Bastiljin valloitus - 11

Kellareissamme on seitsemän- tai kahdeksantuhatta naulaa ruutia, ja
yksi ainoa kipinä voi sen sytyttää."
"Siinä tapauksessa järjestänkin toisin", oivalsi Billot; "en käänny
kuninkaan enkä Kansalliskokouksen puoleen, vaan vetoan kansaan, ja me
valloitamme Bastiljin."
"Millä tavalla?"
"Niiden kahdeksantuhannen ruutinaulan avulla, jotka te, herra
esimies, annatte minulle."
"Niinkö luulette?" sanoi Flesselles ivallisesti.
"Se on varmaa. Olkaahan hyvä ja antakaa kellarien avaimet."
"Mitä! Lasketteko leikkiä?" sanoi esimies.
"En, minä en laske leikkiä", vakuutti Billot.
Hän tarttui molemmin käsin Flessellesin kaulukseen ja sanoi:
"Avaimet tänne heti, tai huudan miehet avukseni."
Flesselles kävi kalmankalpeaksi. Hän puristi huulensa ja hampaansa
kouristuneesti yhteen, mutta hänen äänensä ei vähääkään muuttunut,
vaan säilytti ivallisen sävynsä.
"Toden totta, teette minulle suuren palveluksen ottamalla tuon
ruudin. Annan siis teille avaimet, niinkuin haluatte. Muistakaahan
vain, että olen teidän ylin virkamiehenne, ja jos muiden läsnäollessa
tekisitte minulle, mitä teette kahden kesken, niin tunnin päästä
olisivat kaupungin vartijat hirttäneet teidät. Te tahdotte siis
ehdottomasti saada tuon ruudin?"
"Tahdon", vastasi Billot.
"Ja itsekö sen ja'atte?"
"Minä itse."
"Milloin?"
"Ihan heti."
"Anteeksi, mutta minulla olisi täällä vielä tehtäviä, joihin
tarvitsen neljännestunnin. Ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan,
toivoisin tuon jakamisen tapahtuvan vasta sitten, kun olen lähtenyt.
Minulle on ennustettu, että kuolen väkivaltaisella tavalla, mutta
kovin vastenmielisesti lennän ilmaan."
"Samapa tuo, siis neljänneksen päästä. Mutta minäkin puolestani teen
pyynnön."
"Minkä?"
"Lähestykäämme molemmat tätä ikkunaa."
"Minkätähden?"
"Tahdon saada teidät kansan suosioon."
"Kiitos. Millä tavoin?"
"Saattepahan nähdä."
Billot vei esimiehen ikkunan ääreen.
"Ystävät", huusi hän, "tekeehän teidän yhä mielenne valloittaa
Bastilji?"
"Tekee, tekee!" huusi kolme- tai neljätuhatta ääntä.
"Mutta teillä ei ole ruutia, eikö niin?"
"Ei ole. Ruutia! Ruutia!"
"No niin! Kauppiaitten esimies, joka on tässä, antaa teille
Kaupungintalon kellareissa säilytetyn ruudin. Kiittäkää häntä,
ystäväni!"
"Eläköön kauppiaitten esimies! Eläköön Flesselles!" huusi koko
kansanjoukko.
"Kiitos omasta puolestani! Kiitos hänen puolestaan!"
"Nyt minun ei enää tarvitse tarttua takkinne kaulukseen, ei kahden
kesken eikä kaikkien nähden", sanoi Billot. "Ellette nyt anna meille
ruutia, niin kansa repii teidät kappaleiksi."
"Tässä on avaimet", sanoi esimies; "teidän pyytämistapanne on
sellainen, ettei teille voi vastata kieltävästi."
"Siinä tapauksessa rohkaisette mieltäni", sanoi Billot, joka näytti
keksineen uuden tuuman.
"Hitto vieköön! Vieläkö te aiotte jotakin muuta pyytää minulta?"
"Vielä. Tunnetteko Bastiljin kuvernöörin?"
"Herra de Launayn?"
"En tiedä, mikä hän on nimeltään."
"Hänen nimensä on de Launay."
"Kai siis on. Tunnetteko herra de Launayn?"
"Hän on ystäviäni."
"Siinä tapauksessa varmaankin toivotte, ettei hänelle tapahtuisi
mitään pahaa."
"Sitä todella toivon."
"Paras keino sen estämiseksi on, että hän luovuttaa minulle Bastiljin
tai ainakin tohtorin."
"Ettehän toki usko minulla olevan häneen niin suurta vaikutusvaltaa,
että hän luovuttaa teille joko vankinsa tai linnoituksensa?"
"Se on sitten minun asiani. En vaadi teiltä muuta kuin
suosituskirjettä päästäkseni hänen luokseen."
"Hyvä herra Billot, huomautan jo edeltäpäin, että jos pääsette
Bastiljiin sisälle, pääsette sinne yksinänne."
"Hyvä niinkin!"
"Huomautan myös, että jos sinne menette yksinänne, mahdollisesti ette
palaa sieltä laisinkaan."
"Vaikkapa vain!"
"No, annan teille siis suosituskirjeen Bastiljiin."
"Odotan sitä."
"Mutta yhdellä ehdolla."
"Ja mikä se on?"
"Että te ette huomenna tule minulta pyytämään lupakirjaa kuuhun.
Ilmoitan jo edeltäpäin, etten tunne siellä ketään."
"Flesselles! Flesselles!" lausui kumea ja äreä ääni kauppiaitten
esimiehen takana, "jos te näytätte tuolla tavoin kahtalaista naamaa,
joista toinen nauraa aatelistolle ja toinen hymyilee rahvaalle, niin
ennen huomispäivää olette mahdollisesti kirjoittanut itsellenne
pääsykirjan siihen maailmaan, josta kukaan ei palaa."
Esimies kääntyi väristen.
"Kuka siten puhuu?" kysyi hän.
"Minä, Marat."
"Filosofi Marat! Lääkäri Marat!" huudahti Billot.
"Niin filosofi Marat, lääkäri Marat", sanoi Flesselles, "jonka
lääkäritoimensa perusteella pitäisi kyetä parantamaan hulluja. Hän
voisi tänään saada hyvin paljon potilaita."
"Herra de Flesselles", jatkoi synkkä puhuttelija, "tuo kunnon
kansalainen odottaa teiltä suosituskirjelmää herra de Launayn
puheille päästäkseen. Ja minä huomautan teille, ettei hän yksinään
odota, vaan kolmetuhatta miestä hänen kerallaan."
"Hyvä on, hän saa sen."
Flesselles meni pöydän ääreen, laski toisen kätensä otsalleen ja
toisella hän nopeasti kirjoitti muutaman rivin.
"Tässä on suosituksenne", sanoi hän ojentaen paperin Billotille.
"Lukekaa", sanoi Marat.
"Minä en osaa lukea", pahoitteli Billot.
"Antakaa siis tänne, niin minä luen."
Billot ojensi paperin Maratille.
Tämä suositus oli seuraavalla tavalla laadittu;
'Herra kuvernöörille.
Me Pariisin kauppiaitten esimies lähetämme täten luoksenne herra
Billotin neuvottelemaan kanssanne kaupunkia koskevista asioista.
Heinäkuun 14 päivänä 1789.
_de Flesselles_.'
"Hyvä on!" sanoi Billot; "antakaahan tänne."
"Onko tämä suositus mielestänne tällaisena hyvä?" kysyi Marat.
"Ehdottomasti."
"Odottakaahan, herra esimies liittää siihen jälkikirjoituksen, joka
tekee sen vielä paremmaksi."
Ja hän lähestyi Flessellesiä, joka seisoi pöydän ääressä nojaten
nyrkillään siihen ja katsellen halveksivasti molempia miehiä
ja kolmatta miestä, joka puolittain alastomana ilmestyi ovelle
muskettiinsa nojautuneena.
Tämä kolmas oli Pitou, joka oli seurannut Billotia ja oli valmis
noudattamaan kaikkia maanviljelijän määräyksiä, olkoot ne millaisia
tahansa.
"Jälkikirjoitus jonka lisäätte kirjeeseen ja joka sen tekee
paremmaksi, on seuraava", sanoi Marat Flessellesille.
"Sanelkaa, herra Marat."
Marat laski paperin pöydälle ja osoittaen sormellaan kohtaa, johon
Flessellesin piti kirjoittaa lisäys, lausui: "Kansalainen Billot
esiintyy neuvottelijana, ja senvuoksi uskon hänen henkensä teidän
kunnianne huostaan."
Flesselles katsoi Maratiin kuin mieheen, jonka litteän naaman
hän mieluummin olisi murskannut nyrkillään kuin suostunut hänen
vaatimukseensa.
"Epäröittekö?" kysyi Marat.
"En", sanoi Flesselles, "sillä asiaa punniten, ettehän vaadi mitään
muuta kuin sellaista, mikä on oikein."
Ja hän kyhäsi pyydetyn jälkikirjoituksen.
"Mutta, hyvät herrat", virkkoi hän, "painakaa mieleenne, etten vastaa
herra Billotin turvallisuudesta."
"Ja minä vastaan siitä", sanoi Marat, "sillä teidän vapautenne saa
olla takeena hänen vapaudestaan, teidän päänne hänen päästänsä. Kas
tässä, kunnon Billot, suosituksenne."
"Labrie!" huusi de Flesselles, "Labrie!"
Komeapukuinen lakeija astui sisään.
"Vaununi!" käski de Flesselles.
"Ne odottavat herra esimiestä pihalla."
"Lähtekäämme siis", sanoi esimies. "Haluatteko vielä mitään muuta?"
"Ei muuta", vastasivat Billot ja Marat yhtaikaa.
"Saako antaa hänen mennä?" kysyi Pitou.
"Ystäväiseni", sanoi Flesselles, "minun täytyy huomauttaa teille,
että olette hiukan liian huolimattomasti puettu voidaksenne seisoa
minun huoneeni ovenvartijana. Jos ehdottomasti tahdotte jäädä tänne,
niin pukekaa takkinne toisin päin yllenne ja seisokaa selkä seinässä
kiinni."
"Saako antaa hänen mennä?" lausui Pitou uudelleen, ja katse, jonka
hän loi Flessellesiin, osoitti selvästi, ettei hän vähääkään
nauttinut tämän leikinlaskusta.
"Saa!" vastasi Billot.
Pitou väistyi syrjään.
"Ehkä teette väärin antaessanne tuon miehen poistua", arveli Marat;
"hänestä olisimme saaneet oivallisen panttivangin. Mutta olkoon hän
missä tahansa, luottakaa minuun, kyllä hänet löydän."
"Labrie", lausui kauppiaitten esimies noustessaan vaunuihin, "täällä
jaetaan kohta ruutia. Jos talo sattumalta räjähtäisi ilmaan, niin en
tahdo joutua raunioihin. Siis pois täältä, pois täältä pian!"
Vaunut vierivät holvikäytävän kautta torille, missä viisi-,
kuusituhatta miestä mutisten odotti.
Flesselles arveli, että hänen lähtönsä voitaisiin käsittää väärin ja
katsoa yhtä hyvin paoksi.
Hän kurkoittautui ulos vaunuista.
"Kansalliskokoukseen!" huusi hän ajajalle.
Silloin osa joukkoa taputti hänelle raivoisasti käsiään.
Marat ja Billot olivat tulleet parvekkeelle ja kuulivat Flessellesin
viime sanat.
"Voin lyödä vetoa oman pääni hänen päätänsä vastaan", sanoi Marat,
"ettei hän mene Kansalliskokoukseen, vaan kuninkaan luo."
"Pitääkö meidän vangita hänet?" kysyi Billot.
"Ei", sanoi Marat julmasti hymyillen. "Olkaa rauhassa, kiiruhtakoon
hän kuinkakin paljon, me pidämme vielä suurempaa kiirettä. Ja nyt
ruutia jakamaan!"
"Niin, ruutia jakamaan", toisti Billot.
Ja he läksivät portaita alas Pitoun seuraamina.


XV
KANSAN MIRABEAU

Niinkuin Flesselles oli sanonut, oli kaupungintalon kellareissa
kahdeksantuhatta naulaa ruutia.
Marat ja Billot astuivat ensimmäiseen kellariin, kädessään lyhty,
jonka kiinnittivät kattoon. Pitou asettui ovelle vartijaksi.
Ruuti oli noin kaksikymmentä naulaa käsittävissä nassakoissa. Miehiä
asetettiin portaille muodostamaan ketju, ja nassakoita alettiin
siirtää.
Alussa syntyi hämminkiä, kun ei tiedetty, oliko ruutia riittävästi
kaikille, jonka vuoksi jokainen tunkeili saamaan osuuttansa. Mutta
Billotin nimittämät päälliköt saivat miehet tyyntymään, ja jako
toimitettiin jokseenkin hyvässä järjestyksessä. Jokainen kansalainen
sai puoli naulaa ruutia, jonka avulla he voisivat laukaista noin
kolme- tai neljäkymmentä panosta.
Mutta kun kukin oli saanut ruutiosuutensa, huomattiin, että pyssyistä
oli puute. Tuskin viidelläsadalla oli aseet.
Ruudinjaon aikana meni osa raivoisasta joukosta aseita etsiessään
siihen huoneeseen, missä vaalimiehet istuivat. He olivat
järjestämässä sitä kansallismiliisiä, josta vartija oli maininnut
Billotille. Oli päätetty, että tähän sotajoukkoon kuuluisi
neljäkymmentäkahdeksan tuhatta miestä. Sitä ei ollut vielä muualla
kuin paperilla, mutta nyt jo väiteltiin sen kenraalista. Tämän
väittelyn aikana kansanjoukko tunkeutui Kaupungintaloon. Se oli
itse järjestäytynyt. Se tahtoi vain päästä eteenpäin. Siltä puuttui
ainoastaan aseita.
Tänä hetkenä kuului vaunujen jyrinää. Kauppiaitten esimiestä ei
ollutkaan päästetty menemään, vaikka hän oli näyttänyt käskykirjeen,
jolla kuningas vaati häntä tulemaan luokseen; hänet tuotiin nyt
väkivalloin Kaupungintaloon takaisin. "Aseita! Aseita!" kuului
kaikkialta huutoja, kun hän tuli näkyviin.
"Asehuoneeseen! Asehuoneeseen!" huusi kansanjoukko. Ja viisi- tai
kuusituhatta miestä ryntäsi Grèven rantakadulle. Mutta asehuone oli
tyhjä.
He palasivat kiroillen Kaupungintalolle.
Esimiehellä ei ollut aseita tai hän ei tahtonut niitä luovuttaa.
Väkijoukon ahdistamana hän keksi sen, että lähetti joukon
Chartreuxiin.
Munkit avasivat ovensa. Etsittiin kaikkialta, mutta ei löytynyt
pistooliakaan.
Tällä aikaa Flesselles, joka oli saanut kuulla, että Billot ja
Marat olivat ruutia jakamassa, ehdotti vaalimiehille, että nämä
toimittaisivat Launayn luokse lähetystön, joka kehoittaisi häntä
poistamaan kanuunansa.
Edellisenä päivänä olivat kansassa herättäneet eniten raivoa
kanuunat, joiden suut näkyivät linnoituksen muurien aukoista.
Flesselles toivoi, että näiden poistamisen jälkeen kansa tyytyisi
siihen ja hajaantuisi.
Lähetystö oli mennyt, kun kansa palasi raivoissaan.
Kuullessaan huudon tulivat Billot ja Marat kellarista pihalle asti.
Flesselles koetti pihanpuolisella parvekkeella seisoessaan rauhoittaa
kansaa. Hän ehdotti sellaista säädöstä, että eri piirikunnat
määräisivät taottavaksi viisikymmentä tuhatta pistintä. Kansa oli
suostumaisillaan tähän.
"Aivan varmasti tuo mies on petturi", sanoi Marat.
Sitten hän kääntyi Billotin puoleen sanoen hänelle:
"Menkää toimittamaan tehtäväänne Bastiljissa. Tunnin päästä lähetän
sinne kaksikymmentä tuhatta miestä, joista jokaisella on pyssy."
Billot oli ensi hetkestä alkanut luottaa tähän mieheen, jonka nimi
oli niin tunnettu, että se oli tullut hänenkin korviinsa. Hän ei edes
tiedustellut, millä tavalla toinen aikoi ne hankkia. Muuan apotti oli
pihalla ottaen osaa toisten innostukseen ja huutaen kaikkien toisten
keralla: "Bastiljiin, Bastiljiin!" Billot ei pitänyt papeista, mutta
tämä häntä miellytti. Hän pani tämän jatkamaan ruudin jakamista.
Apotti suostui toimeen.
Silloin Marat nousi pengermäkivelle. Kaikkialta kuului hirveätä
hälinää.
"Hiljaa", jyräytti hän, "minä olen Marat ja tahdon puhua."
Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta kaikki vaikenivat ja käänsivät
katseensa häneen.
"Tahdotteko aseita?" kysyi hän.
"Tahdomme, tahdomme!" vastasivat tuhannet äänet.
"Valloittaaksenne Bastiljin?"
"Niin, niin, niin!"
"Tulkaa siis minun kerallani, niin saatte niitä."
"Mistä?"
"Invalidi-hotellista. Siellä on kaksikymmentäviisi tuhatta pyssyä.
Invalidi-hotelliin!"
"Invalidiin! Invalidiin! Invalidiin!" huusivat kaikki. "Nyt", sanoi
Marat Billotille, joka oli kutsunut Pitoun luokseen, "te siis menette
Bastiljiin?"
"Niin."
"Malttakaahan. Voi sattua, että ennen miesteni saapumista tarvitsette
apua."
"Se on totta", myönsi Billot; "niin saattaa kyllä käydä."
Marat repäisi lehden pienestä taskukirjasta ja kirjoitti lyijykynällä
seuraavat sanat:
"Maratin nimessä."
Sitten hän piirsi erään merkin paperille.
"Mitä minä tällä kirjeellä teen, koska siinä ei ole nimeä eikä
osoitetta, kelle sen annan", lausui Billot.
"Mitä osoitteeseen tulee, niin ei sillä, jolle teitä suosittelen, ole
mitään osoitetta. Mitä hänen nimeensä tulee, niin se on tunnettu.
Kysykää ensimmäiseltä vastaantulevalta työmieheltä Conchonia, rahvaan
Mirabeauta."
"Gonchon, paina tämä nimi mieleesi, Pitou."
"Gonchon eli _Gonchonius"_, sanoi Pitou. "Kyllä minä sen muistan."
"Invalidiin! Invalidiin!" karjuivat äänet yhä suuremmalla raivolla.
"Lähde, mene", sanoi Marat Billotille, "ja vapauden hengetär
ohjatkoon tietäsi. -- Invalidiin!" huusi hänkin vuorostaan.
Ja hän läksi pitkin Grèven rantakatua, jäljessään yli kaksikymmentä
tuhatta miestä.
Billot otti viisisataa seuraansa, kaikki ne, joilla oli aseet.
Sinä hetkenä, jona toinen joukko läksi samoamaan pitkin virran rantaa
ja toinen suuntasi retkensä bulevardille päin, astui kauppiaitten
esimies ikkunan ääreen.
"Rakkaat ystävät", huusi hän, "miksi teidän hatussanne on vihreä
tunnus?"
Heillä oli hatussaan Camille Desmoulinsin kastanjanlehviä. Monet
olivat sen omaksuneet nähdessään toisilla sellaisen, tietämättä mitä
se merkitsi.
"Se merkitsee toivoa!" huusivat muutamat.
"Mutta toivon väri on samalla Artoisin kreivin väri. Tahdotteko te
kantaa prinssin värejä?"
"Emme, emme", huusivat kaikki, Billot äänekkäimmin.
"Muuttakaa siis tuo tunnus, ja jos tahdotte joitakin värejä kantaa,
niin käyttäkää silloin Pariisin kaupungin, meidän kaikkien yhteisen
äidin värejä sinistä ja punaista, ystäväni, sinistä ja punaista."
[Myöhemmin Lafayette puolestaan huomautti, että sininen ja punainen
yhdessä olivat Orleansin suvun värejä ja lisäsi näihin valkoisen,
lausuen samalla niille, jotka ottivat tällaisen hänen kädestään
vastaan: "Annan teille tunnuksen, joka kiertää kautta koko maailman."]
"Niin, niin!" huusivat kaikki; "sininen ja punainen!"
Tämän sanoessaan jokainen polki jalkoihinsa vihreän merkin ja vaati
itselleen nauhoja. Kuin lumouksen vaikutuksesta ikkunat aukenivat,
ja kaikkialta heiteltiin sinipunaisia nauhoja. Mutta näistä riitti
tuskin tuhannelle hengelle.
Heti revittiin pöytäliinat, silkkiset puvut, vyöt, ikkunaverhot.
Niistä tehtiin solmuja, nauharuusuja, vöitä. Kukin otti osansa.
Tämän jälkeen Billotin pikkuinen armeija läksi matkaan.
Taipaleella liittyi siihen lisää. Saint-Antoinen esikaupungin
jokaisesta suonesta tuli rahvaan kuuminta ja kiihkeintä verta.
He saapuivat jokseenkin hyvässä järjestyksessä Lesdiquières-kadun
kohdalle. Täällä oli jo joukko uteliaita, toiset katsellen arkoina,
toiset tyyninä, toiset röyhkeinä Bastiljin torneja, joihin polttava
aurinko paistoi.
Kun Saint-Antoinen esikaupungin rummunsoittajat saapuivat omalta
taholtaan; kun satakunta ranskalaista kaartilaista saapui bulevardeja
pitkin; kun Billot saapui joukkoineen, johon kuului arviolta tuhannen
tai tuhannenkaksisataa miestä, muuttuivat kansanjoukon ilmeet heti,
arat tulivat rohkeiksi, tyynet innostuivat ja röyhkeät alkoivat uhata.
"Pois kanuunat! Pois kanuunat!" huusi kaksikymmentätuhatta ääntä
puiden nyrkkiä kanuunoille, joiden vaskiset kidat näkyivät
vallitusten aukkojen välistä.
Juuri sinä hetkenä, niinkuin linnoituksen kuvernööri olisi totellut
rahvaan vaatimusta, lähestyivät kanuunamiehet tykkejään ja vetivät
niitä sisäänpäin kunnes ne kokonaan katosivat näkyvistä.
Rahvas taputti käsiään. He edustivat siis mahtia koska heidän
uhkauksiaan toteltiin.
Vartijat kulkivat kuitenkin yhä vielä muureilla. Invalidit ja
sveitsiläiset astelivat vuorottain.
Kun äsken oli huudettu: "Pois kanuunat!" karjuttiin nyt:
"Pois sveitsiläiset!" Se oli jatkoa eiliseen huutoon: "Alas
saksalaiset!"
Mutta sveitsiläiset jatkoivat yhtäkaikki asteluaan.
Muuan alhaalla oleva, joka oli huutanut alas sveitsiläisiä,
kiivastui. Hänellä oli pyssy; hän kohotti sen piippua vartijaa kohden
ja laukaisi.
Luoti osui Bastiljin vanhaan muuriin jalan verran sen yläreunaa
alemmaksi, ihan sen aukon kohdalle, mistä vartija näkyi. Kuulan jälki
ilmeni valkoisena pilkkuna, mutta vartija ei seisahtunut, ei edes
kääntänyt päätänsä.
Tämän miehen ympärillä, joka oli antanut merkin mielettömään,
ennenkuulumattomaan hyökkäykseen, syntyi kova hälinä. Vielä oli tässä
huudossa enemmän kauhua kuin raivoa. Monet eivät käsittäneet sitä,
ettei Bastiljia kohden ampuminen ollut mikään kuolemalla rangaistava
rikos.
Billot katseli tätä vihertävää linnaa, joka muistutti
suomuspeitteisiä satuhirviöitä. Hän luki aukot, joista kanuunat
voivat minä hetkenä tahansa ilmestyä; hän luki vallituksien kiväärit,
jotka kurkistivat uhkaavina valliaukoistaan, pudisti päätänsä ja
muisti Flessellesin sanat.
"Me emme koskaan pääse tuonne", mutisi hän. "Miksi emme sinne
pääsisi?" sanoi ääni hänen vieressään. Billot kääntyi ja näki hurjan
näköisen miehen, joka oli puettu ryysyihin ja jonka silmät säihkyivät
kuin kaksi tähteä.
"Siksi, että minun mielestäni ei väkivallalla voi voittaa tuollaista
kivilinnaa."
"Bastiljin valloittaminen", sanoi mies, "ei olekaan mikään
sotatemppu, vaan uskonkysymys. Usko, niin onnistut."
"Malttia!" sanoi Billot etsien taskustaan suosituskirjettään;
"malttia!"
Mies erehtyi hänen aikeistaan.
"Malttia!" sanoi hän. "Kyllä ymmärrän, sinä olet lihava, sinä; olet
varmaankin maanviljelijä."
"Niin olenkin", myönsi Billot.
"Siinä tapauksessa ymmärrän, miksi sanot: malttia. Sinä olet aina
saanut runsaasti ruokaa. Mutta katsohan hiukan taaksesi, niin näet,
millaiset haamut ovat ympärillämme. Katso heidän kalpeita suoniaan,
lue luut heidän vaatteittensa ryysyjen läpi, ja kysy heiltä,
ymmärtävätkö he, mitä maltti merkitsee."
"Tuo mies puhuu hyvin", supatti Pitou, "mutta hän peloittaa minua."
"Minua hän ei peloita", vastasi Billot. Ja hän kääntyi miehen puoleen.
"Niin, malttia", sanoi hän, "mutta ainoastaan vielä neljännestunti."
"Ahaa!" sanoi mies hymyillen; "neljännestunti! Se ei ole todellakaan
liikaa. Ja mitä sinä teet tänä neljännestuntina?"
"Neljännestunnin päästä olen käynyt Bastiljissa. Olen ottanut selkoa
siitä, paljonko siellä on sotilaita, päässyt sen kuvernöörin aikeista
selville ja tiedän siis vihdoinkin, mitä tietä sinne on mentävä."
"Niin kyllä, jos tiedät, mitä tietä sieltä tullaan pois."
"No, jos minua ei kuulu, niin muuan mies kyllä toimittaa minut sieltä
heltiämään."
"Ja kuka se on?"
"Gonchon, kansan Mirabeau."
Mies vavahti; hänen silmissään leimahti liekki.
"Tunnetko häntä?" kysyi hän.
"En"
"Kuinka siis?"
"Kuinkako? Minä aion päästä puheisiin hänen kanssaan. Sillä minulle
sanottiin, että ensimmäinen mies, jonka puoleen käännyn Bastiljin
aukiolla, vie minut hänen luokseen. Sinä olet Bastiljin aukiolla; vie
minut hänen luokseen."
"Mitä hänestä tahdot?"
"Tahdon antaa hänelle tämän paperin."
"Kuka on sen lähettänyt?"
"Lääkäri Marat"
"Marat! Sinä tunnet siis Maratin?" kysyi mies.
"Tulen juuri hänen luotansa."
"Mistä?"
"Kaupungintalolta."
"Mitä hän tekee?"
"Hän on mennyt Invalidiin hankkimaan kahdellekymmenelle tuhannelle
miehelle aseet."
"Siinä tapauksessa anna minulle paperi. Minä olen Gonchon."
Billot peräytyi askeleen.
"Oletko sinä Gonchon?" kysyi hän.
"Ystävät", sanoi ryysyinen mies, "tässä on muuan, joka ei tunne minua
ja kysyy, olenko minä todellakin Gonchon."
Joukko purskahti nauruun. Heidän mielestään tuntui mahdottomalta
ajatellakaan, ettei heidän suosituinta puhujaansa tunnettaisi.
"Eläköön Gonchon!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.
"Tässä on", sanoi Billot ojentaen hänelle paperin.
"Ystävät", sanoi Gonchon luettuaan paperin ja lyöden Billotia olalle,
"tämä on veljemme, Marat suosittelee häntä meille. Häneen voi siis
luottaa. Mikä on nimesi?"
"Billot." [_Billot_ merkitsee (teurastus)pölkkyä. -- _Suom._]
"Ja olkoon minun nimeni Kirves: me kyllä toivottavasti saamme jotakin
aikaan."
Joukko nauroi tälle veriselle leikinlaskulle.
"Niin, niin, me saamme jotakin aikaan", hälistiin.
"No, mitä nyt teemme?" kysyivät jotkut äänet.
"Hitto vieköön", sanoi Gonchon, "me valloitamme Bastiljin."
"Hyvin lausuttu", virkkoi Billot, "tätä minä sanon suoraksi puheeksi.
Kuulehan, kunnon Gonchon, montako miestä sinulla on käytettävänäsi?"
"Lähes kolmekymmentätuhatta."
"Sinulla siis kolmekymmentätuhatta, kaksikymmentätuhatta saapuu tänne
Invalidista, ja kymmenentuhatta on jo täällä; siinä on enemmänkin
kuin tarvitsemme onnistuaksemme, jos laisinkaan onnistumme."
"Me onnistumme", vakuutti Gonchon.
"Niin minäkin uskon. Kokoa siis kolmekymmentätuhatta miestäsi. Minä
menen kuvernöörin luo ja vaadin häntä antautumaan. Jos hän antautuu,
niin sitä parempi, säästyy verta. Ellei hän antaudu, niin vuodatettu
veri tulkoon hänen ylitseen, ja väärän asian puolesta vuodatettu veri
tuottaa onnettomuutta. Kysykää saksalaisilta."
"Kauanko viivyt kuvernöörin luona?"
"Niin kauan kuin suinkin, siihen asti, kunnes Bastilji on täydelleen
tarkastettu. Kun olen palannut, alkaa hyökkäys, jos suinkin vain on
mahdollista."
"Päätetty asia."
"Et epäile minua?" kysyi Billot Gonchonilta ojentaen hänelle kätensä.
"Minäkö!" vastasi Gonchon hymyillen halveksivasti ja puristaen
voimakkaan maanviljelijän kättä niin kovasti, ettei sellaista
jäntevyyttä olisi voinut luullakaan olevan noin laihassa ja heikossa
ruumiissa. "Minäkö epäilisin sinua? Miksi niin tekisin? Milloin
vain tahtoisin, virkkaisin vain sanan, tekisin vain viittauksen
ja tallauttaisin sinut maahan kuin madon, vaikka olisitkin noiden
tornien turvassa, jotka huomenna ovat lakanneet olemasta, vaikka
sinua suojelisivat nuo sotilaat, jotka tänä iltana ovat liittyneet
meihin tai lakanneet elämästä. Mene siis ja luota Gonchoniin, samoin
kuin hän luottaa Billotiin."
Billot oli siitä nyt varma ja meni Bastiljin porttia kohden,
puhuttelijansa kadotessa esikaupunkiin ja tuhansien äänien huutaessa:
"Eläköön Gonchon! Eläköön kansan Mirabeau!"
"En tiedä, millainen on aateliston Mirabeau", sanoi Pitou Billotille,
"mutta ainakin meidän on ruma."


XVI
BASTILJI JA SEN KUVERNÖÖRI

Emme kuvaile Bastiljin ulkonäköä. Onhan se tarpeetonta. Se elää
ikuisena kuvana vanhusten ja lasten mielessä.
Tyydymme vain sanomaan, että bulevardin puolella oli
Bastilji-aukiolle päin kaksi vierekkäistä tornia. Sivut olivat
yhdensuuntaiset nykyisten kanavanrantain kanssa.
Bastiljin porttia suojasi ensiksi vartijarakennus, sitten kaksi riviä
vahtisotilaita, sitten kaksi nostosiltaa.
Kun oli sivuutettu nämä esteet, tultiin ensin hallintorakennuksen
pihaan, jossa kuvernööri asui.
Tästä pihasta johti katettu käytävä Bastiljin vallihautojen luo.
Tälläkin puolella oli nostosilta, vartijarakennus ja rautainen
ristikkoportti.
Heti Billotin lähestyessä linnaa aiottiin hänet vangita, mutta hän
näytti Flessellesin antamaa suosituskirjettä ja sai jatkaa matkaansa.
Billot huomasi silloin Pitoun seuraavan häntä. Pitou ei kyennyt
ottamaan mitään aloitetta, mutta maanviljelijän jäljestä hän olisi
mennyt vaikka helvettiin ja noussut kuuhun.
"Pysy ulkopuolella", käski Billot. "Ellen palaa, niin hyvä on jonkun
olla muistuttamassa rahvaalle, että minä olen mennyt sisään."
"Se on totta", sanoi Pitou, "Kuinka pitkän ajan päästä muistutan
siitä?"
"Tunnin päästä."
"Ja lipas?" kysyi Pitou.
"Totta tosiaan! Ellen palaa, -- ellei Gonchon valloita Bastiljia,
tai jos valloituksen jälkeen ei minua löydykään, niin on sanottava
tohtori Gilbertille, joka ehkä löytyy, että Pariisista tuli miehiä,
jotka varastivat minulta lippaan, jonka hän uskoi huostaani viisi
vuotta sitten; että lähdin heti ilmoittamaan hänelle; että Pariisiin
päästyäni kuulin hänen olevan Bastiljissa; että aikoessani valloittaa
Bastiljin heitinkin henkeni, joka kokonaan kuului hänelle."
"Hyvä on, isäntä", sanoi Pitou. "Mutta se on pitkä läksy, ja minä
pelkään sen unohtavani."
"Senkö, mitä sanoin?"
"Niin."
"Minä kertaan sen."
"Ei", vastasi muuan ääni Billotin vieressä, "parasta on se
kirjoittaa."
"Minä en osaa kirjoittaa", sanoi Billot.
"Minä osaan, sillä olen viraston vahtimestari."
"Vai olette te vahtimestari?" kysyi Billot.
"Stanislas Maillard, Châteletin vahtimestari."
Hän veti taskustaan pitkän luisen rasian, jossa oli paperia, kynä ja
mustetta, siis kaikki, mitä tarvittiin kirjoittamista varten.
Hän oli neljänkymmenenviiden ikäinen mies, laiha, pitkä, juhlallinen,
kokonaan mustiin puettu, niinkuin hänen virkansa vaatikin.
"Hänpä muistuttaa hiivatin kovasti haudankaivajaa", mutisi Pitou.
"Te siis sanotte", kysyi vahtimestari rauhallisesti, "että Pariisista
tulleet miehet ottivat teiltä lippaan, jonka tohtori Gilbert oli
teille uskonut?"
"Niin."
"Sehän on rikos."
"Ne miehet kuuluivat Pariisin poliisilaitokseen."
"Senkin hävyttömät varkaat!" mutisi Maillard.
Sitten hän antoi paperin Pitoulle.
"Kas tässä, nuori mies", sanoi hän, "on tarvitsemanne paperi. Jos hän
saa surmansa" -- hän osoitti Billotia -- "jos sinä saat surmasi, niin
toivottavasti en minä joudu samaten hengiltä."
"Ja ellette saa surmaanne, niin mitä teette?" kysyi Pitou.
"Minä teen sen, mitä sinun piti tehdä."
"Kiitos", sanoi Billot.
Hän ojensi kätensä vahtimestarille.
Vahtimestari puristi kättä sellaisella voimalla, että sitä ei olisi
luullut olevan hänen hoikassa ruumiissaan.
"Voin siis luottaa teihin?" kysyi Billot.
"Aivan yhtä hyvin kuin Maratiin tai Gonchoniin."