Bastiljin valloitus - 10

isäksi.
Kuinka voisikaan hän nyt enää kieltää mitään siltä, joka on
lahjoittanut kruununperillisen.
Eikä siinä vielä kaikki; kuningas on hyvä velikin. Tunnettehan,
kuinka Beaumarchais uhrattiin Provencen kreivin vuoksi, vaikka
kuningas ei rakastanutkaan tätä kuivakiskoista lukumies-veljeänsä.
_Kuningas on niin hyvä, kuningatar on niin hyvä_ 121
Mutta sen sijaan hän rakastaa paljon Artoisin kreiviä, nuorinta
veljeä, komeaa ranskalaisen aatelismiehen esikuvaa.
Hän rakastaa tätä niin paljon, että jos hän joskus kieltää
jotakin kuningattarelta, Artoisin kreivin tarvitsee vain liittyä
kuningattareen, eikä kuningas voi enää mitään evätä.
Tämän vuoksi pääsevätkin herttaiset henkilöt hallitsemaan. Herra
de Calonne, maailman kaikkein herttaisin mies, on valtionvarain
ylijohtaja. Hän sanoo kuningattarelle:
"Madame, jos se on mahdollista, niin se on jo kuin toteutunut; jos
mahdotonta, niin sen pitää toteutua."
Tästä päivästä alkaen, jolloin tämä ihastuttava vastaus kiertää
Pariisin ja Versaillesin salongeissa, avataan jälleen punainen kirja,
jonka jo pelättiin pysyvän suljettuna.
Kuningatar ostaa Saint-Cloudin. Kuningas ostaa Rambouilletin.
Kuninkaalla ei enää ole suosikkeja, vaan kuningattarella: sisarukset
Diane ja Jules de Polignac maksavat Ranskalle yhtä paljon kuin
Pompadour ja Dubarry.
_Kuningatar on niin hyvä!_
Ehdotetaan hovin talouden suuria menoeriä vähennettäviksi. Muutamat
suostuvat siihen, mutta muuan linnan vakituisia toimihenkilöitä
kieltäytyy jyrkästi vähennyksestä, nimittäin herra de Coigny. Hän
tapaa kuninkaan eräässä käytävässä, panee toimeen suuren kohtauksen.
Kuningas pakenee ja illalla sanoo nauraen:
"Olen melkein varma siitä, että ellen olisi myöntynyt, olisi Coigny
lyönyt minua."
_Kuningas on niin hyvä!_
Ja toisinaan kuningaskunnan kohtalo riippuu pienen pienistä
seikoista, esimerkiksi hovipojan kannuksista.
Ludvig XV kuolee. Kuka pääsee Aiguillonin herttuan seuraajaksi?
Kuningas Ludvig XVI kannattaa Machautia. Hän on niitä ministereitä,
jotka ovat kannatelleet jo huojuvaa valtaistuinta. _Mesdames_ --
kuninkaan tädit nimittäin -- puoltavat herra de Maurepasia, joka
on perin huvittava ja kirjoittaa somia runoja. Hän on kyhännyt
Pontchartrainissa kolme nidosta, joita hän nimittää muistelmiksensa.
Tässä ratkaisee vain kilpajuoksu. Kuka ennättää ensimmäiseksi antaa
sanan -- kuningas ja kuningatarko Arnouvilleen vai _mesdames_
Pontchartrainiin?
Kuninkaalla on käsissään valta, hänen puolellaan siis on
mahdollisuudet. Hän kiiruhtaa kirjoittamaan:
"Lähtekää heti Pariisiin. Odotan."
Hän pistää tämän viestin kuoreen ja kirjoittaa osoitteeksi:
"Herra kreivi de Machaut, Arnouvillessa."
Kutsutaan hovipoika päätallista, annetaan hänelle kuninkaallinen
kirje. Hän saa määräyksen lähteä täyttä laukkaa ratsastamaan.
Nyt kun hovipoika on lähtenyt, voi kuningas ottaa vastaan prinsessat.
_Mesdames_, samat, joille heidän isänsä oli antanut nimeksi --
niinkuin olemme nähneet _Josef Balsamo-romaanissa_. -- Riepu, Rääsy
ja Varis, kolme varsin hienoa nimitystä, odottavat oven takana,
joka on vastapäätä sitä, mistä hovipoika läksi, -- odottavat hänen
lähtöänsä.
Kun hovipoika on poistunut, sopii prinsessain astua sisälle.
He tulevat, vetoavat kuninkaaseen herra de Maurepasin puolesta.
Kysymys on vain ajasta, kuningas ei tahdo suotta evätä tädeiltään.
_Kuningas on niin hyvä!_
Hän aikoo myöntyä silloin, kun hovipoika on kylliksi kaukana, jotta
häntä ei enää voitaisi tavoittaa.
Hän taistelee muodon vuoksi tätejään vastaan, pitäen kelloa silmällä;
puoli tuntia on ihan tarpeeksi -- kello ei voi näyttää väärin, sillä
hän on itse sen tarkistanut.
Kahdenkymmenen minuutin päästä hän suostuu:
"Tavoitettakoon hovipoika", sanoo hän, "niin asia on sillä hyvä!"
Mesdames rientävät. Mies ratsun selkään; hän saa ajaa kuoliaaksi
hevosen, kaksi hevosta, kymmenen hevosta, mutta hovipoika on saatava
kiinni.
Se on tarpeetonta; ei käy pakolliseksi ajaa hevosta kuoliaaksi.
Lähtiessään on hovipoika kompastunut portaissa ja taittanut toisen
kannuksensa. Eihän voi yhden kannuksen avulla karauttaa täyttä
laukkaa.
Päätallin päällikkönä on sitäpaitsi ritari d'Abzac, eikähän päästäisi
kuriiria hevosen selkään (sillä hänhän tarkastaa kuriirit),
ellei kuriiri lähde sellaisella tavalla, joka tuottaa kunniaa
kuninkaalliselle tallille.
Hovipoika ei pääse taipaleelle, ennenkuin on saanut molemmat
kannukset.
Seurauksena siitä on, että hovipoikaa ei pidätetäkään Arnouvillen
tiellä, täyttä laukkaa ajamassa, vaan kuninkaallisen linnan pihassa.
Hän on satulassa ja valmiina lähtemään moitteettomassa asussa.
Häneltä otetaan kirje. Kirje jätetään silleen, sillä sehän sopii
kelle tahansa. Sen sijaan että kirjeen kuoressa oli osoite: "Herra
kreivi de Machaut, Arnouvillessa", prinsessat kirjoittavatkin: "Herra
kreivi de Maurepas, Pontchartrainissa."
Kuninkaallisen tallin kunnia on pelastettu, mutta yksinvalta on
syösty häviön tielle.
Maurepasin ja Calonnen avulla kaikki luonnistuu hyvin, toinen laulaa,
ja toinen maksaa. Hoviherrojen ohella on vielä valtion verotulojen
vuokraajat, jotka myös tekevät tehtävänsä hyvin.
Ludvig XIV aloitti hallituksensa hirttämällä pari yli-veronkantajaa
Colbertin neuvoa seuraten. Senjälkeen hän otti La Vallièren
rakastajattarekseen ja rakennutti Versaillesin. La Vallière ei
maksanut hänelle mitään. Mutta Versailles, jonne hän tahtoi
lemmittynsä majoittaa, kävi kalliiksi.
Sitten vuonna 1685 karkoitetaan miljoona toimeliasta käsityöläistä
Ranskasta sen perustuksella, että he ovat protestantteja.
Niinpä vuonna 1707, vielä suuren kuninkaan aikana, Boisguilbert
sanookin puhuessaan vuodesta 1698:
"Siihen aikaan se vielä kävi laatuun, sillä silloin oli vielä öljyä
lampussa. Mutta nyt on kaikki loppunut raaka-aineen puutteessa."
Mitä sanotaankaan kahdeksankymmentä vuotta tuon jälkeen, -- kun
Dubarryt ja Polignacit ovat tehneet tehtävänsä! Kun on pakotettu
kansa hikoilemaan vettä, pakotetaan se hikoilemaan verta. Siinä
kaikki!
Ja tämä kaikki tapahtuu hienoja muotoja noudattaen.
Ennen voudit olivat ankaria, raakoja ja kylmiä kuin vankilan portit,
joiden taakse he heittivät uhrinsa. Nyt he ovat ihmisystäviä.
Toisella kädellä he kyllä riistävät kansan putipuhtaaksi, mutta
toisella rakentavat sille sairashuoneita.
Muuan ystäväni, eräs suuri rahamies, väitti, että niistä
sadastakahdestakymmenestä miljoonasta, jotka suolatulli tuotti,
tullin vuokraajat pistivät omiin taskuihinsa seitsemänkymmentä
prosenttia. Senvuoksi eräässä seurassa neuvosherra, jolta kysyttiin,
eikö valtio voisi tehdä säästöjä, vastasi sanaleikillä:
"Emme me kaipaa valtiosäästöjä, vaan valtiosäätyjä."
Se kipinä putosi ruutiin, ruuti leimahti ja sai aikaan tulipalon.
Jokainen kertasi neuvosherran lausetta, ja säätyjä vaadittiin koolle.
Hovi määräsi säätyjen kokoontumispäiväksi toukokuun ensimmäisen
päivän 1789.
Elokuun 24 päivänä 1788 herra de Brienne erosi. Hänkin oli varsin
kepeästi hoidellut valtion raha-asioita. Mutta erotessaan hän ainakin
antoi viisaan neuvon: piti kutsua Necker jälleen toimeen.
Necker palasi ministeristöön, ja jälleen heräsi luottamus kaikissa.
Mutta Ranskan suurena väittelykysymyksenä pysyi yhä kansakunnan
edustaminen kolmisäätyisenä.
Siéyès julkaisi kuuluisan lentokirjasen "kolmannesta säädystä."
Dauphinén maakunta, jonka eduskunta kokoontui hovin tahtoa vastaan,
päätti, että kolmas sääty olisi yhtä suurella vallalla edustettu kuin
aateli ja papitkin.
Pantiin toimeen arvohenkilöiden kokous, jota kesti kolmekymmentäkaksi
päivää, marraskuun kahdeksannesta joulukuun yhdeksänteen päivään 1788.
Tällä kertaa Jumala sekaantui asiaan. Kun kuninkaitten ruoska ei
saanut mitään aikaan, vinkui Jumalan ruoska sensijaan ilmassa ja pani
kansan liikkeelle.
Tuli talvi ja nälänhätä. Nälkä ja pakkanen avasivat vuoden 1789 ovet.
Pariisi oli tulvillaan sotaväkeä, kadut täynnä vartiostoja. Pari
kolme kertaa panostettiin aseet väkijoukon edessä, joka oli
kuolemassa nälkään.
Sitten, kun aseet ovat panostetut, ei niitä käytetäkään, silloin kun
niitä pitäisi käyttää.
Eräänä aamuna, huhtikuun 26 päivänä, viisi päivää ennen säätyjen
kokoonkutsumista, on muuan nimi kaikkien huulilla. Tähän nimeen
liitetään mitä pahimmat kirosanat, sitäkin vihaisemmin, kun se
kuuluu työmiehelle, joka on rikastunut. Réveillon, niin vakuutetaan,
Réveillon, Saint-Antoinen esikaupungissa olevan kuuluisan
paperitehtaan johtaja, Réveillon on sanonut, että työmiesten
päiväpalkka pitäisi alentaa seitsemäänkymmeneen viiteen centimeen.
Se olikin totta. Hovi, lisättiin, aikoi antaa hänelle mustan nauhan,
Pyhän Mikaelin ritarikunnan merkin. Se taasen oli järjetöntä puhetta.
Mellakoihin liittyy jokin hupsu juttu. Ja huomattava on, että etenkin
tällaisista huhuista saa suoranainen vallankumous yllykkeensä ja
voimansa.
Kansa tekee nuken, antaa sille nimeksi Réveillon, koristaa mustalla
nauhalla, sytyttää sen tuleen Réveillonin oman oven edessä ja polttaa
sen lopullisesti Kaupungintalon torilla, kunnallisten viranomaisten
silmien edessä, heidän katsellessaan.
Kun tästä ei koidu rangaistusta, käy kansa uskaliaammaksi. Se
julistaa, että seuraavana päivänä, kun Réveillon ensin on kuvan
muodossa tuomittu, kansa ottaa hänet itsensä käsiteltäväkseen.
Tämä on suoranainen haaste hallitusvallalle.
Hallitusvalta lähetti kolmekymmentä ranskalaista kaartilaista, tai
niitäkään ei hallitusvalta lähettänyt, vaan eversti de Byron.
Nämä kolmekymmentä kaartilaista saivat katsella tätä suuripiirteistä
kaksintaistelua, jota eivät kyenneet estämään. He näkivät, kuinka
tehdas ryöstettiin, huonekalut heiteltiin ikkunoista, kaikki
rikottiin, kaikki poltettiin. Tässä sekamelskassa varastettiin 500
kulta-louisdoria.
Juotiin viinit kellareista, ja kun ei enää ollut viiniä,
ryypiskeltiin tehtaan värit, joita luultiin viiniksi.
Koko 27 päivä kului tähän hurjuuteen.
Noiden kolmenkymmenen sotilaan avuksi lähetettiin ranskalaisesta
kaartista muutamia komppanioita, jotka ensin ampuivat tyhjiä
laukauksia ja sitten täysiä. Kaartilaisiin liittyivät illalla herra
de Bezenvalin sveitsiläiset.
Sveitsiläiset eivät ota vallankumousta leikin kannalta. He unohtivat
luodit patruunoihin, ja kun sveitsiläiset ovat luonnostaan
metsästäjiä, ammuttiin parikymmentä ryöstäjää kuoliaaksi.
Muutamilla oli taskuissaan osa edellämainituista kultarahoista, jotka
Réveillonin kirjoituspöydän laatikosta olivat joutuneet ryöstäjille
ja tätä kautta sveitsiläisille.
Bezen vai oli kaikki tehnyt omalla vastuullaan. Kuningas ei häntä
kiittänyt, mutta ei moittinutkaan. Mutta kun kuningas ei kiitä, on se
sama kuin moite.
Parlamentti pani toimeen tutkimuksen. Kuningas keskeytti sen.
_Kuningas oli niin hyvä!_
Kuka sitten oli sytyttänyt kansan tuleen? Kukaan ei voinut sanoa.
Onhan tosiaan nähty kuumina kesäpäivinä, että tulipalo syttyy ihan
syyttä.
Syytettiin Orleansin herttuaa. Syytös oli järjetön; se jäi sikseen.
29 päivänä Pariisi oli rauhallinen -- ainakin näytti siltä.
Tuli toukokuun 4 päivä. Kuningas ja kuningatar menivät koko hovin
seurassa Notre-Dameen kuulemaan messua _Veni Creator_.
Huudeltiin paljon: "Eläköön kuningas!" ja vielä enemmän: "eläköön
kuningatar!" _Kuningatar oli niin hyvä!_
Se oli viimeinen rauhanpäivä.
Seuraavana päivänä ei enää huudeltu niin paljon "eläköön kuningatar",
mutta sensijaan sitä enemmän: "eläköön Orleansin herttua."
Tämä huuto koski kipeästi kuningattareen, joka halveksi siihen
määrään herttuaa, että syytti häntä pelkuriksi. Ikäänkuin milloinkaan
olisi ollut pelkuria Orleansin suvussa, alkaen hänestä, joka voitti
Casselin taistelun, Chartresin herttuaan asti, joka vaikutti
Jemmapesin ja Valmyn voittoihin!
Se oli niin voimakas isku, että nais-parka oli pyörtymäisillään;
hänen päänsä oli jo riipuksissa, häntä täytyi tukea. Madame Campan
kertoo tämän muistiinpanoissaan.
Mutta tämä riipuksissa oleva pää nousi jälleen ylpeänä ja korskeana
pystyyn. Ne, jotka näkivät hänen silloisen ilmeensä, eivät enää
milloinkaan sanoneet: _Kuningatar on niin hyvä!_
On olemassa kolme kuningattaren muotokuvaa; eräs on maalattu vuonna
1776, toinen 1784 ja muuan 1788. Olen nähnyt ne kaikki kolme
Versaillesissa. Katselkaa te niitä vuorostanne, jos nämä kolme kuvaa
kerran pannaan samaan saliin, voi niistä lukea Marie-Antoinetten koko
elämänkerran.
Kolmen säädyn kokoontumisesta piti tulla sovinto, mutta siitä tulikin
sodanjulistus.
"Kolme säätyä!" huudahti Siéyès; "ei, vaan kolme eri kansakuntaa!"
Toukokuun 3 päivänä, päivää ennen Pyhän Hengen messua, otti kuningas
edusmiehet vastaan Versaillesissa.
Muutamat kehoittivat häntä panemaan sydämellisyyden hovisääntöjen
sijaan.
Kuningas ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän otti ensiksi
vastaan papiston. Sitten aateliston. Lopulta kolmannen säädyn.
Kolmas sääty oli odottanut kauan ja murisi. Entisten säätykokousten
aikana se piti puheensa polvistuneena.
Nyt ei voitu saada kolmannen säädyn puheenjohtajaa polvistumaan.
Päätettiin, ettei kolmas sääty pitäisikään puhetta.
Toukokuun 5 päivän istunnossa kuningas pani hatun päähänsä ja
aatelisto myös. Kolmas sääty tahtoi menetellä samaten, mutta silloin
kuningas paljasti päänsä. Mieluummin hän oli avopäin kuin näki
kolmannen säädyn hattupäisenä edessään.
Kesäkuun 10 päivänä Siéyès tuli kokoukseen. Hän näki siellä olevan
melkein yksinomaan kolmanteen säätyyn kuuluvia. Papisto ja aatelisto
kokoontuivat muualla.
"Leikatkaamme köysi poikki", sanoi Siéyès; "on jo aika."
Ja Siéyès ehdotti, että aateliston ja papiston oli saavuttava
ehdottomasti tunnin kuluessa.
"Elleivät he saavu, niin poissaolevat saavat tyytyä läsnäolevien
päätökseen."
Saksalainen ja sveitsiläinen armeija ympäröi Versaillesin. Kokonaisen
patterin kanuunat oli suunnattu kokousta kohden.
Siéyès ei tästä piitannut. Hän välitti vain siitä, että kansa
näki nälkää. "Mutta eihän kolmas sääty yksinään voi muodostaa
säätykokousta", huomautti joku Siéyèsille.
"Sitä parempi", vastasi Siéyès, "silloin se muodostaa
kansalliskokouksen."
Poissaolevat eivät saavu. Siéyèsin ehdotus hyväksytään; kolmas sääty
nimittäytyy kansalliskokoukseksi 400 äänen enemmistöllä.
Kesäkuun 19 päivänä kuningas määrää Kansalliskokouksen salin
suljettavaksi. Mutta tehdäkseen sellaisen valtiokaappauksen tarvitsee
kuningas verukkeen. Salissa piti muka tehdä valmistuksia suurta
kuninkaallista istuntoa varten seuraavaksi maanantaiksi.
Kesäkuun 20 päivänä kello seitsemän aamulla saa Kansalliskokouksen
puheenjohtaja tiedon, että sinä päivänä ei olekaan kokousta.
Kello kahdeksalta hän menee istuntosalin ovelle lukuisain jäsenten
seurassa. Ovi on suljettu ja vartijat ovella.
Sataa kaatamalla. Tahdotaan murtaa ovet auki.
Vartiosotilaille on annettu jyrkät määräykset; he panevat painettinsa
ristiin oven eteen.
Muuan ehdottaa kokoonnuttavaksi Asetorille. Toinen Marlyssa.
Guillotin ehdottaa Pallohuonetta.
Guillotin! Mikä kummallinen sattuma, että se osuu olemaan juuri
Guillotin, mikä nimi tulee neljää vuotta myöhemmin niin perin
kuuluisaksi, kun siihen on lisätty _e_-kirjain. Mikä kummallinen
sattuma, että juuri Guillotin ehdottaa Pallohuonetta!
Tämä Pallohuone on tyhjä, rappiolle jätetty, kaikille tuulille avoin.
Se on Kristuksen sisaren seimi! Se on vallankumouksen kehto!
Kristus oli neitsyen poika. Vallankumous oli raiskatun kansan tytär.
Tähän suureen mielenosoitukseen vastaa kuningas kuninkaallisella
sanallaan: _Veto_ (epään)!
Herra de Brézé lähetetään niskuroitsijain luo käskemään heidän
hajaantua. "Me olemme täällä kansan tahdosta", sanoo Mirabeau,
"emmekä lähde täältä muutoin kuin painetti mahassamme."
Hän ei sanonut, niinkuin väitetään: "Vain painettien pakottamina."
Miksi onkaan jokaisen suuren miehen takana pikkuinen puheniekka, joka
pilaa lauselmat muka siloitellessaan niitä?
Miksi tällainen oli Mirabeaun takana Pallohuoneessa? Tai
Cambronnen takana Waterloon luona? [Cambronnen epäävä vastaus
antautumisvaatimukseen epätoivoisessa asemassa on mahdoton painattaa
tavallisiin kirjoihin. Victor Hugo on loistavasti tulkinnut, kuinka
suurta oli hienosti sivistyneen miehen karkeasanaisuus tänä uljaana
kuolonhetkenä. -- _Suom._]
Tämä vastaus mentiin ilmoittamaan kuninkaalle.
Hän käveli vähän aikaa kiusaantuneen näköisenä.
"Eivätkö he aio lähteä?", kysyi hän.
"Eivät, sire."
"Annettakoon heidän sitten olla."
Niinkuin näemme, kuninkuus jo taipui kansan käden painaessa ja
painuikin hyvin alas.
Kesäkuun 23 päivästä heinäkuun 12 päivään asti näytti kaikki
tyyneltä, mutta se oli sitä raskasta ja tukahduttavaa tyyneyttä, joka
ennustaa myrskyä. Se oli huonon nukkumisen pahaa unta.
Heinäkuun 11 päivänä kuningas tekee päätöksen, kuningattaren,
Artoisin kreivin, Polignacien, koko Versaillesin hovipiirin
kovistelemana, ja erottaa Neckerin. Seuraavana päivänä tämä uutinen
leviää Pariisiin.
Olemme nähneet, millaisen vaikutuksen se sai aikaan. Heinäkuun 13
päivän iltana Pariisi puolusti itseään; seuraavana aamuna Pariisi
oli valmis hyökkäämään. Silloin myös Billot huusi: "Bastiljiin"!
ja kolmetuhatta kertasi tätä huutoa, joka pian tuli Pariisin koko
väestön yhteiseksi.
Olihan olemassa rakennus, joka viisi vuosisataa oli painanut Ranskan
kansan rintaa, kuten kirottu kivenlohkare Sisyfoksen hartioita.
Mutta Ranska ei luottanut voimiinsa niin paljon kuin titaani: se ei
ollut koskaan koettanut tätä taakkaa nostaa.
Tämä rakennus, tämä Pariisin otsaan painettu läänitysaatelin sinetti,
oli Bastilji.
Kuningas oli liian hyvänsävyinen katkaisuttamaan keneltäkään kaulaa,
kuten madame du Hausset sanoi. Mutta hän lähetti ihmisiä Bastiljiin.
Kun kerran ihminen kuninkaan määräyksestä oli joutunut Bastiljiin,
oli hän unohdettu, haudattu, tuhottu. Sinne ihminen sai jäädä, kunnes
kuningas suvaitsi muistaa hänet, ja kuninkailla on niin paljon uusia
asioita ajateltavana, että he monasti unohtavat entiset.
Eikä Ranskassa ollut vain yhtä tällaista linnaa; niitä oli
kaksikymmentä; Fort-l'Evêque, Saint-Lazare, Châtelet, Conciergerie,
Vincennes, Rochen linna, Ifin linna, Sainte-Margueriten saaret,
Pignerolles j.n.e.
Mutta ainoastaan Saint-Antoinen portin läheistä sanottiin pelkästään
Bastiljiksi [_Bastille_ = linnavankila. -- _Suom._], samoin kuin
Roomaa nimitettiin Kaupungiksi.
Se oli ensiluokkainen linnoitus. Se vastasi yksinään kaikkia muita
yhteensä.
Vuosisadan ajan oli Bastiljin isännyys ollut saman suvun hallussa.
Näiden valikoitujen esi-isä oli herra de Châteauneuf. Häntä seurasi
poikansa La Vrillière. Hänen poikaansa La Vrillièreä seurasi hänen
pojanpoikansa Saint-Florentin. Tämä hallitussuku sammui vuonna 1777.
Kaikkien näiden kolmen isännyyden aikana, jota kesti suurimman
osan Ludvig XV:n hallituskautta, kirjoitettiin lukematon määrä
vangitsemiskäskyjä. Saint-Florentin yksinään vahvisti niitä yli
viisikymmentä tuhatta.
Vangitsemiskäskyistä sai suuret tulot. Niitä myytiin isille, jotka
tahtoivat päästä pojistaan vapaiksi, ja naisille, jotka tahtoivat
suoriutua miehistään.
Mitä kauniimpia naiset olivat, sitä huokeammalla he saivat
vangitsemiskäskynsä. Siinä tapauksessa syntyi heidän ja ministerin
kesken suopeuden vaihto.
Ludvig XIV:n hallituksen päätyttyä olivat kaikki valtion vankilat,
Bastilji etupäässä, jesuiittain käsissä.
Vankien joukossa olivat kuuluisimmat Rautanaamio, Lauzun ja Latude.
Jesuiitat olivat rippi-isiä; varmuuden vuoksi he ripittivät vankeja.
Vielä suuremman varmuuden vuoksi haudattiin kuolleet vangit
toisennimisinä. Muistetaanhan, että Rautanaamio haudattiin
Marchialina. Hän oli 45 vuotta vankilassa. Lauzun oli siellä 14
vuotta. Latude 30 vuotta.
Mutta olivathan ainakin Rautanaamio ja Lauzun tehneet suuria rikoksia.
Rautanaamio, olipa hän Ludvig XIV:n veli tai ei, oli niin Ludvig
XIV:n näköinen, että siitä saattoi erehtyä. Ajattelematontahan on
olla kuninkaan näköinen. [Dumas esittää tässäkin Rautanaamiosta
sen oletuksen, jolle hän perustaa osan toimintajuonta "Bragelonnen
varakreivissä". Meidän päivinämme on Funck-Brentano lopullisesti
todistanut, että Rautanaamio oli vähäpätöinen italialainen, pikku
vehkeilystä näin ankarasti rangaistu. -- _Suom._]
Lauzun oli mennyt naimisiin suuren Mademoisellen kanssa.
Ajattelematontahan on mennä naimisiin Ludvig XIII:n läheisen
sukulaisen, Henrik IV:n tyttärentyttären kanssa.
Mutta mitä olikaan Latude-parka tehnyt? Hän oli uskaltanut rakastua
mademoiselle Poissoniin, madame de Pompadouriin, kuninkaan
rakastajattareen. Hän oli tälle kirjoittanut kirjeen. Kunnon nainen
olisi lähettänyt sen kirjoittajalle takaisin, madame de Pompadour
lähetti sen poliisiministeri de Sartinesille. Ja Latude otettiin
kiinni, pakeni, otettiin uudelleen kiinni ja sai olla kolmekymmentä
vuotta Bastiljissa, Vincennessä ja Bicêtressä.
Eipä siis syyttä suotta vihattu Bastiljia. Kansa vihasi sitä kuin
elävää olentoa. Se oli siitä tehnyt jättiläishirviön, satupedon, joka
armottomasti nieli ihmisiä kitaansa.
Ymmärtäähän silloin Sebastien Gilbert-poloisen tunteet, hänen
kuultuaan isänsä joutuneen Bastiljiin, ja Billotin vakaumuksen, että
tohtori ei pääsisi vankilasta, ellei häntä sieltä otettaisi.
Ymmärtäähän myös kansan raivoisan kiihkon, kun Billot huusi:
"Bastiljiin!"
Mutta mieletöntähän silti oli, niinkuin sotilaat olivat sanoneet,
ajatellakaan valloittaa Bastiljia. Siellä oli ruokavaroja, sotilaita,
kanuunia. Muurit olivat ylhäältä viisitoista jalkaa ja alhaalta
neljäkymmentä jalkaa paksut. Ja linnankuvernöörinä oli herra de
Launay, joka oli tallettanut kolmekymmentätuhatta naulaa ruutia
kellareihin ja uhannut vaaran hetkenä räjäyttää Bastiljin ilmaan ja
sen mukana puolet Saint-Antoinen esikaupunkia.


XIV
RANSKAN KOLME HALLITUSMAHTIA

Billot astui yhä eteenpäin, mutta ei enää huutanut. Kansa oli
ihastunut hänen sotilaalliseen ryhtiinsä, käsitti hänen kuuluvan
heihin, kertaili hänen sanojaan ja puhui hänen teoistaan, seuraten
häntä joukon yhä kasvaessa niinkuin vuoksi paisuu merenrannikolla.
Kun Billot tuli Saint-Michelin rantakadulle, oli hänen takanaan
kolmetuhatta puukoilla, kirveillä, peitsillä ja pyssyillä varustettua
miestä. Kaikki huusivat: "Bastiljiin, Bastiljiin!"
Billot vaipui ajatuksiinsa. Hän teki samat johtopäätökset, jotka
mekin teimme edellisen luvun lopussa, ja vähitellen hänen kuumeisen
innostuksensa tuli jäähtyi. Silloin hän näki kaikki selvänä
ajatuksissaan.
Aie oli suurenmoinen, mutta mieletön. Sen käsitti kyllä, kun näki,
mikä tyrmistynyt ja ivallinen ilme tuli niiden kasvoihin, jotka
kuulivat huudon: "Bastiljiin!"
Sitä enemmän hän kuitenkin vakiintui päätöksessään. Mutta hän ymmärsi
myös olevansa äideille, puolisoille, lapsille vastuussa mukanaan
olevien miesten hengestä, ja siksi hän päätti ryhtyä kaikkiin
varokeinoihin.
Billot johti ensiksi joukkonsa Kaupungintalon torille. Siellä hän
nimitti itselleen luutnantin ja muita upseereita, -- koiria, jotka
pitäisivät laumaa koossa.
"Ranskassahan on hallitusmahti", tuumi nyt Billot; "niitä on
kaksikin, jopa kolmekin. Neuvotelkaamme yhden kanssa ensin."
Hän siis meni Kaupungintaloon ja kysyi kuka oli kunnallishallituksen
päämies.
Hänelle vastattiin, että se oli kauppiaitten esimies, herra de
Flesselles.
"Ahaa", sanoi hän tyytymättömän näköisenä, "aatelismies, siis kansan
vihollinen."
"Ei suinkaan", sai hän kuulla vastaukseksi, "vaan henkevä mies."
Billot nousi Kaupungintalon portaita ylös. Etusalissa hän tapasi
vartijan.
"Tahtoisin puhutella herra de Flessellesiä", ilmoitti Billot
huomatessaan vartijan lähestyvän tiedustaakseen, mitä hän etsi.
"Mahdotonta!" vastasi vartija; "hän täyttää parhaillaan luetteloja
porvarimiliisiä varten, jota kaupunki tänä hetkenä järjestää."
"Sehän sattuu oivallisesti", sanoi Billot. "Minäkin järjestän
miliisiä, ja kun minulla on jo kolmetuhatta miestä, olen pitemmällä
kuin herra de Flesselles, jolla ei ole vielä ainoatakaan sotilasta
jalkeilla. Ilmoittakaahan se heti hänelle. Katsokaa ikkunasta, jos
mielenne tekee."
Vartija vilkaisi rantakadulle ja näki Billotin joukon. Hän riensi
siis ilmoittamaan kauppiaitten esimiehelle ja viittasi viestinsä
todisteeksi noihin kolmeentuhanteen mieheen.
Se herätti esimiehessä jonkinmoista kunnioitusta sitä henkilöä
kohtaan, joka halusi häntä puhutella. Hän läksi neuvostosta, tuli
eteissaliin ja etsi katseillaan.
Hän huomasi Billotin, arvasi hänet kysyjäksi ja hymyili.
"Te olette tahtonut puhutella minua", sanoi hän.
"Olette varmaankin herra de Flesselles, kauppiaitten esimies?" kysyi
Billot.
"Niin olen. Miten voin teitä palvella? Ilmoittakaa pian, sillä
minulla on paljon työtä."
"Herra esimies", kysyi Billot, "montako hallitusmahtia Ranskassa on?"
"Hitto, se riippuu siitä, millä tavalla asian käsittää", vastasi
Flesselles.
"Sanokaahan, miten te asian käsitätte."
"Jos kysytte herra Baillylta, niin hän sanoo, että on
olemassa ainoastaan yksi: Kansalliskokous. Jos kysytte herra de
Dreux-Brézéltä, niin hän vastaa, että on olemassa ainoastaan yksi;
kuningas."
"Ja mikä näistä kahdesta mielipiteestä on teidän käsityksenne, herra
esimies?"
"Minunkin mielipitein on, että tänä hetkenä ei ole olemassa muuta
kuin yksi."
"Kansalliskokousko vai kuningas?"
"Ei kumpikaan, vaan kansa", vastasi Flesselles rypistäen
kaularöyhelöänsä.
"Vai niin, vai kansa!" sanoi maanviljelijä.
"Niin, nuo jotka odottavat torilla puukkoineen ja peitsineen.
Kansalla tarkoitan kaikkia kansalaisia."
"Voitte kylläkin olla oikeassa, herra de Flesselles", sanoi Billot,
"eikä minulle syyttä suotta sanottukaan, että te olette henkevä mies."
De Flesselles kumarsi. "Minkä hallitusvoiman puoleen näistä kolmesta
te aiotte kääntyä?" kysyi hän sitten.
"Totta puhuen", vastasi Billot, "kun tahtoo pyytää jotakin oikein
tärkeää, kääntyy Jumalan eikä hänen pyhimyksiensä puoleen."
"Te siis käännytte kuninkaan puoleen?"
"Niin tekisi mieleni."
"Ja olenko epähieno kysyessäni, mitä aiotte pyytää kuninkaalta?"
"Päästämään vapaaksi tohtori Gilbertin, joka on Bastiljissa."
"Tohtori Gilbertin?" sanoi Flesselles pilkallisesti. "Hänhän lienee
joku lentolehtisten kirjoittaja?"
"Sanokaa mieluummin filosofi."
"Sehän on yhdentekevää, hyvä herra Billot. Epäilen suuresti, tokko
saatte kuningasta suostumaan sellaiseen."
"Miksi en?"
"Ensiksi sen vuoksi, että jos kuningas on lähettänyt tohtori
Gilbertin Bastiljiin, on hänellä siihen syynsä."
"Hyvä on", sanoi Billot; "sanokoon hän minulle syynsä, niin minä
sanon silloin hänelle omani."
"Hyvä herra Billot, kuninkaalla on paljon työtä. Hän ei jouda
ottamaan teitä vastaan."
"No, ellei hän jouda ottamaan minua vastaan, niin kyllä keksin keinon
päästä sisään hänen luvattaan."
"Ja jos pääsettekin sisään, niin tapaatte ensiksi monsieur de
Dreux-Brézén, joka heitättää teidät ovesta ulos."
"Jokako heitättää minut ovesta ulos?"
"Niin, hän aikoi heitättää koko Kansalliskokouksenkin. Tosin hän
ei siinä onnistunut, jonkavuoksi hän epäilemättä on raivoissaan ja
purkaa suuttumuksensa teihin."
"Hyvä on. Siinä tapauksessa käännyn Kansalliskokouksen puoleen."
"Tie Versaillesiin on suljettu."
"Lähden sinne kolmentuhannen mieheni saattamana."
"Olkaahan varuillanne, tiellä kohtaatte neljä- tai viisituhatta
sveitsiläistä sekä kaksi- tai kolmetuhatta itävaltalaista, jotka
haukkaavat teidät ja kolmetuhatta miestänne yhdeksi suupalaksi;
olette silmänräpäyksessä kadonneet."
"Hitto soikoon! Mitä siis tehdä?"
"Mitä hyvänsä, mutta tehkää minulle palvelus ja viekää pois nuo
kolmetuhattanne, jotka kivääreillä takovat kivitystä ja tupakoivat.