Bastiljin valloitus - 05

"Minä voitan aikaa ja valmistan päähineitä, ollakseni siten somempi."
"Minun mielestäni te olette jo kyllin kaunis ilman päähineitäkin",
virkkoi Pitou.
"Se on kyllä mahdollista, mutta se on vain teidän makunne", sanoi
nuori tyttö nauraen. "Mutta enhän voi mennä Villers-Cotteretsiin
tanssimaan, ellei minulla ole soveliasta päähinettä. Kyllähän
ylhäisten naisten kelpaa, jotka saavat panna valkoista jauhetta
tukkaansa, mennä avopäin."
"Minun mielestäni teidän tukkanne on näin kauniimpi, kuin jos siinä
olisi jauhetta", sanoi Pitou.
"Kas kas, huomaan, että rupeatte lausumaan minulle kohteliaisuuksia."
"Niitä en osaa lausua, neiti. Ei apotti Fortier sellaisia opettanut."
"Entä opetettiinko teitä tanssimaan?"
"Tanssimaanko?" kysyi Pitou ihmeissään.
"Niin tanssimaan."
"Tanssimaan apotti Fortierin luona! Hyvä Jumala, neiti... Kaikkea
vielä, tanssimaan!"
"Te ette siis osaa tanssia?" kysyi Catherine.
"En", sanoi Pitou.
"No siis te seuraatte minua ensi sunnuntaina tanssiaisiin ja
katselette, miten herra de Charny tanssii. Hän tanssii paraiten
kaikista lähiseudun nuorista miehistä."
"Kuka tuo herra de Charny on?" kysyi Pitou.
"Bourbonnen linnan herra"
"Ja tanssiiko hän sunnuntaina?"
"Aivan varmasti"
"Ja kenen kanssa?"
"Minun kanssani."
Pitoun sydäntä kouristi, mutta hän ei voinut käsittää siihen syytä.
"Te siis tahdotte somistaa itsenne saadaksenne tanssia hänen
kanssaan?"
"Tanssiakseni hänen kanssaan, toisten kanssa, kaikkien kanssa."
"Paitsi ette minun kanssani."
"Miksi en teidän kanssanne?"
"Koska minä en osaa tanssia."
"Te opettelette."
"Jos te vain tahtoisitte näyttää, neiti Catherine, niin oppisin
paremmin kuin katsellessani herra de Charnytä, sen vakuutan teille."
"Sen näemme myöhemmin", sanoi Catherine. "Mutta nyt on jo aika mennä
levolle. Hyvää yötä, Pitou."
"Hyvää yötä, neiti Catherine."
Siinä kaikessa, mitä neiti Billot oli Pitoulle haastanut, oli sekä
hyvää että pahaa. Hyvää oli se, että hän oli noussut paimenen virasta
kirjanpitäjäksi. Pahaa se, ettei hän osannut tanssia ja herra de
Charny osasi. Catherinen sanojen mukaan hän tanssi paremmin kuin
kukaan muu.
Pitou näki koko yön unta siitä, että hän katseli herra de Charnyn
tanssia ja että tämä tanssi hyvin huonosti.
Seuraavana päivänä Pitou ryhtyi työhönsä Catherinen opastamana. Muuan
seikka häntä ihmetytti, se nimittäin, että määrättyjen opettajien
opastamana työ tuli hyvin mieluisaksi. Kahden tunnin päästä hän
tarkoin tiesi, mitä hänen piti tehdä.
"Neiti, jos te olisitte neuvonut minulle latinaa apotti Fortierin
sijasta", sanoi hän, "niin en olisikaan tehnyt kielivirheitä."
"Ja teistä olisi tullut pappi?"
"Ja minusta olisi tullut pappi", sanoi Pitou.
"Jolloin olisitte joutunut seminaariin, minne ei ainoakaan nainen saa
tulla..."
"Kas", sanoi Pitou, "en koskaan tullut sitä ajatelleeksi, neiti
Catherine... Minusta onkin hauskempaa, etten jäänyt papin uralle."
Kello yhdeksän saapui isäntä Billot. Hän oli lähtenyt liikkeelle
ennen kuin Pitou oli noussut. Joka aamu kello kolmen aikaan
vuokratilallinen oli katsomassa, kun hänen hevosensa ja ajomiehensä
läksivät liikkeelle. Sitten hän liikkui pelloilla kello yhdeksään
asti, nähdäkseen olivatko kaikki paikoillaan ja tekivätkö tehtävänsä.
Kello yhdeksän hän tuli aamiaiselle ja poistui kello kymmeneltä.
Kello yhden aikaan syötiin päivällinen, ja sen jälkeen aika kului
tarkastukseen samoin kuin aamullakin. Senvuoksi ukko Billotin toimet
menestyivätkin. Niinkuin hän oli sanonut, oli hänellä kuusikymmentä
tynnyrinalaa kaikkien tiedossa ja tuhannen kultarahaa piilossa.
Ja luultavaa on, että jos tarkoin olisi laskettu, jos Pitou olisi
laskenut, eikä ollut hajamielinen neiti Catherinen ollessa läsnä,
olisi hän löytänyt muutaman kultarahan ja muutaman tynnyrinalan lisää
siihen, mitä ukko Billot oli tunnustanut.
Aamiaisen aikana isäntä ilmoitti Pitoulle, että tohtori Gilbertin
kirjaa luettaisiin ensi kertaa ylihuomenna kello kymmenen aamulla
vajassa.
Pitou huomautti silloin arasti, että kello kymmenen aikaan aamulla
oli messu. Mutta Billot vastasi valinneensa juuri tämän ajan
tunnustellakseen työläistensä mielialaa.
Olemmehan sanoneet, että ukko Billot oli filosofi.
Hän halveksi pappeja, joita hän piti tyranniuden apostoleina, ja kun
hän sai tilaisuuden pystyttää alttarin alttaria vastaan käytti hän
sitä kiireesti hyväkseen.
Rouva Billot ja Catherine rohkenivat tehdä muutamia huomautuksia,
mutta isä Billot sanoi, että naiset saivat mennä messua kuulemaan,
jos heitä halutti, koska kerran uskonto oli olemassa naisia varten,
mutta miehet saivat tulla kuulemaan tohtori Gilbertin kirjaa tai
lähteä hänen talostaan.
Filosofi Billot oli talossaan suuri itsevaltias. Catherinella
yksinään oli oikeus kohottaa äänensä vastustaakseen hänen
päätöksiänsä. Mutta jos isäntä oli tehnyt lujan päätöksen ja vastasi
Catherinelle otsansa rypistyksellä, vaikeni Catherine toisten tavoin.
Mutta Catherine aikoi käyttää olosuhteita Pitoun hyväksi. Pöydästä
noustua hän huomautti isälleen, että esittääkseen kaikkia noita
kauniita asioita ylihuomenna ei Pitoulla ollut kyllin hyviä
vaatteita. Kun hän kerran olisi mestarin asemassa silloin,
sillä hänhän silloin opettaisi, ei hänen pitäisi tarvita hävetä
oppilaittensa edessä.
Billot antoi tyttärelleen vallan sopia Pitoun vaatteista
Villers-Cotteretsin räätälin, herra Dulauroyn kanssa.
Catherine oli oikeassa, eikä uusi puku suinkaan ollut Pitoulla mikään
ylellisyystavara. Hänellä oli jalassa samat housut jotka tohtori
Gilbert oli hänelle teettänyt viisi vuotta sitten ne olivat kyllä
alkujaan olleet liian pitkät, mutta olivat jo käyneet liian lyhyiksi,
vaikkakin neiti Angélique oli niitä joka vuosi jatkanut kahdella
tuumalla. Mitä tulee takkiin ja liiveihin, niin ne olivat kadonneet
jo kaksi vuotta sitten, ja niiden sijaan oli tullut palttinainen
mekko, johon sankarimme oli puettu kertomuksemme alusta alkaen.
Pitou ei koskaan ollut ajatellut pukuansa. Kuvastin oli aivan
tuntematon ylellisyyskapine neiti Angéliquen talossa, ja kun hänellä
ei ollut taipumuksia niinkuin kauniilla Narkissoksella rakastua
ensiksi itseensä, ei hän ollut koskaan tullut katsoneeksi kuvaansa
lähteistä, joiden partaalle hän viritti ansojaan.
Mutta heti kun Catherine oli puhunut tanssiaisiin menosta ja
oli mainittu herra de Charny ja hänen komea ulkomuotonsa, --
senjälkeen kun tuo juttu päähineistä, joilla nuori tyttö aikoi
lisätä kauneuttaan, oli tullut Pitoun korviini katsoi hän kuvaansa,
peilistä, tuli murheelliseksi silmäillessään omaa siistimätöntä
asuaan ja tuumi, millä tavalla hänkin voisi hankkia sellaista, mikä
kohottaisi hänen ulkonaista asuaan.
Pahaksi onneksi Pitou ei voinut tähän kysymykseen antaa mitään
vastausta. Hänen huono ulkoasunsa riippui vaatteista. Mutta
saadakseen vaatteita hän tarvitsi rahaa, eikä Pitou eläissään ollut
omistanut ropoakaan.
Olihan Pitou nähnyt, että paimenet, kilpaillessaan huilunsoitossa
ja runojen laatimisessa, ottivat päähänsä ruususeppeleen, mutta hän
ajatteli aivan oikein, että vaikka tällainen seppele kaunistaisikin
hänen kasvonpiirteitään, niin se vain tekisi vaatteitten huonouden
huomattavammaksi.
Pitou siis ilahtui kovin, kun sunnuntai-aamuna kello kahdeksan, hänen
miettiessään, millä tavalla hän kaunistaisi itseään, Dulauroy saapui
ja laski tuolille taivaansiniset housut ja takin sekä punaruutuiset
valkoiset liivit.
Ja samalla kertaa ompelijatar toi toiselle tuolille paidan ja
kaulahuivin. Jos paita sopisi, oli hän saanut määräyksen valmistaa
puoli tusinaa samanlaatuisia.
Toinen yllätys seurasi toistaan. Ompelijattaren jäljestä saapui
hatuntekijä. Hän toi uudenaikaisen kolmikolkkaisen hatun, jolla
oli kaunis siro muoto, parhaimman, mikä oli herra Cornulla,
Villers-Cotteretsin etevimmällä hatuntekijällä.
Hän toi myös suutarilta Pitoun eteen kenkäparin, jossa oli hopeiset
soljet.
Pitou ei tahtonut uskoa silmiään; hän ei voinut käsittää, että
tämä rikkaus oli häntä varten. Kirkkaimmissa unelmissakaan hän ei
olisi voinut kuvitella saavansa tällaisia aarteita. Kiitollisuuden
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin
sopertaa: "Voi, neiti Catherine, neiti Catherine, en koskaan unohda,
mitä olette tehnyt hyväkseni!"
Kaikki sopi erinomaisesti, kuin mitan mukaan tehtynä. Ainoastaan
kengät osoittautuivat liian pieniksi. Herra Laudereau oli ottanut
mitan oman, neljä vuotta vanhemman poikansa jalasta.
Huomatessaan jalkansa nuoren Laudereaun jalkoja paljon suuremmiksi,
ylpeili sankarimme ensi hetkessä, mutta tämä kopeus haihtui piankin
hänen ajatellessaan, että hänen täytyisi mennä tanssiaisiin ilman
kenkiä tai vanhoissa kengissään, jotka eivät millään tavalla olleet
sopusoinnussa muun puvun kanssa. Mutta tätä pulmaa ei kestänyt
kauaakaan. Otettiin kengät, jotka samalla kertaa tuotiin ukko
Billotille. Kaikeksi onneksi isännällä ja Pitoulla oli yhtä iso
jalka, mikä seikka salattiin huolellisesti Billotilta, jotta hän ei
tuntisi itseään nöyryytetyksi.
Pitoun pukiessa ylleen nämä komeat vaatteet tuli kähertäjä. Hän jakoi
Pitoun keltaiset hiukset kolmeen osaan; yhden osan niistä, pisimmät
suortuvat, hän kampasi niskaan ja laati ne tupsulle, molempien
jäljellä olevien osien piti kääntyä ohimolle, muodostaakseen
"koirankorvat" -- niillä oli siihen aikaan sellainen nimi, mutta mitä
sille mahtoi.
Tunnustakaamme suoraan, että kun Pitou, tukka käherrettynä yllään
siniset housut ja sininen takki, valkoiset, punaraitaiset liivit ja
leveäkauluksinen paita, tupsu niskassaan ja koirankorvat ohimoillaan
katsoi kuvaansa peilistä, oli hänen hyvin vaikea tuntea omaa itseään,
ja hän kääntyi taakseen katsomaan, oliko ehkä itse Adonis laskeutunut
maan päälle.
Hän oli yksin. Hän hymyili sirosti. Ja pää pystyssä, peukalot
kainalokuopissa tuumi hän keikauttaen ruumistansa kantapäillään:
"Saammepahan nähdä tuon herra de Charnyn!..."
Ja totta on, että Ange Pitou tässä uudessa asussaan oli kuin sorja
paimen, ei Vergiliuksen kuvaama, vaan Vatteaun maalaama.
Seuraus olikin, että kun Pitou astui talon keittiöön, hän herätti
tavatonta huomiota.
"Oi, katsokaahan, äiti", huudahti Catherine, "kuinka Pitou on nyt
soma!"
"Häntä ei todellakaan tahtoisi tuntea samaksi ihmiseksi", sanoi
emäntä Billot.
Pahaksi onneksi nuori tyttö siirtyi kokonaisvaikutuksesta
tarkastamaan yksityiskohtia. Yksityiskohdat Pitoussa eivät olleetkaan
niin hyvät kuin kokonaisuus.
"Ihmeellistä, kuinka isot kädet teillä on", sanoi Catherine.
"Niin onkin", sanoi Pitou, "eikö olekin minulla komeat kädet?"
"Ja isot polvet."
"Se todistaa sitä, että minä kasvan vielä."
"Mutta olettehan te minun mielestäni jo kyllin kookas, herra Pitou."
"Samapa tuo, minä kasvan vielä. Minähän olen vasta seitsemäntoista ja
puolen vuoden vanha."
"Eikä teillä ole pohkeita."
"Se on totta, niitä minulla ei olekaan; mutta kyllä ne ilmestyvät."
"Toivottavasti", sanoi Catherine. "Olkoon kuinka tahansa, pulska te
olette."
Pitou kumarsi.
"Ohoo", sanoi maanviljelijä, astuessaan sisään ja katsellen
vuorostaan Pitouta. "Oletpa sinä muhkean näköinen. Soisin tätisi
näkevän sinut tuollaisena."
"Samaa minäkin toivoisin", sanoi Pitou.
"Olisin halukas tietämään, mitä hän sanoisi", lausui maanviljelijä.
"Ei hän sanoisi mitään, hän olisi tukehtua raivosta."
"Mutta, isä", virkkoi Catherine hiukan levottomana, "eikö hänellä ole
oikeutta ottaa Pitou uudelleen luoksensa?"
"Poishan hän hääti pojan."
"Ja sitäpaitsi", huomautti Pitou, "ne viisi vuotta ovat kuluneet
umpeen."
"Mitä?" kysyi Catherine.
"Ne, joita varten tohtori Gilbert jätti tuhannen frangia."
"Hän siis jätti tuhannen frangia tädillesi?"
"Jätti, jätti, jotta oppisin jonkun ammatin."
"Siinäpä vasta mies!" sanoi maanviljelijä. "Ja joka päivä saan kuulla
samanlaatuisia juttuja. Senvuoksi minä seuraan häntä", hän teki
kädellään liikkeen, "elämässä ja kuolemassa."
"Hän tahtoi, että oppisin jonkin ammatin."
"Siinä hän oli oikeassa. Tällä tavalla hyvät aikeet pilataan.
Hän jättää tuhannen frangia, jotta lapselle opetettaisiin hyvä
ammatti, ja sensijaan että hän oppisi jotakin käsityötä, pannaankin
poika tuollaisen mustatakkisen seuraan, joka hänestä tahtoo tehdä
seminaristin. Ja paljonko hän maksoi apotti Fortierille?"
"Kuka?"
"Tätisi."
"Ei hän maksanut mitään."
"Hän pisti siis nuo tohtori Gilbertin kaksisataa livreä omaan
taskuunsa?"
"Luultavasti."
"Kuulehan, Pitou, minä annan sinulle hyvän neuvon: kun vanha tekopyhä
tätisi kuolla kupsahtaa, niin etsi kaikkialta, kaapeista, vuoteen
oljista, kukkakuuruista."
"Miksi?" kysyi Pitou.
"Siksi, että voit löytää aarteen, vanhoja kultarahoja sukkaan
kätkettyinä. Epäilemättä hän ei ole löytänyt kyllin suurta kukkaroa,
jonne piilottaisi säästönsä."
"Niinkö luulette?"
"Siitä olen varma. Mutta tästä puhumme, kun sopiva aika ja paikka
tulee. Nyt meidän on lähdettävä pikku kierrokselle. Onko sinulla
tohtori Gilbertin kirja?"
"Se on taskussani."
"Isä", sanoi Catherine, "oletteko ajatellut asiaa tarkoin?"
"Ei silloin tarvitse ajatella, kun tekee jotakin hyvää, rakas lapsi",
sanoi maanviljelijä. "Tohtori käskee lukea kirjan ja levittää siinä
olevia periaatteita; kirja luetaan ja periaatteet levitetään."
"Ja äiti ja minä saamme kai lähteä messuun?" kysyi Catherine arasti.
"Menkää messuun", myönsi Billot, "tehän olette naisia. Me olemme
miehiä, meillä on muuta tehtävää. Tule, Pitou."
Pitou kumarsi emännälle ja Catherinelle ja seurasi maanviljelijää
ylpeänä saamastansa miehen nimestä.


VII
TODISTETAAN, ETTÄ JOS PITKÄT SÄÄRET OVAT EPÄMUKAVAT TANSSIAISIIN, NE
OVAT SITÄ HYÖDYLLISEMMÄT JUOSTESSA.

Vajassa oli lukuisasti kansaa koolla. Olemmehan sanoneet, että väki
kunnioitti suuresti Billotia; vaikka hän morkkasi nasevasti, ruokki
hän heitä myös hyvin ja maksoi hyvän palkan.
Jokainen olikin senvuoksi kiireimmän kautta saapunut hänen
kehoituksestaan.
Tähän aikaan vallitsi rahvaassa se omituinen kuume, joka herää
kansoissa, kun niissä syttyy toiminnan halu. Outoja, uusia, siihen
asti melkein ventovieraita sanoja tuli henkilöiden suusta, jotka
eivät koskaan ennen olleet niitä lausuneet. Ne sanat olivat vapaus,
riippumattomuus, ja kummallista kyllä, näitä sanoja ei lausunut
rahvas yksinään, ei, nämä sanat oli lausunut ensin aatelisto, ja
kansan ääni oli vain kaikua heidän puheistaan.
Lännestä päin olivat tulleet nämä sanat, jotka alkoivat valaista,
kunnes ne viimein polttivat; Amerikassa oli noussut tämä aurinko,
joka kiertomatkallaan viimein sytytti Ranskassa hirveän tulipalon, ja
sen valossa kauhistuneet kansat lukivat verisin kirjaimin kirjoitetun
sanan: Tasavalta.
Senvuoksi olivatkin ne kokoukset, joissa keskusteltiin valtiollisista
asioista, tavallisempia kuin saattoi luullakaan. Miehet, joiden
kotipaikkaa ei tiedettykään, näkymättömän, melkein tuntemattoman
jumalan apostolit liikkuivat kaupungeissa ja maaseudulla kylväen
kaikkialle vapauden sanoja. Hallitus, joka siihen asti oli ollut
sokea, alkoi avata silmiänsä. Ne miehet, jotka olivat johtamassa
sitä koneistoa, jonka nimi on yleiset asiat, tunsivat jonkinmoista
hankausta, vaikka eivät voineet käsittää, mistä se sai alkunsa.
Vastustusta oli kaikkialla mielissä, ellei se ilmaantunutkaan vielä
käsissä ja käsivarsissa. Se ei tullut näkyviin, mutta se oli läsnä,
sen olemassaolon tunsi uhkaavana, monasti sitäkin uhkaavampana, kun
se oli kuin kummitus, johon ei voinut tarttua ja jonka läheisyyden
aavisti voimatta ottaa sitä kiinni.
Kaksikymmentä tai viisikolmatta maalaista, jotka kaikki olivat
Billotista riippuvaisia, oli kokoontunut vajaan.
Billot saapui Pitoun seurassa. Kaikki paljastivat päänsä, kaikki
heiluttivat hattujaan. Huomasi selvästi, että nämä miehet olivat
valmiit menemään kuolemaan, kun isäntä vain käski.
Billot selitti talonpojille, että kirja, jonka Pitou aikoi lukea,
oli tohtori Gilbertin kirjoittama. Kaikki tunsivat hyvin tohtori
Gilbertin, sillä hänellä oli siinä läänissä useita tiluksia, ja
näistä oli Billotin hoitama suurin.
Esilukijaa varten oli pystytetty tynnyri. Pitou nousi tälle
väliaikaiselle puhujalavalla ja alkoi lukea.
Maalaiset, ja rohkenen melkein sanoa, ihmiset yleensä, kuuntelevat
sitä tarkkaavammin, mitä vähemmän he ymmärtävät. Ilmeisesti teoksen
pääsisältö jäi suurimmalle osalle käsittämättömäksi, Billotille
itselleenkin. Mutta keskellä näitä hämäriä lauseita välähteli kuin
salamia synkältä, sähköiseltä taivaalta riippumattomuuden, vapauden
ja yhdenvertaisuuden valoisia sanoja. Muuta ei tarvittukaan, kaikki
taputtivat käsiään, kuului huutoja: "Eläköön tohtori Gilbert!" Noin
kolmas osa kirjaa oli luettu, ja päätettiin jatkaa sitä kahtena
sunnuntaina.
Kuulijoita pyydettiin kokoontumaan seuraavana sunnuntaina, ja
jokainen lupasi saapua.
Pitou oli lukenut oikein hyvin. Ei mikään onnistu sen paremmin kuin
menestys. Lukija oli saanut osan niistä suosionosoituksista, jotka
kohdistuivat teokseen, ja tämän vaikutuksesta tunsi ukko itsessään
heräävän jonkinmoisen kunnioituksen apotti Fortierin oppilasta
kohtaan. Pitou, joka jo ikäisekseen oli liian kookas, oli henkisesti
kasvanut kymmenen tuumaa.
Yhtä ainoaa seikkaa hän kaipasi. Catherine ei ollut näkemässä hänen
menestystään.
Mutta isäntä ihastuneena siitä suosiosta, jonka tohtori Gilbertin
kirja oli herättänyt, kiiruhti kertomaan menestyksestä vaimolleen
ja tyttärelleen. Rouva Billot ei vastannut mitään; hän ei ollut
kaukonäköinen nainen.
Mutta Catherine hymyili alakuloisesti.
"No, mikä nyt vaivaa?" kysyi vuokratilallinen.
"Isä! Isä!" varoitti Catherine. "Olen varma siitä, että syöksette
itsenne vaaraan."
"Kas vain, ethän aio tässä olla pahanilman lintuna? Sanon sinulle,
että rakastan enemmän leivoa kuin huuhkajaa."
"Isä, minua pyydettiin jo varoittamaan teitä siitä, että teitä
pidetään silmällä."
"Kuka sen sanoi? Ilmoltahan."
"Muuan ystävä."
"Ystäväkö? Jokainen neuvo ansaitsee kiitoksen. Ilmaisehan minulle
tuon ystävän nimi. Kuka hän on?"
"Eräs mies, joka varmasti tietää kaikki."
"Mutta kuka?"
"Kreivi Isidor de Charny."
"Mitä tuo narri tähän sekaantuu? Aikooko hän neuvoa minua, miten
minun on ajateltava? Neuvonko minä, miten hänen on pukeuduttava?
Minun mielestäni olisi siitä sanottava yhtä ja toista."
"Isä, en sanonut tätä pahoittaakseni mieltänne. Neuvo annettiin
hyvässä tarkoituksessa."
"Hyvä on! Minä annan toisen, ja sinä saat sen viedä perille minun
puolestani."
"Mikä se on?"
"Olkoot hän ja hänen kaltaisensa varuillaan, sillä johan heitä
herroja aatelisia jokseenkin kovakouraisesti ravistellaan
Kansalliskokouksessa, ja monta kertaa on jo ollut puhe suosikeista.
Olkoon hänen veljensä Oliver de Charny, joka on Pariisissa
varuillaan, sillä hänen sanotaan olevan hyvissä väleissä
itävaltalaisten kanssa."
"Isä", sanoi Catherine, "te olette kokeneempi kuin me, tehkää oman
mielenne mukaan."
"Sen minäkin sanon", lausui Pitou, joka menestyksensä johdosta oli
varmistunut. "Mihin tuo teidän herra Isidorinne suotta sekaantuukaan!"
Catherine ei kuullut tai ollut kuulevinaan, ja siihen keskustelu jäi.
Päivällinen syötiin kaikessa rauhassa. Pitoun mielestä ei päivällinen
vielä koskaan ollut tuntunut niin pitkältä. Hänellä oli kiire päästä
näyttämään itseään uudessa loistossaan, kävellen käsikoukkua neiti
Catherinen kanssa. Tämä sunnuntai oli suuri päivä hänen elämässään, ja
hän lupasi säilyttää heinäkuun 12 päivän muistissaan.
Kello kolmen aikaan vihdoinkin lähdettiin. Catherine oli hurmaava.
Hän oli kaunis, vaaleatukkainen, mustasilmäinen tyttö, hoikka ja
notkea kuin paju, joka kasvoi sen lähteen partaalla, mistä käytiin
noutamassa vettä taloon. Hän oli pukeutuessaan käyttänyt sitä
luontaista turhamaisuutta, jonka kautta naisen edut tulevat entistä
paremmin näkyviin, ja päähine, jonka hän itse oli valmistanut,
niinkuin oli Pitoulle kertonut, somisti häntä hyvin paljon.
Tanssi ei tavallisesti alkanut ennenkuin vasta kello kuuden aikaan.
Neljä soittoniekkaa istui puisella lavalla ja piti huolta soitosta
tässä ulkoilma-tanssisalissa, saaden palkakseen kuusi hopearahaa
kustakin tanssista. Tanssin alkamista odotellen kävelivät toiset
"Huokausten käytävällä", josta täti Angélique oli maininnut; toiset
katselivat, miten kaupungin tai lähiseudun nuoret herrat pelasivat
pallopeliä, mestari Faroletin, hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan
ylimmäisen pallopäällikön, johtaessa leikkiä. Mestari Faroletia
pidettiin oraakkelina ja hänen päätöksiään peliä, metsästystä ja
korttipeliä koskevissa asioissa kuunneltiin sillä kunnioituksella,
jonka ikä ja ihmisen ansiot herättävät.
Pitou ei osannut selittää siihen syytä, mutta mieluummin hän olisi
jäänyt "Huokausten käytävälle". Mutta Catherine ei suinkaan ollut
kaunistanut itseään pysytelläkseen tämän lehmuskujan varjossa.
Naiset ovat kuin kukkia, jotka sattuman kautta ovat puhjenneet
varjopaikassa; he pyrkivät taukoamatta valoa kohden, ja
keinolla millä tahansa aukenee heidän tuore ja tuoksuva kupunsa
auringonpaisteessa, joka ne kuihduttaa ja kuolettaa.
Orvokki yksinään on niin vaatimaton, että se piiloutuu, niinkuin
runoilijat väittävät: mutta siksi se sureekin tarpeetonta kauneuttaan.
Catherine siis kiskoi niin kauan ja niin voimakkaasti Pitoun
käsivarresta, että he menivät katsomaan pallopeliä. Rientäkäämme
sanomaan, ettei Pitoukaan ylenpalttisesti vastustellut. Hän halusi
yhtä paljon päästä näyttämään sinistä pukuaan ja somaa kulmalakkiaan,
kuin Catherine päähinettään ja kyyhkysenkaulan väristä röijyänsä.
Eräs seikka miellytti erikoisesti nuorta sankariamme, tuottaen
hänelle hetkiseksi edullisemman aseman kuin Catherinelle. Kukaan ei
tuntenut Pitouta, sillä eihän hän milloinkaan ollut esiintynyt näin
komeissa vaatteissa; häntä pidettiin nuorena muukalaisena, joka oli
saapunut kaupunkiin, herra Billotin sukulaisena, ehkä veljenpoikana,
ehkäpä vielä Catherinen sulhasenakin. Mutta Pitou tahtoi kaikin
mokomin ilmaista, kuka hän oli, jotta erehdys ei kestänyt kauankaan.
Hän nyökkäsi siksi monelle ystävälleen, nosti lakkiaan siksi usein
tuttavilleen, jotta viimein kaikki tunsivat siropukuisen nuorukaisen
apotti Fortierin kelvottomaksi oppilaaksi, ja ihmiset alkoivat huutaa
toisilleen:
"Se on Pitou. Oletteko nähnyt Ange Pitouta?"
Tämä huuto osui neiti Angéliquen korviin, mutta kun huutajat
väittivät hänen sukulaisekseen somaa poikaa, joka asteli jalat
ulospäin ja kyynärpäät koholla, ja hän taas oli aina nähnyt Pitoun
astelevan jalat sisäänpäin ja kyynärpäät kiinni ruumiissa, ei hän
ottanut uskoakseen, ravisti päätänsä ja sanoi vain:
"Te erehdytte, ei se ole sama jolppi."
Molemmat nuoret saapuivat pallopelaajien luo. Tänä päivänä oli
kilpailu Soissonin ja Villers-Cotteretsin nuorten välillä. Jännitys
oli siis hyvin suuri. Catherine ja Pitou asettuivat rajaköyden
ääreen, kentän toiseen päähän. Catherine oli valinnut tämän paikan
pitäen sitä parhaimpana.
Vähän ajan päästä kuului mestari Faroletin huuto:
"Paikoillenne! Alkakaa!"
Pelaajat ryhtyivät toimeensa, kukin puolustaen omaa aluettaan ja
koettaen hyökätä toisen puolueen alueelle. Muuan pelaaja tervehti
ohimennessään hymyillen Catherinea. Catherine vastasi niiaten ja
punastuen. Samalla Pitou tunsi, kuinka Catherinen käsivarsi, joka
lepäsi hänen käsikynkässään, värähti hermostuneesti.
Jonkinmoinen outo tuska kouristi Pitoun sydäntä.
"Eikö se ollut herra de Charny?" sanoi hän katsoen seuralaiseensa.
"Oli", vastasi Catherine. "Tunnetteko siis hänet?"
"En tuntenut", vastasi Pitou, "mutta aavistin sen häneksi."
Pitou saattoi todellakin Catherinen kuvauksesta päättäen arvata,
tämän nuoren miehen de Charnyksi.
Catherinea oli tervehtinyt uljas aatelismies, kahdenkymmenenkolmen
tai -neljän ikäinen, kaunis, solakkavartaloinen, komeamuotoinen ja
siroliikkeinen, kuten yleensä esiintyy niiden joukossa, jotka ovat
saaneet ylhäisen kasvatuksen kehdosta asti. Kaikkia niitä liikkeitä,
joita hyvin esittääkseen on harjoiteltava lapsuudesta saakka,
Isidor de Charny antoi ihailla mallikelpoisina. Hän oli lisäksi
niitä, joiden vaatekerta aina täydellisesti soveltuu tarkoitettuun
palvelukseen. Hänen metsästyspukujaan kehuttiin tavattoman
aistikkaiksi, hänen asesalivaatetustaan olisi itse Pyhä Yrjänä voinut
käyttää, mallinaan, ja hänen ratsastuspukunsa olivat tai oikeammin
sanoen, näyttivät erikoisen kuosikkailta, kun hän esiintyi niissä
niin luontevasti.
Tänä päivänä oli herra de Charny, entisen tuttavamme kreivi de
Charnyn [Päähenkilöitä "Rouva de la Motte"- ja "Kuningattaren
kaulanauha"-romaaneissa. -- _Suom._] nuorempi veli, laittautunut
huolettoman siroon aamupäiväpukuun. Hänellä oli kirkasväriset,
ruumiinmukaiset housut, joissa säärten ja pohkeitten samalla hienot
ja jäntevät piirteet oivasti ilmenivät. Jalassa oli tavallisten
punakantaisten kenkien tai kääntövartisten saappaiden sijasta
muhkeat nahkapauloilla kiinnitettävät pallopeli-sandaalit. Valkoiset
liivit tehostivat vartalon soreutta; ruohikolla piteli palvelija
käsivarrellaan kultanauhoilla koristettua vihreätä takkia.
Pelin kiihko antoi hänelle kaiken sen tenhon ja tuoreuden, jonka
kahdenkymmenenkolmen vanhalta mieheltä jo olivat riistäneet
pitkälliset ilta-istumiset, yölliset hurjastelut ja aamunkoittoon
asti jatkuva kortinpeluu.
Mikään noista eduista ei kaiketikaan välttänyt nuoren tytön huomiota,
mutta Pitoukin pani ne merkille. Katsellessaan de Charnyn käsiä ja
jalkoja, hän ei enää ylpeillytkään omistaan, jotka olivat vieneet
voiton suutarinpojan jaloista, ja hän tuli ajatelleeksi, että luonto
olisi voinut hiukan huolellisemmin muovailla kaikkia niitä osia,
joista hänen ruumiinsa oli koottu. Luonto olisi todellakin voinut
kaikella sillä, mikä Pitoun jaloissa, käsissä ja polvissa oli liikaa,
tehdä hänen pohkeensa varsin muhkeiksi. Mutta kaikki ei ollut
oikealla paikallaan; siellä, missä olisi kaivattu siroutta, olikin
järeyttä; missä olisi tarvittu pyöreyttä, siellä ei ollutkaan mitään.
Pitou silmäili sääriään samoin kuin sadun hirvi omiansa.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Catherine.
Pitou ei vastannut mitään; hän vain huokasi.
Peli oli päättynyt. Varakreivi de Charny käytti hyväkseen väliaikaa,
mikä syntyi loppuneen pelin ja vasta alkavan välillä, tullakseen
tervehtimään Catherinea. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän Pitou
huomasi tytön poskien punastuvan ja käsivarren vapisevan.
Varakreivi nyökkäsi Pitoulle ja tuttavallisen kohteliaasti, niinkuin
sen ajan ylhäiset herrat osasivat puhua kääntyessään porvariston tai
nuorten tyttöjen puoleen, tiedusteli Catherinen terveyttä, pyytäen
häntä ensimmäiseen tanssiin. Catherine suostui. Nuori aatelismies
kiitti hymyilyllä. Uusi peli alkoi, ja häntä kutsuttiin. Hän kumarsi
Catherinelle ja meni yhtä notkeasti kuin oli tullutkin.
Pitou tunsi, kuinka helposti hänestä sai voiton tuollainen mies, joka
puhui, hymyili, lähestyi ja poistui noin sulavasti.
Vaikka hän olisi kuluttanut kokonaisen kuukauden matkiakseen de
Charnyn käytöstä, olisi siitä syntynyt vain irvikuva; sen Pitou
ymmärsi ja samalla senkin, kuinka naurettavaksi hän siten tulisi.
Jos Pitoun sydän olisi tuntenut vihaa, niin tästä hetkestä alkaen hän
olisi ollut katkera varakreivi de Charnylle.
Catherine jäi katselemaan peliä siihen asti, kunnes kilpaveikot
kutsuivat palvelijansa luokseen ja ottivat takkinsa ylleen. Sitten
hän meni tanssilavaa kohden Pitoun suureksi epätoivoksi, hän kun
tänä päivänä huomasi pakolliseksi aina mennä juuri sinne, mihin ei
tahtonut.
Herra de Charny ei vitkastellut. Pieni puvun muutos oli
pallopelaajasta tehnyt komean tanssijan. Viulut alkoivat soida, ja
hän tarjosi Catherinelle kätensä, muistuttaen äsken saamastansa
lupauksesta.