Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 04

kello oli lyönyt, sitä todistaa muun ohessa sen miehen käytös,
jonka elämäkertaa tässä silmäilemme. Tuosta vasta mainitsemastamme
uskonnollisesta liikkeestä ja suhteestaan siihen kertoo Rancken:
"Huomasin heti näissä jumalisuudenharjoituksissa jotakin, joka
minusta tuntui arveluttavalta ja epäjärjestystä synnyttävältä.
Siitä en kuitenkaan mitään puhunut, ennenkuin kypsyneen tutkimuksen
kautta olin tullut vakuutetuksi siitä, että pääasia oli hyvä ja
varsin tärkeä, vaikka vihollinen oli siihen ohdakkeita kylvänyt;
näitä ei saisi väkivallalla repiä pois, vaan varovasti tukehuttaa
ja kasvamasta estää. Suostuin siis hoitamaan näitä liikkeitä ja
niissä myötävaikuttaen toimimaan omaksi ja muiden hartaudeksi,
mikäli kykyni ja tietoni siihen riittivät, enkä ole vielä koskaan
tämän johdosta muuta katunut kuin että minulta puuttui eloa ja
ahkeruutta, niin etten voinut näistä liikkeistä osakseni saada
sitä hyötyä, minkä ne minulle tarjosivat. Vaikka pienin osa
liikutukseen ja heräykseen tulleista kehittyi oikeiksi ja vakaiksi
kristityiksi, niin vaikuttivat kuitenkin nämä liikkeet voimallisen
puhdistuksen ja käänteen kuolleessa, uneliaassa ja jumalattomassa
kristikunnassa. Ja varma on, että vielä 20 vuoden kuluttua hyviä
jäännöksiä niistä löytyy näillä seuduin. -- --. Mutta minun tulee
myöskin ilmaista mielipiteeni niistä lausutuista moittivista
arvosteluista. Hartausseuroja ja niihin kokoontuneita soimattiin
vallattoman haaveileviksi, heitä syytettiin tekopyhyydestä,
teeskentelemisestä, luultujen näkyjen näkemisestä ja kaikenlaisista
erehdyksistä opissa ja elämässä. Totta on, että moni heistä eksyi
kauas näillä harhateillä, vaan puolueeton tarkastelija on altis
heitä tämän johdosta enemmän säälimään kuin moittimaan. Sillä jos
semmoinenkin yksityinen henkilö, jolla on kirjoista opittua tietoa,
herätessään synnin unesta, monesti on epätietoinen, eksyy harhateille
ja sentähden tarvitsee neuvoa ja ohjausta, onko kummallista, että
oppimaton ja liikutuksiin joutunut yleisö menee liiallisuuksiin,
kun toinen toista kiihottaa, yksi keksii yhtä, toinen toista, ja he
puhuvat toisilleen sekä valetta että totuutta, tietämättömyydessään
turvautuen mielettömiin ja vahingollisiin keinoihin, joita
käyttämään ihmisen aistillinen luonto hengellisissäkin asioissa
usein heidät eksyttää. Juuri niin täällä kävi; ja uskallan väittää,
että suurin syy siihen on papeissa, joista toiset julkisesti ja
puhdasoppisuuden nimessä ilmaisivat heille vastenmielisyytensä,
karttoivat sekä yksityistä keskustelua heidän kanssaan että etenkin
heidän seurojaan kuin ruttotautia, perustaen heistä lausumansa
arvostelut panettelijoitten perättömiin kertomuksiin. -- -- Heitä
syytettiin itsepäisyydestä ja tottelemattomuudesta opettajia kohtaan.
Tekisi melkein mieli sanoa, että suuri osa papeista eivät muuta
ansainneetkaan, he kun itse olivat lihallisia ja hengellisesti
kuolleita sekä toivoivat, että kuollut kristillisyys muuttumattomana
jäisi entisilleen."
Monta muutakin vapaamielistä ja valistunutta ajatusta aikansa
herätysliikkeistä lausuu Rancken samassa kirjoituksessa. Ne
ilmaisevat kaikki rakkautta Jumalan valtakuntaan ja hellät, oikeaan
osaavaa huolenpitoa kansan heränneistä lapsista. Niinpä kertoo hän
muun ohessa kehottaneensa kansan omia miehiä seuroissa puhumaan,
arvellen heidän puheestansa kuulijoilla olevan paljon hyötyä ja
valmistavan näiden sydämmiä papin puheita vastaanottamaan. Ja
kuitenkin eksyivät 1776 vuoden uskonnollisen liikkeen kansan riveihin
kuuluvat puhujat opissaan monesti kauas raamatun totuudesta, eikä
ainoakaan heistä saavuttanut suurempaa mainetta. Miten toisin
kohtelivat esim. Savon papit etenkin alussa siellä syntyneen
herännäisyysliikkeen edustajia, vaikka näiden joukossa oli Paavo
Ruotsalainen! Mutta Rancken olikin herännyt pappi.
Nöyryydellä puhuu Rancken toimistaan seurakunnan opettajana. Hän
valittaa, ettei hän osannut saarnata, ei kansaa oikein neuvoa.
Etenkin näkyy häntä painaneen yksityinen sielunhoito varsinkin
sairasten ja kuolemaan valmistettavien luona. Hän surkuttelee sitä,
että yliopisto lähettää nuoria, kokemattomia miehiä seurakuntiin
sielunpaimenen pyhää virkaa toimittamaan, antamatta heille neuvoa
ja ohjeita, miten heidän käytännöllisinä pappeina tulisi toimia.
Ylentävää on 18 vuosisadan iltahämärästä kuulla tämän uskollisen
sielunpaimenen valituksia ja hänen kehottavia sanojaan. Jos kaikki
vartijat Suomen Siionin muureilta olisivat tuohon tapaan puhuneet,
olisi ihmeitä nähty isiemme maassa, sillä altista oli kansa siihen
aikaan totuutta kuulemaan. Mutta Jumalan valtakunnan sankarit
ovat tuntemattomat maailmalle, halvoilta näyttävät usein sen
aseet, tappioilta monesti sen voitot. Jos mikään, todistaa Suomen
herännäisyyden historia, että niin on laita.
Erinomaisen sävyisää ja maltillista mahtoi Ranckenin esiintyminen
olla, koska hänen ei esimiehiltään tarvinnut kokea minkäänlaista
sortoa, vaikka hänen toimensa sielunpaimenena jyrkästi poikkesi
vanhan ajan tavoista. Jos kohta silloinen Turun tuomiokapituli
jossain määrin osoittaakin älynneensä, ettei pakkokeinoihin
ryhtymisestä suurta apua ollut, todistavat sen toimenpiteet esim.
tunnetun Orihveden kirkkoherranapulaisen _I. Utterin_ asiassa, joka
päättyi tämän pappisvirasta ainaiseksi erottamisella (1778), mikä
mieli sillä itse teossa oli herännäisyysliikkeen edustajia kohtaan.
Rancken sitävastoin näkyy aina olleen sen erityisessä suosiossa.
Epäilemättä oli syynä siihen osaksi sekin, että asianomaiset tunsivat
tarvitsevansa hänen kykyään ja oppiaan.
Oltuaan yhdeksän vuotta kappalaisena Kuhmolahdella, haki ja sai
Rancken kappalaisenviran Turun suomalaisessa seurakunnassa (1789).
Jo juhannuspäivänä pitämällään tulosaarnalla, jossa hän terotti
lain merkitystä armonvälikappaleena, herätti hän levottomuutta
kaupungissa. Paitsi Spenerin ystäviä löytyi täällä herrnhutisen
hengen vaikuttamaa evankelismia, jonka edustajista ainakin toiset
olivat eksyneet julistamaan lihan evankeliumia, uskoa ilman
parannusta. Nämä loukkaantuivat herätyssaarnaajan puheesta, pitäen
sitä liika laillisena. Tyytymättömyyttä lisäämässä oli tietysti moni
maailman lapsi.
Levoton oli aika. Kirkkojumalisuuden vanhat muodot eivät enää
riittäneet tyydyttämään janoavan hengen vaatimuksia. Ihmiset tunsivat
tarvitsevansa jotakin parempaa. Mutta moni eksyi luulemaan, että
tuo oli saavutettavissa oikeassa opissa semmoisenaan, ja kysyi
epätietoisena, mikä oikea oppi oli aikana, jolloin toinen puolusti
toista, toinen? toista opinsuuntaa. Tämän johdosta lausuu Rancken
elämäkerrassaan: "Yhtä katkeraa kuin outoa oli tavata ihmisiä, jotka,
levottomina sielunsa tilasta, tiedustelivat: mitä tulee uskoa,
mihin oppiin tulee luottaa, kun pidän Jumalan sanan autuudenoppia
niin selvänä, että jokainen, joka vain rehellisesti tarkoittaa
omaa parastansa, voipi löytää totuuden". Selvittääksensä kysymystä
ja tämän ohessa näyttääksensä myöskin tuon vasta mainitsemamme
evankelisen suunnan erehdykset, pani Rancken mietteensä paperille
eräässä kirjoituksessa, jolle hän antoi nimen _"Se oikia uskon oppi,
ihmisten valheesta puhdistettu"_. Tämä käsikirjoitus, joka vasta
myöhemmin painettiin, lähetettiin kahden muun papin toinen niistä
oli Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalainen _B. J. Ignatius_ --
allekirjoittamana myöskin Uusmaalle, missä herrnhutilais-evankelinen
suunta oli voittanut vielä suuremman alan kuin Lounais-Suomessa.
Ahkerasti ja pelkäämättä julistettuaan totuuden sanaa Turussa 14
vuotta, siirtyi Rancken Perniöön, jonka seurakunnan kirkkoherraksi
hän oli nimitetty (1803). Valvoen Herrassa jatkoi hän täällä
uutterasti työtään, kooten kokemusta ja kasvaen uskossa ja Vapahtajan
tuntemisessa. 1808-9 vuoden sota, jonka tuottamat kärsimykset
kipeästi koskivat hänen hellään sydämmeensä, eivät lannistaneet
hänen intoaan, vaan vaativat häntä sitä ahkerampaan työhön kärsivien
kansalaistensa hyväksi. Hänen vakaat, rakkautta uhkuvat sanansa
eivät voineet olla kuulijoihin koskematta, ja voimallisesti
tukivat niitä hänen etevä puhelahjansa ja perusteelliset
jumaluusopilliset tietonsa. Terottaen parannuksen ja uuden syntymisen
välttämättömyyttä, taisteli Rancken sitä käsitystä vastaan, joka
kääntymättömällekin ihmiselle kasteen perustuksella omistaa kristityn
nimen. Huomattava kohta hänen uskonnollisessa katsantotavassaan
on niinikään se, että oppi pyhityksestä siinä saa tärkeän sijan.
Sitä terotti hän kirjoissaan ja puheissaan, siitä saarnasi hän ei
ainoastaan kirkossa, vaan koko elämällään.
Samoinkuin Ranckenin koko elämäntyö viittaa koittavaan valoisampaan
aikaan, oli hänen hellänä huolenaan sen sukupolven kasvattaminen,
joka oli tätä aikaa edustava. V. 1808 perusti hän Perniössä
sunnuntaikouluja, jotka kuitenkin vasta myöhemmin alkoivat toimensa,
niihin valitut opettajat kun sodan synnyttämän levottomuuden tähden
eivät heti työhön ryhtyneet. Miten vähän paljas tieto kristinuskon
totuuksista Ranckenin vakuutuksen mukaan voikaan ketään johdattaa
autuuteen, oivalsi hän toiselta puolen sen suuren tärkeyden.
Tämä näkyy paitsi hänen toimistaan yllämainittujen koulujen
perustamisessa omasta antamastaan uskonnonopetuksesta. Tässä työssä
oli hän erinomaisen huolellinen. Kun Svebeliuksen katkismus ei
häntä miellyttänyt, se kun hänen mielestään oli omiaan synnyttämään
suruttomuutta ja tukemaan siihen aikaan yleistä luulouskoa, rupesi
hän toimittamaan uutta kristinuskon oppikirjaa. Se painettiin Turussa
v. 1808 nimellä _Autuuden oppi syntisille_ ja ansaitsee monesta
syystä huomiota, vaikkei sitä hyväksytty yleisesti käytettäväksi.
Omassa seurakunnassaan käytti Rancken yksinomaan sitä, tehden
siihen vuosien kuluessa lisäyksiä. Katkismuksen opettamisessa
saavuttamiensa kokemuksien nojalla ja hartaan, kirkon parasta aina
lämpimästi tarkoittavan innostuksensa elähyttämänä, kirjoitti hän
ystävilleen, piispalle sekä muille johtaville henkilöille usein
ehdotuksia paremman oppikirjan tarpeellisuudesta. Hän saikin
asian niin pitkälle ajetuksi, että kysymystä pohtimaan ja uutta
katkismusta toimittamaan asetettiin komitea, jonka jäseneksi hänkin
valittiin (1817). Useimmat papit vastustivat ehdotusta Svebeliuksen
katkismuksen syrjäyttämisestä, silminnähtävästi etenkin siitä syystä,
että aiottiin ottaa käytäntöön Ranckenin oppikirja, jonka vakava
kristillisyys tuomitsi heitä kristittyinä ja seurakunnan opettajina.
Tämän johdosta kirjoitti viimemainittu valaisevan mietinnön
Svebeliuksen katkismuksesta. Siinä lausutut mielipiteet ansaitsevat
huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:
"Kysyn Svebeliuksen katkismuksen puolustajilta: eikö ole pyhän
raamatun tärkein oppi, oppi _syntisen parannuksesta_ s.o. miten
langenneiden ja lunastettujen syntisten tulee etsiä ja saavuttaa
armoa ja miten armoitettujen tulee vaeltaa evankeliumille otollisina,
kokonaan suljettu pois tästä kirjasta? -- -- -- Löytyykö siinä
mitään siitä _hengen köyhyydestä_, jota Vapahtajamme niin paljon
kiittää? Myöskin se _murhe, joka Jumalan mielen jälkeen tapahtuu_
ja joka välttämättömästi seuraa elävää itsensätuntemista, on tästä
kirjasta kokonaan unohdettu pois. Kun nyt uskon edellytykset ovat
näin katkonaisesti esitetyt, niin ovat myöskin ne opinmuodot, joilla
Vapahtaja itse kuvaa autuaaksi tekevän uskon elävyyttä: _häntä
isoominen ja janoominen, häntä etsiminen, kääntyminen ja pakeneminen
hänen luoksensa, hänen vastaanottaminen ja hänessä pysyminen_ jätetyt
sikseen, jota vastoin kirjaan on otettu skolastinen uskon käsitteen
selitys, joka röyhkeimmälle teeskentelijälle tarjoo tilaisuutta
pitämään kuollutta järjenuskoaan, lihallista suruttomuuttaan ja
paatumustaan oikeana ja lujana uskona". Todistuksena siihen, mitä
tämmöinen kristinuskon opettaminen vaikuttaa, kertoo Rancken
yhteydessä edellisen kanssa, miten eräs mestattavaksi tuomittu vanki,
jota hän v. 1800 valmisti kuolemaan, vastusti hänen varoituksiaan ja
puolusti itseään Svebeliuksen katkismuksella. "Tuossa mielentilassa"
huudahtaa Rancken "menetti hän oikean kätensä ja päänsä. Oi ettei
tuolla onnettomalla olisi sadottain yhtä lujauskoisia vertaisia!"
-- -- "Millaiseksi muodostuu autuuden oppi tämän oppikirjan mukaan?"
kysyy hän edelleen, vastaten tähän kysymykseen: "Ei yhdenkään
kristikunnassa syntyneen ihmisen tule itsestään muuta uskoa ja
tunnustaa kuin että hän on totinen kristitty, koska hän on kastettu
Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kasteessa on pukenut
päällensä Kristuksen sekä sanoo uskovansa ja tunnustavansa Kristuksen
Vapahtajakseen." -- Niitä vastaan, jotka mahdollisesti väittäisivät,
että katkismus, jos oppi parannuksesta siihen lisättäisiin, kasvaisi
liika laveaksi, huomauttaa Rancken mietinnössään: "Ystäväni, pyhi
pois kaikki Svebeliuksen eriuskolaisia vastaan tehdyt väitökset,
sillä täällä Suomessa eivät meitä hätyytä katoolilaiset, kalvinistat
eivätkä muut kerettiläiset; pyhi vielä pois kaikki ulkoa luettavaksi
aiotussa kirjassa tarpeettomat, kummalliset, skolastiset ja puhtaasti
opilliset kysymykset, niin saat tarpeeksi sijaa raamatulliselle ja
käytännölliselle, kääntymistä ja kristillistä elämää käsittelevälle
opille, jossa ei ole skolastisia kaavoja, määritelmiä, jaoituksia
ja alajaoituksia, vaan yksinkertaisesti historiallista opetusta
Jesuksen vertauksessa tuhlaajapojasta antaman ohjeen ja evankelistain
kertomuksen mukaan Jesuksen elämästä, opista ja kärsimisestä".
Tämmöiset ajatukset ovat todellakin tienraivaajan ajatuksia.
Miehuullisesti rohkenee hän vastustaa aikansa vanhoja ennakkoluuloja
ja ryhtyä poistamaan lahonneita ja kelvottomia kerroksia Suomen
kirkon rakennuksesta. Vaan ei tahdo hän ainoastaan repiä ja
hävittää, hän tahtoo ennen kaikkea rakentaa. Eikä puutu häneltä
rakennusaineita. Niitä on hän rukoillen ja työtä tehden koonnut.
Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa (1817) nimitettiin Rancken
jumaluusopin tohtoriksi. Saman arvonimen sai silloin myöskin hänen
likeinen ystävänsä ennen mainittu B. J. Ignatius. Samana vuonna teki
hän tämän ystävänsä kera tuomiokapitulille ehdotuksen, että Suomessa
perustettaisiin yhdistys, jonka tehtävänä olisi kansalle toimittaa
hyviä hengellisiä kirjasia. Aiheen tähän ehdotukseen oli hän saanut
Ruotsin evankelisesta seurasta, jonka ripeää edistymistä hän ilolla
oli seurannut. Kun sitäpaitsi yksi tämän seuran innokkaimmista
jäsenistä, Tukholman kappalainen Joh. Vaetterdahl, jonka kanssa hän
oli kirjevaihdossa, lämpimästi kehotti häntä toteuttamaan aikomustaan
samanlaisen seuran perustamiseksi Suomessa, jätti hän siitä
hakemuksen tuomiokapituliin, joka otti yritystä kannattaaksensa.
Täten syntyi (1818) _Turun evankeliumiyhdistys_.
Näiden aikojen jälkeen alkoivat Ranckenin voimat vähitellen uupua.
Siihen vaikutti suuressa määrässä Suomen erottaminen Ruotsista,
joka kipeästi oli koskenut häneen. Elämänsä loppuun asti suri
hän katkerasti isänmaansa kohtaloa, työläästi perehtyen uusiin
oloihin. Mutta sitä rakkaammaksi kävi hänelle taivaallinen isänmaa,
sitä hartaammin toivoi hän sinne päästäksensä. Kauan täytyi hänen
kuitenkin vielä vapautumisensa hetkeä odottaa. Vasta tammikuun 16
p:nä 1831 sai hän siirtyä siihen "lepoon, joka on Jumalan kansalle
tarjona".
Paitsi ennen mainittuja kirjoja on Rancken painosta julkaissut
_"Halullisen rippilapsen kaksi virttä"_ (1817) sekä seuraavat
käännökset: _"Sana syntisille ja sana pyhille, jonka Th. Gouge
Englannissa kirjoitti. Turussa 1801;" "Buggen postilla eli
evankeliumillisia tutkistelemuksia. Turussa 1804;" "Tien osottaja
ijankaikkiseen elämään, kirjoitettu N. Hamnerinilta. Turussa 1804;"
"Rosenmüllerin autuuden oppi ja jumalisuuden historia lapsille.
Turussa 1803;" "Neuvo pyhästä ehtoollisesta. Turussa 1814;" "Yhden
torppariflikan kristillinen elämä ja autuaallinen kuolema. Turussa
1815;" "Muutamain talonpoikain terveellisiä kanssapuheita keskenänsä.
Turussa 1815;" "G. Murray, Niiden sieluin vaara, jotka parannuksensa
viivyttävät. Turussa 1822"_ sekä _"Sydämmellinen neuvoja varoitus
nuorukaisille, aikoessansa ensimmäisen kerran Jesuksen pyhää
ehtollista nauttia. Turussa 1823"_.
* * * * *
Ranckenin ystävä ja ehkä läheisin hengenheimolainen oli _Bengt
Jaakko Ignatius_. Hän syntyi Tuusulassa v. 1761. Suoritettuaan
Helsingin trivialikoulun ja Turun katedralikoulun oppimäärän, tuli
hän ylioppilaaksi v. 1775 ja vihittiin papiksi v. 1780. Samana
vuonna määrättiin hän pitäjänapulaiseksi Sahalahdelle, missä hän
tutustui v. 1776 syntyneeseen herätysliikkeeseen. Ei tiedetä, mihin
määrin tämä elävähenkinen, jos kohta eksyttäväkin liike häneen
vaikutti, vaan varma on, että hän jo muutamia vuosia myöhemmin
esiintyi herännäisyyden innokkaana ja voimallisena tulkkina, kun hän,
oltuaan yhden vuoden (1783) henkirakuunain eskadroonasaarnaajana,
v. 1784 nimitettiin Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalaiseksi.
Ranckeniin, joka siihen aikaan täällä vaikutti, liittyi Ignatius
ystävyydellä. Harvoin on köyhässä maassamme kaksi niin lahjakasta ja
totuuden taisteluun niin ehdottomasti antautunutta pappia samassa
seurakunnassa työtä tehnyt. Rancken, joka luonteeltaan oli lempeämpi,
julisti ehkä oikeammin kuin tuo hänen voimallinen ystävänsä
evankeliumia särjetyille sydämmille; hän oli oppineempi ja hänen
näköpiirinsä ehkä laajempi, mutta herätyssaarnaajana ja puhujana
oli Ignatius etevämpi. Minkä henkinen Ignatiuksen herätyshuuto oli,
näkyy esim. hänen Turun tuomiokirkossa 25:nä sunnuntaina kolminais.
päivästä v. 1789 pitämästään saarnasta. Elävästi kuvattuaan Jumalan
vanhurskaita tuomioita Israelissa, puhuu hän siinä Suomen kansan
luopumisesta Herrasta, joka sentähden rankaisi sitä verisellä sodalla
ja kauhealla hengellisellä eksytyksellä. Saarna [Se painettiin
kuulijain pyynnöstä nimellä _"Den rättfärdige Gudens hämdedomar öfver
ett syndigt folk"_ Turussa 1790.] päättyi seuraavilla sanoilla:
"Ei ole totuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntoa maassa, mutta
valapattoisuus, valhe, murha, varkaus ja huoruus ovat vallan saaneet
ja yksi verenvika tapahtuu toisen jälkeen (Hos. 4: 1-2). Ja tämä
hävittävä synnin tulva, tämä yhä kasvava turmelus on levinnyt
kaikkiin säätyihin, komeimmista asunnoista halvimpiin mökkeihin,
niin että Jumalalla on syytä meistä katkerasti valittaa: 'Koko
pää on sairas, koko sydän on väsynyt; kantapäästä kiireeseen asti
ei siinä ole tervettä.' Mutta kauheinta kaikesta on tuo ääretön
suruttomuus, joka estää meitä näkemästä kurjuuttamme ja viimeiseen
asti vastustaa pitkämielisen Jumalan väsymättömiä yrityksiä hänen
koettaessaan taivuttaa meitä parannukseen. Ja katso, sentähden ovat
myöskin Jumalan kostontuomiot joutuneet ja hänen vihansa maljat
täytetyt ylitsemme vuodatettaviksi. Katso, hänen miekkansa höyryää
kaatuneitten veljiemme verestä ja rajoillamme palaa tuli, levittäen
kauhua ja hävitystä kaikkialle. Miksi me täällä kotona vielä saamme
kokea Kaikkivaltiaan kärsivällisyyttä, miksi on hänen ääretön armonsa
meille niin runsaalla mitalla jakanut siunausta, ja minkätähden
antaa hän meidän vielä rauhassa kuulla noita vakavia kehotuksia
parannukseen? Sentähdenkö että olemme vähemmän syyllisiä kuin ne,
jotka jo ovat joutuneet julman sodan hävitettäviksi, kuoleman nuolien
surmattaviksi? Oi, ei; me olemme synneillämme kantaneet puita siihen
kauheaan liekkiin, joka nyt on sytytetty, ja meidän pahuutemme on
tehnyt niin monen kristityn rangaistuksen esimerkiksi meille. Mutta
jos emme tee parannusta, jolleivät nämä vakavat varoitukset mitään
voi vaikuttaa, niin täytyy meidän kaikkien samalla tavalla hukkua
(Luuk. 13: 3)".
"Mutta, vanhurskas Jumala, kuka uskoo sinun niin raskaasti
vihastuvan ja kuka pelkää senkaltaista sinun hirmuisuuttasi (Ps.
90: n)? Voi, useimmat meistä elävät vielä röyhkeästi sokeudessa ja
tunnottomuudessa, jota eivät veriset kyyneleet riitä surkuttelemaan.
Liikkumattomina kuni kalliot ovat heidän sydämmensä, vaikka armo
niin voimallisesti niiden ovia kolkuttaa, eivätkä Jumalan vihan
tuomiot saa heissä vaikuttaa luonnollistakaan pelkoa, puhumattakaan
kristillisestä. Meidän syntimme ovat enentyneet meidän päämme ylitse
ja meidän pahat tekomme ovat kasvaneet hamaan taivaaseen asti (Esr.
9: 6); mutta kuitenkin täällä huudetaan: ei ole mitään hätää, ei
idästä eikä lännestä (Ps. 75: 17). Vanhurskas Jumala puettaa itsensä
koston vaatteilla ja pukee yllensä kiivauden niinkuin hameen (Jes.
59: 17), ja kuitenkin käydään epäuskossa sotaa taivasta vastaan.
Kuolemalla ja perikadolla uhkaa hurmeinen miekka, ja kuitenkin
rientävät useimmat hymy huulillaan nopeasti eteenpäin synnin
tiellä, uiden kevytmielisten huvien virrassa. Mitä meitä näin ollen
hyödyttävät onnen ja myötäkäymisen unelmat? Mitä meitä auttaa
luottamuksemme lukuisiin sotajoukkoihin, miehuuteen ja voimaan,
niin kauan kuin me jatkuvalla jumalattomuudellamme taomme aseita
itseämme vastaan sekä turmiollisilla riidoilla ja uskottomuudellamme
revimme maahan turvamme perustukset? Voi, täytyyhän todistaa:
itse sinä olet kadotuksesi, Israel (Hos. 13: 9). -- -- -- Oi,
isänmaani, jos tuntisit, etsikkoaikasi ja tietäisit mitä rauhaasi
sopii! Oi että koittaisi kaivattu päivä, jolloin elpynyt jumalisuus
jälleen sitoisi kiinni rakkauden ja yksimielisyyden siteet, jotka
jumalattomuus ja sen sikiöt, tunnottomuus ja itsekkäisyys, ovat
repineet rikki! -- Ja, rakkaat sanankuulijani, jos voisin kyyneleillä
kostutetuilla huokauksilla ja hellimmillä varoituksillani taivuttaa
teitä katuvaisina polvistumaan vihoitetun Jumalan eteen. Rukoilen
teitä sitä tekemään sen äärettömän armon tähden, joka näihin asti
on teitä säästänyt; isänmaan tähden ja oman autuutenne tähden
rukoilen: palatkaamme Herran tykö ja tarttukaamme Jesuksen nimessä
hänen kostavan vanhurskautensa käsiin. Tulkaa, me tahdomme pysyä
Herrassa ijankaikkisella liitolla, jota ei ikänä pidä unhotettaman
(Jer. 50: 5). Ehkä hän vielä säästää tätä syntistä Ninivetä ja katuu
sitä pahaa, jota hän meitä vastaan on puhunut. -- Mutta, suruton
sielu, kaikki nämä varoitukset ovat luultavasti nyt, kuten ennenkin,
turhat eivätkä vaikuta tunnottomaan sydämmeesi. Et vieläkään huomaa
mitään vaaraa ja hätää, vaan lepäät häiritsemättä suruttomuuden
helmassa, uneksien onnesta onnettomuudessa. Tähän päivään asti olet
halveksinut Jumalaa, hänen sanaansa ja hänen palvelijoitaan. Olet
siunannut itseäsi sydämmessäsi joka kerta, kuin olet kuullut tuomion
sanoja ja kuuron kyykäärmeen tavoin tukkinut korvasi hellimmiltäkin
varoituksilta. Jumalan armoa olet väärinkäyttänyt syntiin, kun hän
uudistetuilla armonhuudoilla vuosi vuodelta on tahtonut taivuttaa
sinua parannukseen. Anna nyt hänen vanhurskasten tuomioinsa, hänen
korotetun kostonvitsansa, hänen vihansa jylinän tuntuvammin puhua
nukkuvalle omalletunnollesi; anna kaatuneiden veljesi maahan
vuotaneen veren, heidän särjettyjen jäseniensä, heidän tuskansa ja
onnettomuutensa, heidän kyyneleensä ja huokauksensa, jotka sinun ja
koko maan pahuus on heistä pusertanut, liikuttaa sydäntäsi. Opi tästä
tuntemaan vanhurskasta Jumalaa ja synnin hävittävää kauhistusta.
Joudu pelastamaan köyhää sieluasi, jotta se temmattaisiin kuin kekäle
tulesta. Pakene katuvin sydämmin Vapahtajasi rakkauden avonaiseen
helmaan, jonka sovittavan vanhurskauden turvissa sinä voit välttää
tulevaa vihaa. -- -- -- Ja te harvat uskolliset Jumalan lapset, te
rehelliset sielut, jotka kyynelillä valitatte kristillisyyden suurta
turmelusta ja huokaatte yleisen onnettomuuden tähden näinä viimeisinä
aikoina, lohduttakaa itseänne sillä, että Herra kostonsa tuomioitakin
toimittaessaan armollisesti muistaa valittujaan ja niiden tähden
lyhentää tuskan päivät. Iloitkaa siitä, että olette hyvässä turvassa
kaikkivaltiaan isällisessä helmassa, ja pelastakaa sielunne
saaliina, jos onnettomuus tulisikin kaiken lihan päälle. Jesuksen
verisissä haavoissa on varmin turvapaikkanne, hänen autuaallisessa
osallisuudessaan luja linna kaikkia uhkaavia vaaroja vastaan.
Verellään on tämä lunastajanne merkinnyt teidät Jumalan vapautetuksi
omaisuuden kansaksi ja sillä tehnyt kostajan voimattomaksi
ijankaikkisesti teitä vahingoittamaan. Älköön maailma saastuttako
sielujanne, paetkaa jumalattoman Sodoman saastaisia himoja.
Rukoilkaa, rukoilkaa Herraa ainakin lieventämään rangaistusta,
vuodattamaan armoa kostonpäivienkin osalle, siten kääntämään syntisiä
parannukseen ja etenkin varjelemaan lapsiaan kaikista sielun
vaaroista ijankaikkiseen autuuteen. Mutta ennen kaikkea luokaa
kaiken tuskan uhalla, joka täällä surun laaksossa painaa sielua ja
ruumista, uskonne silmät oikeaan isänmaahan ja siihen autuaalliseen
ijankaikkisuuteen, missä te, vapautettuina kaikesta onnettomuudesta,
alituisesti saatte iloita ja veisata Jesuksen ylistystä, taivaan
rauhan majoissa, Jumalan lasten ilossa. Amen."
Ei ollut tavallista tämmöinen puhe Kustaa III:nen uskonnollisessa
suhteessa pintapuolisena aikana, jolloin saarnaajat tyhjillä
korusanoilla koettivat salata ihmisiltä Jumalan sanan vakaat
totuudet. Mutta Ignatius ei taipunut uhraamaan ajan hengelle.
Rohkeasti paljasti hän vallitsevan uskottomuuden ja kevytmielisyyden.
Hänellä oli luja, omaan kokemukseen perustuva vakaumus. Hyvät tiedot,
laajalle kantava katse, joka pystyi huomaamaan yhteiskunnallisen ja
valtiollisen elämän ilmiöitä, tarkka arvostelukyky ja harvinainen
puhelahja tukivat hänen esiintymistään, vaatien tunnustusta
vastustajiltakin. Herännäisyyden tienraivaajaksi teki hänet kuitenkin
etupäässä hänen elävä uskonsa ja voimallisen miehuullinen luonteensa.
Oltuaan 12 vuotta pappina Turussa, tuli Ignatius (1794) Vihdin ja v.
1799 Halikon kirkkoherraksi. Viimemainitussa seurakunnassa vaikutti
hän 25 vuotta, ollen likeisessä kanssakäymisessä Ranckenin kanssa
ja johtaen yksissä hänen kanssaan sitä hengellistä liikettä, jonka
edustajia he olivat. Näyttää siltä kuin eivät heränneet heidän
seurakunnissaan ulkonaisesti olisi niin jyrkästi eronneet muista
kuin esim. Vehmaalla ja Nousiaisissa. Ehkä koettivat Rancken ja
Ignatius, jotka jo nuorina pappina omasta kokemuksestaan tiesivät,
mihin ykspuolisuuksiin elävähenkinenkin uskonnollinen liike helposti
voi eksyä, huolellisemmin kuin muut senmieliset papit säilyttää
johtamaansa herännäisyyttä niin kirkollisena kuin suinkin.
Kirkon johtavissa piirissä nautti Ignatius suurta kunnioitusta.
Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa 1817 nimitettiin hän jumaluusopin
tohtoriksi, oli samana vuonna Turussa kokoontuneen käsikirjakomitean
ja v. 1820 virsikirjakomitean jäsenenä. Viimemainittuna vuonna,
jolloin Rancken omasta pyynnöstään vapautettiin Perniön rovastikunnan
lääninrovastin tehtävistä, nimitettiin Ignatius tähän virkaan, sekä,
saatuaan (1824) Ulvilan kirkkoherranviran, samaan toimeen Ala-Porin
rovastikunnassa (1825).
Kirjailijanakin on Ignatius tunnettu. Paitsi yllämainittua on
hänen saarnoistaan painettu myöskin _"Ruotsin kansan valitus ja
lohdutus kuningas Kustaa III:nen kuoleman johdosta"_ (1792) sekä
_"Kristillinen saarna Antti Achreniuksen hautaamisen johdosta"_
(1811). Ignatiuksen suorasanaisista kirjoituksista ansaitsee
mainitsemista etenkin _"Rehellisten ja vilpillisten kristittyjen
tuntomerkit"_ niminen kirja, joka v. 1797 painettiin Falunissa
ja palkittiin ruotsalaisen N. Södergrenin toimeenpanemassa
kirjailijakilpailussa. -- Virrensepittäjänä on Ignatius toimittanut
vielä enemmän. V. 1788 ilmestyi hänen ja Antti Achreniuksen
toimittamat _"Halullisten sieluin hengelliset laulut"_, jotka vielä
tänään ovat heränneille kaikkialla Suomessa hyvin rakkaita, sekä
v. 1824 _"Uusia suomalaisia kirkkovirsiä"_, joista 47 ovat hänen
sepittämiään, muut käännöksiä ja muunnoksia. Jos Ignatiuksen virsien
runollista muotoa vastaan onkin paljon muistuttamista, on varsinkin
ensinmainittu kokoelma sisällykseen nähden yhtä syvä, kuin se on
raamatullinen ja elävää kristillisyyttä uhkuva. Palajamme siihen
vasta.
Elämänsä loppuun pysyi Ignatius uskollisena pietismille. Niinpä
esiintyi hän, kuten vasta saamme nähdä, Ulvilassakin tämän liikkeen
luotettavana ystävänä. Hän kuoli marraskuun 6 p:nä 1827 ja haudattiin
Halikkoon [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Finsk biografisk
handbok; Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift;
Akiander V, 306-307.].
* * * * *
Näiden tunnettujen miesten kera edustavat Lounais-Suomen
herännäisyyttä 19 vuosisadan vaiheessa muutamat muutkin paimenet,
joita emme saa unohtaa. Olemme jo maininneet _Antti Achreniuksen_
nimen. Hän oli kuuluisan Abraham Achreniuksen (k. 1769) poika