Bastiljin valloitus - 12

"Hyvä on", sanoi Pitou; "siinäpä kolmiyhteys, jota en usko tapaavani
paratiisissa."
Sitten hän kääntyi jälleen Billotin puoleen.
"Olkaahan varovainen, isäntä!"
"Pitou", sanoi maanviljelijä niin kaunopuheisesti, että sitä ei
olisi uskonut tapaavansa hänen kaltaisellaan karulla miehellä, "älä
koskaan unohda sitä seikkaa, että Ranskassa on varovaisinta aina
urhoollisuus!"
Ja hän asteli ensimmäisen vartijajoukon läpi Pitoun palatessa
aukiolle.
Nostosillan luona hän sai uudelleen neuvotella.
Billot näytti suosituskirjettään. Silta painui alas. Ristikko
avattiin.
Ristikon takana oli kuvernööri.
Tämä piha, missä kuvernööri odotti, oli se, missä vangit saivat käydä
kävelemässä. Sitä vartioi kahdeksan tornia, kahdeksan jättiläistä. Ei
ainoatakaan ikkunaa ollut sinnepäin. Aurinko ei milloinkaan päässyt
paistamaan sen kosteaan ja liukkaaseen kivitykseen. Olisi luullut
olevansa hirveän ison kaivon pohjalla.
Tässä pihassa oli kahlehdittuja vankeja esittävän veistosryhmän
kannattama kello. Aikaa mitatessaan sen rattaat raksuttivat
säännöllisesti ja hitaasti niinkuin vankiluolan kattoon kokoontuvat
pisarat putoilevat alas.
Kun vanki joutui tähän pihaan ja hetkisen katseli kivikuilun pohjalla
ollessaan seinien täyttä alastomuutta, pyysi hän vähän ajan kuluttua
päästä tyrmäänsä.
Tähän pihaan johtavan ristikon takana seisoi, kuten jo olemme
maininneet, herra de Launay.
Kuvernööri oli neljänkymmenen viiden tai viidenkymmenen ikäinen.
Tänään hän esiintyi harmaassa palttinapuvussa; hänellä oli Pyhän
Ludvigin ritarikunnan punainen nauha ja kädessä miekkakeppi.
Herra de Launay oli paha mies. Linguetin muistelmat ovat tehneet
hänet surkean kuuluisaksi. Häntä vihattiin melkein yhtä paljon kuin
hänen vankilaansakin.
Samoin kuin Chateauneufit, La Vrillièret ja Saint-Florentinit
perivät vangitsemiskirjeiden antamisen oikeuden isältä pojalle, niin
Launaytkin luovuttivat Bastiljin isältä pojalle.
Sillä tiedetäänhän, että sotaministeri ei nimittänyt linnan
virkailijoita. Bastiljissa olivat kaikki paikat kuvernööristä
keittiöpoikaan asti ostettavissa. Bastiljin kuvernööri oli tavallaan
jonkinmoinen suurellinen portinvahti, olkalappuinen emännöitsijä,
joka hankki 60,000 frangin määrärahansa lisäksi 60,000 kiristyksillä
ja lahjusten ottamisella.
Täytyihän saada takaisin viran ostoon kulutettu pääoma ja sen korot.
Herra de Launay vaurastui ahneudellaan vielä enemmän kuin
edeltäjänsä. Ehkä hän oli maksanut paikastaan tavallista enemmän ja
aavisti, että hän saisi olla siinä tavallista lyhyemmän ajan.
Hän elätti oman väkensä vankien kustannuksella. Hän oli vähentänyt
lämmitystä ja otti kaksinkertaisen maksun kaikista heidän
huonekaluistaan.
Hänellä oli oikeus tuottaa tullitta Pariisiin sata tynnyriä viiniä.
Hän myi tämän oikeuden eräälle ravintoloitsijalle, joka tuotti
Pariisiin hienoja viinejä. Tämän oikeuden kymmenesosalla hän sitten
osti rutihuonoja viinejä, joita juotti vangeilleen.
Bastiljiin suljetulla raukalla oli ollut vain yksi ainoa lohdutus.
Tämä oli pieni puutarha, joka oli laadittu erään vallituksen päälle.
Siellä he kävelivät, siellä he hetkisen saivat nauttia valosta,
kukista, ilmasta, luonnosta yleensä.
Hän vuokrasi tämän pienen puutarhan eräälle puutarhurille, ja
viidenkymmenen livren vuoksi, jotka hän tästä sai vuosituloa, hän oli
riistänyt vangeilta niiden viimeisen ilon.
Rikkaille vangeille hän hankki kyllä kaikenlaisia mukavuuksia. Erään
vangin hän vei oman rakastajattarensa luo, ja vanki kustansi tälle
naiselle asunnon ja elatuksen, joka siis ei Launaylle tullut mitään
maksamaan.
Lukekaa kirja "Paljastettu Bastilji", niin löydätte sieltä tämän
tapauksen ja vielä monta muutakin.
Tästä kaikesta huolimatta kuvernööri oli urhoollinen mies. Jo
edellisestä päivästä alkaen oli myrsky ulvonut hänen ympärillään.
Eilisestä asti hän oli tuntenut, kuinka kapinan yhä nouseva laine
loiskui hänen linnansa muuria vastaan.
Hän oli nyt kyllä kalpea, mutta tyyni.
Olihan hänen takanaan neljä kanuunaa valmiina ampumaan, ympärillään
sveitsiläisistä ja invalideista muodostettu vartijaväki ja edessään
vain aseeton mies.
Sillä Bastiljiin tullessaan oli Billot jättänyt karbiininsa Pitoulle.
Hän ymmärsi, että tämän ristikon edessä oli jokainen ase hänelle
vaarallinen eikä suinkaan hyödyllinen.
Billot pani heti merkille kaikki -- kuvernöörin melkein uhkaavan,
levollisen ilmeen, vartijahuoneessa olevat sveitsiläiset, tornien
huipuilla invalidit, kanuunamiehet, jotka täyttivät lavettien
säiliöitä kuulilla.
Vartijoilla oli aseensa olallaan, upseerien miekat olivat paljastetut.
Kuvernööri ei liikahtanutkaan; Billotin täytyi mennä hänen luokseen
asti. Kansan edustajan takana sulkeutui ristikko niin synkästi
rämähtäen, että urhea Billot tunsi väristyksen luihinsa asti.
"Mitä asiaa teillä taas on minulle?" kysyi de Launay.
"Taas?" sanoi Billot. "Luullakseni näen teidät ensimmäisen kerran
eikä teillä siis ole mitään syytä olla kyllästynyt minuun."
"Sain kuulla teidän tulevan Kaupungintalosta."
"Se on totta, sieltä minä tulen."
"Äsken jo sain ottaa vastaan yhden valtuuston lähetystön."
"Mitä se tahtoi?"
"Se pyysi minua lupaamaan, etten aloittaisi ampumista."
"Ja lupasitteko?"
"Lupasin. Se pyysi minua vetämään kanuunat pois näkyvistä."
"Ja te vedätitte ne pois. Olin aukiolla silloin, kun se tehtiin."
"Ja te kai uskoitte minun tottelevan kansan uhkauksia?"
"Totta kai", sanoi Billot, "ainakin näytti siltä."
"Enkö sitä teille sanonut, hyvät herrat", virkkoi Launay kääntyen
upseerien puoleen. "Enkö sanonut teille, että meitä voidaan luulla
suuriksi pelkureiksi?"
Sitten hän kääntyi Billotin puoleen:
"Ja kenen nimessä te tulette?"
"Kansan nimessä!" vastasi Billot ylpeästi.
"Hyvä on", sanoi Launay hymyillen. "Mutta kai teillä on joku muukin
suositus, sillä pelkästään kansan nimessä tullessanne ette olisi
päässyt sivuuttamaan ensimmäisiä vartijoita."
"On kyllä, minulla on ystävänne de Flessellesin suositus."
"Flessellesin! Sanoitte, että hän on ystäväni", jatkoi Launay katsoen
Billotia silmiin niin syvälle kuin tahtoisi nähdä hänen sielunsa
pohjalle; "mistä tiedätte, että herra de Flesselles on ystäväni?"
"Otaksuin hänen olevan."
"Otaksuitte! Siinäkö kaikki. Hyvä on. Katsokaamme tuota suositusta."
Billot ojensi hänelle paperin.
Launay luki sen kertaalleen, luki uudestaan, käänsi lehteä
nähdäkseen, eikö toisella puolella ollut vielä uutta jälkikirjoitusta
ja piteli sitä päivää vasten tarkatakseen, oliko rivien välissä
jotakin kirjoitusta.
"Ja tässäkö on kaikki, mitä hänellä on minulle asiaa?" kysyi hän.
"Kaikki."
"Oletteko siitä varma?"
"Aivan varma."
"Hän ei käskenyt mitään ilmoittaa suullisesti?"
"Ei mitään."
"Kummallista!" sanoi Launay luoden eräästä ampuma-aukosta katseensa
aukiolle.
"Mitä siis odotitte hänen sanovan?" kysyi Billot.
Launay heilautti kättään.
"En mitään", vastasi hän, "en mitään. Sanokaa, mitä teillä on
sanottavaa, mutta pian, sillä minulla on kiire."
"No siis, minä tahdon, että luovutatte meille Bastiljin."
"Mitä sanoittekaan?" lausui Launay kääntyen äkkiä kuin olisi kuullut
väärin. "Mitä sanoittekaan..."
"Minä sanon, että kansan nimessä vaadin teitä luovuttamaan meille
Bastiljin."
Launay kohautti olkapäitänsä.
"Kansa on todellakin kummallinen otus", sanoi hän.
"Häh!" huudahti Billot.
"Ja mitä se Bastiljilla tekee?"
"Se tahtoo sen hävittää."
"Ja mitä pahaa Bastilji on tehnyt kansalle? Onko koskaan pantu
rahvaaseen kuuluvaa miestä Bastiljiin? Kansan pitäisi oikeastaan
kiittää jokaista Bastiljin kiveä. Keitä pannaan Bastiljiin?
Filosofeja, tiedemiehiä, aatelisia, ministerejä, prinssejä, siis
kansan vihollisia."
"Se vain todistaa, ettei kansa ole itsekäs."
"Hyvä ystävä", sanoi Launay hieman sääliväisesti, "kyllä kaikesta
huomaa, ettette ole sotilas."
"Olette oikeassa, olen maanviljelijä."
"Ettekä ole pariisilainen."
"Maalta olenkin kotoisin."
"Ettette laisinkaan tunne Bastiljia."
"Se on totta, en tunne siitä muuta kuin sen, mitä olen nähnyt, siis
ulkomuurit."
"Tulkaa siis minun seurassani, ja minä näytän, mitä Bastilji on."
"Oho!" tuumi Billot; "hän vie minut jonkun salaluukun päälle, joka
aukenee jalkojeni alla, ja hyvästi silloin, ukko Billot."
Mutta urhoollinen maanviljelijä ei räpäyttänyt silmäänsä, vaan
valmistautui seuraamaan Bastiljin kuvernööriä.
"Ensiksi sanon teille", selitti Launay, "että kellarissani on niin
paljon ruutia, että sen avulla voin räjäyttää ilmaan Bastiljin ja sen
ohella puolet Saint-Antoinen esikaupungista."
"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Billot rauhallisesti.
"Hyvä. Silmäilkäähän ensiksi näitä neljää kanuunaa."
"Näenhän nuo."
"Ne suojaavat koko tätä vallikäytävää, ja tätä suojaa vielä
sen lisäksi vartiorakennus ja kaksi vallihautaa, joiden yli ei
pääse muutoin kuin kahta nostosiltaa myöten, ja viimeiseksi on
rautaristikko suojana."
"En suinkaan väitä, että Bastilji olisi huonosti turvattu", vastasi
Billot rauhallisesti, "vaan että hyökkäys tulee sitä tuimemmaksi."
"Jatkakaamme", sanoi Launay.
Billot nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
"Tässä on vallihautaan johtava hyökkäysportti", sanoi kuvernööri.
"Näettehän tästä, kuinka vahvat muurit ovat."
"Lähes neljäkymmentä jalkaa."
"Niin, neljäkymmentä muurin aliosassa ja viisitoista yläosassa.
Huomaattehan, että vaikka kansalla olisi kuinka pitkät kynnet
tahansa, ne eivät tähän pysty."
"En ole väittänytkään, että kansa hävittäisi Bastiljin ennen
valloittamista", lausui Billot, "vaan sanon, että se hävittää sen
valloitettuaan."
"Menkäämme ylemmäksi", esitti Launay. "Mennään vain."
He nousivat noin kolmekymmentä astuinta ylemmäksi. Kuvernööri
seisahtui.
"Katsokaahan", sanoi hän, "tässäkin on aukko, josta näkyy se
puoli, mistä aiotte hyökätä. Täällä on vain yksi ainoa vallipyssy
puolustamassa. Mutta tämä paikka on tullut kuuluisaksi omalla
tavallaan. Tunnettehan laulun:
"Oi mun armas huilusein,
jota aina hellin."
"Kyllä sen tunnen", sanoi Billot, "kyllä sen tunnen. Mutta minun
luullakseni ei nyt sovi sitä laulaa."
"Odottakaahan. Saksin marski nimitti tällaista pientä tykkiä
huilusekseen, kun se lauloi sitä säveltä, josta hän parhaiten piti.
Tämä on pieni historiallinen kasku."
"Vai niin!" sanoi Billot.
"Mennään ylemmäksi."
He pitkittivät nousuansa ja saapuivat Comté-tornin huippulavalle.
"Ahaa!" äännähti Billot.
"Mitä nyt?" kysyi Launay.
"Ette olekaan vienyt täältä pois kanuunia."
"Käskin vain vetämään ne pois näkyvistä."
"Minäpä sanon kansalle, että kanuunat ovat vielä paikallaan."
"Sanokaa vain!"
"Ette siis aio viedä niitä pois?"
"En."
"Se on päätöksenne?"
"Kuninkaan kanuunat ovat täällä kuninkaan käskystä. Eivätkä ne täältä
joudu pois muulla kuin kuninkaan käskyllä."
"Herra de Launay", sanoi Billot, joka tunsi lauseittensa kasvavan ja
voimistuvan tilanteen tiukentumisen mukana, "herra de Launay: oikea
kuningas, jota kehoitan teitä tottelemaan, on tuolla."
Hän näytti kuvernöörille harmaata joukkoa, joka paikoittain oli
verinen eilisen taistelun jälkeen ja aaltoili vallihautojen edessä
välkytellen aseitansa auringonpaisteessa.
"On mahdollista", sanoi Launay ylpeästi kohottaen päätänsä, "että
te tunnette kaksi kuningasta, mutta minä, Bastiljin kuvernööri,
tunnen vain yhden, ja hän on Ludvig kuudestoista; hän on kirjoittanut
nimensä sen asiakirjan alle, jonka nojalla minä täällä johtelen
miehiä ja tehtäviä."
"Ettekö siis ole kansalainen?" huudahti Billot suuttuneena.
"Olen ranskalainen aatelismies", sanoi kuvernööri.
"Se on totta, olette soturi ja puhutte niinkuin soturi."
"Siinä osasitte oikeaan sanaan", vastasi Launay kumartaen. "Olen
soturi ja täytän saamani määräykset."
"Ja minä", virkkoi Billot, "olen kansalainen, ja kun minun
velvollisuuteni on vastustaa teidän sotilasohjeitanne, täytyy toisen
meistä kuolla, joko sen, joka noudattaa saamiansa määräyksiä, tai
sen, joka täyttää velvollisuutensa."
"Hyvin luultavasti."
"Olette siis päättänyt ampua kansaa?"
"En suinkaan -- niin kauan kuin se pidättyy ampumasta minua. Olen
antanut siitä sanani herra de Flessellesin läheteille. Näettehän,
että kanuunat on vedetty taemmaksi; mutta ensi laukauksen pamahtaessa
aukiolta linnaani kohti..."
"Niin, mitä ensi laukauksen pamahtaessa?"
"Minä astun jonkun kanuunan viereen, esimerkiksi tämän. Siirrän
sen itse aukon kohdalle, tähtään itse ja sytytän sen itse tällä
sytyttimellä."
"Tekö?"
"Niin."
"Ennenkuin uskon teidän tekevän sellaisen rikoksen..."
"Johan sanoin, että olen soturi ja tunnen vain saamani määräykset."
"Siis", sanoi Billot vieden Launayn ihan muurin reunalle ja osoittaen
vuoron perään kahteen eri suuntaan Saint-Antoinen esikaupunkiin ja
bulevardille, "nuo antavat teille vastedes määräyksiä."
Ja hän osoitti Launaylle kahta mustaa, tiheätä, karjuvaa laumaa, joka
johtuessaan taipumaan bulevardien mutkittelun mukaan kiemurtelivat
jättiläiskäärmeenä; tämän pään ja ruumiin kyllä näki, mutta viimeiset
kiemurat katosivat mäen taakse, jolta se laskeusi alas.
Ja koko tämä yletön matelija kimalteli välkkysuomuista.
Siellä oli ne joukot, jotka Billot oli määrännyt saapumaan
Bastilji-aukiolle. Toista johti Marat, toista Gonchon.
Kahdelta puolen ne nyt lähestyivät heiluttaen aseitaan ja päästäen
peloittavia huutoja.
Launay kalpeni tämän nähdessään ja nosti keppinsä.
"Kanuunoittenne luo!" huusi hän.
Sitten hän uhkaavana lähestyi Billotia.
"Ja te, onneton", sanoi hän, "te tulette tänne muka neuvottelemaan
toisten aikoessa hyökätä! Tiedättekö, että olette ansainnut kuoleman?"
Billot huomasi liikkeen ja salamannopeasti tarttui Launayhin niskasta
ja vyötäisiltä.
"Ja te ansaitsisitte", huusi hän, "että heittäisin teidät muurin
yli, murskataksenne luunne vallihautaan. Mutta, Jumalan kiitos, aion
taistella toisella tavalla."
Tänä hetkenä kajahti tavattoman voimakas huuto, joka nousi alhaalta
ylös asti, kiirien ilmassa kuin vihuri, ja de Losme, Bastiljin
majuri, ilmestyi torninhuipulle.
"Hyvä herra", sanoi hän Billotille, "hyvä herra, näyttäkää toki
itsenne. Kansa luulee, että teille on käynyt onnettomasti, ja vaatii
teitä nähdäkseen."
Billotin nimi, jonka Pitou oli ilmaissut kansalle, kaikui keskellä
huutoja.
Billot päästi irti Launayn, joka pisti miekkakeppinsä huotraan.
Sitten nämä kolme miestä epäröivät hetkisen, jona aikana kuului
uhkaus- ja kirohuutoja.
"Näyttäkäähän itsenne", sanoi Launay, "ei sen vuoksi, että pelkäisin
noita huutoja, vaan osoittaakseni, että olen kunniallinen mies."
Silloin Billot pisti päänsä muurin aukosta ja heilutti kättänsä.
Tämän nähdessään kansa taputti käsiään. Vallankumous tavallaan
pisti päänsä esiin Bastiljista tämän kansanmiehen muodossa, joka
ensimmäisenä oli noussut sen muurin harjalle.
"Hyvä on", sanoi Launay. "Kaikki on nyt meidän välillämme loppunut.
Teillä ei ole enää mitään täällä tehtävää. Teitä kutsutaan tuonne
alas. Menkää."
Billot käsitti varsin hyvin, kuinka maltillinen nyt oli tämä mies,
jonka käsiin hän oli uskaltanut henkensä. Hän astui samoja portaita
alas, joita oli noussutkin, ja kuvernööri asteli hänen järjestään.
Majuri jäi. Kuvernööri oli hiljaa antanut hänelle määräyksiä.
Kaikesta huomasi, että Launay ei toivonut mitään muuta kuin että
neuvottelijasta tulisi mahdollisimman pian hänen vihollisensa.
Billot meni pihan poikki sanaakaan virkkamatta. Sitten hän näki
tykkimiesten seisovan kanuunain vieressä. Sytytin paloi peitsen
päässä.
Billot seisahtui heidän eteensä.
"Ystävät!" sanoi hän heille; "muistakaa, että olen tullut pyytämään
päällikköänne välttämään verenvuodatusta ja että hän on pyyntöni
hyljännyt."
"Kuninkaan nimessä", käski Launay jalkaa polkien, "poistukaa täältä!"
"Olkaa varuillanne", lausui Billot; "jos ajatte minut pois kuninkaan
nimessä, voin palata kansan nimessä."
Sitten hän kääntyi sveitsiläisten kaartilaisten puoleen.
"Sanokaa", lausui hän, "kenen puolella olette?"
Sveitsiläiset olivat vaiti. Launay näytti sormellaan rautaporttia.
Billot tahtoi vielä koettaa parastaan.
"Kansan nimessä, kuvernööri", sanoi hän, "veljienne nimessä!"
"Veljieni! Te sanotte veljikseni noita, jotka huutavat: Alas
Bastilji! Kuolema kuvernöörille! He ovat ehkä teidän veljiänne, mutta
eivät suinkaan minun!"
"Ihmisyyden nimessä siis!"
"Ihmisyyden nimessä, joka yllyttää teidät satatuhantisena laumana
tänne tappamaan näiden muurien sisään suljetut sata miestä!"
"Jos luovutatte Bastiljin kansalle, niin pelastatte heidän henkensä."
"Ja menetän oman kunniani."
Billot vaikeni. Hän oli voimaton tämän sotilaallisen
johdonmukaisuuden edessä. Mutta hän kääntyi uudelleen sveitsiläisten
ja invalidien puoleen sanoen:
"Antautukaa, ystäväni, vielä on aika. Kymmenen minuutin päästä se on
liian myöhäistä."
"Ellette aivan heti lähde täältä", ärjäisi de Launay vuorostaan,
"niin kautta aateliskunniani käsken ampua teidät kuoliaaksi."
Billot vaikeni heti, pani käsivartensa rinnalleen ristiin, katsoi
kerran vielä terävästi kuvernööriin ja meni.


XVII
KUKISTUNUT SUURUUS

Heinäkuun polttavan päivän paahteessa odotti joukko väristen ja
huumaantuneena. Gonchonin miehet liittyivät Maratin miehiin.
Saint-Antoinen esikaupunki tervehti ja tunnusti veljikseen
Saint-Marceaun esikaupungin miehet.
Gonchon johti miehiään. Marat oli kadonnut.
Näky aukiolla oli peloittava.
Billotin huomatessaan kaikki huusivat entistä kovemmin.
"Kuinka kävi?" kysyi Gonchon astuen hänen luokseen.
"Hän on urhoollinen mies", vastasi Billot.
"Mitä tarkoitatte tuolla: Hän on urhoollinen mies?" kysyi Gonchon.
"Että hän on itsepäinen."
"Hän ei siis aio luovuttaa Bastiljia?"
"Ei."
"Hän päättää uppiniskaisesti kestää piirityksen?"
"Niin on."
"Ja luuletteko hänen kestävän kauankin?"
"Kuolemaan asti."
"Olkoon siis niin. Hän kuolkoon."
"Kuinka paljon miehiä me viemmekään surman suuhun!" sanoi Billot
epäillen ehkä, oliko Jumala hänelle antanut tätä oikeutta, jonka
kenraalit, kuninkaat ja keisarit itselleen ottavat, he kun ovat
etuoikeutettuja vuodattamaan verta.
"Turhaa puhetta!" sanoi Gonchon. "Ihmisiä on maailmassa liian paljon,
koska puolellakaan kansasta ei ole kylliksi leipää. Eikö ole totta?"
jatkoi Gonchon kääntyen joukon puoleen.
"On, on!" huusi joukko jalon uhrautumisen vallassa.
"Mutta vallihauta?" kysyi Billot.
"Sitä ei tarvitse täyttää muuta kuin yhdeltä kohdalta", vastasi
Gonchon, "ja minä olen laskenut, että puolet meistä täyttäisi
ruumiillaan koko vallihaudan. Eikö ole totta, ystävät?"
"On, on!" vastasi joukko yhtä valmiina uhrautumaan kuin äskenkin.
"Olkoon siis menneeksi!" sanoi Billot kauhuissaan.
Tänä hetkenä ilmestyi Launay majuri Losmen ja parin upseerin seurassa
eräälle vallitukselle.
"Alas!" huusi Gonchon kuvernöörille.
Tämä käänsi selkänsä sanaakaan vastaamatta.
Gonchon olisi voinut sietää uhkaukset, mutta ei sietänyt
halveksimista. Hän kohotti heti karbiininsa, ja eräs kuvernöörin
seuralaisista kaatui.
Sata laukausta, tuhannen laukausta kuului heti, ikäänkuin kaikki
olisivat odottaneet tätä merkkiä, ja luodit tekivät valkoisia
piirtoja linnan harmaihin torneihin.
Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä laukaustuiskua, ikäänkuin
kansa itse olisi tyrmistynyt teostansa.
Sitten näkyi erään tornin huipulta välähdys, joka hukkui savupilveen.
Kuului pamaus, jota samassa tuskanhuudot tiheästä kansanjoukosta
säestivät. Ensimmäinen kanuuna oli laukaistu Bastiljista. Ensimmäinen
veri vuoti. Taistelu oli alkanut.
Se, mitä tämä äsken niin uhkamielinen joukko tunsi, muistutti
pelkoa. Bastilji, tällä yhdellä ilmauksella osoittaessaan ryhtyvänsä
puolustautumaan, esiintyi koko suuressa voimakkuudessaan. Kansa oli
epäilemättä toivonut, että tänä sille suotujen myönnytysten aikana
suoriuduttaisiin tästäkin hankkeesta ilman verenvuodatusta.
Kansa erehtyi. Tämä kanuunanlaukaus ilmaisi laumalle, mihin
jättiläismäiseen yritykseen se oli puuttunut.
Hyvin tähdätty muskettituli, joka tuiskusi eräältä Bastiljin
korokkeelta, seurasi heti.
Sitten tuli uusi hiljaisuus, jonka keskeytti vain muutama huuto,
muutama huokaus, muutama sieltä täältä kuuluva valitus.
Senjälkeen näki koko tämän joukon valtavasti vavahtelevan: kansa
kokosi haavoittuneet ja kuolleet.
Mutta kansa ei ajatellutkaan pakoa, tai jos se ajatteli, ei se
kehdannut suuren lukumääränsä tähden.
Bulevardit, Saint-Antoine-katu, Saint-Antoinen esikaupunki olivatkin
vain suurena ihmismerenä, joka aallolla oli pää, joka päässä
leimuavat silmät ja uhkaava suu.
Heti ilmestyi kaikkiin esikaupungin rakennusten ikkunoihin ampujia,
niihinkin, jotka olivat pyssynkantaman ulkopuolella.
Jos pengermille tai valliaukkoihin ilmestyi invalidi tai
sveitsiläinen, lähetti heti sata pyssyä luodin sinne, ja luotisade
rikkoi sotilaan turvana olevan kiven kulmat.
Mutta pian väsyttiin ampumaan kiviseiniin. Luodit etsivät elävää
lihaa. Lyijyn vaikutuksesta tahdottiin veren virtaavan eikä tomun
pölyävän.
Jokainen antoi neuvoja keskellä väentungosta ja hälinää.
Puhujien ympärille muodostui piiri, ja kun huomattiin heidän neuvonsa
mahdottomiksi, siirryttiin taas toisaalle.
Joku vaunuseppä ehdotti rakennettavaksi kivien heittokoneen,
jommoisia muinaiset roomalaiset käyttivät, jotta tämän avulla
jymäytettäisiin aukko Bastiljin muureihin.
Muutamat palosotilaat esittivät, että heidän ruiskuillaan
sammutettaisiin kanuunain sytyttimet ja kostutettaisiin sankkireiät,
vaikka voimakkainkaan ruisku ei olisi voinut lennättää suihkua
lähimainkaan muurien korkeuteen.
Muuan oluenpanija, joka johti Saint-Antoinen esikaupungin miehiä ja
jonka nimi sittemmin on tullut surkean kuuluisaksi, ehdotti, että
sytytettäisiin linna heittämällä sinne eilen vallattua valmu- ja
laventeliöljyä, joka saataisiin liekehtimään fosforin avulla.
Billot kuunteli kaikkia näitä ehdotuksia. Viimeisen kuultuaan hän
sieppasi kirveen eräältä puusepältä ja asteli eteenpäin, luotien
sadellessa ympärillä ja kaataessa väkilaumassa miehiä, jotka
seisoivat yhtä tiheässä kuin tähkäpäät pellolla. Hän pääsi pienelle
vartiohuoneelle, joka oli ensimmäisen nostosillan luona, ja luotien
rapisten sadellessa katolle hän hakkasi nostoketjut poikki ja pudotti
sillan alas.
Joukko katseli läähättäen tätä mieletöntä yritystä, johon tarvittiin
neljännestunti aikaa. Aina laukausten rätistessä odotti jokainen
uskaliaan miehen kaatuvan. Joukko unohti oman vaaransa, muistaen vain
tuon miehen täpärän aseman. Kun silta putosi alas, päästi väenpaljous
huikean karjunnan ja ryntäsi ensimmäiseen pihaan.
Tämä liike oli niin äkillinen, niin vauhdissaan vastustamaton, että
puolustamista ei yritettykään.
Hurjat ilonhuudot ilmaisivat Launaylle tämän ensi saavutuksen. Kukaan
ei edes ottanut huomatakseen, että muuan mies oli murskaantunut
raskaan puusillan romahduksessa.
Silloin nuo neljä kanuunaa, joita kuvernööri oli näyttänyt
Billotille, alkoivat kuin luolan pohjalta valaista ja laueten
yhtaikaa hirmuisella paukkeella lakaisivat koko etupihan puhtaaksi.
Rautamyrsky oli raivannut väkijoukkoon verisen uoman. Kymmenen tai
kaksitoista kuollutta, viisitoista tai kaksikymmentä haavoittunutta
oli ilmoittamassa, missä kuulat olivat liikkuneet.
Billot oli liukunut katolta alas ja maahan tultuaan tapasi Pitoun,
joka jollakin ihmeellisellä tavalla oli ilmestynyt paikalle. Pitoulla
oli tarkka silmä, sillä siihenhän salametsästäjät harjaantuvat. Hän
huomasi kanuunamiesten vievän sytyttimen sankkireikään, tarttui
Billotin takinliepeeseen ja veti hänet äkkiä taaksepäin. Muuan muurin
kulmaus suojasi heitä tämän ensimmäisen yhteislaukauksen aikana.
Tästä hetkestä alkaen muuttuu asema perin vakavaksi. Melu käy
hirvittäväksi, tungos kamalaksi, kymmenentuhatta pyssyä laukaistaan
yhtaikaa Bastiljin ympärillä, tuottaen suurempaa vaaraa parittajille
kuin piiritetyille. Viimein ranskalaisten kaartilaisten käyttämä
kanuuna liittää karjuntansa tähän muskettien räiskeeseen.
Kamala jyty huumaa joukon ja alkaa peloittaa piiritettyjä, jotka
tietävät pienen lukumääränsä ja käsittävät, etteivät, he milloinkaan
voi saada aikaan yhtä suurta pauketta kuin se on, joka nyt lyö heiltä
korvat lukkoon.
Bastiljin upseerit tuntevat vaistomaisesti sotilaittensa heikontuvan;
he tarttuvat pyssyihin ja laukaisevat.
Tänä hetkenä, kanuunain ja pyssyjen paukkuessa, kansajoukon
karjuessa, kun se ryntää kokoamaan kuolleet tehdäkseen näistä
ruumiista uuden aseen, joka haavojensa kautta huutaa kostoa, ilmestyy
ensimmäisen pihan suulle joukko aseettomia, rauhallisia porvareita.
He raivaavat joukkoa tieltänsä syrjään ja astuvat eteenpäin valmiina
uhraamaan henkensä, suojanaan vain valkoinen lippu, joka heitä turvaa
ja ilmaisee heidät rauhanvälittäjiksi.
Se on Kaupungintalolta saapunut uusi lähetystö. Valtuusmiehet
tietävät hyökkäyksen alkaneen. He tahtovat estää verenvuodatusta ja
pakottavat Flessellesin tekemään uusia ehdotuksia kuvernöörille.
Nämä lähetit tulevat kaupungin nimessä pyytämään, että de Launay
lopettaisi ampumisen ja pelastaakseen kansalaisten, linnaväen ja oman
henkensä ottaisi linnan sisälle sata porvarikaartin miestä.
Matkallaan lähetit antavat tästä tiedon. Aloittamastansa yrityksestä
itsekin kauhuissansa, nähdessään kuolleita ja haavoittuneita
kannettavan paareilla, on kansa valmis kannattamaan tätä esitystä.
Jos kuvernööri suostuu puolinaiseen tappioon, niin se kyllä tyytyy
puolinaiseen voittoon.
Heidän tullessaan toiseen pihaan ammunta taukoo. Heitä viitataan
astumaan eteenpäin, ja he lähestyvät, jalat liukastuen veressä,
harppaillen ruumiiden yli, ojentaen kätensä haavoittuneille.
Heidän suojassaan kansa ryhmittyy. Ruumiit on viety pois, veri vain
on jäljellä, värittäen punaisilla suurilla läiskillä pihan kivityksen.
Linnan puolelta on herjetty ampumasta. Billot poistuu yrittääkseen
saada piirittäjätkin keskeyttämään toistaiseksi kaikki vihollisuudet.
Portilla hän tapaa Gonchonin aseitta, innostuneena heittäytyen
vaaraan, niin tyynenä kuin olisi haavoittumaton.
"No", kysyi hän Billotilta, "miten on lähetystön käynyt?"
"Se on tullut Bastiljiin", vastasi Billot. "Lopettakaa ampuminen."
"Se on tarpeetonta", sanoi Gonchon niin varmasti kuin olisi Jumala
antanut hänelle voiman lukea tulevaisuutta. "Ei hän suostu mihinkään."
"Vaikka ei suostuisikaan, niin kunnioittakaamme sotatapoja, koska
olemme sotilaiksi ryhtyneet."
"Olkoon niin", mukautui Gonchon.
Sitten hän kääntyi kahden rahvaanmiehen puoleen, jotka hänen
kerallaan näyttivät komentavan tätä suurta joukkoa.
"Mene, Elie, mene Hullin, kukaan ei saa nyt enää laukaista pyssyään."
Molemmat apulaisjohtajat riensivät täyttämään määräyksen, ja
vähitellen muskettien rätinä heikkeni, kunnes lopulta vaimeni
kokonaan.
Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus. Sitä käytettiin haavoittuneiden
hoitamiseen, joiden luku nyt jo nousi kolmeenkymmeneenviiteen tai
neljäänkymmeneen.
Tämän lepotovin aikana kuultiin kellon lyövän kaksi. Hyökkäys oli
alkanut puolelta päivin. Kaksi tuntia jo siis oli rynnistelty.
Billot oli palannut paikoilleen, ja nyt Gonchon seurasi häntä.
Hän silmäili levottomana ristikkoon päin; hänen kärsimättömyytensä
oli ilmeinen.
"Mikä teidän on?" kysyi häneltä Billot.
"Ellei Bastiljia valloiteta kahden tunnin kuluessa, on kaikki
hukassa", vastasi toinen.
"Kuinka niin?"