Bastiljin valloitus - 11

  Kellareissamme on seitsemän- tai kahdeksantuhatta naulaa ruutia, ja
  yksi ainoa kipinä voi sen sytyttää."
  "Siinä tapauksessa järjestänkin toisin", oivalsi Billot; "en käänny
  kuninkaan enkä Kansalliskokouksen puoleen, vaan vetoan kansaan, ja me
  valloitamme Bastiljin."
  "Millä tavalla?"
  "Niiden kahdeksantuhannen ruutinaulan avulla, jotka te, herra
  esimies, annatte minulle."
  "Niinkö luulette?" sanoi Flesselles ivallisesti.
  "Se on varmaa. Olkaahan hyvä ja antakaa kellarien avaimet."
  "Mitä! Lasketteko leikkiä?" sanoi esimies.
  "En, minä en laske leikkiä", vakuutti Billot.
  Hän tarttui molemmin käsin Flessellesin kaulukseen ja sanoi:
  "Avaimet tänne heti, tai huudan miehet avukseni."
  Flesselles kävi kalmankalpeaksi. Hän puristi huulensa ja hampaansa
  kouristuneesti yhteen, mutta hänen äänensä ei vähääkään muuttunut,
  vaan säilytti ivallisen sävynsä.
  "Toden totta, teette minulle suuren palveluksen ottamalla tuon
  ruudin. Annan siis teille avaimet, niinkuin haluatte. Muistakaahan
  vain, että olen teidän ylin virkamiehenne, ja jos muiden läsnäollessa
  tekisitte minulle, mitä teette kahden kesken, niin tunnin päästä
  olisivat kaupungin vartijat hirttäneet teidät. Te tahdotte siis
  ehdottomasti saada tuon ruudin?"
  "Tahdon", vastasi Billot.
  "Ja itsekö sen ja'atte?"
  "Minä itse."
  "Milloin?"
  "Ihan heti."
  "Anteeksi, mutta minulla olisi täällä vielä tehtäviä, joihin
  tarvitsen neljännestunnin. Ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan,
  toivoisin tuon jakamisen tapahtuvan vasta sitten, kun olen lähtenyt.
  Minulle on ennustettu, että kuolen väkivaltaisella tavalla, mutta
  kovin vastenmielisesti lennän ilmaan."
  "Samapa tuo, siis neljänneksen päästä. Mutta minäkin puolestani teen
  pyynnön."
  "Minkä?"
  "Lähestykäämme molemmat tätä ikkunaa."
  "Minkätähden?"
  "Tahdon saada teidät kansan suosioon."
  "Kiitos. Millä tavoin?"
  "Saattepahan nähdä."
  Billot vei esimiehen ikkunan ääreen.
  "Ystävät", huusi hän, "tekeehän teidän yhä mielenne valloittaa
  Bastilji?"
  "Tekee, tekee!" huusi kolme- tai neljätuhatta ääntä.
  "Mutta teillä ei ole ruutia, eikö niin?"
  "Ei ole. Ruutia! Ruutia!"
  "No niin! Kauppiaitten esimies, joka on tässä, antaa teille
  Kaupungintalon kellareissa säilytetyn ruudin. Kiittäkää häntä,
  ystäväni!"
  "Eläköön kauppiaitten esimies! Eläköön Flesselles!" huusi koko
  kansanjoukko.
  "Kiitos omasta puolestani! Kiitos hänen puolestaan!"
  "Nyt minun ei enää tarvitse tarttua takkinne kaulukseen, ei kahden
  kesken eikä kaikkien nähden", sanoi Billot. "Ellette nyt anna meille
  ruutia, niin kansa repii teidät kappaleiksi."
  "Tässä on avaimet", sanoi esimies; "teidän pyytämistapanne on
  sellainen, ettei teille voi vastata kieltävästi."
  "Siinä tapauksessa rohkaisette mieltäni", sanoi Billot, joka näytti
  keksineen uuden tuuman.
  "Hitto vieköön! Vieläkö te aiotte jotakin muuta pyytää minulta?"
  "Vielä. Tunnetteko Bastiljin kuvernöörin?"
  "Herra de Launayn?"
  "En tiedä, mikä hän on nimeltään."
  "Hänen nimensä on de Launay."
  "Kai siis on. Tunnetteko herra de Launayn?"
  "Hän on ystäviäni."
  "Siinä tapauksessa varmaankin toivotte, ettei hänelle tapahtuisi
  mitään pahaa."
  "Sitä todella toivon."
  "Paras keino sen estämiseksi on, että hän luovuttaa minulle Bastiljin
  tai ainakin tohtorin."
  "Ettehän toki usko minulla olevan häneen niin suurta vaikutusvaltaa,
  että hän luovuttaa teille joko vankinsa tai linnoituksensa?"
  "Se on sitten minun asiani. En vaadi teiltä muuta kuin
  suosituskirjettä päästäkseni hänen luokseen."
  "Hyvä herra Billot, huomautan jo edeltäpäin, että jos pääsette
  Bastiljiin sisälle, pääsette sinne yksinänne."
  "Hyvä niinkin!"
  "Huomautan myös, että jos sinne menette yksinänne, mahdollisesti ette
  palaa sieltä laisinkaan."
  "Vaikkapa vain!"
  "No, annan teille siis suosituskirjeen Bastiljiin."
  "Odotan sitä."
  "Mutta yhdellä ehdolla."
  "Ja mikä se on?"
  "Että te ette huomenna tule minulta pyytämään lupakirjaa kuuhun.
  Ilmoitan jo edeltäpäin, etten tunne siellä ketään."
  "Flesselles! Flesselles!" lausui kumea ja äreä ääni kauppiaitten
  esimiehen takana, "jos te näytätte tuolla tavoin kahtalaista naamaa,
  joista toinen nauraa aatelistolle ja toinen hymyilee rahvaalle, niin
  ennen huomispäivää olette mahdollisesti kirjoittanut itsellenne
  pääsykirjan siihen maailmaan, josta kukaan ei palaa."
  Esimies kääntyi väristen.
  "Kuka siten puhuu?" kysyi hän.
  "Minä, Marat."
  "Filosofi Marat! Lääkäri Marat!" huudahti Billot.
  "Niin filosofi Marat, lääkäri Marat", sanoi Flesselles, "jonka
  lääkäritoimensa perusteella pitäisi kyetä parantamaan hulluja. Hän
  voisi tänään saada hyvin paljon potilaita."
  "Herra de Flesselles", jatkoi synkkä puhuttelija, "tuo kunnon
  kansalainen odottaa teiltä suosituskirjelmää herra de Launayn
  puheille päästäkseen. Ja minä huomautan teille, ettei hän yksinään
  odota, vaan kolmetuhatta miestä hänen kerallaan."
  "Hyvä on, hän saa sen."
  Flesselles meni pöydän ääreen, laski toisen kätensä otsalleen ja
  toisella hän nopeasti kirjoitti muutaman rivin.
  "Tässä on suosituksenne", sanoi hän ojentaen paperin Billotille.
  "Lukekaa", sanoi Marat.
  "Minä en osaa lukea", pahoitteli Billot.
  "Antakaa siis tänne, niin minä luen."
  Billot ojensi paperin Maratille.
  Tämä suositus oli seuraavalla tavalla laadittu;
   'Herra kuvernöörille.
   Me Pariisin kauppiaitten esimies lähetämme täten luoksenne herra
   Billotin neuvottelemaan kanssanne kaupunkia koskevista asioista.
   Heinäkuun 14 päivänä 1789.
   _de Flesselles_.'
  "Hyvä on!" sanoi Billot; "antakaahan tänne."
  "Onko tämä suositus mielestänne tällaisena hyvä?" kysyi Marat.
  "Ehdottomasti."
  "Odottakaahan, herra esimies liittää siihen jälkikirjoituksen, joka
  tekee sen vielä paremmaksi."
  Ja hän lähestyi Flessellesiä, joka seisoi pöydän ääressä nojaten
  nyrkillään siihen ja katsellen halveksivasti molempia miehiä
  ja kolmatta miestä, joka puolittain alastomana ilmestyi ovelle
  muskettiinsa nojautuneena.
  Tämä kolmas oli Pitou, joka oli seurannut Billotia ja oli valmis
  noudattamaan kaikkia maanviljelijän määräyksiä, olkoot ne millaisia
  tahansa.
  "Jälkikirjoitus jonka lisäätte kirjeeseen ja joka sen tekee
  paremmaksi, on seuraava", sanoi Marat Flessellesille.
  "Sanelkaa, herra Marat."
  Marat laski paperin pöydälle ja osoittaen sormellaan kohtaa, johon
  Flessellesin piti kirjoittaa lisäys, lausui: "Kansalainen Billot
  esiintyy neuvottelijana, ja senvuoksi uskon hänen henkensä teidän
  kunnianne huostaan."
  Flesselles katsoi Maratiin kuin mieheen, jonka litteän naaman
  hän mieluummin olisi murskannut nyrkillään kuin suostunut hänen
  vaatimukseensa.
  "Epäröittekö?" kysyi Marat.
  "En", sanoi Flesselles, "sillä asiaa punniten, ettehän vaadi mitään
  muuta kuin sellaista, mikä on oikein."
  Ja hän kyhäsi pyydetyn jälkikirjoituksen.
  "Mutta, hyvät herrat", virkkoi hän, "painakaa mieleenne, etten vastaa
  herra Billotin turvallisuudesta."
  "Ja minä vastaan siitä", sanoi Marat, "sillä teidän vapautenne saa
  olla takeena hänen vapaudestaan, teidän päänne hänen päästänsä. Kas
  tässä, kunnon Billot, suosituksenne."
  "Labrie!" huusi de Flesselles, "Labrie!"
  Komeapukuinen lakeija astui sisään.
  "Vaununi!" käski de Flesselles.
  "Ne odottavat herra esimiestä pihalla."
  "Lähtekäämme siis", sanoi esimies. "Haluatteko vielä mitään muuta?"
  "Ei muuta", vastasivat Billot ja Marat yhtaikaa.
  "Saako antaa hänen mennä?" kysyi Pitou.
  "Ystäväiseni", sanoi Flesselles, "minun täytyy huomauttaa teille,
  että olette hiukan liian huolimattomasti puettu voidaksenne seisoa
  minun huoneeni ovenvartijana. Jos ehdottomasti tahdotte jäädä tänne,
  niin pukekaa takkinne toisin päin yllenne ja seisokaa selkä seinässä
  kiinni."
  "Saako antaa hänen mennä?" lausui Pitou uudelleen, ja katse, jonka
  hän loi Flessellesiin, osoitti selvästi, ettei hän vähääkään
  nauttinut tämän leikinlaskusta.
  "Saa!" vastasi Billot.
  Pitou väistyi syrjään.
  "Ehkä teette väärin antaessanne tuon miehen poistua", arveli Marat;
  "hänestä olisimme saaneet oivallisen panttivangin. Mutta olkoon hän
  missä tahansa, luottakaa minuun, kyllä hänet löydän."
  "Labrie", lausui kauppiaitten esimies noustessaan vaunuihin, "täällä
  jaetaan kohta ruutia. Jos talo sattumalta räjähtäisi ilmaan, niin en
  tahdo joutua raunioihin. Siis pois täältä, pois täältä pian!"
  Vaunut vierivät holvikäytävän kautta torille, missä viisi-,
  kuusituhatta miestä mutisten odotti.
  Flesselles arveli, että hänen lähtönsä voitaisiin käsittää väärin ja
  katsoa yhtä hyvin paoksi.
  Hän kurkoittautui ulos vaunuista.
  "Kansalliskokoukseen!" huusi hän ajajalle.
  Silloin osa joukkoa taputti hänelle raivoisasti käsiään.
  Marat ja Billot olivat tulleet parvekkeelle ja kuulivat Flessellesin
  viime sanat.
  "Voin lyödä vetoa oman pääni hänen päätänsä vastaan", sanoi Marat,
  "ettei hän mene Kansalliskokoukseen, vaan kuninkaan luo."
  "Pitääkö meidän vangita hänet?" kysyi Billot.
  "Ei", sanoi Marat julmasti hymyillen. "Olkaa rauhassa, kiiruhtakoon
  hän kuinkakin paljon, me pidämme vielä suurempaa kiirettä. Ja nyt
  ruutia jakamaan!"
  "Niin, ruutia jakamaan", toisti Billot.
  Ja he läksivät portaita alas Pitoun seuraamina.
  
  
  XV
  KANSAN MIRABEAU
  
  Niinkuin Flesselles oli sanonut, oli kaupungintalon kellareissa
  kahdeksantuhatta naulaa ruutia.
  Marat ja Billot astuivat ensimmäiseen kellariin, kädessään lyhty,
  jonka kiinnittivät kattoon. Pitou asettui ovelle vartijaksi.
  Ruuti oli noin kaksikymmentä naulaa käsittävissä nassakoissa. Miehiä
  asetettiin portaille muodostamaan ketju, ja nassakoita alettiin
  siirtää.
  Alussa syntyi hämminkiä, kun ei tiedetty, oliko ruutia riittävästi
  kaikille, jonka vuoksi jokainen tunkeili saamaan osuuttansa. Mutta
  Billotin nimittämät päälliköt saivat miehet tyyntymään, ja jako
  toimitettiin jokseenkin hyvässä järjestyksessä. Jokainen kansalainen
  sai puoli naulaa ruutia, jonka avulla he voisivat laukaista noin
  kolme- tai neljäkymmentä panosta.
  Mutta kun kukin oli saanut ruutiosuutensa, huomattiin, että pyssyistä
  oli puute. Tuskin viidelläsadalla oli aseet.
  Ruudinjaon aikana meni osa raivoisasta joukosta aseita etsiessään
  siihen huoneeseen, missä vaalimiehet istuivat. He olivat
  järjestämässä sitä kansallismiliisiä, josta vartija oli maininnut
  Billotille. Oli päätetty, että tähän sotajoukkoon kuuluisi
  neljäkymmentäkahdeksan tuhatta miestä. Sitä ei ollut vielä muualla
  kuin paperilla, mutta nyt jo väiteltiin sen kenraalista. Tämän
  väittelyn aikana kansanjoukko tunkeutui Kaupungintaloon. Se oli
  itse järjestäytynyt. Se tahtoi vain päästä eteenpäin. Siltä puuttui
  ainoastaan aseita.
  Tänä hetkenä kuului vaunujen jyrinää. Kauppiaitten esimiestä ei
  ollutkaan päästetty menemään, vaikka hän oli näyttänyt käskykirjeen,
  jolla kuningas vaati häntä tulemaan luokseen; hänet tuotiin nyt
  väkivalloin Kaupungintaloon takaisin. "Aseita! Aseita!" kuului
  kaikkialta huutoja, kun hän tuli näkyviin.
  "Asehuoneeseen! Asehuoneeseen!" huusi kansanjoukko. Ja viisi- tai
  kuusituhatta miestä ryntäsi Grèven rantakadulle. Mutta asehuone oli
  tyhjä.
  He palasivat kiroillen Kaupungintalolle.
  Esimiehellä ei ollut aseita tai hän ei tahtonut niitä luovuttaa.
  Väkijoukon ahdistamana hän keksi sen, että lähetti joukon
  Chartreuxiin.
  Munkit avasivat ovensa. Etsittiin kaikkialta, mutta ei löytynyt
  pistooliakaan.
  Tällä aikaa Flesselles, joka oli saanut kuulla, että Billot ja
  Marat olivat ruutia jakamassa, ehdotti vaalimiehille, että nämä
  toimittaisivat Launayn luokse lähetystön, joka kehoittaisi häntä
  poistamaan kanuunansa.
  Edellisenä päivänä olivat kansassa herättäneet eniten raivoa
  kanuunat, joiden suut näkyivät linnoituksen muurien aukoista.
  Flesselles toivoi, että näiden poistamisen jälkeen kansa tyytyisi
  siihen ja hajaantuisi.
  Lähetystö oli mennyt, kun kansa palasi raivoissaan.
  Kuullessaan huudon tulivat Billot ja Marat kellarista pihalle asti.
  Flesselles koetti pihanpuolisella parvekkeella seisoessaan rauhoittaa
  kansaa. Hän ehdotti sellaista säädöstä, että eri piirikunnat
  määräisivät taottavaksi viisikymmentä tuhatta pistintä. Kansa oli
  suostumaisillaan tähän.
  "Aivan varmasti tuo mies on petturi", sanoi Marat.
  Sitten hän kääntyi Billotin puoleen sanoen hänelle:
  "Menkää toimittamaan tehtäväänne Bastiljissa. Tunnin päästä lähetän
  sinne kaksikymmentä tuhatta miestä, joista jokaisella on pyssy."
  Billot oli ensi hetkestä alkanut luottaa tähän mieheen, jonka nimi
  oli niin tunnettu, että se oli tullut hänenkin korviinsa. Hän ei edes
  tiedustellut, millä tavalla toinen aikoi ne hankkia. Muuan apotti oli
  pihalla ottaen osaa toisten innostukseen ja huutaen kaikkien toisten
  keralla: "Bastiljiin, Bastiljiin!" Billot ei pitänyt papeista, mutta
  tämä häntä miellytti. Hän pani tämän jatkamaan ruudin jakamista.
  Apotti suostui toimeen.
  Silloin Marat nousi pengermäkivelle. Kaikkialta kuului hirveätä
  hälinää.
  "Hiljaa", jyräytti hän, "minä olen Marat ja tahdon puhua."
  Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta kaikki vaikenivat ja käänsivät
  katseensa häneen.
  "Tahdotteko aseita?" kysyi hän.
  "Tahdomme, tahdomme!" vastasivat tuhannet äänet.
  "Valloittaaksenne Bastiljin?"
  "Niin, niin, niin!"
  "Tulkaa siis minun kerallani, niin saatte niitä."
  "Mistä?"
  "Invalidi-hotellista. Siellä on kaksikymmentäviisi tuhatta pyssyä.
  Invalidi-hotelliin!"
  "Invalidiin! Invalidiin! Invalidiin!" huusivat kaikki. "Nyt", sanoi
  Marat Billotille, joka oli kutsunut Pitoun luokseen, "te siis menette
  Bastiljiin?"
  "Niin."
  "Malttakaahan. Voi sattua, että ennen miesteni saapumista tarvitsette
  apua."
  "Se on totta", myönsi Billot; "niin saattaa kyllä käydä."
  Marat repäisi lehden pienestä taskukirjasta ja kirjoitti lyijykynällä
  seuraavat sanat:
  "Maratin nimessä."
  Sitten hän piirsi erään merkin paperille.
  "Mitä minä tällä kirjeellä teen, koska siinä ei ole nimeä eikä
  osoitetta, kelle sen annan", lausui Billot.
  "Mitä osoitteeseen tulee, niin ei sillä, jolle teitä suosittelen, ole
  mitään osoitetta. Mitä hänen nimeensä tulee, niin se on tunnettu.
  Kysykää ensimmäiseltä vastaantulevalta työmieheltä Conchonia, rahvaan
  Mirabeauta."
  "Gonchon, paina tämä nimi mieleesi, Pitou."
  "Gonchon eli _Gonchonius"_, sanoi Pitou. "Kyllä minä sen muistan."
  "Invalidiin! Invalidiin!" karjuivat äänet yhä suuremmalla raivolla.
  "Lähde, mene", sanoi Marat Billotille, "ja vapauden hengetär
  ohjatkoon tietäsi. -- Invalidiin!" huusi hänkin vuorostaan.
  Ja hän läksi pitkin Grèven rantakatua, jäljessään yli kaksikymmentä
  tuhatta miestä.
  Billot otti viisisataa seuraansa, kaikki ne, joilla oli aseet.
  Sinä hetkenä, jona toinen joukko läksi samoamaan pitkin virran rantaa
  ja toinen suuntasi retkensä bulevardille päin, astui kauppiaitten
  esimies ikkunan ääreen.
  "Rakkaat ystävät", huusi hän, "miksi teidän hatussanne on vihreä
  tunnus?"
  Heillä oli hatussaan Camille Desmoulinsin kastanjanlehviä. Monet
  olivat sen omaksuneet nähdessään toisilla sellaisen, tietämättä mitä
  se merkitsi.
  "Se merkitsee toivoa!" huusivat muutamat.
  "Mutta toivon väri on samalla Artoisin kreivin väri. Tahdotteko te
  kantaa prinssin värejä?"
  "Emme, emme", huusivat kaikki, Billot äänekkäimmin.
  "Muuttakaa siis tuo tunnus, ja jos tahdotte joitakin värejä kantaa,
  niin käyttäkää silloin Pariisin kaupungin, meidän kaikkien yhteisen
  äidin värejä sinistä ja punaista, ystäväni, sinistä ja punaista."
  [Myöhemmin Lafayette puolestaan huomautti, että sininen ja punainen
  yhdessä olivat Orleansin suvun värejä ja lisäsi näihin valkoisen,
  lausuen samalla niille, jotka ottivat tällaisen hänen kädestään
  vastaan: "Annan teille tunnuksen, joka kiertää kautta koko maailman."]
  "Niin, niin!" huusivat kaikki; "sininen ja punainen!"
  Tämän sanoessaan jokainen polki jalkoihinsa vihreän merkin ja vaati
  itselleen nauhoja. Kuin lumouksen vaikutuksesta ikkunat aukenivat,
  ja kaikkialta heiteltiin sinipunaisia nauhoja. Mutta näistä riitti
  tuskin tuhannelle hengelle.
  Heti revittiin pöytäliinat, silkkiset puvut, vyöt, ikkunaverhot.
  Niistä tehtiin solmuja, nauharuusuja, vöitä. Kukin otti osansa.
  Tämän jälkeen Billotin pikkuinen armeija läksi matkaan.
  Taipaleella liittyi siihen lisää. Saint-Antoinen esikaupungin
  jokaisesta suonesta tuli rahvaan kuuminta ja kiihkeintä verta.
  He saapuivat jokseenkin hyvässä järjestyksessä Lesdiquières-kadun
  kohdalle. Täällä oli jo joukko uteliaita, toiset katsellen arkoina,
  toiset tyyninä, toiset röyhkeinä Bastiljin torneja, joihin polttava
  aurinko paistoi.
  Kun Saint-Antoinen esikaupungin rummunsoittajat saapuivat omalta
  taholtaan; kun satakunta ranskalaista kaartilaista saapui bulevardeja
  pitkin; kun Billot saapui joukkoineen, johon kuului arviolta tuhannen
  tai tuhannenkaksisataa miestä, muuttuivat kansanjoukon ilmeet heti,
  arat tulivat rohkeiksi, tyynet innostuivat ja röyhkeät alkoivat uhata.
  "Pois kanuunat! Pois kanuunat!" huusi kaksikymmentätuhatta ääntä
  puiden nyrkkiä kanuunoille, joiden vaskiset kidat näkyivät
  vallitusten aukkojen välistä.
  Juuri sinä hetkenä, niinkuin linnoituksen kuvernööri olisi totellut
  rahvaan vaatimusta, lähestyivät kanuunamiehet tykkejään ja vetivät
  niitä sisäänpäin kunnes ne kokonaan katosivat näkyvistä.
  Rahvas taputti käsiään. He edustivat siis mahtia koska heidän
  uhkauksiaan toteltiin.
  Vartijat kulkivat kuitenkin yhä vielä muureilla. Invalidit ja
  sveitsiläiset astelivat vuorottain.
  Kun äsken oli huudettu: "Pois kanuunat!" karjuttiin nyt:
  "Pois sveitsiläiset!" Se oli jatkoa eiliseen huutoon: "Alas
  saksalaiset!"
  Mutta sveitsiläiset jatkoivat yhtäkaikki asteluaan.
  Muuan alhaalla oleva, joka oli huutanut alas sveitsiläisiä,
  kiivastui. Hänellä oli pyssy; hän kohotti sen piippua vartijaa kohden
  ja laukaisi.
  Luoti osui Bastiljin vanhaan muuriin jalan verran sen yläreunaa
  alemmaksi, ihan sen aukon kohdalle, mistä vartija näkyi. Kuulan jälki
  ilmeni valkoisena pilkkuna, mutta vartija ei seisahtunut, ei edes
  kääntänyt päätänsä.
  Tämän miehen ympärillä, joka oli antanut merkin mielettömään,
  ennenkuulumattomaan hyökkäykseen, syntyi kova hälinä. Vielä oli tässä
  huudossa enemmän kauhua kuin raivoa. Monet eivät käsittäneet sitä,
  ettei Bastiljia kohden ampuminen ollut mikään kuolemalla rangaistava
  rikos.
  Billot katseli tätä vihertävää linnaa, joka muistutti
  suomuspeitteisiä satuhirviöitä. Hän luki aukot, joista kanuunat
  voivat minä hetkenä tahansa ilmestyä; hän luki vallituksien kiväärit,
  jotka kurkistivat uhkaavina valliaukoistaan, pudisti päätänsä ja
  muisti Flessellesin sanat.
  "Me emme koskaan pääse tuonne", mutisi hän. "Miksi emme sinne
  pääsisi?" sanoi ääni hänen vieressään. Billot kääntyi ja näki hurjan
  näköisen miehen, joka oli puettu ryysyihin ja jonka silmät säihkyivät
  kuin kaksi tähteä.
  "Siksi, että minun mielestäni ei väkivallalla voi voittaa tuollaista
  kivilinnaa."
  "Bastiljin valloittaminen", sanoi mies, "ei olekaan mikään
  sotatemppu, vaan uskonkysymys. Usko, niin onnistut."
  "Malttia!" sanoi Billot etsien taskustaan suosituskirjettään;
  "malttia!"
  Mies erehtyi hänen aikeistaan.
  "Malttia!" sanoi hän. "Kyllä ymmärrän, sinä olet lihava, sinä; olet
  varmaankin maanviljelijä."
  "Niin olenkin", myönsi Billot.
  "Siinä tapauksessa ymmärrän, miksi sanot: malttia. Sinä olet aina
  saanut runsaasti ruokaa. Mutta katsohan hiukan taaksesi, niin näet,
  millaiset haamut ovat ympärillämme. Katso heidän kalpeita suoniaan,
  lue luut heidän vaatteittensa ryysyjen läpi, ja kysy heiltä,
  ymmärtävätkö he, mitä maltti merkitsee."
  "Tuo mies puhuu hyvin", supatti Pitou, "mutta hän peloittaa minua."
  "Minua hän ei peloita", vastasi Billot. Ja hän kääntyi miehen puoleen.
  "Niin, malttia", sanoi hän, "mutta ainoastaan vielä neljännestunti."
  "Ahaa!" sanoi mies hymyillen; "neljännestunti! Se ei ole todellakaan
  liikaa. Ja mitä sinä teet tänä neljännestuntina?"
  "Neljännestunnin päästä olen käynyt Bastiljissa. Olen ottanut selkoa
  siitä, paljonko siellä on sotilaita, päässyt sen kuvernöörin aikeista
  selville ja tiedän siis vihdoinkin, mitä tietä sinne on mentävä."
  "Niin kyllä, jos tiedät, mitä tietä sieltä tullaan pois."
  "No, jos minua ei kuulu, niin muuan mies kyllä toimittaa minut sieltä
  heltiämään."
  "Ja kuka se on?"
  "Gonchon, kansan Mirabeau."
  Mies vavahti; hänen silmissään leimahti liekki.
  "Tunnetko häntä?" kysyi hän.
  "En"
  "Kuinka siis?"
  "Kuinkako? Minä aion päästä puheisiin hänen kanssaan. Sillä minulle
  sanottiin, että ensimmäinen mies, jonka puoleen käännyn Bastiljin
  aukiolla, vie minut hänen luokseen. Sinä olet Bastiljin aukiolla; vie
  minut hänen luokseen."
  "Mitä hänestä tahdot?"
  "Tahdon antaa hänelle tämän paperin."
  "Kuka on sen lähettänyt?"
  "Lääkäri Marat"
  "Marat! Sinä tunnet siis Maratin?" kysyi mies.
  "Tulen juuri hänen luotansa."
  "Mistä?"
  "Kaupungintalolta."
  "Mitä hän tekee?"
  "Hän on mennyt Invalidiin hankkimaan kahdellekymmenelle tuhannelle
  miehelle aseet."
  "Siinä tapauksessa anna minulle paperi. Minä olen Gonchon."
  Billot peräytyi askeleen.
  "Oletko sinä Gonchon?" kysyi hän.
  "Ystävät", sanoi ryysyinen mies, "tässä on muuan, joka ei tunne minua
  ja kysyy, olenko minä todellakin Gonchon."
  Joukko purskahti nauruun. Heidän mielestään tuntui mahdottomalta
  ajatellakaan, ettei heidän suosituinta puhujaansa tunnettaisi.
  "Eläköön Gonchon!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.
  "Tässä on", sanoi Billot ojentaen hänelle paperin.
  "Ystävät", sanoi Gonchon luettuaan paperin ja lyöden Billotia olalle,
  "tämä on veljemme, Marat suosittelee häntä meille. Häneen voi siis
  luottaa. Mikä on nimesi?"
  "Billot." [_Billot_ merkitsee (teurastus)pölkkyä. -- _Suom._]
  "Ja olkoon minun nimeni Kirves: me kyllä toivottavasti saamme jotakin
  aikaan."
  Joukko nauroi tälle veriselle leikinlaskulle.
  "Niin, niin, me saamme jotakin aikaan", hälistiin.
  "No, mitä nyt teemme?" kysyivät jotkut äänet.
  "Hitto vieköön", sanoi Gonchon, "me valloitamme Bastiljin."
  "Hyvin lausuttu", virkkoi Billot, "tätä minä sanon suoraksi puheeksi.
  Kuulehan, kunnon Gonchon, montako miestä sinulla on käytettävänäsi?"
  "Lähes kolmekymmentätuhatta."
  "Sinulla siis kolmekymmentätuhatta, kaksikymmentätuhatta saapuu tänne
  Invalidista, ja kymmenentuhatta on jo täällä; siinä on enemmänkin
  kuin tarvitsemme onnistuaksemme, jos laisinkaan onnistumme."
  "Me onnistumme", vakuutti Gonchon.
  "Niin minäkin uskon. Kokoa siis kolmekymmentätuhatta miestäsi. Minä
  menen kuvernöörin luo ja vaadin häntä antautumaan. Jos hän antautuu,
  niin sitä parempi, säästyy verta. Ellei hän antaudu, niin vuodatettu
  veri tulkoon hänen ylitseen, ja väärän asian puolesta vuodatettu veri
  tuottaa onnettomuutta. Kysykää saksalaisilta."
  "Kauanko viivyt kuvernöörin luona?"
  "Niin kauan kuin suinkin, siihen asti, kunnes Bastilji on täydelleen
  tarkastettu. Kun olen palannut, alkaa hyökkäys, jos suinkin vain on
  mahdollista."
  "Päätetty asia."
  "Et epäile minua?" kysyi Billot Gonchonilta ojentaen hänelle kätensä.
  "Minäkö!" vastasi Gonchon hymyillen halveksivasti ja puristaen
  voimakkaan maanviljelijän kättä niin kovasti, ettei sellaista
  jäntevyyttä olisi voinut luullakaan olevan noin laihassa ja heikossa
  ruumiissa. "Minäkö epäilisin sinua? Miksi niin tekisin? Milloin
  vain tahtoisin, virkkaisin vain sanan, tekisin vain viittauksen
  ja tallauttaisin sinut maahan kuin madon, vaikka olisitkin noiden
  tornien turvassa, jotka huomenna ovat lakanneet olemasta, vaikka
  sinua suojelisivat nuo sotilaat, jotka tänä iltana ovat liittyneet
  meihin tai lakanneet elämästä. Mene siis ja luota Gonchoniin, samoin
  kuin hän luottaa Billotiin."
  Billot oli siitä nyt varma ja meni Bastiljin porttia kohden,
  puhuttelijansa kadotessa esikaupunkiin ja tuhansien äänien huutaessa:
  "Eläköön Gonchon! Eläköön kansan Mirabeau!"
  "En tiedä, millainen on aateliston Mirabeau", sanoi Pitou Billotille,
  "mutta ainakin meidän on ruma."
  
  
  XVI
  BASTILJI JA SEN KUVERNÖÖRI
  
  Emme kuvaile Bastiljin ulkonäköä. Onhan se tarpeetonta. Se elää
  ikuisena kuvana vanhusten ja lasten mielessä.
  Tyydymme vain sanomaan, että bulevardin puolella oli
  Bastilji-aukiolle päin kaksi vierekkäistä tornia. Sivut olivat
  yhdensuuntaiset nykyisten kanavanrantain kanssa.
  Bastiljin porttia suojasi ensiksi vartijarakennus, sitten kaksi riviä
  vahtisotilaita, sitten kaksi nostosiltaa.
  Kun oli sivuutettu nämä esteet, tultiin ensin hallintorakennuksen
  pihaan, jossa kuvernööri asui.
  Tästä pihasta johti katettu käytävä Bastiljin vallihautojen luo.
  Tälläkin puolella oli nostosilta, vartijarakennus ja rautainen
  ristikkoportti.
  Heti Billotin lähestyessä linnaa aiottiin hänet vangita, mutta hän
  näytti Flessellesin antamaa suosituskirjettä ja sai jatkaa matkaansa.
  Billot huomasi silloin Pitoun seuraavan häntä. Pitou ei kyennyt
  ottamaan mitään aloitetta, mutta maanviljelijän jäljestä hän olisi
  mennyt vaikka helvettiin ja noussut kuuhun.
  "Pysy ulkopuolella", käski Billot. "Ellen palaa, niin hyvä on jonkun
  olla muistuttamassa rahvaalle, että minä olen mennyt sisään."
  "Se on totta", sanoi Pitou, "Kuinka pitkän ajan päästä muistutan
  siitä?"
  "Tunnin päästä."
  "Ja lipas?" kysyi Pitou.
  "Totta tosiaan! Ellen palaa, -- ellei Gonchon valloita Bastiljia,
  tai jos valloituksen jälkeen ei minua löydykään, niin on sanottava
  tohtori Gilbertille, joka ehkä löytyy, että Pariisista tuli miehiä,
  jotka varastivat minulta lippaan, jonka hän uskoi huostaani viisi
  vuotta sitten; että lähdin heti ilmoittamaan hänelle; että Pariisiin
  päästyäni kuulin hänen olevan Bastiljissa; että aikoessani valloittaa
  Bastiljin heitinkin henkeni, joka kokonaan kuului hänelle."
  "Hyvä on, isäntä", sanoi Pitou. "Mutta se on pitkä läksy, ja minä
  pelkään sen unohtavani."
  "Senkö, mitä sanoin?"
  "Niin."
  "Minä kertaan sen."
  "Ei", vastasi muuan ääni Billotin vieressä, "parasta on se
  kirjoittaa."
  "Minä en osaa kirjoittaa", sanoi Billot.
  "Minä osaan, sillä olen viraston vahtimestari."
  "Vai olette te vahtimestari?" kysyi Billot.
  "Stanislas Maillard, Châteletin vahtimestari."
  Hän veti taskustaan pitkän luisen rasian, jossa oli paperia, kynä ja
  mustetta, siis kaikki, mitä tarvittiin kirjoittamista varten.
  Hän oli neljänkymmenenviiden ikäinen mies, laiha, pitkä, juhlallinen,
  kokonaan mustiin puettu, niinkuin hänen virkansa vaatikin.
  "Hänpä muistuttaa hiivatin kovasti haudankaivajaa", mutisi Pitou.
  "Te siis sanotte", kysyi vahtimestari rauhallisesti, "että Pariisista
  tulleet miehet ottivat teiltä lippaan, jonka tohtori Gilbert oli
  teille uskonut?"
  "Niin."
  "Sehän on rikos."
  "Ne miehet kuuluivat Pariisin poliisilaitokseen."
  "Senkin hävyttömät varkaat!" mutisi Maillard.
  Sitten hän antoi paperin Pitoulle.
  "Kas tässä, nuori mies", sanoi hän, "on tarvitsemanne paperi. Jos hän
  saa surmansa" -- hän osoitti Billotia -- "jos sinä saat surmasi, niin
  toivottavasti en minä joudu samaten hengiltä."
  "Ja ellette saa surmaanne, niin mitä teette?" kysyi Pitou.
  "Minä teen sen, mitä sinun piti tehdä."
  "Kiitos", sanoi Billot.
  Hän ojensi kätensä vahtimestarille.
  Vahtimestari puristi kättä sellaisella voimalla, että sitä ei olisi
  luullut olevan hänen hoikassa ruumiissaan.
  "Voin siis luottaa teihin?" kysyi Billot.
  "Aivan yhtä hyvin kuin Maratiin tai Gonchoniin."