Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 12

missä paljon kansaa siihen liittyi [Kert. Aappo ja Eero Lämsä
Kiuruvedellä (1896).]. Ensimmäiset herätykset siellä tapahtuivat
_Lapinsalon_ kylän Pikkaraisen talossa jo v. 1822 ja vähän myöhemmin
_Niemisjärven_ kylässä [Kert. Kusti Niskanen y.m. näiden seutujen
vanhat heränneet.].
* * * * *
_Maaningan_ heränneet ottivat ilolla vastaan Poikosen. Innolla johti
hän heidän hartausseurojaan 12 vuotta, osoittaen tämän ohessa suurta
uutteruutta myöskin yksityisessä sielunhoidossa. Herätys levisi yli
koko seurakunnan. Että Poikonen tänä vaarallisena aikana, jolloin
seuranpitoa kaikin tavoin koetettiin estää, maailmaan nähden esiintyi
hyvin taitavasti, näkyy siitä, ettei Maaningan heränneitten koko
tällä ajalla tarvinnut kokea minkäänlaista vainoa. Sitävastoin
väittää Niskanen hänen voitonpyynnöstä ja kunnianhimosta auliisti
jakaneen lohdutuksen sanoja niille, jotka häntä antimilla muistivat
ja kunnioittaen kohtelivat, vaan olleen muille ankaran. Myöskin sanoo
hän hänen Maaningallakin saarnanneen lain orjuuteen johtavaa oppia.
Mihin määrin oikeutettuja nämä syytökset lienevät, on vaikea päättää.
Että niiden takana piileilee paljon mieskohtaista vastenmielisyyttä,
sitä tuskin kukaan puolueeton arvostelija voinee kieltää. Niskanen
huomautti Paavoa Poikosen vioista, lausuen kummastuksensa ja
mielipahansa siitä, että hän sai noin "itsevaltaisesi toimia". Hän
ilmoitti niinikään, että Maaningan heränneissä tuon johdosta oli
syntymässä arveluttavia selkkauksia. Paavo vastasi: "Kun Poikonen on
kristillisyyden yhdistänyt itserakkauden ja kunnianpyynnön kanssa,
niin ei hänen päänsä kestä, vaan hän tekee itsellensä niinkuin Juudas
Iskariot, jos hänelle siitä suoraan sanotaan." Ankaroilta kuuluvat
nämä sanat, mutta niissä ilmenee samalla paljon myötätuntoisuutta
ja rakkautta. Niin ei Paavo olisi lausunut, ellei hän Poikosen
työlle mitään tunnustusta olisi antanut. Vastapainona Niskasen
ankaralle arvostelulle on sitäpaitsi Maaningan heränneitten elävä
kristillisyys, Poikosen siellä asuessa, sekä se seikka että tämä,
kärsittyään kolme toinen toistaan seuraavaa katovuotta, joutui niin
suureen puutteeseen, että hänen täytyi lähteä parempaa toimeentuloa
muualta etsimään. Hän muutti Suonenjoelle v. 1832 [Niskasen
muistokirja; Poikosen elämäkerta sekä Akianderin teoksessa Poikosesta
löytyvät arvostelut.].
* * * * *
Paljon hämmennystä näkyy Renqvistin eroava katsantotapa aikaansaaneen
etenkin _Kuopion_ heränneissä. Jo siihen aikaan, jolloin J. Fr.
Bergh oli linnansaarnaajana viimemainitussa kaupungissa, väiteltiin
siellä usein tätä erotusta koskevista kysymyksistä. Kirjakauppias
Pietari Väänänen, jonka kotiin heränneet usein kokoontuivat,
oli vanhoista ajoista tuttu Renqvistin kanssa ja häneen hyvin
mieltynyt. Sitäpaitsi oli hän hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa,
hän kun Renqvistin toimesta oli saanut kirjakauppaoikeutensa.
Viimemainitun hengenheimolaisia oli niinikään eräs toinen Kuopion
vanhimmista heränneistä, ennenmainittu kultaseppä Lundström. Näihin
liittyivät muut, varsinkin nuoremmat, joista mainittakoon silloinen
apteekinoppilas, herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu _A.
J. Malmgren_. Huomattava on niinikään pappi _A. J. Österman_, joka
kristillisellä rakkaudella hoiti vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa
1826-33. Hänen edeltäjänsä J. Fr. Berghin mielipiteet tunnemme jo
ennestään. Renqvistin oppi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Kuopiossa.
L. J. Niskasen ja etenkin Paavo Ruotsalaisen jyrkkä esiintyminen
taivutti sikäläiset heränneet kannattamaan Iisalmella ja Nilsiässä
vakaantunutta suuntaa. Näiden taattuna ystävänä vaikutti pappina
Kuopiossa syyskuusta 1827 seuraavan vuoden keskivaiheille Nilsiän
kirkkoherran poika P. J. F. Brofeldt [Niskasen muistokirja; Pekka
Aschan, Kuopio stifts matrikel 1853.]. Myöskin Renqvistin muutto
Liperistä valmisti Ruotsalaisen opille voittoa. Kuopion heränneisiin
jäi kuitenkin näiden riitojen jälkeen jonkunmoinen häälyväisyys, joka
tuon tuostakin tuli näkyviin ja myöhempinä aikoina siellä synnytti
uusia riitoja. Vaan tämän uhallakin levisi herännäisyys kaupungissa
ja siihen yhdistetyssä maaseurakunnassa sekä naapuriseurakunnissa,
joista etenkin _Suonenjoki_ ja _Leppävirta_ ovat huomattavat. Turhat
olivat vihamielisten pappien ja muiden virkamiesten ponnistukset
liikkeen kukistamiseksi, turha myöskin prokuraattorinviraston v. 1828
uudistama käskykirje seuranpidon estämiseksi. Maailma sanoi: se on
ruttotauti, jonka leviämiselle ei voi salpoja rakentaa, heränneet: se
on Jumalan voima, jolle ei ihmisvoima mitään mahda.
Paavoa tarvittiin kaikkialla. Vaikka hän, kuten tiedämme,
syntyneitten vainojen tähden varovaisuudesta oli kieltänyt heränneitä
suuria seuroja pitämästä ja paikasta toiseen matkustamasta, oli hän
aina altis lähtemään, kun häntä ystävät pyysivät luonaan käymään.
Tuohon vaati häntä sisällinen pakko, jota tuntiessaan hän, kuten
Niskanen hänen matkoistaan kertoessaan tuon tuostakin lausuu, "ei
kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä". Ja minne hän saapui, sinne
kokoontui aina paljon ystäviä häntä kuulemaan ja siellä heräsi muita.
Huomattavat ovat etenkin Kuopion markkinat, joihin tilaisuuksiin
paljon heränneitä ainoastaan uskonnollisistakin syistä kokoontui.
Mutta varsinkin Rautavaaralla, Nurmeksella ja Pielisjärvellä matkusti
Paavo näihin aikoihin usein. Näiden seutujen herännäisyysliike olikin
sekä heränneitten lukuun että heidän elävään kristillisyyteensä
nähden ehkä vielä huomattavampi kuin muualla.
* * * * *
Vuosi vuodelta virkistyi ja laajeni Paavon Tahkomäellä asuessa liike
Nilsiässä. Että sitä suuressa määrässä elähytti myöskin seurakunnan
kirkkoherran A. J. Brofeldtin heränneille osoittama ystävyys, on
yhteydessä tämän kanssa huomattava [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen
elämäkerta.]. Myöskin viimemainitun poika P. J. F. Brofeldt, joka
kesäkuussa v. 1828 Kuopiosta siirrettiin isänsä apulaiseksi Nilsiään,
missä hän vaikutti 1 1/2 vuotta, [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]
teki jo siihen aikaan nimensä sikäläisillekin heränneille rakkaaksi.
Halvannäköinen oli Tahkomäen torppa, "huoneessa oli lehmä ja lammas,
ja petäjäleipää paistettiin saunan kiukaassa", [Paavo Ruotsalaisen
elämäkerta.] vaan likeltä ja kaukaa käytiin sen isännältä neuvoa ja
opetusta hakemassa. V. 1827 kohtasi Paavoa onnettomuus, joka oli
lähellä tehdä lopun hänen elämästään. Hevonen potkasi häntä rintaan
niin pahasti, että hän monta kuukautta oli vuoteen omana eikä sen
jälkeen enää koskaan päässyt entiseen terveyteensä [Kert. Paavon
tytär Liisa.]. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin jälleen jaksoi
jatkaa suurta työtään. Entistä enemmän alkoi sen hedelmiä hänen
kotipitäjässäänkin näkyä. Varsinkin vuosina 1828-29 uskonnollinen
liike siellä hyvin vireää. Paavon tarkka silmä huomasi kyllä siinä
akanoitakin, ja hän puhui tuosta ankarasti ja varoittaen seuroissa,
vaan vasta pari vuotta myöhemmin, kun maailmallinen mieli ja
rikkauden himo pääsivät vallalle Nilsiän heränneissä, täytyi hänen
kokea, ettei "profeettaa tunneta hänen kotimaallaan". Sitävastoin
sai hän jo Tahkomäellä asuessaan usein kokea maailmanihmisten vihaa.
Etenkin Kuosmasten lähellä asuva suku oli hänelle vihamielinen [Kert.
Paavon tytär Liisa.].
Vuosi 1830 oli Paavolle kova vuosi. Silloin kuoli hänen ystävänsä
kirkkoherra A. J. Brofeldt ja samaan aikaan murhattiin hänen ainoa
poikansa Juhana. Varsinkin viimemainittu isku koski kipeästi hänen
sydämmeensä. Maaliskuun 20 p:nä oli Juhana lähtenyt viemään jyviä
myllyyn. Paavo, jota oli kutsuttu Pielisjärvelle, oli istunut
poikansa rekeen, myllyltä jatkaaksensa matkaa toisessa hevosessa. Ei
milloinkaan ennen ollut hän Juhanan kanssa niin likeisesti puhunut
elämän tien asioista, eikä tämän sydän koskaan ollut osoittautunut
niin alttiiksi Jumalan sanalle [Kert. (1900) Albertina Nenonen, joka
palveli Paavon luona 1850-52 ja jolle tämä vielä kuolinvuoteellaan
tuosta monesti puhui.]. Kun Paavo Marianpäivänä piti seuroja eräässä
talossa Pielisjärvellä, astui seuratupaan mies, jonka koti oli
lähellä Tahkomäkeä. Hän kertoi, että Juhanan hevonen oli tullut kotia
myllyltä, rekeen kiinnitetyissä ohjaksissa, jotka olivat käärittynä
Juhanan kaulan ympäri, laahaten mukanaan tämän ruumista. "Sen ovat
Kuosmaset tehneet", lausui murtuneella äänellä Paavo, palaten
surusanoman tuojan kanssa heti kotia [Kert. Albertina Nenonen ja
Paavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).].
Saatuansa poikansa hautaan, alkoi Paavo heti miettiä uuden
kodin hankkimista. Hän päätti tehdä voitavansa tuota aikomusta
toteuttaakseen, siten, jos mahdollista, päästäksensä irti niistä
katkerista muistoista, jotka Tahkomäellä väkisinkin valtasivat hänen
mielensä. Jo seuraavana kesänä osti hän puolen Sutelan eli Markkasen
saarta, [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin
kertomus ei täysin oikea).] missä hän ennenkin oli asunut, siellä
ryhtyen itselleen valmistamaan sitä kotia, jonka maine läheisessä
tulevaisuudessa oli leviävä yli koko Suomen. -- Juhana Ruotsalaisen
murhaa ei saatu oikeudessa täysin selvitetyksi. Talonpoika Pietari
Kuosmanen joutui kuitenkin asiaa tutkittaessa niihin määrin
epäluulonalaiseksi, että hän tuomittiin tunnustukselle Viaporiin,
missä hän, viimeiseen asti kieltäen rikoksensa, jonkun ajan kuluttua
kuoli.


XIII.
Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa. Margareetta Högman ja
Salomon Häkkänen.

Virkistävää on matkustajan, pimeänä talviaamuna harvaan asutussa
seudussa kulkiessaan, katsella hetki hetkeltä yhä useammista
paikoista pilkottavaa valkeaa. Vaaroilla ja laaksoissa huomaa hän
ihmisasuntoja, toisen toistaan ystävällisemmän ja miellyttävämmän
näköisen. Toisistaan tietämättä ja yhteistä päätöstä tekemättä
heräsivät niiden asukkaat yöllisestä unestaan päivän askareita
toimittamaan. Aamu herätti heidät, Luojan valkeneva aamu. Sen tuloa
oli matkustaja odottanut ja hän iloitsi nähdessään päivän enteitä.
Tämmöisen näön tarjoo tutkijalle Suomen herännäisyyden historia 19
vuosisadan pimeinä aamuhetkinä. Kaikkialla, minnepäin hän silmänsä
luokaan, pohjassa, etelässä, idässä, lännessä, näkee hän tulta
sytytettävän Suomen kodeissa; sillä erotuksella vain, että tuli on
hengen tulta ja sytyttäjänä Herra.
Jo v. 1816 tiedettiin Ruotsissakin, että herätyksiä oli tapahtunut
eräässä Hämeen pitäjässä. Vaetterdahl kirjoittaa siitä Renqvistille,
[Akiander VII, 91.] joka hänelle oli tästä Herran ihmeestä
ilmoittanut. Kysymyksessä oleva pitäjä on _Joutsan_ kappeli, joka
siihen aikaan kuului Hartolan emäseurakuntaan. Jo vuosisadan ensi
vuosina oli näillä tienoin, varsinkin _Kangasniemen_ pitäjässä,
uskonnollisia liikkeitä huomattu, mutta nämä olivat vielä
epämääräistä, haaveilevaa laatua, jonka vuoksi niitä ei sovi lukea
varsinaisen herännäisyyden historiaan kuuluviksi. Ne olivat kyllä
osaksi syntyneet tunnetun Jaakko Högmanin vaikutuksesta, mutta niihin
liittyi muualtakin saatuja aineksia, jotka johtivat harhaan ja
joista ei häntä saa syyttää. Joutsan kappelissa syntyneen herätyksen
alkuvuotena on pidettävä vuosi 1806. Sikäläisten heränneitten
ensimmäisenä kokouspaikkana oli järjestysmies _A. Tyyskän_ koti
_Vahvaselän_ kylässä. Nämä kokoukset olivat alusta alkaen vakaita
ja maltillisia eivätkä antaneet aihetta ehkäiseviin toimenpiteisiin
viranomaisten puolelta. Ettei kuitenkaan tämäkään herätys ollut
saanut alkuaan papiston toimesta, voitanee päättää siitäkin, ettei
Joutsassa siihen aikaan vielä ollut kirkkoakaan [Ad. Neovius,
Matrikkeli.]. Toisenlaisen leiman sai Kangasniemellä syntynyt
liike, varsinkin kun heränneitä alettiin epäillä sikäläisen kirkon
palosta. Tästä ja muista syistä, joiden perusteellisuus kuitenkin on
hyvinkin epäiltävä, tuomittiin toisia heistä vankeuteen Heinolaan.
Kotonaolevat kävivät usein näitä onnettomia ystäviään linnassa
tervehtimässä, ja tutustuivat näillä matkoillaan Joutsan heränneitten
kanssa. Tämä oli etenkin ensinmainituille, joiden joukossa oli paljon
eläviä kristittyjä, hyvin terveellistä. Mutta tärkeitä seurauksia oli
siitä myöskin Joutsan herännäisyydelle. Noiden Heinolassa kulkevien
Kangasniemeläisten joukossa nähtiin näet muiden kera Jaakko Högmanin
tytär _Margareetta_. Tämä herännäisyyden historiassa kuuluisa
nainen oli syntynyt Jyväskylässä v. 1786. Isänsä opetukset olivat
kauan itäneet hänen sydämmessään, vaikka hän niiden kasvamista oli
estellyt. Orvoksi jäätyään (äitikin kuoli varhain), oli hän palvellut
muutamissa kristillismielisissä taloissa Laukkaan pitäjässä. Omatunto
nuhteli synnistä eikä suonut hänelle lepoa. Tuntui kuin olisi ääni
hänelle alituisesti sanonut: nyt on isäsi kuollut, nyt ei sinua
kukaan enää nuhtele eikä varoita, nyt saat vapaasti kulkea lavealla
tiellä, jolla olet hukkuva. Margareetta etsi armoa evankeliumin
sanasta ja harjoitti ahkeraan rukousta. Tällä tavoin syntyi hänessä
elävä usko Kristukseen. Se vaikutti hänen elämässään muun ohessa
senkin muutoksen, että hän alkoi pitää ahkeraa kanssakäymistä
seutunsa heränneitten kanssa. Jaakko Högmanin tytär tuli näille
ennenpitkää hyvin rakkaaksi. Että Margareettakin puolestaan vastasi
tuohon rakkauteen vasta heränneen sydämmen palavalla lemmellä,
näkyy hänen yllämainituista matkoistaan Heinolaan. Nämä matkat
aikaansaivat myöskin käänteen hänen ulkonaisessa elämässään.
Joutsassa tutustui hän heränneen _Antti Hoskon_ kanssa, joka asui
Pastilan kylän Mustiselkä nimistä vuokrataloa. Margareetta rupesi
hänen palvelukseensa, tässä hurskaassa kodissa kehittyen siinä
uskossa, jonka kalliita totuuksia hän jo lapsena oli isältään
kuullut. Ennenpitkää valmisti tytön elävä kristillisyys ja vakaa
käytös hänelle paremman aseman Hoskon talossa. Isäntä pyysi häntä
vaimokseen, ja Margareetta suostui tähän pyyntöön. Avioliitto
solmittiin v. 1811.
Näistä ajoista alkoi Joutsan herännäisyysliike erinomaisesti
virkistyä. Heränneitten yhdyselämä kävi hyvin vilkkaaksi, vetäen
heidän rakkauden yhdistämään ystäväpiiriinsä vuosi vuodelta yhä
useampia armoa etsiviä. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Margareetta
Hosko eli Högman, jolla viimemainitulla nimellä häntä edelleenkin
kutsuttiin, oli tämän liikkeen tunnustettu johtaja. Ei ainoankaan
naisen vaikutus uskonnollisen elämän kehitykseen Suomessa ole
ollut niin laajalle ulottuvaa kuin hänen. Väärin olisi sanoa, että
Margareetta itse tunkeutui siihen johtavaan asemaan, jonka hän
etenkin kotiseudullaan sai. Hänen kristillisyytensä ei ollut tuota
meluavaa laatua, jonka kiihottamana niin moni on pyytänyt tulla
tunnetuksi ja kuuluisaksi. Nöyrästi totellen Paavalin 1 Kor. 14:
34-35:ssä lausumaa kieltoa, ei suostunut hän silloinkaan seuroissa
puhumaan, kun ystävät häntä siihen vaatimalla vaativat. Ja kuitenkin
käyttivät häntä opettajanaan ei vain oman seudun heränneet, vaan
etäisiltäkin paikkakunnilta hänen luo vuosi vuodelta yhä lukuisammin
saapuvat, synnin tuntoon joutuneet ihmiset, jotka kaipasivat neuvoja
hengellisissä asioissa. Mutta juuri vaatimattomuudellaan ja kainolla
esiintymisellään säilytti hän sitä kunnioitusta, jonka hänen etevät
lahjansa ja hänen valistunut, raamatun raittiiseen sanaan perustuva
uskonsa hänelle hankkivat. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että yksin
Jumalan armo Kristuksessa voi omaatuntoa tyydyttää. Sentähden neuvoi
hän kaikkia kiusattuja ja murheellisia etsimään puhdistusta Jesuksen
veressä, rauhaa ja lepoa hänen haavoissaan. Hänen lempilauseensa
oli: _Jumala on rakkaus_. Vaan ei hän tuota sanaa luulouskon ja
suruttomuuden omistettavaksi antanut: niihin sydämmiin vain, jotka
tätä kallista totuutta omalle kohdalleen kaivaten etsivät, pyysi
hän sen aarteita kätkeä. Jumalan armon haureuteen vetäminen oli
hänelle kauhistus -- sen pyhityksen teroittaminen, jota paitsi
ei kukaan saa Herraa nähdä, hänen opetuksensa ehkä huomattavin
piirre. Mutta juuri tässä piileili myöskin vaara, jota Margareetta
Högman, mikäli ihmissilmä voi nähdä, ei voinut välttää. Hänen ja
hänen johdatettaviensa uskonnollinen katsantotapa eksyi, jos kohta
ylimalkaan salaisesti, mieltyen tyytymään siihen pyhityselämään,
joka heidän keskuudessaan oli syntynyt ja kehittynyt; vaivaisen
syntisen vaikea läksy alkoi tuntua helpolta, sydämmen nöyrtymistä
korvaamaan jäi sanojen ja esiintymisen nöyrä muoto. Margareetta
vihasi väärää oppia, raamatun ohjeiden mukaan tahtoi hän kaikki
neuvonsa sovittaa, mutta ykspuolisesti kehittäen oppia pyhityksestä,
kiinnitti hän huomionsa pyhityselämän ilmauksiin itsessään ja muissa
eikä yksinomaan siihen Herraan, jonka armosta tämä elämä valuu. Siten
eksyi hän myöskin antamaan enemmän arvoa sille, mikä ihmissilmälle
hyvältä näyttää, kuin särjetyn sydämmen salaisuuksille.
V. 1821 muutti Margareetta Högman miehensä kera Vahvaselän kylään,
asettuen asumaan ennenmainitun Tyyskän luo. Tämän koti, joka alusta
alkaen oli ollut seudun heränneitten tutuimpana kokouspaikkana,
sai Margareetan kautta vielä suuremman merkityksen. Hartausseuroja
pidettiin siellä ainakin joka sunnuntaina, ja niihin ottivat monesti
osaa kaukaisetkin vieraat. Margareetan maine levisi samoihin määrin
kuin se liike, jonka huomattavin edustaja hän oli. Usein pyydettiin
häntä naapuriseurakuntiin kiusatuita neuvomaan ja eksyneitä elämän
tielle johdattamaan. Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon
ihmisiä hänelle sydämmiään avaamaan ja häneltä Jumalan valtakunnan
salaisuuksia kuulemaan. Täten kokosi hän paljon kokemusta yksityisen
sielunhoidon alalla, perehtyen käsittämään ihmishengen monenkaltaisia
tarpeita, sen monista olosuhteista riippuvia, erilaatuisia ahdinkoja
ja vaaroja. Kaikkialla, missä hän liikkui, painoi hän herännäisyyteen
oman uskonnollisen elämänsä leiman. Selvästi näkyi siinä sitä
hiljaista, hartaisiin rukouksiin ja elämän pyhitykseen altista
kristillisyyttä, josta hän itse on tunnettu.
Paitsi Kangasniemelle, levisi Joutsan herännäisyys jo ensi vuosina
myöskin _Hartolaan, Sysmään_ ja _Mäntyharjulle_. Viimemainitun
seurakunnan esikoisista on kuuluisin _Salomon Häkkänen_. Hän syntyi
Hartosenpään rustitilalla v. 1784. Vahvaselkäläisten esimerkki
ja neuvot vaikuttivat mielenmuutoksen hänessäkin. Kotipitäjänsä
heränneitten neuvoa noudattaen, alkoi hän lukea raamattua. Kun hän
eräänä päivänä avasi tämän kirjan, tuli esille roomalaisepistolan
8 luku. Vastustamattomasti vaativat siinä löytyvät sanat "jos te
lihan jälkeen elätte, niin teidän pitää kuoleman, mutta jos te lihan
työt hengen kautta kuoletatte, niin te saatte elää" hänet tilille
pyhän Jumalan eteen. Häkkänen heräsi, päättäen siitä hetkestä
pyhittää elämänsä Herralle. Tämä tapahtui v. 1810. Ollen lahjakas
ja lukemiseen hyvin altis, kehittyi Häkkänen pian näiden seutujen
heränneitten eteväksi johtajaksi, saavuttaen heidän keskuudessaan
melkein yhtä suuren maineen kuin Margareetta Högman. Eivät
loukkaantuneet hänen sanankuulijansa siitä, ettei hän antautunut
heidän muutamissa kohden ahdasmielisen henkensä orjaksi, jonka
hengen ilmauksia hän, heitä valistuneempi ja laajanäköisempi kuin
oli, ei voinut hyväksyä. Ei kukaan epäillyt hänen kristillisyyttään,
vaikka hän luki sanomalehtiä ja maailmallisia kirjoja, joista
viimemainituista etenkin luonnontieteelliset häntä huvittivat.
Kaikki näkivät hänen pyhitetyn elämänsä ja tiesivät, että raamattu
ja muut uskonnolliset kirjat olivat hänen rakkaimmat ystävänsä,
eivätkä sentähden koettaneetkaan hänen muita lukujaan estellä.
Niinikään sai hän häiritsemättä kirjoitella sitä muistokirjaa, johon
hän 30 vuotta merkitsi ilmanalaa, vuodentuloa y.m. huomattavia
asioita koskevat havantonsa sekä muistiinpanojaan hengellisen
elämän alalta. Renqvistin kanssa tutustui Häkkänen varhain ja oli
aina hänen uskollisimpia ystäviään, jos kohta hän ei kaikissa
ehdottomasti hyväksynyt hänen kantaansa. Niin esim. rukouksen
harjoittamisen suhteen. Rukouksen mies oli kyllä hänkin, jos kukaan,
ja polvirukousta käytti hän usein sekä seuroissa että yksityisessä
elämässään, mutta hän vastusti Renqvistin tunnettua vaatimusta miltei
alituiseen rukoukseen, arvellen siitä olevan haittoja ja vaarojakin.
Huomattavampaa erimielisyyttä heidän välillään ei tämän johdosta
kuitenkaan syntynyt. Häkkänen puhui aina ystävilleen mitä suurimmalla
kunnioituksella Renqvististä, ja levitti ahkeraan tämän kirjoja
heidän keskuudessaan. Ja vielä vähemmin pääsi sielunvihollinen
virittämään eripuraisuutta Häkkäsen ja Margareetta Högmanin välillä.
Vaikka molemmat olivat johtamassa laajalle leviävää uskonnollista
liikettä, ja vaikka ihmiset kilvan kummaltakin etsivät neuvoa
sielunsa asiassa, säilyi heidän suhteensa toisiinsa aina yhtä eheänä
ja puhtaana kuin se alusta alkaen oli. Kateus ja erimielisyys, jotka
semmoisissa oloissa niin monesti ovat hyvätkin ystävät toisistaan
erottaneet, eivät milloinkaan päässeet hajoittamaan heidän yhteistä
työtään Herran viinimäessä. Ja huomattava on monessa suhteessa tämä
työ, paljon siunausta on se tuottanut niissä seurakunnissa, joissa
sen vaikutusta on näkynyt. Aivan väärin olisi sanoa Itä-Hämeen ja
Etelä-Savon herännäisyyttä Renqvistin työn hedelmäksi. Hän on kyllä
varsinkin kirjoillaan siihen paljon vaikuttanut ja siinä ilmenevää,
pyhitykseen pyrkivää kristillistä elämää neuvoillaan ja opetuksillaan
tukenut, mutta tämän liikkeen johtajaksi häntä yhtä vähän voi sanoa
kuin sen alkuunpanijaksi. Semmoisina ovat muistettavat Margareetta
Högman ja Salomon Häkkänen. Kun nämä henkilöt läheisimpäin
ystäväinsä kera kokoontuivat rukoilemaan, veisaamaan ja Jumalan
sanaa viljelemään, ei viipynyt kauan, ennenkuin muutkin heränneet
heihin yhtyivät. Seuraväen luku nousi usein moneen sataan. Ravinnosta
ei vierasten tarvinnut huolehtia. Seuratalossa hoidettiin heitä
ruumiinkin puolesta auliilla rakkaudella. Liikaa rasitusta ei tämä
kuitenkaan isäntäväelle tuottanut, sillä varakkaammat toivat muassaan
ruoka-aineita. Ominaista yksin näiden seutujen heränneille tämä
kaunis tapa muutoin ei ole. Kaikkialla, missä herännäisyysliike
voitti alaa, on samanlainen vieraanvaraisuus jo alusta alkaen
nähtävänä. -- Kokouspäiviä olivat paitsi sunnuntaita etenkin ne
arkipäivät, joita kirkko vanhoina aikoina on juhlapäivinä viettänyt.
Pääasiana oli rukous, joka kuitenkaan ei venynyt niin pitkäksi eikä
pukeutunut tuohon ykstoikkoiseen muotoon, kuin Renqvistin johtamissa
seuroissa. Veisattaessa käytettiin paitsi virsikirjaa Siionin virsiä
ja Halullisten sieluin lauluja. Seurapuheet liittyivät raamatusta,
Björkqvistin postillasta tahi muusta kirjasta luettuun tekstiin.
Lomahetkinä ja seurojen päätyttyä keskusteltiin pienemmissä ryhmissä
vapaasti ja ystävällisesti joko luetun ja puhutun sanan johdosta
tahi muista hengellisistä asioista. Vanhemmat neuvoivat nuorempia,
kokeneet vasta-alkavia. Ihmissanalle varoitettiin liika suurta arvoa
antamasta. Sensijaan kehotettiin jokaista kotonaan Jumalan sanasta
tutkimaan uskonsa perustusta. Eikä tuntunut tämä kehotus oudolta,
sillä nämä heränneet olivat tottuneet kodeissaan yksinäisyydessä
Herran edessä ja yhteisesti omaistensa kanssa sanaa viljelemään ja
rukoilemaan. Kotioloissakin oli polvirukous (ylimalkaan 3 kertaa
päivässä) tavallista [Akiander VII, 1, 2, 4, 6, 7, 27.].
V. 1830 alkoi _Mikkelin_ pitäjässä herätyksiä tapahtua. Herran
aseena oli siellä siihen aikaan kirkkoherranapulainen _Adolf
Fredrik Fransén_, joka oman kertomuksensa mukaan jo koulupoikana
oli herännyt Vapahtajaa etsimään, vaikka uusi elämä hänessä vasta
hänen Mikkelissä ollessaan pääsi voitolle. Luultavasti saivat
ensimmäiset herätykset tällä seudulla alkunsa Joutsan heränneitten
vaikutuksen kautta. Ainakin Fransén tunsi jo v. 1830 Margareetta
Högmanin, niinkuin eräs hänen viimemainitulle kirjoittamansa kirje
osoittaa. Sitäpaitsi ilmaisee Mikkelin herätys alusta alkaen mitä
likeisintä sukulaisuutta Joutsan heränneissä vallitsevan hengen
kanssa. Tämän hengen palvelukseen antautui Fransén. Hiljaista oli
hänenkin käytöksensä, samaa hienon nöyrää kieltä hänkin puhui,
ihmisen sydämmen pohjaton turmelus ja Vapahtajan ääretön rakkaus
oli hänenkin saarnansa johtavana aatteena. Pyhitykseen hänkin
kehotti, rukoukseen, valvomiseen ja rakkauteen. Hänen uskonnollista
kantaansa kuvaa seuraava hänen paperilapulle kirjoittamansa erään
sanankuulijansa säilyttämä _"Uskon rukouksen esimerkki"_. Se kuuluu:
"Rakas Isä, minä tunnustan, etten tänäkään päivänä, niinkuin en
milloinkaan, ole rakastanut sinua ylitse kaikkia kappaleita enkä
lähimmäistäni niinkuin itseäni; mutta sinun rakas poikasi Jesus
on minun edestäni rakastanut sekä sinua että lähimmäistäni, niin
ota se rakastamattomuuteni sovinnoksi! -- Niin teetkin, rakas Isä,
sillä ellet sinä niin tekisi, niin ei tulisi yksikään autuaaksi.
Kaikki käskysi olen taas tänäkin päivänä rikkonut; mutta kun rakas
poikasi Jesus on koko lakisi minun edestäni täyttänyt, niin anna
se kelvata minun edestäni! -- Jaa, niin teetkin, rakas Isä". --
Kului pari vuotta. Fransénin elävällä saarnalla, jonka voimaa
lisäämässä oli hänen Jumalalle pyhitetty elämänsä, sytytti Herra
tulensa monessa sydämmessä. Väsymättömän uutterasti teki tämä
uskollinen sielunpaimen työtä myöskin yksityisen sielunhoidon alalla,
rakkaudella ja valppaasti valvoen, etteivät synnin unesta heränneet
sanankuulijansa eksyisi hurmahenkisyyteen ja muihin vasta heränneitä
uhkaaviin erehdyksiin. Hyvänä apuna oli hänellä saman seurakunnan
kappalaisenapulainen _A. J. Hoffrén_, joka lainsaarnaajana herätti
monta. Mikkelin herännäisyyden vaiheissa on etenkin vuosi 1832
huomattava. Silloin levisi herätys yli koko seurakunnan, lukuisissa
kodeissa synnyttäen yhtä harrasta ja ainakin ulkomuodoltaan
samannäköistä ja yhtä syvällistä uskonnollista elämää kuin se, mikä
Laukkaan pitäjässä, Kangasniemellä, Joutsassa, Hartolassa ja Sysmässä
varemmin oli päässyt vakaantumaan kansassa.
Pitkä ei kuitenkaan _"Fransénin aika"_ ollut. Hoffrén kuoli v.
1832 ja jo seuraavana vuonna seurasi häntä Fransén Herran lepoon.
Paljon nämä miehet lyhyen ajan kuluessa olivat vaikuttaneet, ja
huomattava on tämä vaikutus siihenkin nähden, että heidän mielisiä
pappeja silloin vielä löytyi harvassa. He olivat huutavia ääniä
korvessa ja ovat semmoisina muistettavat, miten lyhyt heidän
aikansa olikin ja kuinka vähän tietoja heistä jälkimaailmalle onkin
säilynyt. Hyvän perinnön ovat he nouseville sukupolville jättäneet.
Minkälaatuista tämä perintö oli, osoittavat muun ohessa seuraavat
Fransénin vähää ennen kuolemaansa pitkänäperjantaina v. 1833
pitämässään ahtisaarnassa lausumat sanat: "Lepää sinä, rakas Jesus,
haudassa; me lähdemme sotaan syntiä vastaan". On kyllä totta, että
Mikkelin herännäisyys jo vuodesta 1834 alkoi ilmaista arveluttavia
lamautumisen enteitä, vaan kokonaan kadonneet eivät sen jäljet vielä
tänäänkään ole. Ne Fransénin ja Hoffrénin lukuisat opetuslapset,
jotka pysyivät kutsumukselleen uskollisina, liittyivät opettajainsa
kuoltua entistä likeisemmin näiden seutujen muihin heränneisiin,
lisäten sitä suurta liikettä, jota Margareetta Högman ja Salomon
Häkkänen uskollisesti ja hellästi, kuni vanhemmat lapsiaan, hoitivat.
Miten tämä liike tulevaisuudessa kehittyi ja mihin suhteeseen sen
edustajat asettuivat Savon voittoisasti leviävään herännäisyyteen
sekä Renqvistin edustamaan suuntaan, saamme vasta nähdä [Akiander
VII, 29-31.].


XIV.
Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.

Tosi tapahtumana kertovat vanhat, vielä elossa olevat henkilöt
lapsuudessaan kuulleensa, että muutamat heränneet, kun Porin kaupunki
kesäkuun 10 p:nä 1801 paloi tuhaksi, koko ajan kirkossa polvillaan
rukoilivat Jumalaa varjelemaan ainakin omaa huonettaan joutumasta
liekkien uhriksi [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg, Kustaa Heinikkala
(Laitila) y.m.; Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat I,
172.]. Tämäkin kertomus, josta löytyy monta muunnosta, osoittaa että
näillä tienoin siihen aikaan löytyi heränneitä, joiden hengellisen
elämän huomattavimpia tuntomerkkiä rukous oli. Kertomukseen kuuluu
näet vielä, että Satakunnan silloiset heränneet tästäkin tapahtumasta
saivat aihetta teroittamaan rukouksen voimaa, Porin kirkko kun
rukoilijain kautta oli tulipalolta säilynyt. Yleisesti tunnettu on
sitäpaitsi, että tämänkaltaista, herännäisyyden oppiin perustuvaa
uskonnollista elämää silloin löytyi monessa muussakin Satakunnan
seurakunnassa. Hyvin luultavaa on, että nämä "vanhat kristityt" eli
"vanhat heränneet", kuten heitä näiden seutujen 19 vuosisadan alussa