Bastiljin valloitus - 01

BASTILJIN VALLOITUS
Kirj.
Alexandre Dumas
Ranskankielestä suomentanut
Jalmari Finne
Alexandre Dumas'n historialliset romaanit VI



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.


SISÄLLYS:
I. Lukija tutustuu tämän kertomuksen sankariin ja hänen
syntymäseutuunsa.
II. Todistetaan, että täti ei aina ole yhtä hyvä kuin äiti.
III. Ange Pitou tätinsä luona.
IV. Kuinka lausevirhe ja kahdeksan kielivirhettä saattaa
vaikuttaa ihmisen elämään.
V. Maalaisfilosofi.
VI. Paimenelämää.
VII. Todistetaan, että jos pitkät sääret ovat epämukavat
tanssiaisiin, ne ovat sitä hyödyllisemmät juostessa.
VIII. Miksi tummapukuinen mies oli mennyt taloon samaan
aikaan kun molemmat poliisit.
XIX. Matkalla Pariisiin.
X. Mitä tapahtui perille tultaessa.
XI. Heinäkuun 13 ja 14 päivän välinen yö.
XII. Mitä tapahtui heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä.
XIII. Kuningas on niin hyvä, kuningatar on niin hyvä.
XIV. Ranskan kolme hallitusmahtia.
XV. Kansan Mirabeau.
XVI. Bastilji ja sen kuvernööri.
XVII. Kukistunut suuruus.
XVIII. Tohtori Gilbert.
XIX. Kolmio.
XX. Sebastien Gilbert.
XXI. Rouva de Staël.
XXII. Kuningas Ludvig XVI.
XXIII. Kreivitär de Charny.
XXIV. Kuninkaallista filosofiaa.
XXV. Kuningattaren luona.
XXVI. Kuninkaan illallinen heinäkuun 14 päivänä 1789.
XXVII. Olivier de Charny.
XXVIII. Aviomies ja rakastaja.
XXIX. Kolmisin.
XXX. Kuningas ja kuningatar.


I
LUKIJA TUTUSTUU TÄMÄN KERTOMUKSEN SANKARIIN JA HÄNEN SYNTYMÄSEUTUUNSA

Picardien ja Soisonnaisin rajalla, siinä osassa kansallista maaperää,
joka Ile-de-Francen nimisenä kuului muinaisten kuninkaittemme
perintöalueeseen, keskellä puolikuun muotoista alaa, joka
ulottuessaan etelästä pohjoiseen leviää viidenkymmenen tuhannen
tynnyrinalan suuruiseen metsään, on Frans I:n ja Henrik II:n
istuttaman tavattoman laajan puiston suojassa Villers-Cotteretsin
pieni kaupunki. Tämä kaupunki on kuuluisa siitä, että siellä syntyi
Charles Albert Demoustier; kertomuksemme alkaessa hän täällä
kirjoitti, aikakautensa kauniiden naisten iloksi "Kirjeitä Emilielle
jumalaistarustosta", joita kiihkeästi luettiin sitä mukaa kuin ne
ilmestyivät.
Lisätkäämme tämän pienen runollisen kaupungin mainetta, kaupungin,
jolle sen pilkkaajat itsepintaisesti tahtovat antaa kauppalan nimen,
vaikkakin siinä on kuninkaallinen linna ja kaksituhatta neljäsataa
asukasta, lisätkäämme sen runollista mainetta sillä huomautuksella,
että se on kahden penikulman [Ranskan penikulma oli noin
puoliviidettä km. -- _Suom._] päässä Laferté-Milonista, missä syntyi
Racine, ja kahdeksan penikulman päässä Château-Thierrystä, missä La
Fontaine näki päivänvalon.
Ottakaamme huomioon sekin, että "Britannicuksen" ja "Athalien"
kirjoittajan äiti oli kotoisin Villers-Cotteretsista.
Palatkaamme sen kuninkaalliseen linnaan ja kaupungin kahteentuhanteen
neljäänsataan asukkaaseen.
Kuninkaallisen linnan perusti Frans I, jonka vaakunan salamanterit
vieläkin koristavat sitä, ja sen valmisti lopullisesti Henrik II,
jonka nimikirjaimet näkee siellä liittyneinä Katarina di Medicin
nimikirjaimiin ja Poitiersin Dianan kolmen puolikuun ympäröiminä.
Kun linna oli tarjonnut suojansa ritarilliselle kuninkaalle ja
hänen lemmikilleen Estampelle ja sitten Orleansin herttualle Ludvig
Filipille ja kauniille madame de Montessonille, jäi se melkein
asumattomaksi jo viimemainitun prinssin kuoltua, sillä hänen poikansa
Filip, joka myöhemmin sai nimekseen Egalité ["Yhdenvertaisuus". Tämän
nimen omaksumisella prinssi turvasi itseänsä vallankumousliikkeen
nostattamalta ylimysvainolta, -- _Suom._], alensi sen prinssillisestä
asunnosta yksinkertaiseksi metsästyslinnaksi.
Tiedetään, että Villers-Cotteretsin linna ja metsä kuuluivat siihen
lahjoitukseen, jonka Ludvig XIV antoi veljelleen, kun tämä, Anna
Itävaltalaisen nuorempi poika, meni naimisiin kuningas Kaarle II:n
sisaren, Englannin Henrietten kanssa.
Mitä tulee noihin kahteentuhanteen neljäänsataan asukkaaseen, joista
olemme luvanneet - antaa lukijoillemme tietoja, niin he esiintyivät
-- samoin kuin kaikkialla muuallakin, missä on koolla kaksituhatta
neljäsataa asukasta -- ryhmityksinä.
1:ksi. Aatelisia, jotka viettivät kesänsä lähellä olevissa linnoissa
ja talvensa Pariisissa, ja jotka matkiakseen prinssejä pitivät
kaupungissa ainoastaan sellaista huoneistoa, johon poikettiin.
2:ksi. Porvareita, joiden nähtiin, oli ilma millainen tahansa,
lähtevän asunnostaan sateenvarjo kainalossa mennäkseen joka päivä
kävelemään leveälle kaivannolle asti, joka erotti puiston metsästä.
Tämä kaivanto oli noin neljännespenikulman päässä kaupungista, ja
se oli saanut nimekseen Haha, ehkä sen vuoksi, että tämä huudahdus
pääsi hengenahdistusta sairastavien asukkaitten povesta heidän
huomatessaan, etteivät he olleet liikoja hengästyneet käveltyään näin
pitkän matkan.
3:ksi. Työväkeä, joka raatoi kaiken viikkoa, eikä voinut muulloin
kuin sunnuntaisin lähteä tuolle kävelylle, josta varakkaammat
kansalaiset saivat nauttia joka päivä.
4:ksi. Muutamia kurjia köyhiä olentoja, joilla ei ollut edes vapaata
sunnuntaita; palveltuaan viikon kuusi päivää aatelisia, porvareita
tai käsityöläisiä he menivät seitsemäntenä päivänä tuuheaan metsään
kokoamaan kuivuneita puita tai oksia, jotka myrsky, tuo metsien
viikatemies, jolle tammetkin olivat vain kuin korsia, oli heitellyt
prinssin suurenmoisiin lahjoitusmaihin kuuluvaan tummaan ja kosteaan
metsään.
Jos Villers Cotterets (_Villerii ad Cotiam-Retiase_) [Kuvattu
pikkukaupunki on Dumas'n syntymäseutu, jota hän vanhojen muistojen
vallassa mielellään esittelee teoksissaan. -- _Suom._] olisi
onnettomuudekseen ollut niin kuuluisa kaupunki, että muinaistutkijat
olisivat seuranneet sen kehitysjaksoja kylästä kauppalaksi ja
kauppalasta kaupungiksi, joka viimemainittu aste oli riidanalainen,
niinkuin olemme maininneet, niin he varmaankin olisivat tehneet
sen huomion, että kylä oli alussa kaksi riviä asumuksia molemmin
puolin sitä tietä, joka johtaa Pariisista Soissonsiin. Sitten he
olisivat lisänneet, että kun kylä oli kauniin metsän laidassa,
oli sinne tullut lisää asukkaita, uusia teitä oli tehty johtamaan
niihin paikkoihin, joiden kanssa kylän täytyi olla yhteydessä,
päättyen paikkaan, joka luonnollisesti muuttui keskustaksi ja jolle
annettiin nimeksi Tori, avoin tila, jonka ympärille olivat nousseet
kauppalaksi muuttuneen kylän kauneimmat rakennukset. Tämän torin
keskellä on nykyään suihkulähde, jota koristaa neljä aurinkokelloa.
Muinaistutkijat olisivat myös määränneet ajan, milloin vaatimattoman
kirkon viereen alkoivat nousta tuon avaran linnan muurit, joka oli
tulos kuninkaan viimeisestä oikusta. Tämä linna oli alkujaan vuoroin
kuninkaallisena ja prinssillisenä asumuksena, kunnes se meidän
päivinämme on muutettu Seinen prefektikunnan synkäksi ja rumaksi
köyhäinhuoneeksi.
Mutta siihen aikaan, jolloin kertomuksemme alkaa, eivät
kuninkaalliset asumukset, vaikka olivatkin jo ränsistyneet, olleet
vielä vaipuneet niin syvälle kuin meidän päivinämme, ja vaikka
linnassa ei enää asunutkaan prinssi, niin eivät siellä vielä
majailleet ainakaan kerjäläiset. Se oli yksinkertaisesti tyhjillään,
siellä asuivat vain ne henkilöt, jotka olivat sen hoitamiseksi
välttämättömiä; näiden joukossa mainittakoon portinvartija,
palomestari ja kappalainen. Tämän tavattoman suuren rakennuksen
ikkunoista oli osa puistoon, osa eräälle toiselle torille päin,
jota ylväästi sanottiin linnatoriksi; ne olivat suljetut, ja tämä
seikka teki elottoman näköiseksi torin, jonka toisessa laidassa
sijaitsevasta rakennuksesta lukija kai sallii meidän lausua muutamia
sanoja.
Se oli pieni rakennus, josta ei näkynyt muuta kuin takimmainen osa.
Mutta niinkuin muutamissa henkilöissäkin on asian laita, oli tässäkin
selkäpuoli edullisin. Rakennuksen julkisivussa joka oli kaupungin
valtaväylän, Soissons-kadun puolella, oli kömpelökaarinen portti,
joka oli kahdeksantoista tuntia vuorokaudesta tiukasti suljettuna,
mutta rakennuksen vastakkainen puoli teki iloisen ja miellyttävän
vaikutuksen. Tämä johtui siitä, että sillä puolella oli puutarha,
ja sen muurien ylitse kohosivat kirsikka-, omena- ja päärynäpuiden
latvat, ja pienen, puutarhasta torille johtavan portin molemmin
puolin oli kaksi vuosisatoja vanhaa akaasiaa, jotka levittivät
tuuheat oksansa muurin yli ja keväisin siroittivat laajan alueen
täyteen tuoksuvia kukkia.
Tämä talo kuului linnan kappalaiselle. Hän hoiti virkaansa
ruhtinaallisessa kirkossa, missä joka sunnuntai luettiin messu,
vaikka linnassa ei ketään asunutkaan. Hänellä oli lisäksi pieni
eläke, johon oli liitetty erikoisena suosionosoituksena kaksi
opintorahaa: toinen Plessisin kouluja varten, toinen Soissonsin
seminaaria varten. Ymmärtäähän, että Orléansin suku kustansi nämä
opintorahat; seminaarirahaston oli perustanut sijaishallitsijan poika
ja koulurahaston prinssin isä. Lasten vanhemmat panivat erikoisesti
huomionsa näihin apurahoihin, ja oppilaat joutuivat niiden vuoksi
epätoivoon, sillä he saivat niiden tähden kirjoittaa ylimääräisiä
aineita joka torstai.
Oli torstai heinäkuussa 1789; päivä oli jokseenkin synkkä, sillä
myrskyinen tuuli puhalsi lännestä itään, riisti äsken mainitsemiltani
akaasioilta niiden keväisen, puhtaan puvun ja lennätteli kesän
ensimmäisen helteen jo kellastamia pikku lehtiä. Oli kauan aikaa
aivan hiljaista, kuului vain, kuinka kuivat lehdet kahisivat pitkin
toria ja varpunen visersi ahdistellessaan pitkin maata kärpäsiä, kun
kaupungin teräväkärkisen, kiviliuskoilla katetun kirkontornin kello
löi yksitoista.
Heti kaikui hurraahuuto, niin voimakas kuin sen olisi karjaissut
kokonainen ulaanirykmentti, ja sitä seurasi kohina, joka muistutti
virran syöksymistä kalliolta kalliolle. Molempien akaasioiden välissä
oleva portti aukeni tai oikeammin sanoen paukahti selälleen, ja siitä
säntäsi lapsilauma, joka virtasi torille, missä heti nähtiin viisi
kuusilloista ja meluavaa ryhmää; yksi oli kehänä, jonka sisällä
pyöritettiin hyrriä, toinen hyppäsi ruutua, piirrettyään neliöt
liidulla maahan, kolmas ryhmä kaivoi säännöllisen välimatkan päähän
kuoppia, joihin pysähtyessään pallot tuottivat voiton tai tappion
niille, jotka olivat palloja heittäneet.
Sillä välin kun nämä pelaavat koululaiset, joille torin varrella
asuvat naapurit olivat antaneet heittiöiden arvonimen, ja joiden
vaatteiden polvet olivat kuluneet ja takkien kyynärpäissä oli
reikiä, pysähtyivät torille, sillaikaa ne oppilaat, joita kiitettiin
siivoiksi ja jotka akkojen puheitten mukaan olivat vanhempainsa
ilo ja ylpeys, erottautuivat suuresta joukosta ja astelivat vasu
kainalossa niin hitaasti, että arvasi heidän kaihomielin jättävän
toisten leikit, kotiaan kohden, missä heitä odotti leivos tai namu
palkaksi siitä, että he olivat luopuneet torille jääneiden iloista.
Näiden takit oli melkein ehjät ja heidän housunsa tavallisesti
moitteettomassa asussa, mikä seikka yhdessä heidän siivoutensa
kanssa herätti pilkanhalua jopa vihaakin huonommin puetuissa ja
kasvatetuissa koulutovereissa.
Lukuunottamatta näitä kahta lajia oppilaita, joita olemme sanoneet
pelaaviksi ja siivoiksi oppilaiksi, oli kolmaskin ryhmä, jota
nimitämme laiskoiksi oppilaiksi. He eivät juuri milloinkaan lähteneet
toisten kanssa torille pelaamaan eivätkä kulkeneet kotiaankaan,
koska tämä onneton ryhmä oli melkein aina joutunut "istumaan". Tämä
merkitsee sitä, että sillä välin kun heidän toverinsa suoritettuaan
käännökset ja kirjoitukset pyörittivät hyrriään tai mutustelivat
leivoksiaan, he saivat jäädä koulupenkeilleen tai pulpettiensa ääreen
suorittaakseen välitunneilla kirjoitukset ja käännökset, joita
eivät oppituntien aikana olleet saaneet valmiiksi -- ellei heidän
syyllisyytensä ollut niin suuri, että saivat maistaa raippaa, vitsaa
tai tukistusta.
Jos olisi kulkenut sitä tietä, jota myöten oppilaat lähtivät
koulustaan, päinvastaiseen suuntaan, olisi ensiksikin joutunut
tielle, joka vei hedelmäpuutarhan ohitse, päättyäkseen suureen
pihaan, missä väliaikoina oleskeltiin. Jos olisi tullut tähän
pihaan, olisi kuullut voimakkaan ja pontevan äänen portaiden
yläpäästä ja nähnyt koulupojan, joka meidän on puolueettomana
historioitsijana pakko sijoittaa kolmanteen, siis laiskojen luokkaan,
rientävän portaita alas, heiluttaen hartioitaan samalla tapaa kuin
aasit tekevät heittäessään ratsastajan selästään tai koulupojat
karkoittaakseen patukan kirvelyn.
"Sinä senkin pakana, senkin kirottu!" huusi ääni, "senkin käärme,
mene tiehesi, lähde pois! _Vade! Vade!_ [Mene! Mene! -- _Suom._]
Muista, että olen kolmen vuoden ajan ollut kärsivällinen, mutta
että on olemassa vintiöitä, jotka saisivat taivaallisen isänkin
kärsivällisyyden loppumaan. Nyt tämä saa jo loppua, kokonaan loppua.
Ota oravasi, ota sammakkosi, ota sisiliskosi, ota silkkimatosi,
ota kuoriaisesi ja palaa tätisi luo, palaa setäsi luo, jos sinulla
sellainen on, mene vaikka hiiteen, kunhan vain en enää joudu sinua
näkemään! _Vade! Vade!_"
"Hyvä herra Fortier, antakaa minulle anteeksi", kuului portailta
rukoileva ääni. "Kannattaako teidän kiivastua yhden pienen lausevian
ja muutaman kielivirheen tähden, joiksi niitä sanotte!"
"Kolme lausevikaa ja seitsemän kielivirhettä kaksikymmentäviisi riviä
pitkässä kirjoituksessa!" huusi yhä kiivaammin äreä ääni.
"Sattui sillä tavoin tänään, herra apotti, tunnustan sen kyllä, mutta
torstai on aina onnettomuuspäiväni. Jos huomenna kirjoitukseni olisi
hyvä, niin ettekö antaisi anteeksi tämänpäiväistä huonoa onneani?
Ettekö antaisi, herra apotti?"
"Kolmena vuotena olet aina ainekirjoituspäivänä vastannut minulle
samalla lailla, senkin laiskuri! Ja tutkinto on määrätty marraskuun
ensimmäiseksi päiväksi, ja minä olen tätisi Angéliquen pyynnöstä
asettanut sinut ehdokkaaksi Soissonin vapaaksi tullutta opintorahaa
varten. Aivanhan häpeisin silmät päästäni, kun näkisin oppilaani
tulevan hyljätyksi ja kuulisin julistettavan: Ange Pitou on aasi,
_Angelus Pitovius asinus est_."
Rientäkäämme sanomaan, jotta lukijan mielenkiinto oikealla tavalla
kohdistuisi häneen, että Ange Pitou, jonka nimen apotti näin oivalla
tavalla käänsi latinankieliseksi, on tämän kertomuksen päähenkilö.
"Hyvä herra Fortier, rakas opettaja!" vastasi oppilas epätoivoissaan.
"Minäkö sinun opettajasi!" kiivaili apotti suuttuneena tällaisesta
nimityksestä. "Jumalan kiitos, en ole enää sinun opettajasi yhtä
vähän kuin sinäkään olet oppilaani. Minä hylkään sinut, en tunne
sinua enää. Soisin, etten koskaan olisi sinua nähnyt. Kiellän sinua
mainitsemasta nimeäni, edes tervehtimästäkään. _Retro_, onneton,
_retro_!" [Poistu! -- _Suom._]
"Herra apotti", jatkoi Pitou-poloinen, joka näytti koettavan kaikin
tavoin olla joutumatta riitoihin opettajansa kanssa, "herra apotti,
minä rukoilen, älkää lakatko suosimasta minua yhden puutteellisen
ainekirjoituksen vuoksi."
"Ahaa", sanoi apotti, joka oli joutunut suunniltaan kuullessaan
tämän viimeisen rukouksen ja tullen neljä askelmaa alaspäin, Ange
Pitoun samalla kertaa peräytyessä portaiden neljä viimeistä askelmaa
pihalle, "ahaa, sinä turvaudut logiikkaan, kun et osaa ainetta
kirjoittaa! Sinä koettelet, kuinka pitkälle kärsivällisyyteni menee,
kun et osaa erottaa laatusanaa teonsanasta!"
"Herra apotti, tehän olette ollut minulle niin hyvä", vastasi
kielivirheitten tekijä, "teidän ei tarvitse muuta kuin virkkaa sana
piispalle, joka kuulustelee meitä."
"Minäkö, onneton, valehtelisin vastoin omaatuntoani!"
"Siinä tekisitte hyväntyön, herra apotti, ja Jumala antaisi sen
teille anteeksi."
"Ei koskaan, ei koskaan!"
"Ja kukapa tietää, ehkä tutkijat eivät olekaan minun suhteeni sen
ankarampia kuin rintaveljeni Sebastien Gilbertin suhteen kun hän
viime vuonna kilpaili Pariisin opintorahasta. Hän se vasta tekikin
kielivirheitä. Luojan kiitos, vaikka oli vasta kolmentoista vanha ja
minä olen jo seitsemäntoista."
"Tämä on toden totta typerää", päivitteli apotti astuessaan portaita
alas ja tullen vuorostaan näkyviin patukka kädessään, Pitoun pitäessä
itsensä ja opettajan välillä saman etäisyyden. "Niin, minä sanon,
että tämä on typerää", lisäsi hän pannen käsivartensa ristiin ja
katsoen yrmeästi oppilaaseensa. "Tämä on siis tulos dialektiikan
opetuksesta! Senkin pässinpää, näinkö sinä muistat säännön: _Noti
minora, loqui majora volens_. Juuri sen vuoksi, että Gilbert oli
sinua nuorempi, annetaan neljäntoista vanhalle anteeksi enemmän kuin
sinulle, kahdeksantoistavuotiaalle tyhmeliinille."
"Aivan oikein, ja senkin vuoksi, että hänen isänsä on herra Honoré
Gilbert, joka saa vuotuisia korkoja maa-alueistaan yksistään
Pilleleuxin tasangolla kahdeksantoista tuhatta livreä", vahtasi
järkeilevä poika surkealla äänellä.
Apotti Fortier katsoi Pitouhun suu supussa ja otsaa rypistäen.
"Nyt et ole yhtä typerä kuin äsken", mutisi hän oltuaan hetken vaiti
ja tarkasteltuaan poikaa... "Mutta tämä on vain todenmukaista eikä
todistettua. _Species, non autem corpus_."
"Jospa olisin sellaisen miehen poika, jolla on kahdeksantoista
tuhannen markan vuotuiset korkotulot!" jatkoi Ange Pitou huomattuaan
vastauksensa vaikuttaneen opettajaan.
"Mutta sitä et ole. Sensijaan olet vähätietoinen, niinkuin se
houkkio, josta Juvenalis puhuu; lause on pakanallinen" -- apotti
teki ristinmerkin -- "mutta yhtä kaikki sattuva. _Arcadius juvenis_.
Voinpa lyödä vetoa, ettet edes tiedä, mitä merkitsee _Arcadius_?"
"Totta kai, arkadialainen", vastasi Ange Pitou suoristaen ylpeänä
vartalonsa.
"Mitä muuta vielä?"
"Mitäkö muuta?"
"Arkadia oli seutu, missä oli paljon aaseja, ja muinaisaikoina
merkitsi _asinus_ samaa kuin _stultus."_
"En ole tahtonut selittää asioita sillä tavalla", vastasi Pitou,
"sillä en voinut uskoa, että arvoisan opettajani vakava mieli
alistuisi ivaan."
Apotti Fortier katsoi häneen toistamiseen yhtä tiukasti kuin äskenkin.
"Kautta kunniani", mutisi hän hiukan heltyen kuullessaan oppilaansa
imartelevan lauseen, "toisinaan voisi uskoa, ettei tuo taulapää
olekaan niin typerä kuin miltä hän näyttää."
"Hyvä herra apotti", sanoi Pitou, joka ei tosin ollut kuullut
opettajansa sanoja, mutta oli hämmästyksekseen huomannut armeliaan
ilmeen palanneen opettajansa kasvoille, "antakaa minulle anteeksi,
niin saatte nähdä, kuinka kauniin ainekirjoituksen laadin huomenna."
"Olkoon niin", sanoi apotti pistäen välirauhan merkiksi patukan
vyöhönsä ja lähestyen Pitouta, joka opettajansa rauhaa harrastavan
liikkeen huomatessaan jäi paikalleen.
"Oi, kiitos, kiitos!" huudahti oppilas.
"Odotahan vielä, äläkä heti paikalla kiitä. Minä annan sinulle
anteeksi, mutta yhdellä ehdolla."
Pitou painoi päänsä kumaraan, ja koska kaikki riippui apotin
mielisuosiosta, odotti hän alistuvaisena.
"Nimittäin että vastaat virheettömästi sinulle tekemääni kysymykseen."
"Latinaksiko?" kysyi Pitou levottomana.
"_Latine_", vahvisti opettaja.
Pitou huokasi syvään.
Syntyi hetkisen kestävä vaitiolo, jona aikana linnan torilla
leikkivien koululaisten iloiset huudot kuuluivat Ange Pitoun korviin.
Hän huokasi toistamiseen vielä syvempään.
"_Quid virtus? Quid religio_?" kysyi apotti.
Nämä opettajan ponnekkaasti lausumat sanat kaikuivat Pitou-raukan
korvissa kuin tuomiopäivän enkelin torventoitotus. Hänen silmänsä
himmenivät, ja sinä hetkenä hän pinnistäessään ajatuksiansa käsitti,
että ihminen voi tulla hulluksi.
Mutta vaikka tämä aivotoiminta olikin hyvin voimakas, ei se
johdattanut mihinkään tulokseen, ja vastaus viipyi tavattoman kauan.
Kuului pitkällinen tohiseva ääni, kun kysyjä hitaasti veti nuuskaa
nenäänsä.
Pitou huomasi, että hänen täytyi kiiruhtaa loppuun.
"_Nescio_", sanoi hän, toivoen saavansa tietämättömyytensä anteeksi
tunnustaessaan sen latinankielellä.
"Etkö tiedä mitä on hyve!" huudahti apotti tukehtumaisillaan
raivosta. "Etkö tiedä, mitä on uskonto!"
"Kyllä minä siihen osaan vastata", sanoi Ange, "mutta en latinaksi."
"Mene siis Arkadiaan, _juvenis!_ Kaikki on meidän välillämme
loppunut, senkin epatto!"
Pitou oli niin masentunut, ettei osannut paeta, vaikka apotti veti
patukan vyöstänsä yhtä arvokkaasti kuin sotapäällikkö paljastaisi
miekan huotrasta taistelun alkaessa.
"Mutta miten minun sitten käy?" kysyi poikaparka käsiensä riippuessa
hervottomina. "Miten minun sitten käy, ellen pääsekään seminaariin?"
"Käyköön kuinka tahansa, se on minusta, hitto vieköön, yhdentekevää."
Kunnon apotti oli niin kiukuissaan, että melkein kirosi.
"Mutta ettekö siis tiedä, että tätini jo täydesti uskoo näkevänsä
minut pappina."
"Siinä tapauksessa hän saa tietää, ettet kelpaa valmistautumaan edes
suntioksi."
"Mutta, herra Fortier..."
"Minä käsken sinua lähtemään; _limina linguae_."
"Olkoon siis niin!" sanoi Pitou kuin mies, joka tekee tuskallisen
päätöksen, mutta tekee sen kuitenkin. "Saanko viedä mukanani
pulpettini?" kysyi hän toivoen, että sinä väliaikana apotin sydän
ennättäisi lauhtua hellemmäksi.
"Tietysti", lupasi apotti. "Ja kaikki, mitä se sisällänsä pitää."
Pitou nousi surkeana portaita ylös, sillä luokkahuone oli toisessa
kerroksessa. Hän tuli huoneeseen, missä noin neljäkymmentä oppilasta
oli ollut tekevinään työtä ison pöydän ääressä, kohotti varovaisesti
pulpettinsa kantta, nähdäkseen olivatko kaikki hänen hoidokkinsa
tallella. Hän tarttui pulpettiinsa huolellisesti, suojellakseen
vaalimiansa eläviä, ja läksi hitaasti astelemaan käytävää pitkin.
Portaiden ylipäässä odotti apotti Fortier käsi ojolla näyttäen
patukalla portaita kohti.
Hänen täytyi mennä tästä vaarallisesta ahtaasta paikasta. Ange
kyyristyi niin pieneksi ja nöyräksi kuin mahdollista. Se ei estänyt,
että hän sai viimeisen läimäyksen siitä aseesta, jonka avulla
apotti Fortier oli kasvattanut parhaimmat oppilaansa. Vaikka sitä
oli käytetty Ange Pitoun suhteen enemmän ja voimakkaammin kuin
toisten, ei se hänessä ollut saanut aikaan kovinkaan kehuttavia
tuloksia, kuten olemme huomanneet. Ange Pitoun kuivatessa viimeisen
kyynelen silmästään ja astellessa Pleuxin kaupunginosaa kohden,
missä hänen tätinsä asui, puhukaamme hiukan hänen ulkomuodostaan ja
menneisyydestään.


II
TODISTETAAN, ETTÄ TÄTI EI AINA OLE YHTÄ HYVÄ KUIN ÄITI

Louis-Ange Pitoun oli, niinkuin hän keskustelussaan apotti Fortierin
kanssa oli maininnut, kertomuksemme alussa seitsemäntoista ja puolen
vuoden vanha. Hän oli pitkä ja laiha poika, jolla oli keltainen
tukka, punaiset posket ja taivaansiniset silmät. Tuore ja viaton
nuoruus hehkui hänen suurehkon suunsa huulilla, ja kun hän ne avasi
oikein selälleen, näkivät kaikki ne, joiden kanssa hän joutui
syömään, kaksi riviä isoja, perin kirkkaita hampaita. Pitkien,
luisevien käsivarsien päässä oli lujarakenteiset kourat, jyhkeät
kuin kurikat. Sääret olivat hiukan köyrät, polvesta pikkulapsen
pään kokoiset, ja näkyivät selvästi tiukkojen mustien housujen
läpi. Jalat olivat isot, mutta kuitenkin mukavasti saaneet sijansa
vasikannahkakengissä, jotka punersivat paljosta käyttämisestä. Hänen
yllään oli ruskeasta palttinasta tehty mekko, joka oli puoliksi
takki, puoliksi pusero. Tällaiselta näytti puolueettomasti ja
tarkalleen kuvattuna apotti Fortierin entinen oppilas.
Nyt meidän on vielä kuvattava hänen luonnettansa.
Ange Pitou jäi orvoksi kahdentoista ikäisenä; silloin hän
onnettomuudekseen menetti äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli. Isä
oli kuollut ennen kuin poika vielä oikein pystyi ajattelemaankaan,
ja kun äiti-raukka jumaloi Ange Pitouta, sai tämä tehdä oman
mielensä mukaan kaikessa. Täten oli hänen ruumiillinen kehityksensä
ollut oivallinen, mutta henkinen puoli oli saanut jäädä syrjään.
Ollen syntynyt kauniissa Haramontin kylässä, penikulman päässä
kaupungista, metsän keskellä, hän heti ensimmäisillä retkillään alkoi
tutkistella kotiseutunsa metsää ja käydä sotaa siellä asustavia
eläimiä vastaan. Kun hänen lahjansa täten olivat kohdistuneet
yhteen ainoaan suuntaan oli Ange Pitou kymmenen vanhana erinomainen
salakyttä ja ensiluokkainen linnunpyytäjä. Ja tämän kaiken hän
oli oppinut itsestään kenenkään opastamatta, ohjaajanaan vain se
oma voima ja vaisto, jonka luonto antaa metsän keskellä asuvalle
ja joka ominaisuus näyttää olevan osa siitä lahjasta, jonka se
antaa eläimille. Senvuoksi hän tiesikin kaikki hirvien ja jänisten
kulkutiet. Kolmen penikulman laajuudelta hän tunsi jokaisen
suosilmän, ja kaikkialla näkyi hänen käyräpuukkonsa jälkiä, kun hän
oli taitellut sopivia oksia pyydyksiään varten. Taukoamatta ollen
näissä erikoisissa puuhissa hän oli kehittynyt ylen eteväksi omalla
alallaan.
Kun hänellä oli pitkät käsivarret ja vahvat polvet, joiden avulla
hän jaksoi kiivetä paksuimpiakin runkoja myöten, kapusi hän
korkeimpiinkin puihin etsimään linnunpesiä niin nokkelasti ja
varmasti, että toverit häntä ihailivat, ja jos hän olisi asunut
lähempänä päiväntasaajaa, niin apinat olisivat häntä kunnioittaneet
sen taidon vuoksi, jonka hän oli saavuttanut erikoisessa
linnunmetsästyksessä, joka aikuisiakin suuresti miellyttää.
Metsästäjä houkuttelee linnut ansoilla varustettuun puuhun ja
matkii äänellä närhiä tai huuhkajaa, joita muu lintumaailma yleensä
kovasti vihaa. Jokainen rastas, tiainen, sirkku lentää kiiruimman
kautta nokkiakseen höyhenen vihollisestaan ja useimmissa tapauksissa
paneekin oman henkensä vaaraan. Pitoun toverit käyttivät oikeata
huuhkajaa tai närhiä tai erikoista pilliä, jonka avulla voivat
mitenkuten matkia näiden lintujen ääntä. Mutta Pitou halveksi näitä
keinoja ja tällaisia valmisteluja. Hän turvautui omiin keinoihinsa
ja viritti ansan käyttäen luonnonlahjojaan. Suullaan hän matki noita
huutoja, joiden avulla hän houkutteli toiset linnut, jopa samaan
lajiinkin kuuluvat, ne kun pettyivät kuullessaan nämä huudot, sillä
ne olivat siksi hyvin matkittuja.
Suolla pyydystäessään Pitou käytti "aasinsiltaa", ja epäilemättä hän
olisi kokonaan halveksinut tämän taiteellista valmistamista, ellei
se pyydyksenä olisi tuottanut runsaasti. Vaikka hän halveksikin
tätä liian helppoa metsästystapaa, eivät kuitenkaan etevimmätkään
pyydystäjät osanneet yhtä hyvin kuin hän peittää ruohoilla liian
suurta lammikkoa, kunnes se oli vireessä, kuten metsästäjänkielellä
sanotaan. Kukaan ei osannut Pitoun tavoin asettaa ansaansa sellaiseen
kaltevaan asemaan, ettei viekkainkaan lintu päässyt juomaan sen
ylitse tai alitse. Eikä kellään ollut niin varmaa kättä eikä niin
tarkkaa silmää kaataessaan risiiniöljyä ja liimaa yhteen, jotta siten
syntyvä pyydystysliima ei tullut liian veteläksi tai liian tahmeaksi.
Kun ihmistä arvostellaan hänen lahjojensa perusteella, muuttuu tämä
arvonanto sen mukaan, missä kulloinkin ollaan. Haramontin kylässä,
talonpoikien keskuudessa, jotka olivat tottuneet saamaan enemmän
kuin puolet elinkeinoistaan suorastaan luonnolta ja vaistomaisesti
vihasivat sivistystä, nautti Pitou siksi suurta kunnioitusta, että
äiti ei voinut ajatellakaan poikansa joutuneen väärille teille ja
oivaltaa, että suurilla rahasummilla hankittava kasvatus ei ollut
samaa, jonka Pitou kaikesta koulutuksesta vapaana itse hankki
itselleen.
Mutta kun tämä kunnon nainen sairastui, kun hän tunsi kuoleman
saapuvan, kun hän käsitti jättävänsä lapsensa yksinään maailmaan,
silloin hän alkoi epäillä ja rupesi etsimään tukea vastaiselle
orvolle. Hän muisti silloin, että kymmenen vuotta aikaisemmin
oli muuan nuori mies keskellä yötä kolkuttanut hänen ovelleen
sylissään vastasyntynyt lapsi, jonka hoitamista varten hän jätti
jokseenkin suuren rahamäärän, ja toinen vieläkin suurempi oli
uskottu Villers-Cotteretsissa asuvan asianajajan huostaan. Tästä
salaperäisestä nuoresta miehestä hän ei alussa tiennyt mitään nimitä
kuin että hänen nimensä oli Gilbert. Mutta kolme vuotta sitten hän
näki tämän saman miehen uudelleen ilmestyvän. Silloin hän oli noin
kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha mies, jonka käytös oli jäykkä,