Bastiljin valloitus - 19

hän kertoisi Pariisin tapahtumat yksinkertaisesti ja selvästi kuin
Homeroksen sanansaattajat." Herra de Dreux-Brézé lähestyi hymyhuulin.
"Mutta, madame", huomautti hän, "mitä te välitätte Pariisin rahvaan
vihasta! Eihän se mitenkään koske teihin. Rahvas voi vihata mitä
muuta tahansa, mutta ei teitä."
Kuningatar ei ollut edes huomaavinaankaan tätä kohteliaisuutta.
"Kertokaa, kertokaa, ruhtinas", pyysi hän Lambescqilta.
"No siis! Kansa toimii vihan vallassa."
"Vihaten minuako?"
"Kaikkea, mikä sitä vallitsee."
"No niin, siinä toki totuus, tunnen sen!" sanoi kuningatar
päättäväisesti.
"Olen soturi, teidän majesteettinne", lausui ruhtinas.
"Hyvä, hyvä! Puhukaa siis meille soturin tavoin. Mitä meidän siis on
tehtävä?"
"Ei mitään, madame."
"Mitä! Ei mitään", huudahti kuningatar käyttäen hyväkseen mutinaa,
jonka nämä sanat olivat synnyttäneet hänen koristepukuisten ja
kultamiekkaisten seuralaistensa keskuudessa, "-- ei mitään! Te,
lotringilainen ruhtinas, tulette sanomaan sellaista kuningattarelle
hetkenä, jona omien sanojenne mukaan kansa surmaa ja polttaa. Te
sanotte, ettei ole mitään tehtävänä."
Uusi sorina, mutta tällä kertaa ilmaisten hyväksymistä, vastasi
Marie-Antoinetten sanoihin.
Hän kääntyi, loi katseen ympäröivään joukkoon ja etsi kaikkien näiden
hehkuvien silmien joukosta niitä, joista välkkyi kirkkain tuli,
luullen sen kuvastavan suurinta uskollisuutta.
"Ei mitään!" vakuutti ruhtinas; "sillä jos annetaan pariisilaisten
tyyntyä, niin he tyyntyvät: he eivät ole sotaisia muulloin kuin
ärsytettäessä. Miksi heille soisimme taistelun kunnian ja menisimme
kamppailun vaaraan? Pysykäämme levollisina, ja kolmen päivän päästä
ei Pariisissa enää ole mistään puhetta."
"Mutta Bastilji, monsieur!"
"Bastilji! Sen portit suljetaan, ja ne, jotka ovat sen valloittaneet,
suljetaan sinne, siinä kaikki."
Ääneti kuuntelevan joukon keskuudesta kuului heikkoa naurua.
Kuningatar jatkoi:
"Olkaa varuillanne, ruhtinas, nyt te rauhoitatte minua liiaksi." Ja
miettiväisen näköisenä, nojaten leukaansa kämmeneen, hän astui rouva
de Polignacin luo, joka kalpeana ja surullisen näköisenä oli vaipunut
omiin ajatuksiinsa.
Kreivitär oli kuunnellut näitä uutisia ilmeisen kauhun vallassa.
Hän hymyili vasta silloin, kun kuningatar seisahtui hänen eteensä
ja hymyili hänelle, ja sittenkin se hymy oli kalpea ja väritön kuin
kuoleva kukka.
"No, kreivitär", kysyi kuningatar, "mitä te sanotte tästä kaikesta?"
"En mitään", kuului vastaus.
"Mitä? Ette mitään?"
"En."
Ja hän pudisti päätänsä tavattoman masentuneen näköisenä.
"Kas, kas", sanoi kuningatar hiljaa kumartuen kreivittären korvaa
kohden, "Diane-ystävättäremme pelkää."
Sitten hän lisäsi hiljaa:
"Mutta missä on uskalias rouva de Charny? Tunnen tarvitsevani hänen
apuaan rauhoittuakseni."
"Kreivitär aikoi poistua", sanoi rouva de Misery, "kun hän sai käskyn
mennä kuninkaan luokse."
"Vai kuninkaan luo!" vastasi Marie-Antoinette hajamielisesti.
Vasta silloin kuningatar huomasi, kuinka kummallinen hiljaisuus oli
syntynyt hänen ympärilleen.
Nämä uskomattomat, ennenkuulumattomat tapaukset, joista tiedot
olivat saapuneet peloittavien iskujen tavoin Versaillesiin, olivat
herättäneet rohkein missäkin pikemmin hämmästyksen kuin pelon
masennustilan. Kuningatar huomasi, että hänen täytyi saada nämä
lannistuneet mielet virkistymään.
"Eikö kukaan siis neuvo minua?" kysyi hän. "Ellei, niin sitten neuvon
itse itseäni."
Jokainen lähestyi Marie-Antoinettea.
"Kansa ei ole paha", sanoi hän, "sitä on vain johdettu harhaan. Se
vihaa meitä, sillä se ei tunne meitä: lähestykäämme sitä."
"Siis rangaistaksemme heitä", virkahti muuan ääni, "sillä se on
epäillyt hallitustansa, ja se on rikos."
Kuningatar katsoi sinne päin, mistä ääni oli tullut, ja tunsi parooni
de Bezenvalin.
"Tekö se olettekin, herra parooni", sanoi hän; "annatteko meille
jonkun hyvän neuvon?"
"Neuvo on jo lausuttu, madame", vastasi Bezenval kumartaen.
"Kuningas siis rangaiskoon", sanoi Marie-Antoinette, "mutta hyvän
isän tavoin."
"Ken rakastaa, hän rankaisee", vahvisti parooni.
Sitten hän jatkoi kääntyen Lambescqin ruhtinaan puoleen:
"Ettekö ole samaa mieltä kanssani, ruhtinas? Kansahan on tehnyt
murhia..."
"Joita se itse valitettavasti sanoo vain vastatoimeksi", lausui
lempeä ja kirkas ääni, jonka kuullessaan kuningatar käännähti.
"Olette oikeassa, prinsessa. Ja juuri siinä kansa erehtyykin, rakas
Lamballe. Siksi olemmekin anteeksiantavia."
"Mutta", jatkoi prinsessa aralla äänellään, "ennenkuin päättää,
pitääkö rangaista, olisi kai harkittava, kyetäänkö voittamaan."
Kaikki huudahtivat vastustaen totuutta, joka kuului tämän ylevän
olennon suusta.
"Voittamaan! Entä sveitsiläiset?" sanoi muuan.
"Ja saksalaiset?" muistutti toinen.
"Ja kaarti?" esitti kolmas.
"Epäillään armeijaa ja aatelistoa!" huudahti nuori mies, joka oli
puettu Berchenyn husaarien luutnantin asuun. -- "Olemmeko ansainneet
sellaisen häpeän? Ajatelkaahan, madame, että huomispäivänä, jos
kuningas vain tahtoo, hän voi koota neljäkymmentä tuhatta miestä,
lähettää ne Pariisiin ja hävittää Pariisin. Ajatelkaa, että
neljäkymmentä tuhatta uskollista sotilasta vastaa puolta miljoonaa
kapinoitsevaa pariisilaista."
Täten puhunut nuori mies olisi epäilemättä voinut virkkaa monta muuta
tällaista painavaa perustetta, mutta hän vaikeni äkkiä nähdessään
kuningattaren katseen kiintyneen puoleensa. Hän oli puhunut keskeltä
upseeriryhmää ja innostuksessaan mennyt pitemmälle kuin hänen
sotilasarvonsa ja hovisäännöt sallivat. Hän siis vaikeni, kuten
mainitsimme, häpeissään sanojensa vaikutuksesta. Mutta se oli jo
myöhäistä: kuningatar oli tarttunut lauseisiin.
"Tunnetteko siis tilanteen?" kysyi hän ystävällisesti.
"Tunnen, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies punastuen; "minä
olin Champs-Elyséesilla."
"Puhukaa siis pelkäämättä, puhukaa."
Lambescqin ruhtinas ja parooni de Bezenval peräytyivät yhtaikaa
askeleen taaksepäin, ikäänkuin pitäen arvolleen sopimattomana ottaa
osaa tällaiseen neuvotteluun. Kuningatar ei huomannut tai ei tahtonut
huomata tätä väistymistä.
"Sanotte siis, että kuninkaalla on neljäkymmentä tuhatta sotilasta?"
lausui kuningatar.
"Niin, teidän majesteettinne."
"Pariisin lähistöllä?"
"Saint-Denisissä, Saint-Mandéssa, Montmartrella ja Grenellessä."
"Selittäkää yksityiskohtaisesti", huudahti kuningatar.
"Madame, ruhtinas de Lambescq ja parooni de Bezenval voivat sen tehdä
paljoa paremmin kuin minä."
"Jatkakaa. Kuuntelen mielelläni teidän puhuvan noista
yksityiskohdista. Kuka komentaa näitä neljääkymmentä tuhatta miestä?"
"Ensiksikin herrat de Lambescq ja de Bezenval. Sitten Condén prinssi,
herra de Narbonne-Fritzlar ja herra de Salkenaym."
"Onko se totta, ruhtinas?" kysyi kuningatar kääntyen ensiksimainitun
puoleen.
"On", myönsi tämä kumartaen.
"Montmartrella on kokonainen kanuunaosasto", jatkoi nuori mies.
"Kuudessa tunnissa voidaan koko Montmartren läheinen esikaupunki
tuhota. Kun Montmartre antaa ampumismerkin, kun Vincennes vastaa
siihen, kun kymmenen tuhatta miestä tulee Champs-Elyséesin kautta,
toiset kymmenen tuhatta Enfer-vallituksen kautta, kymmenen tuhatta
Saint-Martin-portista, kymmenen tuhatta Bastiljin kautta, kun Pariisi
kuulee laukauksia kaikilta neljältä taholta, ei se voi puolustautua
kahtakymmentäneljää tuntia kauempaa."
"Ainakin yksi siis selittää ihan suoraan. Tuossa on täydellinen
suunnitelma. Mitä te siihen sanotte, herra de Lambescq?"
"Minä vastaan", lausui ruhtinas halveksivasti, "että
husaariluutnantti on täydelleen kenraali."
"Hän on ainakin", sanoi kuningatar, joka huomasi nuoren upseerin
kalpenevan suuttumuksesta, "hän on ainakin soturi, joka ei vaivu
epätoivoon."
"Kiitos, madame", lausui nuori mies kumartaen. "En tiedä, mitä teidän
majesteettinne päättää tehdä, mutta pyydän saada kuulua niihin, jotka
ovat valmiit kuolemaan teidän tähtenne. Näin tehdessäni täytän vain
velvollisuuteni, jonka neljäkymmentä tuhatta sotilasta on valmiina
täyttämään samaten, päälliköistämme puhumattakaan."
Ja viime sanat virkkaessaan nuori mies kumarsi kohteliaasti
ruhtinaalle, joka oli häntä melkein solvaissut.
Tämä sävyisyys herätti kuningattaren huomiota vielä enemmän kuin sen
edellä lausuttu uskollisuuden vakuutus.
"Mikä on nimenne, monsieur?" kysyi hän nuorelta upseerilta. "Parooni
de Charny, madame", vastasi tämä kumartaen. "De Charny!" huudahti
Marie-Antoinette punastuen vastoin tahtoaan. "Oletteko kreivi de
Charnyn sukulainen?"
"Olen hänen veljensä, madame."
Ja nuori mies kumarsi sirosti vielä syvempään kuin äsken.
"Minun olisi pitänyt tuntea", sanoi kuningatar voittaen häminsä ja
luoden varman katseen ympäristöönsä; "ensimmäisistä lausumistanne
sanoista muuan uskollisimpia palvelijoitani. Kiitos, parooni. Mistä
johtuu, että nyt vasta näen teidät ensi kertaa hovissani?"
"Madame, vanhempi veljeni, joka on astunut täyttämään isämme
tehtäviä, määräsi minut jäämään rykmenttiin, ja niinä seitsemänä
vuonna, joina minulla on ollut kunnia kuulua kuninkaan armeijaan, en
ole käynyt muuta kuin kaksi kertaa Versaillesissa."
Kuningatar katsoi pitkään nuoren miehen kasvoihin.
"Olette veljenne näköinen", sanoi hän. "Aion torua häntä siitä, että
hän on antanut teidän itse pitää huolta tulostanne hoviin."
Kuningatar kääntyi ystävättäreensä kreivittäreen päin, joka koko
tämän kohtauksen aikana oli ollut liikkumattomana.
Mutta niin ei ollut muun seurueen laita. Kun upseerit innostuivat
kuningattaren nuorelle miehelle osoittaman ystävällisyyden johdosta,
suurensivat he parhaimpansa mukaan tunteitaan kuningasvaltaa kohtaan,
ja joka ryhmän kuuli nyt sanoissaan osoittavan sellaista sankaruutta,
että sillä olisi luullut voivan voittaa vaikka koko Ranskan.
Marie-Antoinette käytti hyväkseen tätä mielialaa, joka
silminnähtävästi mielisteli hänen salaisia ajatuksiaan. Hän tahtoi
mieluummin taistella kuin alistua, kuolla kuin väistyä. Saatuaan
kuulla ensimmäiset pariisilaiset uutiset, hän oli heti päättänyt
ryhtyä itsepäiseen toimintaan tätä kapinallisuutta vastaan, joka
uhkasi niellä kaikki Ranskan yläluokan etuoikeudet.
Mikä sokea, mikä järjetön voima onkaan numeroissa ja toiveissa!
Numero, jonka jälkeen liitetään nollia, sivuuttaa piankin kaikki
mahdollisuuden rajat.
Samanlaisia ovat salavehkeilijän tai tyrannin toiveet. Perin
heikoille toiveille perustuu ensin innostus, tälle rakentuu
jättiläismäisiä ajatuksia, jotka sitten yhdestä ainoasta
tuulenhenkäisystä haihtuvat pikemmin kuin olivat paisuneet.
Kun nuori varakreivi de Charny oli lausunut muutaman sanan, kun
ympärillä kaikui innostuneitten seuralaisten hurraahuutoja, kuvitteli
Marie-Antoinette jo olevansa suuren armeijan etunenässä. Hän oli
kuulevinaan vaarattomien kanuunoittansa jyskeen ja iloitsi siitä
kauhusta, jonka nämä saivat aikaan pariisilaisissa, kuin todellisesta
voitosta.
Hänen ympärillään miehet ja naiset, nuoruuden, luottamuksen
ja rakkauden huumaamina, kerskuivat loistavista husaareista,
muhkeista rakuunoista, peloittavista sveitsiläisistä, jyrisevistä
kanuunaväkijoukoista ja pilkkasivat rahvaan kömpelöitä seipäännenään
kiinnitettyjä peitsiä, joiden kärkiin kuitenkin kerran oli pistettävä
Ranskan aateliston kuuluisimpien jäsenten päät.
"Minä pelkään enemmän peistä kuin pyssyä", sopersi prinsessa de
Lamballe.
"Siksi, että se näyttää rumemmalta, rakas Thérèse", vastasi
kuningatar nauraen. "Mutta ole rauhassa. Eivät meikäläiset
pariisilaiset piikkimiehet vastaa Moratin kuuluisia sveitsiläisiä
piikkimiehiä, ja nykyajan sveitsiläisillä ei ole olemassa ainoastaan
piikkejä, vaan myös musketit, joilla he osaavat, Jumalan kiitos,
erinomaisen hyvin ampua."
"Siitä minä kyllä vastaan!" sanoi parooni de Bezenval.
Kuningatar kääntyi vielä kerran rouva de Polignacin puoleen
nähdäkseen, olivatko nämä monet vakuutukset vihdoinkin rauhoittaneet
häntä. Mutta kreivitär oli entistä kalpeampi ja vapisi yhä enemmän.
Hellyydessään tätä ystävätärtä kohtaan kuningatar toisinaan uhrasi
kuninkaallisen ylpeytensäkin ja pyysi häntä näyttämään iloisemmalta.
Nuori nainen pysyi synkkänä ja näytti vaipuneen kovin tuskallisiin
ajatuksiin. Mutta tämä masentuminen ei saanut muuta aikaan kuin
suretti kuningatarta. Nuorissa upseereissa säilyi innostus yhtä
suurena, ja jättäen päällikkönsä syrjään he kokoontuivat nuoren
toverinsa varakreivi de Charnyn ympärille, ryhtyen luomaan
taistelusuunnitelmaa.
Keskellä tätä kuumeista hyörinää tuli kuningas yksinään sisään,
kenenkään ilmoittamatta, vailla kaikkia ritarimerkkejä ja hymyillen.
Kuningatar, joka vielä oli huumeissaan muissa herättämästään
innostuksesta, riensi häntä kohden.
Heti kuninkaan tultua kaikki keskustelu vaikeni, ja täydellinen
hiljaisuus tuli sen sijalle. Jokainen tahtoi kuulla valtiaansa sanan,
joka sähköttää ja alistaa.
Kun pilviin on kokoontunut kylliksi paljon sähköä, riittää pieninkin
sysäys saamaan räjähdyksen aikaan. Hovilaisten silmissä olivat
kuningas ja kuningatar kaksi toisiansa lähestyvää sähkövoimaa, josta
kohta salama iskee. Vavisten odotettiin ensimmäisiä sanoja kuninkaan
suusta.
"Madame", lausui Ludvig XVI, "kaikkien näiden tapausten keskellä on
unohdettu tarjota minulle illallista. Olkaa niin hyvä ja antakaa
minun aterioida omalla puolellanne."
"Täällä!" huudahti kuningatar hämmästyneenä.
"Jos teille vain sopii."
"Mutta... sire..."
"Keskustelitte, se on kyllä totta. Mutta syödessä minä kyllä
puhelenkin."
Yksi ainoa sana, illallinen, oli jäähdyttänyt kaiken innostuksen.
Mutta kuullessaan nuo viimeiset sanat: "Syödessäni minä kyllä
puhelenkin", ei nuori kuningatarkaan voinut uskoa muuta kuin että
noin suuren rauhallisuuden takana oli hiukan sankarillisuutta.
Kuningas tahtoi epäilemättä levollisuudellaan osoittaa olevansa
järkkymätön näiden kamalien tapausten edessä.
Niin kyllä! Maria Teresian tytär saattoi uskoa, että Ludvig Hurskaan
jälkeläinen ei tällaisena hetkenä ollut riippuvainen jokapäiväisen
elämän aineellisista huolista.
Marie-Antoinette erehtyi. Kuninkaan oli nälkä, siinä kaikki.


XXVI
KUNINKAAN ILLALLINEN HEINÄKUUN 14 PÄIVÄNÄ 1789

Marie-Antoinette antoi määräyksen, ja kuninkaalle tarjottiin
illallinen pienessä pöydässä kuningattaren omassa työhuoneessa.
Mutta kävikin toisin kuin kuningatar oli odottanut. Ludvig XVI pysyi
vaiti, jotta mikään ei häiritsisi häntä aterioidessa.
Marie-Antoinetten koettaessa saada innostusta leimuamaan kuningas
ahmi ruokaa suuhunsa.
Upseerien mielestä ei tämä aterioimisen ilo sopinut Ludvig Hurskaan
jälkeläiselle; he muodostivat ryhmiä, joiden mieliala ei ehkä
ollutkaan niin kunnioittava kuin tilanne olisi vaatinut.
Kuningatar punastui; kärsimättömyyttä ilmeni hänen kaikissa
liikkeissään. Tämä hieno, ylhäismielinen, hermoherkkä luonne ei
voinut käsittää, että ruumis saa voiton sielusta. Hän lähestyi
kuningasta, tuodakseen siten pöydän luo kaikki ne, jotka siitä
loittonivat.
"Sire", lausui hän, "eikö teillä ole mitään määräyksiä annettavana?"
"Mitä määräyksiä?" kysyi kuningas, suu täynnä ruokaa. "Ettekö tahdo
tänä vaikeana hetkenä olla meidän Egerianamme?"
Ja näin sanoessaan hän hyökkäsi käsiksi tryffeleillä höystettyyn
pyyhyn.
"Sire", sanoi kuningatar. "Numa oli rauhaa rakastava kuningas. Mutta
tänä hetkenä ajatellaan, että me tarvitsemme sotaisen kuninkaan, ja
jos teidän majesteettinne tahtoo ottaa esikuvakseen muinaisuuden, ei
teidän sovi olla Tarquiniuksena, vaan Romuluksena."
Kuningas hymyili niin rauhallisesti, että se melkein tuntui
autuaallisuudelta.
"Ovatko nuo herratkin sotaisia?" kysyi hän.
Ja hän kääntyi upseerien ryhmää kohti. Aterioiminen oli tehnyt
hänen katseensa kirkkaammaksi, ja toisten mielestä siitä loisti
urhoollisuus.
"Olemme, sire!" huusivat kaikki yhtaikaa. "Me emme vaadi muuta kuin
sotaa!"
"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi kuningas. "Toden totta tuotatte
minulle suurta mielihyvää todistaessanne täten, että voin tarpeen
tullen luottaa teihin, Mutta minulla on tänä hetkenä sekä neuvosto
että vatsa. Edellinen neuvoo, mitä minun tulee tehdä, jälkimäinen,
mitä teen."
Hän purskahti nauruun ja ojensi palvelevalle upseerille ruuan
jätteitä täynnä olevan lautasen, ottaakseen puhtaan. Hämmästyksen
ja nyreyden mutinaa kuului tästä aatelisjoukosta, joka olisi ollut
valmis vuodattamaan verensä kuninkaan viittauksesta.
Kuningatar kääntyi poispäin ja polki jalkaa. Lambescqin ruhtinas
astui hänen luokseen.
"Katsokaahan, madame", sanoi hän; "hänen majesteettinsa ajattelee
epäilemättä samoin kuin minäkin, että parasta on odottaa. Se on
varovaisuutta, ja vaikka minussa ei sitä ole, niin varovaisuus on
tällaisina aikoina välttämätön ominaisuus."
"Niin kyllä, se on välttämätön ominaisuus", lausui kuningatar purren
huultansa.
Ja peräti murheellisena hän meni nojautumaan lieden reunaa vasten,
katse suunnattuna yöhön, sielu epätoivon valtaamana.
Kuninkaan ja kuningattaren erilaisen mielialan huomasi jokainen.
Kuningatar saattoi vaivoin pidättää kyyneleitään. Kuningas söi
hyvällä ruokahalulla, joka aina on ollut Bourbon-suvun jäsenillä.
Vähitellen alkoi sali tyhjentyä. Ryhmät supistuivat niinkuin
päivänpaisteessa lumi sulaa puistoissa ja hangen sijasta näkyy siellä
täällä musta, kasvuton maa.
Kun kuningatar näki tämän sotaisen ryhmän haihtuvan, johon hän oli
täydellisesti luottanut, oli hän tuntevinaan koko mahtinsa katoavan,
kuten muinoin Herran henkäisyn edessä hupenivat assyrialaisten ja
amalekilaisten armeijat, jotka yö tai meri ainiaaksi nieli kadoksiin.
Hän heräsi tästä herpaantumisesta kuullessaan kreivitär Julesin
lempeän äänen, kun tämä lähestyi häntä kälynsä Diane de Polignacin
kanssa.
Tämän äänen kuuluessa palasi häipynyt tulevaisuus, suloinen
tulevaisuus, kukkineen ja palmuineen ylpeän naisen sydämeen.
Luotettava ja todella uskollinen ystävätär oli kallisarvoisempi kuin
kymmenen kuningaskuntaa.
"Oh, sinä, sinä", lausui hän sulkien kreivitär Julesin syliinsä,
"minulle jää siis kuitenkin yksi ystävä."
Ja kauan pidätetyt kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään,
virtasivat pitkin poskia ja kostuttivat hänen poveaan. Mutta nämä
kyyneleet eivät olleet katkeria, vaan suloisia; ne eivät ahdistaneet,
vaan kohottivat rintaa.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus, jollaikaa kuningatar painoi
kreivittären rintaansa vasten.
Herttuatar pidellen kälyään kädestä katkaisi vaitiolon.
"Madame", sanoi hän niin aralla äänellä, että tuntui kuin häntä olisi
hävettänyt lausua ajatuksiaan, "en usko hänen majesteettinsa hylkivän
ehdotusta, jonka aion tehdä."
"Mitä ehdotusta?" kysyi kuningatar; "puhukaa, herttuatar, puhukaa."
Ja valmistautuessaan kuuntelemaan herttuatarta kuningatar nojautui
suosikkinsa kreivittären olkapäätä vasten.
"Madame", jatkoi herttuatar, "ajattelemani ehdotuksen on tehnyt
henkilö, jonka pätevyyttä teidän majesteettinne pitää arvossa:
hänen kuninkaallinen korkeutensa madame Adélaïde, kuninkaan täti.
Olot ovat vaikeat. Ihmiset ovat liioitelleet suosiota, joka meidän
suvullamme on teidän majesteettinne silmissä. Panettelu tahraa sitä
jaloa ystävyyttä, jota te olette suvainnut osoittaa meille palkkioksi
kunnioittavimmasta uskollisuudestamme."
"Mutta, herttuatar", virkkoi kuningatar alkaen hiukan kummeksua,
"enkö mielestänne ole ollut kylliksi urhoollinen? Enkö ole rohkeasti
puolustanut ystävyysliittojani yleistä mielipidettä, hovia, kansaa,
kuningasta vastaan?"
"Päinvastoin, madame. Teidän majesteettinne on niin ylevästi
puolustanut ystäviään, että olette tarjonnut oman rintanne ottamaan
vastaan kaikki iskut. Kun nyt vaara on suuri, jopa peloittavakin,
olisivat nämä samat kuningattaren puolustamat ystävät raukkamaisia ja
huonoja alamaisia, elleivät tekisi kuningattarelle samaa palvelusta."
"Se on hyvin, se on kauniisti sanottu!" virkkoi Marie-Antoinette
syleillen innoissaan kreivitärtä, jota hän kaiken aikaa oli painanut
poveaan vasten, toisella kädellään puristaen rouva de Polignacin
kättä.
Mutta molemmat kalpenivat sen sijaan että olisivat ylpeinä
kohottaneet päänsä saadessaan osakseen hallitsijattarensa syleilyn.
Rouva Jules de Polignac koetti irroittautua kuningattaren syleilystä,
mutta tämä painoi hänet vain rintaansa vasten.
"Mutta", sopersi rouva Diane de Polignac, "teidän majesteettinne ei
kai oikein ymmärrä, mitä meillä on kunnia ilmoittaa torjuaksemme ne
iskut, jotka uhkaavat valtaistuinta, kuningattaren persoonaa, ehkä
juuri sen ystävyyden vuoksi, jota olemme saaneet nauttia. On olemassa
tuskaa tuottava keino, sydämillemme raskas uhraus, mutta meidän on
siihen alistuttava, sillä välttämättömyys vaatii sitä."
Nämä sanat kuullessaan oli kuningattaren vuoro kalveta, sillä hän
tunsi, että voimakkaan ja uskollisen ystävyyden sijasta ilmenikin
pelko tämän esipuheen ja tämän arkuuden takaa.
"Puhukaa suoraan", sanoi hän. "Sanokaa, herttuatar, mitä tarkoitatte
tuolla uhrauksella?"
"Uhraus koskee yksinomaan meitä", vastasi tämä. "Jumala tietää, miksi
meitä Ranskassa vihataan. Kun erkaannumme valtaistuimen luota, saa
se entisen loistonsa, näette jälleen palaavan kansan rakkauden, joka
meidän läsnäolomme johdosta on joko sammunut tai häiriintynyt."
"Aiotteko poistua?" huudahti kuningatar kiihkeästi. "Kuka sen on
sanonut? Kuka sitä on vaatinut?"
Ja hän lykkäsi hellästi hänet hiukan loitommalle kädellään ja katsoi
hätääntyneenä kreivitär Julesiin, joka painoi päänsä kumaraan.
"En minä", sanoi kreivitär Jules. "Minä en tahdo muuta kuin jäädä
tänne."
Mutta hän sanoi sen sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut lausua:
Käskekää minun lähteä, madame ja minä lähden.
Oi, pyhä ystävyys, pyhä side, joka voi liittää kuningattaren ja
alamaisen eroamattomasti toisiinsa! Oi pyhä ystävyys, joka on
sankarillisempi kuin rakkaus ja kunnianhimo, nuo kaksi ihmissydämen
jaloa tautia! Kuningatar kaasi kumoon alttarin, jonka hän sinulle oli
sydämeensä rakentanut. Hänen ei tarvinnut muuta kuin luoda yksi ainoa
katse nähdäkseen sen, mitä hän kymmeneen vuoteen ei ollut huomannut:
kylmyyttä ja omanvoitonpyyntöä; ovathan ne puolustettavissa, ovat
ehkä oikeutettuja, anteeksiannettavia, mutta voiko tätä menettelyä
puolustaa, pitää oikeutettuna, antaa anteeksi se, joka vielä
rakastaa, kun toinen jo on lakannut rakastamasta?
Marie-Antoinette kosti tämän tuntemansa tuskan luomalla vain
jääkylmän katseen ystävättäreensä.
"Vai tämä on teidän mielipiteenne, herttuatar Diane!" sanoi hän
painaen kuumeisen kätensä rintaansa vasten.
"Valitettavasti en itse ole tätä määrännyt", vastasi Diane, "ei oma
tahtoni ole tähän pakoittanut, vaan kohtalo."
"Niin, kyllä, herttuatar", sanoi Marie-Antoinette,
Ja hän kääntyi kreivitär Julesin puoleen lausuen:
"Ja mitä te, kreivitär, sanotte?"
Kreivitär vastasi vuodattamalla omantunnon soimauksen synnyttämän
polttavan kyyneleen; hän oli täysin herpaantunut.
"Hyvä on", sanoi kuningatar, "hyvä on. Suloista on nähdä, kuinka
paljon saan rakkautta osakseni. Kiitos, kreivitär. Olette täällä
vaarassa, tämän rahvaan raivo ei tunne mitään rajoja, olette
oikeassa, ja minä vain olen ollut mieletön. Tahdotte jäädä,
uhrautuvaisuutenne pakottaa teitä siihen, mutta minä en voi ottaa
vastaan tätä uhrautuvaisuutta."
Kreivitär loi kauniit silmänsä kuningattareen. Mutta kuningatar ei
lukenut niistä ystävän uhrautumista, vaan naisellista heikkoutta.
"Te siis, herttuatar, olette päättänyt lähteä?" jatkoi kuningatar.
Ja hän korosti erikoisesti sanaa "te."
"Niin olen, teidän majesteettinne."
"Ehkä jollekin maatilallenne... kauas... hyvin kauas..."
"Madame, erotessani teistä tuottaa viisikymmentä penikulmaa yhtä
paljon tuskaa kuin sataviisikymmentäkin."
"Lähdette siis ulkomaille?"
"Niin kyllä, madame."
Huokaus vihloi kuningattaren sydäntä, mutta ei päässyt hänen
huuliltaan.
"Ja minne lähdette?"
"Reinin varrelle, madame."
"Hyvä. Puhuttehan saksaa, kreivitär", sanoi kuningatar sanomattoman
surullisesti, "sillä minähän sitä olen teille opettanut.
Kuningattarenne ystävyys on siis ainakin tässä suhteessa hyödyttänyt
teitä, ja siitä olen onnellinen."
Hän kääntyi sitten kreivitär Julesin puoleen sanoen:
"En tahdo erottaa teitä. Tahdotte jäädä ja annan täyden arvon teidän
aikomuksellenne. Mutta minä pelkään teidän puolestanne, minä tahdon
teidän lähtevän, minä käsken tiedän lähteä!"
Ja tällä kohtaa hän vaikeni, -- kaikista urhoollisista
ponnistuksistaan huolimatta hän ei olisi jaksanut mielenliikutustaan
hillitä, ellei kuningas, joka ei ollut ottanut osaa tähän
keskusteluun, olisi alkanut puhua.
Hänen majesteettinsa oli ennättänyt jälkiruokaan.
"Madame", virkkoi kuningas, "täällä on muita. Olkaa varovainen."
"Mutta, sire", huudahti kuningatar syrjäyttäen kaikki muut tunteet
kuninkaallisen arvokkuutensa tieltä, "ensinhän teidän on annettava
määräyksiä. Näettehän, täällä ei ole enää muita kuin kolme henkilöä,
mutta juuri niiden kanssa olette tekemisissä: herrat de Lambescq, de
Bezenval ja de Broglie. Antakaa määräykset!"
Kuningas kohotti epäröiden katseensa.
"Mitä te, herra de Broglie, ajattelette tästä kaikesta?" kysyi hän.
"Sire", vastasi vanha marski, "jos poistatte armeijan pariisilaisten
näkyvistä, niin sanotaan, että pariisilaiset ovat sen voittaneet. Jos
pidätte sen näkyvissä, täytyy armeijan voittaa heidät."
"Hyvin sanottu!" lausui kuningas, puristaen marskin kättä.
"Hyvin sanottu!" yhtyi herra de Bezenval.
Lambescqin ruhtinas yksinään pudisti päätänsä.
"Mitä siis on tehtävä?" kysyi kuningas.
"Komentakaa: eteenpäin!" sanoi vanha marski.
"Niin... eteenpäin!" huudahti kuningatar.
"Koska siis tahdotte: eteenpäin!" sanoi kuningas.
Tänä hetkenä ojennettiin kuningattarelle kirjelippu, jossa oli
seuraavat sanat: "Taivaan nimessä, madame, älkää hätäilkö! Odotan
pääseväni teidän majesteettinne puheille."
"Hänen käsialaansa!" jupisi kuningatar.
Sitten hän kääntyi kirjeentuojan puoleen sanoen:
"Onko kreivi de Charny huoneessani?" sanoi hän.
"Hän saapui perin tomuisena ja luulenpa verisenäkin", vastasi uskottu.
"Odottakaa hetkinen, hyvät herrat", sanoi kuningatar de Bezenvalille
ja de Broglielle, "odottakaa minua täällä; palaan kohta."
Ja hän riensi omaan huoneeseensa. Kuningas ei ollut liikauttanutkaan
päätänsä.


XXVII
OLIVIER DE CHARNY

Kun kuningatar tuli omaan huoneeseensa, tapasi hän siellä henkilön,
joka oli kirjeen lähettänyt.
Hän oli kolmenkymmenenviiden ikäinen kookasvartaloinen mies, jonka
kasvot kuvastivat voimaa ja päättäväisyyttä. Harmaansinisten silmien
katse oli terävä kuin kotkan, nenä oli suora ja leuka hyvin ulkoneva.
Tämä kaikki teki hänet sotilaallisen näköiseksi, mitä vielä lisäsi se
ryhti, jolla hän kantoi henkikaartin upseerin univormua.
Hänen kätensä vapisivat rikkirevittyjen hihojen ja tahraantuneiden
kalvosimien alla. Miekka oli käyristynyt eikä oikein mennyt huotraan.
Kuningattaren tullessa tämä henkilö mitteli lattiaa kiivain askelin
tuhanten kuumeisten ajatusten vallassa. Marie-Antoinette astui
suoraan häntä kohden.
"Herra de Charny!" huudahti hän. "Herra de Charny, te täällä!"
Ja nähdessään puhuttelemansa henkilön kumartavan hovisääntöjen mukaan
syvään hän viittasi kamarineitoansa poistumaan ja sulkemaan oven.
Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli mennyt kiinni, ja huudahti
tarttuen voimakkaasti de Charnyn käteen:
"Kreivi, miksi olette täällä?"
"Siksi, että pidin velvollisuutenani saapua, madame", vastasi kreivi.
"Ei, teidän velvollisuutenne oli paeta Versaillesista, tehdä se,
mistä olimme sopineet, totella minua, menetellä samoin kuin kaikki