Bastiljin valloitus - 09

Ja se väistyi entistä nopeammin tieltä.
Pitou katsoi eteensä ja huomasi, että matkaa portille oli korkeintaan
kolmekymmentä askelta.
"Jaksan!" sanoi hän lyhyesti kuin aito pytagoralainen.
Tehtävä kävi Pitoulle sitäkin helpommaksi, kun viisi kuusi väkevintä
miestä riensi auttamaan. Tästä oli seurauksena huomattavan suuri
toiminnan vauhdin lisääntyminen. Viiden minuutin päästä he olivat
Tuileriein portilla.
"Ja nyt yhteisvoimin", sanoi Billot.
"Hyvä on", sanoi Pitou, "kyllä ymmärrän. Me saamme tästä sotakoneen.
Roomalaiset nimittivät tällaista muurinmurtimeksi." Ja liikkeeseen
pantu hirsi iski hirveällä voimalla portin lukkoon.
Tuileriein sisäpuolella vahdissa olevat sotilaat riensivät
vastustamaan tätä ryntäystä. Mutta kolmannen sysäyksen jälkeen portti
aukeni, kääntyi saranoillaan, ja tähän ammottavaan ja pimeään kuiluun
syöksyi koko joukko.
Lambesqin herttua huomasi, että vangiksi jääneet olivatkin saaneet
pakotien. Hän raivostui. Hän karautti hevosellaan eteenpäin paremmin
tarkatakseen asemaa. Takana olevat rakuunat luulivat hyökkäyskäskyn
annetuksi. Kerran kiihtyneinä eivät hevoset enää voineet hillitä
vauhtiaan; miehet, joilla oli kostettavana Palais-Royal-torilla
kärsimänsä tappio, eivät kai juuri yrittäneetkään niitä hillitä.
Herttua huomasi, ettei hän voisi enää pidättää yhteentörmäystä, ja
antoi temmata itsensä soturien mukana. Korvia vihlova naisten ja
lasten huuto kaikui ilmoille, vaatien Jumalaa kostajakseen.
Yön pimeydessä tapahtui kamala mylläkkä. Ne, joihin hyökättiin,
tulivat hulluiksi tuskasta, hyökkääjät hulluiksi raivosta. Sitten
ryhdyttiin jonkinmoiseen puolustukseen, ja pengermiltä lenteli
tuoleja rakuunain päälle. Lambesqin herttua sai sellaisen päähänsä
ja vastasi miekaniskulla laisinkaan ajattelematta, että hän rankaisi
syytöntä syyllisen sijasta, ja seitsemänkymmenen ikäinen vanhus
kaatui maahan.
Billot näki hänen kaatuvan ja karjaisi.
Samassa hän oli siepannut karbiininsa olaltaan, pimeässä välähti
valojuova, ja herttua olisi saanut surmansa, ellei hänen hevosensa
juuri samassa olisi sattunut nousemaan takajaloilleen. Hevonen sai
luodin kaulaansa ja kaatui.
Luultiin herttuan kuolleen, ja silloin rakuunat ryntäsivät
Tuilerieihin ja ahdistivat pakenevia ampuen.
Mutta nämä olivat jo ennättäneet edelle ja hajaantuivat puiden
suojaan, päästyään väljille tiloille.
Billot panosti rauhallisesti karbiininsa.
"Toden totta, Pitou, olitpa oikeassa", virkkoi hän; "olemme tulleet
ihan parahiksi."
"Ehkä minäkin koetan olla urhoollinen", sanoi Pitou, laukaisten
muskettinsa tiheimpään rakuunajoukkoon. "Ei se tunnukaan niin
vaikealta kuin luulin."
"Ei kai", sanoi Billot. "Mutta tarpeeton urhoollisuus ei olekaan
mitään urhoollisuutta. Tule tänne, Pitou, ja varo, etteivät koipesi
sotkeudu miekkaan."
"Odottakaa, rakas herra Billot. Jos kadotan teidät, en tiedä, minne
menen. Enhän minä tunne Pariisia siten kuin te. En ole täällä koskaan
ennen käynyt."
"Tule, tule", sanoi Billot, ja hän meni virran lähellä olevalle
pengermälle. Hän marssi, kunnes oli sivuuttanut rantakatua saapuvat
joukot, jotka riensivät niin pian kuin voivat auttaakseen tarpeen
tullen Lambesqin herttuan rakuunoita.
Päästyään pengermän toiseen päähän Billot istahti sen aidakkeelle ja
hyppäsi rantakadulle. Pitou teki samoin.


XII
MITÄ TAPAHTUI HEINÄKUUN 13 JA 14 PÄIVÄN VÄLISENÄ YÖNÄ 1789

Kerran päästyänsä rantakadulle molemmat maalaiset näkivät, että
Tuileriein sillalla välkkyi uuden, epäilemättä vihamielisen joukon
aseet; niinpä he hiipivät rantakadun toiselle puolelle ja laskeusivat
Seine-virran rantaan asti. Tuileriein kello löi juuri yksitoista.
Päästyään virran reunalle tuuheiden haapojen ja korkeiden poppelien
suojaan, joiden juuret imivät voimaansa joesta, heittäysivät Billot
ja Pitou nurmelle lepäämään ja alkoivat neuvotella.
Oli päätettävä siitä, ja kysymyksen teki maanviljelijä, pitikö pysyä
siinä, missä oltiin suhteellisen hyvässä turvassa, vai mennä ottamaan
osaa taisteluun, jota epäilemättä kestäisi suurimman osan yötä.
Lausuttuaan tämän kysymyksen Billot odotti Pitoun vastausta.
Vuokratilallisen ajatuksissa oli Pitoun arvo suuresti kohonnut.
Eilen hän oli näyttänyt suuren tietomääränsä ja tänä iltana
osoittanut rohkeuttaan. Pitou tunsi sen kyllä vaistomaisesti, mutta
ei tullut siitä ylpeäksi; hänen kiitollisuutensa vain kasvoi kunnon
maanviljelijää kohtaan. Pitoulla oli nöyrä luonne.
"Herra Billot", sanoi hän, "epäilemättä te olette rohkeampi ja minä
vähemmän pelkuri kuin uskoinkaan. Horatius, joka oli kerrassaan
suurempaa lajia miestä kuin me, ainakin runoilijana mukaan, heitti
pois aseensa ja pakeni heti ensimmäisen hyökkäyksen aikana. Minulla
on muskettini, patruunalaukkuni ja miekkani, ja sehän todistaa, että
olen Horatiusta urhoollisempi."
"No, mihin sinä tällä tähtäät?"
"Siihen, rakas herra Billot, että rohkeimmankin miehen voi luoti
surmata."
"Entä sitten?" kysyi maanviljelijä.
"Sitä vain, että te ilmoititte lähtevänne Pariisiin tärkeälle
asialle..."
"Kah, tuhannen pentelettä! Sehän on totta, -- tuon lippaan vuoksi."
"No niin, tulitteko tänne todenteolla lippaan vuoksi vai ettekö?"
"Lippaan takia minä tulin, hitto vieköön, enkä minkään muun tähden."
"Jos siis luoti surmaa teidät, niin asiasta, jonka tähden tänne
saavuitte, ei tulekaan mitään."
"Se on totta, olet ihan oikeassa, Pitou."
"Kuuletteko tänne asti, kuinka ruhjotaan ja kiljutaan?" jatkoi Pitou
varmistuen sävyltään. "Puu repeytyy kuin paperi ja rauta taipuu kuin
hamppu."
"Se johtuu siitä, että kansa raivoaa, Pitou."
"Mutta minun mielestäni näyttää kuningaskin olevan jokseenkin
kiukkuisella päällä", rohkeni Pitou huomauttaa.
"Kuningasko? Kuinka niin?"
"Itävaltalaiset, saksalaiset, keisarilliset, joiksi te niitä
nimitätte, ovat kuninkaan sotilaita. No, jos he ampuvat kansaan päin,
on kuningas käskenyt heidän ampua. Ja jotta kuningas antaa sellaisia
määräyksiä, täytyy kuninkaan olla kiihtynyt, vai mitä sanotte?"
"Olet samalla kertaa sekä oikeassa että väärässä, Pitou."
"Se ei ole mahdollista, rakas herra Billot, enkä rohkene teille
huomauttaa, että jos olisitte lukenut logiikkaa, ette päästäisi
suustanne tuollaista väitettä."
"Sinä olet sekä oikeassa että väärässä, Pitou, ja kohta sen ymmärrät."
"Sitä toivonkin, mutta en pidä sitä mahdollisena."
"Katsohan, Pitou, hovissa on kaksi puoluetta: kuninkaan puolue,
joka rakastaa kansaa, ja kuningattaren puolue, joka rakastaa
itävaltalaisia."
"Se johtuu siitä, että kuningas on ranskalainen ja kuningatar
itävaltalainen", täydensi Pitou.
"Odotahan vielä! Kuninkaan puolella on Turgot ja Necker,
kuningattaren puolella de Breteuil ja Polignacit. Kuningas ei ole oma
herransa, koska hänen on täytynyt antaa ero Turgotille ja Neckerille.
Kuningatar siis vallitsee, toisin sanoen Breteuilit ja Polignacit.
Tästä syystä kaikki menee hullusti. Katsohan, kaiken pahan alku on
madame Deficit. Madame Deficit on raivoissaan, ja hänen nimessään
sotilaat ampuvat; itävaltalaiset puolustavat itävaltalaista, sehän on
selvä seikka."
"Anteeksi, herra Billot, mutta _deficit_ on latinankielinen sana ja
merkitsee: _puuttuu_. Mitäs siis puuttuu?"
"Rahaa, tuhannen tulimmaista! Kun puuttuu rahaa, kun kuningattaren
suosikit ovat syöneet varoihin vajauksen, on hän saanut nimekseen
madame Deficit. Kuningas ei ole raivoissaan, vaan kuningatar.
Kuningas on vain suutuksissa siitä, että kaikki käy niin hullusti."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou. "Mutta se lipas?"
"Se on totta, Pitou! Kirottu politiikka harhaannuttaa aina ajatukseni
kauemmas kuin tahdonkaan. Niin, lipas ennen kaikkea muuta. Olet
oikeassa, Pitou. Kun ensin olen tavannut tohtori Gilbertin, voimme
palata politiikkaan. Minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä."
"Ei mikään ole niin pyhää kuin pyhä velvollisuus", vahvisti Pitou.
"Me menemme siis Louis-le-Grandin opistolle, missä Sebastien Gilbert
on", päätti Billot.
"Lähtekäämme vain", sanoi Pitou huoaten, sillä hän oli saanut
levätä pehmeällä nurmikolla, johon hän jo oli ennättänyt mieltyä.
Illan jännittävistä seikkailuista huolimatta hiipi uni, kaikkien
puhdasmielisten ja rasittuneiden uskollinen ystävä, viihdyttävänä
kunnon ja väsyneen Ange Pitoun luo.
Billot oli jo noussut, ja Pitou nousi myös, kun kello löi puoli.
"Mutta koulu on luullakseni suljettu puolikahdentoista aikaan", sanoi
Billot.
"Varmasti onkin", lausui Pitou.
"Sitäpaitsi voi yöllä joutua ansaan. Lisäksi näen nuotiotulia
Oikeuspalatsin taholta. Voivat minut vangita ja tappaa. Olet
oikeassa, Pitou, minua ei saa vangita eikä tappaa."
Jo kolmannen kerran sinä päivänä Billot lausui Pitoulle nuo
ihmisylpeydelle mieluisat sanat: "Olet oikeassa."
Pitoun mielestä oli parasta kerrata samat sanat Billotille. "Olette
oikeassa", lausui hän laskeutuen nurmikolle. "Ei teitä saa tappaa,
herra Billot."
Ja lauseen loppu hukkui Pitoun kurkkuun. _Vox faucibus haesit_, olisi
hän voinut sanoa, jos olisi valvonut, mutta hän nukkuikin.
Billot ei sitä huomannut.
"Sainpa aatoksen!" sanoi hän.
"Aah!" kuorsasi Pitou.
"Kuulehan, minulla on aatos. Olenpa vaikka kuinka varovainon,
niin minuun voidaan iskeä, iskeä läheltä tai kaukaa, iskeä ehkä
kuolettavasti, ja voin kuolla heti. Jos niin käy, niin sinun, Pitou,
täytyy tietää, mitä sanot tohtori Gilbertille, mutta pidä suusi
kiinni."
Pitou ei kuullut mitään eikä siis tietysti vastannutkaan.
"Jos haavoitun kuolettavasti enkä voi tehtävääni täyttää, niin menet
puolestani tohtori Gilbertin luo ja sanot hänelle... kuuletko,
Pitou?" haastoi maanviljelijä kumartuen nuorukaisen puoleen, "ja
sanot hänelle... Mutta tuo onnetonhan kuorsaa!"
Billotin innostus laimeni heti Pitoun unen rinnalla.
"Nukkukaamme siis", sanoi hän.
Ja hän laskeutui nurkumatta toverinsa viereen. Vaikka
vuokratilallinen oli tottunut rasituksiin, niin päivän kiidätys ja
illan tapaukset vaikuttivat nukuttavasti häneenkin.
Ja päivä koitti, kun he olivat kolme tuntia nukkuneet tai, oikeammin
sanoen, maanneet horroksissa.
Heidän avatessaan silmänsä ei Pariisi ollut kadottanut mitään
eilisestä kuohuvasta ilmeestään; sotilaita vain ei näkynyt missään,
sen sijaan kansaa kaikkialla.
Kansa oli ottanut aseikseen kiireesti valmistettuja peitsiä,
pyssyjä, joita useimmat eivät osanneet käyttää, komeita entisajan
ampuma-aseita, joiden kullasta, norsunluusta ja simpukankuoresta
sommiteltuja koristuksia miehet ihailivat, ymmärtämättä vähääkään
niiden koneistoa.
Heti sotilaiden peräydyttyä oli ryöstetty Kalustorakennus, ja kansa
kuljetti Kaupungintaloa kohden kahta pientä kanuunaa.
Hätäkellot moikuivat Notre-Damen tornissa, Kaupungintalossa ja
kaikissa kirkoissa. Ihmisiä ilmestyi -- mistä, sitä ei kukaan tiennyt
-- katujen altako, legionittain kalpeita, laihoja, ryysyisiä miehiä
ja naisia, jotka eilen vielä huusivat: Leipää! mutta tänään huusivat:
Aseisiin!
Synkiltä näyttivät nuo kummitukset, joita kahtena viimeisenä
kuukautena oli saapunut maaseudulta Pariisiin, astuen vaiti
vallituksien läpi, asettuen jo ennestään nälkää näkevään kaupunkiin,
niinkuin arabialaiset ihmissudet majailevat hautuumailla.
Tänä päivänä koko Ranskanmaa, jota Pariisissa edustivat joka
maakunnasta saapuneet nälkiintyneet olennot, huusi kuninkaalleen:
"Anna meille vapaus!" ja Jumalalleen: "Anna meille ruokaa!"
Billot heräsi ensimmäiseksi ja herätti Pitounkin. Yhdessä he
lähtivät Louis-le-Grandin koulua kohden; väristen he katselivat
ympärilleen ja kauhistuivat tuota huutavaa kurjuutta. Kuta enemmän
he lähenivät sitä kaupunginosaa, jolla nykyään on nimenä Quartier
latin, -- kuta kauemmaksi he tulivat La Harpe-katua kulkiessaan,
pyrkien Saint-Jaques-kadulle, joka oli heidän matkansa määränä, sitä
useammin he näkivät, samoin kuin fronde-kapinan aikana, rakenneltavan
katusulkuja. Vaimot ja lapset kantoivat talojen yläkertoihin
suuria kirjoja, raskaita huonekaluja, kalliita marmoriesineitä,
murskatakseen niiden avulla muukalaiset sotilaat, jos näitä sattuisi
eksymään Vanhan Pariisin mutkikkaille ja kaidoille kaduille.
Tuon tuostakin näki pari ranskalaista kaartilaista, jotka olivat
koonneet ympärilleen kansaa. He järjestivät tätä ja tavattoman
nopeasti opettivat käyttämään pyssyjä. Naiset ja lapset katselivat
harjoittelua uteliaina ja melkein haluten itsekin oppia niitä
käyttämään.
Billot ja Pitou tapasivat Louis-le-Grandin opistossa täyden
kapinan. Koululaiset olivat nousseet vastarintaan ja karkoittaneet
opettajansa. Kun maanviljelijä seuralaisineen saapui ristikkoportin
eteen, olivat oppilaat miehittäneet sen, uhkaillen koulun johtajaa,
joka kyynelsilmin ja kauhuissaan vastasi heille.
Maanviljelijä katseli hetkisen tätä lasten meteliä ja huusi sitten
äkkiä kaikuvalla äänellä:
"Kuka teistä on nimeltään Sebastien Gilbert?"
"Minä", vastasi viidentoista ikäinen nuori, melkein naismaisen
kaunis poika, joka parin kolmen toverinsa kanssa oli tuonut tikapuut
noustakseen muurien yli, koska eivät kyenneet särkemään ristikkoa.
"Tulkaahan lähemmäksi, lapsukainen!"
"Mitä minusta tahdotte?" kysyi nuori Sebastien Billotilta.
"Aiotteko ryöstää hänet?" kysyi johtaja kauhuissaan, nähdessään nämä
molemmat aseistetut miehet, joista nuorta Gilbertiä puhutelleen
kasvot olivat veressä.
Poika puolestaan katseli molempia miehiä kummastuneena, koettaen
turhaan tuntea rintaveljeään Pitouta, joka oli tavattomasti kasvanut
sen jälkeen, kun he olivat eronneet, ja joka ei tuntunut mitenkään
tutulta sotilaallisessa asussaan.
"Ryöstää hänet!" huudahti Billot, "ryöstää herra Gilbertin poika,
viedä hänet tuohon sekamelskaan, viedä hänet ehkä saamaan vaarallisia
iskuja. Ei suinkaan!"
"Siinä näet, Sebastien", sanoi johtaja, "ystäväsi eivät edes
tahdo ottaa sinua seuraansa. Sillä nuo herrat näyttävät ainakin
ystäviltäsi. Kuulkaahan, hyvät herrat, kuulkaahan, nuoret oppilaani,
kuulkaahan lapset, -- totelkaa minua, minä käsken teitä, totelkaa,
minä rukoilen sitä."
_"Oro obtestorque_", sanoi Pitou.
"Hyvät herra", virkkoi nuori Gilbert odottamattoman tarmokkaasti,
ollakseen niin nuori, "pidättäkää toverini täällä, jos haluatte,
mutta minä tahdon mennä pois, kuuletteko!"
Hän astui porttia kohden. Professori pidätti häntä tarttumalla
pojan käsivarteen. Mutta poika lausui ravistaen kastanjanruskeaa
otsatukkaansa:
"Hyvä herra, olkaa varuillanne. Minä en ole siinä asemassa kuin
toiset; isäni on vangittu, heitetty tyrmään; isäni on tyrannien
vallassa!"
"Tyrannien vallassa!" huudahti Billot. "Puhu, lapsi, sano, mitä sillä
tarkoitat?"
"Se on totta", huusivat lapset, "Sebastien on oikeassa. Hänen isänsä
on otettu vangiksi, ja koska kansa on avannut vankiloita, tahtoo hän,
että hänenkin isänsä vankila avataan."
"Vai niin!" sanoi Billot jättiläisvoimin ravistaen rautaporttia;
"tohtori Gilbert on vangittu! Tuhannen tulimmaista! Pikku Catherine
oli siis oikeassa!"
"Niin", sanoi pikku Gilbert, "isäni on vangittu, ja senvuoksi tahdon
paeta, tahdon mennä taistelemaan, kunnes vapautan isäni!"
Ja näitä sanoja säesti sata raivoisaa ääntä, jotka huusivat täyttä
kurkkua:
"Aseisiin! Aseisiin! Me tahdomme aseita!"
Huudon kuullessaan kadulle kerääntynyt uteliaiden joukko innostui
tästä sankari-innosta ja syöksyi porttia kohden päästääkseen
koululaiset vapaiksi. Johtaja heittäytyi polvilleen koululaisten ja
hyökkääjien väliin ojentaen kätensä rukoilevasti ristikon läpi.
"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät!" huusi hän, "kunnioittakaa näitä
lapsia!"
"Totta kai me heitä kunnioitamme!" sanoi muuan ranskalainen
kaartilainen; "tietysti sen teemme! Ne ovat herttaisia poikia ja
oppivat asetemput kuin enkelit."
"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät! Nämä lapset ovat heidän
vanhempansa uskoneet huostaani, heidän vanhempansa luottavat minuun,
olen hengelläni vastuussa heistä, mutta taivaan nimessä, älkää
riistäkö minulta lapsia!"
Billot riensi vuorostaan portin luo ja vastustaen kaartilaisia,
kansajoukkoa ja oppilaitakin sanoi:
"Hän on oikeassa, tämä on pyhä talletus! Tapelkoot miehet, menkööt
surman suuhun, samapa tuo, kun vain lapset elävät; täytyyhän säästää
siementä tulevaisuutta varten."
Vastustavin huudoin tervehdittiin näitä sanoja.
"Kuka tässä mukisee?" huusi Billot. "Ei se ainakaan liene isä. Minä,
joka teille puhun, otin syliini eilen kaksi kuolevaa miestä. Heidän
verensä on vaatteillani. Katsokaa!"
Ja hän näytti verisiä liivejään ja paitaansa niin suurenmoisella
eleellä, että se sai kuulijat haltioihinsa.
"Eilen", jatkoi Billot, "minä taistelin Palais-Royalin luona ja
Tuilerieissä, ja tämä poikakin on taistellut, mutta tällä pojalla ei
ole isää eikä äitiä, ja sitäpaitsi hän on jo melkein mies."
Ja hän osoitti Pitouta, joka tunsi siitä ylpeytensä paisuvan.
"Tänään", jatkoi Billot, "minä taas taistelen, mutta älköön kukaan
sanoko minulle: Pariisilaiset olivat niin heikkoja kamppaillessaan
muukalaisia sotilaita vastaan, että kutsuivat lapsetkin avukseen."
"Se on totta, se on totta!" kuului kaikkialta sotilaiden ja naisten
huutoja. "Hän on oikeassa. Menkää sisään, menkää sisään, lapset!"
"Kiitos, kiitos", sanoi johtaja, koettaen ristikon läpi tavoittaa
Billotin kättä.
"Ja ennen kaikkea", sanoi tämä, "pitäkää hyvää huolta Sebastienista."
"Pitää huolta minusta! Mutta minä sanon, että minusta ei saa pitää
huolta!" huusi nuori oppilas kalpeana ja tapellen palvelijoiden
kanssa, jotka väkisin veivät häntä pois.
"Päästäkää minut sisään", sanoi Billot, "niin kyllä rauhoitan hänet."
Joukko antoi tilaa. Maanviljelijä kiskoi järjestään Ange Pitouta,
ja molemmat astuivat koulun pihaan. Kolme neljä kaartilaista ja
kymmenkunta vahtia oli portilla vartioimassa ja estämässä oppilaita
lähtemästä. Billot meni suoraa päätä Sebastienin luo ja ottaen
kyhmyisiin käsiinsä hänen valkoiset ja hienot kätensä sanoi:
"Sebastien, tunnetko minut?"
"En."
"Olen isäntä Billot, isänne tilanhoitaja."
"Nyt minä tunnen teidät."
"Ja tunnetko tätä poikaa?" jatkoi Billot osoittaen seuralaistaan.
"Sehän on Ange Pitou", sanoi poika.
"Niin, Sebastien, minä se olen."
Ja Pitou heittäytyi ilosta itkien rintaveljensä ja oppitoverinsa
kaulaan.
"Ja mitä nyt sitten?" kysyi poika vähääkään ilahtumatta.
"Mitäkö nyt?... Jos toiset ovat ottaneet sinulta isän, niin minä
annan hänet sinulle takaisin."
"Tekö?"
"Niin, minä, minä, ja kaikki ne, jotka ovat tuolla seurassani.
Perhana vieköön! Eilen olimme tekemisissä itävaltalaisten kanssa ja
olemme nähneet heidän patruunalaukkunsa."
"Ja todistuksena siitä on tämä, joka minulla on", vahvisti Pitou.
"Vapautammehan hänen isänsä?" huusi Billot kansanjoukolle.
"Sen teemme", karjui joukko. "Me vapautamme hänet!" Sebastien pudisti
päätänsä.
"Isäni on Bastiljissa", sanoi hän alakuloisesti.
"Entä sitten!" huudahti Billot.
"Entäkö sitten! Eihän Bastiljia voi valloittaa!" vastasi lapsi.
"Mitä sinä siis aiot tehdä, koska olet siitä varma?"
"Aion mennä torille, siellähän taistellaan; ehkä isäni huomaisi minut
vankilan ristikkojen takaa."
"Mahdotonta."
"Mahdotonta! Miksi se olisi mahdotonta? Kävellessäni eräänä päivänä
koululaisten kanssa, näin erään vangin kasvot. Jos olisin nähnyt
isäni yhtä selvästi kuin näin tuon vangin, olisin tuntenut hänet ja
huutanut: ole levollinen isä, minä rakastan sinua!"
"Ja jos Bastiljin sotilaat olisivat surmanneet sinut?"
"No, silloin he olisivat surmanneet minut isäni silmien edessä."
"Senkin tuhannen paholaista, Sebastien, sinä olet paha poika, kun
menisit surmattavaksi isäsi silmien eteen. Hän olisi kuollut surusta
vankityrmässä, hän, jolla ei ole ketään muuta maailmassa ja joka
sinua palavasti rakastaa! Sinulla, Gilbert, on toden totta paha
sydän."
Ja maaviljelijä ravisti poikaa.
"Niin on, niin on, paha sydän", ulvoi Pitou puhjeten itkemään.
Sebastien ei vastannut mitään.
Ja pojan vaipuessa synkkiin mietteisiin Billot ihaili hänen kalpeita
ja hienoja kasvojaan, hehkuvia silmiään, hienoa ja ivallista
suutansa, kotkannenäänsä ja voimakasta leukaansa, joka samalla kertaa
ilmaisi sielun ja veren aateluutta.
"Sanoitko, että isäsi on Bastiljissa?" lausui viimein maanviljelijä.
"Sanoin."
"Ja miksi?"
"Siksi, että isäni on Lafayetten ja Washingtonin ystävä, siksi, että
isäni on ollut miekoin taistelemassa Amerikan vapauden puolesta ja
kynällään Ranskan vapauden puolesta -- siksi, että koko maailma
tuntee isäni tyrannien vihaajaksi, siksi, että hän on kironnut
Bastiljia, jossa toiset kärsivät... Siksi hän on sinne joutunut."
"Milloin?"
"Kuusi päivää sitten."
"Ja missä hänet vangittiin?"
"Havren tienoolla, juuri kun hän astui maihin."
"Mistä sen tiedät?"
"Sain kirjeen häneltä."
"Havrestako?"
"Niin."
"Itse Havressako hän joutui vangiksi?"
"Lillebonnessa."
"Kuulehan, poika, älä ole minulle ynseä, vaan kerro minulle kaikki
tarkoin. Minä vannon ennen jättäväni luuni Bastiljin torille kuin
olen vapauttamatta isääsi."
Sebastien katsoi maanviljelijään ja huomatessaan hänen puhuvan
sydämensä kyllyydestä heltyi.
"Niin", sanoi hän, "Lillebonnessa. Hänellä oli sen verran aikaa, että
ennätti kirjoittaa nämä sanat erääseen kirjaan:
"Sebastien, olen vangittu, ja minut viedään Bastiljiin.
Malttia. Toivo ja ahkeroitse!
Lillebonne, heinäkuun 7 päivänä 1789.
J.K. Minut on vangittu vapauden tähden.
Poikani on Pariisissa Louis-le-Grandin opistossa. Tämän kirjan
löytäjää pyydetään ihmisyyden nimessä viemään kirja pojalleni.
Hänen nimensä on Sebastien Gilbert."
"Ja tuo kirja?" kysyi Billot läähättäen jännityksestä.
"Hän pani kirjan sisään kultarahan, sitoi sen nuoralla kiinni ja
heitti ulos ikkunasta."
"Ja...?"
"Ja kauppalan pappi löysi sen. Hän valitsi seurakuntalaisistaan
vankan nuoren miehen ja sanoi: 'Jätä kaksitoista frangia perheellesi,
jolla ei ole leipää, ja loput kaksitoista saat mennäksesi Pariisiin
viemään tämän kirjan eräälle poika-raukalle, jonka isä on vangittu
sen vuoksi, että hän rakasti liian paljon kansaa.' Nuori mies saapui
eilen keskipäivän aikaan. Hän antoi minulle isäni kirjeen. Tällä
tavalla olen saanut tietää hänen joutuneen vangiksi."
"Toden totta", sanoi Billot, "tämän kuultuani alan ajatella hiukan
parempaa papeista. Valitettavasti he eivät kaikki ole samanlaatuisia.
Ja missä se kunnon nuori mies on?"
"Hän läksi eilisiltana. Hän toivoo säästävänsä perheelleen vielä
viisi livreä niistä kahdestatoista, jotka hän sai mukanansa."
"Kaunista, kaunista!" kiitti Billot itkien ilosta. "Kansa on
hyväsydämistä, eikö olekin, Gilbert?"
"Nyt te tiedätte kaikki."
"Niin tiedän."
"Olette luvannut hankkia minulle isäni takaisin, jos kerron kaikki.
Olen puhunut, alkakaa nyt ajatella lupaustanne."
"Olen sanonut, että vapautan hänet tai annan surmata itseni. Näytä
nyt minulle se kirja", sanoi Billot.
"Tässä se on", vastasi poika ottaen taskustaan Rousseaun teoksen
_Yhteiskuntasopimuksesta_.
"Ja missä on isäsi kirjoitus?"
"Tässä", sanoi poika näyttäen noita rivejä.
Vuokratilallinen suuteli kirjoitusta.
"Nyt", sanoi hän, "pysy vain tyynenä. Minä menen etsimään isääsi
Bastiljista."
"Te onneton!" sanoi johtaja tarttuen Billotin käsiin; "millä tavoin
te voisitte päästä valtiovangin luo?"
"Valloittamalla Bastiljin, tuhat tulimmaista!"
Muutamat kaartilaiset alkoivat nauraa. Vähän ajan päästä oli
pilkkanauru levinnyt yleiseksi.
"Mutta", ärähti Billot luoden ympärilleen vihasta säkenöiviä
katseita, "mitä se Bastilji siis on, sanokaahan?"
"Kiveä", vastasi muuan sotilas.
"Rautaa", lisäsi toinen.
"Ja tulta", täydensi kolmas. "Olkaahan, miekkonen, varuillanne,
muutoin poltatte hyppysenne."
"Niin, niin, siinä voi polttaa hyppysensä!" huusi joukko kauhuissaan.
"Senkin pariisilaiset", karjui tilanomistaja. "Teillä on kivikuokkia,
ja te pelkäätte kiviä; teillä on lyijyä, ja pelkäätte rautaa, --
ruutia, ja pelkäätte tulta. Pariisilaiset pelkureita, pariisilaiset
halpamaisia, pariisilaiset orjia: tuhannen paholaista! Missä on
rohkea mies, joka lähtee minun ja Pitoun seurassa valloittamaan
kuninkaan Bastiljia? Nimeni on Billot, maanviljelijä Ile-de-Francesta.
Eteenpäin!"
Billot oli intoutunut huimaavan urhoolliseksi.
Ympärillä joukko jo innosta vapisten ja leimuten huusi:
"Bastiljiin! Bastiljiin!"
"Poika", kysyi hän, "mikä oli isäsi viimeinen sana?"
"Ahkeroitse!" vastasi Sebastien.
"Siis, _ahkeroitse_ sinä täällä, me menemme _ahkeroimaan_ tuolla.
Mutta meidän työmme vaatii hävitystä ja surmaamista."
Poika ei vastannut sanaakaan. Hän peitti käsillään kasvonsa,
puristamattakaan Pitoun kättä, joka syleili häntä, ja sai sellaisen
kouristuskohtauksen, että hänet oli pakko viedä opiston sairaalaan.
"Bastiljiin!" huusi Billot.
"Bastiljiin!" huusi Pitou.
"Bastiljiin!" kertasi joukko.
Ja niin lähdettiin Bastiljia kohden.


XIII
KUNINGAS ON NIIN HYVÄ, KUNINGATAR ON NIIN HYVÄ

Nyt lukijamme sallikoot meidän selittää tärkeimmät valtiolliset
tapahtumat, jotka olivat sattuneet sen jälkeen, kun viimeisessä
julkaisussamme jätimme Ranskan hovin.
Ne, jotka tuntevat tämän aikakauden historian tai joita pelkkä
historia kauhistuttaa, voivat sivuuttaa tämän luvun, sillä tätä
seuraava jatkaa juuri sitä, mihin edellinen loppui. Tämä luku on
ainoastaan niitä varten, jotka tahtovat tietää kaikki.
Vuoden tai parin ajan oli jotakin tuntematonta, ennenkuulumatonta,
menneisyydestä saapuvaa ja tulevaisuuteen johtavaa ollut ilmassa. Se
oli vallankumous.
Voltaire oli hetkiseksi toipunut kuolinkamppailussaan ja kohoten
istualleen nähnyt tämän loistavan aamuruskon paistavan sen yön
syvyyksissä, missä se vielä uinui.
Vallankumous, samoin kuin Kristuskin, jonka ajatuksen se oli
omistanut, tuli tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Kun Anna Itävaltalainen tuli holhoojahallitsijaksi, sanoivat
kardinaali de Retzin kertomuksen mukaan kaikki: _Kuningatar on niin
hyvä!_
Kun eräänä päivänä madame de Pompadourin lääkäri Quesnoy, joka asui
hoidokkinsa luona, näki Ludvig XV:n astuvan sisään, valtasi hänet
kaiken syvän kunnioituksen syrjäyttävä tunne niin täydellisesti, että
hän vapisi.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi häneltä madame de Housset.
"Se", vastasi Quesnoy, "että joka kerta kun näen kuninkaan,
ajattelen: Tuossa on kuitenkin mies, jonka vallassa on katkaisuttaa
kaulani!"
"Siitähän ei ole vaaraa", sanoi madame de Housset, _"kuningas on niin
hyvä!"_
Näillä kahdella puhetavalla: _Kuningas on niin hyvä! Kuningatar on
niin hyvä!_ luotiin Ranskan vallankumous.
Kun Ludvig XV kuoli, hengähti Ranska helpotuksesta. Olihan päästy
samalla kertaa Pompadoureista, Dubarryistä ja Hirvipuistosta.
Ludvig XV:n huvitukset tulivat kansalle kalliiksi: ne yksinään
maksoivat yli kolme miljoonaa vuodessa.
Onneksi oli uusi kuningas nuori, siveellinen, hyväätekeväinen,
melkein filosofi.
Tämä kuningas oli samoin kuin Jean-Jaques Rousseaun Émile, oppinut
ammatin tai oikeammin kolmekin ammattia.
Hän oli lukkoseppä, kelloseppä ja mekanikko.
Kauhistuen sitä kuilua, jonka partaalla hän seisoo, hylkääkin
kuningas aluksi kaikki suosionanomukset. Hoviherrat vapisevat.
Kaikeksi onneksi muuan asia lohduttaa heitä: kuningas ei hylkää
anomuksia omassa nimessään, vaan Turgot, ja kuningatar ei vielä ehkä
olekaan täydelleen kuningatar, joten hänellä ei tänä iltana ole samaa
vaikutusvaltaa kuin toivottavasti huomenna.
Vuoden 1777 tienoissa hän saavuttaa tämän kauan odotetun
vaikutusvallan: kuningatar tulee äidiksi. Kuningas, joka tätä ennen
jo oli niin hyvä kuningas ja puoliso, tulee kaiketi nyt hyväksi