Lyhyitä kertomuksia - 07

--Kaiketikin. Minä läksin pois heti kun olin sen antanut.
Niin, kaiketi hän oli heti vienyt sen Sannille ja Sanni heti lukenut.
Nytkin hän ehkä vielä tutki sitä. Mitä mahtoi ajatella, mitä tuntea?
Siiri näki elävästi edessään hänen totiset, surulliset kasvonsa. Tapasi
nuhtelevan katseen hänen silmistään.
Oi, Sanni! Olivatko he eronneet nyt ijäksi vallan? Ijäksi! Ooh, kuinka
pitkältä, kolkolta, kuolleelta tuo ijäisyys tällä hetkellä tuntui.
Sanni, Sanni!
Mutta ei! Sanni oli aina ollut häntä järkevämpi. Sanni hiukan
hämmästyisi ensin tuota kirjettä. Sitten hän nauraisi ja kiiruhtaisi
kohta Siirin luokse. Ja yhdessä he nauraisivat, itkisivät välillä, ja
nauraisivat sitten taas. Syleilisivät ja istuisivat käsi kädessä
niinkuin ennen ihanassa sovinnossa. Eikä enää milloinkaan tällainen
pilvi heidän ystävyytensä päivänpaistetta himmentäisi.
Koko päivän Siiri kuulusteli, eikö tuttuja, keveitä askeleita nousisi
portaita ylös. Joka kerran kuin ovi kävi, hän säpsähti ja lensi
iloiseksi. Mutta kun tulija ei ollutkaan Sanni, painui mieli taas alas.
Iltaan asti hän odotti. Toivoi, pettyi, päätti ajatella muuta ja
ajatteli kuitenkin ainoastaan Sannia.
Kello oli seitsemän. Vielä hän saattoi tulla. Mutta tunti meni eikä
häntä kuulunutkaan. Yhdeksättä jo kävi. Ei hän enää tule. Ei tule;
selvään sen näki.
Vihaa ja epäluuloa nousi taaskin poveen. Hän ei Sannin sijassa olisi
näin menetellyt. Tämä juuri todisti, kuinka vähän Sanni hänestä
välitti. Ei hän ollut milläänkään asiasta. Tuskin oli sitä ajatellut
koko päivänä; mielissään oli ehkä vaan, kun pääsi vapaaksi entisestä
ystävästä, voidakseen paremmin antaantua uudelle, hempeämnälle.
--Oi, hän oli niin katala, niin kauhean katala!
Siiri puri hammasta, ohauksia pakotti, kädet menivät nyrkkiin. Lyödä
jos hän nyt olisi saanut häntä...!
Ei, ei, ei!
Hyvä jumala, mitkä pimeyden henget hänet nyt valtaansa saivat.
Hän etsi käteensä virsikirjan, aukaisi sen umpimähkää, ja koetti lukea.
Mutta kirjaimet pyörivät hänen silmissään. Eikä herennyt sydän
takomasta eikä veri tunkeumasta päähän. Viha raivosi ja kuohui povessa.
Koko elämä ja olemus oli tukalan tukalaa.
Monta päivää sitä kesti. Päivät kasvoivat viikoiksi, eikä mitään
muutosta tullut.
Eräänä päivänä meni Siiri kävelemään. Kun hän apteekin kohdalla kulki
katuvierustaa, näki hän jo kaukaa Sannin, joka tuli vastaan.
Maailma musteni silmissä, hän luuli pyörtyvänsä. Jalat nousivat ja
laskivat itsestänsä, hän näki maan, joka huojui, vaan ei tiennyt,
kävelikö hän eteen vai taakse päin. Mutta nyt hän oivalsi tutun hameen
helmat, jotka lähestyivät. Samassa tuokiossa hän suoristui, heitti
päänsä taakse ja rypisti otsansa. Ei hän ... ellei Sanni.
Kylmänä, niin kylmänä hän kulki ohitse. Katse tähtäsi jäykästi
eteenpäin, ei siirtynyt hiventäkään sivulle.
Mutta sydän löi, että oli haljeta...
Hän oli mennyt ... tervehtimättä ... sanaakaan lausumatta!
Siiri hymyili katkeran ivallista hymyä. Hän vakuutti itselleen, ettei
hän siitä vähääkään välittänyt. Suuret vesikarpalot kuitenkin valuivat
poskia alas, ja niitä seurasi uusia yhä. Kun hän toisia pyyhki pois,
oli toisia jo sijassa.
He eivät enää tervehtineet toisiaan. Hyvä olikin niin! Hyvä, hyvä,
erinomaisen hyvä!
Miksi nuo inhottavat ihmiset häneen katsoivat! Mitä huolivat hänestä,
kun ei hänkään heistä.
Päästäkseen rauhaan ja yksinäisyyteen hän meni alas Valkeisen jäälle.
Se oli kirkas kuin peili. Maa kohosi korkeille kunnaille ympärillä,
metsät seisoivat hiljaisina. Kaukaa puiden takaa näkyi asumattoman
kesäkartanon toinen kerros ja kauniisti rusotti taivaan länteinen
ranta.
Luonto tervehti häntä ystävällisesti, ja lohdutti häntä. Metsä,
kunnaat, taivas, ne kaikki varmaan ymmärsivät, että hänellä oli suru
sydämmessä. Tiesivät, että hän kärsi ja oli onneton. Siksi kutsuivat
häntä luokseen, siksi kauneimman kauneutensa levittivät hänelle eteen.
Täällä hänen ei tarvinnut kyyneleitään hävetä. Ei katsellut niitä
kukaan vieraasti, eikä niitä kukaan kummastellut eikä pilkannut. Surun
kyllä tunsi luonto, kyyneleitä oli maa hikoillut, kyyneleitä oli taivas
vuodatellut runsaammin kuin ihmiset milloinkaan. Senpätähden
murheellinen heiltä myötätuntoisuutta ja lohdutusta sai.
Siiri itki siksi kuin sydän tuntui vallan tyhjältä, ja vilu ruumista
pöyristeli. Väsyneenä hän sitten palasi kotiin jälleen.
Se oli siis ainaiseksi särkynyt, heidän lämmin, ihana ystävyytensä.
Ainaiseksi...!
Kuinka tuo sana oli kolkko. Ja kuinka elämä yhtäkkiä muuttui
elottomaksi. Ilot, huvit, soitto, laulu, kirjat--kaikki olivat
viehätyksensä kadottaneet.
Ei kannattanut ajatella mitään, eikä tuntea mitään. Muistot olivat
lakastuneita kukkaisia, toivot kuolivat ennen syntymistään. Turhuutta
koko elämä!
Hän koetti saada itselleen selville, mitä Sannin katse oikeastaan
ilmaisi, silloin vastaan tullessa. Sillä hän sen kuitenkin näki, vaikka
toisaanne silmäänsä jännitti. Epäilevää kummastusta, niin hän ensin
arveli. Mutta tarkemmin mietittyään hän päätti sen osoittaneen vaan
kylmää välinpitämättömyyttä. Ja siihen päätökseen hän jäi.
Kylmää välinpitämättömyyttä! Niin, tietysti, mitäpä siinä olisi muuta
voinut ollakaan?
Ellei vihaa ja ylenkatsetta?
Sannin valokuvaa hän koetti katsella. Mutta se täytyi samassa panna
pois jälleen, sillä sydäntä niin kirveli, poltti ja pakahdutti.
Laatikkoonsa hän sen pani kätköön, syvälle kaikkien muistojen alle.
Kipeästi silloinkin vihlaisi, kun joku Sannin nimeä mainitsi. Hän
käänsi kasvonsa pois, ettei kenkään näkisi, kuinka ne muuttuivat, eikä
hän olisi voinut puheesen ryhtyä, vaikka siihen paikkaan olisi kuollut.
Useita viikkoja oli mennyt, kun huhu toi Siirille sen uutisen, että
Sanni ja Körner olivat kihloissa. Veri kuohahti taas, viha valtasi
mielen vielä kerran.
Körnerin tähden hän siis kumminkin oli heitetty syrjään.
Siis kumminkin...!
No niin, miksi loukkaantua siitä näin? Olikohan tietämättänsä vielä
epäillyt ja toivonut erehtyneensä? Harhaluuloista oli niin vaikea
luopua.
Mutta nyt ei ainakaan semmoisille sijaa ollut.
Sanni kihloissa!
Oi, että hän, Siiri, saisi kuolla ja kadota. Häntä ei kukaan kaipaisi
eikä muistelisi. Sanni kaikkein vähimmin...
Aika kului. Oli jouluaamu. Siiri heräsi siihen, kun kirkonkellot
soivat. Kadulta kuului askeleita, ihmiset kiiruhtivat
jumalanpalvelukseen.
Siirikin nousi ja meni ikkunaan. Painoi kasvonsa ruutuun kiinni, että
saattoi nähdä kirkon, joka oli syrjempänä, oikeaan. Sieltä kynttilät
loistivat ja urkuin humina kuului.
--Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä
tahto!
Samassa tuokiossa Siirille selveni, että nyt rauhan ja sovinnon juhlaa
vietettiin, ja että siis Sannin ja hänenkin tuli ... ooh, niin ...
heidän tuli päästä irti vihasta, epäluulosta, kylmyydestä ja kaikesta
pahasta.
Rientää toistensa luokse, unhottaa, antaa anteeksi molemmin puolin...
Mitä kello? Vastako viis'.
No, entä sitten? Sanni sai nousta aikaisemmin. Hän suti päällensä.
Semmoisella ilolla ja riemulla ja kiireellä, ettei tahtonut malttaa
kengän-nauhojaan kiinni panna, eikä hivuksia suoria, eikä saada
leninkiä nappiin. Kolme todella jäi auki, mutta ei sitä huomannut, joka
ei tarkkaan katsonut.
Jalat olivat niin keveät. Hän enemmän lensi kuin astui, ylös ensin,
sitten oikeaan, sitten vasempaan ja portista sisään, rappusia ylös
ja--!
Sanni oli ylhäällä. Salissa Körnerin kanssa. He aikoivat juuri lähteä
kirkkoon, kun joku tohahti ovesta ja suoraa päätä kiidätti Sannin
kaulaan.
--Kuka ... Siiri ... viimeinkin ... sinä pahankurinen, ai, ai, elä
kurista ... odota ... että sinua tukistan ensin ... hyvä ihme ...
minulla ei ole huulia enää ... hän panee ne murskaksi...
--Olen niin iloinen, Sanni, niin iloinen...
--Sinä paha lapsi, miksi nyt vasta tulet?
--Kun odotin sinua...
--Ooh, ja minä taas odotin sinua. Villiam, ota hänet syliin ja nosta
kohoksi ja sano, että hän on lapsi...
--Ei, ei, ei...
Siiri tepasteli jaloillaan, kun Villiam piteli häntä käsillään
ylhäällä.
--Lupaattekos olla kiltti ja ottaa minut myöskin ystäväksi, ennen ette
pääse.
--Lupaan, lupaan...
--Ja saako Sanni pikkuruikkuisen minuakin rakastaa?
--Saa, saa ... hyi, herra Körner...
--Sano: Villiam!
--Hyi, Villiam!
--Joko päästän?
--No, päästähän.
--Sanni, rakas, kulta, ihana, suloinen, sokuri, konvehti--.
--Ja sinä minun oma pahankurinen Siirini, pippuri, sinappi, suola--ai,
nyt hän taas minut musertaa...
[Kuopiossa 1888. "Vapaita aatteita" 1890. Novelleja I.]



ERÄÄNÄ SUNNUNTAINA.

Aamulla kun heräsin oli pääni raskas ja mieleni sairas. Enpä halunnut
noustakaan, nukkunut olisin ennemmin, nukkunut--vaikkapa ijankaikkiseen
uneen.
Mutta aivoissa alkoi tuo vaiva, jonka vanhastaan hyvin tunsin. Ei se
ollut »päänkivistystä» eikä muuta ruumiillista särkyä. Sielussa se
tuska oli, syvässä siellä, ytimessä saakka. Ajatuksia ja tunteita se
tukehduttavalla painolla rasitti. Ponnistin tahtoni voimaa, päästäkseni
siitä painosta vapaaksi, mutta turhaan... Kärsivällisyyttä vaan,
kärsivällisyyttä! Se kyllä helpoittaa, kun aikansa on kestänyt.
Koetin asettaa lepoon sekä ajatukset että tunteet. Koetin pakoittaa
sieluni liikkeitä hiljenemään. Koetin pilkata ja nuhdella itseäni.
--Tämä nyt varmaankin on sitä melankoliaa, »Weltschmerziä». Senkö annat
valloittaa itsesi, lamauttaa voimasi ja katkeroittaa elämäsi? Ylös
heti! Repäise itsesi irti tuosta. Tee työtä ja aja mokomat huolet
sinne, missä pippuri kasvaa. Sepä kumma, ettei ihminen voisi hallita
itseään.
Nousin siis, panin vaatteet päälleni, pesin, kampasin. Lapset hälisivät
ympärilläni; kova sana tahtoi väkisenkin tunkeutua huulilleni, mutta
minä painoin sen takaisin. Antaa heidän kirkua ja telmiä niin paljon
kuin jaksavat, terveellistä se vaan on, sanoin itselleni.
Mutta kylläpä peuhasivatkin! Tuolit kumoon, matot kasaan ja pöydät
paikoiltaan. Entä sitä huutoa ja pauketta! Hermoni olivat tulisessa
tuskassa ja korvani lukossa. Koetin kestää, purin huultani ja
kiirehdin.
Vapisevin sormin painoin viimeiset hiusneulat tukkaani ja nyt pääsin
arvon pois toiseen huoneesen salin taakse. Suljin ovet jälkeeni ja
vedin helpoittavan henkäyksen.
Täällä olin hiljaisuudessa ja rauhassa. Katselin kirjojani; aukaisin
yhtä, aukaisin toista, kääntelin lehtiä, luinkin muutamin paikoin. En
käsittänyt mitään. Kirjaimet olivat kuolleita silmissäni, sanat
vieraita ja kuivia. Viimein putosi kirja helmaani. Nojasin päätäni
taakse tuolin karmiin ja ummistin silmäni.
--Nuku, sieluni, nuku! Vaivu ijankaikkiseen uneen! Unessa et kipua
tunne, et surua etkä levottomuutta. Unessa et kaipaa mitään, et toivo
etkä ikävöitse.
En jaksanut enää taistella tuota melankolian hirviötä vastaan. Se
laskeutui raskaana kuin myllynkivi päälleni. Nuo vanhat ja aina uudet
kysymykset tunkivat väkivallalla mieleeni.
--Mitä varten me elämme? Mihin pyrimme? Miksi hyödyksi tuo alituinen
työ ja homma? Turhuutta kaikki! Ihmisen ikä on lyhyt. Rehkäiseminen
sitä ei pitennä. Toimeen tulee vähemmälläkin.
--Mutta mitä varten me elämme? Olemisen suloisuuttako nauttiaksemme?
Onneako etsiäksemme? Mikä on onni? Missä olemisen suloisuus?
--Tai onko nykyinen elämämme vaan pieni osa ijankaikkisesta olemuksen
jaksosta? Jos meissä ikuisuuden voima asuu, miksi olemme sitten niin
rajoitettuja, niin puutteellisia? Minkätähden vanhuudessa tuo koko
olemukseen ulottuva, hiljainen kuolema, joka viimeisenkin toivon
sammuttaa, ja armottomana näyttää meille lopun välttämättömyyden.
Äkkiä jähmettyivät tässä ajatukseni. Eikä ajatukseni ainoastaan, mutta
tunteeni, tietoni, käsityskykyni, koko sisällinen elämäni taukosi.
Mutta syvällä jossain, sieluni vielä selittämättömillä aloilla oli
ääretöntä, jylhää tuskaa. Kuinka minä vääntelin ja kiertelin sen alla!
Luulin menehtyväni, luulin järkeni valon himmentyvän, luulin lopun
lähestyvän.
Äänettömässä hiljaisuudessa seisoivat huonekalut ympärilläni, uutimet
ikkunoissa, seinät, kasvit, taulut kaikki. Ne ikäänkuin katselivat
minua, mutta auttaa ne eivät voineet.
Silloin pamahtivat kirkon kellot soimaan. Ääniväreet täyttivät huoneen
ja pakoittivat korviani kuulemaan niiden kaikua. Näin myöskin
ikkunasta, kuinka ihmiset vakavina kulkivat ohitse, kirkkoa kohti.
Kirkkoon--?
Niin, sinne päätin minäkin mennä. Hullu, kun en tullut sitä ennen
ajatelleeksi. En ymmärtänyt omaa vaivaani. Siksi en ymmärtänyt apuakaan
etsiä.
Mutta nyt se minulle äkkiä selveni. Nyt tiesin, että syvällä sielun
pohjalla asuu voima, joka kaipaa ravintoa, ja sen ravinnon puutetta
nykyajan henki sairastaa.
Elämän lähde on hyljätty, unhotettu. Sielu janoo eikä löydä vettä, joka
sen janon sammuttaisi. Ei etsi sitä sieltä, josta se etsittävä on--
uskonnosta.
Kuumeen tapaisella kiireellä etsin virsikirjan hyllyltä, sieppasin
päällysvaatteet ylleni ja läksin astumaan.
Aamu oli raikas, päivä paistoi. Kirkon valkoiset seinät hohtivat
kirkkaina vastaani.
Urut soivat, virsi oli aljettu.
--Yks päivä parempi, Huoneessa herrani, Kuin kaikk' maailman ilot,
Jotk' nopeast' poijes kimmoo...
Sydämmeni värisi liikutuksesta, hartaudesta ja riemusta. Painuin
penkkiin alas.
Nyt oli otollinen hetki. Koko sieluni vartoili...
Pappi luki alttarilla synnintunnustuksen. Kädet ristissä seurasin sitä
sanasta sanaan. Ihmettelin sen rukouksen mahtavaa voimaa ja
teeskentelemätöntä, korkeata ihanuutta. Se oli lähtenyt syvästi
tuntevasta hengestä. Jok'ainoa sana tunki sydämmeeni ja valtasi sen.
Olin niin onnellinen, niin altis totuudelle, jota odotin, jota
himoitsin.
Sitten nousi pappi saarnastuoliin. Hän puhui Adamista ja Evasta
paradiisissa, kuinka he ensin olivat täydellisiä, vaan kuinka sitten
lankesivat syntiin...
Tuo minua kiusasi. Alkoi tuntua tuskalliselta. Miksi hän nyt kertoo
noita vanhoja satuja, jotka varmaan itsekin tietää vääriksi, ajattelin
siinä istuissani. Mutta hänen täytyi, perustaakseen niihin dogmejaan
lunastustyöstä.
En kuitenkaan välittänyt siitä, etten voinut noita kaikkia oikeiksi
hyväksyä. »Ne ovat muotoja vaan», sanoin itsekseni, »jos opin ydin on
terve ja puhdas, ei noista tarvitse loukkaantua».
Odotin ja kuuntelin. Sanat menivät »korvasta sisään, toisesta ulos». En
voinut niitä itselleni omistaa. Odotin parempaa.
Saarnan tekstinä oli Kristuksen tulemisen päivä. Luin epistolasta:
»...Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen jumala antakoon teille että
te keskenänne yksimieliset olisitte Jesuksen Kristuksen perään. Että te
yksimielisesti yhdestä suusta kiittäisitte Jumalaa, ja meidän Herran
Jesuksen Kristuksen Isää. Sentähden korjatkaa toinen toistanne,
niinkuin Kristuskin on meitä jumalan kunniaksi korjannut... Mutta
toivon Jumala täyttäköön teitä kaikella riemulla ja rauhalla, uskossa,
että teillä Pyhän Hengen voiman kautta yltäkylläinen toivo olisi.»
Niissä sanoissa asui rauhan, sovinnon ja veljellisyyden henki.
Toisin papin saarnassa.
--Herra tulee pian, silloin valitut saavat autuuden ja nuo »maailman
herrat», jotka nyt ylvästelevät, heitetään ijankaikkiseen tuleen, jossa
on itku ja hammasten kiristys. Nyt he nauttivat lyhyttä riemuaan, mutta
silloin alkaa heille loppumattomat tuskat ja vaikeroimiset. Eikä auta
heitä enää katumuksen kyyneleet; armon aika on ohitse mennyt. Mutta
varokaamme visusti, ettemme mekin eksyisi, välttäkäämme heitä, etteivät
meitä saastuttaisi ja rukoilkaamme, että Herra pian tulisi meitä
lunastamaan...
En tarkemmin muista, miten sanat sattuivat, mutta tämä oli ajatus.
Hartauteni katosi; lämmin toivoni sammui. Jähmettyneenä kuuntelin vielä
hetken. Mutta pian nousi rinnassani myrsky semmoinen, etten tahtonut
voida sitä hillitä. Vastustamaton halu pakoitti minua nousemaan ylös ja
panemaan jyrkkää vastalausetta tänlaiseen kristinopin väärentämiseen.
Näin olisin käskenyt hänen sanomaan:
--Herra, viivytä tulemisesi päivää, että meidän eksyneet veljemme ja
sisaremmekin totuuden tuntoon ehtisivät. Armahda heitä, elä anna heidän
kadotukseen joutua.
Ja seuraavan kehoituksen olisin antanut niille kaikille, jotka totuuden
olivat löytäneet:
Menkää ulos kaikkeen maailmaan, saarnatkaa evankeliumia, etsikää
kadonneita. Elkää säästäkö vaivojanne, olkaa ahkeria työntekijöitä
herran viinamäessä.
Mutta--mitäpä olisin sillä voittanut? Mielipuoleksi olisivat minua
luulleet. Pilkan ja naurun alaiseksi olisin tullut, minua olisi
sakoitettu kirkonhäiritsemisestä, kaikki olisivat osoittaneet sormeaan
ja sanoneet: »tuo, se olisi vietävä Niuvanniemen hulluinhuoneesen».
Kenties he olisivat oikeassa? Kaikki muut istuivat niin tyyneinä ja
rauhallisina; ei pienintäkään epäilyksen merkkiä kenenkään kasvoissa.
Tyytyväisinä he varmaan kirkonmenon lopetettua palajaisivat kotiinsa,
varmasti uskoen itsekukin olevansa yksi noista »valituista», joita
taivas odotti. Minä yksin olin rauhaton, tyytymätön.
En eroittanut enää mitään. Kaukaisena huminana kaikui vaan korvissani
papin ääni saarnastuolista, ja elottomilta haamuilta näyttivät minusta
nuo hiljaiset, liikkumattomat sanankuulijat, joita kirkko oli täynnä.
Puristin molemmin käsin otsaani ja painuin alas penkkiin. Miksi niin
levottomana kuohui veri suonissani, miksi se niin kolkosti takoi
aivojani? Miksi niin tuskallisesti ahdisti rintaani, miksi paloi koko
olemukseni kuin tulessa?
Mitä varten tuonlaiset valtavat myrskytunteet? Turhuutta kaikki!
Viisaita olivat nuo muut; vähemmällä vaivalla he pääsivät. Ja
onnellisia he olivat lujassa, horjumattomassa uskossaan.
Mutta lakastunut oli taaskin ihana toivoni ja riemuni oli mennyt kuin
tuuleen. Virvatulta olin takaa ajanut; pettymystä seurasi kaipaus ja
ääretön tyhjyys.
Sen tiesin nyt, ettei täällä ollut se elämänlähde, jota etsimään olin
lähtenyt; eikä täällä minun sielulleni ravintoa löytynyt. Löytäisinkö
sitä mistään?
Kuumat kyyneleet täyttivät silmäni ja kastelivat poskeni. Minä itkin,
itkin niinkuin lapsi itkee. Mutta surunikin vallassa tunsin, kuinka
lähempänäolevien silmät oudoksuen kääntyivät minuun.
--Niin, katselkaa vaan, ajattelin, katselkaa oikein mielin määrin.
Tässä näette jotain, joka ei soinnu yhteen teidän määräyksienne kanssa
sopivista elämän tavoista.
Mutta sitten nousi viha.
--Mitä te katselette? Mitä kuulun minä teihin. En tunne teidän
tunteitanne, en ajattele teidän ajatuksianne, en usko enkä toivo, mitä
te uskotte ja toivotte. Teidän ilonne eivät ole minun ilojani, teidän
surunne ei minun surujani. Vieraat olemme toisillemme, eri maailmaan me
kuulumme--jättäkää minut rauhaan.
Yhä nuo uteliaat silmät minua kumminkin vaivasivat. Oloni kävi
kiusalliseksi. Tein äkkinäisen päätöksen ja läksin pois, läksin kesken
saarnan, kesken kirkonmenon.
Tulin kadulle ja tunsin olevani--yksin.
Yksin, yksin! Voi, kuinka yksin!
Sieluni oli reväisty irti muiden yhteydestä ja heitetty kauvas pois,
autioille aloille. Kotiutuisiko se siellä koskaan, saisiko koskaan
rauhaa?
Ihmisiä kulki ohitseni. Taaskin noita vieraita raakoja katseita!
Rintaani pöyristi, minä pakenin.
Suunnitin askeleeni kaupungin länteiseen syrjään ja nousin ylös sille
kalliolle, joka aina oli ollut lempipaikkojani. Ylös, ylös, ylimmälle
huipulle saakka. Oi, jospa olisin vielä korkeammalle päässyt!
Mutta siihen täytyi pysähtyä. Loin silmäni alas.
Luonnon rauhallinen ihanuus aukeni eteeni. Jää kimalteli jalkojeni
juuressa olevan järven pinnalla, tummana puitteena kohosivat korkeat,
metsäiset rannat ylt'ympäri. Siellä täällä, järven toisella puolen
näkyi missä asuinrakennus, missä riihi, missä tuulimylly. Puijon
mahtava vuori nosti kaukana oikeaan synkän siintävää selkäänsä. Mutta
tuolla järven lounaisen pohjukan takaa pilkoitti vanhan aution
herraskartanon yläkerta huuruisten puiden keskeltä ja sieltäpäin
myöskin aurinko kirkkaasti säteili, luoden valoa ja suloa koko
maisemaan.
Vähän aikaa tätä kaikkea katseltuani, lieveni surun katkeruus
povessani. Tuntui kuin olisin ymmärtänyt luonnon sanatonta kieltä.
Näin se puhui:
--Jumalan valtakunta on suuri. Se ulottuu yli koko äärettömän
avaruuden, käsittää kaikki nuo lukemattomat taivaan kappaleet ja kestää
ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mitä siitä, jos pienellä maapallolla
yksi erehdys toistaan takaa ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti
astuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää
sammuvan pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku:--se
lähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin
aineelliseen. Eikä ole yö niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita.
Niinkuin lapsi haikean itkun jälkeen rauhoittuneena nukkuu äidin
rintaan, niin asettui minunkin sieluni suloiseen lepoon luonnon
lempeässä helmassa. Pois haihtui tuska, viha, suru ja katkeruus.
Kärsimätön kaiho hälveni ikuisen kärsivällisyyden läheisyydessä.
Täällä oli tuhat vuotta kuin yksi päivä, ja yksi päivä kuin tuhat
vuotta. Hetki lyhyt, mutta ihana!
Ääniä kuului korviini; minä heräsin. Käännyin katsomaan taakseni.
Kaupunki siellä oli rakennuksineen, katuineen, kartanoineen, ja
sivuillani molemmin puolin oli sairashuoneita. Sumuinen oli taivas
kaupungin yllä ja harmaa, mutta alhaalla maassa ilmestyi eteeni
ihmiselämän koko kirjavuus. Eräässä läheisessä talossa laulettiin
virsiä, toisesta kaikui hurjaa loilotusta. Kallioni juuressa humalaiset
räyhäsivät, mutta syrjempänä hiukan oli parvi iloisia lapsia, jotka
huolettomina siinä peuhasivat. Kadun kulmassa seisoi joukko naisia päät
yhdessä, sormet nenällä. He olivat touhussa, sen kohta näki.
Supsattelivat enimmiten, kiivastuivat välistä innossaan lujempaan
ääneen, mutta sen hoksattuaan taas äkkiä hiljenivät entiseen
kuiskuttelemiseen. Mahtoi siinä kaikki maailman asiat pienimmästä
pienimpään tulla tyystin kerrotuiksi.
Mutta huudolla ja pauhinalla ajoi nyt katua pitkin poikia hevosen
seljässä, alas rantaan päin.
Pois tieltä!
--Herra siunaa! huusivat naiset ja väistyivät syrjään. Muutamia
haukkumasanoja he vielä viskasivat poikain jälkeen, vaan nämä eivät
niitä kuulleet, eivätkä varmaan olisi niistä välittäneet, jos
kuulleetkin olisivat. Niin riemua täynnä, niin täydellisesti onnellisia
he näyttivät olevan hytkytellessään siellä ylhäällä. Olipa heillä
kerran maailmassa »korkea asema», eikä mitään esteitä tiellä, vaan
saivat mielin määrin kiitää eteenpäin.
Toisin nuo poloiset, jotka läänin sairashuoneen portaita kömpivät alas.
Oli siinä keski-ikäinen mies; hän laahasi itseään käsivarsillaan ensin
kynnyksen ylitse ja laskeutui sitten samalla tapaa kadulle, jossa
kumminkin toinen ehätti vastaan häntä auttamaan. Hän voihki ja oli
kalpea kuin kuolema. Vaivaloisesti sai mies hänet nostetuksi kärryihin;
ajoi sitten hiljaa pois.
Vähän väliä tuli ovesta uusia sairaita; lapsia, joita äidit kantoivat
käsivarrellaan, kasvavia, keski-ikäisiä ja vanhoja. Toisia hevoset
odottivat, toiset läksivät jalan astumaan. Oudonnäköinen oli eräs
vaimo, jonka kasvot olivat aivan valkoisiksi maalatut. Varmaan oli se
hänen miehensä tuo, joka hiljaa ja varoen kuljetti häntä eteenpäin.
Lapset taukosivat leikistään heidän ohi käydessään. Naiset
kadunkulmassa unohtivat hetkeksi tärkeät juttunsa ja kääntyivät kaikki
sitä kummaa katsomaan.
--Herra Jumala, tuon verran ihminen tietää, puhui itsekseen eräs vaimo,
joka nousi kalliota ylös. Viikko takaperin vielä terve ja ihana kuin
kukka. Nyt tuommoisena!
Minäkin seurasin sairasta silmilläni, kunnes hän katosi erään talon
pihaan. Sitten käännyin jälleen katselemaan tuota pitkää
kaksinkertaista kivirakennusta, jonka sisässä niin paljon kipua ja
tuskaa asui, jossa elämä ja kuolema lakkaamatta toistensa kanssa
taistelivat. Enhän nähnyt kuitenkaan muuta, kuin kaksi pitkää riviä
ikkunoita, joista valkoiset kierreuutimet peittivät ylimmäiset ruudut.
Kadultakin olivat jo sairaat kaikki hävinneet. Sen sijaan astui nyt
lääkäri itse ovesta ulos portaille, seisahtui siinä hetkeksi ja katseli
ympärilleen. Mitä lienee hän ajatellut, tai ajatteliko mitään?
Hengittikö vaan raitista ilmaa, huoahtiko hiukkasen vaivaloisen työn
jälkeen?
Hän, ruumiin lääkäri, ei sairaita kammonnut eikä tuominnut. Hän etsi
heitä, meni heidän luokseen, hoiti, auttoi, paransi. Teki elämän kanssa
liiton ja taisteli voimainsa takaa kuolemaa ja hävitystä vastaan. Eikä
taistelusta herjennyt, ei hyljännyt kärsivää, ennenkuin ikuinen loppu
riisti hänet saaliikseen.
Missä ovat meidän aikamme sieluin lääkärit? Ne, jotka kadonneita
etsivät, jotka apua ja parannusta tarjoavat? Onko terveyden lähde
heiltä kuivunut vai onko lika, multa sen tukehuttanut? Miksi eivät sitä
puhdista?
Sairaita on paljon. Maailma on täynnä kipua tuskaa, valituksia,
huokauksia.
Missä ovat lääkärit? Niin, missä, missä, missä he ovat?
[Kuopiossa 1888. "Excelsior" kalenteri 1889. Novelleja I.]



LAIN MUKAAN.

I.
Oli Toikan vaimo vielä kaunis ja pulska ihminen, vaikka hänellä olikin
kolme pientä lasta, joiden väliä korkeintaan oli puolitoista vuotta.
Mutta ihmekö tuo! Hän vasta juuri täytti kaksikolmatta, eikä kauneus
sillä ijällä sentään niin äkkiä lähde. Ei varsinkaan silloin, kuin sitä
pikkuisen hoitaa. Ja Toikan Maria tiesi panna arvoa hempeille
kasvoilleen ja komealle vartalolleen, sillä niiden avulla hän voitti
kaikki puolelleen, erinomattainkin miehet. Tuskin hänen oma
Villensäkään olisi hänestä muuten niin paljon pitänyt, se kun vielä oli
hänelle yhtä hellä kuin ennen sulhaspoikana ollessaan. Pikkuruisen
luulevainen välistä, mutta se ei haitannut vähän vähääkään. Maria
melkein tahallaan häntä aina hiukan kiusoitteli, sillä hänestä oli niin
hauskaa nähdä, kuinka hän sai tuon terveen ja rotevan miehen vapisemaan
mielenliikutuksesta. Ville oli mieheksi muuten tavattoman
hyväluontoinen, mutta tuonlaisissa tilapäissä hän saattoi vimmastua
niin, että silmät tulta iskivät. Maria nauroi sydämmessään ja antoi
hänen tuskitella hetken. Sitten meni viereen istumaan, kietoi kätensä
kaulaan, silitteli poskea, tuota karkeata poskea, ja nauroi pois kaikki
pahat tuulet. Helposti ne sillä keinolla tavallisesti läksivätkin.
Ville repäisi hänet syliinsä semmoisella voimalla, ettei siinä mikään
mahti maailmassa olisi uskaltanut väliin mennä. Ja sitten oli vähällä
tukehuttaa hänet rajulla hyväilyllään.
Noinko olisi häntä miehensä rakastanut, jos hän olisi ollut ruma? Kyllä
kai! Alla armojen olisi pitänyt ja työtä olisi vaatinut kuin orjalta
ikään. Niinpä näkyivät tekevän muutkin miehet, joilla vaan oli
kuihtunut ja ennen aikojaan vanhentunut eukko.
Sievemmästi kävi Maria puettunakin kuin toiset. Ne häntä siitä syystä
kadehtivat, mutta väliäpä sillä! Itse olisivat kyllä mielellään
tahtoneet olla hänen sijassaan. Kadullakin aina herrat pysähtyivät
katsomaan hänen jälkeensä ja ellei vaan sattunut hattupäisiä naisia
läheisyyteen, niin huudahtivat: »helkkaria, kuinka kaunis tyttö!» Se se
aina kutkutti Marian povessa ja veti suuta nauruun. Hän puri huivinsa
nurkkaa ja loi viekkaan katseen taakseen, ilman vaan ruojusissaan, että
sai hupsut juoksemaan jälkeensä. Eikä enempää tarvinnut, ennenkuin jo
seurasivat häntä kiiluvin silmin kuin himokkaat elukat ikään. Ja sekös
Mariasta oli hauskaa! Hän kuljetti heitä katua ylös, toista alas,
pujahti sitten äkkiä omasta portista sisään ja piiloutui liiteriin.
Herrat nolostuivat, kun ehtivät pihaan eivätkä enää häntä nähneet.
Katselivat ympärilleen ikänsä ja aikansa, tirkistelivät ikkunoihin ja
aukaisivat kaikkia ovia, mutta harmissaan täytyi heidän vihdoin mennä
tiehensä, kun eivät häntä mistään löytäneet. Sitten hän kertoi
ilveilynsä kaikki Villelle. Eikä Ville siitä semmoisesta tavallisesti
ollut milläänkään, saihan heittiöitä hiukan narrata, ei ne parempaa
ansainneet. Nauroi hän vaan makeasti mukaan, varsinkin kun sattui
olemaan joku tuttu herra, jolle Maria oli antanut oikein pitkän nenän.
Mutta kerran, mikä hänelle lienee iskenyt päähän, kun rupesi