Bastiljin valloitus - 16

parantaneen toivottomia tapauksia sekä taistelukentällä että
ameriikkalaisissa sairaaloissa. Kenraali kertoi teidän vaivuttaneen
heidät keinotekoiseen uneen, joka siinä määrin oli oikean kuoleman
kaltaista, että saattoi erehtyä."
"Tämä keinotekoinen kuolema on tulos tieteestä, joka tähän asti on
vielä melkein tuntematon muille kuin muutamille valituille, mutta
joka kyllä ajan mittaan tulee yleiseksi."
"Se on mesmerismiä? Eikö olekin?" kysyi rouva de Staël hymyillen.
"Niin juuri, mesmerismiä."
"Oletteko ehkä ollut sen mestarin oppilaana?"
"Mesmer ei valitettavasti ollut itsekään muuta kuin oppilas.
Mesmerismi eli magnetismi oli muinaisaikuinen tiede, jonka jo
kreikkalaiset ja egyptiläiset tunsivat. Se hukkui Keskiajan mereen.
Shakespeare aavistaa sen _Macbethissaan_. Urbain Grandier löysi sen
ja sai sen johdosta, kuolemantuomionsa. Mutta suuri mestari, minun
opettajani, on kreivi de Cagliostro."
"Tuo puoskari!" virkahti rouva de Staël.
"Rouva paroonitar, älkäähän tuomitko aikalaistenne tavoin, vaan
arvostelkaa niinkuin jälkimaailma tuomitsee. Tiedoistani saan kiittää
tuota puoskaria ja maailma ehkä vapauttaan."
"Olkoon niin", vastasi rouva de Staël hymyillen. "Minä puhun
tuntematta mitään, te puhutte tuntien kaiken alkusyyn; luultavaa siis
on, että te olette oikeassa ja minä väärässä... Mutta palatkaamme
meihin. Miksi olette ollut niin kauan poissa Ranskasta? Miksi ette
ole tullut ottamaan paikkaanne Lavoisierin, Cabanisin, Condorcetin,
Baillyn ja Louisin seurassa?"
Tämän viimeisen nimen kuullessaan Gilbert punastui hiukan.
[Hovilääkäri Louis tunsi kreivitär de Charnyn ja Gilbertin
nuoruudenaikaisen salaisuuden. -- _Suom._]
"Minun täytyy vielä paljon tutkia; en voi heti asettua mestarien
rinnalle."
"Olette siis nyt kuitenkin saapunut tänne, mutta sopimattomaan
aikaan. Isäni, joka mielellään olisi tahtonut edistää asioitanne, on
jo kolme päivää ollut kuninkaan epäsuosiossa."
Gilbert hymyili.
"Rouva paroonitar", sanoi hän keveästi kumartaen, "kuusi päivää
sitten jouduin parooni Neckerin määräyksestä Bastiljiin."
Rouva de Staël punastui vuorostaan.
"Sanotte sellaista, mikä minua suuresti ihmetyttää. Oletteko ollut
Bastiljissa?"
"Olen kyllä."
"Mitä olitte tehnyt?"
"Ainoastaan ne, jotka minut sinne ovat toimittaneet, voivat sen
minulle sanoa."
"Mutta olette siis päässyt sieltä pois?"
"Olen, sillä Bastiljia ei ole enää olemassa."
"Mitä, eikö Bastiljia ole olemassa?" sanoi rouva de Staël
teeskennellen hämmästystä.
"Ettekö ole kuullut kanuunain pauketta?"
"Olen kyllä, mutta sellainen pauke ei vielä ilmaise mitään."
"Sallikaa minun huomauttaa, että rouva de Staël, parooni de
Neckerin tytär, ei tänä hetkenä voi olla tietämättä, että kansa on
valloittanut Bastiljin."
"Vakuutan teille", vastasi paroonitar hiukan hämillään, "että isäni
lähdettyä en ole kuullut mitään näistä tapauksista ja olen vain
surrut hänen lähtöään."
"Rouva paroonitar", sanoi Gilbert, "valtion kuriirit ovat siksi
paljon tottuneet käymään Saint-Ouenin linnassa, että näinä neljänä
tuntina, jotka ovat kuluneet Bastiljin valloituksesta, ainakin yhden
on täytynyt eksyä tänne."
Paroonitar huomasi, ettei hän voinut vastata mitään valehtelematta
suoraan. Valehteleminen oli hänelle vastenmielistä. Hän siirsi
keskustelun toisaanne.
"Ja mikä saattaa teidät kunnioittamaan minua käynnillänne?" kysyi hän.
"Haluaisin saada puhutella parooni Neckeriä."
"Tiedättehän, ettei hän ole enää Ranskassa."
"Minusta paroonin lähtö tuntui siksi mahdottomalta, siksi
epäpoliittiselta, sillä täytyihän hänen seurata olojen kehitystä..."
"Että...?"
"Että uskoin varmasti teidän, rouva paroonitar, ilmaisevan minulle,
missä hän on."
"Te tapaatte hänet Brysselissä."
Gilbert loi paroonittareen tutkivan katseen.
"Kiitos", sanoi hän kumartaen. "Lähden siis Brysseliin, koska minulla
on hänelle ilmoitettavana hyvin tärkeitä asioita."
Rouva de Staël näytti hiukan epäröivän, sitten hän sanoi:
"Kaikeksi onneksi tunnen teidät ja tiedän teidät hyvin vakavaksi
mieheksi, sillä noiden asioiden merkitys voi vähetä, jos toinen
on välittäjänä... Mitä tärkeätä voi ollakaan enää isälleni hänen
jouduttuansa epäsuosioon, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?"
"On tulevaisuus. Ja kenties minä en voi olla kokonaan vaikuttamatta
tulevaisuuteen. Mutta onhan tämä tarpeetonta. Pääasia on minulle
tavata parooni de Necker... Te siis sanotte hänen olevan Brysselissä?"
"Niin."
"Tarvitsen kaksikymmentä tuntia tätä matkaa varten. Tiedättekö,
mitä merkitsee kaksikymmentä tuntia vallankumouksen aikaan
ja kuinka paljon voi tapahtua kahdessakymmenessä tunnissa?
Kuinka ajattelemattomasti parooni menettelikään järjestäessään
kahdenkymmenen tunnin välimatkan itsensä ja tapausten, käden ja
päämäärän välille!"
"Te kauhistutatte minua", sanoi rouva de Staël, "ja alan todellakin
uskoa, että isäni on menetellyt ajattelemattomasti."
"Minkä sille mahtaa, kun kerran näin on tapahtunut. Minulla ei ole
siis enää muuta tehtävää, kuin pyytää teiltä anteeksi, että olen
häirinnyt. Hyvästi, madame."
Mutta paroonitar pidätti häntä.
"Johan sanoin, että säikytätte minua", jatkoi hän. "Teidän täytyy
selittää kaikki, sanoa jotakin rauhoittavaa."
"Tänä hetkenä täytyy minun ajatella niin paljon mieskohtaisia
etujani", sanoi Gilbert, "etten mitenkään voi ajatella toisten
huolia. Nyt on kysymyksessä henkeni ja kunniani, samoin kuin olisi
ollut parooni de Neckerin laita, jos hän olisi voinut heti kuulla
kaiken sen, mitä sanon hänelle vasta kahdenkymmenen tunnin kuluttua."
"Hyvä herra, sallikaa minun muistaa eräs seikka, jonka jo kauan aikaa
olen unohtanut, -- ettei tällaisia asioita saa pohtia taivasalla,
puistossa, missä jokainen voi meitä kuunnella."
"Olen teidän talossanne", sanoi Gilbert, "ja sallikaa siis minun
huomauttaa, että te itse olette valinnut paikan, missä olemme. Mitä
tahdotte? Noudatan määräyksiänne."
"Että suvaitsette lopettaa tämän keskustelun työhuoneessani."
"Ahaa", tuumi Gilbert, "jos tahtoisin saattaa hänet hämilleen, niin
kysyisin, onko hänen työhuoneensa Brysselissä."
Mutta mitään kysymättä hän alkoi seurata paroonitarta, joka kiireesti
läksi astumaan linnaa kohden.
Linnan edustalla odotti sama palvelija, joka oli saattanut Gilbertin
puistoon. Rouva de Staël viittasi hänelle ja avaten itse ovet vei
Gilbertin työhuoneeseensa, -- miellyttävään olinpaikkaan, -- missä
oli pikemmin miehekäs kuin naisekas leima; toinen ovi ja kaksi
ikkunaa olivat puistoon päin, joten yksikään vieras ei voinut sinne
tulla eikä edes katsoakaan.
Sinne tultuaan paroonitar sulki oven ja kääntyi Gilbertin puoleen.
"Ihmiskunnan nimessä", lausui hän, "ilmaiskaa minulle, mikä tärkeä
seikka teillä on isälleni ilmoitettavana ja miksi siis olette tullut
Saint-Oueniin."
"Jos isänne voisi kuulla sanani", virkkoi Gilbert, "jos hän voisi
tietää, että olen sama mies, joka olen lähettänyt kuninkaalle
salaiset, mietelmäni _Ajatusten ja edistyksen tilanteesta_, niin
olen varma siitä, että parooni de Necker ilmestyisi heti ja sanoisi:
'Tohtori Gilbert, mitä asiaa teillä on minulle? Puhukaa, minä
kuuntelen.'"
Tuskin oli Gilbert lopettanut tämän lauseen, kun Vanloon maalaaman
seinätäytteen taakse kätketty ovi aukeni hiljaa ja parooni Necker
astui hymyillen kapeille kiertoportaille, joiden yläpäästä hohti
lampun valo.
Silloin rouva de Staël kumarsi Gilbertille, suuteli isäänsä otsalle,
poistui samaa tietä kuin tämä oli tullut, nousi portaita, sulki
seinätäytteen ja katosi.
Necker lähestyi Gilbertiä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Tässä olen, tohtori Gilbert. Mitä asiaa teillä on minulle? Olen
valmis kuuntelemaan."
Molemmat istuutuivat.
"Herra parooni", aloitti Gilbert, "ilmaisen teille salaisuuden, joka
paljastaa kaikki ajatukseni. Minä se neljä vuotta sitten toimitin
kuninkaalle kirjan, joka selosti Euroopan nykyistä tilaa; ja minä
sittemmin olen lähettänyt hänelle Yhdysvalloista teoksia, jotka
käsittelevät kaikkia sovitteluja ja sisäisiä hallintojärjestelmiä,
joista on ollut puhe Ranskassa."
"Joista kirjoista hänen majesteettinsa aina on puhunut minulle
mitä suurimmalla ihastuksella ja syvällä kauhulla", sanoi parooni
kumartaen.
"Niin, sillä ne ilmaisivat hänelle totuuden. Silloin oli
kauhistuttavaa kuulla totuutta, ja kun kaikki tänään on muuttunut
todellisuudeksi, on sitä kai vielä kauhistuttavampaa katsella?"
"Ehdottomasti", sanoi Necker.
"Onko kuningas antanut teille näitä kirjoja?"
"Ei kaikkia. Kaksi ainoastaan. Toinen koski valtion varoja, ja te
olitte paria pientä kohtaa lukuunottamatta samaa mieltä kuin minäkin.
Näinkin se on ollut minulle hyvin suuri kunnia."
"Ei siinä kaikki. Muuan kirja ennusti hänelle kaikki ne asiat, jotka
nyt ovat täyttyneet."
"Niinkö?"
"Niin."
"Ja mitkä asiat? Sanokaahan."
"Mainitsen kaksi. Toinen oli se, että hänen eräänä päivänä täytyy
muiden sitoumustensa vuoksi erottaa teidät."
"Ennustitteko hänelle minun joutuvan epäsuosioon?"
"Ennustin."
"Siinä on toinen asia. Mutta mikä oli toinen?"
"Oletteko ennustanut Bastiljin valloituksen?"
"Herra parooni, Bastilji ei ollut enää vain kuninkaallinen vankila,
se oli tyranniuden tunnuskuva. Vapaus alkoi tunnuskuvan tuhoamisella.
Vallankumous täydentää kaiken muun."
"Oletteko punninnut sanojenne kantavuutta?"
"Epäilemättä."
"Ettekä pelkää lausua ääneen tuollaista teoriaa?"
"Miksi sen tekisin?"
"Teillehän voisi käydä huonosti."
"Herra Necker", sanoi Gilbert hymyillen, "kun tulee juuri
Bastiljista, ei pelkää enää mitään."
"Tuletteko Bastiljista?"
"Tulen, juuri tänään."
"Ja miksi olitte Bastiljissa?"
"Sitä kysyn teiltä."
"Minultako?"
"Niin juuri."
"Ja miksi minulta?"
"Siksi, että te minut sinne toimititte."
"Minäkö toimitin teidät Bastiljiin?"
"Kuusi päivää sitten. Eihän siitä ole kovin pitkää aikaa, joten
teidän pitäisi se muistaa."
"Se on mahdotonta."
"Tunnetteko nimikirjoitustanne?"
Ja Gilbert näytti entiselle ministerille Bastiljin luettelon lehteä
ja siihen liitettyä vangitsemiskäskyä.
"Tunnen kyllä", vastasi Necker, "tämä on oikea vangitsemiskäsky.
Tiedättehän, että olen kirjoittanut mahdollisimman harvan alle ja
että tämäkin mahdollisimman pieni määrä nousi neljään tuhanteen
vuodessa. Huomasin jättäessäni virkani, että minut oli pantu
kirjoittamaan nimeni muutamien avointenkin lomakkeiden alle.
Valitettavasti on juuri tämä teidän ollut niiden joukossa."
"Minä en siis mitenkään voi syyttää teitä vangitsemisestani?"
"Ette suinkaan."
"Mutta", sanoi Gilbert hymyillen, "ymmärrättehän uteliaisuuteni.
Täytyyhän minun saada tietää, ketä minun on kiitettävä
vangitsemisestani. Olkaa siis niin hyvä ja ilmoittakaa se minulle."
"Se on hyvin helppoa. Varovaisuuden vuoksi en milloinkaan jättänyt
kirjeitäni ministeristöön, vaan toin ne tänne joka ilta. Tämän kuun
kirjeet ovat tämän kaapin B-laatikossa. Etsikäämme G-kirjaimen
kohdalta."
Necker avasi laatikon ja selaili suurta kirjepinkkaa, jossa saattoi
olla viisi- tai kuusisataa kirjettä.
"En säilytä muita kuin ne kirjeet, joiden avulla voin puolustautua
joutuessani edesvastuuseen", sanoi entinen ministeri, "Pannessani
toimeen vangitsemisen hankin itselleni vihamiehen. Olen siis varmasti
torjunut iskun. Ihmettelisin, ellen sitä olisi tehnyt. G... G...,
tässä se on, Gilbert. Se isku on teitä kohdannut kuningattaren
hovipiiristä."
"Vai kuningattaren hovipiiristä?"
"Niin, pyydetään vangitsemiskäsky erään herra Gilbertin
pidättämiseksi. Ei mainita mitään ammattia. Mustat silmät, musta
tukka. Sitten tuntomerkit. Matkustaa Havresta Pariisiin. Tuo Gilbert
olitte siis te?"
"Minä. Voitteko luovuttaa minulle tuon kirjeen?"
"En, mutta voin ilmaista teille, kenen nimi on sen alla."
"Sanokaa."
"Kreivitär de Charny."
"Kreivitär de Charny", lausui Gilbert. "En tunne häntä. En ole
hänelle tehnyt mitään."
Ja hän kohotti päänsä kuin etsiäkseen muistoistaan.
"Tähän liittyy vielä pieni lisäys, ilman allekirjoitusta, mutta
käsialan tunnen. Katsokaa."
Gilbert kumartui ja luki kirjeen reunasta sanat: "Toimitettava
viipymättä se, mitä kreivitär de Charny pyytää."
"Kummallista", sanoi Gilbert. "Kuningattaren sekaantumisen minä vielä
voisin ymmärtää, sillä kirjassani oli puhe hänestä ja Polignaceista.
Mutta tuo kreivitär de Charny..."
"Ettekö tunne häntä?"
"Se on varmaankin tekonimi. Mutta enhän muutenkaan tunne Versaillesin
aatelistoa, kun olen ollut viisitoista vuotta poissa Ranskasta. Olen
käynyt sillä välin täällä vain kaksi kertaa, ja viimeksi lähdin neljä
vuotta sitten. Sanokaahan, kuka tuo kreivitär de Charny on?"
"Kuningattaren ystävätär, uskottu. Kreivi de Charnyn ihailtu puoliso,
kaunotar ja hyve samalla kertaa, siis oikea ihmeolento."
"Mutta minä en tunne sitä ihmeolentoa."
"Jos niin on asian laita, hyvä tohtori, niin uskokaa siis, että
olette jonkun valtiollisen juonen uhri. Puhuittehan kreivi de
Cagliostrosta?"
"Kyllä."
"Olette tuntenut hänet?"
"Hän on ollut ystäväni, enemmän kuin ystäväni, -- opettajani, enemmän
kuin opettajani, -- pelastajani."
"Siis on joko Itävalta tai paavinistuin vaatinut teidän
vangitsemistanne. Olettehan kirjoittanut kirjoja."
"Niinpä kyllä."
"Aivan oikein. Kaikki nämä pikkumaiset kostonhankkeet kiertävät
kuningatarta, joutuvat hänen läheisyyteensä niinkuin kompassin neula
kääntyy pohjoiseen, kun magneetti vetää rautaa puoleensa. Teitä
vastaan on tehty liitto, teitä on seurattu. Kuningatar on pannut
kreivitär de Charnyn kirjoittamaan kirjeen, poistaakseen kaikki
epäluulot. Siinä on salaisuuden selitys."
Gilbert mietti hetkisen.
Tällöin hän muisti sen varastetun lippaan, jonka kanssa ei
Itävallalla, ei paavillisella istuimella eikä kuningattarella ollut
mitään tekemistä. Tämä asia johdatti hänet oikealle tolalle.
"Ei", sanoi hän, "se ei ole syynä, ei voi olla. Mutta samapa tuo,
siirtykäämme toisiin asioihin."
"Mihin?"
"Teihin?"
"Minuun? Mitä asiaa teillä on minulle?"
"Se, jonka itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, -- että kolmen
päivän päästä olette jälleen virassanne ja että silloin saatte
hallita Ranskaa niin itsevaltiaasti kuin haluatte."
"Niinkö luulette?" sanoi Necker hymyillen.
"Niin tekin, koska ette ole Brysselissä."
"Mikä on lopputulos?" virkkoi Necker. "Meidänhän on päästävä
lopputulokseen."
"Ja se on tämä. Ranska on teitä rakastanut, pian se jumaloi teitä.
Kuningatar oli jo väsynyt siihen, että teitä rakastettiin; kuningas
väsyy siihen, että teitä jumaloidaan. He tavoittelevat silloin kansan
suosiota teidän kustannuksellanne, ettekä te sitä salli. Te joudutte
silloin vuorostanne kansan epäsuosioon. Rakas parooni Necker, kansa
on nälkäinen leijona, joka nuolee vain ravitsevaa kättä, olkoon tämä
käsi kenen tahansa."
"Ja sitten?"
"Sittenkö? Te joudutte unohduksiin."
"Minäkö? Unohduksiin!"
"Juuri niin."
"Ja mikä minut siihen saattaa?"
"Olot ja tapaukset."
"Kautta kunniani, tehän puhutte kuin profeetta."
"Pahaksi onneksi olenkin hiukan sellainen."
"Mitä siis tapahtuu?"
"Mitä tapahtuu, sitä ei ole vaikea arvata, sillä se jo itää
Kansalliskokouksessa. Esiin astuu puolue, joka nyt nukkuu, --
erehdyin, joka valvoo, mutta pysyy piilossa. Tämän puolueen
päällikkönä on periaate, sen aseena ajatus."
"Kyllä ymmärrän. Te puhutte orleansilaisesta puolueesta."
"En. Siitä olisin sanonut, että sen päällikkönä on mies ja aseena
kansansuosio. Puhun puolueesta, jonka nimeä minulle ei vielä ole edes
mainittukaan, tasavaltalaisesta puolueesta."
"Tasavaltalaisesta puolueestako? Jopa nyt jotakin!"
"Ettekö usko sitä?"
"Haaveilua!"
"Niin, haaveilua tulen kidassa, joka nielee teidät kaikki."
"No, lyöttäydynpä siis tasavaltalaiseksi! Olenkin jo sitä."
"Geneveläinen tasavaltalainen, aivan oikein."
"Mutta onhan minun mielestäni tasavaltalainen aina tasavaltalainen."
"Siinä on erehdys, herra parooni. Meidän tasavaltalaisemme
eivät muistuta laisinkaan muiden maiden tasavaltalaisia.
Meidän tasavaltalaisemme nielaisevat ensin kaikki etuoikeudet,
sitten aateliston ja sitten kuninkuuden. Te liitytte meidän
tasavaltalaisiimme, mutta he joutuvat perille ilman teitä, sillä te
ette tahdo seurata heitä sinne, minne he menevät. Ei, parooni de
Necker, te erehdytte, ette te ole tasavaltalainen."
"Jos sillä käsitätte tuota kaikkea, niin en todellakaan ole. Minä
rakastan kuningasta."
"Niin minäkin", sanoi Gilbert, "ja kaikki ihmiset tänä hetkenä
rakastavat samoin kuin mekin. Jos sanoisin tämän kaiken teitä
tyhmemmälle ihmiselle, niin minulle vihellettäisiin, minua
pilkattaisiin. Mutta uskokaa sanojani, herra parooni."
"Sen kyllä tahtoisinkin tehdä, jos tämä olisi otaksuttavaa, mutta..."
"Tunnetteko salaiset seurat?"
"Olen paljon kuullut niistä puhuttavan."
"Uskotteko niihin?"
"Uskon niiden olemassaoloon, mutta en niiden kaikkivoipaisuuteen."
"Kuulutteko mihinkään sellaiseen?"
"En."
"Oletteko edes vapaamuurari?"
"En."
"Mutta, herra ministeri, minä olen!"
"Olette siis jäsen?"
"Kaikkien seurojen jäsen. Herra ministeri, olkaa varuillanne, sillä
suunnattoman suuri verkko kietoo kaikki valtaistuimet. Näkymätön
tikari uhkaa kaikkia hallitsijoita. Meitä on kolme miljoonaa veljeä,
kaikissa maissa ja kaikissa yhteiskuntaluokissa. Meillä on ystäviä
rahvaan keskuudessa, porvaristossa, aatelistossa, prinsseissä, jopa
hallitsijoissakin. Olkaa varuillanne, herra de Necker; hallitsija,
jonka edessä kiivastutte, on ehkä jäsen. Palvelija, joka teille
kumartaa, on ehkä jäsen. Henkenne ei ole turvassa, omaisuutenne ei
ole turvassa, ei edes kunnianne ole turvassa. Kaikkea vallitsee
näkymätön voima, jota vastaan ette voi taistella, kun ette tunne
sitä, ja joka voi teidät tuhota, sillä se tuntee teidät. Katsokaahan,
nämä kolme miljoonaa ihmistä ovat jo saaneet aikaan ameriikkalaisen
tasavallan, ne koettavat nyt saada aikaan ranskalaisenkin tasavallan,
sitten ne koettavat muodostaa euroopalaisen tasavallan."
"Mutta", sanoi Necker, "Yhdysvaltojen tasavalta ei minua säikytä:
omaksun hyvin mielelläni sen ohjelman."
"Niin kyllä, mutta Ameriikasta meihin on olemassa syvä kuilu.
Ameriikka on uusi maa, ilman ennakkoluuloja, ilman etuoikeuksia,
ilman kuninkuutta, hedelmällinen maa, raiskaamaton metsä. Ameriikan
toisella puolen on meri, joka sille avaa kaupan, ja toisella puolen
aukeus, joka tarjoo kaikki mahdollisuudet sen asukkaille. Mutta
Ranska!... Mitä kaikkea saakaan hävittää Ranskassa, ennenkuin se
muistuttaa Ameriikkaa!"
"Mihin te tällä kaikella tähtäätte?"
"Siihen, minne ehdottomasti joudumme. Mutta tahdon päästä siihen
suuremmitta kolauksitta, asettamalla yrityksen etunenään kuninkaan."
"Lipuksiko?"
"Ei, vaan kilveksi."
"Kilveksi!" sanoi Necker hymyillen. "Ette te tunne kuningasta, jos
tahdotte saada hänet näyttelemään sellaista osaa."
"Tunnen kyllä. Hyvä Jumala, hänhän on sellainen mies, jommoisia olen
nähnyt tuhansia pienten ameriikkalaisten piirikuntien etunenässä,
kunnon mies, vailla majesteettiutta, vailla vastustamiskykyä, vailla
aloitekykyä, mutta eihän sille mahda mitään. Vaikkapa hänellä ei
olisi mitään muuta kuin hänen pyhä kuninkaallinen arvonimensä, niin
sekin on aina vallituksena äsken mainitsemiani miehiä vastaan, ja
olkoon vallitus kuinka heikko tahansa, niin se on sentään parempi
kuin ei mitään. -- Muistan taistellessani Pohjois-Ameriikan villejä
heimoja vastaan", jatkoi hän, "viettäneeni kokonaisia öitä pienen
pensaikon takana. Vihollinen oli virran toisella puolen ja ampui
meitä kohden. Pensaikko ei merkitse suurtakaan, vai mitä? Mutta
sen sanon teille, että sydämeni sykki rauhallisemmin tuollaisen
pensaikon takana, jonka oksat kuula taittoi kuin ne olisivat olleet
lankoja, kuin aukealla tasangolla. Kuningas on minun pensaikkoni.
Hänen takanaan näen vihollisen, mutta vihollinen ei näe minua. Tämän
tähden, oltuani New Yorkissa tai Filadelfiassa tasavaltalainen, olen
Ranskassa kuningasmielinen. Siellä meidän diktaattorimme nimi oli
Washington. Herra ties, mikä sen nimeksi täällä tulee: tikari vaiko
mestauslava."
"Te näette kaikki verenkarvaisena, tohtori!"
"Te näkisitte kaikki samanvärisenä, jos olisitte minun kerallani
ollut tänään Grève-torilla!"
"Se on totta. Olen kuullut siellä surmatun ihmisiä."
"Katsokaahan, rahvas on kyllä sinänsä hyvä... mutta kun sen voima
kerran...! Oi te ihmismyrskyt", huudahti tohtori Gilbert, "kuinka
heikkoja teidän rinnallanne ovat taivaan myrskyt!"
Necker kävi miettiväiseksi.
"Ikävä, etten saa pitää teitä rinnallani", sanoi hän. "Tarpeen tullen
te voisitte olla hyvänä neuvonantajana."
"Teidän rinnallanne, herra parooni, en olisi niin hyödyllinen, en
ainakaan Ranskalle, kuin siellä, minne aion päästä."
"Mihin siis pyritte?"
"Kuulkaahan. Valtaistuimen lähellä on suuri valtaistuimen vihollinen,
kuninkaan luona suuri kuninkaan vihollinen: se on kuningatar.
Naisparka, joka unohtaa, että hän on Maria Teresian tytär, taikka
joka ei muista sitä muutoin kuin ylpeilläkseen siitä. Hän uskoo
pelastavansa kuninkaan, ja hän syöksee turmioon muutakin kuin
kuninkaan, koko kuninkuuden. Meidän, jotka rakastamme kuningasta,
jotka rakastamme Ranskaa, meidän täytyy liittyä yhteen ja kukistaa
tämä mahti, hävittää tämä vaikutusvoima."
"Tehkää siis niinkuin sanoin teille: jääkää luokseni. Auttakaa minua."
"Jos jään luoksenne, niin meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa
toimintamuoto; te olisitte minä, minä olisin te. Meidän täytyy erota,
ja silloin me painamme kaksin verroin enemmän."
"Ja mihin tällä kaikella pääsemme?"
"Voimme viivästyttää lopputurmaa, mutta emme suinkaan sitä estää,
vaikkakin olen varma sellaisesta apulaisesta kuin markiisi de
Lafayettesta."
"Onko Lafayette tasavaltalainen?"
"Sen verran kuin joku markiisi voi olla. Jos meidän ehdottomasti
täytyy alistua tasa-arvoisuuteen, niin valitkaamme ainakin
suuraatelisten rinnallaolo. Minä rakastan tasa-arvoisuutta, joka
kohottaa, mutta en sitä, joka alentaa."
"Ja te siis vastaatte Lafayettesta?"
"Ellei häneltä vaadita muuta kuin kuntoa, urhoollisuutta ja
uhrautumista, niin vastaan hänen mukanaolostaan."
"Sanokaa, mitä siis tahdotte?"
"Suosituskirjettä hänen majesteetilleen kuningas Ludvig XVI:lle."
"Teidän vertaisenne mies ei kaipaa suosituskirjettä, vaan pääsee
ilman sitäkin minne tahtoo."
"Ei, tahdon esiintyä teidän kätyrinänne, se on edullisempaa.
Aikeisiini kuuluu juuri se, että te suosittelette minua."
"Ja mitä tavoitatte?"
"Tahdon päästä kuninkaan ylimääräiseksi lääkäriksi."
"Se on helppoa. Mutta kuningatar?"
"Kun kerran olen päässyt kuninkaan luo, niin se on minun asiani."
"Mutta jos hän vainoo teitä?"
"Silloin teen kuninkaan lujatahtoiseksi."
"Kuninkaan lujatahtoiseksi? Jos sen saatte aikaan, niin olette
enemmän kuin ihminen."
"Se, joka saa ruumiin hoidettavakseen, on epäkelpo, ellei hän pääse
johtamaan sieluakin."
"Mutta ettekö arvele tavoittaessanne kuninkaan lääkärin paikkaa
häiritseväksi entisyydeksenne sitä, että olette ollut vankina
Bastiljissa?"
"Sitä parempi vain minulle. Onhan minua, teidän oman arvelunne
mukaan, vainottu filosofina."
"Sitä pelkään."
"Kuningas kohottaa arvoaan, saavuttaa kansan suosion, ottamalla
lääkärikseen Rousseaun oppilaan, uusien oppien levittäjän,
Bastiljista vapautuneen vangin. Kun ensi kerralla tapaatte kuninkaan,
huomauttakaa tästä."
"Olette yhä oikeassa. Mutta kun kerran olette päässyt kuninkaan
lähettyville, voinko luottaa teihin?"
"Täydellisesti, niin kauan kuin pysytte siinä valtiollisessa
järjestelmässä, jonka omaksumme."
"Mitä lupaatte minulle?"
"Ilmoittaa teille ennakolta täsmälleen hetken, jolloin teidän on
erottava virasta."
Necker katsoi Gilbertiin ja sanoi sitten synkällä äänellä:
"Se on todellakin suurin palvelus, minkä ystävä voi osoittaa
ministerille, sillä se on viimeinen."
Ja hän istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan kuninkaalle.
Tällävälin Gilbert luki kirjeen uudelleen pohtien: "Kreivitär de
Charny! Kukahan se on?"
"Tässä", sanoi Necker ojentaen vähän ajan päästä Gilbertille
kyhäämänsä kirjeen. Gilbert otti ja luki sen. Sisältö oli seuraava:
'Sire!
Teidän Majesteettinne varmaankin kaipaa luotettavaa miestä, jonka
kanssa voitte puhella asioista. Viimeisen lahjan, viimeisen
palveluksen, jättäessäni kuninkaan, teen antamalla hänelle
tohtori Gilbertin. Sanon kylliksi Teidän Majesteetillenne, kun
ilmoitan, että tohtori Gilbert on maailman lahjakkain lääkäri
ja että hän on kirjoittanut hallinnosta ja politiikasta ne
muistelmat, jotka ovat herättäneet Teidän Majesteettinne suurta
huomiota.
Teidän Majesteettinne jalkojen juuressa
parooni _de Necker_.'
Necker ei päivännyt kirjettä. Hän ojensi sen uudelleen tohtorille
sinetillä suljettuna.
"Ja nyt olen Brysselissä, eikö niin?" sanoi hän.
"Tietysti, suuremmalla syyllä kuin koskaan ennen. Huomisaamuna muuten
saatte minulta kuulla uutisia."
Parooni naputti erityisellä tavalla seinätäytteeseen, ja rouva de
Staël tuli huoneeseen. Mutta tällä kertaa oli hänellä kukkaoksan
sijasta kädessään tohtori Gilbertin kirja.
Hän näytti sen nimilehteä tohtorille keikailevasti.
Gilbert sanoi hyvästi paroonille ja suuteli paroonittaren kättä,
tämän saattaessa häntä työhuoneen ovelle asti.
Ja hän palasi ajoneuvojen luo, missä Pitou ja Billot nukkuivat
etuistuimellaan, ajaja kuskipukillaan ja hevoset seisoen veltoilla
jaloillaan.


XXII
KUNINGAS LUDVIG XVI

Gilbertin, rouva de Staëlin ja parooni Neckerin kohtausta oli
kestänyt noin puolitoista tuntia. Gilbert palasi Pariisiin
neljänneksen yli yhdeksän, ajoi suoraan postitalolle, vuokrasi
hevoset ja ajoneuvot, ja sillaikaa kun Billot ja Pitou menivät
lepäämään pieneen hotelliin Thiroux-kadun varrelle, jonne Billot
Pariisissa käydessään tavallisesti poikkesi, Gilbert ajoi täyttä
laukkaa Versaillesia kohden.
Oli jo myöhä, mutta vähät välitti siitä Gilbert. Hänen kaltaisilleen
luonteille on toiminta sisäinen välttämättömyys. Saattoihan
sattua, että hän teki matkansa turhaan. Mutta mieluummin hän teki
turhan matkan kuin jäi paikalleen. Herkkähermoisille olennoille on
epävarmuus pahempi kidutus kuin kamalin todellisuus.
Hän saapui Versaillesiin puoli yksitoista. Tavalliseen aikaan
olisivat kaikki olleet vaipuneina syvään uneen. Mutta tänä iltana ei
kukaan nukkunut Versaillesissa. Kaikki olivat järkytettyjä Pariisin
tapahtumista.
Ranskalaiset kaartilaiset, henkivartiolaiset, sveitsiläiset
seisoivat ryhminä kaikkien pääkatujen risteyksissä puhellen
joko keskenään tai niiden kansalaisten kanssa, joiden
kuningasmielisyydestä he olivat varmoja.
Sillä onhan Versailles aina ollut kuningasmielinen kaupunki. Tämä
kuninkuuden, jopa kuninkaankin palvominen on juurtunut asukkaitten
sydämeen jonkinmoisena seutuun kuuluvana ominaisuutena. Kun he olivat
eläneet kuninkaiden lähettyvillä ja heidän kauttaan, heidän loistonsa
varjossa, -- kun aina olivat hengittäneet liljojen tuoksua, nähneet
kullan kimaltelevan pukimissa ja hymyn loistavan kuninkaallisilla
kasvoilla, tunsivat Versaillesin asukkaat, joille kuninkaat ovat
rakentaneet marmorisen ja graniittisen kaupungin, itsensä tavallaan
hieman kuninkaallisiksi. Ja vielä nytkin, kun marmorin rakoihin
on ilmestynyt sammal ja kivien välissä kasvaa ruohoa, kun kultaus
alkaa himmetä puukoristeista, kun puistojen varjo on synkkä kuin