Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 06

monet taistelut siellä taisteltiin ja monet voitot voitettiin. Ei
voinut Paavon köyhyys eivätkä muut vastoinkäymiset estää hänen
maineensa kasvamista. Pian tarvittiin häntä jälleen Karjalassa sekä
Iisalmella, niissä uusia herätyksiä oli tapahtunut, mutta sen ohessa
myöskin paljon häiriöitä ilmaantunut heränneiden keskuudessa.
Rautavaaralla syntynyt herännäisyys levisi jo ensi aikoina tämän
kappelin emäseurakuntaan, _Nurmekseen_. Kirkkojen välillä ei ollut
maantietä, mutta sitä ahkerammin kulkivat heränneet jalan toisiaan
tapaamassa. "Tuossa kulkee Keyrittiläisten jono" oli maailman lasten
tapana sanoa, heidän nähdessään tuota outoa, ennen kuulumatonta
liikettä. Hyvin epäiltävää on, onko siinä arvelussa perää, että nimeä
_Körttiläinen_, jota jo varhain ruvettiin heränneistä käyttämään,
johtuisi sanasta Keyrittiläinen. Luultavampaa on, että se on saanut
alkunsa heidän käyttämästään körttipuvusta, joka vanhoina aikoina
oli yleinen kansallispuku monessa paikoin Suomessa. -- Elähyttäen
vaikutti Paavon käynnin jälkeen Pielisjärvellä siellä syntynyt liike
Nurmeksen ja Rautavaaran heränneisiin, yhdistäen heidät kaikki
toisiinsa ensimmäisen rakkauden siteillä. Etenkin huomattava näkyy
vuosi 1817 olleen. Voimallisesti levisi liike silloin varsinkin
Pielisjärvellä. Siitä kertoo Niskanen: "Heti ensimmäisen herätyksen
jälkeen, kun he tulivat kokoon sanaa harjoittamaan, lankesi Pyhä
Henki heidän päällensä eräässä seurapaikassa, niinkuin helluntaina
apostolein päälle, niin että yli 30 henkeä nuoresta kansasta puhui
oudoilla kielillä ja ennusti; ja heidän seassansa oli muutamia, jotka
selittivät nämä puheet meidän kielellemme, jos kohta he eivät kaikkia
voineetkaan selittää. He eivät syöneet mitään luonnollista ruokaa
viiteen päivään eivätkä toisistansa eronneet niinä päivinä".
Vuonna 1818 vietti ennenmainitun Kuosmasen veljenpoika häitä Antti
Pyykön sisaren kanssa Pielisjärven Viekin kylässä. Tähän tilaisuuteen
saapui paljon heränneitä Nurmeksesta ja Rautavaaralta ja kaikkien
iloksi myöskin Paavo Ruotsalainen. Seuraelämä oli elävää, kuten
vastaheränneitten keskuudessa ainakin, ennustaen sikäläiselle
herännäisyysliikkeelle suurta tulevaisuutta. Paljon keskusteli Paavo
Pyykön kanssa, joka jo siihen aikaan esiintyi Karjalan heränneitten
opettajana. Aivan yksimieliset kaikissa opinkysymyksissä he eivät
olleet, vaan sovussa he kuitenkin toisistaan erosivat. Paavo näet
väitti Pyykön kantaa orjuudeksi lain alla, koettaen hänelle kirkastaa
evankeliumin ja siihen perustuvan uskonelämän salaisuutta. Mutta
Pyykkö oli itsenäinen mies, joka ei mielipiteistään luopunut. Hieman
kylmäksi jäi ainaiseksi heidän välinsä, vaan ulkonaisesti säilyi
kuitenkin ystävyys. Kernaasti kuuntelivat Pielisjärven ja Nurmeksen
heränneet Pyykön puheita, vaikka hän pysyttelihe syrjässä ja erikseen
Ruotsalaisesta, jonka maine ja uskonnollinen kanta näilläkin tienoin
levenemistään leveni.
Kesällä seuraavana vuonna (1819) sai Paavo kolmelta eri taholta
kutsun saapumaan Pielisjärvelle. Arveluttavia häiriöitä oli
nimittäin syntynyt heränneitten keskuudessa, uhaten suistaa heidät
aivan väärälle tolalle. Ehkä oli syynä siihen Pyykön jyrkkä kanta,
joka jo näin varhain synnytti vastakohtansa. Hekumallinen, ylpeä
henki pääsi vallalle heränneissä. He alkoivat vaatimalla vaatia
itselleen tuttavan armon suloisia tunteita, pitäen niitä uskonelämän
vasituisena tuntomerkkinä, ja kun eivät tuota todellisuudessa enää
kokea saaneet, kuten ensimmäisen kihlausajan ihanina päivinä, neuvoi
paisunut luulousko niitä varkain anastamaan. Ylenkatseellisesti
kohdellen murheenalaisia ystäviään, antautuivat he yhä suuremmassa
määrässä hurmahengen valtaan, hyppien seuroissa, kädet ylöspäin
nostettuina, tahi kuunnellen riemastuneina kielillä puhujien yhä
hurjemmaksi yltyvää puhetta. Ei aikaakaan, niin puuttuivat jo
järjestyksen ylläpitäjätkin asiaan. Ennenmainittu Antti Timonen, jota
syyttömästi syytettiin epäjärjestyksen alkuunpanijaksi, vangittiin ja
lähetettiin Kuopion maaherran tutkittavaksi. Hän heti vapautettiin,
silminnähtävästi siitäkin syystä, etteivät asianomaiset pitäneet
häntä täysijärkisenä, mutta vaikka hän kotia palattuaan kaikin tavoin
koetti epäjärjestystä asettaa, ei hänen yrityksistään apua ollut. Hän
oli kyllä elävä kristitty, mutta silloista asemaa vallitsemaan hän ei
pystynyt. Siihen tarvittiin suurempi kyky ja suuremmat hengen voimat.
Eikä ollut Pyyköstäkään apua. Häneltä puuttui niin vaikeaan kohtaan
tarvittavaa viisautta ja taitoa, eikä kansa häneen täysin luottanut.
Kaikki ajattelevat ymmärsivät, että Paavo Ruotsalainen oli ainoa,
joka voisi palauttaa eksyneet Herran pelvon hengen kuuliaisuuteen.
Vaikea oli Paavon päästä kotoa lähtemään, silloin kun oli paras
heinäntekoaika. Vaan ei epäillyt hän, mitä teki: sillä hänen tarkka
silmänsä huomasi jo kaukaa, millä kannalla Pielisjärven heränneitten
asiat olivat. Hän lähti heti matkalle. Yötä päivää hän matkusti,
ehtiäksensä perille niin pian kuin suinkin. Paavo tapasi heränneet
eräässä seurapaikassa. Hän kääntyi ensin Timosen puoleen, ojentaen
hänelle kättä, vaan tämä vastasi kylmästi: "Ei ole lupa". "Onpa"
lausui Paavo iloisesti, pyöräyttäen häntä hartioista. Tuo vaikutti.
Timonen taipui heti, luottamuksella kuunnellen kuuluisan vieraan
puhetta. Tuon ihmeteltävän tarkkatuntoisuutensa opastamana, jolla
hän pääsi ihmisten salaisimpienkin ajatusten perille, puhutteli
Paavo sitten hurmahengen kiivaimpia edustajia, kutakin erikseen,
osoittaen heille kristityn rakkaudella sen erehdyksen, johon olivat
sortuneet. Hän varoitti heitä halveksimasta kristityn murhetta
sekä neuvoi heitä Herran kasvoin edessä katsomaan turmelustansa ja
syntiänsä, jotta Kristuksen rakkauden syvyys heille kirkastuisi.
Nöyrästi ja iloiten kuuntelivat eksyneet Paavon puheita, tunnustaen
erehdyksensä ja tehden noita ensimmäisiä töitä, joita paitsi
herännytkin sydän ennenpitkää käy penseäksi. Se eripuraisuuden henki,
jolla sielunvihollinen oli koettanut hajoittaa Pohjois-Karjalan
heränneitten joukon, katosi; rakkauden ja yksimielisyyden siteillä
liittyivät sydämmet toisiinsa ja Herraan. Kauan muistivat
Pielisjärven heränneet 1819 vuoden levotonta kesää. He antoivat sille
nimen _rytäkkö-kesä_ [L. J. Niskasen Muistokirjan sekä muutamien
Paavon Nilsiässä v. 1896 vielä elävien tuttavien kertomusten mukaan.
Akiander VI, 187-189.].
* * * * *
Samaan aikaan kuin tämä tapahtui Karjalassa, alkoivat Iisalmenkin
olot kysyä Paavon läsnäoloa. Noita entisen kotiseutunsa heränneitä
oli hän aina muistanut ja heidän kehitystään seurannut, vaikka
Lustigin siellä vallitseva henki näkyy hänen ainakin muutamiksi
vuosiksi heistä vieroittaneen. Etenkin kaksi Iisalmella asuvaa
miestä veti nyt hänen huomionsa puoleensa: _Juhana Poikonen_ ja
_Lauri Juhana Niskanen_, viimemainittu sen _"Hengellisten asiain
muistokirjan"_ tekijä, jonka kertomuksiin usein olemme viitanneet.
Koska nämä miehet jo varhain saavuttivat tärkeän aseman Savon,
lähinnä Iisalmen, herännäisyyden historiassa, sopii heidän
aikuisimpia elämänvaiheitaan tässä silmäillä.
Noina Lustigin ensimmäisen julkisen tappion jälkeen Iisalmen
herännäisyydelle koittaneina uudistusaikoina, joista ennen on
kerrottu, heräsi etenkin nuoria ihmisiä paljon. Niiden joukossa
oli renki Juhana Poikonen [Poikosen elämänvaiheita käsitellessäni
olen seurannut paitsi Niskasen Muistokirjaa pääasiallisesti
erästä vanhaa käsikirjoitusta, jonka olen saanut V. Suhoselta
Suonenjoella. Sekä käsialasta että sisällyksestä päättäen tuntuu
tämä käsikirjoitus olevan Poikosen kirjoittama.]. Kaksi vuotta
elettyään mitä riemullisinta aikaa, alkoi hän vuodesta 1814 --
hän oli silloin 22 vuoden ikäinen -- käydä hyvin alakuloiseksi.
Kaikki autuaalliset tunteet katosivat, luovuttaen sijansa hänen
sydämmessään kolkolle pimeydelle ja tyhjyydelle. Turhaan koetti hän
päästä entiseen onnelliseen tilaansa, turhaan vakuuttivat Lustigin
ystävät, joiden kanssa hän seurusteli, että nuo synkät ajatukset
olivat vain vihollisen kiusauksia. Rauha ei palannut, kaikenlaiset
ennen kokemattomat himot syttyivät hänen mielessään, uhaten syöstä
hänet epätoivoon. Viisi vuotta turhaan etsittyään lohdutusta
Lustigin hengenheimolaisilta Iisalmella, joista etenkin _Margareetta
Suhonen_ nautti suurta luottamusta, päätti hän lähteä Nilsiään Paavo
Ruotsalaista puhuttelemaan (1819). "Sain kerran armon", lausui hän
perille päästyään, "vaan olen siitä langennut ja nyt täytyy minun
helvettiin joutua". Tiedusteltuaan tuon hädänalaisen vieraansa
entistä tilaa, lausui Paavo: "Et ole langennut armosta, vaan Jumala
ei sallinut sinun tehdä itsellesi petollista uskoa; armon henki
on vaikuttanut sinussa elävää itsesi tuntemista. Etkö ole mennyt
Kristuksen tykö? Senkaltaisten Vapahtaja hän on". Poikonen viipyi
Nilsiässä kolme päivää. Mitä hellimmällä rakkaudella kohteli Paavo
häntä, näyttäen raamatusta, Vegeliuksen postillasta sekä Vilcockin
"Hunajanpisaroista", että "syntinen rukouksella ja toivon ikävällä
saapi seisahtua kaikkivaltiaan Vapahtajamme eteen". Poikonen ei
kuitenkaan saanut noita lohduttavia totuuksia itseensä sovitetuksi,
hän tunsi vain itsensä entistä onnettomammaksi ja epätoivon
valtaamana hän poistui Paavon luota. Vasta kotimatkalla avasi Herra
hänen silmänsä, ja ylistäen Jumalan armoa palasi hän kotia.
Kaksi vuotta aikuisemmin (1817) oli Poikonen alkanut seurustella
erään toisen heränneen nuorukaisen kanssa nimeltä _Lauri Juhana
Niskanen_. Tämä herännäisyyden historiassa monesta syystä
huomattava mies syntyi Iisalmella 1794. Jo lapsuudessaan oli hän
ahkeraan lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, aina osoittaen
mitä suurinta tiedonhalua, vilkasta käsityskykyä ja terävää
ymmärrystä. Lustigin opetuslasten hänen kotiseuduillaan pitämissä
seuroissa saatuaan kokea Herran kutsumusta, alkoi Niskanen tuntea
levottomuutta sielunsa tilasta, ja v. 1817 hän julkisesti liittyi
heränneisiin. Mutta laimentunutta ja eksynyttä oli siihen aikaan
näiden uskonnollinen elämä; ei voinut se ajanpitkään elävään
synnintuntoon tullutta tyydyttää. Herätyksensä ensi aikoina Niskanen
kuitenkaan ei näy tätä huomanneen, jos kohta hänen kaikkia epäileviä
kohtaan osoittamansa kiivaus todistaa jonkunmoista levottomuutta
tuon kysymyksen suhteen. Yksi noita epäileviä oli Poikonen. Hänen
kanssaan väitteli Niskanen monesti tärkeimmistä opinkohdista.
Etenkin oli vanhurskauttamisoppi heidän keskustelunsa esineenä.
Vanhoista heränneistä ei heillä paljon apua ollut. Nämä olivat
suurimmaksi osaksi joko sortuneet julkiseen suruttomuuteen tahi lain
raskaan ikeen alle; muut koettivat turhaan tekopyhyydellä salata
sisällistä tilaansa. Sekasorto tuli vain suuremmaksi, kun Lustig
v. 1817 saapui Iisalmelle. Painaen alas nuo monet heränneitten
keskuudessa liikkuvat, autuudenopin tärkeimpiä kohtia koskevat
erimieliset kysymykset, koetti hän saada aikaan yksimielisyyttä ja
asettaa levottomuutta hyvinkin pintapuolisilla selityksillä, neuvoen
sanankuulijoitaan seuraavaan tapaan: "Jos kaksi laivaa lähtee samasta
satamasta, niin kyllä kumpikin samaan paikkaan jälleen palajaa, jos
toinen kulkeekin toista, toinen toista rantaa. Näin on hengellisten
matkamiestenkin. Älkää sentähden tiedustelko, ken on vihan tilassa,
kuka armoitettu, mikä uskovainen, mikä luulo- ja epäuskon vallassa;
vaan muistakaa Kristuksen sanoja: rakastakaa toisianne, siitä on
maailma tunteva teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakkauden
keskenänne pidätte. Älkää myöskään kiusatko Jumalaa pyytämällä
tietää, oletteko vihan vai armon tilassa: autuaat ovat, jotka eivät
näe ja kuitenkin uskovat" [Ennenmainittu Poikosen elämäkertaa koskeva
käsikirjoitus.]
Etenkin tämä Lustigin käynti Iisalmella näkyy aiheuttaneen Poikosen
vasta mainitsemamme matkan Nilsiään. Kun hän sittemmin Niskaselle
kertoi siellä saamistaan neuvoista, kehotti tämä häntä pyytämään
Paavoa saapumaan Iisalmelle. Noudattaen tätä kehotusta, matkusti
Poikonen uudestaan Nilsiään (1819). Siihen vaati häntä sekin
seikka, että Iisalmen heränneitä jo ennen häirinnyt levottomuus
ja eripuraisuus Lustigin siellä käynnin jälkeen ei suinkaan ollut
asettunut, vaan päinvastoin yltynyt. Paavo oli heti valmis lähtemään.
Miten tarkkaan hän karttoikin kaikkea aiheetonta sekaantumista
muiden paikkakuntien oloihin, ei kieltäynyt hän etäälläkään asuvia
neuvomasta, kun häneltä tuota pyydettiin. Ja juuri sentähden, että
hän lähtiessään tuommoiselle matkalle aina kysyi neuvoa Herralta,
uskalsi hän vieraalla paikkakunnallakin urhoollisesti puuttua
arkaluontoisiinpiinkin kohtiin ja ihmisten mieliä katsomatta
ratkaista vaikeimmatkin kysymykset. Minne hän saapuikin, siellä
huomattiin, ettei hän liikkunut oman viisautensa varassa, vaan
korkeamman voiman tukemana.
Luja oli luulouskon voima Iisalmen heränneitten sydämmissä, mutta
Paavon sanojen edessä se ei kestänyt. Toisen kerran sai hän heidät
nyt palautetuiksi ristin Herran evankeliumin kuuliaisuuteen. Ei
enää väitelty eri opinsuunnista, nyt palveltiin yksimielisesti
Herraa. Heränneet virkistyivät uuteen eloon ja heidän lukunsa
lisääntyi päivä päivältä. Seurat, joita pidettiin taloissa sekä
lauvantai- ja sunnuntai-iltoina jahtivouti O. Lindmanin alueelle
v. 1819 rakennetussa kirkkomajassa, kävivät vilkkaammiksi; synnin
valta murtui, paheet poistuivat. Entistä likeisemmäksi tuli näiden
heränneiden ja heidän Nilsiässä asuvien ystäviensä väli. Siellä
he alkoivat yhä useammin käydä, varsinkin vuodesta 1820 alkaen,
jolloin Paavo asettui asumaan vastapäätä Markkasen saarta olevalle
mannermaalle, missä hän oli lunastanut itselleen maata ennen
asumattomassa paikassa. Tällä tilalla -- sen nimi oli _Tahkomäki_ --
oli ensi vuosina ainoastaan saunantapainen rakennus, mutta likeltä ja
kaukaa kokoontui sinne ystäviä Paavon puheita kuulemaan ja Herralle
kiitosta veisaamaan [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896) y.m. Samat
tiedot saadaan eräästä vanhasta, Paavon elämäkertaa käsittelevästä
käsikirjoituksesta, jonka nimensä ilmoittamaton on minulle
lähettänyt. Tämä käsikirjoitus, joka silminnähtävästi perustuu Paavon
omiin kertomuksiin, tuntuu luotettavalta.].
Turhaan koetti Lustig asemaansa säilyttää. Eivätkä voineet hänen
ystävänsäkään, joista ennenmainittu Pietari Väänänen Kuopiossa (k.
1846) oli huomattavin, sitä turvata. Mahtavan kevätvirran tavoin
raivasi Paavon edustama herännäisyys itselleen tietä kaikkialla.
Nöyryyden syvässä laaksossa juoksi tämä virta, ja sentähden veti se
puoleensa muualtakin lähteneet joet ja purot. -- -- Ei menestynyt
siihen aikaan se välittävä asema, jolle esim. Väänänen [Akiander
VI, 5, 194, 199, 200.], Lustigin katsantotapaa noudattaen, koetti
asettua. Pyytäen olla ystävyydessä kaikkien kanssa, joiden sydämmen
asiaksi kristinusko oli tullut [L. J. Niskanen, Muistokirja.], ei
päässyt hän oikein perehtymään pietismin jyrkkään kantaan ja jäi
siitä syystä sille verraten vieraaksi. Kirjakauppiaana Kuopiossa (hän
oli tämän oikeuden saanut v. 1819) vaikutti hän kuitenkin kuolemaansa
asti siunaukseksi heränneillekin. Lustig sitä vastoin joutui
ennenpitkää aivan unohduksiin, vaikka hän eli vielä monta vuotta. Hän
kuoli helmikuun 2 p:nä 1833 [Akiander VI, 5.].


VII.
Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.

Iisalmen päivä päivältä elpyvä herännäisyysliike ei voinut
olla herättämättä yhä suurempaa huomiota maailman puolelta.
Ollikkalan, Nerkoniemen, Haapajärven, Lammasjärven, Pörsänmäen
y.m. kylissä pidettiin ahkeraan seuroja, joihin kansaa likeltä ja
kaukaa kokoontui. Näissä tilaisuuksissa nähtiin monesti liikkeen
ulkopuolellakin olevia ihmisiä. Moni mies, joka turhaan oli kieltänyt
vaimoaan seuroihin lähtemästä, saapui niihin väkisin häntä kotia
palauttamaan, moni isä ja äiti haki niissä "tottelemattomia"
lapsiaan, moni isäntä palkollisiaan. Tämmöiset vieraat purkivat usein
hyvin raa'alla tavalla vihansa noita "viettelijöitä" vastaan, jotka
olivat aikaansaaneet niin paljon häiriöitä perheissä ja kodeissa.
Sanoen hulluudeksi koko tuota outoa menoa, soimasivat he heränneitä
jos millaisilla haukuntanimillä, koettaen kaikin tavoin häiritä
seuranpidon hartautta [Kertonut L. J. Niskasen poika Kusti N. (1899)
isänsä ja muiden "vanhojen heränneitten" kertomusten mukaan. Akiander
VI eri paikoissa.]. Itsestään on selvää, etteivät heränneetkään
aina maltillisesti vastustajiaan kohdelleet. Puolustaessaan
elävää kristillisyyttä, antautui moni heistä pilkkaajien kanssa
väittelyihin, joiden kautta juopa vain suureni. Tälle kannalle eivät
asiat voineet jäädä. Siksi voimalliseksi oli herännäisyysliike
kasvanut, että vastustajat päättivät ryhtyä tehokkaampiin toimiin sen
ehkäisemiseksi. Ja koska Iisalmen kirkkoherra _P. J. Collan_, joka
sekä yksityisesti että saarnoissaan oli nuhdellut sanankuulijoitaan
seurakunnassa syntyneistä häiriöistä ja riidoista, selvään oli
osoittanut, ettei hän suinkaan heränneitä suosinut, kääntyivät
vastustajat hänen puoleensa, pyytäen häntä niin toimimaan, että tuo
ikävä epäkohta vihdoinkin saataisiin seurakunnasta poistetuksi.
Turhaan ei tarvinnut heidän tätä pyytää. Collan ilmoitti huhtikuun 4
p:nä 1820 päivätyssä kirjeessä [Kuopion lääninhallituksen arkisto.]
Kuopion maaherralle, että monessa talossa Ollikkalan kylässä oli
pidetty hartausseuroja, vaikka hän seurakunnan kirkossa oli
saarnatuolista lukenut tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kuninkaallisen
kirjeen, joka kieltää tämmöiset kokoukset. Tämän johdosta pyysi
hän maaherraa jonkun kruununpalvelijan kautta tutkituttamaan
asiaa sekä, jos siihen huomattaisiin syytä olevan, haastattamaan
syylliset jo niihin käräjiin, joita paraikaa pidettiin Iisalmella.
Maaherra antoi asianomaiselle maafiskaalille käskyn ryhtyä Collanin
ehdottamiin toimenpiteisiin, mutta hanke raukesi kuitenkin sillä
kertaa tyhjiin. Oikeus näet ei voinut ottaa asiaa tutkittavaksi,
kun kanne ei ollut laillisessa järjestyksessä nostettu, uskontoa
koskevat oikeusjutut kun olivat pantavat vireelle prokuraattorin
kautta. Asianomaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He kääntyivät
prokuraattorin puoleen (1821), joka, saatuaan rovasti Collanilta
vaatimansa, heränneitten esiintymistä räikeillä väreillä kuvaavan
selityksen, määräsi asianomaisen maafiskaalin heitä oikeuden edessä
syyttämään. "Luvattomien hartausseurojen" pitämisestä tuomitsi
(1822) kihlakunnanoikeus talollisen Heikki Martikaisen vetämään
sakkoa 96 rupl.; Erkki ja Josua Tikkanen, joita oli syytetty samasta
rikoksesta, saivat vasta myöhemmin tuomionsa [Akiander VI, 153, 155.].
Voisivatko siis vihamiehet lain turvaamina estää seurojen
pitämistä ja rakentaa salpoja heränneitten kanssakäymiselle? Eikö
voitaisi mitään tehdä tuon uhkaavan hankkeen estämiseksi? H.
Renqvistin kirjeenvaihdon kautta Pietarissa asuvan J. Patersonin
kanssa tiedettiin, että keisari Aleksanteri I mielisuosiolla
seurasi uskonnollisen elämän elpymistä valtakunnassaan, sekä että
Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa _Sakari Cygnaeus_ oli
herännäisliikkeen harras ystävä. Asiasta neuvoteltuaan, päättivät
heränneet kääntyä viimemainitun puoleen, hänen kauttansa, jos
mahdollista, saadaksensa apua heitä uhkaavassa vaarassa. Tuossa
tarkoituksessa lähetettiin Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen
Pietariin. Vähän oudolta tuntuu yritys, vaan silloisiin oloihin ja
kansan silloiseen katsantotapaan nähden ei sovi sitä kummastella.
Kaikessa tapauksessa on se aina oleva elävänä todistuksena
heränneitten keskinäisestä rakkaudesta, samalla kuin se osoittaa,
miten kallis heille se asia oli, jolle olivat elämänsä pyhittäneet.
-- Ystävällisesti otti Cygnaeus vastaan nuo kaukaiset matkustajat.
He kertoivat hänelle Jumalan ihmeistä Savon erämaissa, heränneitten
taisteluista ja maailman heitä vastaan nostamasta vainosta. Asian
selvittämiseksi oli Niskanen sitäpaitsi käräjäjutusta laatinut
kirjoituksen, johon oli liitetty kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat.
"Cygnaeus" -- niin kertoo Niskanen muistokirjassaan "vakuutti heitä
keisarin ystävyydestä ja rakkaudesta herännyttä kansaa kohtaan, puhui
arastelematta suruttomain vihasta ja vainosta Jumalaa pelkääviä
vastaan sekä sanoi, ettei hiuskarvaa tulisi heidän päästänsä
putoamaan". Piispa lupasi esittää asian keisarille "totisen
kristillisyyden suojelukseksi".
Tämä tapahtui kesällä 1822. Niin tarmokasta vastarintaa Collan ei
ollut odottanut. Kun hän Niskasen hänelle tuomasta Cygnaeuksen
kirjoittamasta kirjeestä huomasi, miten epäedulliseen valoon hän oli
joutunut Pietarissa, missä moni vaikuttava henkilö siihen aikaan
lämpimästi harrasti elävää, vapaamielisessä hengessä toimivaa
kristillisyyttä, ei hänkään puolestaan jäänyt toimettomaksi. Hän
kirjoitti Cygnaeukselle kirjeen, jossa hän kaikin tavoin koetti
itseään puolustaa, tietysti säästämättä heränneitä. Näyttää kuin
olisi tämä kirje vaikuttanut jonkunmoista epäilystä Cygnaeuksessa
sekä estäneen häntä ryhtymästä välittämään heränneitten asiassa.
Hän oli näet muun ohessa luvannut keisarin käsikassasta toimittaa
rahat Martikaisen maksettavaksi tuomitun sakon suorittamiseksi,
vaan tätä apua ei kuulunut. Martikaisen sakkorahat tuomittiin
ryöstön kautta ulosotettaviksi. Tämän johdosta kirjoituttivat
heränneet anomuskirjeen keisarille, pyytäen häneltä tuota apua.
Muistokirjassaan lausuu Niskanen mielipahansa siitä, että sanottu
kirje, jonka "eräs suruton herrasmies" kirjoitti, myönsi Martikaisen
"tietämättömyydestä erehtyneen". Anottu apu saatiin, mutta Iisalmen
kirkossa kuulutettiin, että Hänen Majesteettinsa, joka tällä kertaa
oli tahtonut Martikaiselle tuomitut sakot korvata, ei vastedes
tämänkaltaisissa tapauksissa aio yhtä armollinen olla [Niskasen
Muistokirja.].
Iisalmella ja Nilsiässä tapahtuneiden häiriöiden johdosta toimitti
Porvoon hiippakunnan piispa _J. Molander_ piispantarkastuksen
näissä seurakunnissa helmikuussa 1823. Ensin saapui hän Iisalmelle.
Kirkossa ei kukaan ilmoittanut mitään kannetta papistoa vastaan,
vaikka piispa, tämmöisiä tilaisuuksia varten säädettyä ohjetta
noudattaen, seurakunnalta kysyi, oliko sillä tässä suhteessa
mitään muistutettavaa. Vasta toimituksen päätyttyä, antoi Niskanen
piispalle valituskirjan sen sorron johdosta, jonka alaisiksi
heränneet papiston toimesta olivat joutuneet. Sen alla oli seuraavat
nimet: L. J. Niskanen, H. Martikainen, E. Tikkanen, P. Lustig, J.
Kauppinen, A. Niskanen, H. Kauppi, A. Lappalainen, J. Lappalainen
sekä J. Poikonen. Vähän oudolta tuntuu, ettei tätä valitusta
julkisesti esitetty kirkossa. Näyttää kuin olisivat valittajat
pelänneet suurta melua seurakunnan puolelta, jos kohta muutkin
vaikuttimet saattoivat olla siihen syynä. Oli miten olikaan:
kaikessa tapauksessa todistavat valituskirjan suorat sanat, etteivät
heränneet ihmispelon tähden aikoneet keneltäkään mitään salata.
Valittaen muilta seurakuntalaisilta kärsimäänsä sortoa ja kertoen
etteivät saaneet heiltä rauhaa omissa kodeissaankaan, lausuivat he
näet siinä peittelemättä sen vakuutuksen, että seurakunnan papit,
rovasti Collan ja hänen apulaisensa Arhenius, olivat syypäät näihin
kärsimisiin. Sekä julkisesti saarnoissaan että yksityisesti olivat he
nim. heränneitä soimanneet ja heidän oppiansa vääräksi moittineet,
siten yllyttäen surutonta kansaa tuohon vihaan ja vainoon. Lopuksi
kertoo valituskirja heränneitä vastaan nostetusta käräjäjutusta sekä
pyytää piispaa pitämään isällistä huolta siitä, että nämä vapaasti
saisivat raamatun ja Lutherin opetuksen mukaan kristillisyyttänsä
harjoittaa. Se päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämän asian johdosta
kävimme viime kesänä Pietarissa piispa Cygnaeuksen puheilla, joka
vakuutti, ettei kirjan lukemisen ja veisaamisen tähden heränneitten
päästä hiuskarvaakaan putoa, ja sanoi meidän armollisen ja lempeän
keisarimme harrastavan ihmisten heräämistä synnin unesta. Suurella
rakkaudella hän puhui meille siitä kääntymisestä, kuin Jumalan tykö
on, ja siitä uskosta, kuin meidän Herramme Jesuksen Kristuksen päälle
on". -- Silmäiltyään valituskirjaa, kutsui piispa allekirjoittajat
pappilaan, luvaten siellä asiaa tutkia. Ensimmäiseen kysymykseen,
miksi heränneet valituksillaan eivät olleet kääntyneet hänen,
hiippakunnan piispan puoleen, vaan matkustaneet Pietariin, vastasi
Niskanen heidän toivoneen siten pääsevänsä vapaiksi käräjissä
tuomittujen sakkojen suorittamisesta. Jos tämä vastaus ehkä oli
vähän luikerteleva, oli seuraava sitä suorempi. Kun nim. piispa
tiedusteli syytä siihen, etteivät heränneet autuudenasiassa kysyneet
neuvoa rovastiltaan, lausui Niskanen: "Tämä rovasti ei taida mitään
niistä asioista puhua enemmän kuin muutkaan suruttomat". "Enkö minä"
tiuskasi Collan "ole sinulle saarnannut autuuden oppia, junkkari".
"Ette koskaan" vastasi Niskanen "raamatun jälkeen ole puhunut
parannuksesta ja kääntymisestä". -- Piispan kehotuksesta selvitti
Niskanen tämän jälkeen heränneitten opin sekä kertoi, että hänelle
vasta Paavo Ruotsalaisen opetuksen kautta, oli kirkastunut raamatun
todistus uskon vanhurskaudesta sekä että hän siten oli saanut voimaa
synnin saastaisuutta vastustamaan. Molanderin häneltä kysyttyä syytä
heränneitten seuroihin kokoontumiseen ja toistensa luona käymiseen,
huomautti Niskanen sitä suurta siunausta, joka heillä keskinäisestä
kanssakäymisestä oli.
Jonkunlaisen tilapäisen sovinnon näkyy Molander saaneen aikaan
Collanin ja heränneitten välillä. Ainakin luopui ensinmainittu
aikeestaan lykätä asia maallisen oikeuden tutkittavaksi. Hän
pidätti itselleen vain oikeuden saada kirjallisesti vastata häntä
vastaan tehtyihin syytöksiin. Kun tämä selitys sitten valmistui --
se on päivätty huhtikuun 18 p:nä 1823 -- ilmaisi se kuitenkin mitä
selvimmällä tavalla, ettei piispantarkastus vähimmässäkään määrässä
ollut hänen mielipiteitään muuttanut. Myöntämättä heränneitten
vaikuttaneen mitään hyvää, syyttää hän yksinomaan heitä kaikista
Iisalmella syntyneistä häiriöistä. Kaikki, jotka eivät usko "heidän
luultuja ilmoituksiaan ja näkyjään" todeksi, ovat muka sorrettuja ja
ylönkatsottuja. Väittäen perusteettomiksi heränneitten vakuutukset
heidän lainkuuliaisuudestaan, syyttää hän heitä korkean esivallan
asetusten rikkomisesta, he kun "lempeistä varoituksista huolimatta"
lukemattomia kertoja suurissa joukoissa ovat kokoontuneet muista
pitäjistäkin saapuneiden kanssa luvattomia seuroja pitämään. Etenkin
Ruotsalaista vastaan purkaa Collan vihaansa. Räikeillä väreillä
kuvaa hän hänen laiskuuttaan, huolimattomuuttaan, petollisuuttaan,
voitonpyyntöään, etsien näistä vaikuttimista selitystä hänen
esiintymiseensä "hengellisenä uskonpuhdistajana". Myöskin Niskanen
ja Poikonen, joiden saarnamatkoista kirjoitus niinikään puhuu,
saavat osansa Collanin mielenpurkauksista. Ainoastaan Lustigille
hän antaa jonkunlaisen tunnustuksen, arvellen hänen joutuneen
heränneitten epäsuosioon siitä syystä, ettei hän voinut hyväksyä
heidän seuroissa tapahtuneita pyörtymisiä, erinomaisia ilmestyksiä,
näkyjä y.m. häiritseviä kohtauksia. Kuvaava on etenkin seuraava
kohta tässä kirjoituksessa: "Vaikka he muinaisajan farisealaisten
tavoin välttävät muutamia julkisia paheita, suosivat he sensijaan
toisia, jotka yhtä vähän kuin edellisetkään sopivat yhteen tosi
kristillisyyden kanssa. Tottelemattomuutta vanhempia ja isäntäväkeä
kohtaan, eripuraisuutta naapurien ja aviopuolisojen välillä,
auttamattomuutta hätääkärsiviä kohtaan, jos nim. nämä ovat toista
uskoa, ylpeyttä, kostonhimoa, vihaa ja katkeruutta, hävytöntä
sanojensa ja tekojensa kieltämistä y.m. tavataan usein. Väärin
sovittaen pyhän raamatun sanoja _enemmän tulee kuulla Jumalaa
kuin ihmisiä_, asettuvat nuo muka heränneet röyhkeästi esivallan
käskyjä vastaan, koska itse luulevat asian paremmin ymmärtävänsä
eivätkä pidä itseään velvollisina tottelemaan inhimillisiä käskyjä
ja määräyksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat jonkunmoisessa
yhteydessä uskonnon kanssa. -- -- -- Ruumiillisessa niinkuin
taloudellisessakin suhteessa tuottaa tämä eksynyt jumalisuus
haitallisia seurauksia. Synkkämielisyydellään ja surullisella
mielentilallaan sekä kieltäytymällä viattomimmastakin ilosta
ja huvituksesta on moni etenkin heikompaan sukupuoleen kuuluva
ainaiseksi ajaksi pilannut terveytensä. Useat ennen kukoistavat
vainiot ja tytöt ovat niinsanotun kääntymisensä jälkeen
ulkomuodoltaan aivan muuttuneet. Entinen eloisuus ja nuortea
ihonväri on kadonnut. Kalpea iho, vääristyneet kasvoinpiirteet,
toiselle puolelle painunut pää, kaamea nurjamielisyys tahi myöskin
alakuloisuus, kaikki ilmaisee ruumiillista kärsimystä, sielun