Bastiljin valloitus - 13

"Siksi, että hovi saa tietää, millaisia hommia meillä on, ja lähettää
Bezenvalin sveitsiläiset ja Lambesqin rakuunat, jolloin joudumme
kahden tulen väliin."
Billotin oli pakko tunnustaa, että Gonchonin puheessa saattoi olla
perää.
Neuvottelijat palasivat. Heidän synkistä katseistaan jo näki,
etteivät he olleet aikeissaan onnistuneet.
"No", lausui Gonchon iloissaan, "mitä minä sanoin? Ennustus täyttyy,
kirottu linna on tuomittu sortumaan."
Kysymättäkään mitään neuvottelijoilta hän riensi etupihan
ulkopuolelle huutaen:
"Aseisiin lapset, aseisiin! Kuvernööri kieltäytyy!"
Kun kuvernööri oli lukenut Flessellesin kirjeen, kirkastuivat hänen
kasvonsa, ja suostumatta mihinkään ehdotuksiin hän huusi:
"Herrat pariisilaiset, olette halunneet taistelua, nyt tulette liian
myöhään!"
Neuvottelijat koettivat parastaan, selittivät hänelle, mitä
onnettomuutta puolustus toisi mukanaan. Mutta hän ei tahtonut
kuullakaan mistään puhuttavan, vaan sanoi neuvottelijoille samaa,
mitä oli kahta tuntia aikaisemmin lausunut Billotille.
"Menkää tai käsken ampua teidät."
Ja neuvottelijat läksivät.
Tällä kertaa ryhtyi Launay hyökkäämään. Hän näytti tavattoman
kiihtyneeltä. Ennenkuin lähetystö oli ehtinyt pihaltakaan poistua,
visersi Saksin herttuan huilu jo yhden sävelmän. Kolme henkeä kaatui:
yksi kuolleena, kaksi haavoittuneina.
Nämä loukkaantuneet olivat ranskalainen kaartilainen ja yksi
neuvottelijoista.
Kun joukko näki haavoittuneena kannettavan tätä miestä, joka
tehtävänsä vuoksi oli suojattu, yltyi se uudelleen.
Gonchonin molemmat ajutantit palasivat hänen rinnalleen. Mutta
kummallakin oli ollut aikaa käydä kotona vaihtamassa pukua. Toinen
tosin asuikin lähellä Asehuonetta ja toinen Charonne kadun varrella.
Hullin, joka ensin oli ollut Genevessä kelloseppänä ja sitten
markiisi de Conflansin metsästyspalvelijana, oli nyt ottanut ylleen
lakeijapukunsa, joka muistutti unkarilaisen upseerin univormua.
Elie, joka oli kuningattaren rykmentin entinen upseeri, oli valinnut
sen asunsa, joka herätti suurempaa luottamusta kansassa, tämä kun
saattoi uskoa, että armeija oli sen mukana ja puolella.
Ampuminen alkoi entistäänkin kiivaampana.
Tänä hetkenä lähestyi Bastiljin majuri, herra de Losme, kuvernööriä.
Hän oli urhoollinen ja kunnon sotilas, mutta hänessä oli säilynyt
tavallista kansalaistakin, ja surukseen hän näki, mitä tapahtui ja
vielä oli tapahtumassa.
"Herra kuvernööri", sanoi hän, "meillä ei ole ruokavaroja,
tiedättehän sen."
"Kyllä tiedän", vastasi Launay.
"Tiedätte myöskin, ettei meille ole annettu toimintaohjeita."
"Anteeksi, herra de Losme, olen saanut toimintaohjeekseni pitää
Bastiljia suljettuna; siksi olen saanut sen avaimet."
"Avaimet ovat sekä ovien aukaisemista että sulkemista varten.
Älkää aiheuttako täällä olevien sotilaitten surmaa, kun ette voi
pelastaa linnaa. Antaisitte kansalle siten kaksi voittoa samana
päivänä. Katsokaa noita surmaamiamme miehiä, kuinka he nostattavat
uutta väkeä vastaamme. Aamulla oli viisisataa, kolme tuntia sitten
oli kymmenentuhatta, huomenna heitä on satatuhatta. Kun kanuunamme
vaikenevat ja niiden täytyy viimein vaieta, on heitä niin paljon,
että he voivat hajoittaa Bastiljin paljain kourin."
"Te ette haasta sotilaan tavoin, herra de Losme."
"Puhun ranskalaisen tavoin. Sanon, että kun hänen majesteettinsa
ei ole antanut meille mitään toimintaohjeita... sanon, että kun
kauppiaiden esimies on tehnyt meille hyvin soveliaan tarjouksen,
kehoittaen ottamaan sata porvarikaartilaista linnaan, te estääksenne
kaikkea onnettomuutta voitte suostua herra de Flessellesin esitykseen."
"Teidän mielestänne, herra de Losme, on Pariisin kaupunginvaltuusto
siis sellainen mahti, jota meidän pitää totella?"
"Niin kylläkin, nähdäkseni, kun hänen majesteettinsa varsinaista
määräystä ei ole tullut."
"No niin", virkkoi kuvernööri vetäen majurin erääseen pihan nurkkaan,
"lukekaa tämä, herra de Losme."
Ja hän ojensi kumppanilleen pienen paperiliuskan.
Majuri luki:
'Kestäkää paikallanne. Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja
lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.
_de Flesselles_.'
"Millä tavalla olette tämän lapun saanut?" kysyi majuri.
"Sen kirjeen ohella, jonka neuvottelijat toivat minulle. He
luulivat antavansa minulle antautumiskehoituksen ja toivat
puolustusmääräyksen."
Majurin pää painui kumaraan.
"Menkää paikallenne, herra majuri", sanoi de Launay, "älkääkä lähtekö
sieltä ennen kuin toisin määrään."
Majuri totteli. Kuvernööri taittoi tyynesti kirjeen kokoon, pisti
sen taskuunsa, palasi kanuunamiestensä luo ja käski heidän tähdätä
tarkoin. Kanuunamiehet tottelivat, niinkuin majuri de Losmekin oli
alistunut.
Mutta linnoituksen kohtalo oli ratkaistu. Mikään inhimillinen voima
ei olisi voinut estää sen täyttymistä.
Jokaiseen kanuunanlaukaukseen vastasi kansa: "Me tahdomme Bastiljin!"
Ja äänien vaatiessa kädet toimivat.
Innokkaimmin vaativien äänien ja tarmokkaimmin toimivien käsien
joukossa oli Pitoun ja Billotin ääni ja kädet.
Mutta kukin toimi oman luonteensa mukaan.
Billot, joka oli urhea ja varma kuin verikoira, syöksyi ensimmäisen
laukauksen kuullessaan eteenpäin välittämättä pyssyjen ja kanuunain
ammuksista.
Pitou, joka oli viisas ja varovainen kuin kettu, Pitou, jossa
itsesuojelemisen vaisto oli kehittynyt kaikkein korkeimpaan
määräänsä, käytti kaikki lahjansa nähdäkseen vaaran ja välttääkseen
sitä.
Hän tiesi, mistä linnan aukoista murhaavin tuli tuiski; hän erotti
kanuunan huomaamattoman tärinän juuri ennen laukaisemista. Hän oli
lopulta päässyt selville siitä, minä hetkenä vallituksella olevat
ampujat aikoivat laukaista nostosillan läpi.
Kun hänen silmänsä olivat täyttäneet tehtävänsä, tuli jäsenten vuoro
pitää huolta ruumiista, johon ne kuuluivat.
Olkapäät painuivat kokoon, rinta vetäytyi sisäänpäin, ruumiissa ei
ollut sivuttain asetetun laudan leveyttä suurempaa pintaa luotien
maaliksi.
Tällaisina hetkinä ei Pitousta -- pyylevänpuoleisesta Pitousta, sillä
laiha hän oli vain koiviltaan -- ollut jäljellä paljoa muuta kuin
mittausopillinen viiva, jolla ei ole leveyttä eikä paksuutta.
Hän oli etsinyt itselleen turvapaikan siitä käytävästä, joka johti
ulomman nostosillan luota sisemmälle, saaden siten suojakseen
jonkinmoisen pystysuoran rintavarustuksen, jonka muodostivat kivien
ulkonemat. Muuan kivi suojasi hänen päätänsä, toinen vatsaa, kolmas
polvia. Ja Pitou siunasi linnoittamistaitoa ja luontoa, jotka olivat
niin mainiosti liittyneet yhteen tarjotakseen kiven suojaamaan
jokaista ruumiin kohtaa, joihin sattunut vamma voisi tuottaa kuoleman.
Nurkkauksestaan, johon hän oli kätkeytynyt kuin jänis pensaaseensa,
hän toisinaan ampui tyydyttääkseen omaatuntoansa, sillä hänen
edessään ei ollut muuta kuin kiviseinä ja muutamia hirrensaloja.
Mutta tämä epäilemättä miellytti ukko Billotia, sillä isäntä huusi:
"Ammuhan toki, laiskuri, ammuhan!"
Hän vuorostaan huusi Billotille hillitäkseen hänen intoaan:
"Älkää tuolla tavalla antautuko vaaraan!"
Tai:
"Olkaa varuillanne, isäntä, väistykää, kanuuna ampuu teitä kohden, --
tuo tykin pakana on suunnattu teihin."
Ja tuskin Pitou oli ennättänyt lausua nämä ennakkonäkemyksen sanat,
kun kanuunan, muskottien tai pikkutykkien tuli tuiskahti siihen
paikkaan.
Kaikista näistä varoituksista huolimatta Billot teki suoranaisia
voiman ja ketteryyden ihmeitä, mutta turhaan. Kun hän ei voinut
vuodattaa vertansa, mikä ei suinkaan ollut hänen vikansa, tuhlasi hän
hikeä suurina pisaroina.
Senkin seitsemän kertaa Pitou tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja
painoi hänet maata vastaan juuri sinä hetkenä, jolloin kuulasade
olisi hänet pyyhkäissyt pois.
Mutta Billot nousi yhä uudelleen, ei ainoastaan entistä
voimakkaampana kuten Antaios jättiläinen, vaan joku uusi aatoskin
mielessään.
Sellaisena mieleenjohtumana saattoi olla kulkea itse siltakaidetta
pitkin hakkaamaan poikki hirret, joihin nostoketjut olivat
kiinnitetyt, niinkuin hän jo aikaisemmin oli tehnyt.
Silloin Pitou päästi oikean karjunnan pidättääkseen maanviljelijää,
ja kun ei huomannut siitä olevan mitään apua, syöksähti hän
piilopaikastaan ja voivotteli:
"Herra Billot, rakas herra Billot, vaimonne jää leskeksi, jos saatte
surmanne."
Ja nähtiin, kuinka sveitsiläiset ampuma-aukiostaan laskivat
kiväärinsä viistoon osatakseen tuohon uskalikkoon, joka koetti rikkoa
heidän siltansa.
Toisinaan Billot huusi kanuunaa avukseen särkemään sillan
pohjalautoja, mutta silloin "huilu" alkoi soida, kanuunamiehet
peräytyivät, ja Billot jäi yksinään hoitamaan kanuunaa, jolloin Pitou
taaskin intoutui esille turvapaikastaan.
"Herra Billot", huusi hän, "herra Billot, neiti Catherinen nimessä
ajatelkaahan, että tyttärenne jää orvoksi, jos noin syöksytte surman
suuhun."
Ja Billot otti varteen tämän huomautuksen, joka tuntui hänestä
pätevämmältä kuin edellinen.
Lopulta maanviljelijän hedelmällinen mielikuvitus keksi viimeisen,
keinon. Hän juoksi aukiolle päin huutaen: "Rattaat! Rattaat!"
Pitou tuumi, että hyvä asia kävisi paremmaksi, kun sitä olisi kaksin
verroin. Hän seurasi Billotia kiljuen: "Kahdet rattaat! Kahdet
rattaat!"
Heti tuotiin kymmenet rattaat.
"Olkia ja kuivia heiniä!" huusi Billot.
"Olkia ja kuivia heiniä!" kertasi Pitou.
Ja heti kaksisataa miestä toi kukin kimpullisen näitä tarvikkeita.
Toiset kantoivat paareilla kuivaa lantaa.
Täytyi ilmoittaa, että kaikkea oli kymmenkertaisesti enemmän kuin
tarvittiin. Tunnin päästä oli rehua niin paljon, että siitä olisi
tullut Bastiljin korkuinen kasa.
Billot tarttui oljilla lastattujen kärryjen aisoihin, mutta hän ei
vetänyt kärryjä, vaan lykkäsi niitä eteenpäin.
Pitou teki samoin tietämättä sen tarkoitusta ja arvellen vain, että
viisainta oli matkia maanviljelijää.
Elie ja Hullin arvasivat, mitä Billotilla oli mielessä. Kumpikin
tarttui toisiin kärryihin ja lykkäsi ne pihaan.
Tuskin he olivat päässeet portista sisään, kun luotituisku otti
heidät vastaan. Vinkuen lensivät luodit olkiin, aisoihin tai kärryjen
pyöriin. Mutta ainoakaan hyökkääjistä ei haavoittunut.
Tuon yhteislaukauksen jälkeen riensi heti pari kolmesataa pyssymiestä
kärryjen perässä ja käyttäen tätä suojamuuria hyväkseen pääsivät
nostosillan lähettyville.
Silloin Billot otti taskustaan tulukset ja koottuaan paperiin ruutia
sytytti sen palamaan.
Ruuti sytytti paperin, paperi sytytti oljet.
Jokainen tarttui palavaan tukkoon, ja neljät kärryt leimahtivat
yhtaikaa liekkeihin.
Tulen sammuttamiseksi olisi linnasta pitänyt hyökätä ulos; mutta se
olisi ollut antautumista varmaan kuolemaan.
Roihu levisi siltapalkkeihin, iski niihin hampaansa ja kiemurteli
eteenpäin puuristikkoja pitkin.
Riemuhuuto kajahti pihalla, ja siihen yhtyi koko aukiolla tungeksiva
joukko. Savun nähtiin nousevan tornien yläpuolelle. Jokainen arvasi,
että jotakin piiritetyille kohtalokasta oli tapahtunut.
Punaisiksi kuumenneet pidikeketjut irtausivatkin tukipylväistä. Silta
romahti alas puoliksi särkyneenä, puoliksi palaneena, sauhuten ja
kipinöiden.
Ruiskumiehet riensivät paikalle kojeinensa. Kuvernööri käski ampua,
mutta invalidit kieltäytyivät. Sveitsiläiset yksinään tottelivat.
Mutta kun he eivät olleet tykkimiehiä, täytyi kanuunat jättää silleen.
Mutta ranskalaiset kaartilaiset päinvastoin, nähdessään linnan
kanuunain vaikenevan, asettivat omat tykkinsä riviin. Kolmas kuula
murskasi ristikkoportin.
Kuvernööri oli mennyt tornin huippukohdalle katsomaan, saapuivatko
luvatut apujoukot, kun hän äkkiä huomasi sauhun ympärillään. Silloin
hän oli kiiruhtanut alas ja antanut tykkimiehille ampumiskäskyn.
Invalidien kieltäytyminen vimmastutti häntä, ja kun sitten
ristikkoportti särkyi, käsitti hän kaiken olevan hukassa.
Launay tunsi olevansa vihattu. Hän ymmärsi, että hänellä ei nyt
ollut mitään pelastusta. Ja koko taistelun aikana hän oli ajatellut
sitä mahdollisuutta, että hänen olisi haudattava itsensä Bastiljin
raunioihin.
Huomatessaan kaiken puolustautumisen turhaksi hän sieppasi sytyttimen
eräältä tykkimieheltä ja syöksyi kellaria kohti, missä ampumatarpeet
olivat.
"Ruuti!" huusi parikymmentä ääntä kauhuissaan yhtaikaa; "ruuti,
ruuti!"
Palava sytytin oli nähty kuvernöörin kädessä. Jokainen aavisti
hänen aikeensa. Kaksi sotilasta riensi hänen järjestään ja ojensi
pistimensä häntä kohden juuri kun hän sai oven avatuksi. "Te voitte
minut surmata", sanoi Launay, "mutta te ette ennätä tehdä sitä niin
pian, etten ehtisi heittää sytytintä keskelle ruutitynnyreitä, ja
silloin te kaikki, sekä piirittäjät että piiritetyt, lennätte ilmaan."
Sotilaat pidättyivät. Pistimet tähtäsivät Launayn rintaan, mutta hän
yhä vielä komensi, sillä, tunsihan jokainen, että kaikkein henki oli
hänen käsissään. Tuo teko oli naulinnut kaikki hievahtamattomiksi.
Piirittäjät havaitsivat jotakin erikoista tapahtuvan. He tähystivät
pihan perälle ja näkivät kuvernöörin uhkaavan ja uhattuna.
"Kuulkaahan minua", sanoi Launay, "niin totta kuin teidän kaikkien
henki on vallassani, minä sytytän ruudin, jos ainoakaan tunkeutuu
tähän pihaan."
Ne, jotka kuulivat nämä sanat, olivat tuntevinaan maan jo tärisevän
jalkainsa alla.
"Mitä tahdotte? Mitä vaaditte?" huusi monta ääntä kauhuissaan.
"Vaadin antautumista, kunniallista antautumista." Hyökkääjät
eivät välittäneet Launayn sanoista. He eivät uskoneet sellaista
epätoivoista tekoa mahdolliseksi; he tahtoivat tulla pihaan. Billot
johti heitä. Äkkiähän vapisevana kalpeni. Hän oli muistanut tohtori
Gilbertin.
Niin kauan kuin Billot ajatteli vain itseään, vähät hän siitä, jos
Bastilji räjähtikin ilmaan ja hän sen mukana. Mutta tohtori Gilbertin
täytyi kaikin mokomin saada elää.
"Seis!" huusi Billot syöksyen Elietä ja Hullinia vastaan, "seis,
vankien nimessä!"
Ja nämät miehet, jotka eivät pelänneet oman henkensä puolesta,
peräytyivät vaaleten.
"Mitä tahdotte?" kysyivät he nyt vuorostaan samoin kuin linnaväki
aikaisemmin oli kysynyt kuvernööriltä.
"Tahdon, että kaikki vetäytyvät pois", vastasi Launay.
"En suostu mihinkään ehdotukseen niin kauan kuin yksikään vieras on
Bastiljin alueella."
"Mutta etteköhän käytä sitä aikaa pannaksenne kaikki jälleen
kuntoon?" kysyi Billot.
"Ellei antautumista hyväksytä, niin tapaatte kaikki ennallaan. Menkää
te tuolle portille, minä jään tälle."
"Annatteko meille sananne?"
"Aatelismiehen sanan!"
Muutamat pudistivat päätänsä.
"Aatelismiehen sanan!" lausui Launay uudelleen. "Epäileekö täällä
joku aatelismiestä, kun hän kerran on antanut sanansa?"
"Ei, ei, ei kukaan!" huusi viisisataa ääntä.
"Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta."
Kuvernöörin määräys täytettiin heti.
"Hyvä on!" sanoi Launay.
Sitten hän kääntyi hyökkääjien puoleen.
"Ja nyt te saatte vetäytyä pois."
Billot, Elie ja Hullin näyttivät esimerkkiä ja poistuivat
ensimmäisinä. Kaikki muut seurasivat heitä.
Launay laski sytyttimen syrjään ja alkoi polveaan vasten kirjoittaa
antautumisehtoja.
Invalidit ja sveitsiläiset, jotka käsittivät pelastuksensa nyt olevan
kysymyksessä, seisoivat ääneti ja jonkinmoisen kunnioittavan kauhun
vallassa.
Launay kääntyi, ennenkuin alkoi kirjoittaa. Pihat olivat tyhjinä.
Vähän ajan päästä torilla tiedettiin, mitä linnan sisäpuolella
tapahtui.
Niinkuin Majuri de Losme oli sanonut, nousi kansa kuin maasta:
Bastiljin ympärillä oli jo satatuhatta miestä. Siellä ei enää ollut
ainoastaan työmiehiä, vaan kaikkia kansalaisia, eikä enää vain
miehiä, vaan lapsia ja vanhuksiakin. Ja kaikilla oli ase, kaikki
huusivat.
Siellä täällä, ryhmien ympäröimänä, oli hajatukkainen huitova nainen,
joka epätoivoisin liikkein kirosi kivijättiläistä.
Ne olivat äitejä, joiden lapsen Bastilji oli surmannut, vaimoja,
joilta Bastilji oli niellyt puolison.
Mutta tuokion aikaan ei Bastiljista ollut kuulunut laukauksia, ei
näkynyt sauhua, ei liekkiä. Bastilji oli sammunut. Bastilji oli vaiti
kuin hauta.
Turhaa olisi ollut laskea, kuinka paljon luodinjälkiä oli sen
muureissa. Jokainen oli tahtonut ampua tätä hirviötä, tätä tyrannien
näkyväistä tunnusmerkkiä.
Kun siis kuultiin, että peloittava Bastilji aikoi antautua, että sen
kuvernööri oli luvannut luovuttaa linnan, ei kukaan ottanut sitä
uskoakseen.
Kaikkien epäillessä, kun vielä ei uskallettu iloita, kun hiljaisina
odoteltiin, ojennettiin pistimen nenässä eräästä ampuma-aukosta kirje.
Mutta kirjeen ja parittajien välissä oli Bastiljin vallihauta
leveänä, syvänä, täynnä vettä.
Billot pyysi lankkua. Kolmea koeteltiin, mutta ne olivat liian
lyhyitä; vasta neljäs ulottui vallihaudan toiselle partaalle asti.
Billot asetti sen parhaimmiten ja arkailematta uskaltausi tälle
huojuvalle sillalle.
Kaikki olivat ääneti, kaikkien silmät suuntautuivat tähän mieheen,
kun hän näköjään häilyi vallihaudan yläpuolella, jonka vesi muistutti
Tuonelan virtaa. Pitou istahti vapisten vallihaudan reunalle ja kätki
päänsä polvien väliin. Hänen miehuutensa petti, hän itki.
Äkkiä, juuri kun Billot oli kulkenut kaksi kolmannesta matkasta,
lankku horjahti, Billot levitti kätensä, kaatui ja katosi
vallihautaan.
Pitou karjaisi ja syöksyi hänen jäljestään niinkuin vahtikoira seuraa
herraansa.
Silloin toinen mies lähestyi lankkua, jolta Billot oli pudonnut.
Epäröimättä hänkin lähti astumaan samaa tietä. Hän oli Stanislas
Maillard, Châteletin vahtimestari.
Tultuaan sille kohtaa, missä Billot ja Pitou rämpivät kaislikossa,
katsoi hän hetkisen alapuolelleen ja nähdessään heidän turvallisesti
pääsevän rannalle jatkoi tyynesti matkaansa.
Puolen minuutin päästä hän oli vallihaudan toisella partaalla ja piti
hänelle ojennettua kirjettä miekan kärjessä.
Sitten hän yhtä rauhallisesti, yhtä varmasti asteli takaisin samaa
tietä, jota oli mennytkin.
Mutta sinä hetkenä, jolloin kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen
lukemaan, tuiskahti linnan torninharjoilta kuulasade, ja samalla
kuului kamala räjähdys.
Yksi ainoa huuto, mutta sellainen huuto, joka ilmaisee kansan
kostonvimmaa, kaikui kaikkien povesta.
"Ei saa luottaa tyranneihin!" kiljaisi Gonchon.
Ja välittämättä enää antautumisesta, pelkäämättä enää ruutia,
muistamatta itseään, muistamatta vankeja, uneksimatta, toivomatta,
pyytämättä mitään muuta kuin kostoa kansa ryntäsi linnan pihoihin, ei
enää sadottain, vaan tuhansittain.
Kansaa ei enää estänyt pihoihin tulvimasta muskettien tuli, vaan
porttien ahtaus.
Tuon laukauksen kuullessaan molemmat sotilaat, jotka eivät olleet
lähteneet Launayn luota, heittäytyivät hänen kimppuunsa; kolmas
sieppasi sytyttimen ja tallasi sen sammuksiin. Launay tarttui
miekkaan, joka oli kätkettynä hänen keppiinsä, ja aikoi sillä
lävistää rintansa; mutta ase taitettiin hänen käsissään.
Hän ymmärsi silloin, ettei hän voinut mitään muuta tehdä kuin
odottaa: hän odotti.
Kansa riensi eteenpäin, linnanväki avasi sille sylinsä ja Bastilji
vallattiin väkirynnäköllä, sen antautumatta.
Sadan vuoden aikana ei Bastiljiin ollut suljettuna ainoastaan
kuollutta ainesta, vaan ajatus. Ajatus oli räjäyttänyt Bastiljin, ja
kansa oli astunut sisään aukosta.
Mitä tulee siihen ampumiseen, joka tapahtui keskellä hiljaisuutta,
aselevon aikana, odottamattomaan, epäviisaaseen, kuolettavaan
hyökkäykseen, niin ei ole koskaan saatu selville, kuka sen määräsi ja
pani toimeen.
On hetkiä, jolloin kokonaisen kansakunnan tulevaisuus on pantu
kohtalon varaan. Toinen vaakalauta painuu. Jokainen luulee jo
päämäärän saavutetuksi. Äkkiä näkymätön käsi pudottaa toiseen
vaakalautaan joko tikarin tai pistoolinluodin. Silloin kaikki vaihtuu
eikä enää kuulu muuta kuin yksi ainoa huuto: Voi voitettuja!


XVIII
TOHTORI GILBERT

Kansan hyökätessä sekä ilosta että kiukusta karjuen Bastiljin
pihoihin, rämpi kaksi miestä vallihaudan haisevassa vedessä.
Pitou tuki Billotia. Häneen ei ollut mikään luoti osunut; hän
ei ollut saanut vammaa, mutta putoaminen oli kuitenkin hiukan
pökerryttänyt kunnon vuokratilallista.
Heille heitettiin köysiä ja ojennettiin seipäitä.
Pitou sai kiinni seipäästä, Billot köydestä. Viiden minuutin päästä
heitä kannettiin riemukulussa ja syleiltiin, niin ryvettyneitä kuin
olivatkin.
Joku antoi Billotille viinaryypyn, toinen syötti Pitoulle makkaraa ja
viiniä. Kolmas suki heitä ja vei päivänpaisteeseen.
Äkkiä välähti Billotin aivoissa muuan ajatus tai oikeammin muisto.
Hän riistäytyi hoivaavilta ihmisiltä ja syöksähti Bastiljia kohti.
"Vankien luo", huusi hän juostessaan; "vankien luo!"
"Niin, vankien luo!" säesti Pitou juosten maanviljelijän jäljessä.
Kansa, joka siihen asti oli ajatellut vain pyöveleitä, vavahti
ajatellessaan niiden uhreja.
Kaikki kiljuivat yhtaikaa: "Niin, niin, vangit!"
Ja uusi hyökkääjien virta mursi esteet ja näytti leventävän
linnoituksen seiniä vapauttaakseen vangitut.
Silloin Billot ja Pitou saivat nähdä kamalan näyn. Raivoisa, hurja,
vimmainen kansa oli syöksynyt pihaan. He olivat repineet ensimmäisen
tielleen osuneen sotilaan kappaleiksi.
Gonchon salli sen tapahtua. Ehkä hän ajatteli, että kansan viha
on kuin tulviva virta, joka saa enemmän vahinkoa aikaan, jos sen
vuolautta koettaa estää, kuin jos sen antaa rauhassa kiitää eteenpäin.
Elie ja Hullin sitävastoin olivat kiirehtineet estämään teurastusta.
He rukoilivat, pyytelivät, sanoivat -- mikä jalo valhe! --
luvanneensa vapauden piiritetyille.
Billotin ja Pitoun saapuminen vahvisti heidän välitystyötänsä.
Billotin puolesta kostettiin, Billot olikin elossa. Billot ei ollut
edes haavoittunutkaan. Lankku oli keikahtanut hänen jalkojensa alla,
siinä kaikki. Hän oli saanut mutakylvyn; muuta ei hänelle ollut
tapahtunut.
Erikoisesti etsittiin sveitsiläisiä, mutta he olivat ennättäneet
ottaa ylleen harmaat nutut, ja heitä luultiin palvelijoiksi tai
vangeiksi. Kivillä heitteli kansa rikki kellon vanginkuvat. Kansa
syöksyi torneihin syytääkseen herjauksia kanuunoille, jotka sille
olivat tuottaneet kuolemaa. Kansa tarttui kiviin ja repi sormensa
verille koettaessaan kiskoa niitä irti.
Kun nähtiin ensimmäisten voittajien ilmestyvän tornin harjoille,
päästivät kaikki torilla olevat satatuhatta henkeä mahtavan
huudonpauhun. Tämä huuto kohosi Pariisin yli ja kiiti kautta Ranskan
kuin vahvasiipinen lintu:
Bastilji on valloitettu!
Sen viestin kuullessaan sydämet sulivat, silmät kostuivat, sylit
avautuivat. Ei enää ollut eri puolueita, ei toisilleen vihamielisiä
yhteiskuntaluokkia; kaikki pariisilaiset ymmärsivät olevansa veljiä,
kaikki ihmiset tajusivat olevansa vapaita. Miljoona ihmistä syleili
toisiaan.
Billot ja Pitou olivat tulleet toisten jäljestä ja toisten edellä. He
eivät tahtoneet osuuttaan voitonriemusta, vaan vankien vapauttamista.
Mennessään hallintopihan kautta he sivuuttivat harmaapukuisen miehen,
joka seisoi tyynenä nojautuen kultanuppiseen keppiin. Tämä mies oli
kuvernööri. Hän odotti, että hänen ystävänsä hänet pelastaisivat tai
viholliset iskisivät häneen.
Nähdessään de Launayn Billot tunsi hänet oitis ja astui suoraan häntä
kohden. Kuvernöörikin muisti hänet. Hän laski käsivartensa rinnalleen
ristiin ja katsoi tulijaan kuin aikoen sanoa:
"Te siis iskette minuun ensimmäiseksi."
Billot ymmärsi ja pysähtyi.
"Jos puhun hänelle", tuumi hän, "niin toiset tuntevat hänet, ja hän
on kuoleman oma."
Mutta miten hän muulla tavoin voisi löytää tohtori Gilbertin keskellä
tätä sekamelskaa? Miten hän riistäisi Bastiljilta salaisuuden, joka
oli suljettu sen pimentoihin?
Tämän arkailemisen, tämän sankarillisen epäröimisen Launay puolestaan
käsitti.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän puoliääneen Billotilta.
"En mitään", vastasi Billot osoittaen hänelle sormellaan porttia,
ilmaistakseen siten, että pako oli vielä mahdollinen, "en mitään.
Kyllä minä löydän tohtori Gilbertin."
"Kolmas Bertaudière", vastasi Launay säveällä, melkein heltyneellä
äänellä ja jäi paikalleen.
Äkkiä Billotin takana joku lausui nämä sanat:
"Kas, tuossa on kuvernööri!"
Tämä ääni oli tyyni, ikäänkuin ei kuuluisi tähän maailmaan, ja
kuitenkin tunsi, että jokainen hänen sanansa oli terävä tikari, joka
oli suunnattu Launayn rintaa kohden. Se ääni oli Gonchonin.
Kuullessaan nuo sanat kuin hälytyskellona kaikki kostonvimman
huumaamat miehet vavahtivat, katsoivat leimuavin silmin, näkivät
Launayn ja ryntäsivät häntä kohti.
"Pelastakaa hänet", sanoi Billot mennessään Elien ja Hullinin ohitse,
"muutoin hän on hukassa."
"Auttakaa minua", vastasivat molemmat miehet.
"Minun täytyy jäädä tänne, minunkin on pelastettava eräs mies."
Silmänräpäyksessä olivat raivoisat kädet tarttuneet Launayhin; ne
nostivat hänet maasta, laahasivat hänet mukanaan, veivät pois.
"Seis! Olemme luvanneet säästää hänen henkensä."
Se ei ollut totta. Mutta tämä ylevä valhe puhkesi yhtaikaa kahdesta
jalomielisestä sydämestä.
Silmänräpäyksessä de Launay, Elien ja Hullinin seuraamana,
katosi Bastiljin portista huutojen kaikuessa: "Kaupungintalolle!
Kaupungintalolle!"
Muutamien mielestä oli elävä Launay parempi saalis kuin valloitettu,
mutta hengetön Bastilji.
Omituista oli katsella tätä synkkää ja hiljaista rakennusta, jossa
neljän vuosisadan aikana oli liikkunut vain sotilaita, vartijoita ja
synkkä kuvernööri. Nyt se oli joutunut kansan saaliiksi, ja se juoksi
sen käytävissä, tungeksi portaissa, kuhisi kuin kärpäsparvi ja täytti
kivirakennuksen melulla ja pauhinalla.
Billot seurasi hetkisen katseillaan Launayta, jota ei enää talutettu,
vaan puolittain kannettiin, niin että hän näköjään häilyi väkijoukon
yläpuolella.
Mutta tuossa tuokiossa hän katosi. Billot huokasi, katseli
ympärilleen, huomasi Pitoun ja riensi erästä tornia kohden huutaen:
"Kolmas Bertaudière."
Vapiseva vanginvartija osui hänen tielleen.
"Missä on kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.
"Täällä", vastasi vartija, "mutta minulla ei enää ole avaimia."
"Missä ne ovat?"
"Ne vietiin minulta."
"Kansalainen, lainaahan minulle kirveesi", sanoi Billot eräälle
esikaupunkilaiselle.
"Minä lahjoitan sen sinulle", vastasi tämä. "Enhän enää sitä
tarvitse, kun Bastilji on valloitettu."
Billot tarttui kirveeseen ja riensi erääseen käytävään vanginvartijan
ohjaamana.
Vartija pysähtyi erään oven eteen.
"Onko tämä kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.
"On. Se on tämä."
"Onko siellä olevan vangin nimi tohtori Gilbert."
"En tiedä."
"Joka tuotiin tänne vasta viisi kuusi päivää sitten?"
"En minä tiedä."
"Siis otan siitä selon", sanoi Billot.
Ja hän alkoi voimakkaasti kirveellään iskeä oveen.
Se oli tamminen, mutta maanviljelijän tanakasti jymäytellessä
alkoivat pirstaleet lennellä.
Vähän ajan päästä voi nähdä vankityrmään.
Billot pani silmänsä aukon kohdalle. Aukosta hän koetti nähdä
kammioon.
Tornin ristikkoikkunasta tulevassa heikossa päivänkajossa hän näki
miehen, joka seisoi hiukan taaksepäin taivuttautuneena, kädessä
vuoteestaan ottamansa poikkilauta, puolustusasennossa.
Tämä mies näytti olevan valmiina lyömään ensimmäisen tulijan
kuoliaaksi. Vaikka hänellä oli pitkä parta, kalpeat kasvot ja
lyhyeksi keritty tukka, tunsi Billot hänet kuitenkin. Hän oli tohtori
Gilbert.
"Tohtori! Tohtori!" huusi Billot; "tekö se olette?"
"Kuka minua huutaa?" kysyi vanki.
"Minä, minä, Billot, ystävänne."
"Tekö, Billot."
"Niin, niin, hän, hän, me, me!" huusi parikymmentä miestä, jotka
olivat seisahtuneet porrassillakkeelle nähdessään Billotin iskevän
kirveellä oveen.
"Ketkä te?"