteloita.
Samassa kamala ääni, aivan kuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa
pimeydestä ja kalpeat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.
--Mikä se oli? huusi Katri kauhistuen.
--Se oli vaan tuuli, joka vinkuu nurkissa--Katri, mitä tyhjää
pelästyt?----Elä katso noin kamalasti Katri------Katri, miksi kalpenet
suotta?
Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet
inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.
--Sinä olet kehno mies, Yrjö, lausui hän vihaisesti. Niilo ei koskaan
olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä minulle.
--Mutta minäpä rakastan sinua, Katri--rakastan sua hurjasti, sinä
ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä
mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan
talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.
Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja ääni oli
lähes tukahtunut rajuista himoista.
--Mene pois, kelvoton, lausui Katri, mene ja vie huivisi ja kaikki, en
tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.
Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja
veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana,
Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.
Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia.
Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt
kotoansa, mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä häntä ei oltu nähty,
enemmän kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle
jonkun onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana
turhanpäin kuleksia ja viipyä kotoa poissa. Katrin sanottiin
säikähdyksestä makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetönnä näitä
uutisia ja pani tupakkaa piippuun. Käsi toki hieman vapisi, mutta sitä
ei kukaan huomannut.
* * * * *
Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi
monta viikkoa kuumetaudissa huonona, ja kun hän viimeinkin nousi
vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut
huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin
välinpitämätön ja toivoton, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää
voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä--ei
siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja elämän
riemusta.
Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka
Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta--Yrjö sai vahvat liittolaiset
Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran luvannut
antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään kuuluisi
takaisin. Hän lupasi--sillä hän luuli silloin jo makaavansa rauhassa
turpeen alla. »Elämäni lanka katkeaa», ajatteli hän, »kun viimeinen
toivon kipinä Niilostani sammuu». Mutta Yrjö riemuitsi sydämmessään,
sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.
Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen,
metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat,--mutta Niilo ei takaisin tullut.
Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin ja
puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä syys
oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta, jolloin
Niilo katosi. Ei Katrin sydämmen salaisimmassakaan sopukassa enään
ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä
omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa
töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt
muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta
iloa ei hän elämästä enää odottanut.
Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjoili kihloja,
joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne
eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka
taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan
hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja--hyrähti itkuun.
Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi,
nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä
asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja
kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia
likiseudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär
kadehti tuota suloista ja kalpeata morsianta, ja päätti hänen
varmaankin noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän
sydämmen.

V.
Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta
Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti
ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella korskalla
ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani satamarkkaset
liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa seisovan kapakan
ääressä sillä välin, kun hän itse sisällä löi korttia ja joi vuoroin
viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo kahdeksan
vuoden sisään oli tyyten hävittänyt suuren rikkautensa. Katri istui
kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja rukoili,--mutta
turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa sisällistä taloutta,
mutta mahdotonta oli hänen torjua köyhyyttä, kun miehensä vaan hävitti,
sen kuin ennätti.
Oli myöhäinen ilta Heinäkuun loppupuolella. Likeiseen kestikievariin
oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies,
silmät tumman siniset, parta ruskea, kasvot päivettyneet. Olentonsa
herätti kunnioitusta ja luottamusta ja isäntä, joka sitä paitse kohta
huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi, kiiruhti kohteliaasti
riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei talliin yöksi. Sillä
välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa heti pyysi
valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän jätti pienen
matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui sikeään uneen.
Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa,
hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli
kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä,
kiiruhti hän nopeasti takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan lähellä
ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja viskasivat
hänet hervattomana lattiaan. Vavisten käänsi rosvo harmaat kasvonsa
vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla kumpaisenkin
huulilta.
--Yrjö!
--Niilo!
Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut
hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän
siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan
käsiinsä.
--Onneton, näinkö sinut jälleen tapaan? puhkesi viimein Niilo puhumaan.
Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.
--Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?
Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.
Hän katsoi epäillen Niiloon.
--Mitä kysyt, sanoi hän, mene häntä katsomaan, viimeistä yötä viettää
hän Koivistossa.
--Mitä tarkoitat?
--Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat
myydyt, ja huomenna myydään talomme.
--Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi
tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä
lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti
mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa
ymmärtämättömyydestä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.
--Haa, sinä konna! mutisi Yrjö, tulitko tänne Katria lohduttamaan?
Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten käsiin ja
ryöstät sitten minulta vaimoni. Mutt' Jumal' aut'--sitä ennen olet sinä
laudoissa ja minä raudoissa------
Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitteli puukkoa vyöltään. Mutta
Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi
maahan.
--Kelvoton, mikä oletkin, lausui hän. Vaimosi luo todella lähdenkin
heti, mutta sinut vien sinne mukanani.
Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi
Koivistoon. Kuinka hyvin hän muisti tämän tien! Joka puu, joka kivi ja
kanto olivat juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaset tien
ohessa kallistivat päätään, ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa
oli kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa,
rakennukset rappiolta,--joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota.
Eräässä pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet.
Kolme lasta makasi lattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana
vuoteella, jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa
käänsi hän kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden
ja silmänsä jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.
--Niilo! kuiskasivat hänen värisevät huulensa, Niilo, mun Niiloni!
riemuitsi hänen sydämmensä, ja pitkästä unesta heräsivät valtavat,
autuaalliset tunteet. Sydämmen kuihtuneet kukkaset saivat kauvan
kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen. Unhotetut
olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki kurjuus
ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan tiesi ja
tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja rajuinen
riemu täytti hänen sydämmensä.
Ja Niilo?
Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen
nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä
viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo
antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun
seisomaan. Tämä katse sanoi: »sinä, kurja, olet hänet noin onnettomaksi
tehnyt!»
Niilo läheni polvillaan olevaa vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja
puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.
--Katri, mun armas ystäväni, lausui hän, sydämmeni on pakahtua,
nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko
minun auttaa? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi laillisen eron
kunnottomasta miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi
tarvitse kurjuutta nähdä.
Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan,
johdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt
eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki
hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetönnä kesti hän
siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot
voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta hän,
joka sydämmet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, hän sen näki ja
kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui,
ahdistus hälventyi ja--voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin
kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkain silmin hän
katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä, joka
yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana. Viimeiseksi hän
katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.
--En hylkää puolisoani, Niilo, kuului päätös hänen huuliltaan.--Mitä
jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.
Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen
ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
--Jumala siunatkoon sinua, Katri, nyyhkytti hän, ei taivaan enkeli voi
olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun
tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt
lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä
hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua
hylkää?
--En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta
lupaat.
--Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni
täyttämiseen!
--Amen! kuiskasi Katri.
Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen
silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli
rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa,
aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.
--Päivä koittaa! lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan
sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi
ikkunan, josta raitis aamuilma virtasi sisään.
Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan
maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn,
raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin
herätessään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut
visertelivät ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja
liverteli korkeudessa riemuisen aamuvirren.
Katrin silmissä välkkyi kyynel.--ei enää murheen eikä huolien tuottama,
vaan ilon ja kiitollisuuden.
* * * * *
Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se
Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin,
jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen
takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä
lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin
kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei
väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo.
Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen,
jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän
taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä
syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja
Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä;
mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin,
niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi
ilmaantuu.
["Päijänne" 1878, n:ot 42, 44, 46, 48. Novelleja ja kertomuksia I.
Novelleja I.]



VANHAN TAATON TARINOITA.

I. PIKKU HEIKIN MERKILLINEN MATKA.
Oli kerran pieni poika palleroinen, nimeltä Heikki. Hänellä oli siniset
silmät, keltainen tukka, punaiset, pyöreät posket ja valkoiset hampaat,
jotka välkkyivät huulten hymytessä. Hän oli vilkas ja iloinen poika,
tuo pikku Heikki.
Kerran istui Heikki järven rannalla ja vuoli laivaa kaarnan
kappaleesta. Tulipa siitä oikein komea laiva, jonka vertaa tuskin
löytyikään;--»ei ainakaan näillä seuduilla», arveli Heikki. Sisusta
tässä mainiossa laivassa oli kuverrettu ja pohja niin eheä, ettei siinä
silmä eroittanut pienintäkään reikää. Viimeiseksi Heikki keskelle
laivaa pystytti suuren mastopuun, halkasi hiukan päätä ja pisti siihen
valkoisen tuohen palasen lipuksi.
Kas nyt oli laiva valmis!
»Loiskis, loiskis», pakisivat laineet hiekkaisella rannalla. Heikki
laski laivansa veteen aaltoja kyntämään, mutta itse jäi hän rannalle
ihailemaan sen komeata purjehtimista. Kuta edemmäksi laiva joutui, sitä
nopeampi oli sen kulku, ja suurella vauhdilla purjehti se jo aukeata
selkää kohden.
Nähdessään laivansa yhä etenevän, tuli Heikki pahalle mielelle ja
katui, ettei hän itsekin lähtenyt matkaan. »Voi kuitenkin», huokasi
hän, »nyt kun olisin saanut purjehtia kauas vieraille maille, ehkä
olisin tullut aina kuninkaan hoviin, nähnyt kuninkaan ja kuninkaan
rouvan ja kuninkaan tyttären. Voi minua pöllö!»
Ja Heikin sinisissä silmissä välkkyi todellakin katumuksen kyynel, kun
ei hän enää oivaltanut laivaansa suurempana kuin kärpäsen kokoisena
kaukana laineiden harjalla.
Ikävällä mielellä istahti Heikki nyt rannalle. Mutta tuulonen hiljaa
hyväili hänen poskiaan, aurinkoinen taivaalla paistoi lämpimästi,
lehdikossa lauloivat linnut: »tiirili, tirili, tirili tii--ii--», ja
»loiskuen, loiskuen, loiskis, loiskis», puhelivat järven laineet
keskenään.
Silloin äkkiä kohosi aalloista suunnattoman suuri ukko, muhkea näöltään
ja vankka varreltaan. Hartioilla heilui hänellä vaahtinen vaippa ja
rinnalla riippui pitkä ruohoinen parta.
Kummastellen katseli Heikki tätä ukkoa.
»Kuka sinä olet?» kysyi hän viimein.
»Olen Ahti, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsija», vastasi ukko ja
hänen äänensä kaikui jalosti kuin kosken kuohu tai meren pauhina
kovalla tuulella.
»Ja varmaankin pidät aalloissa asuntoa, koska sieltä näin sinun
nousevan?» kysyi taaskin Heikki.
"Tuolla Ahtola asuvi,
Ve'en isäntä venyvi,
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen,
Lohisessa louhikossa,
Kalaisessa kartanossa,
Alla aaltojen syvien,
Päällä mustien mutien."
Näin saneli Ahti-kuningas ja Heikki ihastuneena kuunteli hänen
puhettaan.
»Etkös, armollinen kuningas», rukoili hän, »etkö veisi minuakin
näkemään linnasi komeutta? Jo kauan olen halunnut lähteä ulos
mailmaan.»
»Ellet pelänne vesien synkkää syvyyttä tai meren aavaa avaruutta, niin
tule tänne käsivarrelleni!» vastasi kuningas ja ilomielin hyppäsi
Heikki määrätylle paikalleen.
Aaltojen vaahtoisaan helmaan heittäysi nyt Ahti, pitäen Heikkiä
vankalla käsivarrellaan ja vesipisareet hyppelivät heidän ympärillään
ikäänkuin kirkkaat kristalli-helmet. Maat ja manteret katosivat tuota
pikaa heidän näkyvistään. Ylähällä siinti tähtinen taivas ja ympärillä,
niin pitkälle kuin silmä kannatti, välkkyi vaan veden pinta. Heidän
seuraansa liittyi koko joukko iloisia ja kauniita Vellamon neitosia,
jotka uiskentelivat sukkelammin kuin ahvenet Heikin kotoisessa
järvessä. Milloin he olivat edessä, milloin takana ja milloin sivulla;
välistä sukelsivat lymyyn laineiden alle, ja kun Heikki jo luuli heidän
ijäksi vajonneen syvyyteen, silloin pujahtivat taaskin ylös,
pudistelivat keltaisia kiharoitaan, nauroivat ja taputtelivat käsiään.
Muutamat heistä poimivat sylen täydeltä lumpeita, joita viskelivät
Heikin päälle, ja Heikki nauroi ja tavoitteli kukkaisia, voidakseen
taas vuorostaan niillä tähdätä neitosia. Mutta kun Ahti häntä varoitti
istumaan kauniisti, täytyi Heikin totella, vaikka kovasti mielensä teki
hiukan kurittaa varsinkin tuota vallatonta Kosken neitoa, joka
lakkaamatta priiskoitti vettä hänen silmilleen.