Bastiljin valloitus - 08

kyseli heiltä paremmalla menestyksellä.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "mitä uutta kuuluu Pariisiin?"
"Sitä, että kirotut pariisilaisenne tahtovat saada Neckerinsä",
vastasi muuan husaari, "ja ampuvat meitä kohden, ikäänkuin se asia
kuuluisi meihin."
"Saada Neckerin!" huudahti Billot. "Ovatko he siis menettäneet hänet?"
"Ovat kyllä, koska kuningas on erottanut hänet virasta."
"Kuningas erottanut Neckerin!" huudahti Billot kuin innostunut
kansanmies, joka kuulee puhuttavan pyhyyden häpäisemisestä. "Onko
kuningas erottanut tuon suuren miehen?"
"On kyllä, hyvä mies, ja tuo suuri mies on vielä päällepäätteeksi
matkalla Brysseliin."
"Silloin tästä tulee hauska juttu!" huusi Billot peloittavalla
äänellä, välittämättä vähääkään vaarasta, jonka alaiseksi hän voi
joutua ilmaistessaan kapinallisia mielipiteitään tällä tavoin
keskellä viittätoista tuhatta aseistettua kuningasmielistä.
Ja hän nousi jälleen Margotin selkään kiihoittaen sitä kovasti
käyttämällä kannuksiaan. Näin hän saapui kaupungin muurien luo.
Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki tulipalon
punerruksen. Pitkä liekkipylväs nousi etuvarustuksesta ilmaan. Itse
porttivarustus paloi.
Karjuva, raivoisa joukko, mukana naisia, jotka tapansa mukaan
uhkasivat ja huusivat äänekkäämmin kuin miehet, lietsoi tulta
heittämällä siihen lautoja, huonekaluja ja tullihuoneeseen kuuluvia
esineitä.
Maantiellä seisovat unkarilaiset ja saksalaiset sotilaat katselivat
kiväärit jalalla vähääkään liikkumatta.
Billot ei jäänyt palavan varustuksen luo, vaan kannusti Margotia
liekkeihin päin. Margot syöksyi uljaasti hehkuvan pätsin läpi. Mutta
tultuaan varustuksen toiselle puolelle täytyi Billotin seisahtua,
sillä keskikaupungilta virtasi suuri kansanjoukko etukaupunkia
kohden, toiset laulaen, toiset huutaen:
Aseisiin!
Billot näytti siltä, mitä hän olikin, kunnon maalaiselta, joka
asioissaan tuli Pariisiin. Ehkä hän liian kovaa huusi: "Pois tieltä!"
Mutta Pitou lausui hänen takanaan niin kohteliaasti: "Antakaa tietä!
Olkaa niin hyvä ja väistykää!" että toinen lause sovitti toisen. Ei
kukaan tahtonut estää Billotia menemästä asioitaan hoitamaan, vaan
jokainen jätti hänet rauhaan.
Margot oli saanut entiset voimansa. Tuli oli kyllä kärventänyt sen
karvoja; oudot huudot lisäksi kiihoittivat sitä. Billotin täytyi nyt
sitä hillitä, jotta se ei tallaisi jalkoihinsa niitä lukemattomia,
jotka olivat uteliaina keräytyneet oviensa edustalle, ja niitä yhtä
lukemattomia, jotka juoksivat tulliporttia kohden.
Billot eteni niin hyvin kuin voi, kääntäen Margotin milloin oikealle
milloin vasemmalle, kunnes saapui puistokadulle. Mutta siellä hänen
täytyi seisahtua. Suuri kulkue tuli Bastiljista päin astellen
Kalustusrakennusta kohden; nämähän kaksi kivisolmua siihen aikaan
liittivät vyönsä Pariisin kylkiin.
Tämä kulkue, joka täytti koko puistokadun, seurasi paareja, joilla
oli kaksi kuvapatsasta; toinen oli verhottu suruharsoon, toisen
päässä oli kukkaseppele.
Harsoon verhottu esitti Neckeriä, ministeriä, joka ei ollut
joutunut epäsuosioon, mutta yhtäkaikki saanut eronsa. Toinen,
kukilla koristettu, esitti Orleansin herttuaa, joka oli hovissa
julkisesti puolustanut geneveläistä talousneroa. Billot tiedusteli,
mitä tämä kulkue merkitsi, ja sai kuulla, että kansa osoitti täten
kunnioitustaan Neckerille ja hänen herttualliselle puolustajalleen.
Billot oli syntynyt maakunnassa, missä Orleansin herttuan nimeä
oli kunnioitettu puolitoista vuosisataa. Hän kuului salaiseen
filosofiseen seuraan ja piti siis Neckeriä sekä suurena
rahaministerinä että ihmiskunnan apostolina.
Tämä saattoi Billotin ihan haltioihinsa. Hän hyppäsi hevosensa
selästä tietämättä oikeastaan, mitä teki, ja huutaen: "Eläköön
Orleansin herttua! Eläköön Necker!" liittyi joukkoon.
Kun kerran on liittynyt suureen joukkoon, katoo yksilöllinen vapaus.
Tietäähän jokainen, että ihminen silloin menettää määräämisvallan,
tahtoo samaa kuin joukko ja tekee niinkuin se tekee. Billotin oli
sitä helpompi lyöttäytyä mukaan, kun hän oli sen etupäässä eikä
hännässä.
Joukko huusi täyttä kurkkua: Eläköön Necker! Alas ulkomaalaiset
sotilaat! Pois ulkomaalaiset joukot!
Billot liitti vahvan äänensä toisten huutoihin.
Olkoon etevämmyys millainen tahansa, suuri joukko antaa sille arvon.
Pariisin etukaupunkilaiset, joilla oli nälän vaimentamat tai viinin
sortamat, käheät ja heikot äänet, ihailivat Billotin täyttä, raikasta
ja sointuvaa ääntä ja antoivat hänelle tilaa. Senvuoksi Billot
tyrkkimättä, liikoja lykkimättä tai joutumatta puristukseen pääsi
paarien luokse asti.
Muutaman minuutin päästä muuan kantaja, jonka innostus ei
vastannutkaan hänen voimiaan, jätti hänelle paikkansa.
Niinkuin huomaamme, oli Billot edistynyt hyvin joutuisasti.
Edellisenä päivänä hän oli ollut vain tohtori Gilbertin kirjoitusten
levittäjänä; nyt hän oli ministeri Neckerin ja Orleansin herttuan
maineen kohottajana.
Mutta heti kun hän oli päässyt etupäähän heräsi hänessä eräs ajatus:
Minne Pitou oli joutunut? Miten oli käynyt Margotin?
Paareja kantaessaan Billot katsahti taakseen, ja kulkuetta
valaisevien soihtujen ja ikkunoista riippuvien lyhtyjen valossa hän
näki keskellä kulkuetta jonkinmoisen liikkuvan röykkiön, viisi tai
kuusi huutavaa ja huitovaa miestä. Keskellä huutoja ja huitomista
erotti selvästi Pitoun äänen ja liikkeet.
Pitou teki voitavansa puolustaakseen Margotia, mutta siitä huolimatta
hevonen vallattiin. Margotin selässä ei enää ollut vain Billotia
ja Pitouta, joka paino jo oli ollut kylliksi eläinraukalla. Sen
kannettavaksi kasautuivat kaikki, jotka siinä pysyivät, sen selässä,
lautasilla ja kaulalla.
Margot muistutti yön hämärässä, joka muuttaa kaikki satumaiseksi,
norsua, joka metsästäjineen lähtee ajamaan tiikereitä. Sen leveässä
selässä istui viisi tai kuusi hurjaa miestä, jotka karjuivat: Eläköön
Necker! Eläköön Orleansin herttua! Alas ulkomaalaiset!
Siihen Pitou vastasi:
"Te tapatte Margotin!"
Huumaus oli yleinen.
Billot aikoi ensin mennä auttamaan Pitouta ja Margotia, mutta sitten
tuli ajatelleeksi, että jos hän hetkeksikään luovuttaisi paarien
kantamisen, ei hän enää uudelleen saisi paikkaansa. Ja sitten hän
tuumi, että kun kerran ukko Lefranc oli pannut sen ehdon, että Margot
vaihdettiin Cadetiin, kuului Margot hänelle, ja käyköön kuinka
tahansa Margotille, ei se ollut muuta kuin kolmen tai neljänsadan
livren vahinko, ja Billot oli siksi rikas, että voi uhrata kolme tai
neljäsataa livreä isänmaan hyväksi.
Tällä välin kulkue yhä eteni. Se oli kääntynyt oikealle ja joutunut
Montmartre-kadun kautta Voittotorille asti. Palais-Royalin luo
tultaessa esti sitä etenemästä suuri kansanjoukko, jolla oli vihreät
lehvät hatuissaan ja joka huusi: Aseisiin!
Nyt oli päästävä toisistaan selville? Olivatko Vivienne-kadun
täyttäneet ihmiset ystäviä vai vihollisia? Vihreä oli Artoisin
kreivin väri. Miksi heillä oli vihreä tunnus hatussaan?
Hetkisen neuvottelun jälkeen selvisi kaikki. Kuultuaan Neckerin
erottamisesta oli muuan nuori mies lähtenyt Foy-kahvilasta, noussut
pöydälle, vetänyt pistoolin esiin ja huutanut: Aseisiin! Tämä huudon
kuullessaan olivat kaikki kävelijät liittyneet häneen huutaen:
Aseisiin!
Olemme jo kertoneet, että kaikki ulkomaalaiset rykmentit oli koottu
Pariisin ympärille. Olisi luullut itävaltalaisten hyökkäävän
kaupunkiin. Näiden rykmenttien nimetkin raivostuttivat pariisilaisia.
Ne olivat: Reinach, Salis-Samade, Diesbach, Esterhazy ja Römer.
Kun vain mainitsikin heidän nimensä, ymmärsi kansa heti, että
puhuttiin vihollisista. Nuori mies mainitsi nuo nimet ja ilmoitti,
että sveitsiläiset olivat leiriytyneet Champs-Elyséesille, mukanaan
neljä kanuunaa, että niiden samana iltana piti tulla Pariisiin
Lambesqin herttuan ratsumiesten karauttaessa heidän edellään. Hän
ehdotti hattumerkkiä, joka eroaisi heidän merkistään, otti lehvän
kastanjapuusta ja kiinnitti sen hattuunsa. Heti kaikki matkivat
häntä. Kolmetuhatta ihmistä oli kymmenessä minuutissa taittanut oksat
Palais-Royalin puista.
Aamulla ei kukaan tuntenut tämän miehen nimeä; illalla se oli
jokaisen suussa.
Tämän nuoren miehen nimi oli Camille Desmoulins.
Mielipiteet yhtyivät; liityttiin toisiinsa. Sitten kulkue jatkoi
matkaansa.
Tämän pysähdyksen aikana, jolloin uteliaat eivät voineet nähdä mitä
tapahtui, vaikka olisivat varpailleenkin nousseet, kiipesivät he
Margotin päälle, nousivat sen selkään, riippuivat sen kaulassa,
roikkuivat sen jalustimista; liikkeelle lähdettäessä oli sellainen
taakka eläinparalla kannettavanaan, että se suorastaan lyyhistyi sen
alla.
Richelieu-kadun kulmassa Billot katsoi taakseen; Margot oli kadonnut.
Hän huokasi ajatellen eläinraukan kohtaloa; sitten hän kokosi
kaikki äänivaransa ja huusi kolme kertaa Pitoun nimen, samoin kuin
roomalaiset tekivät omaistensa hautajaisissa. Hän oli joukon keskeltä
kuulevinaan äänen, joka vastasi hänen huutoonsa. Mutta tämä huuto
hukkui siihen meluun, joka syntyi kansanjoukon päästäessä milloin
uhkaavia, milloin riemuitsevia huutoja.
Kulkue eteni yhä.
Kaikki kaupat oli suljettu, mutta ikkunat olivat auki, ja niistä
kaikui rohkaisevia lauseita, jotka yhä kiihoittivat rivejä.
Tällä tavoin tultiin Vendôme-torille. Mutta siellä pidätti kulkueen
odottamaton este.
Niinkuin hirret, joita vuolas virta kuljettaa, kohdatessaan sillan
ponnahtavat taaksepäin töykkien jäljestä tulevia, niin kohtasi kansan
armeija nyt Vendôme-torille osaston kuninkaalliseen saksalaiseen
armeijaan kuuluvia sotilaita.
Nämä ulkomaalaiset sotilaat olivat rakuunoita. Kun he näkivät
hyökylaineen saapuvan pitkin Saint-Honoré-katua ja alkavan tulvehtia
Vendôme-torille, päästivät he viisi tuntia levottomina odottaneiden
hevostensa ohjakset valloilleen ja hyökkäsivät täyttä karkua kansaa
vastaan.
Paarien kantajat joutuivat ensimmäisen hyökkäyksen uhreiksi, ja
kaatuivat taakkansa alle. Muuan savoijilainen, joka asteli Billotin
edessä, nousi ensimmäiseksi, otti maasta Orleansin herttuan kuvan ja
kiinnittäen sen kepin nenään nosti sen korkealle huutaen: "Eläköön
Orleansin herttua!" -- jota hän koskaan ei ollut nähnytkään, tai:
"Eläköön Necker!" -- jota hän ei tuntenutkaan.
Billot aikoi tehdä Neckerin kuvalle samoin, kun toinen ennätti ennen
häntä. Muuan nuori neljän- tai viidenkolmatta vanha, niin hienosti
puettu herrasmies, että hän varsin hyvin ansaitsi keikarin nimen,
oli silmillään seurannut paareja, mikä hänelle olikin helpompaa kuin
Billotille, joka niitä sai kantaa, ja heti kun kuva putosi, hyökkäsi
hän ottamaan sen.
Maanviljelijä etsi siis turhaan sitä maasta. Neckerin kuva oli jo
eräänlaatuisen pistimen nenässä ja asettuen herttuan kuvan viereen
kokosi ympärilleen suuren osan kulkuetta.
Äkkiä valaisi leimahdus torin. Samassa kuului pamaus; kuulat
vinkuivat. Jokin raskas esine osui Billotin otsaan; hän kaatui ja
luuli ensin kuolevansa. Mutta kun hän ei mennyt tainnoksiin eikä,
lukuunottamatta kovaa kivistystä otsassaan, tuntenut tuskaa, käsitti
hän pian, että hän oli vain haavoittunut, ja päästäkseen selville
haavansa laadusta nosti kätensä otsalleen ja huomasi saaneensa vain
naarmun ja kätensä olevan täynnä verta.
Nuori mies, joka oli ennen Billotia siepannut kuvan, sai kuulan
keskelle rintaansa. Vuotanut veri olikin hänen vertaan. Isku, jonka
Billot oli tuntenut, olikin johtunut siitä, että Neckerin kuva oli
menettänyt tasapainonsa ja pudonnut hänen päähänsä.
Billot karjaisi puolittain kauhusta, puolittain raivosta. Hän siirtyi
loitommaksi nuoresta miehestä, joka vääntelehti kuolemantuskissa.
Ympärillä olevat väistyivät samoin kuin hänkin, ja Billotin huudon
kertasi joukko; se levisi kuin hautausvalitus, kunnes saavutti
Saint-Honoré-kadun etäisimmät parvet.
Tämä huuto oli uusi kapinallisuuden ilmaisu. Uusi laukaus kuului,
ja heti tuli joukkoon syviä vakoja, ilmaisten, minne kuulat olivat
osuneet.
Vimmastus valtasi Billotin, ja ensimmäisen hetken kiihkossa hän
sieppasi kuvan, jonka kasvot olivat veriset, nosti sen korkealle
päänsä yläpuolelle ja päästi miehekkäällä äänellään uhkauksia,
vaikkakin se vaara oli ilmeinen, että hän voisi saada kuulan
rintaansa samoin kuin nuorimieskin, jonka ruumis virui hänen
jalkojensa juuressa.
Mutta samassa laskeutui voimakas ja leveä käsi maanviljelijän
olkapäälle ja painoi sellaisella voimalla, että hänen oli pakko
notkistaa polvensa. Billot aikoi päästä vapaaksi tästä puristuksesta,
kun toinen yhtä vankka käsi painui hänen toiselle olkapäälleen. Hän
kääntyi karjaisten nähdäkseen, millaisen vastustajan kanssa hän oli
tekemisissä. "Pitou!" huudahti hän.
"Niin olen", vastasi Pitou, "kumartukaahan hiukan niin saatte nähdä."
Ja voimiaan ponnistaen sai Pitou vastustelevan maanviljelijän
lyyhistymään.
Tuskin hän oli saanut Billotin painamaan kasvonsa maata vasten, kun
taaskin kajahti yhteislaukaus. Savoijilainen, joka kantoi herttuan
kuvaa, horjahti vuorostaan, sillä hän oli saanut luodin reiteensä.
Sitten kuului kavioiden kapsetta kivitykseltä. Rakuunat hyökkäsivät
uudelleen. Hurjistunut ja raivoisa hevonen, kuin Ilmestyskirjan peto,
ravasi onnettoman savoijilaisen yli, joka tunsi kylmän peitsen osuvan
rintaansa. Hän kaatui Billotin ja Pitoun päälle.
Myrsky kiiti kadun päähän asti; siellä se seisahtui jätettyään
taaksensa kauhua ja kuolemaa! Ruumiita vain oli jäänyt kivitykselle.
Kaikki pakenivat sivukaduille. Ikkunat suljettiin. Peloittava
hiljaisuus seurasi innostuneita huutoja ja raivon karjuntaa.
Billot odotti hetkisen, varovaisen Pitoun yhä pidätellessä häntä. Kun
vaara oli loitonnut melun ohella, nousi hän polvilleen, jotavastoin
Pitou, samoin kuin hirvet piilopaikassaan, alkoi kuulostella.
"No, Billot", sanoi Pitou, "taisitte olla oikeassa; me tulimme
todellakin parahiksi."
"Autahan minua."
"Millä tavoin? Pakenemaanko!"
"Ei. Tuo nuori keikari näyttää kuolleen, mutta savoijilainen tuntuu
vain pyörtyneen. Auta minua nostamaan hänet selkääni. Emmehän voi
jättää häntä tänne, jotta nuo saksalaiset saavat hänet surmata."
Billotin sanat osuivat suoraan Pitoun sydämeen. Hän ei voinut vastata
mitään, ei muuta kuin totella. Hän otti tajuttoman ja verta vuotavan
savoijilaisen ja nosti hänet kuin säkin rotevan isännän selkään, joka
nähdessään Saint-Honoré-kadun olevan ainakin näennäisesti tyhjän,
läksi Pitoun seurassa astelemaan Palais-Royalia kohden.


XI
HEINÄKUUN 13 JA 14 PÄIVÄN VÄLINEN YÖ

Billotista ja Pitousta oli katu ensin näyttänyt tyhjältä, sillä
takaa-ajavat rakuunat olivat kääntyneet Saint-Honorén kauppahallille
päin ja menneet Louis-le Grand- ja Gaillon-kaduille. Mutta mitä
pitemmälle Billot pääsi Palais-Royalia kohden mutisten vaistomaisesti
puoliääneen koston sanoja, sitä enemmän ilmestyi miehiä katujen
kulmiin, puistokujien päihin, porttien suihin; vaiti ja kauhuissaan
nämä ensin katselivat ympärilleen, mutta kun he näkivät rakuunain
poistuneen, seurasivat he tätä synkkää kulkuetta, lausuen ensin
puoliääneen ja sitten yhä kovempaa ja viimein täyteen ääneen huutaen:
Kostoa! Kostoa!
Pitou asteli maanviljelijän jäljestä, kädessään savoijilaisen hattu.
Tämä synkkä ja peloittava kulkue saapui viimein Palais-Royal-torille,
missä suuri kansajoukko vimmoissaan piti neuvottelua, pyytäen
ranskalaisia sotilaita avukseen ulkomaalaisia vastaan.
"Mitä nämä univormupukuiset miehet ovat?" kysyi Billot tullessaan
komppanian eteen, joka seisoi kiväärit jalalla Palais-Royal-torilla
palatsin suurella portilta Chartres-kadulle asti.
"Ne kuuluvat ranskalaiseen kaartiin!" huusivat useat.
"Vai niin!" -- sanoi Billot lähestyen heitä ja näyttäen
savoijilaista, joka ei enää ollut muuta kuin ruumis. "Vai niin, te
olette ranskalaisia ja sallitte saksalaisten surmata meitä!"
Kaartilaiset astuivat vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
"Surmata!" mutisivat muutamat rivissä seisovat.
"Niin, surmata. He ovat surmanneet tämän ja monta muuta."
"Kuka sen on tehnyt?"
"Kuninkaalliset saksalaiset rakuunat. Ettekö kuulleet huutoja,
laukauksia, kavioiden kopsetta?"
"Kyllä kuulimme!" huusi pari kolme sataa miestä. "Vendôme-torilla
surmattiin ihmisiä."
"Ja, tuhannen tulimmaista, te kuulutte samaan kansaan!" huusi Billot
kääntyen sotilaiden puoleen. "Te olette siis raukkoja, kun sallitte
surmata veljiänne."
"Raukkoja!" mutisi muutama rivissä seisova.
"Niin... raukkoja! Sen sanoin ja sen sanon kerran vielä."
"Vai niin", jatkoi Billot astuen pari kolme askelta niitä kohden,
jotka olivat uhkaavalla tavalla huudahtaneet, "aiotte kai surmata
minut todistaaksenne, ettette ole raukkoja?"
"Jo riittää!... Jo riittää..." sanoi eräs sotilas. "Te olette
urhoollinen mies. Mutta te olette porvari ja voitte tehdä mitä
haluatte. Mutta sotilas on sotilas, ja vala sitoo häntä."
"Ja siis", huudahti Billot, "jos teitä käskettäisiin ampumaan meitä,
meitä aseettomia, niin tekisitte sen, te Fontenayn sankareitten
seuraajat, jotka tarjositte englantilaisille etua laukaista ensiksi!"
"Minä en ampuisi", sanoi eräs sotilas.
"En minäkään, en minäkään", vakuuttivat useat.
"Estäkää siis toisiakin tekemästä sitä", vaati Billot. "Kun annatte
saksalaisten surmata meitä, on se samaa kuin itse tappaisitte."
"Rakuunat! Rakuunat!" huusi monta ääntä, samalla kun torille
kokoontunut kansa alkoi väistyä Richelieu-kadulle päin. Ja etäältä
kuului yhä lähenevää ratsuväen hevosten töminää.
"Aseisiin! Aseisiin!" huusivat pakenevat.
"Tuhat tulimmaista!" koveni Billot, heittäen maahan savoijilaisen
ruumiin, jota hän siihen asti oli kantanut, "antakaa meille edes
kiväärinne, ellette itse tahdo niitä käyttää."
"Hitto vieköön, käytämme kyllä!" innostui sotilas, jonka puoleen
Billot oli kääntynyt siepaten maanviljelijän kädestä kiväärin,
jonka tämä jo oli temmannut itselleen. "Hei, patruunat esille, ja
jos itävaltalaiset hiiskuvat sanankaan näille kunnon miehille, niin
saavat nähdä."
"Niin, niin, he saavat nähdä", huusivat sotilaat tarttuen
laukkuihinsa ja siepaten niistä patruunia valmiiksi hampaisiinsa.
"Kirottua", sanoi Billot polkien jalkaansa, "etten muistanut ottaa
metsästysluikkuani. Mutta kai joku noista itävaltalaisista roistoista
heittää henkensä, ja minä otan hänen pyssynsä."
"Sitä odottaessanne", virkkoi muuan ääni, "ottakaa tämä karbiini, se
on panostettu."
Ja tuntematon mies pisti komean ratsupyssyn Billotin käteen.
Samassa hetkessä rakuunat hyökkäsivät torille, syytäen tieltään
ihmisiä ja lyöden miekoillaan jokaista, johon vain osasivat.
Upseeri, joka komensi ranskalaisia kaartilaisia, astui pari askelta
eteenpäin.
"Seis, herrat rakuunat", huusi hän. "Seis! Seis!"
Joko rakuunat eivät kuulleet tätä huutoa tai eivät tahtoneet kuulla,
tai vauhti oli niin kova, etteivät voineet pysähtyä: he kääntyivät
torin oikealle puolelle ja kaatoivat erään vaimon ja vanhuksen, jotka
katosivat hevosten jalkoihin.
"Ampukaa siis, ampukaa!" huusi Billot.
Kun Billot oli upseerin vieressä, saattoi luulla upseerin näin
komentavan. Kaartilaiset nostivat kiväärinsä ja laukaisivat, jolloin
rakuunain hyökkäys heti pysähtyi.
"Mitä, herrat kaartilaiset", sanoi saksalainen upseeri astuen
hajaantuneen komppaniansa eteen, "tiedättekö, että ammutte meitä?"
"Totta kai me sen tiedämme!" vastasi Billot ja ampui tähdäten
upseeriin, joka kaatui.
Silloin kaartilaiset laukaisivat toisen kerran. Saksalaiset
huomasivat nyt joutuneensa tekemisiin hyökkäykseen valmiina
olevien sotilaiden eikä porvareiden kanssa, jotka lähtivät pakoon
heti kun miekalla iskettiin; he käänsivät ratsunsa ja palasivat
Vendôme-torille. Katsojat päästivät sellaisen riemuhuudon, että
monet hevoset pillastuivat ja murskasivat päänsä suljettuihin
ikkunaluukkuihin.
"Eläköön ranskalainen kaarti!" huusi kansa.
"Eläkööt isänmaan sotilaat!" huusi Billot.
"Kiitos", vastasivat nämä; "olemme saaneet nyt tulikasteemme."
"Niin minäkin", sanoi Pitou.
"Entä sitten?" kysyi Billot.
"Entäkö sitten! Ei se minun mielestäni olekaan niin kamalaa kuin
kuvittelin."
"Mutta nyt", sanoi Billot, joka oli joutunut tarkastamaan karbiinia
ja huomannut sen oivalliseksi aseeksi, "kenen onkaan tämä pyssy?"
"Minun isäntäni", sanoi sama ääni, joka oli aikaisemmin puhunut hänen
takanaan. "Mutta isäntäni mielestä te käytätte sitä niin hyvin, ettei
hän tahdo ottaa sitä takaisin."
Billot kääntyi ja tunsi Orleansin herttuan metsästyspalvelijan asun.
"Ja missä isäntäsi on?" kysyi hän.
Metsästyspalvelija osoitti muuatta ikkunaa, jonka raollaan olevien
luukkujen takaa herttua oli tarkkaillut tapausten kulkua.
"Isäntäsi on siis meidän puolellamme?" kysyi Billot.
"Hän on kaikesta sydämestään ja sielustaan kansan puolella", vastasi
mies.
"Siinä tapauksessa eläköön kerran vielä Orleansin herttua!" huusi
Billot. "Ystävät, Orleansin herttua on meidän puolellamme, eläköön
herttua!"
Ja hän viittasi ikkunaan, jonka luukkujen takana herttua seisoi.
Silloin luukut aukenivat kokonaan, ja herttua kumarsi kolme kertaa.
Sitten luukut jälleen sulkeutuivat.
Vaikka tämä näky olikin lyhyt, kohotti se innostuksen korkeimmilleen.
"Eläköön Orleansin herttua!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.
"Murtautukaamme asekauppiaitten myymälöihin", huusi muuan ääni
joukosta.
"Menkäämme Invalidi-hotelliin!" [Invalidi-hotellissa valtio elätti
rammoiksi tulleita sotilaita. _Suom._] huusi eräät vanhat sotilaat,
"Sombreuilillä on kaksikymmentä tuhatta kivääriä."
"Invalidi-hotelliin!"
"Kaupungintalolle!" huusivat useat. "Kauppiaiden esimiehellä
Flessellesillä on kaartin asevaraston avaimet; hän antaa ne meille."
"Kaupungintalolle", huusi yhä isompi ryhmä.
Ja kaikki läksivät niihin kolmeen eri suuntaan, joista oli puhuttu.
Tällä välin rakuunat olivat kerääntyneet parooni de Bezenvalin ja
Lambesqin herttuan luo Ludvig XV:n torille.
Tätä eivät tienneet Billot ja Pitou, jotka eivät olleet seuranneet
mitään ryhmää, vaan jääneet melkein kahden kesken Palais-Royalin
torille.
"No, rakas herra Billot, minne me menemme, sanokaahan?" kysyi Pitou.
"Kyllähän mieleni tekisi seurata noita kunnon miehiä", tuumi Billot.
"Ei suinkaan asekauppiaitten luo, koska minulla on oivallinen
karbiini, vaan Invalidi-hotelliin tai Kaupungintalolle. Mutta koska
en ole tullut Pariisiin tappelemaan, vaan ottamaan selkoa tohtori
Gilbertin osoitteesta, pitäisi minun kai mennä Louis le Grandin
opistoon, missä hänen poikansa on, voidakseni tohtorin tavattuani
kokonaan heittäytyä tähän metakkaan."
Ja maanviljelijän silmät leimusivat.
"Siis ensin kouluun, se on loogillisinta", sanoi Pitou, "koska olemme
tulleet Pariisiin sitä varten."
"Ota siis kivääri, miekka tai mikä ase tahansa joltakulta noista
maassa makaavilta joutilailta", sanoi Billot osoittaen viittä kuutta
rakuunaa, jotka viruivat maassa, "ja lähtekäämme sitten opistolle."
"Mutta eiväthän nuo aseet ole minun omiani", sanoi Pitou.
"Kenenkä ne siis ovat?" kysyi Billot.
"Nehän ovat kuninkaan."
"Ne ovat kansan", sanoi Billot.
Kun Pitou oli saanut tällaisen selityksen maanviljelijältä, jonka
hän tiesi niin rehelliseksi, ettei hän tekisi kellekään vääryyttä,
uskalsi hän hyvin varovasti lähestyä lähinnä olevaa rakuunaa. Ja
varmistuttuaan siitä, että mies oli ihan hengetön, hän otti miekan,
kiväärin ja patruunalaukun.
Pitoun olisi tehnyt mieli ottaa kypärikin, mutta kun hän ei ollut
varma siitä, ulottuiko Billotin selitys puolustusaseisiinkin eikä
vain hyökkäysvälineihin, jätti hän sen tekemättä.
Mutta kootessaan itselleen aseita hän samalla kuunteli
Vendôme-torille päin.
"Ooho", sanoi hän, "minä luulen kuninkaallisten saksalaisten
palaavan."
Todellakin kuului hitaasti lähenevän ratsuväen kavioiden kopsetta.
Pitou kumartui katsomaan Regence-kahvilan nurkan takaa ja näki
Saint-Honorén kauppahallin kohdalla patrulliryhmän, joka lähestyi
kiväärit ojossa.
"Pian, pian pois", sanoi Pitou, "he palaavat."
Billot katsahti ympärilleen nähdäkseen, voisiko ryhtyä vastarintaan.
Tori oli melkein autio.
"Pois tosiaan täältä", päätti hän.
Ja hän kiirehti Chartres-kadulle, kintereillään Pitou, joka olan yli
kiinnitettävän miekankannattimen käyttöä tuntematta laahasi mahtavaa
säiläänsä vain vyössään pitkin katukiveystä.
"Tuhannen pentelettä", noitui Billot, "sinähän näytät
rautakauppiaalta. Ripustappas kuntoon se viikatteesi."
"Mihin?" kysyi Pitou.
"Ka, lempo, tähän!" selitti Billot.
Ja häh kiinnitti paikalleen Pitoun miekanhankkiluksen, jolloin toinen
pääsi astelemaan niin nopeasti, ettei mitenkään olisi sitä vauhtia
saanut ilman tuollaista apukeinoa.
Seikkailuitta he pääsivät Ludvig XV:n torille asti. Mutta
siellä Billot ja Pitou kohtasivat sen joukon, joka oli pyrkinyt
Invalidi-hotelliin ja tavannut esteen.
"Mitä täällä on?" kysyi Billot.
"Ei pääse Ludvig XV:n sillan yli."
"Entä rantakatua myöten?"
"Ei sitäkään kautta."
"Champs-Elyséesin poikki sitten."
"Ei sieltäkään."
"Pyörtäkäämme siis takaisin ja menkäämme Tuileriein sillan poikki."
Ehdotus oli perin yksinkertainen, ja koko joukko seurasi Billotia,
valmiina käyttämään tätä tietä. Mutta heidän päästyään puolimatkaan
Tuileriein puistolle päin näkyi välkkyviä miekkoja. Osasto rakuunoita
oli sulkenut rantakadun.
"Noita kirottuja on kaikkialla!" mutisi maanviljelijä.
"Minäpä luulen, että olemme joutuneet ansaan", arveli Pitou.
"Joutavia", sanoi Billot. "Ei viittä kuutta tuhatta miestä voida
ottaa vangiksi, ja meitä on ainakin sen verran."
Rantakadulla olevat rakuunat lähestyivät hitaasti, totta kyllä, mutta
lähestyivät yhtäkaikki.
"Jäljelle jää Royale-katu", sanoi Billot. "Menkäämme sitä tietä,
Pitou."
Mutta sotilasrivi sulki tien Porte-Saint-Honorén kohdalla.
"Voitpa todellakin olla oikeassa, Pitou ystäväiseni", myönsi nyt
Billot.
"Hm!" äännähti vain Pitou.
Mutta tämä yksi ainoa äänne ilmaisi selvästi, kuinka pahoillaan Pitou
oli siitä, ettei ollut erehtynyt.
Huudoilla ja kirouksilla joukko ilmaisi selvästi, että se oli yhtä
tyytymätön kuin Pitoukin tähän asian käänteeseen.
Taitavalla asettelulla oli Lambesqin herttua saanut saarrokseen viisi
tai kuusi tuhatta uteliasta ja kapinallista, sulkemalla Ludvig XV:n
sillan, rantakadut, Champs-Elyséesin, Royale- ja Feuillants-kadut.
Hän oli pyydystänyt heidät suuren rautaisen kaaren sisään; sen
jänteenä olivat Tuileriein puiston muurit, joiden yli oli vaikea
kavuta, ja Pont-Tournantin ristikkoportti, jota oli melkein mahdoton
murtaa.
Billot punnitsi tilannetta: se ei ollut suotuisa. Mutta ollen tyyni,
kylmäverinen ja vaaroissa neuvokas mies, hän katsahti ympärilleen ja
sanoi Pitoulle, huomatessaan röykkiön hirsiä joen partaalla:
"Olen keksinyt keinon. Tule tänne."
Pitou seurasi Billotia kysymättäkään, mitä hän aikoi.
Maanviljelijä meni hirsien luo, tarttui erääseen ja sanoi Pitoulle
vain: "Autahan minua."
Pitou tyytyi äänettömänä antamaan apunsa. Vähät hän utelusta välitti,
sillä hän luotti niin ehdottomasti isäntäänsä, että olisi tämän
kanssa mennyt vaikka helvettiin, huomauttamattakaan, että portaat
tuntuivat hänestä varsin pitkiltä ja luola syvältä.
Ukko Billot oli tarttunut hirren toiseen päähän, Pitou kävi käsiksi
toiseen.
Kaksistaan he saapuivat rantakadulle kantaen taakkaa, joka olisi
ollut kuudelle tavalliselle miehelle liian raskas.
Joukko ihailee aina voimaa. Ja vaikka sillä oli kova kiire, väistyi
se antaakseen Billotille ja Pitoulle tietä.
Kun sitten alettiin ymmärtää, että tämä toiminta voisi hyödyttää
kaikkia, kulki pari kolme miestä edellä huutaen: "Pois tieltä, pois
tieltä!"
"Sanokaahan, isäntä", lausui Pitou kolmisenkymmentä askelta
kuljettuaan, "onko meillä pitkäkin matka?"
"Me menemme Tuileriein ristikkoportille."
"Ohoo!" sanoi joukko alkaessaan täydesti oivaltaa, mistä oli puhe.