Lyhyitä kertomuksia - 04

Olihan tämä hauska matka. Rauhassa lepäsi luonto harmaan hämärä-vaipan
alla, ja öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Meren kuninkaan vankalla
käsivarrella oli Heikin parempi olla kuin äidin höyhentyynyllä kotona;
sen ohessa he nuolen nopeudella kiitivät eteenpäin ja hyrskynä
vaahtoeli vesi heidän edessään.
Kotvan aikaa näin matkailtuaan, lähestyivät he erästä tuuheata,
viheriäistä saarta, joka vähitellen selveni heidän eteensä sakean sumun
verhosta.
»Nyt varmaankin tulemme Ahtolan kartanoon», arveli Heikki.
Eikä hän väärin arvannutkaan.
Iloinen sätkätys kuului jo ruokoiselta rannalta niemen nenässä, missä
sorsien haltiattaret, nuo kauniit Sotkottaret, parast'aikaa suorivat
pitkiä, kullankarvaisia hiuksiaan. Huomattuaan vaahtoisen hyrskyn veden
pinnalla, arvasivat nämät veden kuninkaan väkineen lähestyvän,
pudottivat kiireessään hopeapäiset harjansa ja kultaiset sukimensa
veteen ja riensivät riemuten ruoko-rintaan häntä vastaanottamaan.
»Terve Ahti! terve kuningas!» kaikui täältä jo kauas matkaseurueellemme
vastaanotto-huuto. Samassa myös Vellamokin, veden ehtoisa emäntä, nosti
sinilakkista päätään aallon alta. Vellamon silmät kohta kiintyivät
poikaseen, joka hymysuin ja punaposkisena istui Ahti-kuninkaan
käsivarrella, nojautuen hänen hartevata olkapäätään vasten. Lempein
silmin katseli veden hyvä-luontoinen emäntä tätä kaunista ihmislasta ja
lähestyi häntä avoimin sylin.
»Tule luokseni, poikanen», puhui hän, »tule luokseni, että saan sinut
sulkea ruokoista rintaani kohden.»
Mutta kuningas esti häntä siitä.
»En anna, Vellamo, poikasta sinulle», sanoi hän, »sillä et varmaankaan
hennoisi häntä takaisin antaa. Avaa ennen pienen pirttisi ovi, niin
näytämme hänelle veden kuninkaan asuntoa.»
Vellamo silloin viittasi eräälle neitoselleen, ihanalle Aallottarelle,
joka heti kiirehti esiin, ojensi valkoisen hohtavat käsivartensa ja
irroitti kaksi aaltoa toisistaan, joten järven mutainen pohja tuli
näkyviin.
Tähän aukeamaan riensi nyt koko seurue, ja varovaisuudesta Heikkiä
kohtaan ei Aallotar sulkenutkaan oveansa, vaan antoi aaltojen seisoa
toisistaan eroitettuina.
»Katso täällä», puhui Ahti Heikille, »tuon paksun paaen kainalossa on
hallitus-istuimeni ja tuon notkuvan lumpeen kuvussa leposijani. Tuossa
taas on ilo-kiveni, jolla illoin istun ja soittelen kanteloa väkeni
huviksi. Nuo säihkyvät helmet, joilla ilo-kiveni on kaunistettu, ovat
Väinämöisen kyynelet, ne kyynelet, jotka hän itki kanteloa
soittaessaan.»
»Ja tuo suuri ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa
kantelo?» kysyi Heikki ihmeissään.
»Juuri sama, poikaseni», vakuutti Ahti. »Istu rinnalleni tähän ilo-
kivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.»
Ja hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa
niistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa
liikkuivat.
Ihanasti kaikui soitto öisessä hiljaisuudessa. Vedet värähtelivät,
rannan ruohot kallistivat päänsä ja aallot asettuivat tyvenenä
kuuntelemaan. Kalat, suuret ja pienet, kokoutuivat ilo-kiven juurelle»
jossa hiljaisessa levollisuudessa ihailivat soiton säveleitä; mutta
Vellamon hilpeät neitoset yhtyivät kaikki käsi kädessä huimaavaan
tanssiin. Meren viileässä helmassa vallitsi ilo,--ilo, josta
surumielinen halajaminen hehkui.
Ihmetellen katseli Heikki elämää Ahtolan tuvassa. Hänen ihmeenä
kuitenkin nousi korkeimmilleen, kun äkki-arvaamatta pikkuinen, peukalon
kokoinen mies saapui kartanolle, ratsastaen suuren ahvenen selässä. Hän
oli vaskisissa vaatteissa kantapäästä aina kiireesen asti ja vyöllä
riippui vaskinen kirves, jonka terä oli kynnen suuruinen.
Heikki aikoi juuri tehdä likempää tuttavuutta tämän merkillisen uroon
kanssa, kun samassa Ahtikin lopetti soittamisen ja valmisteli itseään
matkaa jatkamaan.
Tämän huomattuaan, lähestyi Vellamo Heikkiä, ja puhutteli häntä
lempeästi.
»Valitse itsellesi joku lahja valtakunnastamme, ennenkuin lähdet,
poikaseni», sanoi hän, »sillä tyhjin käsin en salli sun luopua tyköäni.
Silmäele ympärillesi ja mikä ikänä sinua vaan miellyttänee, se pitää
omasi oleman.»
Heikki katseli noita mahtavan suuria ja lihavia lohen-kaloja ja
muisteli rakasta äitiään, joka varmaankin ihastuisi, saadessaan
senlaisia rikkaita antimia veden valtakunnasta. Mutta kun hänen
silmänsä niistä kääntyivät hiukan syrjään ja kohtasivat kanteletta,
jonka Ahti juuri oli asettanut pystyyn ilo-kiveä vasten, silloin hän
unhotti kaikki ja anoi uskaliaasti:
»Anna minulle tuo Väinämöisen kantele!»
Tämä rohkea pyyntö nosti suurta hämmästystä veden väessä, joka haaralta
kuului tyytymätön napiseminen.
»Hän tahtoisi riistää ainoan ilomme», sanoivat he; »vaan sitä et
kuitenkaan salline, armas emäntä!»
Ainoastaan pikku mies istui levollisena ahvenen selässä, myhäili ja
silmäili mieli-suosiolla Heikkiä.
»Ethän hukanne iki-iloamme, emäntä!» kertoi väki uudestaankin
ympäröiden Vellamoa.
Mutta Vellamo viittasi heitä poistumaan ja vastasi vakavasti:
»Minkä olen luvannut, sen olen luvannut.»
»Eikä suotta sinua nimitetty veden armaaksi antivaimoksi», lisäsi pikku
mies.
Väki kääntyi nyt kuninkaan puoleen ja rukoili häntä rajoittamaan
Vellamon liikanaista anteliaisuutta. Mutta Ahti vaikeni kauan ja hänen
kasvoissaan kuvautui osaksi suruista mieltä, osaksi syvää
miettiväisyyttä.
»Kantele on poikasen oma», vastasi hän viimein, »mutta hän saakoon sen
vasta silloin, kun hänessä on miestä sitä käyttämään. Savon synkässä
salossa löytyy vuori, nimeltä Valon-vuori, jonka juurta eivät päivän
säteet ole löytäneet, mutta jonka huippu rohkeasti ylenee loistavata
taivasta kohden. Tämän vuoren luolaan kätkeköön pikku-mies kanteleen ja
poikanen valloittakoon sen sieltä omakseen.»
Pikku mies heti sieppasi kanteleen olkapäälleen ja samosi sen kanssa
kauas pois.
Ahti otti Heikin taaskin käsivarrelleen lähteäkseen hänen kanssaan
jälleen matkalle, mutta Vellamo koki heitä siitä estellä.
»Maltas», sanoi hän, »enhän ole vielä näyttänyt poikaselle aarre-
aittani komeutta».
»Sitä emme nyt joudu ihailemaan», vastasi Ahti; »sillä yö on pitkälle
joutunut ja päivän ruhtinas jo kohta nousee leposijaltaan».
Tämän sanottuaan hän nousi veden kalvolle ja riensi poikasen kanssa
ulos aavalle merelle. Heitä seurasi nytkin koko joukko Vellamon
neitosia ja entisen tapaista kulkua taaskin jatkettiin.
Mutta yö oli jo loppumaisillaan ja taivaan itäisellä rannalla koitti
kultainen aamurusko. Meren neitoset sukelsivat toinen toisensa jälkeen
alas veteen, ja yhä rajummalla nopeudella kiiti Ahti siintävää
mannermaata kohden.
Eipä kulunutkaan aikaa kun silmänräpäyksen verran, ennenkuin he jo
rantaan saapuivat. Samassa kohosi aurinko aamuruskon helmasta; Ahti
laski Heikin käsivarreltaan kuivalle maalle, mutta itse hän vajosi alas
meren syvyyteen ja--katosi. Ypö yksinään seisoi nyt Heikki rannalla.
Toisella puolen laajeni hänen eteensä kuiva kanervikkoinen kangas,
toisella mahdottoman suuri järven selänne. Nolomielin mietti Heikki
siinä seisoessaan kaiken ajallisen katoovaisuutta ja oli juuri itkuun
hyrähtämäisillään, kun hän äkkiä älysi rannalla oman pienen kaarna-
laivansa.
»Olet varmaankin tullut minua kotia noutamaan!» huusi Heikki iloisena
ja hyppäsi toisella jalallaan laivan kannelle.
Mutta laiva ei kannattanutkaan niin raskasta miestä, kuin Heikki oli,
vaan painui syvyyteen. Heikki putosi veteen, melaskoi ja tepasteli ja
koki pysytellä veden päällä, mutta turhaan! Hän vaipui ... vaipui ...
vaipui...
* * * * *
»Nouse ylös, lapseni, ja tule kiiruusti tupaan! Katso kuinka märkänä jo
olet sateesta!»
Näin kuului tuttu ja rakas ääni Heikin korvissa. Heikki aukaisi
silmänsä ja--oi ilmainen ihme--hän makasi todellakin kotoisella
rannalla, juuri samalla kohtaa, mistä merkillisen matkansa oli
alkanutkin. Rankka sade lankesi alas taivaasta ja äiti, joka varmaankin
oli häntä etsinyt, seisoi nyt hänen rinnallaan. Lieneekö hyvä ystävänsä
Ahti hänet löytänyt meren pohjasta ja tuonut terveenä tänne jälleen!
»Joudu jo, lapseni, joudu pois sateesta», kiirehti häntä äiti vieläkin
ja, tarttuen Heikin käteen, riensi hän tämän kanssa ylös tupaan.
Siellä istui Heikki hetkisen kuluttua tyytyväisenä rahilla ja kertoi
merkillisestä matkastaan sillä aikaa, kun äitinsä hänelle muutti
puhtaat ja kuivat vaatteet, ja varmasti hän vakuutti lähtevänsä heti
suureksi tultuaan Valon-vuorelta Väinämöisen kanteloa noutamaan. Äiti
hymyeli kuullessaan poikansa kertomusta ja arveli hänelle jo varmaan
nälänkin tulleen, niin pitkän matkan jälkeen.
Nähdessään äitinsä taittavan hänelle suuren palasen leipää, naurahteli
Heikki, ja kun äiti levitti vielä voitakin leivän päälle, silloin hän
oikein ääneensä nauroi. Mutta saatuaan voileivän toiseen käteensä ja
piimätuopin toiseen, ei hän enää nauramaan joutunut.
Näin hyvin päättyi satu pikku Heikistä. Pyydä kauniisti hyvältä
äidiltäsi,--ei tiedä, vaikka antaisi hän sinulle yhtä suuren voileivän,
kuin se minkä Heikkikin äidiltänsä sai.
["Päijänne" 1879, n:ot 48, 49.]



II. PELLERVOINEN.

Hän eli Kalevan maassa, kynti peltoa, poltti soita ja viljeli metsää.
Ahkera oli Sampsa poika Pellervoinen ja väkevä ruumiiltaan; raskain työ
oli hänelle iloista huvitusta vaan.
Eräänä päivänä ruhtoi Pellervoinen metsässä kirveineen ja kaatoi hongan
toisen jälkeen. Kun päivä oli puolessa, tuli aavalta aholta nuori
neitonen metsään ja istautui puun kannolle likelle nuorukaista. Kauan
silmäili hän Pellervoista, joka taukoamatta iski kirvestään hongan
juureen.
»Väkevä olet, nuorukainen», puhkesi neitonen viimein puhumaan, »mutta
tiedänpä erään, joka on sinua vielä väkevämpi».
»Kukahan tuo olisi?» kysyi Pellervoinen, joka yhä jatkoi työtään.
»Se on Tuulen tytär, tai toisin sanoen minä, jos sen muuten tietää
tahdot», vastasi neito.
»Sinäkö?» kysyi Pellervoinen pilkallisesti hymyten, ja nyt hän ensi
kerran loi silmänsä tyttöön.
»Epäiletkö?»
»Hm ... tuskin luulen sun tuota hentoa koivuakaan saavan kaatumaan»,
arveli Sampsa poika.
»No tuopa kumma olisi», huusi tyttö ja tarttui samalla koivuun käsin.
Mutta koivu oli nuortea, se taipui, jotta latva oli lähes maata
koskettaa, mutta ei vaan taittunut. Tuulen tytär ponnisti viimeisetkin
voimansa, otti vauhtia, teki uuden ryntäyksen. Turhaan! Puu oli käyränä
kuin luokka hänen käsissään, mutta poikki se ei sittenkään mennyt.
»Herkeä jo, herkeä, muutoin tapat itsesi», pilkkasi häntä Pellervoinen.
Ja Tuulen tyttären täytyi kun täytyikin heretä. Hän läähätti hirveästi,
koko ruumis vapisi kuin haavan lehti ja hervotonna vaipui hän alas
mättäälle.
Pellervoinen iski kirvestään saman koivun juureen ja samassa puu
kaatui. Tuulen tytär kavahti ylös mättäältä.
»Anna minulle tuo kirveesi», rukoili hän, »minä sinulle siivet annan,
joilla lentää voit».
»En tarvitse siipiäsi, onhan minulla jalat», vastasi Pellervoinen.
»Jaloillasipa et voi ilmassa lentää», väitti Tuulen tytär, »et voi
käydä auringossa, etkä kuussa, etkä tähtitarhassa taivaan alla».
»Mitäpä siellä tekisinkään, minulle kun Maan emo leivän antaa.»
Mutta Tuulen tyttären teki kovin mieli saada kirvestä omakseen.
»Vaihda pois», virkkoi hän, »minä Turjan tytin, hallahelman, karkoitan
takaisin pohjan perille, kun hän tulee peltojasi vahingoittamaan.»
Pellervoinen jo myöntyi.
»Olkoon menneeksi!» lausui hän. »Saattaisi sinusta joskus olla apuakin,
vaikka väliin olet kovin unelias.»
Hän antoi kirveensä Tuulen tyttärelle, joka tarjosi hänelle siipiä
vastaan.
Hyppy-askelin riensi nyt Tuulen tytär iloisena kedon poikki, kantaen
kirvestä olallaan. Pellervoinen taas pani siivet suureen tuohi-
konttiin, nosti kontin selkäänsä ja alkoi hänkin verkalleen astua
poispäin--ei kuitenkaan samaa tietä, kuin Tuulen tytär.
Kun Pellervoinen kotvan aikaa oli astunut eteenpäin, tuli hän laveille
viljavainioille. Voi surkeutta! Vilja, joka eilen vielä kauniina ja
vihantana rehoitti, seisoi nyt haljakkana, ikäänkuin olisi kalman
käsi sitä koskettanut. Ja kuolon hiljaisuus vallitsi ympäristöllä;
ruisrääkkä ainoastaan viserteli tuolla aidan seipäällä valitus-
virttään.
Alakuloisena vaipui Pellervoinen pellon pientarelle.
»Mitäs tuumit Sampsa Pellervoinen?» kuului ääni hänen takanaan.
Pellervoinen käänsi päänsä ja katsoi puhujaan.
»Sinäkö se olet, Maan emo?» kysyi hän--»Oi kuules! Tuosta mulle pitkät
tuumat, suuret surut, mustat murheet, kun Turjan tyttö, tuo kehno
hallahelma kylmästä pohjolasta minua alati vainoo, viskaa kauhalla
vilua hyytä jäisestä kattilastaan ja sillä kauniit kasvini kaikki
turmelee.»
»Mitäpä siitä huolit, pellon poika, ota kultainen kirveesi ja lyö sillä
hallahelman jalat poikki», neuvoi Maan emo.
»Ei pysty mun kirveeni hänen jäisiin jalkoihinsa», valitti
Pellervoinen, »siihen tarvittaisiin tulisia miekkoja,--miekkoja, joita
ainoastaan ilman ihanat impyet omivat».
»Oi, Sampsa Pellervoinen! kunpa olisi sinulla siivet niinkuin on
linnulla, niin lentäisitpä korkeuteen taivaan kaarelle noita ihania
impiä puhuttelemaan.»
»Siivet--niin tottakin.» Nyt selveni Pellervoiselle keino oivallinen.
Hän otti siivet kontistaan, kiinnitti ne olkapäihinsä ja kohosi ylös
ilmaan. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä keveämmäksi kävi lentäminen.
Maan emo ei häntä enää oivaltanut suurempana kuin kärpäsen kokoisena
sinisellä taivaalla.
Mieluisata oli Pellervoiselle tämä ilmassa liiteleminen. »Kuinka
raskaita olivatkaan askeleni tuolla alhaalla maan tomussa», ajatteli
hän, »ja täällä kuinka ihanata, raitista ja puhdasta kaikki!» Vielä
kerran loi hän silmänsä alas maata kohden. Vihantina ja kauniina
kukoistivat siellä laaksot ja kukkulat, kirkkaina kuin kristalli
päilyivät joet, järvet ja meri. Hiljaiselta ja rauhalliselta näytti
kaikki, ikään kuin ei siellä levottomuus olisi majaansa löytänytkään.
Jäähyväis-silmäilyn maalle heitettyään, aikoi Pellervoinen taaskin
pitkittää matkaansa yläilmoihin. Mutta odottamattomat vastukset
kohtasivat häntä. Sakeata usvaa lankesi alas taivaalta ja piiritti
hänen tuota pikaa niin, että kaikki hänen näkyvistään katosi. Tuostakos
nyt tuska tuli! Pellervoinen pyrki ylös, mutta sumu oli vastassa; hän
lensi alemma,--sumua oli sielläkin. Ja oikealla ja vasemmalla, edessä
ja takana, joka haaralla oli sumua ja yhä sumua. Jo pellon poika
suuttui, eikä se ihme ollutkaan. Hän sieppasi kontin selästään ja alkoi
sillä huiskia ympärilleen. Mutta turhaan hän usvaa pieksi, se ei siitä
paennut, vaan sakeni sakenemistaan. Kun Pellervoinen vihanvimmassa
ruhtoi konttinensa, kuului hänen korviinsa hiljainen naurun katkatus
jostakin läheisyydestä. Hän katsoi ylös, teroitti silmänsä ja huomasi
nyt neidon, joka parast'aikaa seuloi usvaa ilmaan.
»Malta sinä, Terhenitär», lausui Pellervoinen, »luuletko minua usvalla
peloittavasi. Kiitä vaan onnea, ettei ole minulla asetta mukanani.»
Terhenitär nauroi, mutta taukosi kuitenkin seulomasta.
»Suotta taistelisit mun kanssani», lausui Terhenitär, »sillä jos
oletkin miestä olevinasi tuolla alhaalla maan tomussa, olet sä
kuitenkin täällä mitätön kuin tuulelta tuuditeltu untuva. Mutta anna
minulle tuo konttisi, jotta saisin siinä utuani säilyttää, niin päästän
sinut heti rauhassa lentoasi jatkamaan.»
Ei tuo ollut Pellervoiselle aivan mieluista, mutta hän tunsi jo
olevansa ylhäällä ilmassa juuri kuin kukko vieraalla tunkiolla, ja
sentähden hänen täytyi myöntyä Utu-tytön vaatimukseen.
»Jos lupaat sinäkin Turjan tyttiä hätyyttää silloin, kun huomaat hänen
aikovan peltojani vahingoittaa, niin olkoon kontti omasi.»
Terhenitär suostui kauppaan, otti Pellervoiselta kontin ja alkoi heti
koota usvaansa. Ilma samalla rupesi selkenemään; näköala laajeni
laajenemistaan, taivas jo kirkkaana kaarsi ylähällä ja ainoastaan
muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli verkalleen Pellervoisen
ympärillä.
Kolme päivää ja kolme yötä liiteli Pellervoinen yläilmoissa, ennenkuin
hän saapui taivaan tähtitarhaan. Hän lensi tähdestä toiseen ja joka
tähdessä tapasi hän ihania impiä, jotka ahkerasti kutoa helskyttivät
loistavata kangasta. Mutta Tähettäret eivät omineet sitä kultaista
miekkaa, jota Pellervoinen halusi saada. Otavatar, jonka luokse pellon
poika viimein saapui, neuvoi häntä menemään joko Kuutalaan tai
Päivälään, joissa hän luuli senlaisen miekan löytyvän. Pellervoinen
otti jäähyväiset ystävällisiltä neideiltä ja lähti taaskin ilmoja
liitämään.
Taas lenteli Pellervoinen kolme päivää ja kolme yötä aavassa
avaruudessa, ja tuli niin kolmannen yön lopulla Kuutalan tupahan.
Hopealta hohtivat paikat Kuutalassa ja hopeanhohtavata oli kangaskin,
jota Kuutar parast'aikaa hopeisen ikkunan ääressä vireästi kutoi.
Ujostellen jäi Pellervoinen ovensuuhun ja toimitti sieltä asiansa
ihanalle immelle. Tämä heti taukosi kutomasta ja kuunnellen
Pellervoisen puhetta nosteli hän ensin niisiänsä, nojasi sitten
kyynärpäällään pirtaan ja käänsi lempeät kasvonsa Pellervoista kohden.
Tämä jo oli puheensa lopettanut; Kuutar oli hetken vielä ääneti ja
hänen kasvoissaan ilmaantui suruinen mieli. Viimein hän lausui:
»Kuinka mielelläni tahtoisinkaan sinua auttaa, jos vaan suinkin voisin,
sillä maan asujamia olen aina sydämestäni lempinyt. Hiljaisina syys-
öinä, kun kaikki olette levolla olleet, olemme usein Tähettärien kanssa
valvoneet ja taistelleet tuon kurjan Turjan tytin kanssa, joka
väsymättä vainoo viljapeltojanne. Mutta jäisellä kilvellään on hän
taitavasti väistänyt miekkaimme lyönnit ja ilkeästi nauraen tanssinut
vaan jäisen kattilansa kanssa lakeudella. Onpa hän vielä kauhallaan
viskannut jäänsirpaleita meillekin vasten silmiä.»
Kuutar taaskin polki suksiaan, löi kangasta pirralla ja viskeli
vireästi sukkulaista. Pellervoinen aukaisi oven ja aikoi nolomielin
mennä jo menojansa, kun Kuutar vielä huusi hänen jälkeensä:
»Päivätär on ainoa, jonka kultaista miekkaa Turjan tytti pelkää; ja
varmaan hän tahtookin sinua auttaa, sillä hän on lempeä ja hyvä.»
Ja Pellervoinen samosi uudelleen autioon avaruuteen. Edemmäksi ja yhä
edemmäksi lensi hän ilman tasaisella tanterella. Jo loppui autio
yksinäisyys, jo virtasi valoa ja lämmintä hänelle vastaan. Hän näki
tuhansittain ilman ihania impiä, mitkä joko liitelivät sinne ja tänne
ympäristössä, tai venyivät rusoreunaisten pilvein helmassa. Kaikki he
olivat loistavan sinertävässä puvussa, kaikki lempeitä ja suloisia
näöltään.
Pellervoinen joutui jo vähän hämilleen.
»Entä jos tuntematta sivuuttaisinkin Päivättären», arveli hän, ja
päätti lähestyä erästä impeä, joka istui loistavan kaaren partaalla ja
harjasi pellavia.
»Voitko, ihana impi, minulle neuvoa, niissä Päivän ruhtinatar asustaa?»
kysyi hän neidolta.
»En olisikaan Koitar, hänen ovensa vartija, ellen sitä tietäisi»,
vastasi impi. »Teroita silmäsi tuonne itään; siellä näet ruusuisen
pilven, jonka reunalla Päivätär istuu ja kehrää kultaista lankaa.»
Pellervoinen loi silmänsä neuvottuun suuntaan, oivalsi siellä pilven,
oivalsi myöskin ruhtinattaren, joka istui pilven partaalla. Mikä
selittämätön loisto ja ihanuus vallitsikaan täällä Päivälän suuressa
suojassa! Pellervoisen sydän sykki valtavasti, hänen mielensä hurmautui
tätä jaloa kauneutta nähdessä, jonka vertaa hän ei ennen koskaan ollut
kohdannut. Hän ei voinut silmiään kääntää ruhtinattaresta, jonka
katseessa lempeys, ihanuus ja ylevyys täydellisimmässä määrässä
kuvautuivat. Oliko tuo jalo impi lähtevä isänsä kultaisesta kodista
tullakseen vieraasen, tuntemattomaan maahan?
Pellervoisen lähestyessä pysähdytti Päivätär rukkinsa, pudisti
keltaiset kiharat otsaltaan ja silmäeli oudoksuen nuorukaista.
Pellervoinen esitti hänelle asiansa, kertoi, kuinka kovalla vaivalla ja
työllä suot ja rämeet Kalevan maassa muutetaan kauniiksi
viljavainioiksi ja kuinka vilu lyhyessä ajassa tämän viljan riuduttaa
ja työn turhaksi tekee.
Päivättärellä oli lämmin sydän. Hän oli heti valmis nuorukaista
auttamaan.
»Pellava-kuontaloni on suuri», lausui hän, »ne täytyy mun jättää tänne
Päivälään, mutta rukkineni tulen sun maahasi, nuorukainen, ja kehrään
siellä. Illan tullen on mun kuitenkin palajaminen, sillä isäni, jalo
Päivä, tahtoo silloin nähdä perheensä koolla, ja vasta aamulla, kun
Koitar oveni aukaisee, voin jälleen tulla luoksenne.»
Ja Päivätär tuli. Lehevän lehdon reunalle asetti hän rukkinsa, istui
itse viheriälle kummulle ja alkoi uutterasti kehrätä kultaista lankaa.
Hongat humisivat, linnut lauloivat ja loistavina säikeinä valuivat
pellavat suuresta kuontalosta Päivälän suojassa pimeään Kalevan maahan,
tuoden valoa, onnea ja iloa mukanaan.
Turjan tytti kovin pelästyi Päivättären tuloa ja pötki pakoon aina
Pohjan perille, jotta maa tömisi ja korvet paukkuivat. Öisin kuitenkin,
kun Päivätär on kotiinsa levolle mennyt, hiipii hän vielä usein
Pohjolan pimeästä tuvasta, ja rientää pikaa kuin noidan nuoli yli
vuorten ja rotkojen Kalevan maahan, jossa hän ainoana yönä ehtii
turmella kaikki viljavainiot, tyhjäksi tehdä peltomiesten ihanimmat
toiveet. Mutta jos silloin Tuulen tytär tai Terhenitär sattuvat
valveilla olemaan, ei hänen onnistukaan mitään vahinkoa matkaansaattaa,
sillä Pellervoisen uskollisina liittolaisina karkoittavat nämät
hallahelman samaa vauhtia takaisin omaan kolkkoon maahansa.
["Päijänne" 1879, n:ot 50, 51.]



KUOLEVA LAPSI.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kummussa loisti kuu
ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa
alhaalla hohti lumi helisevässä valossa niin pitkälle kuin silmä
kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi
metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka
taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon
nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elon merkkiä missään. Lepoon oli
pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella
puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta
katsoen ulottui ylös aina taivaasen saakka.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut
metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi
loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa vuorien
suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja
syleilivät ja tuo vanha yksinäinen tupa Savilahden länteisellä rannalla
pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät.
Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja
niin oli sisällä myös.
Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt
enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan
tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat
ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut.
Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle
vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään.
Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauvas kuin muisto
ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä
katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina
syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä
tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi.
Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt
yhtä ainoata tähteä korkeudessa. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan
sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat
ja seinät uhkasivat pudota alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka
hetki oli täynnä tuskaa ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että
huojuva tupa römähtäisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta.
Vähän väliä ruskahtelivat seinät, jok'ainoan kerran veret sävähtivät
hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua
ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen
liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä
unta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja
hänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli.
--Kolottaa, hän kuiskasi.
--Voi, raukkain, voi.
Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle. Sielläkin
kolotti; hän huokasi kipeästi.
--Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauvan viivytät apuasi?
Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen
ja unohti surunsa sen aikaa kuin unta kesti.
Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät seljällään pimeätä, kuunteli tuulen
raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka.
Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän oli niin
pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli kuivettunut,
ruskea nahka oli kurtussa kävertyneiden ja ohkaisten luiden päällä.
Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin
koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsan pohjassa kasvoivat
matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne
vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa.
Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon ja siitä oli
tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse, oli
lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja tarvitse,
kyllä kuolema pian lopun tekee.
Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet
kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti
istui vieressä päiväkaudet--muutti kuivia riepuja tavan takaa ja
huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten
vähitellen kyyneleet loppuivat.
Nyt hän huokasi vaan, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat
sydämen pohjalta, syvältä.
--Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala. Kuinka kauvan--?
He olivat köyhiä. Isä vaivaloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli
työssä, toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään
kuin puunhakkuusen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli
vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina
päivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vaan neljä- tai
viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias,
hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä,
Johanna ja Serafia, molemmat Eeviä nuoremmat, olivat terveitä ja
kukoistavia. Olivat punaposkiset ja kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka
vastuksen heistäkin pani, kun yhtämittaa kiristivät kakkua, jota usein
ei ollut heille käteen antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa
vaaterepaletta heille hankkia, vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla
säällä, etenkin kun heitä ei millään ehdolla saanut pysymään sängyssä
peitteiden alla. Kylmällä lattialla riehuivat, pistäyntyivätpä vielä
uloskin vähän väliä pelkällä paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten
sattui. Pakkanen heidät tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sitten
kun oli purrut ihon sekä siniseksi että punaiseksi.
Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja
suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo
ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsan pohjassa
vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä.
Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin
luona käynyt. Varmaa vaan oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset.
Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat
riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että
ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan
milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan.
Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena
oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle ettei olisi
tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.
Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin
vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen
ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet kuin että se kaikki