Bastiljin valloitus - 21

  "Miksi, madame?"
  "Teillä on sotaväessä veli, ja vain sattumalta saan sen tietää."
  "En ymmärrä."
  "Olen nähnyt tänä iltana erään nuoren Berchenyn husaareihin kuuluvan
  upseerin."
  "Georges-veljeni!"
  "Miksi ette ole koskaan puhunut minulle tästä nuoresta miehestä!
  Miksi hänellä ei ole rykmentissään korkeampaa arvoasemaa?"
  "Siksi, että hän on vielä nuori ja kokematon, siksi, että hän ei
  vielä ansaitse määrääjän asemaa; vaikka teidän majesteettinne
  onkin suvainnut luoda katseenne minuun, jonka nimi on Charny, ja
  kunnioittaa minua ystävyydellään, se ei oikeuta minua asettamaan
  omaisiani, veljiäni, arvokkaampien aatelismiesten edelle."
  "Teillä on siis vielä toinenkin veli?"
  "On, madame, valmiina kuolemaan teidän majesteettinne puolesta samoin
  kuin me toisetkin."
  "Hän ei tarvitse mitään?"
  "Ei mitään, madame. Me voimme laskea henkemme ja vielä
  omaisuutemmekin teidän majesteettinne jalkojen juureen."
  Näiden viimeisten sanojen aikana, kun kuningatar oli hurmaantunut
  näin suuresta kunnokkuudesta ja kreivi sykkivin sydämin katseli
  kuningatartaan, kuului viereisestä huoneesta huokaus, joka sai heidät
  molemmat sävähtämään.
  Kuningatar nousi, juoksi ovelle, avasi sen ja kiljaisi.
  Hän näki naisen vääntelehtivän lattialla hirveissä kouristuksissa.
  "Kreivitär!" sanoi hän hiljaa Charnylle, "hän on varmaankin kuullut
  keskustelumme!"
  "Ei, madame", vastasi kreivi, "sillä siinä tapauksessahan olisi
  ilmoittanut teidän majesteetillenne, että joku voi meitä kuunnella."
  Ja hän riensi Andréen luo nostaen hänet syliinsä.
  Kuningatar pysytteli parin askeleen päässä, kylmänä, kalpeana, tuskan
  valtaamana.
  
  
  XXIX
  KOLMISIN
  
  Andrée alkoi tointua tietämättä, kuka häntä auttoi; vaistomaisesti
  hän vain käsitti, että häntä hoivattiin. Hänen vartalonsa kohosi,
  kädet takertuivat odottamatta ilmestyneeseen apuun.
  Mutta tajunta ei toipunut ruumiin ohella. Hän horjui ja oli
  horroksissa muutaman minuutin ajan.
  Kun Charny oli koettanut saada hänen ruumistansa tointumaan, yritti
  hän herättää hänessä tajunnankin. Mutta vastaukseksi hän vain sai
  kamalan ja kiihkeän hourailun.
  Andrée avasi viimein silmänsä; hänen katseensa kiintyi kreiviin, ja
  häiriön vallassa, tuntematta, kuka häntä tuki, hän kiljaisi ja työnsi
  miehensä pois.
  Koko tämän kohtauksen aikana loi kuningatar katseensa toisaanne.
  Vaikka hän oli nainen, jonka siis olisi pitänyt lohduttaa, jätti hän
  toisen naisen oman onnensa nojaan.
  Voimakkailla käsivarsillaan Charny nosti Andréen pystyyn, vaikka
  tämä koettikin vastustella, ja kääntyen kylmänä ja jäykkänä seisovan
  kuningattaren puoleen lausui:
  "Anteeksi, madame, mutta jotakin erikoista on tapahtunut. Rouva de
  Charny ei tavallisesti pyörry; ensi kertaa näen hänet tainnoksissa."
  "Hän kärsii siis tavattoman suuria tuskia", lausui kuningatar palaten
  äskeiseen ajatukseensa, että Andrée oli kuullut koko edellisen
  keskustelun.
  "Epäilemättä hän kärsii", vastasi kreivi, "ja sen vuoksi pyydänkin
  teidän majesteetiltanne lupaa saada viedä hänet huoneistoonsa asti.
  Hän tarvitsee kamarineitojensa hoitoa."
  "Tehkää se", sanoi kuningatar ojentaen kätensä soittaakseen kelloa.
  Mutta kuullessaan kellon soivan Andrée oikaisi ruumiinsa ja
  horroksissaan huusi:
  "Voi, Gilbert, tuo Gilbert!"
  Tämän nimen kuullessaan kuningatar vavahti ja kreivi laski
  vaimonsa sohvalle. Samassa saapui palvelija, joka oli noudattanut
  kellonsoittoa.
  "Ei tarvitse", sanoi kuningatar viitaten häntä poistumaan.
  Palvelijan mentyä kuningatar ja kreivi katsoivat toisiinsa. Andrée
  oli sulkenut silmänsä ja näytti saaneen uuden kohtauksen.
  Kreivi de Charny oli polvillaan sohvan luona ja koetti pidättää häntä
  sohvalla.
  "Gilbert", lausui kuningatar, "kuka hän on?"
  "Meidän pitäisi tiedustella."
  "Luulenkin tuntevani hänet", sanoi Marie-Antoinette. "Muistaakseni ei
  kreivitär ensi kertaa mainitse tuota nimeä."
  Mutta ikäänkuin tämä kuningattaren muisteleminen olisi häntä uhannut,
  ikäänkuin tämä uhkaus olisi tullut häntä noutamaan suonenvedon
  keskeltä, Andrée avasi silmänsä, kohotti kätensä taivasta kohden ja
  nousi seisaalleen.
  Hänen ensi katseensa, joka tällä kertaa oli täysin tajuinen,
  suuntautui kreivi de Charnyyn. Tämän hän tunsi ja loi häneen
  hymyilevän silmäyksen.
  Mutta sitten, ikäänkuin ei olisi pitänyt tätä ajatuksensa ilmaisua
  spartalaiselle mielelleen sopivana, hän käänsi silmänsä pois ja
  katsoi kuningattareen. Hän kumarsi silloin heti.
  "Mikä teitä, vaivaa, madame", kysyi kreivi de Charny, "tehän oikein
  säikytitte minua? Te voimakas, urhoollinen, vaivutte tuolla tavalla
  pyörryksiin?"
  "Monsieur", sanoi Andrée, "Pariisissa tapahtuu sellaista, että kun
  miehet kerran vapisevat, voivat naiset ainakin pyörtyä. Olette
  palannut Parisista, siinä teitte oikein."
  "Hyvä Jumala", lausui Charny epäilevällä äänellä, "minunko tähteni te
  siis olisitte noin paljon kärsinyt?"
  Andrée katsoi taaskin mieheensä ja kuningattareen eikä vastannut
  mitään.
  "Tietysti se on syynä, kreivi. Miksi sitä epäilette?" virkahti
  Marie-Antoinette. "Kreivitär ei ole kuningatar, hänellä on oikeus
  olla peloissaan miehensä puolesta."
  Charny tunsi mustasukkaisuuden piilevän tämän lauseen alla.
  "Madame", lausui hän, "olen varma siitä, että kreivitär oli vielä
  enemmän peloissaan kuningattarensa kuin miehensä puolesta."
  "Mutta mistä johtuu, kreivitär", kysyi Marie-Antoinette, "että
  tapasimme teidät pyörtyneenä tuosta huoneesta?"
  "Sitä en voi mitenkään selittää, madame, koska en itsekään sitä
  tiedä. Mutta tällaisena uuvuttavana ja kauhistuttavana aikana, kolme
  päivää kestäneiden mielenliikutusten vaikutuksesta, voi nainen hyvin
  helposti ainakin minun mielestäni pyörtyä."
  "Se on totta", mukautui Marie-Antoinette, joka huomasi, ettei Andrée
  halunnut ilmaista kaikkea.
  "Mutta", jatkoi Andrée, jonka oli vallannut kummallinen tyyneys,
  mikä ei häntä enää jättänyt sen jälkeen, kun hän oli päässyt oman
  tahtonsa valtiaaksi, ja tämä tyyneys oli vaikeina hetkinä sitäkin
  haitallisempi, kun selvästi saattoi huomata sen teeskennellyksi ja
  ainoastaan salaavan inhimillisiä tunteita, "mutta ovathan teidän
  majesteettinnekin silmät kosteina."
  Ja tälläkertaa kreivi oli huomaavinaan saman ivallisen sävyn vaimonsa
  lauseissa, jonka vähää ennen oli havainnut kuningattaren sanoissa.
  "Madame", lausui hän Andréelle hieman ankarasti, mistä kyllä huomasi,
  ettei hänen äänensä ollut sellaiseen tottunut, "onhan luonnollista,
  että kyyneleet nousevat kuningattaren silmiin. Kuningatar rakastaa
  kansaansa, ja kansa verta on vuotanut."
  "Jumala on kaikeksi onneksi suojellut teitä", sanoi Andrée yhä vielä
  kylmäkiskoisesti.
  "Niin, kyllä, mutta nyt ei olekaan puhe kuningattaresta, madame, vaan
  teistä. Palatkaamme siis meihin, kuningatar sallii sen kyllä."
  Marie-Antoinette nyökkäsi suostumuksensa merkiksi.
  "Te pelkäsitte, eikö totta?"
  "Minäkö?"
  "Te kärsitte, älkää sitä kieltäkö. Teille on tapahtunut jotakin.
  Mitä, sitä en tiedä, mutta te saatte sen kertoa minulle."
  "Erehdytte."
  "Olette ainakin syyttänyt jotakuta, erästä miestä."
  Andrée kalpeni.
  "Minulla ei ole aihetta syyttää ketään. Tulen kuninkaan luota."
  "Suoraanko?"
  "Suoraan. Teidän majesteettinne voi tiedustaa."
  "Jos niin on asian laita", sanoi Marie-Antoinette, "niin kreivitär
  on oikeassa. Kuningas rakastaa häntä suuresti ja tietää myös kuinka
  syvästi minä olen kiintynyt häneen. Hän ei siis ole millään tavoin
  voinut pahoittaa kreivittären mieltä."
  "Mutta", jatkoi Charny, "te lausuitte kuitenkin erään nimen."
  "Nimenkö?"
  "Niin, tointuessanne."
  Andrée katsoi kuningattareen kuin kutsuakseen häntä apuun. Mutta joko
  kuningatar ei ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, vaan vastasi:
  "Niin kyllä, te lausuitte Gilbertin nimen."
  "Gilbertin! Olenko minä lausunut Gilbertin nimen!" sanoi Andrée
  sellainen kauhunväre äänessään, että se vaikutti kreiviin syvemmin
  kuin pyörtyminen oli tehonnut.
  "Kyllä", vahvisti hän, "te lausuitte hänen nimensä."
  "Todellako?" sanoi Andrée. "Sepä kummallista!"
  Ja vähitellen, niinkuin taivas sulkeutuu salaman jälkeen, nuoren
  naisen äsken vääntyneet kasvot seestyivät, ja vain muutamat lihakset
  enää värähtivät hänen kasvoillaan, kuten myrskyn loitotessa taivaan
  rannalla vielä välkähtelee.
  "Gilbert", lausui hän; "minä en tiedä sellaisesta mitään."
  "Niin, Gilbertin", sanoi kuningatar. "Muistelkaahan, rakas Andrée."
  "Mutta, madame", huomautti kreivi Marie-Antoinettelle, "jos kaikki
  onkin vain sattumaa, jos se nimi onkin kreivittärelle outo?"
  "Ei", tokaisi Andrée, "se ei ole minulle outokaan. Hän on eräs
  oppinut mies, taitava lääkäri, joka on saapunut Ameriikasta, missä
  hän on liittynyt Lafayetten seuraan."
  "Entä sitten?" kysyi kreivi.
  "Entäkö sitten?" lausui Andrée luonnollisella äänellä; "en tunne
  häntä persoonallisesti, mutta hän kuuluu olevan hyvin arvossapidetty
  mies."
  "Mutta miksi siis olette ollut tuollaisen mielenliikutuksen
  vallassa?" kysyi kuningatar.
  "Mielenliikutuksenko? Olenko siis ollut sen vallassa?"
  "Olette; näytti siltä kuin tuota nimeä lausuessanne teitä olisi
  kidutettu."
  "Mahdollista kyllä. Minulle tapahtui seuraavaa: Kuninkaan huoneessa
  tapasin mustapukuisen, juhlallisen näköisen miehen, joka kertoi
  minulle synkkiä ja kamalia asioita. Hän kertoi kaikkine hirveine
  yksityiskohtineen Launayn ja Flessellesin surmaamisen. Kauhistuin
  siitä ja pyörryin, niinkuin näitte. Ehkä silloin mainitsin tohtori
  Gilbertin nimen."
  "Saattaa niin olla", virkkoi kreivi de Charny, joka näytti jättävän
  kyselyt sikseen, "mutta olettehan nyt jo taas rauhoittunut?"
  "Täydellisesti."
  "Pyydän siis teiltä, kreivi, erästä asiaa", lausui kuningatar.
  "Noudatan kaikessa teidän majesteettinne tahtoa."
  "Menkää siis Bezenvalin, Broglien ja Lambescqin luo ja käskekää
  heidän jättää joukkonsa siihen, missä ne nyt ovat; neuvostossa
  kuningas huomenna määrää, mitä on tehtävä."
  Kreivi kumarsi, mutta lähtiessään hän loi katseen Andréehen. Tässä
  katseessa kuvastui herkkä levottomuus. Kuningatar huomasi sen kyllä.
  "Kreivitär", kysyi kuningatar, "ettekö palaa minun seurassani
  kuninkaan luo?"
  "En, madame, en", sanoi Andrée kiihkeästi.
  "Miksi ette?"
  "Pyydän teidän majesteetiltanne lupaa saada palata asuntooni. Tunnen
  näiden mielenliikutusten jälkeen kaipaavani lepoa."
  "Puhukaahan suoraan, kreivitär", sanoi kuningatar; "onko teille
  tapahtunut jotakin pahaa kuninkaan luona?"
  "Ei mitään, madame, ei kerrassaan mitään."
  "Jos jotakin on ollut, niin ilmaiskaa se. Kuningas ei aina kohtele
  ystäviäni hellävaroen."
  "Kuningas oli nyt, niinkuin aina ennenkin, minulle peräti hyvä,
  mutta..."
  "Mutta mieluummin olette häntä uudelleen tapaamatta, eikö niin? Aivan
  varmaan, kreivi, on jotakin tämän kaiken takana", sanoi kuningatar
  teeskennellyn hilpeästi.
  Andrée loi kuningattareen niin rukoilevan, ilmeikkään katseen, että
  tämä huomasi parhaaksi lopettaa tämän pikkuisen taistelun.
  "Kreivitär", sanoi hän, "päästäkäämme kreivi de Charny toimittamaan
  asiansa, ja palatkaa te omaan huoneistoonne tai jääkää tänne, miten
  vain itse haluatte."
  "Kiitos, madame", sanoi Andrée.
  "Lähtekää siis, kreivi de Charny", jatkoi Marie-Antoinette huomaten
  kiitollisuuden ilmeen Andréen kasvoilla.
  Mutta kreivi ei tätä ilmettä huomannut tai ei tahtonut huomata. Hän
  tarttui vaimonsa käteen ja onnitteli häntä poskien punan ja voimien
  palaamisen johdosta.
  Sitten hän kumarsi syvään ja kunnioittavasti kuningattarelle ja
  poistui. Mutta juuri lähtiessään hän kohtasi kuningattaren katseen.
  Se sanoi: "Palatkaa pian." Kreivin silmäys vastasi: "Niin pian kuin
  mahdollista."
  Tuskaa tuntien ja läähättäen Andrée tarkkasi jokaista miehensä
  liikettä. Hän näytti toivomuksillaan jouduttavan miehensä hidasta
  ja arvokasta astuntaa ovea kohden, koko tahdonvoimallaan työntävän
  kreiviä huoneesta.
  Heti oven sulkeuduttua pettivät Andréen kaikki voimat, jotka hän oli
  koonnut voidakseen vallita tilannetta. Hänen kasvonsa kalpenivat,
  jalat pettivät, ja hän vaipui lähellä olevaan tuoliin, koettaen
  kuningattarelta pyytää anteeksi tällaista hovitapojen rikkomista.
  Kuningatar juoksi uunin luo, otti hajusuolapullon ja antoi Andréen
  sitä hengittää; piankin tämä toipui oman tahdonvoimansa varassa eikä
  kuningattaren hoivaamisen vaikutuksesta.
  Näiden kahden naisen kesken vallitsi kummallinen suhde. Kuningatar
  näytti pitävän Andréesta, Andrée tunsi syvää kunnioitusta
  kuningatarta kohtaan, mutta yhtäkaikki he erityisinä hetkinä eivät
  enää näyttäneet hyvältä kuningattarelta ja nöyrältä alamaiselta, vaan
  vihollisilta.
  Niinkuin olemme maininneet, Andrée toipui piankin tahdonvoimansa
  kannustuksesta. Hän nousi, siirsi kunnioittavasti syrjään
  kuningattaren käden ja lausui kumartaen:
  "Teidän majesteettinne on antanut minulle luvan poistua omiin
  huoneisiini..."
  "Niin olen, ja olettehan aina vapaa, rakas kreivitär", vastasi
  kuningatar; "te ette ole hovisääntöjen alainen. Mutta ennen
  lähtöänne, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"
  "Minullako, madame?" sanoi Andrée.
  "Niin, juuri teillä."
  "Ei. Kuinka niin?"
  "Tohtori Gilbertistä, jonka näkeminen vaikutti teihin niin
  voimakkaasti."
  Andrée vavahti, mutta pudisti vain kielteisesti päätänsä.
  "Siinä tapauksessa en enää teitä pidätä, rakas Andrée. Olette vapaa."
  Ja kuningatar astui askeleen mennäkseen viereiseen huoneeseensa.
  Kun Andrée oli niiannut hovitapojen mukaan syvään, alkoi hän
  astua toista ovea kohden. Samassa kuului, kuinka Ludvig XVI antoi
  yömääräyksiä kamaripalvelijalleen.
  "Kuningas, madame!" äännähti Andrée peräytyen useita askelia
  taaksepäin. "Kuningas!"
  "Niin kyllä, kuningas", sanoi Marie-Antoinette. "Säikyttääkö hän
  siinä määrin teitä?"
  "Madame, taivaan nimessä!" huudahti Andrée. "En tahdo nähdä
  kuningasta, en olla hänen edessään, en ainakaan tänä iltana, tai
  muutoin kuolen häpeästä."
  "Mutta sanokaahan viimeinkin..."
  "Kaikki, kaikki, jos teidän majesteettinne sitä vaatii. Mutta
  kätkekää minut."
  "Menkää minun huoneeseeni", neuvoi Marie-Antoinette; "saatte lähteä
  sieltä, kun kuningas on poistunut. Olkaa rauhassa, vankeutenne ei
  tule pitkäaikaiseksi. Kuningas ei koskaan viivy täällä kauan."
  "Kiitos, kiitos!" huudahti kreivitär.
  Ja rientäen toiseen huoneeseen hän katosi ovesta samassa, kun
  kuningas avasi toisen oven ja ilmestyi kynnykselle.
  Kuningas astui sisään.
  
  
  XXX
  KUNINGAS JA KUNINGATAR
  
  Kuningatar katsahti ympärilleen ja sitten vastasi ystävällisesti
  puolisonsa tervehdykseen, ojentaen kätensä.
  "Ja mitä onnellista sattumaa saan kiittää tänne tulostanne?" kysyi
  hän.
  "Todellista sattumaa, siinä olette oikeassa, madame. Kohtasin
  Charnyn, joka sanoi teidän nimessänne menevänsä käskemään
  taistelukiihkoisia sotilaitamme pysymään alallaan. Tämä kaunis päätös
  tuotti minulle niin suurta iloa, etten tahtonut mennä huoneistonne
  ohitse poikkeamatta kiittämään teitä."
  "Niin", lausui kuningatar, "olen punninnut asiaa ja arvellut
  viisaimmaksi antaa joukkojen pysyä rauhallisina kuin antaa syytä
  sisäiseen sotaan."
  "Olen toden totta onnellinen kuullessani tämän mielipiteenne",
  sanoi kuningas. "Tiesinhän sitäpaitsi, että viimein saisin teidät
  ajattelemaan siten."
  "Teidän majesteettinne huomaa, ettei teidän ole ollut vaikea päästä
  siihen, koska olen itsestäni tehnyt tämän päätöksen."
  "Hyvä! Se todistaa, että olette melkein tyynen järkevä; ja kun olen
  teille vielä maininnut muutamia mietteitä, olette täydellisesti
  järkevä."
  "Mutta jos olemme samaa mieltä, sire, ovat ne mietelmät mielestäni
  tarpeettomia."
  "Olkaa rauhassa, en aio suinkaan ryhtyä väittelyyn. Tiedättehän,
  että vihaan sellaista yhtä paljon kuin tekin. Me vain keskustelemme.
  Ettekö mielellännekin keskustele minun kanssani Ranskan asioista,
  niinkuin hyvät aviopuolisot puhelevat talousasioistaan?"
  Viime sanat lausuttiin hyväntuulisesti, kuten Ludvig XVI:n oli tapa
  kotioloissaan.
  "Oh, hyvin mielelläni kyllä", vastasi kuningatar. "Mutta onkohan
  hetki hyvin valittu?"
  "Kyllä minun luullakseni nyt sopii haastella. Sanoitte siis, juuri
  äsken, että te ette halua ryhdyttäväksi vihollisuuksiin, eikö niin?"
  "Niin sanoin."
  "Mutta ette ole ilmaissut minulle perusteitanne."
  "Ette ole niitä kysynyt."
  "Kysyn siis nyt."
  "Me olemme kykenemättömiä tehokkaaseen taisteluun!"
  "Ahaa, niinkö asia onkin? Jos siis olisimme mielestänne
  voimakkaampia, niin te sotisitte."
  "Jos tietäisin olevani voimakkaammalla puolella, niin poltattaisin
  Pariisin."
  "Kuinka varma olinkaan siitä, että tahdoitte välttää sotaa muulla
  perusteella kuin minä!"
  "Mitkä siis ovat teidän syynne?"
  "Minunko?" kysyi kuningas.
  "Niin", vastasi Marie-Antoinette, "juuri teidän."
  "Minulla on vain yksi."
  "Sanokaa se."
  "Sanon heti. En tahdo ryhtyä sotaan kansan kanssa, koska kansa on
  mielestäni oikeassa."
  Marie-Antoinette teki hämmästystä ilmaisevan liikkeen.
  "Oikeassako!" huudahti hän. "Onko kansa oikeassa noustessaan
  kapinaan?"
  "On kyllä."
  "Oikeassa valloittaessaan Bastiljin, tappaessaan kuvernöörin,
  surmatessaan kauppiaitten esimiehen, tuhotessaan sotilaanne?"
  "Tosiaankin."
  "Tätä te siis olette ajatellut", huudahti kuningatar, "ja siitä
  tulitte minulle ilmoittamaan!"
  "Ja sanon teille vielä senkin, kuinka olen johtunut näin
  ajattelemaan."
  "Syödessännekö?"
  "Kas niin, nyt me joudumme ruokakysymykseen. Ette voi antaa minulle
  sitä anteeksi, että syön, vaan tahtoisitte nähdä minut runollisena ja
  haaveilevana. Minkä minä sille voin, että minun suvussani syödään?
  Henrik IV ei ainoastaan syönyt, vaan hän joikin runsaasti. Suuri
  ja runollinen Ludvig XIV söi niin, että punastuu sitä ajatellessa.
  Kuningas Ludvig XV paistoi itse pannukakkunsa, saadakseen ne
  mieleisikseen, ja antoi rouva Dubarryn valmistaa kahvinsa. Minkä minä
  sille mahdan, että nälkäisenä tahdon syödä? Täytyyhän minun noudattaa
  esi-isieni Ludvig XV:n, Ludvig XIV:n ja Henrik IV:n esimerkkiä. Jos
  se on minulle välttämätöntä, niin olkaa suvaitsevainen; jos se on
  vika, niin antakaa se anteeksi."
  "Sire, tunnustakaa toki..."
  "Että minun ei pitäisi nälissäni syödä, sitä en tee", sanoi kuningas
  rauhallisesti pudistaen päätänsä.
  "Minä en enää puhu siitä, vaan kansasta."
  "Ahaa!"
  "Te saatte tunnustaa minulle, että kansa on väärässä."
  "Nostaessaan kapinan, ei suinkaan. Tarkastakaamme kaikkia
  ministereitämme. Hallituksemme alusta alkaen, kuinka moni heistä
  on todella katsonut kansan parasta? Kaksi, Turgot ja Necker. Te ja
  hovipiirinne pakotitte minut ajamaan heidät pois. Toisen tähden
  nostettiin kapina, toisen tähden pannaan ehkä toimeen vallankumous.
  Puhukaamme hiukan toisista. Ovathan he herttaisia ihmisiä, eivätkö
  olekin? Herra de Maurepas, tätienne holhokki, viisujen tekijä!
  Ministerien ei pitäisi laulaa, vaan kansan. Herra de Calonne? Hän
  sanoi teille hyvin kauniin lauseen, joka tulee ehkä ikuisesti jäämään
  ihmisten muistoon. Eräänä päivänä, jolloin pyysitte häneltä jotakin
  mahdotonta, vastasi hän: Jos se on mahdollista, on se jo tehty; jos
  se on mahdotonta, niin se tapahtuu. Tämä lause on kansalle maksanut
  ehkä sata miljoonaa. Älkää ihmetelkö, ettei se pidä häntä niin
  henkevänä kuin te pidätte. Toden totta, käsittäkäähän, madame, että
  jos säilytän ne, jotka nylkevät kansaa, ja erotan ne, jotka sitä
  rakastavat, en sillä tavalla rauhoita kansaa ja saa sitä kiintymään
  hallitukseemme."
  "Kas niin! Siis kapinallisuus on luvallista? Julistakaa se periaate!
  Toden totta, olen iloinen siitä, että tällaista puhuessanne olemme
  kahden kesken. Mitähän sanottaisiin, jos muut tämän kuulisivat!"
  "Te ette sano minulle nyt mitään uutta. Kyllähän tiedän, että
  Polignacinne, Dreux-Brézénne, Clermont-Tonnerrenne, Coignynne
  kohottaisivat olkapäitänsä selkäni takana. Minä säälin teidän
  Polignacejanne, jotka raastavat teidät tuhoon ja joille eräänäkin
  kertana annoitte Fénestrangen kreivikunnan, maksettuanne siitä
  kaksitoistasataa tuhatta livreä; teidän Sartinesianne, jolle nyt
  jo annan vuosittain kahdeksankymmenenyhdeksän tuhannen livren
  eläkkeen ja joka teiltä sai apurahoiksi kaksisataa tuhatta livreä;
  prinssi de Dreux-Pontsia, jolle te pakotatte minut antamaan
  yhdeksänsataaneljäkymmentäviisi tuhatta livreä velkojensa maksamista
  varten; Marie de Lavalia ja rouva de Magnenvillea, jotka molemmat
  saavat kahdeksankymmenen tuhannen livren suuruisen eläkkeen;
  Coignyta, joka on saanut kaikenlaisia etuja, ja kun kerran tahdoin
  vähentää hänen palkkioitansa, hyökkäsi hän minua vastaan ja olisi
  epäilemättä lyönyt minua, ellen olisi suostunut hänen vaatimuksensa.
  Nämähän kaikki ovat teidän ystäviänne? Sen minä sanon teille, vaikka
  ette sitä uskokaan, kun se on totta, että jos nuo ystävänne olisivat
  olleet Bastiljissa, niin kansa olisi hävittämisen sijasta lujittanut
  sitä."
  "Ooh!" huudahti kuningatar tehden raivoa kuvaavan liikkeen.
  "Sanokaa mitä tahansa, näin on asian laita", väitti Ludvig XVI
  rauhallisesti.
  "Teidän kansallanne ei ole enää pitkälti syytä vihata ystäviäni,
  sillä he lähtevät maanpakoon."
  "Lähtevätkö he!" huudahti kuningas.
  "Lähtevät."
  "Polignac? Naiset?"
  "Niin."
  "Sitä parempi", huudahti kuningas, "sitä parempi! Jumalan kiitos!"
  "Miksi sanotte, sitä parempi? Miksi, Jumalan kiitos? Ettekö kaipaa
  heitä?"
  "En! Jos heiltä puuttuu matkarahoja, niin annan ne heille. Niitä
  rahoja ei käytetä huonoon tarkoitukseen, siitä vastaan. Onnellista
  matkaa, hyvät herrat, onnellista matkaa, hyvät naiset!" sanoi
  kuningas herttaisesti hymyillen.
  "Niin, niin", huokasi kuningatar; "minä huomaan teidän kannattavan
  heidän raukkamaista menettelyään."
  "Koettakaamme päästä sovintoon. Nythän te jo arvostelette heitä
  oikein?"
  "He eivät lähde", huudahti kuningatar, "he karkaavat!"
  "Vähät siitä, kun he vain poistuvat!"
  "Ja kun ajattelen, että teidän sukunne kehoittaa heitä tällaiseen
  halpamaisuuteen!"
  "Kehoittaako minun sukuni kaikkia teidän suosikkejanne lähtemään?
  En luullut sukuani niin viisaaksi. Sanokaahan, ketkä sukuni jäsenet
  tekevät minulle tämän palveluksen, voidakseni heitä kiittää?"
  "Tätinne Adélaïde, veljenne Artoisin kreivi."
  "Veljeni Artois! Luuletteko hänen noudattavan sitä neuvoa, jonka hän
  antaa toisille? Luuletteko hänenkin lähtevän?"
  "Miksi hän ei lähtisi?" huudahti Marie-Antoinette koettaen iskeä
  kuningasta sillä.
  "Jumala teidän toivomuksenne kuulkoon!" huudahti Ludvig XVI. "Menköön
  Artoisin kreivi, ja minä lausun hänelle samaa kuin toisillekin:
  onnellista matkaa, veljeni Artois, onnellista matkaa!"
  "Oma veljenne!" huudahti Marie-Antoinette.
  "Häntä kannattaa kaivata! Hän on kunnon poika, jolla on sukkeluutta
  ja rohkeutta, sen tiedän kyllä, mutta ei älyä. Hän näyttelee
  kuninkaallista prinssiä, niinkuin Ludvig XIII:n aikuinen
  hienostelija; riidanrakentaja, levoton, joka tuottaa häpeää teille,
  Caesarin puolisolle."
  "Caesarin!" tokaisi kuningatar purevan ivallisesti.
  "Tai Claudiuksen, jos siitä pidätte enemmän", vastasi kuningas,
  "sillä tiedättehän, että Claudius oli Neron kaltainen Caesar."
  Kuningatar painoi päänsä kumaraan. Tämä tällainen historiallinen
  tyyneys sai hänet ihan ymmälle.
  "Claudius", jatkoi kuningas, "koska pidätte enemmän Claudiuksen kuin
  Caesarin nimestä; tiedättehän, että Claudius näki eräänä iltana
  pakolliseksi sulkea Versaillesin portit, antaakseen teille pienen
  läksytyksen sen johdosta, että palasitte kotia liian myöhään. Tämän
  läksytyksen sai teille aikaan Artoisin kreivi. En siis kaipaa
  Artoisia. Mitä tätiini tulee, niin hänestä tiedetään, mitä tiedetään,
  siinäkin ansiokas Caesarin suvun edustaja! Mutta en sano hänestä
  mitään, koska hän on tätini. Menköön hänkin, enkä kaipaa häntä
  vähääkään! Samoin on Provencen kreivin laita: luuletteko minun häntä
  kaipaavan? Lähteekö ehkä hänkin? Onnellista matkaa!"
  "Hän ei puhu mitään matkastaan."
  "Se on ikävää. Katsokaahan, minun mielestäni hän osaa liian hyvin
  latinaa; hän pakottaa minut puhumaan kanssaan englantia näyttääkseen
  itse siten viisaammalta. Provence-veljeni toimitti meidän niskaamme
  Beaumarchaisin, sulkemalla hänet omalla valtuudellaan Bicêtreen tai
  Fort-l'Évêqueen, en tiedä kumpaan, ja kyllä Beaumarchais antoi meidän
  kuulla kunniamme. Vai on Provencen kreivi jäljellä! Paha kyllä, paha
  kyllä! Tiedättekö, madame, että teidän lähellänne olevista miehistä
  en pidä kunnollisena muita kuin yhtä, herra de Charnytä."
  Kuningatar punastui ja kääntyi poispäin.
  "Puhelimme äsken Bastiljista", jatkoi kuningas lyhyen vaitiolon
  jälkeen, "ja te pahoittelitte sen valloittamista."
  "Mutta istukaahan toki, sire", sanoi kuningatar, "koska teillä vielä
  näyttää olevan minulle paljon sanottavaa."
  "Ei, kiitos vain, puhelen mieluummin astellessani. Kävellessäni
  hoidan terveyttäni, josta kukaan ei pidä huolta, sillä jos syönkin
  hyvin, niin sulatan huonosti. Tiedättekö, mitä tänä hetkenä sanotaan:
  kuningas on syönyt illallista, kuningas nukkuu. -- Näettehän,
  kuinka minä nukun. Olen tässä seisaallani koettaen sulattaa
  ruokaani puhelemalla politiikkaa vaimoni kanssa. Minä sovitan! Minä
  sovitan!..."
  "Ja mitä te sovitatte, sanokaahan?"
  "Minä sovitan kokonaisen vuosisadan synnit, sillä olen sen
  syntipukki. Sovitan rouva de Pompadourin, rouva de Dubarryn,
  Hirvipuiston; sovitan Latude-raukan, joka tyrmässään on kitunut
  kolmekymmentä vuotta ja kärsimyksiensä kautta tulee ikikuuluisaksi.
  Hänkin on puolestaan saattanut ihmiset inhoamaan Bastiljia!
  Mies-parka! Kuinka paljon tyhmyyksiä olenkaan tehnyt suvaitsemalla
  toisten tyhmyyksiä! Olen auttanut vainoamaan filosofeja,
  ekonomisteja, tiedemiehiä, kirjailijoita. Nuo kaikki tahtoivat minua
  rakastaa. He olisivat rakastaneet minua, olisivat tuottaneet kunniaa
  ja onnea hallituskaudelleni. Olen esimerkiksi tavannut Rousseaun,
  tuon Sartinesin vainoaman, tavannut eräänä päivänä, jona kutsuitte
  hänet Trianoniin. Hänen vaatteensa olivat huonosti harjatut ja tukka
  oli pitkä, se on kyllä totta, mutta hän oli muuten kunnon mies.
  Jos olisin ottanut ylleni karkean harmaan puvun ja huonot sukat
  ja sanonut Rousseaulle: Menkäämme Ville d'Avrayn metsään sieniä
  etsimään..."
  "Niin mitä sitten?" kysyi kuningatar tavattoman halveksivasti.
  "Mitäkö? Rousseau ei olisi kirjoittanut teoksiaan _Savoijalaisoppia_
  eikä _Yhteiskuntasopimusta."_
  "Niin, niin, kyllä tiedän, millä tavalla te ajattelette", sanoi
  Marie-Antoinette. "Olette varovainen mies, te pelkäätte kansaanne
  samoin kuin koira pelkää isäntäänsä."
  "En, vaan siten kuin isäntä pelkää koiraansa. Sekin merkitsee jo
  paljon, kun tietää, ettei oma koira pure. Madame, kun kävelen
  Médorin, Espanjan kuninkaan lahjoittaman pyrenealaisen verikoiran
  kanssa, ylpeilen sen ystävyydestä. Naurakaa vain, jos tahdotte, mutta
  ellei Médor olisi ystäväni, niin se repisi valkoisilla hampaillaan
  minut kappaleiksi. Minä sanon sille: hyvä Médor, pikku Médor, ja se
  nuolee kättäni. Pidän enemmän sen kielestä kuin sen kynsistä."
  "Imarrelkaa siis vallankumouksellisia, hyväilkää niitä, heittäkää
  niille leivoksia."
  "Niin juuri aionkin tehdä. Vakuutan teille, ettei minulla ole mitään
  muita aikeita. Olen päättänyt koota hiukan rahaa ja kohdella noita
  herroja kuin verikoiria. Ajatelkaahan esimerkiksi Mirabeauta..."
  "Kannattaa todellakin puhua tuosta petoeläimestä."
  "Kun annan hänelle viisikymmentä tuhatta livreä kuukaudessa, niin
  hänestä tulee Médor; jos odotamme, tarvitsee hän ehkä puoli miljoonaa
  kuukaudessa."
  Kuningatar nauroi säälien.
  "Herra Bailly", jatkoi kuningas, "herra Bailly sopisi
  taideministeriksi. Tekisi mieleni muodostaa uusi ministeristö, ja
  Baillystä tulisi toinen Médor. Suokaa anteeksi, madame, että olen