Bastiljin valloitus - 22

toista mieltä kuin te, mutta minä ajattelen esi-isäni Henrik IV:n
tavoin. Hänen politiikkansa vetää vertoja mille muulle politiikalle
tahansa, ja muistan varsin hyvin, mitä hän sanoi."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Ei kärpäsiä pyydetä etikalla."
"Sancho sanoi samaa, tai jotakin sinnepäin."
"Mutta Sanchohan olisi tehnyt Baratarian kansan hyvin onnelliseksi,
jos Barataria olisi ollut olemassa."
"Sire, esi-isänne Henrik IV, johon vetoatte, pyysi susia yhtä hyvin
kuin kärpäsiäkin; siitä on todistuksena marski Biron, jonka kaulan
hän katkaisutti. Hän saattoi siis sanoa mitä halusi. Ajatellessanne
hänen tavallaan ja toimessanne omalla tavallanne te riistätte kaiken
arvon kuningasvallalta, joka elää juuri tämän arvon varassa; te
unohdatte perusajatuksen: miten käy majesteettiuden? Majesteettius
on kyllä vain sana, sen tiedän; mutta tähän sanaan liittyvät kaikki
kuninkaalliset hyveet, ken kunnioittaa, hän rakastaa; ken rakastaa,
hän tottelee."
"Puhukaamme majesteettiudesta", keskeytti kuningas hymyillen, "niin,
puhelkaamme siitä. Te esimerkiksi olette niin majesteetillinen kuin
suinkin ajatella saattaa. Ei kukaan Euroopassa, ei edes äitinne
Maria-Teresia ole niin pitkälle kehittänyt majesteettiutta."
"Kyllä ymmärrän, tahdotte täten sanoa, että majesteettiudesta
huolimatta ei ketään kammota koko Ranskassa niinkuin minua."
"En puhu kammoamisesta, rakas Antoinette", virkkoi kuningas
lempeästi, "mutta te ette ehkä ole niin rakastettu kuin ansaitsisitte
olla."
"Monsieur", vastasi kuningatar syvästi loukkaantuneena, "te kertaatte
kaikenlaisia juoruja. Enhän ole tehnyt pahaa kenellekään, päinvastoin
olen tehnyt useinkin hyvää. Miksi minua vihattaisiin, niinkuin
sanotte? Miksi minua ei rakastettaisi, vaikka monet huutavat kaiken
päivää: _Kuningatarta ei rakasteta!_ Tiedättekö, että jos yksikin
ääni vain sen lausuu, niin sata sen kertaa, ja sadasta äänestä tulee
kymmenen tuhatta. Näiden kymmenentuhannen väitteen mukaan kaikki
huutavat: _Kuningatarta ei rakasteta!_ Ja kuningatarta ei muka
rakasteta vain sen vuoksi, että yksi ihminen on sanonut: Kuningatarta
ei rakasteta!"
"Hyvä Jumala!" mutisi kuningas.
"Hyvä Jumala", keskeytti kuningatar, "en minä suurtakaan välitä
kansansuosiosta, mutta minun mielestäni liioitellaan epäsuosioon
joutumistani. Eihän kiitoksia satele, se on kyllä totta, mutta onhan
minua ihan jumaloitukin, ja liiallisesta jumaloimisesta siirrytään
nyt huutamaan liiallista nurjamielisyyttä."
"Madame, te ette vielä tunne totuutta täydelleen, ja te kuvittelette
vielä. Mehän puhuimme Bastiljista, eikö niin?"
"Niin."
"No niin! Bastiljissa oli suuri huone, joka oli täynnä teitä vastaan
kirjoitettuja kirjoja. Toivottavasti ne on poltettu."
"Ja mistä minua niissä syytetään?"
"Ymmärrättehän, madame, että olen yhtä vähän syyttäjänne kuin
tuomarinnekaan. Kun tuo kirjat ilmestyivät, käskin ottaa koko
painokset takavarikkoon ja pistää Bastiljiin. Mutta toisinaan
tuollaisia lentokirjasia joutuu käsiini. Nytkin on minulla täällä",
sanoi kuningas lyöden taskuaan, "sellainen ja se on ihan hirveä."
"Näyttäkää se minulle", huudahti kuningatar.
"En voi", sanoi kuningas; "siinä on kuvia."
"Ja sellainen te olette", sanoi kuningatar, "niin sokaistu, niin
heikko, ettette koettanut päästä selville, mistä lähteestä nämä
saavat alkunsa?"
"Mutta muutahan ei tehdäkään, etsitään alkulähteitä. Kaikki
poliisivirkailijani ovat harmaantuneet siinä toimessa."
"Te siis tunnette noiden häväistysjuttujen kirjoittajan?"
"Tunnen ainakin tämän kirjoittajan, herra Furthin, koska tässä on
hänen antamansa kahdenkolmatta tuhannen viidensadan livren kuitti.
Jos vain kannattaa, niin näettehän, etten kitsastele."
"Mutta toiset! Toiset!"
"Toisinaan ne ovat nälkiintyneitä raukkoja, jotka oleksivat
Englannissa tai Hollannissa. Kun meitä purraan ja pistetään, silloin
etsii ja uskoo löytävänsä krokodiilin tai käärmeen, jonka tahtoo
tappaa tai murskata. Mitä vielä, löytää itikan, niin pienen, niin
vähäpätöisen, niin likaisen, ettei ilkeä siihen kajota vielä vähemmän
sitä tappaa."
"Mainiota! Ellette uskalla itikoihin koskea, syyttäkää häntä, joka
ne synnyttää. Voipa toden totta sanoa, että Orleansin Filip siinä on
aurinkona."
"Ahaa!" sanoi kuningas taputtaen käsiään, "ahaa, nyt olemme siinä,
Orleansin herttuassa! Jatkakaa, jatkakaa, koettakaa saada minut
epäsopuun hänen kanssaan."
"Saada teidät epäsopuun vihollisenne kanssa, sire? Todellakin
verraton lause!"
Kuningas kohautti olkapäitään.
"Tässä nyt näkee", sanoi hän, "kuinka kaikki voidaan selittää.
Orleansin Filip! Te hyökkäätte häneen, joka riensi noudattamaan
käskyjäni taistellakseen kapinallisia vastaan! Joka lähti Pariisista
ja riensi Versaillesiin. Orleansin herttua minun vihamieheni! Teillä,
madame, on Orleansin sukua vastaan käsittämätön nurjamielisyys!"
"Tiedättekö miksi hän saapui? Siksi, että hän pelkäsi muiden
rientäessä luoksenne poissaolonsa tulevan huomatuksi. Hän saapui
siksi, että hän on raukka."
"Mehän aloitamme taas alusta", sanoi kuningas. "Se, joka tuon
on keksinyt, on itse raukka. Te, joka olette sanomalehtiinne
kirjoituttanut, että hän pelkäsi Ouessantin luona, olette tahtonut
häntä häväistä. Mutta tuo syytös olikin valheellinen. Filip ei
pelännyt. Ei paennut. Jos hän olisi paennut, ei hän kuuluisi
sukuumme. Orléansilaiset ovat urhoollisia. Onhan se tunnettua.
Suvun päämies, joka näytti pikemmin polveutuvan Henrik III:sta kuin
Henrik IV:stä, oli miehuullinen, vaikka hänellä olikin Effiat ja
lotringilainen ritarinsa. Hän uhmasi kuolemaa Casselin taistelussa.
Sijaishallitsijalla oli tosin muutamia moitittavia moraalisia vikoja,
mutta hän taisteli Steinkerquen, Nervinden ja Almanzan luona kuin
parhain sotilas. Älkäämme lausuko muuta kuin puolet mahdollisista
hyvistä puolista, mutta älkäämme sanoko pahaa, jota ei ole
olemassakaan."
"Teidän majesteettinne alkaa pestä puhtaaksi kaikkia
vallankumouksellisia. Kyllä vielä näette, mitä kaikkea hän saa
aikaan. Jos minä suren Bastiljin valloitusta, niin se tapahtuu hänen
tähtensä. Niin, suren sitä, että sinne pistettiin rikollisia, kun hän
kulki vapaana."
"Jos hän olisi ollut Bastiljissa, niin kylläpä olisimme tänään
kauniissa tilanteessa", sanoi kuningas.
"Mitä tämän pahempaa olisi vielä voinut tapahtua?"
"Tiedättehän varsin hyvin, madame, että kansa kuljetti hänen ja
Neckerin kukilla seppelöityjä kuvapatsaita pitkin katuja."
"Tiedän kyllä."
"Jos hänet olisi vapautettu Bastiljista, niin heti porttien
ulkopuolelle päästyään hän olisi tullut Ranskan kuninkaaksi."
"Ja ehkä sekin olisi teidän mielestänne ollut oikein?" lausui
Marie-Antoinette katkeran ivallisesti.
"Toden totta olisikin. Kohautelkaa olkapäitänne niin paljon kuin
tahdotte, Voidakseni arvostella toisia oikein, asetun heidän
kannalleen. Ei korkealta valtaistuimelta näe kansaa selvästi. Minä
laskeudun sen tasalle ja kysyn, olisinko porvarina tai maalaisena
suvainnut, että ylhäinen herra laskee minut kanojensa ja lehmiensä
joukkoon maantuotteena! Olisinko maanviljelijänä kärsinyt sitä,
että ylhäisen herran kymmenen tuhatta kyyhkystä syö joka päivä
kukin kymmenen rukiin, vehnän tai kauran siementä, mikä yhteensä on
noin kaksi kappaa, juuri sen määrän, jonka tahdoin hyötyä; olisinko
katsellut, kuinka hänen jäniksensä ja hirvensä raiskaavat niittyni,
hänen metsäsikansa tonkivat perunani, veronkantajat kiskovat
omaisuuteni ja hän itse hyväilee vaimoani ja tytärtäni ja kuningas
riistää poikani sotaan ja papit tuomitsevat kiivaudessaan sieluni
kadotukseen!"
"Ottakaa siis, monsieur", keskeytti kuningatar luoden vihasta
leimuavan katseen kuninkaaseen, "kuokka käteenne ja menkää
hävittämään Bastiljia."
"Luulette sanovanne jotakin hauskaa", lausui kuningas. "No niin,
minä menisin todellakin, ellei olisi naurettavaa kuninkaan tarttua
kuokkaan, kun hän yhdellä kynänvedolla voi saada saman aikaan. Niin,
ottaisin kuokan, ja minua kiitettäisiin, samoin kuin minä kiitän
niitä, jotka voivat tämän tehtävän suorittaa. Bastiljin hävittäjät
tekevät minulle tavattoman suuren palveluksen, ja teille he tekevät
vieläkin suuremman, sillä nyt te ette enää voi ystävienne oikkujen
mukaan heittää tyrmään kunniallisia ihmisiä."
"Kunniallisia ihmisiä! Minäkö toimitan sinne kunniallisia ihmisiä?
Onko ehkä herra de Rohan kunniallinen ihminen?"
"Älkää puhuko hänestä, koska minäkään en hänestä puhu. Meidän
ei onnistunut toimittaa häntä sinne, koska parlamentti vapautti
hänet. Sitäpaitsi se ei ollut kirkkoruhtinaalle oikea paikka, koska
Bastiljiin nykyaikaan pantiin vääränrahantekijöitä. Kysyn toden
totta, mitä tekemistä vääränrahantekijöillä ja varkailla on siellä?
Onhan minulla Pariisissa vankiloita, joissa näiden elättäminen tulee
minulle hyvin kalliiksi. Mutta olkoot nyt vielä vääränrahantekijät ja
varkaat siellä; pahinta on, että sinne pantiin kunniallisia ihmisiä."
"Kunniallisiako ihmisiä?"
"Niin juuri. Tänään tapasin kunnon miehen, joka pistettiin sinne ja
juuri äsken pääsi sieltä pois."
"Milloin?"
"Tänä aamuna."
"Oletteko tänä iltana nähnyt miehen, joka aamulla pääsi Bastiljista?"
"Tulen juuri hänen luotansa."
"Kuka hän on?"
"Muuan teidän tuttavanne."
"Minunko tuttavani?"
"Niin."
"Ja mikä tuon tuttavan nimi on?"
"Tohtori Gilbert."
"Gilbert! Gilbert!" huudahti kuningatar. "Hänkö, joka nimen Andrée
mainitsi tointuessaan?"
"Juuri hän. Varmasti se on sama. Voisin vaikka vannoa."
"Oliko se mies Bastiljissa?"
"Voisipa melkein luulla, ettette sitä tiedä, madame."
"En tiedä laisinkaan."
Ja kuningatar lausui, huomatessaan kuninkaan kasvoilla kummastusta
kuvaavan ilmeen:
"Ainakin olen sen jostakin syystä unohtanut..."
"Ahaa, juuri niin", huudahti kuningas. "Kun tehdään tuollaista
vääryyttä, silloin aina jostakin syystä se unohdetaan. Mutta jos te
olette unohtanut sekä syyn että tohtorin, niin rouva de Charny ei ole
häntä unohtanut, siitä olen varma."
"Sire, sire!" huudahti kuningatar.
"Heidän välillään on tapahtunut jotakin..." jatkoi kuningas.
"Sire, minä pyydän teitä vaikenemaan", pyysi kuningatar katsoen
pelokkaasti huoneeseensa päin, missä Andrée oli piilossa ja voi
kuulla kaikki, mitä puhuttiin.
"Kyllä ymmärrän", sanoi kuningas nauraen. "Te pelkäätte Charny-paran
saavan tästä tiedon ja saapuvan tiedustelemaan Charny-parka!"
"Sire, minä rukoilen teitä. Rouva de Charny on moitteeton nainen, ja
suoraan sanoen uskon pikemmin tuon tohtori Gilbertin..."
"Syytättekö te sitä kunnon miestä?" lausui kuningas. "Minä tiedän
mitä tiedän ja pahinta on, että tietäessäni paljon en vielä tiedä
kaikkea."
"Te saatte minut tuolla varmuudella ihan jähmettymään", sanoi
kuningatar katsoen sivuhuoneeseen päin.
"Mutta minä olen rauhallinen", pitkitti Ludvig XVI; "enhän menetä
mitään pysyessäni rauhallisena. Alku viittaa hauskaan loppuun,
ja tämän lopun saan kyllä tietää Gilbertiltä, koska hän nyt on
lääkärini."
"Lääkärinne! Onko tuo mies lääkärinne? Uskotteko kuninkaallisen
henkenne minkä vastatulijan huostaan tahansa!"
"Minä luotan terävään silmääni", vastasi kuningas kylmästi, "ja minä
takaan nähneeni sen miehen sielun syvyyksiin."
Kuningatar vavahti vihan ja halveksimisen vallassa.
"Olkaapa vain ylenkatseellinen", sanoi kuningas. "Te ette voi estää
sitä, että Gilbert on oppinut mies."
"Sokeutta!"
"Tahtoisinpa nähdä teidät minun sijassani. Tahtoisin tietää, eikö
Mesmer tehnyt mitään vaikutusta teihin ja prinsessa de Lamballeen."
"Mesmerkö?" sanoi kuningatar punastuen.
"Niin, kun neljä vuotta sitten menitte valepukuisena hänen
istuntoonsa. Minulla on hyvä poliisi, ja minä tiedän kaikki."
Ja näitä sanoja lausuessaan kuningas hymyili ystävällisesti
Marie-Antoinettelle.
"Te tiedätte kaikki!" sanoi kuningatar. "Olette siis hyvin peitellyt
kaikki, koska ette milloinkaan ole puhunut tästä."
"Miksi suotta! Olivathan sanomalehdet ja kaikenlaiset kyhäilijät
moittineet teitä kylliksi tämän ajattelemattomuuden johdosta. Mutta
palaan Gilbertiin ja Mesmeriin samalla kertaa. Mesmer asetti teidät
vesiastian eteen, kosketti teihin teräsvitsalla, teki kaikenlaisia
temppuja, koska hän oli temppujen tekijä. Gilbertillä ei ole
tällaisia keinoja. Hän ojentaa kätensä naista kohden; nainen nukkuu
heti ja nukkuessaan puhuu."
"Puhuu!" sopersi kuningatar kauhuissaan.
"Niin", vastasi kuningas, joka tahtoi lisää kiduttaa puolisoansa.
"Niin, Gilbertin nukuttamana hän puhuu, ja uskokaa minua, hyvinkin
kummallisia asioita."
Kuningatar kalpeni.
"Puhuiko rouva de Charny kummallisia asioita?" sopersi hän.
"Hyvin kummallisia", vastasi kuningas. "Hänen omaksi onnekseen..."
"Vaiti! Vaiti!" keskeytti Marie-Antoinette.
"Miksi sanotte vaiti! Sanon vain, että hänen omaksi onnekseen minä
yksin olin kuuntelemassa."
"Sire, olkaa armias, ei enää sanaakaan."
"En puhukaan, sillä olen kaatumaisillani väsymyksestä. Ja samoin kuin
syön nälissäni, menen unisena nukkumaan. Hyvää yötä siis, madame.
Jääköön teihin terveellinen vaikutus koko tästä keskustelustamme."
"Mikä vaikutus?"
"Kansa on ollut oikeassa purkaessaan kaiken sen, mitä me ja
ystävämme olemme saaneet aikaan, ja todistuksena siitä on tohtori
Gilbert-parka. Hyvästi, madame; olkaa varma siitä, että näyttäessäni,
missä vika on, uskallan myös vastustaa sitä. Nukkukaa hyvin,
Antoinette!"
Kuningas meni huoneen ovea kohden.
"Tahdon vain vielä sanoa", lausui hän palaten ovelta, "että
kehoittaisitte rouva de Charnytä solmimaan rauhan tohtori Gilbertin
kanssa, jos se vielä käy päinsä. Hyvästi."
Ja hän poistui hitaasti ja sulki itse oven tyytyväisenä kuin
mekanikko, joka tuntee hyvän lukkokoneiston toimivan kätensä
vaikutuksesta.
Kuningas ei ollut astunut kymmentä askelta käytävää pitkin, kun
kreivitär riensi sisään, juoksi ovelle, telkesi sen ja veti verhot
ikkunoiden eteen.
Tämän kaiken hän teki nopeasti, kiivaasti, mielettömyyden ja raivon
vallassa.
Kun hän sitten oli varma siitä, ettei kukaan voinut nähdä eikä
kuulla, palasi hän kuningattaren luo ja vaipui hänen eteensä
polvilleen sydäntä vihlovan huokauksen päästessä hänen huuliltaan:
"Pelastakaa minut, madame, taivaan nimessä, pelastakaa!"
Hetkisen oltuaan vaiti hän huokasi ja jatkoi:
"Ja minä kerron teille kaikki!"
* * * * *
_Jatkona ilmestyy romaani "Ange Pitou"._