Bastiljin valloitus - 15

Tohtori vastasi yhtä syvällä vaitiololla tähän äänettömään syleilyyn,
mutta syleiltyään poikaansa katsoi häneen kauan, ja siinä katseessa
oli yhtä paljon kaihomieltä kuin iloakin.
Billotia taitavampi tarkkaaja olisi sanonut, että tämän lapsen ja
isän välillä oli joko suuri onnettomuus tai rikos.
Lapsi ei ollut yhtä hillitty Billotin seurassa. Kun hän sai nähdä
muitakin kuin isänsä, joka oli kääntänyt kaiken hänen huomionsa
puoleensa, juoksi hän kunnon maanviljelijän luo, kietoi kätensä hänen
kaulaansa ja sanoi:
"Te olette kelpo mies, olette pitänyt lupauksenne, ja minä kiitän
teitä."
"Olipa siinä hiukan vaivaakin", sanoi Billot. "Isänne oli monien
lukkojen takana, ja täytyi panna toimeen kaikenlaista hävitystä,
ennenkuin hänet sai sieltä selville."
"Sebastien", kysyi tohtori hiukan levottomana, "kai terveytesi on
hyvä?"
"On, isä", vastasi poika, "vaikkakin tapaatte minut sairashuoneesta."
Gilbert hymyili.
"Kyllä tiedän, miksi olet täällä", sanoi hän.
Poika hymyili vuorostaan.
"Sinulta ei kai puutu mitään täällä?" jatkoi tohtori.
"Ei mitään, ja siitä saan kiittää teitä."
"Minä annan saman neuvon kuin ennenkin, saman ja ainoan: ahkeroitse."
"Kyllä, isä."
"Tiedän, että tämä sana ei ole sinulle mikään tyhjänpäiväinen
kehoitus. Ellen sitä tietäisi, en sitä lausuisikaan."
"Isä, sen johdosta en voi teille vastata mitään", virkkoi Sebastien.
"Herra Bérardier, oivallinen johtajamme, voi antaa siihen vastauksen."
Tohtori kääntyi johtajan puoleen, joka viittasi haluavansa puhua pari
sanaa isän kanssa.
"Odota, Sebastien", sanoi tohtori.
Ja hän lähestyi johtajaa.
"Onko Pitoulle tapahtunut joku onnettomuus", kysyi Sebastien
levottomana. "Eikö se kunnon poika olekaan teidän seurassanne?"
"Hän on portin edustalla vaunuissa."
"Isä", sanoi Sebastien, "antakaa herra Billotille lupa tuoda tänne
Pitou. Olisin niin iloinen saadessani hänet nähdä."
Gilbert nyökkäsi. Billot poistui.
"Mitä aiotte sanoa minulle?" kysyi Gilbert apotti Bérardieriltä.
"Sitä vain, että tälle lapselle ei pitäisi suositella yksinomaan
työtä, vaan pikemmin huvittelua."
"Kuinka niin, herra apotti?"
"Hän on lahjakas lapsi, jota jokainen rakastaa täällä kuin omaa
poikaansa tai veljeään, mutta..."
Apotti vaikeni.
"Mutta mitä?" kysyi isä rauhattomana.
"Mutta ellei olla varuillaan, niin muuan seikka voi tuottaa hänelle
kuoleman."
"Mikä niin?" kysyi Gilbert kiihkeästi.
"Työ, jota hänelle suosittelette."
"Työkö?"
"Niin, juuri työ. Jos näkisitte hänet pulpettinsa ääressä, käsivarret
rinnallaan ristissä, nenä kirjassa kiinni, katse terävänä..."
"Ahkeroiden vai haaveillen?" kysyi Gilbert. "Tehden työtä, etsien
jotakin oivallista sanamuotoa, antiikkista lauserakennetta,
kreikkalaista tai latinalaista sommitelmaa, etsien sitä tuntikausia.
Ja katsokaahan tänäkin hetkenä..."
Vaikka isä oli vastikään eronnut hänestä, -- vaikka Billot
töintuskin oli ennättänyt sulkea oven, oli nuorukainen jo vaipunut
unelmoimiseen, joka muistutti haltioitumista.
"Onko hän useinkin tuollainen?" kysyi Gilbert levottomana. "Voisin
melkein sanoa, että hän on tavallisesti tuollainen. Katsokaa, kuinka
hän etsii jotakin."
"Olette oikeassa, herra apotti", sanoi Gilbert, "ja kun näette hänen
tuolla tavalla etsivän, on häntä huvitettava."
"Se olisi vahinko, sillä tästä työstä syntyy kirjoitelmia, jotka
jonakin päivänä tuottavat kunniaa koululle. Ennustan, että tämä poika
kolmen vuoden päästä saa palkinnot kaikissa kilpailuissa."
"Olkaa varuillanne", sanoi tohtori; "tuollainen ajatuksiin
vaipuminen, johon näette Sebastienin joutuvan, todistaa pikemmin
heikkoutta kuin voimaa, pikemmin sairautta kuin terveyttä. Olette
oikeassa, herra apotti, tuota lasta ei pidä liikoja kehoittaa työhön,
tai ainakin pitää voida erottaa työ unelmoimisesta."
"Minä vakuutan teille, että hän tekee työtä."
"Ollessaan tuossa tilassa?"
"Niin. Ja todistuksena siitä on se, että hänen kirjoituksensa on aina
valmiina aikaisemmin kuin toisten. Nähkää, kuinka hänen huulensa
liikkuvat. Hän kertaa läksyjään."
"Kun hän tuolla tavalla kertaa läksyjään, on hänen ajatuksensa
johdettava muuanne, herra apotti. Kyllä hän silti osaa läksynsä yhtä
hyvin ja voi paremmin."
"Niinkö luulette?"
"Siitä olen varma."
"Kaipa te sen asian ymmärrätte pätevämmin", lausui kunnon apotti,
"te, jota Condorcet ja Dabanis väittävät maailman viisaimpiin
kuuluviksi."
"Mutta kun herätätte hänet tuollaisista unelmista, menetelkää
varovaisesti", neuvoi Gilbert. "Puhukaa hänelle ensin hiljaa ja
sitten vasta kovempaa."
"Miksi?"
"Palauttaaksenne hänet vähitellen tähän maailmaan, jonka hän on
jättänyt."
Apotti katsoi kummastuneena tohtoriin. Eipä paljoa puuttunut, ettei
hän pitänyt tätä hulluna.
"Saatte kohta nähdä, että olen väitteessäni oikeassa", sanoi tohtori.
Billot ja Pitou astuivat sinä hetkenä sisään. Parilla harppauksella
Pitou oli Sebastienin luona.
"Sinä kutsuit minua, Sebastien", sanoi Pitou tarttuen lapsen
käsivarteen. "Siinä teit herttaisesti."
Ja hän painoi ison päänsä pojan väritöntä otsaa kohden.
"Katsokaa", sanoi Gilbert tarttuen apotin käsivarteen.
Kun Sebastien heräsi unelmistaan Pitoun sydämellisen kosketuksen
johdosta, muuttuivat hänen värittömät kasvonsa kalmankalpeiksi; hän
horjui, pää painui alas, ikäänkuin ei jaksaisi sitä enää kannattaa.
Tuskainen huokaus nousi hänen rinnastaan; sitten helakka puna kohosi
hänen poskilleen.
Hän pudisti päätänsä ja hymyili.
"Sinäkö se oletkin, Pitou?" lausui hän. "Niin, minä lähetin noutamaan
sinua tänne."
Hän katsoi Pitouhun ja jatkoi:
"Sinä olet siis ollut taistelemassa?"
"Niin on ollut, oikein urhoollisena poikana", tokaisi Billot.
"Miksi ette vienyt minua mukananne?" sanoi poika moittivalla äänellä;
"minäkin olisin taistellut ja silloin tehnyt jotakin isäni hyväksi."
"Sebastien", huomautti Gilbert vuorostaan lähestyen ja painaen
poikansa pään rintaansa vasten, "sinä voit tehdä paljoa enemmän isäsi
hyväksi muutoin kuin taistelemalla: kuunnellen hänen neuvojaan,
seuraten niitä ja tulemalla eteväksi ja kuuluisaksi mieheksi."
"Samanlaiseksiko kuin te?" kysyi poika ylpeästi. "Sellaista minä
toivonkin."
"Sebastien", sanoi Gilbert, "kun nyt olet syleillyt Billotia ja
Pitouta, tahdotko tulla vähäksi aikaa puutarhaan keskustelemaan minun
kanssani?"
"Mielelläni, isä. Pari kolme kertaa olen saanut olla kahdenkesken
seurassanne, ja nämä hetket ovat kaikkine yksityiskohtineen painuneet
mieleeni."
"Sallittehan, herra apotti?" kysyi Gilbert.
"Tietysti."
"Billot, Pitou, ystäväni, te kai kaipaatte jotakin ravintoa."
"Toden totta kaipaankin", myönsi Billot. "En ole sitten aamun syönyt
mitään ja uskon, että Pitoukin on yhtä nälkäinen."
"Sepä se", sanoi Pitou. "Olen kyllä syönyt yhden vehnäleivän ja
pari makkaraa, juuri vähää ennen kuin kiskoin teidät vedestä, mutta
uiminen lisää ruokahalua."
"Tulkaa siis ruokasaliin", kehoitti apotti Bérardier, "niin teille
tarjotaan päivällistä."
"Oho!" äännähti Pitou.
"Pelkäätte kai saavanne koulun tavallista ruokaa", sanoi apotti.
"Olkaa huoletta, teitä kohdellaan vieraina. Mutta minusta tuntuu",
jatkoi johtaja, "että teidän vatsanne yksinään ei ole huonossa
kunnossa, rakas herra Pitou."
Pitou katsahti ulkoasuansa ja häpesi.
"Ja jos teille tarjotaan housut samalla kertaa kuin päivällinen..."
"Niin otan vastaan, herra apotti", sanoi Pitou.
"Tulkaa siis, housut ja päivällinen odottavat teitä."
Ja hän vei Billotin ja Pitoun toisaanne, Gilbertin ja Sebastienin
mennessä toiselle taholle, viitattuaan kädellään toisille
tervehdykseksi.
Molemmat menivät huvittelupihan poikki ja saapuivat opettajia varten
varattuun pieneen puutarhaan, joka oli vihanta ja varjoisa. Täällä
oli apotin tapana lukea Tacitustaan ja Juvenalistaan.
Gilbert istuutui penkille, jota elämänlanka- ja villiviiniköynnökset
varjostivat. Sitten hän veti Sebastienin luoksensa ja sanoi
siirrettyään tukan syrjään hänen otsaltaan:
"Kas niin, lapsi, olemme siis jälleen toistemme luona."
Sebastien kohotti katseensa taivasta kohden.
"Jumalan suoman ihmeen kautta."
Gilbert hymyili.
"Jos tässä on ihme tapahtunut", sanoi hän, "niin Pariisin kunnon
väestö on sen saanut aikaan."
"Isä", vastasi lapsi, "älkää erottako Jumalaa siitä, mitä on
tapahtunut, sillä Jumalaa minä teidät nähdessäni vaistomaisesti
kiitin."
"Ja kai Billotia."
"Billot tuli Jumalan jäljestä, samoin kuin pyssy tuli hänen
järjestään."
Gilbert mietti.
"Olet oikeassa, lapsi", sanoi hän. "Jumala on kaiken takana. Mutta
palatkaamme sinuun ja puhelkaamme hiukan sinusta ennen eroamme."
"Joko me siis jälleen eroamme, isä?"
"Luultavasti emme pitkäksi aikaa. Mutta eräs tärkeitä papereita
sisältävä lipas on kadonnut Billotin luota samaan aikaan kuin jouduin
Bastiljiin. Minun täytyy saada tietää, kuka minut on heittänyt
vankilaan, kuka on varastanut lippaan."
"Odotan siis tapaavani teidät, isä, senjälkeen kun olette
tutkimuksenne päättänyt."
Poika huokasi.
"Oletko murheellinen, Sebastien?" kysyi tohtori.
"Olen."
"Ja miksi olet murheellinen?"
"En tiedä. Mielestäni ei elämä ole luotu minua varten samanlaiseksi
kuin toisia lapsia varten."
"Mitä sillä tarkoitat, Sebastien?"
"Sitä, mikä on totta."
"Selitä."
"Kaikilla muilla on huvituksia, ajanviettoa, minulla ei."
"Eikö sinulla siis ole huvituksia?"
"Tarkoitan sillä, että ikäisteni huvit eivät miellytä minua."
"Ole varuillasi, Sebastien. Olisin kovin pahoillani, jos luonteesi
olisi sellainen. Sebastien, olennot, jotka lupaavat tulla
kuuluisiksi, ovat samanlaisia kuin hyvät hedelmät kasvuaikanaan, --
ne ovat katkeria, kirpeitä, vihantia, ennenkuin heidän sisustansa
täyttyy mehevällä kypsyydellä. Usko minua: hyvä on, kun ihminen on
ollut nuori."
"Ei ole minun syyni, ellen ole sellainen", vastasi nuorukainen
alakuloisesti hymyillen.
Gilbert jatkoi pusertaen molemmin käsin hänen käsiään ja katsoen
häntä silmiin:
"Tämä ikäsi on kylvön ikäkausi; vielä ei näy mitään siitä, mikä
opetuksella sinne on kylvetty. Neljäntoista vuoden iässä on
liiallinen vakavuus joko ylpeyttä tai sairautta. Kysyin onko
terveytesi hyvä, ja sinä vastasit myöntävästi. Kysyn, oletko ylpeä;
koeta vastata siihen kieltävästi."
"Isä", sanoi poika, "olkaa siinä suhteessa rauhallinen. Ei ylpeys
eikä sairaus tee minua murheelliseksi, vaan suorastaan suru."
"Suru, lapsi-parka! Ja mikä suru voi sinua tuolla iällä vaivata?
Sanohan."
"Ei nyt, isä, ei nyt, sitten myöhemmin. Sanoittehan, että teillä
on kiire. Te ette jouda viettämään muuta kuin neljännestunnin
seurassani. Puhukaamme jostakin muusta kuin minun hupsuuksistani."
"Ei, Sebastien, sillä muutoin lähden levottomana luotasi. Sano
minulle, mistä surusi johtuu?"
"En toden totta uskalla sanoa, isä."
"Mitä pelkäät?"
"Pelkään teidän pitävän minua näkyjen näkijänä tai kertovani
asioista, jotka tuottavat teille mielipahaa."
"Sinä tuotat minulle suurempaa mielipahaa, jos olet kertomatta
salaisuuttasi, rakas lapsi."
"Tiedättehän, ettei minulla ole mitään salaisuuksia teidän edessänne,
isä."
"Puhu siis."
"En todellakaan uskalla."
"Sebastien, sinä, joka jo tahdot olla mies!"
"Juuri sentähden."
"Rohkaise mielesi!"
"No siis, kaikki johtuu unelmasta!"
"Ja unelmako sinua peloittaa?"
"Peloittaa eikä peloita, sillä kun saan sen unelman, en ole
kauhistunut, vaan kuin siirtynyt toiseen maailmaan."
"Selitähän."
"Jo lapsena näin näkyjä. Tiedättehän, että pari kertaa eksyin siihen
suureen metsään, joka oli sen kylän lähellä, missä olen kasvanut."
"Niin olen kuullut kerrottavan."
"Minä seurasin silloin jonkinmoista näkyä."
"Mitä sanot?" kysyi Gilbert katsoen poikaansa niin kummastuneena,
että se muistutti kauhua.
"Tällaista minulle tapahtui. Leikin toisten kylän lasten kanssa,
ja niin kauan kuin olin kylässä, niin kauan kuin ympärilläni oli
toisia lapsia, ei minulle tapahtunut mitään. Mutta jos erkanin
heistä, jos loittonin kylän viimeisten puutarhojen ulkopuolelle,
tunsin kuin hameiden kahinaa vieressäni. Ojensin käteni tarttuakseni
siihen ja syleilinkin vain ilmaa. Mutta mitä loitommalle se näky
meni, sitä selvemmäksi se kävi. Se oli usvaa, ensin läpikuultavaa
kuin pilvi; sitten tiivistyi ja sai ihmishahmon. Se oli naisen
muotoinen, se liiteli pikemmin kuin käveli ja tuli sitä selvemmäksi,
mitä kauemmaksi se loittoni metsän synkimpiin kohtiin. Silloin
outo, vastustamaton voima pakotti minut seuraamaan tuota naista",
jatkoi poika. "Menin hänen jäljestään käsivarret ojennettuina, vaiti
niinkuin hänkin, sillä monasti olen koettanut huutaa hänelle, mutta
suustani ei ole lähtenyt ääntäkään. Ja minä seurasin häntä, eikä
hän pysähtynyt, -- seurasin kunnes ihme, joka oli ilmoittanut hänen
saapuvan, ilmoitti hänen katoavan. Tämä nainen haihtui vähitellen,
aines muuttui varjoksi, varjo vaihtui, ja kaikki oli häipynyt.
Sieltä Pitou minut toisinaan löysi samana päivänä, toisinaan vasta
seuraavana."
Gilbert katseli poikaansa yhä levottomampana. Hänen sormensa
tunnustelivat Sebastienin valtimoa. Sebastien ymmärsi tohtorissa
liikkuvan tunteen.
"Älkää olko rauhaton, isä", sanoi hän; "kyllähän minä tiedän, ettei
tässä ole mitään todellista. Tiedänhän, että se on ainoastaan näky."
"Ja minkä näköinen se nainen oli?" kysyi tohtori.
"Ylväs kuin kuningatar."
"Ja oletko joskus nähnyt hänen kasvojaan?"
"Olen."
"Mistä ajasta alkaen?" kysyi Gilbert vapisten.
"Siitä asti kun jouduin tänne", vastasi poika.
"Mutta eihän täällä Pariisissa ole Villers-Cotteretsin suuria puita
salaperäisenä ja tummana lehtikupuna. Pariisissa ei ole hiljaisuutta,
yksinäisyyttä, jollaista moiset ilmestykset edellyttävät."
"On kyllä täälläkin."
"Missä?"
"Tässä."
"Tässäkö? Eikö puisto ole varattu opettajia varten?"
"On kyllä, isä. Mutta pari kolme kertaa olin näkevinäni sen naisen
liitelevän pihalta tänne puistoon. Tahdoin seurata häntä, mutta
suljettu portti esti minua siitä. Kun siis eräänä päivänä apotti
Bérardier, joka oli hyvin tyytyväinen kirjoituksiini, kysyi mitä
toivoisin, pyysin päästä joskus kävelemään hänen kanssaan puutarhaan.
Hän suostui siihen. Minä tulin tänne, ja täällä, täällä, isä, näky
ilmestyi jälleen minulle."
Gilbert värisi.
"Kummallinen näky", jupisi hän; "mutta sellainen voi olla mahdollista
hänen kaltaiselleen herkkähermoiselle olennolle."
"Ja oletko nähnyt hänen kasvojaan?"
"Olen, isä."
"Muistatko, millaiset ne ovat?" Poika hymyili.
"Oletko koskaan koettanut lähestyä häntä?"
"Olen."
"Ojentaa häntä kohden kättäsi?"
"Silloin hän katoaa."
"Ja kuka sinun arvelujesi mukaan se nainen on?"
"Minun mielestäni se on minun äitini."
"Äitisi!" huudahti Gilbert kalveten.
Ja hän painoi kätensä sydämelleen kuin estääkseen verta vuotamasta
kipeästä haavasta.
"Mutta tämähän on vain unta", sanoi hän, "ja minä olen melkein yhtä
hullu kuin sinäkin."
Poika vaikeni ja katsoi isäänsä pitkään.
"Mitä nyt?" kysyi Gilbert.
"Se voi kyllä olla unelma, mutta unelmieni todellisuus on olemassa."
"Mitä sanotkaan?"
"Sanon, että viime pääsiäisen aikaan vietiin koko koulu kävelemään
Satoryn metsään lähelle Versaillesia, ja kun siellä ollessani
erilläni muista haaveilin..."
"Niin sama näky ilmestyi?"
"Niin, mutta tällä kertaa vaunuissa, joita oli vetämässä neljä komeaa
hevosta... tällä kertaa todellisena, elävänä. Olin vähällä pyörtyä."
"Miksikä?"
"En tiedä."
"Ja mikä vaikutelma jäi sinulle tästä uudesta näystä?"
"Että näyssäni ei ilmestynytkään minulle äitini, sillä tämä oli
sama nainen kuin unelmissani, ja äitinihän on kuollut." ["Neiti de
Taverney" -romaanin lukijoille on tunnettua, että Sebastienin äiti
oli kuningatar Marie-Antoinetten hovineito, ylevä ja ylpeä Andrée
de Taverney. Hänet oli vallankumouksellinen vapaamuurari Josef
Balsamo (sittemmin esiintynyt kreivi Cagliostrona) vaivuttanut
hypnoottiseen horrostilaan erästä koettansa varten, muistamatta
herättää häntä. Gilbert oli kunnianhimoinen, mutta halvan
syntyperänsä vuoksi hyljätty nuorukainen langetessaan intohimon
ja katkeruuden kiusaukseen, kun hän yöllä satunnaisesti yllätti
rakastamansa aatelisneidon tässä tiedottomuuden tilassa. Tapauksen
uhri sai koko maailmalta salatuksi sen seuraukset eikä suostunut
avioliittoon loukkaajansa kanssa, vaikka Balsamo tarjoutui tästä
tekemään varakkaan miehen. Andrée kuitenkin kiintyi lapseen, mutta
Gilbert tahtoi turvata pienokaisensa kasvatuksen varastamalla hänet
ja sijoittamalla hänet Pitoun äidin hoidokiksi.]
[Gilbert siirtyi Balsamon oppilaana Ameriikkaan; matkalla luuli
hänet pistoolin laukauksella surmanneensa Azorien saarella Andréen
veli, vakava ritari Filip de Taverney, joka oli toivottomasti
rakastunut kuningattareen. "Rouva de la Motte"- ja "Kuningattaren
kaulanauha"-romaaneissa Filip esiintyy palanneena Ranskan hoviin,
mistä hänet jälleen häätää kuningattaren ja nuoren kreivi Olivier
de Charnyn harras keskinäinen kiintymys. Tämä suhde johtaa
yllätyskohtaukseen, jossa kuningattaren oli mainittava satunnaisesti
mieleensä johtuneena hätävalheena Ludvig XVI:lle, että polvistunut
kreivi anoi Andrée de Taverneyn kättä. Kuningas toimitti häät
tapahtumaan, mutta Andrée, joka oli todella jo ennen rakastunut
kreiviin, sai tietää, että kreivi pelkästään kuningattaren pulan
vuoksi otti hänet vaimokseen, ja vihkiminen jätti onnettoman
pariskunnan vain muodollisesti yhteenliitetyksi. Pelkkien kärsimysten
koettelema kreivitär de Charny esiintyy sitten yhtenä päähenkilönä
Dumas'n myöhäisemmissäkin vallankumous-romaaneissa.]
Gilbert nousi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Maailma pimeni
omituisesti hänen silmissään.
Poika huomasi hänen hämminkinsä ja säikähti hänen kalpeuttaan.
"Siinä näette, isä", sanoi hän, "että tein väärin kertoessani teille
näitä hullutuksiani."
"Et, lapsi, et, päinvastoin", sanoi tohtori. "Puhu siitä minulle
usein, joka kerta kun tapaamme, ja me koetamme parantaa sinut."
Sebastien pudisti päätänsä.
"Parantaa minut, miksikä?" sanoi hän. "Olen tottunut tähän näkyyn,
se on osa elämääni; rakastan sitä näkyä, vaikka se minua väistääkin
ja vaikka toisinaan tuntuu, että hän sysää minut luotansa. Älkää
parantako siis minua, isä. Voitte uudelleen jättää minut, uudelleen
matkustaa, palata Amerikkaan. Ja sen näyn keralla en ole ihan
yksinäni."
"Et olekaan!" sanoi tohtori itsekseen.
Hän painoi Sebastienin rintaansa vasten.
"Näkemiin asti, lapsi", sanoi hän; "toivon, ettemme enää eroa, sillä
jos lähden, koetan järjestää niin, että sinä seuraat minua."
"Oliko äitini kaunis?" kysyi poika.
"Oli, oli, hyvin kaunis!" vastasi tohtori käheällä äänellä.
"Ja rakastiko hän teitä yhtä paljon kuin minä teitä rakastan?"
"Sebastien, Sebastien! Älä milloinkaan puhu minulle äidistäsi!"
huudahti tohtori.
Ja suudellen viimeisen kerran poikaansa otsalle hän poistui kiireesti
puistosta.
Poika ei seurannut häntä, vaan vaipui alakuloisena ja masentuneena
penkille istumaan.
Pihalla Gilbert tapasi täydellisesti ravitut Gillotin ja Pitoun,
jotka apotille kertoivat yksityiskohtia Bastiljin valloituksesta. Hän
antoi vielä kerran johtajalle neuvoja Sebastien hoitamisesta ja meni
molempien seuralaistensa kanssa vaunuihin.


XXI
ROUVA DE STAËL.
Istuessaan vaunuihin entiselle paikalleen vastapäätä Billottia ja
Pitouta oli tohtori kalpea, ja jokaisen hiussuortuvan juurella
välkkyi hikipisara.
Mutta tämän miehen luonne oli sellainen, ettei hän masentunut minkään
mielenliikutuksen vaikutuksesta. Hän painautui vaunujen kolkkaan ja
painoi molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin tukahduttaakseen sen
takaiset ajatukset. Kun hän hetkisen oltuaan liikkumatta otti kätensä
otsaltaan, näkyikin tuskan vääntämien piirteiden sijasta tyynet
kasvot.
"Te siis sanoitte, rakas Billot", lausui hän, "että kuningas on
erottanut parooni de Neckerin."
"Niin, herra tohtori."
"Ja että Pariisin rauhattomuudet johtuvat osaksi tästä epäsuosiosta?"
"Paljonkin."
"Lisäsitte, että parooni heti läksi Versaillesista?"
"Hän sai kuninkaallisen kirjeen päivällistä syödessään. Tunnin päästä
hän oli matkalla Brysseliin."
"Onko hän siellä nyt?"
"Pitäisi ainakin olla."
"Ei ole puhuttu siitä, että hän olisi matkalla pysähtynyt?"
"On kyllä, Saint-Ouenissa, sanoakseen hyvästi tyttärelleen paroonitar
de Staëlille."
"Läksikö rouva de Staël hänen kerallaan?"
"Kuulin puhuttavan, että parooni matkusti ainoastaan vaimonsa
seurassa."
"Ajuri", sanoi Gilbert, "pysäyttäkää ensimmäisen vaatekauppiaan
luona."
"Aiotteko muuttaa pukua?" kysyi Billot.
"Aion kyllä! Tämä on liiaksi hankaantunut Bastiljin muureihin, eikä
tällaisessa asussa mennä epäsuosiossa olevan ministerin tyttären luo.
Etsikäähän taskuistanne, löytyykö sieltä muutamia kultarahoja."
"Oho", sanoi maanviljelijä, "te näytte jättäneen kukkaronne
Bastiljiin."
"Se kuuluu vankilan sääntöihin", sanoi Gilbert hymyillen. "Kaikki
arvoesineet jätetään linnan kansliaan."
"Ja jäävät sinne", lisäsi maanviljelijä.
Hän avasi ison kouransa, jossa oli parikymmentä kultarahaa.
"Ottakaa tuosta, tohtori", sanoi hän.
Gilbert otti kymmenen kultarahaa. Muutaman minuutin päästä vaunut
pysähtyivät vaatekauppiaan oven eteen.
Gilbert vaihtoi Bastiljin muurien kehnäämän vaatekertansa mustaan,
hyvin siistiin pukuun, jommoista Kansalliskokouksen kolmas sääty
käytti. Sitten eräs hiustenkähertäjä ja kengänkiilloittaja
täydensivät hänen ulkoasuaan, ja ajuri vei hänet Saint-Oueniin
ulompien bulevardien kautta, jonne päästiin Monceaux-puiston taitse.
Gilbert pysähtyi parooni de Neckerin asunnon eteen Saint-Ouenissa
juuri sinä hetkenä, kun Dagobertin tuomiokirkon kello löi seitsemän.
Tässä talossa oli ennen käynyt paljon vieraita; täällä oli nähty
yhtäpäätä liikettä. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain
Gilbertin vaunujen saapuminen. Talo ei kuitenkaan tehnyt samaa
vaikutusta kuin isäntäväen hylkäämät tai epäsuosioon joutuneiden
asumukset.
Portit oli suljettu ja piha autio, ilmaisten isäntäväen matkustaneen
pois. Mutta missään ei näkynyt surun tai äkillisen lähdön merkkejä.
Linnan eteläisen siipirakennuksen kaikki ikkunaluukut olivatkin
avoinna, ja kun Gilbert suuntasi askeleensa sitä kohden, lähestyi
häntä paroonin väreihin puettu lakeija.
Silloin sukeutui ristikon läpi seuraava keskustelu:
"Parooni de Necker ei kai enää ole linnassaan?"
"Ei, herra parooni matkusti viime lauantaina Brysseliin."
"Ja rouva paroonitar?"
"Seurasi paroonia."
"Mutta rouva de Staël?"
"Rouva on täällä. Mutta en tiedä, voiko paroonitar ottaa vastaan,
sillä tähän aikaan hän on kävelemässä."
"Ottakaahan selkoa siitä, missä hän on, ja ilmoittakaa hänelle
tohtori Gilbert."
"Menen kysymään, onko hän vai eikö huoneissaan. Epäilemättä hän
ottaa herran vastaan. Mutta jos hän on kävelemässä, niin olen saanut
määräyksen olla häntä häiritsemättä."
"Hyvä on. Menkää siis, olkaa niin hyvä."
Lakeija avasi ristikon. Gilbert astui sisään.
Sulkiessaan ristikon lakeija loi tutkivan katseen ajoneuvoihin,
joilla tohtori oli saapunut, ja hänen omituisen näköisiin
tovereihinsa. Sitten hän poistui pudistaen päätänsä ymmärtämättä
mitään ja arvellen, ettei kukaan muukaan voinut ymmärtää siinä, missä
hän ei ymmärtänyt. Gilbert jäi vähäksi aikaa odottamaan.
Viiden minuutin päästä lakeija palasi. "Paroonitar on kävelemässä",
ilmoitti hän. Ja hän kumarsi sanoakseen Gilbertille hyvästi. Mutta
tohtori ei luopunut aikeistaan.
"Ystäväiseni", sanoi hän, "pyydän teitä poikkeamaan saamistanne
määräyksistä ja huomauttamaan rouva paroonittarelle, että olen
markiisi de Lafayetten ystävä."
Tohtorin lausuma nimi poisti puoliksi lakeijan arvelut ja kokonaan
kultaraha, joka solui hänen käteensä.
"Olkaa hyvä ja seuratkaa minua", sanoi lakeija.
Gilbert seurasi häntä. Mutta lakeija ei vienytkään häntä
rakennukseen, vaan puutarhaan.
"Tällä puolella puistoa rouva paroonitar mieluummin liikkuu", sanoi
mies osoittaen eräänlaatuista sokkelokäytävää. "Olkaa hyvä ja
odottakaa täällä."
Kymmenen minuutin kuluttua kuului käytävältä lehtien kahinaa, ja
kolmen- tai neljänkolmatta ikäinen kookas, pikemmin ylevän kuin
sievän näköinen nainen ilmestyi Gilbertin silmien eteen. Hän näkyi
hämmästyvän kohdatessaan noin nuorelta näyttävän miehen, kun oli
odottanut tapaavansa keski-ikäisen.
Gilbert oli todellakin niin erikoinen ulkomuodoltaan, että saattoi
heti herättää noin terävän havainnontekijän kuin kirjailijattaremme
huomaavaisuutta.
Harvalla miehellä oli niin puhdaspiirteiset kasvot, ja väkevän tahdon
vaikutuksesta nämä piirteet olivat käyneet liikkumattomiksi. Kauniit
mustat, ilmeikkäät silmät olivat työstä ja kärsimyksistä verhoutuneet
ja voimistuneet, ja tällöin oli niistä kadonnut se levottomuus, joka
on nuoruuden viehätyksiä.
Syvä ja samalla kaunis piirto oli siinä hienon suupielen
salaperäisessä syvennyksessä, josta kasvotieteilijät etsivät
mietiskelyn tuntomerkkiä. Näytti siltä kuin vain aika ja liian
varhainen vanhuus olisivat antaneet Gilbertille tämän ominaisuuden,
mitä luonto ei ollut aikonutkaan hänelle suoda.
Otsa oli leveä ja kauniisti kaareutuva; se loiveni hiukan taaksepäin
tukkaan asti, jota ei enää pitkään aikaan ollut jauhotettu
valkoiseksi. Ja tämä otsa ilmaisi tietoja ja ajattelua, tutkimuksia
ja mielikuvitusta. Gilbertin silmäkulmat olivat paksut kuten hänen
opettajansa Rousseaunkin ja loivat silmille varjon, josta välkkyi
elämää ilmaiseva valo.
Vaatimattomasta puvustaan huolimatta siis Gilbert esiintyi "Corinnen"
vastaisen kirjoittajan mielestä harvinaisen komeana ja hienona, ja
tätä vaikutusta lisäsivät vielä hänen hoikat, valkoiset kätensä sekä
pienet, siropohkeisiin, jänteviin sääriin liittyvät jalkansa.
Paroonitar katseli vähän aikaa Gilbertiä.
Gilbert puolestaan käytti tätä tuokiota kumartaakseen jäykästi
kveekarien tapaan, jotka suovat naisille veljellisen arvonannon,
mutta eivät hymyilevää kohteliaisuutta.
Sitten hän vuorostaan nopeasti tarkasti jo kuuluisaksi tullutta
nuorta naista, jonka älykkäistä ja ilmeikkäistä kasvoista kokonaan
puuttui sulo. Hänen päänsä oli enemmän vähäpätöisen ja jokapäiväisen
miehen pää kuin naisen, ja se liittyi uhkean täyteläiseen ruumiiseen.
Rouva de Staëlilla oli kädessään oksa, jonka kukkia hän ajatuksissaan
pureskeli.
"Tekö olette tohtori Gilbert?" kysyi hän.
"Niin, rouva paroonitar."
"Noin nuori. Olette jo saavuttanut varsin suuren maineen, vai
kuuluuko se ehkä isällenne tai jollekulle teitä vanhemmalle
sukulaiselle?"
"En tunne muita Gilbertejä kuin itseni. Ja jos nimeeni liittyy,
niinkuin sanotte, hiukan mainetta, on minulla täysi oikeus omaksua
se."
"Olette käyttänyt markiisi de Lafayetten nimeä päästäksenne
luokseni. Markiisi onkin puhunut teistä meille ja ylistänyt teidän
loppumattomia tietojanne." Gilbert kumarsi.
"Tämä tietomääränne on sitä arvokkaampi, sitä mielenkiintoisempi",
jatkoi paroonitar, "kun kaikesta päättäen ette ole mikään tavallinen
kemisti, toisten kaltainen ammattilainen, vaan olette syventynyt
elämäntieteen suurimpiin salaisuuksiin."
"Markiisi de Lafayette näyttää sanoneen teille, että olen
jonkinmoinen taikuri", lausui Gilbert hymyillen, "ja jos hän on sen
sanonut, niin tiedän hänen siksi älykkääksi, että hän on sen teille
voinut todistaakin."
"Hän on todellakin kertonut teidän ihmeellisellä tavalla