Bastiljin valloitus - 17

haudan, kieltäisi Versailles koko alkuperänsä, ellei se pitäisi
itseään kaatuneen kuninkuuden sirpaleena, ja kun se ei enää voi
ylpeillä rikkaudellaan ja vallallaan, se säilyttää ainakin kaipauksen
runollisuuden ja alakuloisuuden tenhon.
Niinkuin olemme maininneet, koko Versailles tänä heinäkuun 14 ja 15
päivän välisenä yönä halusi siis levottomana tietää, millä tavalla
kuningas suhtautuisi tähän kruununsa loukkaamiseen, tähän valtansa
kolhaisuun.
Vastatessaan herra de Dreux-Brézélle Mirabeau oli iskenyt kuninkuutta
suoraan vasten kasvoja. Valloittamalla Bastiljin iski rahvas sitä
suoraan sydämeen.
Mutta ahdasmieliset ja lyhytnäköiset ihmiset ratkaisivat asian
hyvinkin helposti. Sotilaiden mielestä, jotka tapahtumissa olivat
vain nähneet raa'an voiman voiton tai tappion, piti vain hyökätä
Pariisia vastaan. Kolmellakymmenellä tuhannella sotilaalla ja
kahdellakymmenellä kanuunalla piankin hävittäisi pariisilaisten
ylpeyden ja voittoisan raivon.
Ei koskaan ole kuningasta niin moni ollut neuvomassa; jokainen lausui
mielipiteensä avoimesti ja ääneen. Maltillisimmat sanoivat:
"Asiahan on perin yksinkertainen." -- Onhan huomattu, että kaikkein
vaikeimmissa tilanteissa käytetään meidän maassamme tätä puhetapaa.
--"Asiahan on aivan yksinkertainen", sanoivat he. "Ensiksi pyydetään
Kansalliskokousta hyväksymään toimenpiteet, jota pyyntöä se ei
kiellä. Sen esiintyminen on viime aikoina rauhoittanut kaikkia,
se ei tahdo, että rahvas tekee väkivaltaisuuksia, niinkuin se
ei tahdo ylhäisön menettelevän omavaltaisesti. Kansalliskokous
selittää suoraan, että kapinallisuus on rikos, että kansa, jolla
on edustajansa tuodakseen kuninkaan tiedoksi kaikki toivomukset,
ja kuningas, joka harjoittaa oikeutta, että kansa tekee väärin
tarttuessaan aseisiin ja vuodattaessaan verta. Kun kuningas saa
varmasti aseekseen tämän Kansalliskokouksen selityksen, voi hän
hyvänä isänä iskeä Pariisia, siis iskeä ankarasti. Silloin myrsky
loittonee, ja kuninkuus käyttää korkeinta oikeuttaan. Rahvas palaa
velvollisuuteensa, johon kuuluu tottelevaisuus, ja kaikki kulkee
totuttua latuaan."
Sillä tavalla asiat yleensä järjestettiin palatsin pihoilla ja
puistokaduilla.
Mutta asetorilla ja kasarmien edustoilla puhuttiin toisin.
Siellä näki paikkakunnalla vieraita olentoja, miehiä, joilla oli
älykkäät kasvot ja verhotut katseet. He siroittivat kaikkialle
salaperäisiä sanomia, liioittelivat jo muutoinkin vakavia uutisia ja
melkein julkisesti levittivät kapinallisia mielipiteitä, jotka jo
kahden kuukauden aikana olivat kuohuttaneet Pariisia ja nostaneet
etukaupungit toimintaan.
Näiden miesten ympärille kerääntyi synkkiä, vihamielisiä,
kiihkeitä ryhmiä. Sellaisiin ryhmiin kuului henkilöitä, joille
muistutettiin heidän kärsimyksiään, heidän kurjuuttaan ja kuninkuuden
välinpitämättömyyttä rahvasta kohtaan. Heille sanottiin:
"Kahdeksan vuosisataa on jo kansa taistellut; mitä se on siten
voittanut? Ei mitään. Ei yhteiskunnallisia oikeuksia, ei valtiollisia
oikeuksia; se on ollut vain kuin maanviljelijän lehmä, jolta otetaan
vasikat vietäviksi teurastajalle, maito vietäväksi markkinoille, liha
paloitellaan ja nahka toimitetaan parkitsijalle. Hädän ahdistamana
on hallitus taipunut ja kutsunut koolle säädyt. Mutta kun nyt
säädyt ovat koolla, mitä tekee hallitus? Niiden kokoonkutsumisesta
asti se harjoittaa painostusta säätyjä kohtaan. Kansalliskokous on
kyllä toimessa, mutta vastoin hallituksen tahtoa. No niin, koska
pariisilaiset veljemme ovat antaneet meille voimakkaan sysäyksen,
lykätkäämme me Kansalliskokousta eteenpäin. Jokainen askel, jonka
se pääsee eteenpäin valtiollisella taistelukentällä, on vain
voitto meille, ja meidän taistelukenttämme laajentuminen merkitsee
varallisuutemme lisääntymistä, oikeuksiemme kunnioittamista.
Eteenpäin, eteenpäin, kansalaiset! Bastilji ei ollut muuta kuin
tyrannien etuvarustus! Bastilji on valloitettu, jäljelle jää vielä
pohja!"
Synkimpiin kolkkiin kerääntyi toisia joukkoja, ja niissä lausuttiin
toisia sanoja. Ne puhujat kuuluivat ilmeisesti ylempään luokkaan, ja
vaikka he olivat ottaneet ylleen rahvaan vaatteet, niin valkoiset
kädet ja sivistynyt puhetapa ilmaisivat, mitä he oikeastaan olivat.
"Kansa", sanoivat nämä miehet, "molemmin puolin johdetaan sinua
harhaan. Toiset vaativat sinua kääntymään takaisin, toiset lykkäävät
sinua eteenpäin. Sinulle puhutaan valtiollisista oikeuksista,
yhteiskunnallisista oikeuksista. Oletko yhtään onnellisempi sen
jälkeen kun olet saanut äänestää edusmiestesi kautta? Oletko
vähääkään varakkaampi sen jälkeen kun olet saanut edustajat? Etkö
kärsi yhtä paljon nälkää sen jälkeen kun Kansalliskokous laatii
säädöksiä? Ei, jätä politiikka ja teoriat niille, jotka osaavat
lukea. Et sinä nyt tarvitse lauselmaa tai kirjoitettua päätelmää.
Leipää sinä tarvitset, yhä leipää. Sinä tahdot, että lapset voivat
hyvin ja että vaimosi saa elää turvassa. Kuka kaiken sen sinulle
antaa? Kuningas, jolla on luja luonne, nuorekas sielu ja jalo sydän.
Sellainen ei ole Ludvig XVI, jota hallitsee vaimonsa, kovasydäminen
itävallatar. Etsi valtaistuimen lähettyviltä sitä, joka voi tehdä
Ranskan onnelliseksi ja jota kuningatar juuri sen vuoksi vihaa, että
hän erottautuu muista, rakastaa ranskalaisia, niinkuin ranskalaiset
rakastavat häntä."
Sellaiset mielipiteet vallitsevat Versaillesissa; siten vaikutti
kansalaissota kaikkialla.
Gilbert liittyi puhelemaan parin kolmen ryhmän kanssa. Päästyänsä
selville yleisestä mielipiteestä hän astui suoraan palatsia kohden,
jota vartioivat suuret joukot. Ketä vastaan? Sitä ei kukaan tiennyt.
Kaikista näistä vartioista huolimatta Gilbert helposti pääsi
etupihojen poikki ja tuli eteiskäytäville asti kenenkään kysymättä,
minne hän meni.
N.s. "Häränsilmä"-salissa pidätti hänet muuan henkivartiolainen.
Gilbert otti taskustaan parooni Neckerin kirjeen ja näytti sen
nimikirjoitusta. Aatelismies katsahti siihen. Hän oli saanut jyrkät
määräykset, mutta kun jyrkät määräykset ovat juuri niitä, joita
täytyy eniten selvitellä, sanoi hän Gilbertille:
"On nimenomaan ankarasti kielletty päästämästä ketään kuninkaan
luokse. Mutta epäilemättä ei ole silloin otettu varteen parooni
Neckerin lähettilästä, ja koska varmastikin tuotte hänen
majesteetilleen tärkeitä tietoja, otan poikkeuksen vastuulleni."
Gilbert astui sisään.
Kuningas ei ollut omissa huoneissaan, vaan neuvostosalissa. Hän
oli ottamassa vastaan kansalliskaartin lähetystöä, joka vaati
sotajoukkojen hajoittamista, porvarikaartin perustamista ja kuninkaan
saapumista Pariisiin.
Ludvig kuunteli kylmäkiskoisena; sitten hän vastasi, että asiaa piti
pohtia ja että hän aikoi keskustella tästä neuvostonsa kanssa.
Hän keskusteli siis.
Tällä välin lähetystö odotti galleriassa, ja kiilloitettujen
lasiovien kautta he näkivät kuninkaallisten neuvosherrojen yhä
kiihtyvät varjot ja heidän uhkaavat liikkeensä.
Katsellen tätä varjojen leikkiä he saattoivat päätellä, että vastaus
tulisi kielteiseksi.
Kuningas sovittikin vastauksensa sellaiseksi, että hän lupasi
nimittää porvarikaartin johtajat ja käskeä Mars-kentällä olevia
joukkoja siirtymään pois. Mitä tuli hänen läsnäoloonsa Pariisissa,
niin hän ei tahtonut osoittaa sellaista suosiota kapinoivalle
kaupungille, ennenkuin se kokonaan oli alistunut.
Lähetystö rukoili, kehoitti, pyytämällä pyysi. Kuningas vastasi, että
hänen sydämensä vuoti verta, mutta ettei hän voinut enempää tehdä.
Ja tyytyväisenä siitä, että oli tällä tavoin saanut ilmaista mahtia,
jota hänellä ei enää ollut, kuningas palasi huoneisiinsa.
Siellä hän tapasi Gilbertin. Henkivartiolainen oli hänen seurassaan.
"Mitä tahdotte?" kysyi kuningas.
Soturi lähestyi ja selitti kuninkaalle, miksi hän oli toiminut
vastoin määräyksiä. Gilbert, joka moniin vuosiin ei ollut nähnyt
kuningasta, tarkasteli ääneti tätä miestä, jonka Jumala oli antanut
Ranskan perämieheksi kaikkein ankarimman myrskyn aikana.
Kuningas oli lihava ruumiiltaan ja lyhytkasvuinen, vailla
joustavuutta ja majesteettiutta; kasvojen piirteet olivat pehmeät,
ja niistä puuttui ilmeikkyys. Veretön nuoruus taisteli hänessä
liian varhain tulevaa vanhuutta vastaan, liiallinen lihavuus
keskinkertaisten älynlahjojen kanssa, ja hänen asemastaan johtuva
ylpeys vain antoi hänelle jonkinmoisen ohimenevän arvokkuuden. Kun
häntä tähysteli kasvojen tutkija, joka oli työskennellyt yhdessä
Lavaterin kanssa, hypnotismin taituri, joka Balsamon kanssa oli
nähnyt tulevaisuuteen, filosofi, joka oli haaveillut Rousseaun
kanssa, matkailija, joka oli tarkastanut kaikkia ihmisrotuja,
ilmaisivat nämä seikat suvun huonontumista, heikkenemistä,
voimattomuutta, rappeutumista. Gilbert masentui, ei nöyrästä
kunnioituksesta, vaan mielenkarvaudesta, katsellessaan tätä surkeata
näkyä.
Kuningas astui häntä kohden.
"Tekö tuotte minulle herra de Neckerin kirjeen?" kysyi hän. "Niin,
sire."
"Ahaa!" huudahti kuningas ikäänkuin olisi sitä epäillyt. "Antakaa se
pian tänne!"
Ja hän sanoi nämä sanat sillä äänellä kuin hukkuva, joka huutaa:
"Köysi!"
Gilbert ojensi kirjeen kuninkaalle. Ludvig tarttui siihen heti, luki
sen kiireesti ja tehden liikkeen, jossa ilmeni hiukan komentamisen
aateluutta, sanoi henkivartiolaiselle:
"Jättäkää meidät, herra de Varicourt."
Gilbert jäi kahdenkesken kuninkaan kanssa. Huonetta valaisi
ainoastaan yksi lamppu. Kuningas näytti kuin tahallaan vähentäneen
valoa, jotta hänen pikemmin ikävystymistä kuin huolta kuvastavilta
kasvoiltaan ei olisi voinut lukea hänen ajatuksiaan.
"Monsieur", sanoi hän luoden Gilbertiin kirkkaamman ja tarkkaavamman
katseen kuin tämä oli odottanutkaan, "monsieur, oletteko todellakin
niiden kirjojen tekijä, jotka ovat tehneet minuun niin syvän
vaikutuksen?"
"Olen, sire."
"Kuinka vanha olette?"
"Kolmenkymmenenkahden, sire. Mutta tutkimukset ja onnettomuudet
lisäävät ikää. Kohdelkaa minua vanhuksena."
"Miksi olette viipyneet näin kauan, ennenkuin olette tullut luokseni?"
"Siksi, sire, ettei minun tarvinnut ääneen sanoa teidän
majesteetillenne sitä, minkä paljoa vapaammin ja helpoimmin sain
lausutuksi kirjallisesti."
Ludvig XVI mietti.
"Eikö teillä ole muita syitä mainittavana?" kysyi hän epäluuloisena.
"Ei, sire."
"Mutta olisihan, ellen väärin muista, eräiden erikoisten seikkojen
pitänyt teille todistaa, että olin teitä kohtaan suopea."
"Teidän majesteettinne puhuu varmaankin siitä jonkinmoisesta
kohtaamisesta, jota rohkenin ehdottaa kuninkaalle, kun viisi vuotta
sitten lähetettyäni ensimmäisen kirjani, pyysin asettamaan kynttilän
lähelle ikkunaa kello kahdeksan aikaan illalla saadakseni tietää,
että kirjani oli luettu."
"Ja..." äännähti kuningas tyytyväisenä.
"Ja määräpäivänä ja määrähetkenä ilmestyi kynttilä siihen paikkaan,
johon olin rohjennut pyytää teitä sen asettamaan."
"Ja sitten?"
"Ja sitten näin sitä kohotettavan ja laskettavan kolme kertaa"
"Ja sitten?"
"Ja sitten luin nämä rivit _Gazettesta:_ 'Se, jota kynttilä on
kolmasti kutsunut, voi tulla sen luokse, joka sen on kolmasti
nostanut, ja hän saa palkkionsa.'"
"Nuo sanat olivat todellakin ilmoituksessa", vahvisti kuningas.
"Ja tässä on sanomalehtikin", ilmoitti Gilbert ottaen taskustaan
lehden, johon tämä ilmoitus oli painettu viisi vuotta sitten.
"Hyvä, hyvä", sanoi kuningas, "olen teitä kauan odotellut. Saavutte
silloin, kun olen lakannut teitä odottamasta. Tervetuloa, sillä
saavutte hyvien sotilaitten tavoin taisteluhetkenä."
Sitten hän jatkoi katsoen entistä tarkkaavammin Gilbertiin:
"Tiedättekö, että kuningas ei ole tottunut näkemään sen miehen
pysyvän loitolla, jota on odotellut viisi vuotta ja jolle on sanonut:
tulkaa ottamaan palkkionne, mutta joka ei saavukaan?"
Gilbert hymyili.
"Miksi ette tullut, sanokaahan?" kysyi Ludvig XVI.
"Koska en ansainnut mitään palkintoa, sire."
"Kuinka niin?"
"Olen syntyisin ranskalainen, rakastan maatani, toivon sen
menestyvän. Kun liitin oman elämäni kolmenkymmenen miljoonan
maanmieheni elämään, tiesin toimivani omaksi hyväkseni,
työskennellessäni teidän hyväksenne. Ihminen ei ole palkinnon
arvoinen, sire, silloin kun hän on itsekäs."
"Tuo on puheenkäänne, -- teillä oli joku toinen syy."
Gilbert ei vastannut.
"Puhukaa, minä haluan sitä."
"Ehkä, sire, olette arvannut oikein."
"Eikö se ollut tämä?" kysyi kuningas levottomana. "Piditte tilannetta
vakavana ja säästitte, itseänne."
"Toista vieläkin vakavampaa hetkeä varten. Teidän majesteettinne on
arvannut oikein."
"Rakastan suoruutta", sanoi kuningas, joka ei voinut salata
hämminkiään, sillä hän oli arka luonne ja punastui helposti. "Te siis
ennustitte kuninkaalle turmiota", jatkoi Ludvig XVI, "ja pelkäsitte
joutuvanne liian keskelle raunioita."
"En, sire, koska juuri silloin, kun tuomio on uhkaavin, lähestyn
vaaraa."
"Niin, niin, tulette Neckerin luota ja puhutte samoin kuin hänkin.
Vaaraa, vaaraa! Epäilemättä. Vaarallista on nyt lähestyä minua. Ja
missä Necker on?"
"Luullakseni likellä, ollakseen valmis noudattamaan teidän
majesteettinne määräyksiä."
"Sitä parempi, tarvitsen häntä", sanoi kuningas huoaten.
"Politiikassa ei saa olla itsepäinen. Uskoo tekevänsä hyvin ja
tekeekin pahoin, -- toimiikin hyvin, ja oikukkaat tapaukset
turmelevat kaiken tuloksen; aikeet olivat hyvät ja kuitenkin huomaa
erehtyneensä."
Kuningas huokasi jälleen. Gilbert riensi häntä auttamaan.
"Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne lausuu ajatuksensa hyvin
selvästi. Mutta tänä hetkenä on nähtävä selvemmin tulevaisuuteen kuin
on koskaan ennen nähty."
Kuningas kohautti päätänsä, ja Gilbert huomasi, että hänen
ilmeettömät silmäkulmansa hiukan rypistyivät.
"Sire, suokaa minulle anteeksi", virkkoi Gilbert, "olen lääkäri. Kun
vaara on suuri, olen lyhytsanainen."
"Panette siis suuren painon tämänpäiväiselle kapinalle?"
"Se ei ole mikään kapina, sire, se on vallankumous."
"Ja haluatte minun ryhtyvän sovitteluihin noiden kapinallisten,
noiden murhaajien kanssa? Sillä hehän ovat väkivalloin ottaneet
Bastiljin, ja se on kapinaa; he ovat tappaneet Launayn, Losmen ja
Flessellesin, ja se on murhaa."
"Tahtoisin teidän erottavan nämä asiat toisistaan, sire. Bastiljin
valloittajat ovat sankareita; Losmen, Launayn ja Flessellesin
surmaajat ovat murhamiehiä."
Kuningas punastui hiukan, ja tämä punastus katosi melkein samassa;
huulet tulivat kelmeiksi, ja muutama hikipisara kimalteli hänen
otsallaan.
"Olette oikeassa. Olette lääkäri tai oikeammin sanoen kirurgi, sillä
te leikkaatte verekseltä. Mutta palatkaamme meihin. Kutsuttehan
itseänne tohtori Gilbertiksi, eikö niin? Ainakin sitä nimeä olette
käyttänyt kirjoissanne."
"Sire, olen hyvin onnellinen siitä, että teidän majesteetillanne
on niin hyvä muisti, vaikka oikeastaan olen väärässä, kun tästä
ylpeilen."
"Miksikä?"
"Koska nimeni on mainittu teidän majesteettinne kuullen ihan
äskettäin."
"En ymmärrä teitä."
"Kuusi päivää sitten jouduin vangiksi ja Bastiljiin. Olen kuullut
sanottavan, ettei mitään tärkeätä vangitsemista panna täytäntöön
kuninkaan siitä tietämättä."
"Te Bastiljissa!" virkahti kuningas kummastuen.
"Tässä on todistukseni siitä, sire. Kun kuusi päivää sitten, niinkuin
minulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, kuninkaan
määräyksestä jouduin vankilaan, olen tänään kansan armosta sieltä
päässyt."
"Tänäänkö?"
"Niin, sire. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut kanuunain
pauketta?"
"Olen yllä."
"Se avasi vankilani."
"Olisin tyytyväinen siitä", jupisi kuningas, "ellei kanuunoita olisi
samalla suunnattu kuningasvaltaakin kohden."
"Oh, sire, älkää tehkö vankilasta periaatteen tunnuskuvaa. Sanokaa
pikemmin, että olette tyytyväinen Bastiljin valloittamisesta, sillä
tästälähin ei enää tehdä sellaista vääryyttä, jonka alaiseksi minä
olen joutunut, kuninkaan tietämättä."
"Mutta onhan vangitsemisellanne ollut jokin syy?"
"Ei minun tietääkseni, sire. Palatessani Ranskaan jouduin vangiksi ja
sitten tyrmään, siinä kaikki."
"Sanokaahan", lausui Ludvig XVI säveästi, "etteköhän ole hiukan
itsekäs tullessanne minulle puhumaan itsestänne nyt, kun pitäisi
puhua minusta?"
"Sire, minun täytyy vain saada teidän majesteettinne vastaus yhteen
kysymykseen."
"Mihin?"
"Onko teidän majesteettinne vai eikö ole millään tavoin osallinen
vangitsemiseeni?"
"En tiennyt paluustanne Ranskaan."
"Olen onnellinen kuullessani tämän vastauksen, sire. Voin siis
avoimesti sanoa, että teidän majesteettinne vaikutusta on käytetty
väärin siinä, missä tapahtuu väärinkäytöstä. Ja jos joku sellaista
epäilee, voin mainita itseni esimerkkinä."
Kuningas hymyili.
"Lääkärinä", sanoi hän, "panette voidetta haavaan."
"Sire, tarjoon sitä molemmin käsin. Ja jos teidän majesteettinne
tahtoo, niin parannan tuon haavan, -- sen vakuutan."
"Epäilemättä tahdon."
"Mutta teidän tulee tahtoa sitä oikein lujasti, sire."
"Minä lupaan tahtoa lujasti."
"Ennenkuin menette pitemmälle, sire, lukekaa nämä rivit, jotka ovat
kirjoitetut vangitsemisluettelon reunaan", sanoi Gilbert.
"Mitkä rivit?" kysyi kuningas levottomana.
"Katsokaa."
Gilbert ojensi kuninkaalle paperin. Kuningas luki: "Kuningattaren
vaatimuksesta..."
Hän rypisti silmäkulmiaan.
"Kuningattaren!" sanoi hän. "Oletteko jotenkin joutunut kuningattaren
epäsuosioon?"
"Olen varma siitä, että hänen majesteettinsa kuningatar tuntee minut
vielä huonommin kuin teidän majesteettinne."
"Mutta olette toki tehnyt jonkun rikoksen; eihän Bastiljiin joudu
syyttä suotta."
"Näyttää joutuvan, koska juuri pääsin sieltä."
"Mutta herra Necker lähettää teidät minun luokseni, ja
vangitsemiskäskyn alla oli hänen nimensä?"
"Aivan oikein."
"Selittäkää siis paremmin. Muistelkaa entistä elämäänne. Ehkä siellä
on jokin kohta, jonka itsekin olette unohtanut."
"Muistella elämääni! Sen teen, sire, ja teen sen ääneen. Olkaa varma
siitä, etten puhu kauan. Olen kuudennestatoista ikävuodestani asti
tehnyt työtä. Olin Rousseaun oppilas, Balsamon toveri, Lafayetten ja
Washingtonin ystävä, enkä Ranskasta lähdettyäni ole tehnyt mitään
vääryyttä, en edes erehdystä. Kun tieteeseen syventymällä voin hoitaa
haavoittuneita ja sairaita, ajattelin aina, että saan kiittää Jumalaa
jokaisesta uudesta ajatuksesta, jokaisesta liikkeestäni. Koska
Jumala uskoi huostaani luomiansa olentoja, vuodatin kirurgina verta
ihmiskunnan hyväksi, ollen valmis vuodattamaan omani lieventääkseni
potilaitteni tuskaa tai parantaakseni heidät. Lääkärinä olen aina
ollut lohduttaja, toisinaan hyväntekijäkin. Tällätavoin on kulunut
viisitoista vuotta. Jumala on siunannut ponnistuksiani. Olen nähnyt
useimpien potilaitteni toipuvan, ja kiitollisena he ovat suudelleet
kättäni. Ne, jotka kuolivat, oli Jumala tuominnut. Ei, sen sanon
teille, sire, sen jälkeen kun viisitoista vuotta sitten lähdin
Ranskasta en ole tehnyt mitään, mistä voisin itseäni syyttää."
"Amerikassa olette seurustellut olojen uudistajain kanssa, ja
kirjoituksissanne olette levittänyt heidän ajatuksiansa."
"Niin, sire, ja olen unohtanut tämän olojen uudistajan nimen
ajatellessani kuningasten ja ihmisten kiitollisuutta."
Kuningas vaikeni.
"Sire", jatkoi Gilbert, "nyt tunnette elämäni. En ole loukannut enkä
haavoittanut ketään, en kerjäläistä enkä kuningatarta, ja tulen
teidän majesteetiltanne kysymään, miksi minua on rangaistu."
"Puhun asiasta kuningattarelle. Mutta oletteko varma siitä, että
vangitsemiskäsky on kirjoitettu suorastaan kuningattaren käskystä?"
"Sitä en sano, sire. Uskon, että kuningatar on sen vain vahvistanut."
"Siinä näette itse", sanoi Ludvig iloissaan.
"Niin kyllä, mutta tiedättehän, sire, että kun kuningatar vahvistaa
hän samalla käskee."
"Ja kuka on tuon vahvistetun käskyn antanut? Näyttäkäähän!"
"Tässä se on, sire", sanoi Gilbert, "katsokaa!"
Ja hän ojensi vangitsemiskäskyn.
"Kreivitär de Charny!" huudahti kuningas. "Hänkö teidät
on toimittanut vankeuteen! Mutta mitä pahaa olette tehnyt
kreivitär-paralle?"
"En edes tunne sitä naista, sire."
Ludvig painoi kädellään otsaansa.
"Charny!" mutisi hän; "Charny: lempeys, hyvyys, siveys itse!"
"Siinä näette, sire", sanoi Gilbert nauraen, "että nuo kolme
kirkollista hyvettä ovat toimittaneet minut Bastiljiin."
"Minä tahdon tästä päästä selville", päätti kuningas.
Hän veti kellonnauhasta.
Palvelija tuli sisään.
"Katsokaa, onko kreivitär de Charny kuningattaren luona", käski
Ludvig.
"Sire", vastasi palvelija, "kreivitär meni juuri äsken gallerian
kautta. Hän on astumassa vaunuihinsa."
"Juoskaa hänen järjestään", sanoi Ludvig, "ja pyytäkää häntä tulemaan
työhuoneeseeni erään tärkeän asian vuoksi."
Sitten hän kääntyi Gilbertin puoleen.
"Sitäkö tahdotte?" kysyi hän.
"Niin, sire", vastasi Gilbert, "ja olen teidän majesteetillenne
tuhannesti kiitollinen."


XXIII
KREIVITÄR DE CHARNY

Kun palvelija läksi kutsumaan kreivitär de Charnytä, vetäytyi Gilbert
erään ikkunan syvennykseen.
Kuningas asteli salissa, milloin ajatellen valtiollisia asioita,
milloin Gilbertin itsepintaisuutta. Tahtomattaan hän oli tämän miehen
vaikutuksen alainen hetkenä, jona hänen ei olisi pitänyt ajatella
muuta kuin uutisten saamista Pariisista.
Äkkiä työhuoneen ovi avautui. Palvelija ilmoitti kreivitär de
Charnyn, ja yhteen vetämiensä verhojen raosta Gilbert näki naisen,
jonka väljän silkkihameen laahus kahisi ovenpuoliskojen välissä.
Tällä naisella oli sen ajan muodin mukainen puku. Röijy oli harmaata
silkkiä, jossa oli monivärisiä raitoja, hame samanlainen, ja kaulassa
oli pitkä huivi, joka rinnalla meni ristiin ja oli sidottu taakse,
niin että komea ja täyteläinen povi esiintyi edukseen.
Pieni hattu oli sirosti asetettu korkean tukkalaitteen päälle,
korkeakantaiset kengät paljastivat kauniin nilkan, kädessään hän
piti hienoa keppiä, jonka nupilla hansikoidun käden hoikat, pitkät,
täydellisesti ylhäiset sormet leikkivät. Tällainen oli Gilbertin
kiihkeästi odottama henkilö, joka astui Ludvig XVI:n eteen.
Kuningas läheni muutaman askeleen häntä kohden.
"Aiotte kai poistua, kreivitär?"
"Niin, sire", vastasi kreivitär, "olin juuri astumassa vaunuihini,
kun sain kuulla teidän majesteettinne käskyn."
Tämän soinnukkaan äänen kuullessaan tunsi Gilbert korvissaan kovaa
kohinaa. Veri syöksyi äkkiä hänen poskiinsa; hänen ruumiinsa värisi.
Hän astui vaistomaisesti muutaman askeleen piilopaikastaan, missä oli
verhojen taakse kätkettynä.
"Hän", sopersi hän, "hän... Andrée!"
"Madame", jatkoi kuningas, joka ei ollut sen paremmin kuin
kreivitärkään huomannut varjossa olevan Gilbertin mielenliikutusta,
"olen pyytänyt teitä saapumaan luokseni, saadakseni selon eräästä
asiasta."
"Olen valmis vastaamaan teidän majesteetillenne." Kuningas kumartui
Gilbertiin päin kuin varoittaakseen tätä. Tohtori käsitti, että vielä
ei ollut tullut se hetki, jolloin hänen oli astuttava esiin, ja
peräytyi verhojen suojaan.
"Kahdeksan tai kymmenen päivää sitten", sanoi kuningas, "kirjoitti
parooni de Necker vangitsemiskäskyn..."
Gilbert kiinnitti katseensa Andréehen verhojen tuskin huomattavasta
raosta. Nuori nainen oli kalpea, kiihoittunut, levoton, kuin salaisen
taikavoiman vallassa, jota hän ei itsekään aavistanut.
"Kuulettehan, mitä sanon, kreivitär?" jatkoi Ludvig XVI nähdessään
kreivitär de Charnyn hidastelevan.
"Kyllä, sire."
"Tiedättekö, mitä aion sanoa, ja voitteko vastata kysymykseeni?"
"Koetan muistaa", sanoi Andrée.
"Sallikaa minun auttaa muistianne, kreivitär. Te pyysitte
vangitsemiskäskyä, ja kuningatar vahvisti sen."
Kreivitär ei vastannut; sen sijaan hän vaipui yhä enemmän tuohon
kuumeiseen sieluntilaan, joka näytti irroittavan hänet todellisesta
elämästä.
"Mutta vastatkaahan toki", tiukkasi kuningas, joka alkoi käydä
kärsimättömäksi.
"Se on totta", vastasi hovinainen vapisten, "se on totta. Olen
kirjoittanut tuon kirjelmän, ja hänen majesteettinsa kuningatar on
sen vahvistanut."
"Ilmaiskaa minulle siis se rikos, jonka vuoksi se mies joutui
sellaisen toimenpiteen alaiseksi?"
"Sire", lausui Andrée, "en voi ilmoittaa hänen rikostansa, mutta sen
voi sanoa, että hänen syyllisyytensä oli suuri."
"Ette siis voi sitä ilmaista minulle?"
"En, sire."
"Kuninkaalle?"
"En. Teidän majesteettinne antakoon sen minulle anteeksi; minä en voi
sitä tehdä."
"Siinä tapauksessa sanotte sen hänelle itselleen", päätti kuningas,
"sillä sitä, minkä epäätte kuningas Ludvig XVI:lta, ette voi kieltää
tohtori Gilbertilta."
"Tohtori Gilbertilta!" huudahti Andrée; "hyvä Jumala, missä hän siis
on?"
Kuningas väistyi antaakseen tietä Gilbertille. Verhot avautuivat, ja
Gilbert astui esiin melkein yhtä kalpeana kuin Andrée.
"Tässä hän on", virkkoi kuningas.
Nähdessään Gilbertin kreivitär horjui. Hänen jalkansa huojuivat.
Hän hoippui taapäin kuin pyörtymäisillään, eikä pysynyt pystyssä
muutoin kuin nojautumalla tuolinselkään. Hän oli melkein turtunut,
älynvoimiltaan puutunut kuin Eurydike sinä hetkenä, jolloin käärmeen
myrkky tunki hänen sydämeensä.
"Madame", lausui Gilbert kumartuen nöyrän kohteliaasti, "sallikaa
minun kerrata, kysymys, jonka hänen majesteettinsa teille teki."
Andréen huulet liikkuivat, mutta ääntäkään ei kuulunut niiltä.
"Mitä olen tehnyt teille, jotta hankkimanne määräyksen nojalla
heitätitte minut kamalaan vankeuteen?"
Tämän äänen kuullessaan Andrée ponnahti kuin olisi tuntenut sydämensä
kudoksien repeytyvän. Sitten hän äkkiä vastasi luoden Gilbertiin
kylmän silmäyksen:
"Minä en tunne teitä, monsieur!"
Mutta hänen tätä virkkaessaan oli Gilbert katsellut kreivitärtä
niin voimakkaasti, karkaissut silmänsä sellaisella sähköisellä
rohkeudella, että kreivitär painoi katseensa alas ja hänen silmiensä
hehku sammui.
"Kreivitär", huomautti kuningas ystävällisesti moittien, "näettehän
minne johtaa tämä nimikirjoituksen liiallinen käyttäminen. Tässä
on herrasmies, jota ette laisinkaan tunne, -- tunnustattehan sen
itsekin, -- suuri käytännöllinen parantaja, etevä lääkäri, mies, jota
ette voi mistään moittia..."
Andrée kohotti päätänsä ja loi Gilbertiin kuninkaallista
halveksumista säkenöivän katseen. Mutta toinen pysyi tyynenä ja
ylpeänä.
"Sanon siis", jatkoi kuningas, "että kun teillä ei ollut mitään
tohtori Gilbertiä vastaan, niin vainotessanne toista henkilöä
osasittekin syyttömään. Kreivitär, siinä teitte pahasti."
"Sire!" lausui Andrée.
"Oh", sanoi kuningas, joka pelkäsi pahoittavansa vaimonsa suosikin
mieltä, "tiedän, että teillä on hyvä sydän ja että jos jotakuta
vainositte vihallanne, niin hän ansaitsi sen; mutta ymmärrättehän,
että vastaisuudessa ei saa tällaista erehdystä tapahtua."
Sitten hän pitkitti kääntyen Gilbertin puoleen:
"Minkä sille mahtaa, siihen on enemmän aika kuin ihmiset syypää.
Olemme syntyneet keskellä turmelusta ja kuolemme keskellä sitä, mutta
tahdomme edes puhdistaa tulevaisuuden jälkimaailmaa varten, ja toivon
teidän, tohtori Gilbert, auttavan minua siinä."
Ja Ludvig vaikeni arvellen sanoneensa jo riittävästi molempien
riitapuolueiden mieliksi.
Kuningas-parka! Jos hän olisi sellaisen lauseen virkkanut
Kansalliskokouksessa, olisi hänelle taputettu käsiä ja hänen sanansa
olisivat seuraavana päivänä olleet painettuina kaikkiin hovin
lehtiin. Mutta nämä kiivaat vihaajat eivät paljoakaan välittäneet
hänen sovittavasta filosofiastaan.
"Teidän majesteettinne luvalla", sanoi Gilbert, "pyydän rouva
kreivitärtä kertaamaan sen, mitä hän jo äsken sanoi, ettei hän muka
tunne minua."
"Kreivitär", sanoi kuningas, "tahdotteko tehdä, mitä tohtori pyytää?"
"Minä en tunne tohtori Gilbertiä", vakuutti Andrée lujalla äänellä.