Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 13

syntyneen varsinaisen herännäisyysliikkeen edustajat nimittivät,
olivat saaneet herätyksensä edellisen vuosisadan pietismistä.
Luostarien vaikuttamaksi, kuten muutamat ovat arvelleet, heidän
edustamaansa uskonnollista elämää tuskin todennäköisyyden varjoakaan
säilyttämällä kukaan voi väittää. Huolimatta siitä, että muuallakin,
esim. Pohjanmaalla, minne ei luostarien vaikutus konsanaan ole voinut
ulottua, 19 vuosisadan alussa löytyi "vanhoja kristittyjä", joiden
uskonnollisuus pukeutui samaan muotoon, viittaavat Satakunnassa
monessa paikoin säilyneet vanhat, herännäisyyden hengessä kirjoitetut
kirjat kysymyksessä olevan uskonnollisen liikkeen pietistiseen
alkuperään [I. L. Roosin kirjoitus pastoraalitutkintoa varten
"Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa osissa 1888",
vertaamalla omiin tutkimuksiin.].
Jonkun aikaa elettyään hiljaista elämää, josta ei huomattavampia
elonmerkkejä ole jälkimaailmalle säilynyt, alkoivat Satakunnan
heränneet noin v. 1810 heidän keskuudessaan tapahtuvien herätysten
kautta herättää huomiota. Nämä herätykset ovat kyllä siihen aikaan
vielä yksityistä laatua, vaan niiden vakaa luonne sekä muutamien
heränneitten etevät lahjat ennustivat uutta aikaa koko liikkeelle.
Näistä henkilöistä ansaitsevat huomiota etenkin _Matti Paavola, Matti
Pukanhaava, Juhana Dahlberg_ ja _Mikael Rostedt_.
_Matti Paavola_ syntyi Eurajoella toukokuun 9 p:nä 1786. Isänsä Erkki
oli kotosin samasta pitäjästä, äitinsä nimi oli Katarina. Matti oli
vain 10 vuoden ikäinen, kun hän jo oli kokemassa pyhän Jumalan vihaa
omassatunnossaan. Kuoleman pelko sai hänen sydämmensä usein tuskasta
vapisemaan. Entistä kammottavampina uudistuivat tämänkaltaiset
ajatukset hänen rippikoulua käydessään v. 1800, mutta päästyään
Herran ehtoolliselle, sai hän erinomaisen tuntuvasti maistaa Jumalan
armon suloisuutta. Matin äiti oli kotosin Raumalta, missä löytyi
"vanhoja heränneitä". Sinne päätti onnellinen nuorukainen lähteä,
saadaksensa kokeneiden kristittyjen kanssa puhua siitä Herrasta,
joka hänenkin oli armoihinsa ottanut. Virkistävä oli tämä matka,
paljon sai hän kaupungissa oppia ja kuulla ja vakaasti hän päätti
niin käyttää armonaikaansa, ettei hän maailman korpeen hukkuisi.
Pari kertaa tämän jälkeen käytyään ystäviään Raumassa tervehtimässä,
oli Matti mielestään horjumattomasti vakaantunut tuossa päätöksessä,
kunnes hän pääsi paremmin tuntemaan sydämmensä petollisuuden.
Ajalliset huolet syrjäyttivät vähitellen nuo vakaat ajatukset hänen
mielestään. Ennenpitkää oli hänen vilkas luontonsa kokonaan antaunut
niiden valtaan. Vuonna 1805 meni Matti naimisiin, siirtyen asumaan
appensa omistamaan _Paavolan_ taloon Nakkilan kappelissa. Tila oli
huonossa kunnossa. Kaikkien ponnistusten uhallakin näytti toimeentulo
hänestä miltei mahdottomalta. Jo tuumi Paavola -- tämän nimen otti
Matti Nakkilaan muutettuaan -- ruveta merimieheksi, kun Jumalan
siunaus niin runsaassa määrässä alkoi näkyä hänen maallisen työnsä
tuloksissa, ettei hän tuota aikomusta toteuttanutkaan. Kun sitten
1808 vuoden sodan tapahtumat, joiden kauheutta hänen kotiseutunsa
asukasten runsaassa määrässä täytyi kokea, saarnasivat selvää
kieltään tämän elämän katoavaisuudesta, nousivat hänen mieleensä
jälleen lapsuutensa tuskalliset ajatukset kuolemasta ja tuomiosta.
V. 1810 loukkasi Paavola jalkansa niin pahasti, että hänen oli
pakko olla vuoteen omana muutaman viikon ajan. Nyt täytyi hänen
seisahtua Herran eteen. Raamattu polvillaan tarkasti hän Jumalan
valkeudessa tilaansa. Uskaltaisiko hän toivoa armoa vielä? Omatunto
tuomitsi synnistä ja epäuskon varjot estivät häntä näkemästä
Kristusta. Kovaa taistelua hän taisteli, kunnes Lutherin sanat
roomalaisepistolan esipuheessa avasivat hänelle tien armonistuimelle.
Vaan ei saanut hän enää kokea sitä uskon varmuutta ja iloa, kuin
ensi kerran polvistuessaan Herran alttarin edessä. Syvempään
tähtäsi totuuden henki tällä kertaa. Raamattu, Hollatziuksen
"Armon järjestys autuuteen" ja eräs pieni "Kristuksen kärsimisen
ja kuoleman tutkistelemus"-niminen kirja auttoivat häntä kuitenkin
läpi ahdinkojen, niin ettei hän epätoivoon joutunut, vaikka taistelu
monesti oli kovaa. Ihania päiviä, joina hän oli autuudesta nääntyä
Herran armonhelmaan, sai hän kyllä tämän jälkeen monesti kokea, mutta
usein myöskin kolkon synkkiä. Viimemainittua tilaa kuvaa eräs hänen
v. 1810 sepittämänsä virsi, jonka ensimmäiset säkeet kuuluvat:
"O Jumala, kuinka vaikean
Nyt mielikarvauden
Mun syntin' julmat tuovat,
Kuin teht' on ja vielä tehdään!
Ne surettaa ja vaivuttaa,
All' Herran vihan vieden,
Kans' vaivaapi ja karmiipi
Mun omatunton' surkiast';
Ne surettaa ja sekoittaa
Mult' kaikki luonnonvoimat".
Tästä ajasta alkaen erosi Paavola maailmanihmisistä, etsien
ainoastaan heränneitten seuraa. Hänen kotinsa tuli viimemainittujen
mitä rakkaimmaksi käyntipaikaksi. Itselleen ja muille teroitti
hän kuoleman vakaata kysymystä, kehottaen kaikkia käyttämään
armonaikaansa ijankaikkisen elämän valmistukseksi.
Uusi aika oli koittamassa Satakunnan heränneille. Paavola ymmärsi
kutsumuksensa, vaan epäillen ryhtyi hän sitä noudattamaan. Syvästi
koskivat häneen apostolin sanat "älkää, rakkaat veljeni, jokainen
pyytäkö opettajana olla, tietäen että saamme sitä suuremman tuomion".
Hän ei löytänyt itsessään tuota syvää synnintuntoa ja elävää
uskoa, jota ainakin opettajalla tulisi olla. Vaan kun nälkäisiä
ihmisiä saapui hänen luoksensa ja hän raamatusta luki, miten esim.
Berealaiset "ottivat mielellänsä sanan vastaan, tutkien joka päivä
raamatuita", ei voinut hän kieltäytyä seuroissa puhumasta. Jos hän
erehtyisi, pyysi hän sanankuulijoitaan siitä heti ilmoittamaan sekä
sulkemaan hänet yhteydestään, ellei hän ottaisi kuullakseen heidän
muistutuksiaan. Ollen itse sivistykselle erinomaisen altis, kielsi
Paavola ystäviltään kaiken sopimattoman käytöksen, ruokottomat
vertaukset ja raa'at sanat. Muutoin sai jokainen vapaasti seuroissa
ääneen rukoilemalla tahi alottamalla omaan tilaansa sopivan virren
ilmaista ajatuksensa ja tunteensa, kuitenkaan tukkimatta kokemuksiaan
muiden tavoteltaviksi. Etenkin tuli vanhempien taitavasti ja
ystävällisesti neuvoa nuorempia.
Vuosi 1817 oli Paavolalle kova vuosi. Kaikki armonliikutukset
katosivat, rukouksensa eivät tuntuneet nousevan Herran tykö,
masentava kuivuus valtasi mielen. "Kuni tuomittu istui hän pöydän
takana" raamattu edessään. Kun vihdoin kointähti jälleen koitti hänen
sydämmessään, aloitti hän sen muistokirjan kirjoittamista, jossa hän
kertoo omat kiusauksensa ja taistelunsa sekä käsittelee Satakunnan
herännäisyyden vaihtelevia vaiheita nuoruutensa ajasta asti. Tämä
huomattava kirjoitus, joka osoittaa suurta kokemusta ja senaikuisen
talonpojan kirjoitukseksi harvinaisen etevää kykyä, on tärkeä
lähde jokaiselle, joka tahtoo tutustua Lounais-Suomen hengellisten
liikkeiden historiaan 19 vuosisadalla. Paavola kirjoitteli sitä 40
vuoden kuluessa [Akiander VII, 472-478.].
Niihin sisällisiin ahdinkoihin, joiden alaisena Paavola v. 1817
oli, liittyi epäilyksiä pitämiensä hartausseurojen suhteen. Hän
oli nim. huomannut, että "vanhat kristityt" vastahakoisesti
ottivat niihin osaa, samoinkuin he silminnähtävällä epäluulolla
kohtelivat vasta eloon virkistynyttä uutta herännäisyysliikettä.
Eräänä päivänä, kun hän itsekseen mietti tätä asiaa, saapui hänen
luoksensa jumalisuudestaan kuuluisa _Matti Pukanhaava_ Kankaanpäästä.
Hänelle ilmaisi Paavola huolensa, kysyen syytä vanhojen heränneitten
elpyvää herännäisyysliikettä kohtaan osoittamaan tylyyteen ja
tuomitsemishaluun. Pukanhaava vastasi: "Syy on se, etteivät he vaella
liki Jesusta". [Akiander VII, 482.] Jollei tästä miehestä mitään
muuta tiedettäisi, olisi hän jo näiden sanojen tähden muistettava.
Niihin sisältyy varoitus, jota heränneiden kalliina perintönä olisi
pitänyt säilyttää sukupolvesta toiseen. Monessa paikoin on nim. sekä
entisinä että myöhempinä aikoina tapahtunut, että "vanhat heränneet"
niin ykspuolisesti ovat kiintyneet entisten aikojen muistoihin, että
pitävät uusia herätyksiä miltei mahdottomina. Kun herännäisyysliike
lyhemmän tahi pitemmän lainautumisen jälkeen on elpynyt uuteen
eloon, on moni heistä sitä epäillen katsellut ja vikoillen vain
sen kehitystä seurannut. Tuommoisesta totuttuun kaavaan jäämisestä
tietävät puolueettomat herännäisyyden vaiheita koskevat sekä
suulliset että kirjalliset kertomukset kertoa ja ne tietävät myöskin,
että syynä siihen usein, jos kohta ei aina, oli sen rakkauden
kylmentyminen, joka "kaikki uskoo ja kaikki toivoo". Palajamme vasta
tähän kysymykseen, johon Pukanhaavan muisto on vaatinut meitä jo
tässä sivumennen koskemaan.
Epäilemättä oli Pukanhaava kokenut vaikutuksia 1776 vuoden suuresta
herätyksestä, joka, kuten olemme nähneet, ei jättänyt hänen
kotiseutuaankaan koskematta. Hän oli näet syntynyt _Ikalisten_
seurakuntaan kuuluvan _Kankaanpään_ kappelin Alahonkojoen kylässä
v. 1751. Jo lapsena osoitti hän suurta taipumusta jumalisuuteen.
Usein etsi hän yksinäisyyttä, laski polvilleen ja rukoili hartaasti
Jumalaa. Opittuaan lukemaan, oleskeli hän kernaasti pitkät hetket
raamatun tahi muun hengellisen kirjan ääressä, kätkien niiden
opetukset sydämmeensä. Täten perehtyi hän uskonelämän salaisuuksiin.
Hyvin evankeliseksi kehittyi hänen katsantotapansa, vieraantumatta
kuitenkaan herännäisyyden synnintuntoon ja parannukseen vaativalle
hengelle. Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa oli hänelle kaikki
kaikessa. Kun hän siitä puhui, riemuitsi hänen sydämmensä ja,
levittäen käsiään taivasta kohti, huudahti hän: "näin, avoimin sylin,
tulee syntisen vastaanottaa Kristusta".
Miten vähän Pukanhaava pyrkikin opettajaksi, ei voinut hän
tätä asemaa välttää. Herättäen liikkui Jumalan henki yli maan,
vaatien ihmisiä etsimään ravintoa sieluilleen. Papisto nukkui,
nauttien rauhastaan 1776 vuoden levottomien aikojen jälkeen. Sen
kykenemättömyys tyydyttämään heräjävän kansan hengellistä tarvetta
tuli näkyviin etenkin yksityisessä sielunhoidossa. Näin asiain
ollen joutui vasten tahtoansakin neuvojaksi moni jumalisuudesta
tunnettu, hengellisissä asioissa kokenut kansanmies, varsinkin jos
hän luonnonlahjojenkin puolesta oli tuohon sopiva. Semmoinen mies oli
Pukanhaava. Väleen levisi hänen maineensa oman seurakunnan rajojen
ulkopuolellekin. Tuosta pienestä, laihasta, tummanverisestä miehestä
puhuttiin Satakunnassa kaikkialla, missä heränneitä löytyi, vieläpä
suruttomienkin keskuudessa.
Isänsä kuoltua, jolloin vanhempi veli peri heidän Korteisto nimisen
kotitalonsa, oli Pukanhaava perheineen siirtynyt asumaan lähellä
olevaan torppaan, josta myöhemmin tehtiin kruunun uudistalo. Tätä
tilaa -- sen nimi oli Pukanhaava -- hoiti hän isäntänä noin vuoteen
1805, jolloin hän niukkaa eläkettä vastaan luovutti sen pojalleen.
Tämä ei menestynyt taloudellisissa toimissaan eikä nuorempi
veljensäkään, joka hänen jälkeensä tuli isännäksi. Maksamattomien
kruununverojen korvaamiseksi myytiin talo muutamien vuosien perästä
huutokaupalla, ja vanha Pukanhaava joutui riippuvaksi vieraasta
isäntäväestä. Nämä eivät kuitenkaan näy häntä sortaneen, koska paikka
edelleenkin säilyi seudun herännäisyysliikkeen keskustana. Läheltä
ja kaukaa saapui sinne ihmisiä kysymään neuvoa sielunsa asioissa ja
ottamaan osaa niihin hartausseuroihin, joita siellä tuon tuostakin
pidettiin. Etenkin terotti Pukanhaava sanankuulijoilleen Jumalan
sanan ahkeraa viljelemistä ja rukouksen tarpeellisuutta. Suuriin
seuroihin hän yleensä ei ollut mieltynyt, jonka tähden hän ei
myöskään erityisellä kutsulla, kuten siihen aikaan Lounais-Suomessa
ylimalkaan oli tapana, johtamistaan hartaushetkistä ilmoittanut,
vaan ei hän semmoisten pitämistä milloinkaan kieltänytkään. Hän näet
piti niitä hengellisen elämän ylläpitämiseksi tarpeellisina eikä
kieltäytynyt niissä esiintymästä. Kauniilla äänellään johti hän
semmoisissa tilaisuuksissa veisua, elävähenkisillä rukouksillaan,
joita hän toimitti omin sanoin polvillaan, tuolia tahi penkkiä vasten
nojautuneena, kokosi hän hajamielistenkin ajatukset kanssakäymiseen
Herran kanssa. Itse opettaminen tapahtui enemmän keskustelun kuin
yksijaksoisen puheen kautta. Ja tätä keskustelua ohjasi Pukanhaava
kohti Jumalan armoa Kristuksessa Jesuksessa, arvellen lain saarnan
ja ankaran puheen vain poistavan ihmiset Herrasta [Akiander II,
299-301.].
Kuten olemme nähneet, eksyi 1776 vuoden herännäisyys paikoin
hurmahenkisyyteen, vieläpä väkivaltaisuuksiinkin. Tämänkaltaista
henkeä löytyi 19 vuosisadan alkupuolella vielä siellä täällä
Satakunnassa. Vuodesta 1817 sai se uutta yllytystä etenkin seppä
_Juhana Uusikartanon_ kautta. Tämä aikoinaan kuuluisa mies oli
kotosin Euran pitäjään kuuluvasta Honkilahden kappelin Auvaisten
kylästä, missä hän syntyi v. 1772. Tultuaan kovaan herätykseen
(1817), alkoi hän kiivailla Jumalan valtakunnan puolesta,
intohimoisella herätyspuheellaan herättäen suurta huomiota. Paljon
häiriötä ja hämmennystä sai tämä _Auvaisten seppä_ eli _Auvaisten
paavi_, kuten häntä sittemmin nimitettiin, jo varhain aikaan.
Moni herännyt tuli kuulemaan hänen opetuksiaan, luottaen siihen
erinomaiseen valistukseen, josta hän kerskasi ja jonka vaikutuksesta
hän väitti tietävänsä jokaisen sisällisen tilan. Täten heti
herätyksensä alussa harhateille joutuneista on huomattavin suutari
_Juhana Dahlberg_. Lapsuudesta asti -- hän oli syntynyt v. 1771 --
oli hän ottanut osaa niihin hiljaisiin rukousseuroihin, joita siihen
aikaan pidettiin hänen kotiseudullaan, _Eurajoen Sydänmaan_ kylässä,
kunnes hän v. 1817 alkoi kuunnella Uusitalon opetuksia. Näiden
opastamana eksyi hänkin kannattamaan sitä tunteitten kiihottamiseen
perustuvaa, hurmahenkistä kristillisyyttä, joka raitishenkisen
herätyksen rinnalla näihin aikoihin alkoi levetä Satakunnassa.
Hengellisen ylpeytensä kiihottamana, eksytti "Auvaisten paavi"
eksyttämistään kuulijakuntaansa mitä vaarallisimmille poluille. Se
muodostui ennenpitkää lahkoksi, joka on tunnettu nimellä _Honkilahden
hyppyseura_ [Akiander III, 277-278; V, 351.].
* * * * *
Työläästi murtautuu uusi aika vanhojen ennakkoluulojen siteistä.
Ihmishengen salatuissa pajoissa täytyy aatteiden monesti kauan
huoata orjuudessa, ennenkuin ne, särjettyään esteensä, pääsevät
hengittämään vapauden ilmaa. Synnin tähden ovat synnytystuskat
tälläkin alalla kovia. Ja samasta syystä ilmenee aatteiden
syntymisessä myöskin usein säännöttömyyksiä, joiden kautta niiden
kehitys tulee häirityksi ja joskus pitkäksi ajaksi viivytetyksi.
Tämä tulee selvästi näkyviin esim. uskonpuhdistuksen historiassa.
Kauan ja näennäisesti turhaan taistelee tuo jalo aate vuosisatojen
kuluessa tavaksi tullutta katsantotapaa vastaan, tekee luonnottomia
ponnistuksia, uupuu hetkeksi, etsii jälleen väkivaltaisesti
vapautta, mutta lannistuu taas, kunnes Luther esiintyy ja johtaa
sen voittoon. Samankaltaista on Lounais-Suomen herännäisyyden
historia varsinkin 19 vuosisadan alkupuolella. Omantunnonvapaus
taistelee ihmisauktoriteettiä vastaan, aate kristittyjen yleisestä
pappeudesta pappisvaltaa vastaan, Jumalan näkymättömän valtakunnan
oikeudet kirkon ja valtion ihmisten säätämiä lakeja vastaan. Kehitys
ei suinkaan aina ole tasaista ja säännöllistä. Herännäisyyden
edustajat eksyvät usein, turvautuvat lihan käsivarteen ja vaativat
mielivallalle omantunnonvapauden nimeä. Tämä on nähtävänä varsinkin
Satakunnassa tähän aikaan ilmestyvissä uskonnollisissa liikkeissä.
Todistuksena ovat muiden kera Uusitalo ja Juhana Dahlberg, joiden
aikaansaamiin häiriöihin jo olemme viitanneet. Mutta kaiken tämän
uhallakin pääsee maailman sortama totuus Satakunnassa vihdoin
voitolle. Herra piti huolta siitä, etteivät hurmahenkisyys ja
mielivalta saaneet sitä turmella. Tuona levottomana aikana, jolloin
heräykseen tulleet ihmiset epätietoisina kysyivät, kenen puoleen
tulisi kääntyä hengellisissä asioissa, jolloin mielet olivat
kuohuksissa ja jos millaisille äärimmäisyyksille alttiit, löytyi
kuitenkin raitishenkisiäkin neuvonantajia. Tunnemme jo Matti Paavolan
ja Matti Pukanhaavan. Ihmeellisesti varjeli ja johdatti Jumala
näitä aseitaan. Viimemainittu oli jo vanha mies, kun Satakunnan
herännäisyysliikkeessä alkoi ilmestyä niiden häiriöiden enteitä,
joihin olemme viitanneet. Vaan eivät voineet nämä häiriöt järkäyttää
hänen kantaansa eikä heränneitten luottamusta häneen. Suruttomatkin
ihmiset puhuivat hänestä kunnioittaen. Monesti olivat nämä nähneet
hänen vakaalla käytöksellään estävän heidän vihanpurkauksiaan, kun
olivat aikoneet kostaa hänelle ja hänen ystävilleen. Pukanhaavan
särkevät puheet Jumalan armosta Kristuksessa, kansan keskuudessa
yhä leviävät kertomukset hänen rukouksensa voimasta ja hänen
väsymättömän alttiista ihmisrakkaudestaan, jolle ei mikään tehtävä
tuntunut vaikealta -- kaikki vaikutti että häntä alettiin pitää
miltei korkeampana olentona. Vaikkei hän kernaasti liikkunut oman
seurakuntansa rajojen ulkopuolelle, tuli hän muuallakin tunnetuksi,
hän kun ei tahtonut kieltäytyä lähtemästä kaukanakaan asuvia ystäviä
neuvomaan, kun nämä pyysivät häntä luonansa käymään. Useimmat
hartausseuransa piti hän kuitenkin kodissaan. Sinne kokoontui
heränneitä usein etäälläkin olevista paikkakunnista varsinkin
vuodesta 1817 alkaen, jolloin Pukanhaava, ensimmäisen vaimonsa
kuoltua, meni naimisiin herännäismielisen Susanna Saarannan kanssa,
joka oli kotosin Ikalisista. Ei tarvinnut kenenkään, joka tässä
kodissa kävi, katua matkan vaivoja. Se oli kyllä maallisessa
suhteessa köyhä, mutta rikas se armonpöytä, jonka Herra hengellisesti
vaivaisille siellä kattoi. Kodissaan puhui Pukanhaava vapaammin kuin
vieraissa seurakunnissa, joissa hän, peläten että hänen sanojaan
oli käsitetty väärin, usein päätti puheensa pyytämällä anteeksi,
jos hän opetuksissaan olisi erehtynyt ja siten loukannut heikkoja
omiatuntoja. Ja vielä voimallisemmin kuin puheillaan ja neuvoillaan
saarnasi hän pyhitetyllä elämällään armon suuresta salaisuudesta.
Lahkolaismielinen hän ei ollut; kirkossa kävi hän ahkeraan, 3-4
kertaa vuodessa Herran ehtoollisella. Jos hurmahenkiset häntä
kadehtien vihasivatkin, eivät rohjenneet he kuitenkaan häntä
väkivaltaisesti kohdella. Ei maailmakaan häntä vastaan kannetta
nostanut. Rauhassa sai hän siunauksesta rikasta työtään jatkaa
kuolemaansa asti joulukuun 19 p:nä 1833 [Akiander II, 301-302.].
Vielä suurempaa huomiota kuin Pukanhaava ansaitsee kuitenkin
Paavola. Varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Herran armo
jälleen tavallista tuntuvammin häntä etsi, esiintyi hän Satakunnan
herännäisyysliikkeen etevimpänä edustajana. Hänen silloista
uskonnollista kantaansa kuvaavat paraiten seuraavat hänen itsestänsä
päiväkirjaansa kirjoittamansa sanat: "Toiselta puolelta hän tiesi,
että _jos me itsemme tuomitsisimme, niin ei meitä tuomittaisi_ sekä
että se, _joka ei usko, on jo tuomittu, sillä hän ei uskonut Jumalan
ainoan Pojan päälle_; mutta toiselta puolen hän oli saanut itsessänsä
tuntea: jos toivot vaivan loppuvan, niin se lisääntyy, jos etsit
totuutta, niin löydät valheen, jos etsit rauhaa ja ystävyyttä, niin
löydät synnin levottomuuden ja kauhistuksen, jos haet ymmärryksen
valoa, niin löydät synnin pimeyden, jos etsit Jumalaa, niin löydät
vihoitetun Jumalan, jos etsit sielun terveyttä, niin löydät
haavoitetun omantunnon, jos etsit pelastusta, niin löydät tuomion
ja sen täyttäjän. Sentähden piti hän itsensä pyhän raamatun jälkeen
viallisena kaikkiin synteihin ja _katui tomussa ja tuhassa_.
-- -- -- Juuri silloin, kun hän piti itsensä onnettomana ja kadotettuna,
niin hän omisti itsellensä autuudeksi Jesuksen Pietarille lausumat
sanat: autuas sinä, joka uskot Kristuksen olevan Jumalan Pojan.
Silloin vasta hän oikein käsitti, mitä sana _minä uskon_ merkitsee."
-- Samanhenkiset ovat Paavolan tähän aikaan sepittämät virret. Muoto
on monesti puutteellinen ja kieliasu Länsi-Suomen ruotsinvoittoisen
lauserakennuksen sekä lyhennettyjen sanojen liiallisen käyttämisen
turmelemaa, mutta sisällys on raamatun mukaista ja syvällistä.
Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä eräästä hänen v. 1820
kirjoittamastaan aamuvirrestä:
"O Herra avaja
Mull' uskon tie se kaita,
Ja valais' sieluan'
Nyt tänä aamuaikan',
Ett' taidan uskossa
Sun päälles' turvata,
Ja suuret puutteeni
Sull' nöyräst' valittaa".
"Sä uskon alkaja
Ja päättäjä its' olet,
Jonk' tykön' etsiä
Mä sitä mahdan todest'.
Ah Jesu! sytytä
Mull' usko elävä,
Ja turva kiinnitä
Sun päälles' selkiä".
"Mun paha luontoni
on epäilyksill' täytett',
Ja synnin siemenet
On kaikk' sen alle kätkett',
Jost' sota, meteli
Sitt' nousee surkiast'
Ja sielun hukuttaa
Juur' kokee haikiast'".
"Tule, o Jesuinen,
Sä uskon alku todest',
Täll' aamun hetkellä
Ja päästä sielun' monest'
Nyt siteest' vallallens',
Ja valais' armollas,
Ja synnin pimeys
Pois poista valollas".
Rukouksissa kilvoittelevan uskon puhetta sisältää Paavolan päiväkirja
alusta loppuun. Miltei jokaisella lehdellä kimaltelee katumuksen
kyyneleitä, joissa säteilee toivon voitto. Jesus Kristus on hänen
uskonsa esineenä; muuta perustusta ei hän tahdo uskolleen rakentaa.
Mutta omasta kokemuksestaan hän tietää, ettei Vapahtajan omistaminen
ja armosta eläminen ole helppoa varsinkin kiusauksen helteessä ja
synninsurun painaessa, ja sentähden hän sitä köyhänä syntisenä
alituisesti uudelleen pyytää. Ja ihmeellisesti valistuu Herran
valkeudessa hänen silmänsä näkemään uskonelämän salaisuuksia. Niinpä
lausuu hän päiväkirjassaan: "En minä ihmettele, nähdessäni sotamiehen
tarkasti ja oppineesti maaliin ampuvan, sillä hänen päämiehensä ovat
häntä siihen neuvoneet, vaan minä ihmettelen, nähdessäni sotamiehen
verisen sodan kentällä makaavan vihollistensa jaloissa ja koettelevan
sieltä kontata oman kuninkaansa leiriä kohden. Tässä minä havaitsen
sotamiehellä olevan suuren rohkeuden auttamattomassa tilassaan ja
suuren, pikaisen avun toivon omalta kuninkaaltansa; vaan tuota toista
minä näen joka kulmalta autettavan".
Tuskin voi herännäisyyden katsantotapaa paremmin kuvata kuin näillä
sanoilla. On kuin kuulisimme Paavo Ruotsalaisen puhuvan.
Ettei Paavola ajanpitkään voinut saada opettajatointaan rauhassa
jatkaa, on itsestään selvä. Samoihin määrin kuin ystäväinsä joukko
lisääntyi, kasvoi vihamiestensäkin luku. Kovasti suuttuivat
viimemainitut etenkin siitä, että Ulvilan kirkkoherra, ennenmainittu
B. J. Ignatius, joka v. 1824 [Sukukirja; Suomen aatelittomia
sukuja.] oli muuttanut viimemainittuun seurakuntaan, seuraavana
vuonna kävi Paavolaa tervehtimässä ja otti osaa hänen pitämäänsä
hartauskokoukseen, johon silloin saapui tavallista enemmän heränneitä
muistakin seurakunnista. Seurojen vastustajat vaativat nimismies
Löwenmarkia nostamaan kannetta Paavolaa vastaan luvattomien kokousten
pitämisestä. Saatuaan tiedon tästä hankkeesta, kutsui Ignatius
Paavolan ja hänen syyttäjänsä lokakuun 27 p:nä saapumaan Ulvilan
pappilaan, missä asia oli tutkittava. Tilaisuudessa oli saapuvilla
paitsi Paavolaa ja Löwenmarkia, kahdeksan muuta edellisen syyttäjää.
Ei ollut vaikeaa Ignatiukselle kumota näiden kanteita. Yksi syytös
vain oli Paavolalle raskauttava. Hän näet ei voinut eikä tahtonutkaan
kieltää silloin tällöin liiaksi nauttineensa väkijuomia. Mutta tuo
pahe oli niillä tienoin, samoinkuin koko maassa, niihin aikoihin
siksi yleinen, että ainoastaan ilmeinen vihamielisyys saattoi niitä
siitä syyttää, jotka eivät olleet juomareita tämän sanan tavallisessa
merkityksessä. Ignatius, joka arvosteli asiaa heränneen ja pyhitetyn
kristityn kannalta, nuhteli vakaasti Paavolaa tästä synnistä, ja
tämä puolestaan pyysi sitä nöyrästi anteeksi, luvaten välttää
kaikkea pahennusta tässä suhteessa. Minkä laatuinen tämä syytös
oli, selviää siitäkin, että sen tekijät itse olivat juomareita,
joksi ei Paavolaa kukaan voinut sanoa. Muutoin oli koko tämä kysymys
syrjäseikka vain, jonka kantajat toivat esille siitä syystä, että
Ignatius perusteettomina kumosi heidän kaikki muut Paavolaa vastaan
tekemänsä syytökset. Vähällä ei Löwenmark tahtonut aikomuksestaan
luopua. Kun eivät muut keinot tepsineet, syytti hän Paavolaa
harhaoppisuudesta. Ignatius vastasi: "Sitä asiaa ei tule nimismiehen,
vaan minun tutkia". Niinikään määräsi hän, Löwenmarkin siitä lopuksi
kysyttyä, että Paavola vapaasti kodissaan edelleenkin saisi pitää
hartausseuroja sekä ettei ketään saisi estää niihin saapumasta
[Akiander VII, 482-488.].
Pari kuukautta tämän tapahtuman jälkeen kokoontui hiippakunnan
papisto Turkuun siihen kokoukseen, josta jo ennen olemme
maininneet. Kuinka vähän arkkipiispa Tengström tunsi Satakunnan
elpyvää herännäisyyttä, näkyy seuraavista hänen tässä kokouksessa
lausumistaan sanoista: "Yhtä vähän kuin tieteellisten tutkimustemme
vakavuus saa uskonnon harjoittamisen lämpö johtaa hengelliseen
ylpeyteen tahi varomattomaan mystilliseen haaveilemiseen, joka,
syrjäyttämällä sitä sanaa, joka luja on ja neuvoa voipi, tahi
sokeassa uskossa, joka, kun se ei ensinkään aseta uskontoa
järjen tarkastettavaksi, muuttaa sen yksinomaan tunteen asiaksi,
jonka kautta ihmiset eksyvät monenlaisille harhateille, luopuen
seurakunnan yhteydestä ja yhteisestä jumalanpalveluksesta,
suljetuissa yksityisissä kokouksissa etsiäkseen ravintoa hehkuvalle
hartaudelleen; jotka kokoukset ja jumalisuudenharjoitukset kyllä
joskus ja alussa saattavat tarkoittaa hyvää sekä olla viattomia,
vaan ajanpitkään, kuten kaikkien aikojen kokemus todistaa, saavat
aikaan sekä vaarallisia poikkeuksia raamatun opista että kaikenlaisia
häiriöitä yhdyselämässä, jos ne esteettömästi ja ilman tarpeellista
valvontaa saavat jatkua ja levetä. Semmoisten eriseuraisten
liikkeiden joskus hiippakunnassa ilmaantuessa, on tavallisesti
sävyisällä kohtelulla onnistuttu niitä ehkäistä, niin että
tämänkaltaisten erehdysten jälkiä, kuten myöskin viimeksi saapuneet
rovastin-tarkastuskirjat ilmaisevat, tuskin muualla kuin Kuortaneen
kirkkoherrakunnassa Vaasan läänissä on näkynyt". [Handlingar i
anledning af prestmötet i Åbo 1825, 81-82.]
Turun hiippakunnan papiston kunniaksi on tunnustettava, etteivät
rovastin tarkastuspöytäkirjat sisältäneet valituksia seurojen
pitämisestä, vaikka semmoisia kyllä pidettiin muuallakin kuin
Kuortaneella. Mitä muutoin viimemainitussa seurakunnassa
siihen aikaan ilmestyneeseen eriseuraisuuteen tulee, oli se jo
siveellisessäkin suhteessa niin törkeää laatua, että ainoastaan
suurin sokeus voi asettaa Savon ja Karjalan herännäisyyden ilmauksia
samalle asteelle. Ja niin Tengström teki yllämainitussa puheessaan,
samaan tapaan arvostellessaan viimemainittua uskonnollista liikettä
ja Renqvistiä. Hän oli kokonaan järkeisuskonnon kannalla ja tahtoi
sitäpaitsi huolellisesti säilyttää tämän maailman mahtavain suosiota,
jonka heränneet, niinkuin olemme nähneet, olivat menettäneet. Ei
näy hän aavistaneenkaan, miten suuri se hengellinen nälkä ja jano
oli, joka Suomen unestaan heräjävässä kansassa monessa paikoin hänen
omassa hiippakunnassaankin yhä selvemmin alkoi ilmaantua. Ja vielä
vähemmin tiesi hän ehdottaa keinoja sen tyydyttämiseksi. Kuinka
etevän sijan kansamme sivistyshistoriassa hän monesta syystä onkin
saanut -- elävän, raamatunmukaisen kristillisyyden ystävä hän ei
ollut eikä sen henkeä ymmärtänyt. Pian sai hän myöskin kokea, miten
perusteettomat hänen toiveensa herännäisyyden kukistumisesta olivat.
Nakkilassa levisi herännäisyysliike leviämistään, läheltä ja kaukaa
vetäen puoleensa ihmisiä. Sen yhtä taitavana kuin innokkaana
johtajana oli Paavola, ja yksissä hänen kanssansa teki emäseurakunnan
kirkkoherra Ignatius työtä kansan herättämiseksi suruttomuuden unesta
ja heränneitten ravitsemiseksi elämän sanalla. Useista taloista
Ulvilassa kutsui torven ääni ihmisiä iltasin rukoushetkeä viettämään,
ja pappilassa pidettiin hartausseuroja [Kert. 1896 rovasti J.
Grönberg.]. Ja kun ei miehiä aina löytynyt, jotka kykenivät
murheellisia lohduttamaan ja neuvomaan, ryhtyivät muutamat hurskaat
naisetkin auttamaan liikkeen johtajia heidän työssään. Semmoinen oli
esim. elävästä kristillisyydestään tunnettu _Maria Levander_ (k.
1836) _Lestilän_ kylässä Nakkilassa. Hänen kotiinsa kokoontui usein
ihmisiä Siionin virsiä veisaamaan sekä kuulemaan niitä neuvoja,