Bastiljin valloitus - 14

"Me, Bastiljin valloittajat! Bastilji on valloitettu, te olette
vapaa!"
"Bastilji valloitettu! Minä olen vapaa!" huudahti tohtori. Ja pistäen
molemmat kätensä aukosta hän ravisti niin rajusti ovea, että saranat
ja lukko näyttivät irtaantuvan ja tammilauta, johon Billot oli
iskenyt, rysähti, erkani ja jäi vangin käsiin.
"Odottakaa, odottakaa", sanoi Billot, joka käsitti, että vaikka vanki
olikin tämän jaksanut tehdä kootessaan kaikki voimansa, niin hän
toisella ponnistuksella kokonaan uupuisi; "odottakaa."
Ja hän alkoi entistä tuimemmin jyskäytellä.
Oven yhä suurenevasta aukosta näki vangin, joka kalpeana kuin haamu
oli vaipunut rahille istumaan, voimatta kohottaa eteensä maahan
vaipunutta lautaa, kuin Simson, joka oli turhaan yrittänyt järkyttää
Bastiljia.
"Billot! Billot!" sopersi hän.
"Niin, niin, ja minäkin, Pitou, herra tohtori. Muistattehan Pitoun,
jonka jätitte täti Angéliquen huostaan, Pitoun, joka saapuu
vapauttamaan teidät."
"Mutta enhän voi päästä tuosta raosta!" huusi tohtori.
"Ette, ette!" huusivat kaikki! "Odottakaa!"
Kaikki läsnäolevat ponnistivat voimansa, toiset työnsivät rautatangon
muurin ja oven väliin, toiset käyttivät rautaa vivun tavoin lukon
kohdalla, toiset taas lykkäsivät hartiavoimalla ja käsillään, jolloin
tammi rusahti, muuri särkyi ja kaikki yhdessä ryntäsivät virran
tavoin vankilan sisään.
Gilbert tunsi Billotin ja Pitoun syleilevän häntä.
Gilbert, pieni talonpoika Taverneyn linnasta, Gilbert, jonka
jätimme vertavuotavana luolaan Azorein saarelle ["Neiti de
Taverney"-romaanin lopussa. Vrt. 20. luvun muistutusta. -- _Suom._],
oli nyt kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen. Kasvojen väri
oli kalpea, olematta sairaloinen, tukka oli musta, katse terävä ja
voimakas; se ei milloinkaan harhaillut hajamielisenä, ei haaveillen
kääntynyt taivasta kohden; kun se kiintyi johonkin esineeseen,
joka oli herättänyt sen huomiota, oli se täynnä ajatusta, ja
silmät kävivät vain tummemmiksi ja syvemmiksi. Nenä oli suora
ja liittyi suorassa linjassa otsaan. Suun ilme oli halveksiva,
ja kun hän kohotti huultansa, näkyivät hänen hampaansa hohtavan
valkoisina. Tavallisissa oloissa oli hänen pukunsa yksinkertainen ja
arvokas, niinkuin kveekareilla, mutta tämä yksinkertaisuus tuntui
korkeimmalta hienoudelta suuren siisteytensä vuoksi. Hän oli hiukan
yli keskipituuden ja varreltaan sopusuhtainen. Mitä hänen voimiinsa
tulee, niin olemmehan nähneet, kuinka pitkälle ne saattoivat
mennä, kun hän joutui kiihtymisen valtaan, joko innostuksesta tai
suuttumuksesta.
Vaikka hän oli ollut vankilassa viisi tai kuusi päivää, oli hän
pitänyt ulkoasustaan samaa huolta kuin muulloinkin. Parta, joka
vankilassa oli kasvanut, tehosti vain ihon kalpeutta, ja se yksinään
osoitti puuttuvaa huolehtimista ulkomuodosta, mutta tämä ei suinkaan
johtunut vangin omasta tahdosta, vaan siitä, että hän ei pyytäessään
ollut saanut partaveistä tai tilaisuutta parturin kutsumiseen.
Syleiltyään Billotia ja Pitouta hän kääntyi tyrmässään olevan joukon
puoleen. Näytti siltä kuin lyhyt hetki olisi riittänyt kokoamaan
kaikki hänen henkiset voimansa.
"Ennustamani päivä on koittanut!" lausui hän. "Kiitos teille,
ystäväni, kiitos ikuiselle voimalle, joka valvoo kansojen vapauden
puolesta!"
Hän ojensi molemmat kätensä joukolle, joka hänen ylpeästä katseestaan
ja äänensä arvokkuudesta arvasi olevansa tekemisissä tavallista
etevämmän henkilön kanssa ja tuskin uskalsi tarttua hänen käteensä.
Tyrmästä lähtiessään hän käveli nojautuen Billotin olkapäähän Pitoun
ja vapauttajiensa seuratessa.
Ensi hetkessä Gilbert oli antanut tunnustuksen ystävyydelle ja
kiitollisuudelle; heti sen jälkeen ilmeni erotus, joka oli olemassa
oppineen tohtorin ja oppimattoman maanviljelijän, sävyisän Pitoun ja
vapauttamaan tulleen joukon välillä.
Ulko-ovelle tultuaan Gilbert pysähtyi päivänvalon edessä, joka
osui häneen. Hän seisahtui, pani kätensä rinnalleen ristiin ja loi
katseensa taivasta kohden.
"Terve sinulle, kaunis vapaus!" sanoi hän. "Olen nähnyt sinun
syntyvän toisessa maanosassa, ja me olemme vanhoja tuttuja. Terve
sinulle, kaunis vapaus!"
Ja tohtorin hymyily ilmaisi, etteivät vapaudestaan huumaantuneen
kansan huudot olleet hänelle vieraita.
Sitten hän hetkisen kokosi ajatuksiaan.
"Billot", sanoi hän, "kansa on siis voittanut hirmuvallan?"
"Niin on."
"Ja te olette saapunut taistelemaan?"
"Vapauttamaan teidät."
"Tiesitte siis minun olevan vankilassa?"
"Poikanne ilmoitti sen minulle tänä aamuna."
"Sebastien-parka! Oletteko hänet tavannut?"
"Olen kyllä."
"Ja hän pysyi rauhallisena koulussaan?"
"Jätin hänet tappelemaan neljää hoitajaa vastaan."
"Onko hän sairas? Houraileeko hän?"
"Hän tahtoi tulla taistelemaan meidän kanssamme."
"Niinkö!" sanoi tohtori.
Ja riemun hymy väikkyi hänen huulillaan.
"Te siis sanoitte..." lausui hän kääntyen kysyvänä Billotin puoleen.
"Minä sanoin, että koska tohtori Gilbert on Bastiljissa, niin
valloittakaamme Bastilji. Nyt Bastilji on valloitettu. Mutta siinä ei
vielä ole kaikki."
"Mitä vielä?" kysyi tohtori.
"Lipas on varastettu."
"Lipas, jonka uskoin huostaanne?"
"Niin."
"Ja kuka sen varasti?"
"Mustapukuiset miehet, jotka tunkeutuivat taloon sillä tekosyyllä,
että he etsivät kirjaanne. He vangitsivat minut, sulkivat
varastohuoneeseen, tarkastivat koko talon, löysivät lippaan ja veivät
sen mukanaan."
"Minä päivänä?"
"Eilen."
"Ohoo! Vangitsemiseni sattui omituisella tavalla tämän varkauden
kanssa yhteen. Sama henkilö, joka toimitti minut vankilaan, on
myös anastanut lippaan. Kun saan tietää, kuka on pannut toimeen
vangitsemisen, tiedän myös, kuka varas on. -- Missä on arkisto?"
kysyi Gilbert kääntyen vanginvartijan puoleen.
"Hallituspihan varrella", vastasi tämä.
"Menkäämme siis arkistoon, ystävät, arkistoon!" huusi tohtori.
"Sallikaa minun tulla seurassanne", sanoi vanginvartija pysäyttäen
hänet; "sallikaa minun tulla matkaanne tai puhukaa näille kunnon
miehille minun puolestani, jotta mikään onnettomuus ei kohtaisi
minua."
"Olkoon niin", sanoi Gilbert.
Sitten hän kääntyi joukon puoleen, joka ympäröi häntä uteliaana ja
kunnioittavana.
"Ystävät", sanoi hän, "uskon tämän miehen huostaanne. Hän täytti
velvollisuutensa avatessaan ja sulkiessaan ovia, mutta hän oli hyvä
vangeille. Hänelle ei saa tehdä mitään pahaa."
"Ei, ei", huudettiin joka taholta. "Ei hänen tarvitse mitään pelätä,
ei mitään säikkyä, tulkoon vain kerallamme."
"Meillä ei ole aikaa heittää hetkeäkään hukkaan", huudahti Gilbert,
"rientäkäämme arkistoon!"
Ja hän riensi hallituspihaa kohden, vieden mukanaan joukon, jonka
etunenässä Billot ja Pitou yhä astelivat.


XIX
KOLMIO

Arkiston oven edessä paloi suuri rovio papereita.
Pahaksi onneksi oli joukon ensimmäisenä huolena voiton saatuaan
hävitys. Se oli hyökännyt Bastiljin arkistoon.
Tämä oli suuri sali, jossa oli luetteloita ja kirjelmiä. Sinne oli
koottu kaikkien sadan vuoden aikana Bastiljiin tuotujen vankien
syytöspaperit ja henkilötiedot.
Kansa repi raivoissaan näitä papereita: se kai kuvitteli tällä
tuhoamisella päästävänsä kaikki vangit vapaiksi.
Gilbert astui sisään Pitoun seuraamana. Hän tutki heti hyllyillä
olevia luetteloja. Kuluvan vuoden luettelo oli poissa.
Tohtori, joka muuten oli tyyni ja rauhallinen mies, polki kiivaana
jalkaansa.
Tänä hetkenä Pitou huomasi erään pojan, jommoisia aina esiintyy
suurten joukkojen voitonhetkinä, kantavan päänsä päällä samalla
tavalla sidottua kirjaa kuin ne, joita tohtori selaili, ja rientävän
roviota kohden.
Hän juoksi pojan jäljestä ja oli pitkillä säärillään piankin saanut
hänet kiinni.
Se oli vuoden 1789 luettelo.
Neuvottelua ei kestänyt kauan. Pitou mainitsi olevansa valloittajia
ja selitti, mitä varten muuan vanki halusi tämän luettelon, jonka
poika luovutti hänelle lohduttaen itseään sanomalla:
"Samapa tuo! Minä poltan jonkun toisen."
Pitou avasi luettelon, etsi, selaili, luki ja löysi viimeiseltä
sivulta nämä sanat:
"Tänään, heinäkuun 9 päivänä 1789 tuotiin herra G., filosofi ja hyvin
vaarallinen kirjailija. Suljettava täydellisesti salatuksi."
Hän vei luettelon tohtorille.
"Kas tässä, tätä kai te etsitte, herra tohtori?"
"Juuri tätä!" huudahti tohtori tarttuen luetteloon. Hän luki äsken
mainitsemamme sanat.
"Ja nyt katsokaamme, mistä vangitsemiskäsky on tullut."
Ja hän etsi reunakirjoitusta.
"Necker!" huudahti hän; "minut on vangittu ministerin
allekirjoittaman käskyn mukaan, ystäväni määräyksestä! Tässä piilee
varmasti jotakin."
"Onko Necker ystäviänne?" kysyi joukko kunnioittavasti, sillä
muistammehan, millainen vaikutus tällä nimellä oli kansaan.
"On, on, ystäväni, sen väitän", sanoi tohtori, "ja olen varma siitä,
että Necker ei tiennyt minun olevan vankilassa. Mutta minä menen
häntä tapaamaan, ja..."
"Tapaamaanko? Minne?" kysyi Billot.
"Versaillesiin tietysti."
"Herra Necker ei ole Versaillesissa, hän on maanpaossa."
"Missä?"
"Brysselissä."
"Mutta hänen tyttärensä?"
"Hänestä en tiedä", vastasi Billot.
"Tytär asuu maalla Saint-Ouenissa", vastasi muuan ääni joukosta.
"Kiitos", sanoi Gilbert tietämättäkään, ketä hän kiitti.
Sitten hän kääntyi polttajien puoleen.
"Ystävät", lausui hän, "historian nimessä, joka tästä arkistosta
löytää tyrannien tuomion, riittää jo tämä hävitys. Tuhotkaa Bastilji
perustuksiaan myöten, jotta siitä ei jää jälkeäkään, ei merkkiäkään,
mutta pitäkää arvossa papereita, pitäkää arvossa luetteloja, sillä
niissä on tulevaisuuden valaistus."
Kuultuaan nämä lauseet kansa älysi heti asian laadun.
"Tohtori on oikeassa", huusi sata ääntä. "Ei saa hävittää!
Kaupungintaloon kaikki paperit!"
Muuan palokuntalainen, joka viiden kuuden toverinsa kanssa oli
pumpun kera tullut pihaan, johdatti suihkun rovioon, joka samoin
kuin Aleksandrian rovio oli hävittämäisillään maailman arkiston, ja
sammutti sen.
"Ja kenen toimesta teidät on vangittu?" kysyi Billot.
"Juuri sitä etsin, juuri sitä en tiedä. Nimen kohta on jätetty
avoimeksi."
Sitten hän lausui hetkisen mietittyään:
"Mutta minä otan siitä selon."
Ja repien lehden, joka koski häntä, hän käänsi sen neljään osaan
ja pisti taskuunsa. Sitten hän lausui kääntyen Billotin ja Pitoun
puoleen:
"Ystävät, lähtekäämme, meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää."
"Lähtekäämme", sanoi Billot. "Mutta helpompi on niin sanoa kuin
tehdä."
Kansa, joka uteliaana tungeksi Bastiljin pihoihin, seisoi taajana
joukkona portin edustalla. Bastiljin portilla oli nimittäin muita
vankeja.
Kahdeksan vankia, niiden joukossa Gilbert, oli vapautettu.
Heidän nimensä olivat: Jean Bechade, Bernard Laroche, Jean Lacaurège,
Antoine Pujade, de White, kreivi de Solage ja Tavernier.
Ensiksimainitut neljä eivät herättäneet suurtakaan huomiota. Heitä
oli syytetty vekselin väärentämisestä, vaikka mitään todistuksia ei
ollut heitä vastaan, minkä vuoksi saattoi päättää syytöksen vääräksi.
He olivat olleet Bastiljissa vasta kaksi vuotta.
Muut olivat kreivi de Solage, de White ja Tavernier, kuten sanottu.
Kreivi de Solage oli lähes kolmenkymmenen ikäinen mies; hän oli
iloissaan ja innoissaan, syleili vapauttajiaan, puhui suurin sanoin
heidän voitostaan, kertoi vankeudestaan. Hänet oli pidätetty
vuonna 1782 ja suljettu Vincennesin linnaan isänsä hankkiman
vangitsemiskäskyn perusteella. Vincennesistä hänet siirrettiin
Bastiljiin, missä hän sai olla viisi vuotta näkemättä koskaan
tuomaria, joutumatta koskaan kuulusteltavaksi. Kaksi vuotta takaperin
oli hänen isänsä kuollut, eikä kukaan enää muistanut vankia. Jollei
Bastiljia olisi valloitettu, niin epäilemättä ei kukaan olisi koskaan
muistanut hänen olevan olemassa.
De White oli kuudenkymmenen vuotias vanhus. Hän äänsi sanat
muukalaisen tavoin ja puhui sekavasti. Kysymyksiin, joita joka
taholta sateli, hän vastasi, ettei hän tiennyt, kuinka kauan hän oli
ollut vankina ja mistä syystä. Hän muisti olevansa poliisiministeri
de Sartinesin serkku, siinä kaikki. Muuan Guyon-niminen porttivahti
muisti kerran nähneensä Sartinesin menevän Whiten vankilaan
saadakseen häneltä allekirjoituksen erääseen valtakirjaan. Mutta
vanki oli kokonaan unohtanut tämän tapauksen.
Tavernier oli vanhin kaikista; hän oli ollut vankina kymmenen vuotta
Sainte-Margueriten saarella ja kolmekymmentä vuotta Bastiljissa. Hän
oli nyt yhdeksänkymmenen vanha; tukka ja parta olivat lumivalkoiset.
Silmät olivat pimeässä heikontuneet, ja hän näki kaikki epäselvästi.
Kun tultiin hänen vankikoppiinsa, ei hän ymmärtänyt, mikä oli
tarkoituksena. Kun puhuttiin hänelle vapaudesta, pudisti hän
päätänsä, ja kun hänelle ilmoitettiin Bastiljin valloittamisesta,
lausui hän: "Oho! Mitähän tästä sanovat kuningas Ludvig XV, madame de
Pompadour ja herttua La Vrillière?"
Tavernier ei ollut edes hassahtanut, niinkuin White; hän oli jo
kokonaan sammunut.
Näiden miesten ilo oli kammottava, sillä se huusi kostoa; niin
suuressa määrässä se läheni kauhua. Pari kolme heistä näytti olevan
kuolemaisillaan keskellä tätä sadantuhannen ihmisen hälyä, sillä
eiväthän he Bastiljiin tulonsa jälkeen olleet koskaan kuulleet
useamman kuin kahden henkilön puhuvan yhtaikaa. Hehän olivat
tottuneet vain kuuntelemaan kosteuden hiljaista tihkumista hirsien
läpi, hämähäkin verkonkudontaa ja toukan nakerrusta kuin näkymättömän
kellon naksutuksena, tai säikkyvän hiiren rapisteluna.
Gilbertin tullessa innostuneet ihmiset ehdottivat, että vankeja
kuljetettaisiin riemusaattuessa; siihen kaikki yksimielisesti
yhtyivät. Gilbert olisi suonut pääsevänsä tästä kunnianosoituksesta
vapaaksi, mutta kansa oli jo tuntenut hänet samoin kuin Billotin ja
Pitoun.
Kuului huutoja: "Kaupungintalolle, Kaupungintalolle!" Ja Gilbert
tunsi, kuinka parikymmentä ihmistä yhtaikaa nosti hänet korkealle.
Turhaan tohtori vastusteli, turhaan Billot ja Pitou jakelivat
taistelutovereilleen tuimimpia nyrkiniskujaan; ilo ja innostus oli
tehnyt ihon tunnottomaksi. Nyrkiniskut, peitsen varrella lyönnit,
pyssyn tukilla töykkiminen, tuntui voittajista hellältä kuin hyväily
ja vain lisäsi heidän huumaustaan.
Gilbertin oli siis pakko antaa nostaa itsensä "kilvelle". Tämä
oli pöytä, jonka keskelle oli pistetty peitsi, jotta riemukulussa
kannettava saisi siitä tukea.
Tohtori oli siten tämän ihmismeren yläpuolella, joka ulottui
Bastiljista Saint-Jeanin pylväskaarelle asti. Se oli myrskyisä meri,
jonka laineet veivät hänet mukanaan keskellä peitsiä, pistimiä ja
kaikenlaisia ja kaikenaikaisia aseita.
Mutta samalla kertaa tämä peloittava ja vastustamaton meri kuljetti
toistakin ryhmää, joka oli niin tiheä, että se muistutti saarta.
Tämä oli se ryhmä, joka riepoitti vankinaan de Launayta. Sen
ympärillä kaikui yhtä voimakkaita huutoja kuin senkin ympärillä,
joka vei vapautettuja vankeja, mutta nämä huudot eivät olleet
riemuhuutoja, vaan murhankarjunaa.
Gilbert näki korkealta paikaltaan tarkoin tämän kauheuden.
Kaikista vapautetuista vangeista hän yksinään oli säilyttänyt
henkisen tasapainonsa. Viisi vankeuspäivää oli ainoastaan synkkä
pilkku hänen elämässään. Hänen silmänsä ei vielä ollut ennättänyt
sammua tai heikontuakaan Bastiljin pimeydessä.
Tavallisesti tulevat taistelijat säälimättömiksi vain taistelun
ajaksi. Tavallisesti ihmiset saapuessaan tulesta, missä ovat panneet
henkensä vaaraan, ovat vihollisilleen armahtavaisia.
Mutta kaikissa suurissa kansankapinoissa, joita Ranska on saanut
nähdä Jacquerie-meteleistä meidän päiviimme asti, on ollut joukkoja,
jotka arkoina ovat pysyneet loitolla taistelusta. Pauhina on
ärsyttänyt heidät, he ovat samalla julmia ja pelkureita ja etsivät
voiton jälkeen tilaisuutta ottaa jollakin tavalla osaa siihen
taisteluun, johon eivät uskaltaneet alussa mennä.
He ottavat silloin osuutensa tarttumalla kostoon.
Bastiljista lähdettyään kuvernööri kulki kamalaa kuolemaansa kohti.
Elie, joka oli ottanut vastatakseen de Launayn hengestä, marssi
edellä. Häntä suojasi univormunsa, ja kansa ihaili häntä, nähtyään
hänen ensimmäisten joukossa ottavan osaa taisteluun. Miekkansa
kärjessä hän piti kirjettä, jonka de Launay oli Bastiljin
ampuma-aukosta pistänyt kansalle ja jonka Maillard oli Elielle
antanut.
Häntä seurasi kuninkaallisten verojen valvoja, pitäen kädessään
linnoituksen avaimia, sitten Maillard kantaen lippua; heidän
jäljestään tuli nuori mies, joka pistimensä nenässä piti koholla
Bastiljin ohjesääntöä, kirottua määräystä, jonka tähden oli virrannut
niin paljon kyyneleitä.
Sitten asteli kuvernööri Hullinin ja parin kolmen muun suojaamana,
mutta he ihan hukkuivat keskellä uhkaavia nyrkkejä, heiluvia miekkoja
ja kiiluvia peitsiä.
Tämän ryhmän ohella ja melkein sen kohdalla kulki pitkin sitä suurta
Saint-Antoine-kadun valtaväylää, joka bulevardit yhdistää virtaan,
toinenkin yhtä uhkaava, yhtä peloittava ryhmä, joka kuljetti majuri
de Losmea. Olemme nähneet, kuinka hän hetkisen koetti taistella
kuvernöörin tahtoa vastaan ja taipui nähdessään tämän päättäneen
puolustautua viimeiseen asti.
Majuri oli urhoollinen, hyvä, kunnon mies. Monien kärsimyksiä hän
saikin lieventymään tultuansa nimitetyksi Bastiljiin. Mutta kansa ei
tästä tiennyt. Se piti loistavaan asuun puettua miestä kuvernöörinä.
Kuvernööri oli harmaassa puvussa; hän oli riistänyt rinnastaan Pyhän
Ludvigin ritarikunnan nauhan, ja kun ainoastaan ne, jotka hänet
tunsivat, voivat varmasti sanoa, kuka hän oli, niin hän oli jossakin
määrin turvassa.
Tämän kaiken sai nähdä Gilbertin synkkä katse, joka aina oli tutkiva
ja tyyni keskellä häntä itseäänkin uhkaavia vaaroja. Bastiljista
lähtiessään oli Hullin kutsunut luokseen varmimmat ja hartaimmat
ystävänsä, tänä päivänä urhoollisimmin esiintyneet sotilaat, ja
neljä viisi oli noudattanut hänen käskyään, toteuttaakseen hänen
jalon aikeensa, pelastaakseen kuvernöörin. Kolmen miehen nimen on
puolueeton historia säilyttänyt. He olivat Arné, Chollat ja de Lépine.
Nämä miehet joiden edellä kulkivat Hullin ja Maillard, koettivat
varjella miestä, jonka kuolemaa satatuhatta vaati.
Heidän ympärilleen oli ryhmittynyt muutamia ranskalaiseen kaartiin
kuuluvia krenatöörejä, joiden univormut olivat viimeisen kolmen
päivän kuluessa saavuttaneet kansan suosion ja herättäneet sen
ihailua.
Launay saattoi välttää iskut niin kauan kuin hänen ylevämieliset
suojelijansa olivat hänen ympärillään, mutta hän ei päässyt
solvauksista ja uhkauksista vapaaksi.
Jouy-kadun kulmassa ei kaartin krenatööreistä, jotka Bastiljista
lähdettyä olivat liittyneet joukkoon, ollut ainoatakaan enää
jäljellä. Innostunut kansa tai laskelmiaan tekevät murhaajat olivat
riistäneet heistä toisensa toisen jälkeen, ja Gilbert oli nähnyt
heidän katoavan niinkuin rukousnauhan helmet putoilevat.
Silloin hän käsitti, että voitto päättyisi verisesti. Hän tahtoi
päästä korokkeena käytetyltä pöydältä, mutta rautaiset kädet
pidättivät häntä siellä. Voimattomuudessaan hän lähetti Billotin
ja Pitoun kuvernöörin avuksi, ja nämä ponnistivat kaikki voimansa
päästäkseen ihmislaineiden läpi sinne asti.
Puolustajien ryhmä kaipasikin jo apua. Chollat, joka koko päivänä ei
ollut syönyt mitään, tunsi voimiensa loppuvan ja vaipui pyörtyneenä
maahan. Suurella vaivalla saatiin hänet nostetuksi ja estettiin
toiset tallaamasta häntä jalkoihinsa.
Mutta muuriin oli syntynyt aukko, pato oli saanut halkeaman.
Muuan mies ryntäsi tästä aukosta ja tarttuen pyssynsä piippuun
tähtäsi sen tukilla kaikin voimin kuvernööriä päähän.
Mutta Lépine näki aiotun iskun, heittäytyi käsivarret levällään
Launayn suojaksi, ja saikin itse otsaansa sen lyönnin, joka oli
aiottu kuvernöörille.
Iskun huumaamana, veren sokaisemana hän horjuen nosti kätensä
kasvoilleen, ja kun hän jälleen saattoi nähdä, oli hän jo
kahdenkymmenen askeleen päässä kuvernööristä.
Tänä hetkenä Billot saapui hänen luokseen vetäen Pitouta jäljessään.
Hän huomasi kuvernöörin tulevan tunnetuksi siitä, että hän yksinään
oli avopäin. Billot otti oman hattunsa, ojensi kätensä ja pani hatun
kuvernöörin päähän. Launay kääntyi ja tunsi Billotin.
"Kiitos", sanoi hän, "mutta teette mitä tahansa, ette voi minua
pelastaa."
"Kun vain pääsemme Kaupungintalolle", sanoi Hullin, "vastaan kyllä
kaikesta."
"Sen uskon", vastasi Launay, "mutta pääsemmekö sinne asti?"
"Jumalan avulla ainakin koetamme", sanoi Hullin.
Oli syytä toivoa sitä, sillä alettiin jo tulla Kaupungintalon
torille. Mutta tämä oli täynnä kansaa, käsivarret paljaina, ja he
heiluttivat miekkoja ja peitsiä. Katuja kiertävä huhu oli kertonut
Bastiljin kuvernööriä ja majuria tuotavan, ja joukko odotti kuin
koiraparvi, jota kauan on pidätetty kuono tuleen päin näyttämässä
hampaitaan.
Heti, nähdessään kulkueen saapuvan, se ryntäsi sitä kohden.
Hullin huomasi ankarimman, viimeisen taistelun olevan edessä. Jos hän
vain sai Launayn portaitten juurelle ja siitä portaille, voitaisiin
pelastua.
"Avuksi, Elie, avuksi, Maillard, avuksi kaikki rohkeat ihmiset!"
huusi hän. "Meidän kaikkien kunnia on vaarassa!"
Elie ja Maillard kuulivat huudon. He hyökkäsivät kansanjoukkoa
vastaan. Mutta kansa väistyi heidän tieltään ja sulki rivit heidän
takanaan.
Elie ja Maillard joutuivat täten erilleen pääryhmästä, jonka luokse
eivät päässeet takaisinkaan.
Joukko huomasi, mitä se täten oli voittanut, ja rynnisti eteenpäin.
Jättiläiskäärmeen tavoin se kietoi renkaansa ryhmän ympärille. Billot
kiskaistiin paikaltaan, nostettiin ilmaan ja vietiin loitommalle.
Pitou, joka seurasi Billotia, joutui samaan pyörteeseen. Hullin
kompastui Kaupungintalon portaitten ensimmäiseen astuimeen ja kaatui.
Hän nousi, mutta kaatui kohta uudelleen, ja tällä kertaa Launay
kaatui hänen kerallaan.
Kuvernööri pysyi sinä, mitä hän oli. Hän ei valittanut, ei rukoillut
armoa, vaan huusi kovalla äänellä:
"Senkin tiikerit, älkää kiduttako minua, vaan tappakaa edes paikalla."
Tuskin koskaan on mitään määräystä täytetty niin täsmällisesti kuin
tätä. Silmänräpäyksessä kumartui suuri joukko kaatuneen Launayn
puoleen, ja aseelliset kädet kohosivat iskuun. Vähään aikaan ei
nähnyt mitään muuta kuin koukkuisia käsiä ja iskeviä aseita. Sitten
nousi ilmaan ruumiista irroitettu pää verisenä peitsen kärjessä.
Kasvoille oli jäänyt kylmä ja halveksiva hymy.
Hän oli ensimmäinen.
Gilbert oli nähnyt tämän kaiken. Tälläkin kertaa hän oli tahtonut
rientää avuksi, mutta parisataa kättä pidätti häntä. Hän kääntyi
poispäin ja huokasi syvään.
Tämä pää kohosi kuin tervehtiäkseen viimeisellä katseellaan juuri sen
ikkunan kohdalle, jonka ääressä Flesselles valtuusmiesten suojaamana
seisoi.
Äkkiä kuului kamala huuto siltä kohtaa, missä Launayn ruumis
makasi. Hänen taskujaan tyhjennettäessä oli löydetty kirje, jonka
kauppiaitten esimies oli hänelle lähettänyt ja jota hän oli näyttänyt
de Losmelle.
Tämä kirje oli tällainen, niinkuin muistamme:
'Kestäkää paikallanne! Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja
lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.
_de Flesselles_.'
Hirveätä sadattelua kuului kadulta, kohoten Kaupungintalon ikkunaa
kohti, jonka ääressä Flesselles oli.
Tietämättä syytä tähän hän tajusi uhkauksen ja vetäytyi kiireesti
taaksepäin.
Mutta kansa oli hänet nähnyt ja tiesi, missähän oli. Kaikki riensivät
portaita ylös, ja tällä kertaa oli ryntäys niin yleinen, että
Gilbertiä kantavat miehet jättivät hänet seuratakseen tulvaa, joka
nousi vihanvimman vaikutuksesta.
Gilbertkin pyrki Kaupungintaloon, ei suinkaan uhatakseen, vaan
suojellakseen Flessellesiä. Hän oli jo ennättänyt nousta pari kolme
astuinta, kun tunsi jonkun vetävän häntä voimakkaasti taaksepäin. Hän
kääntyi vapautuakseen tästä viimeisestä kahleesta, mutta tällä kertaa
hän tunsi Billotin ja Pitoun.
"Oi", sanoi hän, joka ylempänä olevalta paikaltaan näki, mitä
tapahtui torilla, "mitä tuolla tehdään!?"
Ja hän osoitti kädellään Tixeranderie-katua.
"Tulkaa, tohtori, tulkaa", pyysivät Billot ja Pitou yhtaikaa.
"Niitä murhaajia!" huusi tohtori. "Niitä murhaajia!"
Siinä hetkenä näet kaatui majuri de Losme kirveen iskusta. Vihassaan
kansa sekoitti itsekkään ja julman kuvernöörin, joka oli ollut
onnettomien vankien vainooja, ja jalon miehen, joka aina oli
koettanut niitä suojata.
"Niin, niin", sanoi hän, "lähtekäämme pois, sillä minua alkaa
hävettää, että tuollaiset miehet ovat minut vapauttaneet."
"Tohtori", sanoi Billot, "olkaa siitä varma, että siellä taistelleet
eivät täällä tee murhia."
Samassa kun tohtori astui portaita alas, joita hän oli aikonut nousta
auttaakseen Flessellesiä, syöksyi ovesta mennyt joukko takaisin.
Keskellä tätä ihmisvirtaa rimpuili muuan mies.
"Palais-Royaliin! Palais-Royaliin!" huusi kansa.
"Niin, hyvät ystävät, niin, ystävät, Palais-Royaliin!" kertasi mies.
Ja hän vyöryi virtaa kohden, niinkuin ihmishyöky ei olisikaan
tahtonut viedä häntä Palais-Royaliin, vaan suoraan Seine-jokeen.
"Siinä on jälleen mies, jonka he aikovat teurastaa!" huudahti
Gilbert. "Koettakaamme pelastaa ainakin tämä."
Mutta tuskin hän oli ennättänyt lausua nämä sanat, kun kuului
pistoolin laukaus ja Flesselles katosi savuun.
Gilbert peitti molemmin käsin silmänsä karvaan suuttumuksen vallassa.
Hän kirosi tätä kansaa, joka suuruudestaan huolimatta ei voinut pysyä
puhtaana, vaan tahri voiton kolminkertaisella murhalla.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, näki hän kolme päätä peitsien nenässä.
Ensimmäinen oli Flessellesin, toinen de Losmen ja kolmas de Launayn.
Yksi oli kaupungintalon portaiden yläpäässä, toinen keskellä
Tixeranderie-katua ja kolmas Pelletier-rantakadun keskellä.
Täten ne muodostivat kolmion.
"Oi, Balsamo, Balsamo!" lausui tohtori huoaten, "tuollainenko kolmio
siis edustaa vapautta?"
Ja hän pakeni Vannerie-kadulle, vieden mukanaan Billotin ja Pitoun.


XX
SEBASTIEN GILBERT

Blanche-Mibray-kadun kulmassa tohtori tapasi ajurin, jota hän
viittasi seisahtumaan, ja nousi vaunuihin. Billot ja Pitou saivat
myös sijansa niissä.
"Louis-le-Grandin opistolle!" käski Gilbert istahtaen vaunujen
takaistuimelle syviin mietteisiin vaipuneena; Billot ja Pitou eivät
tahtonet niitä häiritä.
He kulkivat Seine-virran yli, poikkesivat Cité-kadulle, sieltä
Saint-Jacques-kadulle ja saapuivat koulun edustalle.
Pariisi oli kiihkoissaan. Uutinen oli levinnyt kaikkialle.
Grève-torilla tapahtuneet murhat liittyivät loistaviin kuvauksiin
Bastiljin valloituksesta. Kasvoilla näkyi erilaisia ilmeitä, riippuen
siitä, mitä kukin tunsi -- sielun salamoita, jotka välkähtelivät
näkyviin.
Gilbert ei ollut katsonut vaunujen ikkunasta, eikä lausunut
ainoatakaan sanaa. Suuren joukon kunnianosoituksissa on aina
jotakin naurettavaa, ja hän näki oman voittokulkunsa siinä valossa.
Sitäpaitsi hänestä tuntui, että olipa hän tehnyt mitä tahansa
estääkseen verta vuotamasta, oli muutama pisara siitä pärskynyt
hänenkin päällensä.
Tohtori astui vaunuista koulun portilla ja viittasi Billotia mukaansa.
Pitou jäi hienotuntoisena vaunuihin.
Sebastien oli vielä sairashuoneessa. Saatuaan tietää tohtori
Gilbertin saapuneen, vei johtaja itse hänet tapaamaan poikaansa.
Vaikka Billot ei ollutkaan mikään erikoinen huomioiden tekijä, niin
hän tuntiessaan isän ja pojan luonteet, silmäili tarkkaavana kaikkea
näkemäänsä.
Yhtä heikko, ärtyinen, hermostunut kuin lapsi oli ollut
epätoivossaan, yhtä tyyni ja hillitty hän oli ilossaan.
Nähdessään isänsä hän kalpeni kykenemättä hiiskumaan sanaakaan.
Huulet värähtivät hiukan.
Sitten hän heittäytyi Gilbertin kaulaan päästäen ilonhuudahduksen,
joka tuntui tuskan huudolta, ja piti häntä lujasti syliinsä
suljettuna.