Bastiljin valloitus - 07

kainalossaan. "Ja sanokaahan, missä tuo verraton poika on?"
"Olin huomaavinani hänen istuvan pihalla. Menkää ottamaan häneltä
kirja, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa."
"Pahaa, me! Ettehän te, herra Billot laisinkaan tunne meitä! Me emme
tahto tehdä pahaa kärpäsellekään."
Ja he lähestyivät paikkaa, joka oli heille mainittu. He näkivät
Pitoun, joka pituutensa vuoksi näytti peloittavammalta kuin hän
olikaan. Arvellen silloin, että molemmat poliisit tarvitsisivat
hänen apuaan saadakseen nuoren miehen vangiksi, riisui päällysmies
viitan yltään, kääri siihen laatikon ja kätki erääseen nurkkaan
lähettyvilleen.
Mutta Catherine oli kuunnellut painaen korvansa oveen ja epäselvästi
erottanut sanat: _kirja, tohtori_ ja _Pitou_. Kun hän siis huomasi
odottamansa myrskyn puhkeavan, oli hän koettanut lieventää sen
tuhoa. Silloin hän oli kuiskannut Pitoulle, että tämän piti sanoa
kirjaa omakseen. Olemme kertoneet, mitä tapahtui, miten Pitoun kädet
sidottiin, miten päällysmies ja hänen apulaisensa kytkivät Pitoun
kiinni ja miten Catherine vapautti hänet käyttäen hyväkseen sitä
aikaa, jolloin poliisit läksivät etsimään pöytää ja tummapukuinen
mies viittaansa ja laatikkoa. Olemme niinikään kertoneet, kuinka
Pitou pakeni hypäten aidan yli, mutta emme ole kertoneet, miten
tummapukuinen mies ovelana miehenä käytti hyväkseen tätä pakoa.
Kun poliisitarkastaja oli suorittanut hänelle määrätyt tehtävät,
tarjosi Pitoun pako hänelle ja hänen apulaisilleen oivallisen
pakotilaisuuden.
Tummapukuinen mies ei mitenkään voinut toivoa saavansa Pitouta
kiinni, mutta hän kiihotti apulaisiaan sekä esimerkeillä että
sanoilla. Kun hän näki heidän juoksevan poikki apilaniittyjen ja
viljapeltojen, olisi luullut heitä Pitoun verivihollisiksi, vaikka he
sydämessään siunasivatkin tämän pitkiä sääriä.
Heti kun Pitou oli kadonnut metsään ja hekin olivat päässeet sen
suojaan, seisahtuivat he erään pensaan taakse. Juoksuretkellä oli
heihin liittynyt kaksi muuta apulaista, jotka olivat lymyilleet talon
läheisyydessä ollakseen päällikön käskystä valmiit rientämään apuun.
"Toden totta", sanoi päällysmies, "olipa onni, että tuolla nuorella
miehellä oli kirja eikä laatikkoa. Meidän olisi muutoin ollut pakko
tavoittaa häntä kiinni kievarinratsuilla. Hitto vieköön, sillä
miehellä ei olekaan ihmisen sääriä, vaan hirven jäntereet."
"Se on totta", myönsi eräs poliisi, "mutta hänellä ei ollut
laatikkoa, vaan se on teillä, eikö olekin, herra Pas-de-Loup?"
"Niin on, ja tässä se on", sanoi mies, jonka nimen ensi kertaa
kuulimme. Tämä ei ollut hänen oikea nimensä, vaan lisänimi, jonka hän
oli saanut astuntansa kepeyden ja hiiviskeleväisyyden vuoksi.
"Meillä on siis oikeus saada luvattu palkinto."
"Kas tässä", sanoi päällysmies ottaen taskustaan neljä kultarahaa ja
ojentaen ne apulaisilleen tekemättä mitään erotusta niiden välillä,
jotka olivat toimineet, ja niiden, jotka olivat vain odottaneet.
"Eläköön herra luutnantti!" huusivat poliisit.
"Te huudatte syyttä suotta; eläköön herra luutnantti!" sanoi
Pas-de-Loup. "Kun huutaa, pitää tietää, mitä huutaa. Herra luutnantti
ei suorita palkkiota."
"Vaan kuka?"
"Eräs hänen ystäviänsä tai ystävättäriänsä, en tiedä tarkoin, joka
tahtoo pysyä tuntemattomana."
"Voinpa lyödä vetoa siitä, että hän on sama, joka saa laatikon",
virkahti toinen apuri.
"Ringoulot, ystäväiseni", myönsi tummapukuinen mies, "olenhan aina
sanonut, että sinulla on terävä arvostelukyky. Mutta odottaessamme
tämän arvostelukyvyn kehittyvän ja kantavan hedelmiä on kai meidän
parasta lähteä liikkeelle. Tuon kirotun isännän kanssa ei ole hyvä
olla tekemisissä, ja kun hän huomaa laatikon kadonneen, voi hän
usuttaa kintereillemme renkinsä, ja ne ovat sellaisia miehiä, että
voivat käyttää pyssyä yhtä hyvin kuin paras hänen majesteettinsa
henkivartiostolainen."
Tämä oli kai enemmistön mielipide, sillä nämä viisi poliisia
jatkoivat matkaansa pitkin metsän reunaa pysyäkseen piilossa ja
joutuivat kolmen neljännespenikulman päässä maantielle.
Tämä varovaisuus olikin tarpeen, sillä heti kun Catherine oli nähnyt
tumman miehen ja poliisin lähtevän ajamaan takaa Pitouta, jonka
nopeuteen nuori tyttö luotti, arvaten hänen pääsevän pakoon, ellei
jotakin odottamatonta tapahtuisi, huusi hän oven avaajiksi renkejä,
jotka kyllä olivat huomanneet jotakin merkillistä olleen tekeillä,
vaikka eivät tienneetkään mitä se oli.
Miehet kiiruhtivat noudattamaan käskyä, ja heti kun Catherine oli
vapaana, riensi hän pelastamaan isänsä.
Billot näytti olevan mietteissään. Hän ei rynnännyt huoneesta, vaan
asteli epäluuloisena ja ovelle tultuaan palasi keskilattialle. Olisi
voinut luulla, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen, mutta ei myöskään
rohjennut nähdä poliisien rikkomia ja avaamia huonekaluja.
"No", kysyi Billot, "he siis ottivat pojalta kirjan, eikö niin?"
"Sen kyllä uskon, isä, mutta häntä itseään he eivät saaneet kiinni."
"Ketä, häntäkö?"
"Pitouta. Hän pääsi pakoon. Ja jos he yhä vielä juoksevat hänen
jäljessään, niin he lienevät jo Cayollesissa ja Vauciennessa."
"Sitä parempi! Poika-parka! Minä olen tämän saanut aikaan."
"Isä hyvä, älkää siitä olko huolissanne, ajatelkaamme vain itseämme.
Voimme pitää varmana, että Pitou kyllä suoriutuu kaikesta. Mutta,
hyvä Jumala, millainen epäjärjestys täällä on! Katsokaahan, äiti!"
"Voi minun liinakaappiani!" huudahti rouva Billot. "He eivät ole
säästäneet liinakaappiani. Senkin ryövärit!"
"Ovatko he pöyhineet liinakaappia?" huudahti Billot.
Hän riensi sen kaapin luo, jonka päällysmies, niinkuin olemme
kertoneet, oli huolellisesti sulkenut, ja pisti kätensä sikin sokin
olevien vaatteiden sisään.
"Tämä ei voi olla mahdollista!" sanoi hän.
"Mitä etsitte, isä?" kysyi Catherine.
Billot katsoi säikähtyneenä ympärilleen.
"Katso, katso, löydätkö sitä mistään. Se ei ole täällä, ei tässäkään
kaapissa, ei tämän pöydän laatikossa; ja sehän olikin tuolla...
Itsehän sen sinne panin. Minä näin sen vielä eilen. Nuo konnat eivät
etsineetkään kirjaa, vaan lipasta."
"Mitä lipasta?" kysyi Catherine.
"Kyllähän sinä sen tiedät."
"Tohtori Gilbertin lipastako?" kysäisi rouva Billot, joka tärkeinä
hetkinä pysyi vaiti, antaen toisten toimia ja puhua.
"Niin, tohtori Gilbertin lipasta!" huudahti Billot haroen sormillaan
tuuheata tukkaansa. "Tuota kallisarvoista lipasta!"
"Te kauhistutatte minua, isä", sanoi Catherine.
"Minua onnetonta!" huudahti Billot raivoissaan. "Minähän en
aavistanutkaan tätä! En muistanutkaan lipasta! Mitähän tohtori sanoo?
Mitä hän ajattelee tästä? Että olen petturi, pelkuri, viheliäinen
vätys!"
"Mutta, hyvä Jumala, mitä siinä lippaassa sitten olikaan, isä?"
"En tiedä. Sen vain tiedän, että olin luvannut tohtorille suojella
sitä hengelläni, ja minun olisi pitänyt antaa surmata itseni
puolustaessani sitä."
Ja Billot teki sellaisen epätoivoa ilmaisevan liikkeen, että vaimo ja
tytär säikähtyneinä peräytyivät.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuletteko hulluksi, isä?" sanoi Catherine
purskahtaen itkuun. "Vastatkaahan minulle!" huusi hän. "Taivaan
nimessä, vastatkaa minulle!"
"Pierre, ystäväiseni", sanoi rouva Billot, "vastaahan toki
tyttärellesi, vastaa vaimollesi."
"Hevoseni! hevoseni!" huusi maanviljelijä. "Tuokaa tänne hevoseni!"
"Minne lähdette, isä?"
"Ilmoittamaan tohtorille. Tohtorin täytyy saada tästä tieto."
"Mutta mistä hänet löydätte?"
"Pariisista. Näithän kirjeestä, jonka hän meille lähetti, että hän
aikoi Pariisiin. Hänen pitäisi nyt olla siellä. Minä menen Pariisiin.
Hevoseni! Hevoseni!"
"Ja tällä tavalla jätätte meidät, isä! Jätättekö meidät tällaisena
hetkenä? Mehän jäämme epätoivon ja tuskan valtaan!"
"Minun täytyy lähteä", sanoi maanviljelijä, "minun täytyy."
Ja hän otti tyttärensä pään käsiensä väliin ja suuteli häntä.
"'Jos kadotat tämän lippaan', sanoi tohtori minulle, 'tai jos se
sinulta varastetaan, niin heti sen huomattuasi riennä ilmoittamaan
minulle, olen missä tahansa. Mikään ei saa sinua pidättää, ei edes
ihmishenki.'"
"Kaikkivaltias Jumala! Mitähän tuossa lippaassa onkaan?"
"Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että se jätettiin minun huostaani ja
että se on varastettu. Kas, tuossahan on hevoseni. Koulussa olevan
pojan kautta saan kyllä tietää, missä isä on."
Ja viimeisen kerran syleillen vaimoaan ja tytärtään hän hyppäsi
satulaan ja läksi peltojen halki kiitämään Pariisia kohden.


IX
MATKALLA PARIISIIN

Palatkaamme Pitoun luo.
Pitouta ajoi eteenpäin kaksi maailman suurinta kiihoittajaa: pelko ja
rakkaus. Pelko oli hänelle sanonut suoraan:
"Joudut vankilaan tai saat selkääsi. Ole varuillasi, Pitou!"
Tämä kiihoitti häntä juoksemaan kuin hirvi. Ja rakkaus oli hänelle
sanonut Catherinen suun kautta: "Pelastakaa itsenne joutuin, rakas
Pitou!" Ja Pitou oli karannut.
Nämä kaksi yllykettä saivat aikaan, että Pitou ei enää juossut, vaan
hän lensi.
Jumala on todellakin suuri; Jumala on erehtymätön.
Pitoun pitkät koivet näyttivät rumilta ja paksut polvet peloittavilta
tanssisalissa, mutta metsässä ne olivat hyödyllisiä silloin, kun
pelko pullisti rintaa ja sydän sykähteli kolme kertaa sekunnissa!
Ei herra de Charny, jolla oli pienet jalat, kauniit polvet ja
säännölliset pohkeet, olisi voinut juosta sillä tavalla.
Pitou muisti tarinan hirvestä, joka lähteen reunalla suri hoikkia
koipiansa. Ja vaikka Pitoun otsassa ei ollutkaan sarvia, jotka hirvi
on saanut hoikkien raajojensa hyvikkeeksi, soimasi hän itseään siitä,
että oli halveksinut kinttujaan.
Pitou harppoi metsän halki, jättäen Cayollesin oikealle puolelleen
ja Yvorsin vasemmalle, ja kääntyi joka tienhaarassa katsoakseen tai
pikemmin kuunnellakseen, sillä pitkään aikaan hän ei enää ollut
nähnyt mitään -- takaa-ajajat kun tämän hirveän kyydin vaikutuksesta
olivat jääneet jäljelle; hänhän oli heti alussa päässyt tuhannen
askeleen päähän heistä, ja tämä välimatka yhä vain kasvoi.
Miksi olikaan Atlanta naimisissa! Pitou olisi juoksullaan ottanut
osaa kilpailuun kukistaakseen Hippomeneen, eikä hänen olisi tarvinnut
turvautua niinkuin tämän viekkaaseen keinoonsa käyttäen kolmea
kultaomenaa.
Olemmehan kertoneet, että Pas-de-Loupin kätyreillä, jotka ilokseen
olivat löytäneet etsimänsä aarteen, ei ollut pienintäkään halua ajaa
Pitouta takaa. Mutta eihän Pitou sitä tiennyt.
Kun todellisuus ei häntä enää ajanut takaa, vainosi varjo.
Mustapukuisilla miehillä taas oli se täydellinen luottamus itseensä,
josta ihminen tulee laiskaksi.
"Juokse, juokse!" sanoivat he pistäen kätensä housuntaskuun ja
kilistellen Pas-de-Loupilta saamaansa palkkiota. "Juokse, miekkonen,
kyllä me aina sinut tavoitamme silloin kun tahdomme."
Sivumennen sanoen ei se ollutkaan mitään turhanpäiväistä kerskailua,
vaan täyttä totta.
Ja Pitou juoksi kuin olisi kuullut Pas-de-Loupin apurien
syrjähuomautukset.
Kun hän oli mutkitellut matkallaan, samoin kuin metsänpedot tekevät
johdattaakseen metsämiehen harhaan, -- kun hän oli sotkenut jälkensä
sellaiseen sokkeloon, ettei Nimrod itse olisi voinut päästä niistä
selville, teki hän äkkiä päätöksensä ja kääntyi oikealle, päästäkseen
Villers-Cotteretsista Pariisiin johtavalle tielle jotakuinkin
Gondrevillen kankaan kohdalla.
Tehtyään tämän päätöksen hän kiiti pensaitten halki, kääntyi suoraan
oikealle, ja neljännestunnin päästä hän näki maantien, hiekkanummet
sen molemmin puolin ja puut tien varrella.
Tunti senjälkeen, kun hän oli talosta lähtenyt oli hän
kuninkaallisella maantiellä.
Hän oli tänä aikana juossut melkein puoliviidettä penikulmaa. Enempää
ei voi vaatia hyvältä hevoseltakaan, joka porhaltaa täyttä laukkaa.
Hän katsoi taakseen. Ei ketään näkynyt tiellä.
Hän silmäili eteenpäin. Kaksi naista ajoi aasiensa selässä.
Pikku Gilbert oli kerran näyttänyt Pitoulle kuvallista jumaltarustoa.
Tähän aikaan oli ihmisillä paljon mielenkiintoa jumaltarustoon.
Olympon jumalien ja jumalattarien tarinat kuuluivat nuoren olennon
kasvatukseen. Katsellessaan kuvia oli Pitou oppinut taruston. Hän
oli nähnyt Jupiterin muuttuvan häräksi vietelläkseen Euroopan ja
joutseneksi, käyttäytyäkseen sopimattomasti Tyndaroksen tyttären
kanssa. Hän oli nähnyt toistenkin jumalien muuttavan mitä
eriskummaisimmalla tavalla hahmoaan. Mutta että hänen majesteettinsa
poliisi olisi muuttunut aasiksi, sitä hän ei vielä koskaan ollut
nähnyt! Eihän kuningas Midaksellakaan ollut aasista muuta kuin
korvat -- ja hän oli kuningas -- ja hän sai mielensä mukaan
kaikki muuttumaan kullaksi; hänellä olisi siis ollut varaa ostaa
nelijalkaisten nahkoja kokonaisina.
Rauhoittuen hiukan siitä, mitä hän näki, tai oikeammin sanoen siitä,
mitä ei nähnyt, Pitou istahti ruohikkoon tien varrelle, kuivasi
hihallaan hikisiä kasvojaan ja maaten tuoreen apilan keskellä hikoili
täydessä levossa.
Mutta kukkien suloisen tuoksun keskelläkään Pitou ei voinut unohtaa
emäntä Billotin suolalihaa ja puolentoista naulan painoista mustaa
leivänkimpaletta, jonka Catherine laski hänen eteensä joka aterian
alkaessa, siis kolme kertaa päivässä. Tämä leipä maksoi siihen aikaan
neljä ja puoli souta naula, -- yletön hinta, joka vastaa nykyisen
raha-arvon mukaan vähintään yhdeksää souta. Tästä leivästä oli koko
Ranskassa puute, ja kun sitä sai, pidettiin sitä sen kuuluisan
leivoksen veroisena, jota herttuatar Polignac kehoitti Pariisin
neuvosherroja syömään silloin, kun jauhoista oli puute.
Pitou siis filosofisesti päätteli, että neiti Catherine oli maailman
jalomielisin prinsessa ja että ukko Billotin talo oli koko maailman
ylellisin palatsi.
Samoin kuin israelilaiset korvessa, käänsi hänkin sitten huoaten
katseensa itään päin, tuota onnellista maalaistaloa kohden.
Huokaaminen ei muuten olekaan vastenmielistä miehelle, jonka täytyy
saada hengähdellä hurjan juoksun jälkeen.
Pitou hengähti syvään huokaillessaan ja tunsi siihen asti sekavien
ajatustensa selvenevän sitä mukaa kuin hengästys tasaantui.
"Miksi", tuumi hän silloin, "onkaan minulle tapahtunut näin paljon
merkillisiä asioita niin perin lyhyen ajan kuluessa? Miksi on
sattunut enemmän kolmessa päivässä kuin koko elinaikanani? Se johtuu
siitä, että näin unta kissasta, joka rakensi riitaa kanssani."
Ja hän teki liikkeen, joka ilmaisi, että nyt hänelle oli selvinnyt,
mistä kaikki onnettomuudet johtuivat.
"Niin kyllä", jatkoi Pitou hetkisen mietittyään, "mutta tämä ei ole
sitä logiikkaa, josta kunnianarvoisa apotti Fortier puhui. Kaikki
nämä asiat eivät ole johtuneet siitä, että näin unta vihaisesta
kissasta. Unet on annettu ihmisille ainoastaan varoitukseksi. Enköhän
enää muistakaan, mikä kirjailija on sanonut: 'Olet nähnyt unta, ole
varuillasi'. _Cave, somniasti_."
"_Somniasti_", toisti Pitou sitten kauhuissaan; "jokohan taas
horjahdin kielivirheeseen? En suinkaan, tein vain lyhennyksen;
kieliopin mukaan minun olisi pitänyt sanoa _somniavisti_."
"Tämäpä ihmeellistä", keksi Pitou ihaillen itseään, "kuinka hyvin
osaan latinaa senjälkeen, kun minun ei sitä tarvitse oppia."
Ja täten kehaistuansa itsekseen Pitou läksi jatkamaan matkaansa.
Pitou asteli nopeasti, vaikka entistä tyynemmin. Tällä tavoin hän
saattoi edetä kaksi penikulmaa tunnissa.
Tuloksena tästä olikin, että Pitou kahta tuntia myöhemmin oli
sivuuttanut Nanteulin ja marssi Dammartinia kohden.
Äkkiä hänen herkkä korvansa erotti hevosen kavioiden kopsetta.
"Oho", äännähti Pitou, samalla lausuen Vergiliuksen kuuluisan säkeen:
"_Quadrupedante putrem sonitu quatit ungula campum_."
Ja hän katseli. Mutta ei nähnyt mitään.
Olivatkohan ne aasit, jotka hän oli jättänyt taakseen Levignanin
luona, tuolla tavoin kiihtyneet laukkaamaan? Ei, sillä teräskenkä
siellä iski tiehen; Haramontissa Pitou ei tiennyt kenenkään muun
aasin olevan kengitetyn kuin muori Sabotin juhdan, ja tämänkin vain
senvuoksi, että muori Sabotin kuljetti postia Villers-Cotteretsin ja
Crespyn välillä.
Hän siis hetkiseksi unohti kuulemansa töminän ja jatkoi miettimistään.
Keitähän olivat ne miehet, jotka olivat kyselleet tohtori Gilbertiä,
sitoneet hänen kätensä, ajaneet häntä takaa, kunnes hän nyt viimein
oli päässyt karkuun heidän hätyytykseltään?
Mistähän tulivatkaan koko piirissä tuntemattomat kolkonnäköiset
nuuskijat?
Mitä erikoista heillä oli tehtävänä hänen, Pitoun kanssa, joka ei
koskaan ollut heitä nähnytkään eikä siis heitä tuntenutkaan?
Vaikka hän ei niitä tuntenutkaan, niin kuinka he tunsivat
hänet? Miksi neiti Catherine oli käskenyt hänen mennä Pariisiin
ja antanut hänelle matkakuluja varten kultarahan, arvoltaan
neljäkymmentäkahdeksan frangia, mikä vastasi kahtasataa
neljääkymmentä naulaa leipää, neljän soun mukaan. Sillähän hän eläisi
kahdeksankymmentä päivää, lähes kolme kuukautta, jos olisi jonkun
verran säästäväinen.
Otaksuikohan neiti Catherine, että Pitou saattoi pysytellä kolme
kuukautta talosta poissa?
Äkkiä Pitou sävähti.
"Oho!" sanoi hän. "Tuo kavioiden kapse kuuluu jälleen!"
Hän seisahtui.
"Tällä kertaa en erehdy", tuumi Pitou, "tuo ääni johtuu siitä, että
hevonen juoksee täyttä laukkaa. Mäen kohdalla sen saan nähdä."
Tuskin Pitou oli tämän lausunut, kun hevonen ilmestyi pienelle
kukkulalle, jonka hän oli jättänyt taakseen, noin neljänsadan
askeleen päähän.
Pitou, joka ei ollut otaksunut, että poliisi voisi muuttua aasiksi,
käsitti varsin hyvin, että poliisi voi nousta ratsun selkään
saadakseen pakoon päässeen saaliinsa uudelleen kiinni. Pelko,
joka vähäksi aikaa oli hänet jättänyt, valtasi hänet uudelleen ja
teki hänen koipensa pitemmiksi ja vikkelämmiksi kuin kahta tuntia
aikaisemmin, jolloin hän jo niin ihmeellisellä vauhdilla niitä
käytteli.
Pitempään tuumimatta, taakseen katsomatta, koettamatta salatakaan
pakoansa, luottaen vain hyviin jäntereihinsä Pitou hyppäsi
maantienojan toiselle puolelle ja riensi peltojen poikki
Ermenonvilleä kohden. Pitou ei tiennyt, mikä Ermenonville oli. Hän
näki vain taivaan rannalla muutamia puiden latvoja ja päätteli:
jos vain pääsen noiden puiden luo, jotka epäilemättä ovat metsän
reunassa, niin olen pelastettu.
Ja hän kiiti Ermenonvilleä kohden.
Tällä kertaa oli voitettava täyttä laukkaa ajava hevonen. Pitoulla ei
enää ollut sääriä, vaan siivet.
Päästyään noin sata askelta pitkin peltoja hän kääntyi katsomaan
ja näki ratsumiehen pakottavan hevosensa tekemään saman suuren
hyppäyksen ojan yli kuin hänkin oli tehnyt.
Tästä hetkestä ei pakolainen epäillytkään, että ratsumies ajoi häntä
takaa, ja hän lisäsi vauhtiaan enää katsomattakaan taakseen, jotta ei
hukkaisi aikaa. Häntä ei nyt jouduttanut eteenpäin hevosen kavioiden
kapse, sillä se hukkui niityn ruohikkoon, vaan häntä hoputti ajajan
huutelu, joka muistutti jälkimäistä tavua hänen nimestään: tämä _huu!
huu!_ kuulosti kovin kiukkuiselta, kaikuessaan ilmassa, jonka läpi
Pitou kiiti.
Mutta kymmenen minuutin ajan kirmattuaan tällä tavalla Pitou tunsi
tukehtuvansa ja päätänsä pyörryttävän. Silmät alkoivat harhailla
kuopissaan. Hänestä tuntui kuin hänen polvensa tavattomasti
paisuisivat, keuhkot täyttyisivät pienillä kivillä. Toisinaan hän
kompastui vakoihin, hän, joka tavallisesti juoksi niin, että kaikki
kengännaulat näkyivät.
Lopulta hevonen, joka on luotu juoksemaan nopeammin kuin
kaksijalkainen, lyhensi välimatkaa, ja Pitou kuuli ratsastajan jo
selvästikin mainitsevan hänen nimeään: Pitou, Pitou!
Yhtäkaikki Pitou koetti jatkaa matkaansa. Hänen liikkeensä olivat
käyneet koneellisiksi. Vain jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta hän
riensi eteenpäin. Äkkiä hänen jalkansa herpaantuivat. Hän horjui,
kaatui kasvot maata vasten, päästäen syvän huokauksen.
Mutta samassa kun hän vaipui maahan ja päätti ainakaan omin voimin
olla siitä nousematta, tunsi hän lonkassaan kovan piiskaniskun.
Hänelle tuttu kova kirosana kaikui, ja tuttu ääni huusi:
"Senkin tolvana! Pässinpää, oletko vannonut ottavasi hengiltä
Cadetin?"
Hevosen nimen kuullessaan Pitou pääsi lopullisesti epäilyksistänsä.
"Ahaa", sanoi hän tehden puolikäännöksen, jolloin ei enää maannut
kasvot maata vasten, vaan selällään. "Sehän on herra Billotin ääni."
Se oli todellakin isäntä itse. Kun Pitou oli varma siitä, kuka
hänellä oli edessään, kohosi hän istualleen.
Maanviljelijä oli pysäyttänyt Cadetin, joka oli ihan valkoisena
vaahdosta.
"Rakas herra Billot", huudahti Pitou, "kuinka hyvä olettekaan, kun
tällä tavalla ajatte minun jäljestäni! Minä vannon teille, että
olisin palannut taloon heti kun neiti Catherinen antamat rahat
olisivat loppuneet. Mutta koska nyt olette täällä, niin ottakaa
kultarahat takaisin, sillä teillehän ne kuuluvat, ja palatkaamme
taloon."
"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Billot. "Niinkuin nyt olisi puhe
talosta! Missä ne urkkijat ovat?"
"Urkkijatko?" kysyi Pitou, joka ei oikein käsittänyt, mitä tällä
sanalla tarkoitettiin, sillä se oli vasta hiljattain tullut
käytäntöön.
"Niin, urkkijat!" sanoi Billot, "ne tummapukuiset miehet, kyllähän
sinä ymmärrät."
"Vai ne! Mutta arvaattehan varsin hyvin, rakas herra Billot, etten
minä halunnut jäädä heitä odottamaan."
"Hyvä! He ovat siis takanamme."
"Tottahan toki. Kun on juossut niinkuin minä, niin täytyihän käydä
sillä lailla."
"Jos olet siis varma asiastasi, niin miksi juokset pakoon?"
"Jotta en jäisi alakynteen, sillä luulin heidän päämiehensä ottaneen
hevosen takaa-ajoonsa."
"Kas, kas, etpä olekaan niin tyhmä kuin luulin. Koska siis tie on
vapaa, niin heipä hei, Dammartiniin."
"Mitä! Heipä hei!"
"Niin, nouse ja lähde kanssani."
"Me lähdemme siis Dammartiniin?"
"Niin. Otan hevosen ukko Lefrancilta ja jätän omani sijaan. Eihän
Cadet jaksa enää juosta, mutta sillä tavalla pääsemme vielä tänä
iltana Pariisiin."
"Vaikka vain, herra Billot, vaikka vain!"
"No niin, -- heipä hei!"
Pitou koetti totella.
"Kyllähän minä tahtoisin, rakas herra Billot, mutta minä en pääse",
sanoi hän.
"Etkö voi nousta?"
"En."
"Mutta äskenhän hyppäsit koholle kuin lohi."
"Niin kyllä, äsken kuulin äänenne ja sain piiskaniskun kylkeeni.
Mutta se ei luonnista kahta kertaa. Nyt olen tottunut ääneenne,
ja mitä tulee piiskaanne, niin en usko teidän sillä enää lyövän
minua, sen paremmin kuin Cadet-parkaakaan, joka näyttää olevan yhtä
palavissaan kuin minäkin."
Pitoun loogillisuus, mikä oli vain sitä, jota apotti Fortier oli
opettanut, teki vaikutuksensa ja melkein sai Billotin mielen
heltymään.
"Ei minulla ole aikaa surkutella tässä sinun kohtaloasi", sanoi hän
Pitoulle. "Koeta kuitenkin nousta taakseni Cadetin selkään."
"Mutta silloinhan se raukka kuolee heti", sanoi Pitou.
"Joutavia! Puolen tunnin päästä olemme ukko Lefrancin luona."
"Mutta, rakas herra Billot, minun mielestäni on tarpeetonta minun
tulla ukko Lefrancin luo."
"Kuinka niin?"
"Sillä jos teillä on asiaa Dammartiniin, niin minulla ei ole."
"Mutta minä tahdon, että sinä tulet minun matkassani Pariisiin.
Minulla on sinusta siellä hyötyä. Sinulla on vankat nyrkit, ja olen
varma siitä, että siellä päin kohta aletaan huitoa."
"Ahaa, niinkö arvelette?" sanoi Pitou, jota tämä usko ei laisinkaan
miellyttänyt.
Hän kapusi Cadetin selkään, Billotin kiskoessa häntä kuin jauhosäkkiä.
Maanviljelijä palasi maantielle ja käytti niin hyvin kannuksiaan ja
polviaan, että vajaan puolen tunnin päästä oli lupauksensa mukaisesti
päässyt Dammartiniin.
Billot oli tullut kaupunkiin erään tuntemansa sivukujan kautta.
Hän meni ukko Lefrancin taloon, jätti Pitoun ja Cadetin pihalle ja
riensi suoraa päätä tupaan, missä ukko Lefranc, aikoessaan lähteä
tarkastamaan vainioitansa, parhaillaan napitti sääryksiä jalkaansa.
"Pian, pian tänne, veliseni, paras hevosesi", sanoi hän ennen kuin
toinen ennätti tointuakaan hämmästyksestään.
"Se on Margot", sanoi Lefranc. "Se on juuri satuloituna, kun aioin
lähteä ratsastamaan."
"Hyvä on, vaikkapa siis Margot. Mutta minä sanon jo edeltäpäin, että
voin ajaa sen kuoliaaksi."
"Miksi sinä aiot Margotin pakahduttaa?"
"Siksi, että minun vielä tänä iltana täytyy olla Pariisissa", sanoi
Billot synkän näköisenä.
Ja hän teki käsillään vapaamuurariliiton merkin.
"Aja sitten Margot piloillekin", sanoi ukko Lefranc; "siinä
tapauksessa otan Cadetisi."
"Sovittu asia."
"Juot kai lasin viiniä?"
"Kaksikin."
"Mutta ethän näy olevan yksinäsi?"
"Seurassani on muuan kunnon poika, jonka vien mukanani, ja hän on
niin uupunut, ettei ole jaksanut tulla tänne asti. Lähetä hänelle
jotakin virkistävää."
"Heti, heti", sanoi isäntä.
Kymmenen minuutin päästä kumpikin heistä oli juonut pullollisensa
ja Pitou syönyt kaksi naulaa leipää ja puoli naulaa silavaa. Hänen
syödessään talon hyväntahtoinen renki hieroi häntä apilastukolla
niinkuin lempi-hevosta.
Näin hieromisen jälkeen virkistyneenä Pitou joi vuorostaan lasillisen
viiniä, joka oli otettu kolmannesta pullosta; se tyhjentyi hyvinkin
pian, kun Pitou oli ottanut osaa siihen. Billot nousi ratsun selkään,
ja Pitou istahti suorana kuin seiväs hänen taaksensa satulaan.
Oiva hevonen läksi heti kannusten kiihoittamana porhaltamaan Pariisia
kohden urheasti kaksoistaakkansakin alla, koko ajan tuuhealla
hännällään huitoen kärpäsiä ja samalla pudistaen tomua Pitoun selästä
sekä toisinaan sipaisten hänen laihoja sääriänsä, jotka näkyivät
paljaina sukkien mentyä lättään.


X
MITÄ TAPAHTUI PERILLE TULTAESSA

Dammartinista Pariisiin on vielä kahdeksan penikulmaa. Ensimmäiset
neljä päästiin jokseenkin hyvin, mutta Bourgetista alkaen Margotin
koivet, vaikkakin Pitou polvillaan elvytteli hevosta, alkoivat
jäykistyä. Alkoi jo tulla pimeä.
Villetteen saapuessaan oli Billot näkevinään suuren loimun kajastavan
Pariisissa päin ja huomautti Pitoulle taivaanrannan oudosta
punerruksesta.
"Ettekö näe, että siellä on sotilaita, jotka ovat majoittuneet
leirituliensa ääreen?" virkkoi Pitou.
"Mitä! Sotamiehiäkö?" sanoi Billot.
"Kun niitä on täällä, niin miksi ei niitä olisi sielläkin?"
Tarkaten oikealle puolelleen Billot näkikin Saint-Denisin tasangolla
mustia osastoja, jotka hämärässä liikkuivat eteenpäin; siellä oli
jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Heidän aseensa välkkyivät toisinaan tähtien
himmeässä hohteessa.
Pitou, joka yöllisillä matkoillaan metsissä oli tottunut näkemään
pimeässä, huomautti isännälleen kanuunoistakin, joiden pyörät olivat
puoliväliin asti vaipuneet pehmeään multaan.
"Oho", sanoi Billot. "Tuolla tapahtuu siis jotakin uutta.
Kiirehtikäämme, poika, kiirehtikäämme."
"Niin, niin, siellä palaa tuli", vahvisti Pitou kohottautuen Margotin
selässä ylemmäksi. "Ettekö näe kipinöitä?"
Margot seisahtui. Billot hyppäsi maahan ja sanoi lähestyessään
sinisiin ja keltaisiin asuihin puettuja sotilaita, jotka olivat
leiriytyneet tien varrella olevien puiden suojaan:
"Toverit, voitteko sanoa minulle, mitä uutta Pariisista kuuluu?"
Mutta sotilaat vastasivat ainoastaan muutamilla saksankielisillä
kirouksilla.
"Mitä hittoa he sanovat?" kysyi Billot Pitoulta.
"Ei se ainakaan ole latinaa, hyvä herra Billot", vastasi Pitou
vapisten. "Muuta en voi teille sanoa."
Billot mietti ja katsoi tarkemmin miehiä.
"Kylläpä minä olin typerä", sanoi hän; "menin puhuttelemaan
keisarillisia."
Ja uteliaana hän jäi keskelle tietä seisomaan.
Muuan upseeri lähestyi häntä.
"Mengä etipäi", sanoi hän, "mengä bigaan."
"Anteeksi, kapteeni", vastasi Billot, "mutta minähän olen matkalla
Pariisiin."
"Entä sitten?"
"Ja kun näen teidän asettuneen keskelle tietä, niin epäilen, ettei
pääsekään kaupungin rajalle asti."
"Kyllä bääse."
Billot nousi hevosensa selkään ja jatkoi kulkuaan. Mutta nyt hän
joutui keskelle Berchenyn husaareja, jotka täyttivät La Villetten.
Tällä kertaa hän oli joutunut tekemisiin ranskalaisen kanssa ja