Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 10

kääntymisestä ja uudestisyntymisestä hänestä oli ristiriidassa
raamatun opin kanssa kasteesta. Jos kerran -- niin hän arveli --
ihminen syntyy uudesti jo kasteessa, voiko sitten olla kysymystäkään
toisesta uudestisyntymisestä. Vilkkaasti toimi Berghin mielikuvitus,
ja hänen syvälliseen miettimiseen taipuva luonteensa vaati
johdonmukaisuutta ja selvyyttä. Tämä taistelu, joka sitäpaitsi koski
niin tärkeätä, papin selitystä hänen opettajatoimessaan monesti
kysyvää opinkohtaa, ei ollut helppoa. Sen kestäessä johtui Bergh
joskus siihenkin johtopäätökseen, että ainoastaan ne kastetut,
jotka ovat tehneet syntiä Pyhää Henkeä vastaan, ovat hengellisesti
kuolleet, jota vastoin muut tarvitsevat ainoastaan uudistumista, ei
uudestisyntymistä, päästäkseen jälleen siihen liittoon, johon Herra
heidät kasteessa otti. Ellei tätä myönnetä -- arveli hän -- niin
ovat anabaptistat oikeassa. Mutta näistä ja muista samankaltaisista
eksyneistä ajatuksista selvisi Bergh raamattua tutkimalla. Siitä
näki hän selvään, että moni kastettu on hengellisesti kuollut, ja
hänen oma kokemuksensa tuki mitä vastustamattomimmalla tavalla tätä
todistusta. Miten puutteellinen hänen käsityksensä siitä uudesta
elämästä, joka kasteessa lapseen istutetaan, tähän aikaan vielä
lieneekin ollut, ei epäillyt hän kauemmin, että kasteen liitosta
langennut on hengellisesti kuollut, eikä sitä, että semmoisen täytyy
syntyä uudesti, ennenkuin hän saattaa Jumalan valtakuntaan sisälle
tulla.
Ihmeellisen araksi kehittyi Berghin omatunto jo hänen Pälkjärvellä
ollessaan. Pienimmätkin erehdykset ajatuksissa, sanoissa ja töissä
huomaa hän heti, katkerasti itkien niiden tähden ristin juurella.
Etenkin valittaa hän itserakkauttaan, ihmispelkoaan, hitauttaan
ja kylmyyttään, sekä niitä saastaisia ajatuksia, jotka hänen
entisen "helmasyntinsä" tähden tuon tuostakin nousevat hänen
mieleensä. Edistymistään hän ei koskaan näe, päinvastoin hän monesti
hämmästyneenä kysyy: olenko milloinkaan kääntynyt? Mutta semmoisina
hetkinä kirkastuu hänelle aina uudelleen ja entistä kirkkaampana
Kristuksen rakkaus syntisiä kohtaan, ja hänen kiusauksen kuumassa
pätsissä puhdistettu uskonsa oppii yhä turvallisemmin luottamaan
yksin Vapahtajaan. Niinpä on hän, muutamia päiviä kestettyään
mitä kuuminta sisällistä hellettä ja kovia nuhteita aralta
omaltatunnoltaan, toukokuun 14 p:nä päiväkirjaansa kirjoittanut:
"Tehkööt sitten elämä tahi kuolema, rauha tahi myrsky, perkele tahi
synti kaiken minkä voivat, syöstäksensä minua onnettomuuteen: en
poistu Jesukseni ristin luota. Epäuskolla ja perkeleellä on paulansa,
joilla he koettavat jälleen saada minua omaa työtä tekemään. Ei, niin
huono ja kurja kuin olenkin, anna minun löytää apuni sinussa, sinä
ainoa turvani, vapahtajani, Jesukseni. -- -- -- Herran armo tekee
minussa työtä, sen huomaan. Minä olen ja tahdon aina olla Vapahtajani
oma".
Toukokuun 21 p:nä 1823 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]
määrättiin Bergh isänsä apulaiseksi Suonenjoelle. Harras
toivonsa saada kotiseutunsa kansalle julistaa Kristuksen
evankeliumia ei kuitenkaan toteutunut. Hartolassa, missä hän kävi
perhettänsä tapaamassa, sai hän näet tietää, että tuomiokapituli
peruuttamalla aikuisemman määräyksensä, aikoikin siirtää hänet
kirkkoherranapulaiseksi _Kuopioon_. Elokuun 23 p:nä saapui hän
viimemainittuun kaupunkiin.
Haikein sydämmin ja suuren pelvon alaisena ryhtyi Bergh uutta
virkaansa hoitamaan. Oliko hän kestävä taistelussa maailmaa ja syntiä
vastaan? Bergh ymmärsi asemansa; hän tunsi, että Herra häneltä
vaati paljon. Aikana, jolloin sekä kirkon että valtion johtavat
henkilöt olivat solmineet liiton herännäisyyden kukistamiseksi,
tuli hänen pappina toimia juuri sen läänin pääkaupungissa, jota
etenkin pidettiin silmällä. Tässä kysyttiin todella urhoollisuutta
ja taitoa. Heränneitä pilkattiin, heistä levitettiin jos minkälaisia
huhuja: pilkan ja vainon alaiseksi joutui välttämättömästi varsinkin
kaupunkiseurakunnassa pappi, jos hän millään tavoin noita "hulluja
haaveilijoita" suosi. Bergh oli paljon seurustellut sivistyneiden
kanssa. Seuraelämän tavat ja huvitukset tarjosivat vielä hänelle
viehätystä, eikä ollut hän tähän aikaan vielä selvillä siitä,
vaatiko Jumalan sana häntä kokonaan kaikesta tuosta luopumaan. Miten
esiintyä kristittynä tuommoisissa tilaisuuksissa, miten rohjeta
nuhdella maailmaa synnistä musiikin soidessa ja ilon korkeimmallaan
ollessa? Olemme sanoneet, että Berghin kehitys tapahtui vähitellen.
Tuo on etenkin nähtävänä hänen suhteessaan maailmaan. Vaikka hän
oli herännyt ja elävä kristitty -- ei kukaan, joka lukee hänen
päiväkirjaansa epäile sitä luopui hän vähitellen, vasta Kuopiossa
toista vuotta oltuaan, kokonaan seuraelämän huvituksista. Sitäpaitsi
on huomattava, ettei herännäisyyden periaatteet tässä kohden
vielä olleet vakaantuneet. Bergh oli näiden aatteiden ensimmäisiä
tienraivaajia, ja semmoisten henkilöiden täytyy kulkea hitaammin
kuin niiden, jotka heidän jälkiään seuraavat. Mutta vaikka Bergh
näin kulkikin omaa tietään, yksin Jumalan sanasta etsien ohjeita,
mille kannalle hänen näissä uusissa olosuhteissa tulisi asettua,
vaikutti hänen tutustumisensa Kuopion heränneitten kanssa huomattavan
muutoksen hänen ulkonaisessa elämässään. Silminnähtävästi koski
häneen syvästi myöskin Renqvistin näihin aikoihin sattunut kova
kohtalo, vaatien häntä "astumaan ulos leiristä Herran pilkkaa
kantamaan".
Apulaistoimensa ohessa hoiti Bergh vankilansaarnaajanvirkaa
Kuopiossa. Jo hänen perusteellinen luonteensa ja ennen kaikkea hänen
säälivä, hellä sydämmensä vaati häntä tarkkaan perehtymään vankien
tilaan. Semmoisen sielunpaimenen rakkaudelle avautuivat vankilankin
asukasten kovat sydämmet. Tarkatessaan näiden menneitä elämänvaiheita
ja tutkiessaan syitä heidän kovaan kohtaloonsa, tuli hän siihen
johtopäätökseen, että opin puute ja kerjuu olivat johtaneet useimmat
noista onnettomista rikoksen poluille [Biografinen Nimikirja.].
"Valoa kansalle" oli jo siihen aikaan Berghin tunnussanana. Tämän
aatteen toteuttamiseksi teki hän jo Kuopiossa ollessaan ahkeraan
työtä varsinkin kinkerimatkoillaan. Ei yksinkertaisinkaan päässyt
hänen käsistään jotakin oppimatta. Harvinainen opettajakyky
tuki hänen väsymätöntä intoaan, ja sitäpaitsi valmisti hän
kinkerimatkoilleen lähtiessään itselleen kaavan, jonka mukaan hän
sitten kysymyksensä ja opetuksensa järjesti. Yksi semmoinen löytyy
hänen päiväkirjassaan huhtikuun 10 p:ltä 1824. Sen silmämääränä
on synnin ja armon selvittäminen opetettaville. Kysymykset ovat
liikuttavan yksinkertaisia, mutta samalla johdonmukaisia ja
syvällisiä. Ei ole vaikea huomata, että ne ovat heränneen ja taitavan
opettajan muodostamia.
Vuoden 1826 loppuun viipyi Bergh Kuopiossa. Hän näki täällä
herännäisyysliikkeen kaikkien pakkokeinojen uhallakin virkistyvän ja
leviävän seudusta toiseen. Jos siinä joskus ilmaantuikin häiriöitä
ja ykspuolisuuksia, joita hän ei voinut hyväksyä, veti sen henki
kuitenkin häntä yhä lähemmäs noita halveksittuja "lahkolaisia", sillä
hän näki, että heillä oli aivan toiset pyrinnöt kuin muilla. Hän
ymmärsi heidän kyyneleensä, sillä hän oli itse semmoisia vuodattanut
ja vuodatti niitä yhä, joka kerta kuin synninsuru tahi taivaallisen
isänmaan ikävä valtasi sydämmen; hän tiesi heidän kiusauksensa,
sillä hän oli itse samoja kokenut, ja hän tiesi keneen he uskoivat,
sillä Jesus Kristus oli hänenkin Herransa. Kuopiossa ollessaan
tutustui hän myöskin Paavo Ruotsalaisen kanssa, liittyen häneen
sydämmensä täydellä rakkaudella, jos kohta hän ei silloin vielä näy
päässeen häntä täysin käsittämään. Tämä aika on Berghille oppiaikaa
vielä. Hän arastelee, karttaa julkista esiintymistä herännäisyyden
edustajana. Silminnähtävästi on häntä vielä estämässä ihmispelko,
ainakin jonkunmoinen orjuus maailmaan nähden. -- Korkea on se torni,
jota Bergh on kutsuttu rakentamaan Suomen Siioniin. Älkäämme sitä
oudoksuko, että häneltä kuluu aikaa kustannusten laskemiseen.


X.
Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.

Mitä suurimmasta merkityksestä herännäisyydelle ovat hartausseurat
aina olleet. Tunnetut ovat Spenerin ja Francken "collegia pietatis"
ja "collegia philobiblica", jotka kokosivat samanmieliset ystävät
yhteiseen sananviljelemiseen ja hartauteen. Ja samoinkuin nämä
kokoukset herännäisyyden emämaassa osoittautuvat eriämättömästi
liikkeeseen kuuluviksi, syntyy niitä itsestään kaikkialla,
mihin tämä liike leviää. Niin kävi Ruotsissa, missä kuuluisa
konventikkeliplakaatti vuodelta 1726 juuri pietistein pitämäin
hartausseurojen johdosta näki päivän valon, ja niin Suomessakin jo
vanhemman herännäisyyden aikoina. Ei mikään ole luonnollisempaa
kuin tämä. Puhdasoppisuuden aika rajoitti hartauden harjoittamisen
sunnuntaihin ja muihin laissa säädettyihin juhlapäiviin. Sen
kristillisyys jäi kirkkoon, kun suntio jumalanpalveluksen päätyttyä
sulki Herran huoneen ovet. Kotihartautta kyllä toimitettiin vanhan
hyvän tavan mukaan, mutta sekin oli, samoinkuin seurakunnan yhteinen
hartaus, ylimalkaan kaavamaista eikä semmoisena voinut tyydyttää
niiden tarvetta, joissa Jumalan Henki pääsi vaikuttamaan elävää,
persoonallista uskoa. Tämä usko vaati itselleen vastaavia muotoja
myöskin uskonnolliseen yhteiselämään nähden. Se viihtyi yhteiselle
jumalanpalvelukselle säädetyissä menoissa, mutta se kaipasi
niiden lisäksi semmoisia hartaushetkiä, missä yksilön hengellinen
elämä saisi vapaammin toimia ja vastaanottaa vaikutuksia muilta
samanmielisiltä. Pietismi tahtoi sovittaa kristinuskon vaatimukset
elämän kaikkiin oloihin; arkielämänkin surut ja huolet, sen ilot ja
toiveet -- koko elämä toimineen ja tehtävineen vedettiin sen piiriin
kuuluvaksi. Kaikkeen etsittiin Jumalan tuomitsevan, sovittavan
ja pyhittävän totuuden valkeutta ylhäältä. Veli halasi avata
sydämmensä veljelle, ystävä ystävälle, puhuakseen hänelle vaivansa ja
kiusauksensa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka hänet oli kutsunut
pimeydestä ihmeelliseen valoonsa. Tämä tarve, joka kristinuskon
olemukseen kuuluvana suuremmassa tahi vähemmässä määrässä ilmaantuu
kaikissa elävähenkisissä uskonnollisissa liikkeissä, on luonut
herännäisyyden hartausseurat.
Kuten olemme nähneet, johtivat Lounais-Suomen herännäisyysliikettä
vielä 19 vuosisadan alkuaikoina papit. Vanhan, näillä seuduin
kotihartauteen kokoontumista varten säilyneen tavan mukaan kutsuttiin
heränneet (muutkin olivat tietysti tervetulleet) hartausseuroihin
pappilaan kellonsoitolla. Tässäkin suhteessa saivat nämä tilaisuudet
täällä säännöllisemmän ja niin sanoaksemme enemmän kirkollisen
leiman kuin Pohjois-Suomessa, missä ei käytännöllisistäkään syistä
tuota kutsumistapaa voitu käyttää. Savon ja Karjalan heränneet
asuivat kaukana toisistaan. Alusta alkaen harjaantuivat he oman
sisällisen halunsa kutsusta lähtemään ystäviä tapaamaan, kun tunsivat
tarvitsevansa heidän neuvoansa ja lohdutustansa. Ennenpitkää
avasivat talonisännät seuroille ovensa. Niin Iisalmella, Nilsiässä,
Rautavaaralla, Nurmeksella, Pielisjärvellä, Maaningalla, Liperissä,
Ilomantsissa y.m., missä herännäisyys voitti alaa. Tämmöisiin
taloihin kokoontui kansaa likeltä ja kaukaa ei ainoastaan silloin,
kun joku juhlallisuus oli siihen kehottamassa, vaan muulloinkin.
Etenkin riennettiin suurissa joukoissa seuroihin Paavo Ruotsalaista
tahi muuta suosittua opettajaa seudulle odotettaessa. Viestit
semmoisen miehen tulosta levisivät nopeasti kaukaisimpiinkin kyliin.
Lauvantai-iltoina kokoonnuttiin johonkin kirkon läheisyydessä olevaan
taloon, missä seuroja sitten jumalanpalveluksen päätyttyä vielä
sunnuntainakin pidettiin. Iisalmen ja Liperin tätä tarkoitusta varten
rakennetuista erityisistä seuratuvista on jo ennen puhuttu. Niitä
käyttivät pitkämatkaiset sitäpaitsi kirkkomajoinaan, etenkin niistä
ajoista alkaen, jolloin liikkeen vastustajat vainojen synnyttyä yhä
yleisemmin kieltäytyivät vastaanottamasta heitä koteihinsa.
Laulua on Suomen kansa ammoisista ajoista rakastanut. Sentähden
pukeutui myöskin heränneitten hartaus semminkin liikkeen alkuaikoina
suurimmaksi osaksi tähän muotoon. Laulukirjana käytettiin paitsi
virsikirjaa yhä yleisemmin _Siionin Virsiä_ ja _Halullisten sieluin
hengellisiä lauluja_ ei vain Lounais-Suomessa, missä nämä kirjat,
kuten ennen on mainittu, ensin otettiin käytäntöön, vaan Savossa ja
Karjalassakin. Kokemukseen perustuvan hengellisen elämän taisteluja
ja voittoja nämä virret ilmaisevat, särjetyn sydämmen nöyrää kieltä
ne puhuvat. Ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herran armo ja kunnia
on niiden kiitoksen esineenä, ihmisen turmelus niiden valituksen
aineena. Tuskin löytyy kristityn elämässä sitä tilaa, johon ne
eivät koskisi. Jos muutamissa näistä virsistä, niissä, joissa
alituisesti puhutaan "Kristuksen verestä", hänen "haavoistaan"
y.m.s., ilmeneekin herrnhutilaista sairaloisuutta, on niiden henki
ylimalkaan yhtä raitis kuin syvä. Valmiin, itseensä tyytyvän ja
itsestään kerskaavan uskon ilmaisijoiksi eivät ne sovellu, mutta
sitä paremmin etsivän ja kilvoittelevan. Suruvoittoisuus on näiden
ihmeellisten virsien huomattavimpia ominaisuuksia. Silloinkin kuin
usko riemuitsee Herrassa ja kohoaa likelle näkemisen rajaa, on sen
ilo iloa kyynelten takaa. Syynä ei ole yksin synnin suru, vaan ehkä
yhtä usein koti-ikävä. Mitä ulkomuodon runollisuudesta puuttuu,
sen korvaa sisällyksen eheys. -- Säveleet näihin virsiin heränneet
joko lainasivat virsikirjan nuoteilta ja vanhoilta kansanlauluilta
tahi sepittivät ne niitä itse. Ne muodostuivat rytmillisiksi, mutta
samalla vakaiksi ja suruvoittoisiksi, siten soveltuen uskollisesti
tulkitsemaan sanojen henkeä. Ei ollut aika omiaan synnyttämään
keveitä ja iloisia säveleitä. Sodan kauhut täyttivät mielet niitä
ensin muodostettaessa, sisälliset kärsimykset ja monet raskaat
ulkonaisetkin ahdingot painoivat sittemmin näiden virsien veisaajia.
Ja olivathan heränneet sitäpaitsi jo isiltään oppineet, että Suomen
"Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu".
Tuo ei siis ole omituista yksin herännäisyydelle, vaan kansan
luonteelle yleensä. Siihenkin nähden ovat nämä säveleet niin
luonnollisia ja tarkoitukseensa sopivia.
Monta tuntia yhteen jaksoon saattoivat heränneet virsiään veisata.
Kun joku murheellinen aloitti tätä mielentilaa ilmaisevan virren,
yhtyivät muut heti siihen, ja samoin tehtiin, jos toinen tämän
jälkeen alkoi veisata sisällykseltään vaikka aivan vastakkaista
virttä. Itkettiin itkevien ja iloittiin iloisten kanssa. Rakkaus
yhdisti sydämmet toisiinsa, surut ja ilot olivat yhteiset. Veisuun
kestäessä saattoi joku tahi useammatkin yhtaikaa tainnuksissa uupua
lattialle ja tuossa tilassa ruveta puhumaan outoa kieltä. Semmoisia
sanottiin _kielilläpuhujiksi_ tahi _hengessäpuhujiksi_. Tämä
ihmeellinen ilmiö herännäisyyden vaiheissa, johon jo ennen olemme
viitanneet, ansaitsee erityistä huomiota.
Mitä oli tuo "kielilläpuhuminen", josta semminkin Savon- ja myös
Karjalanpuolista herännäisyyttä koskevat asiakirjat tuontuostakin
kertovat? Ihmiset kaatuivat maahan, joutuivat jonkunlaiseen
horrostilaan, jossa heidän tuntoaistinsa oli ihan toimetonna,
puhuivat yhtäjaksoista, useimmille aivan käsittämätöntä, vieraan
kielen kaltaista puhetta tahi katkonaisia, niinikään käsittämättömiä
sanoja, jotka vähitellen muuttuivat muutamiksi lauluntapaisesti
esitetyiksi tavuiksi (esim. "trottista", "trottista", "truu",
"tii", "tii", "hu", "ti".) Sukua tämän "kielilläpuhumisen"
kanssa oli "hengessäpuhuminen", jota toisinaan sanottiin
"profeteeraamiseksi". Sekin tapahtui tunnottomassa tilassa, mutta
pukeutui johdonmukaisiin lauseisiin. Puhujat käyttivät silloin
selvää kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Toiset ilmaisivat muitten,
etenkin vilpillisten, sieluntilan; toiset näkivät kuolleet, tahi
vielä elävät tuttavansa helvetin tuskissa tahi taivaan autuudessa,
puhuen heistä varoittaen tahi kehottaen ja lohduttaen sekä päättäen
usein puheensa palavalla rukouksella. Joskus, etenkin myöhempinä
aikoina, pitivät "hengessäpuhujat", joita monesti nimitettiin myöskin
"kielilläpuhujiksi", pitkiä, saarnantapaisia hartauspuheita.
On koetettu tyhjäksi väittää kertomuksia tästä ihmeellisestä
ilmiöstä, vaan turhaan. Siksi monet ja luotettavat ovat todistukset,
ettei asian todenperäisyyttä saata epäillä. Mutta jos tämä kerran
myönnetään: miten on tuommoinen tila selitettävä? Helppo on päästä
asiasta julistamalla koko ilmiötä teeskentelevän hurmahengen
purkauksiksi, ja tätä keinoa on usein sekä entisinä että myöhempinä
aikoina käytettykin. Mutta semmoista menettelytapaa vastaan sotii se
kieltämätön tosiasia, että moni "kielilläpuhuja" todistettavasti on
ollut elävä, valistunut kristitty, jonka raittiille uskonelämälle
tavallisissa oloissa kaikki hurmahenkisyys on ollut ventovierasta.
Eikä kelpaa sekään selitys, että alhaisella sivistyskannalla
olevat ihmiset ylimalkaan, jouduttuaan suureen mielenliikutukseen,
osoittautuvat kykenemättömiksi tunteitaan vallitsemaan ja silloin
voivat esiintyä kuni untanäkevät, sillä "kielillä" ovat puhuneet
ei vain yksinkertaiset talonpoikaishenkilöt, vaan sivistyneet
säätyläisetkin. Kernaasti myönnämme tuossa tilassa ilmenevän sekä
ruumiillista että hengellistä sairaloisuutta, mutta näkyy siinä
varmaan muutakin. Ja tätä emme epäile sanoa Herran vaikutukseksi,
jonka kautta hän monesti, varsinkin herännäisyyden alkuaikoina,
herätti ihmisiä synnin unesta. Mutta jos sille vanhojen heränneiden
väitteen mukaan omistetaan erityisen armonlahjan nimi, niin on
tarkoin huomattava, ettei sitä saa liika korkeaksi arvioittaa.
Pidettäköön tässä silmällä Paavalin arvostelu Korintin seurakunnassa
ilmestyneestä kielilläpuhumisesta, joka oli ehkä likeisestikin sukua
kysymyksessä olevan lahjan kanssa. Menneen ajan heränneet eksyivät
monesti tätä lahjaa liika suuressa arvossa pitämään, väittäen että
kielilläpuhujien uskonelämä oli valistuneempaa ja syvällisempää kuin
muiden. He vasta -- niin moni ajatteli -- ovat päässeet jumalallisen
totuuden perille. Paavo Ruotsalaista ei saa tästä eksytyksestä
syyttää. Hän päinvastoin sitä monessa tilaisuudessa jyrkästi
vastusti, usein kohdellen kielilläpuhujia hyvinkin ankarasti. Siihen
antoi hänelle aihetta sekin, että moni ulkokullattu seurapaikoissa ja
muualla alkoi heitä matkia. Sitäpaitsi tahtoi Paavo täten osoittaa,
ettei hän tuolle lahjalle aivan suurta arvoa antanut. Mutta missä
kielilläpuhujat sanoillaan ja käytöksellään ilmaisivat tosiherätystä
ja vilpitöntä uskoa, siellä kohteli hän heitä rakkaudella, hellästi
palauttaen heitä kiihottuneen tunne-elämän sumuisilta kukkuloilta
kilvoittelevan uskon laaksoihin, joissa armon syvimmät hetteet
löytyvät [Paavo Ruotsalaisen vanhimpien tuttavien (K. A. Malmbergin,
J. I. Berghin, J. Fr. Berghin y.m.) yksimielinen todistus.].
Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyydestä eroavan leiman sai
tämä liike niillä seuduin, joilla Renqvist liikkui ja vaikutti. Tämä
koskee etenkin hartauskokouksia. Viimemainitun johtamissa seuroissa
oli rukous pääasiana. Sitä toimitettaessa olivat kaikki polvillaan.
Melkein aina rukoili Renqvist omin sanoin, usein hyvinkin pitkältä.
Hänen sitä tehdessään kuului huoneessa sieltä täältä joku syvä, itkun
katkaisema huokaus tahi muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja
sanoja, niinkuin: "armahda, armahda, armahda"; "Herra kuule, Herra
auta". Jos joku rukousten kestäessä joskus pyörtyi, niin ei siihen
ollut syynä tunteitten ylenmääräinen liikutus, vaan ruumiillinen
väsymys. Renqvist valvoi nim. huolellisesti seuraelämän raittiutta,
arvelematta tuomiten hurmahenkisyydeksi ja sielunvihollisen
vaikuttamiksi kaikki liikutukset ja muut tunne-elämän tavallisuudesta
poikkeavat ilmaukset. "Neuvoissaan heränneille" lausuu hän:
"Tarkastusmiesten pitää estää ja kieltää näyt, unennäöt ja niitten
ilmoittamiset ja selitykset, niinkuin myös kielilläpuhumiset ja
niitten tarpeellisuuden. -- -- Pyörtymisiä jos tapahtuu, niin
ne tutkitaan, mistä laadusta ne ovat ja mistä ne tulevat. Ja ne
kielletään, jos ne havaitaan turhiksi viekastelemisiksi".
Renqvist oli rukouksen mies. Sanottakoon mitä hyvänsä noista hänen
kodissaan, matkoillaan ja hartausseuroissa tuontuostakin pitämistään
pitkistä polvirukouksista: hän teki tuota sydämmensä sisällisestä
halusta. Ei myöskään käy kieltäminen hänen ystäväpiirissään löytyneen
monta, joiden rukoilemisen vaikutin oli sama vastustamaton sisällinen
tarve. Toiset näistä esiintyivät seurapaikoissakin, usein hänen
läsnäollessaankin, ääneen rukoilemalla. Mutta yhtä varma on, että
toiset ja ehkä suurin osa seuroissa kävijöistä otti osaa näihin
rukouksiin, siten noudattaaksensa Herran kehotusta, pitäen tätä
velvoittavana käskynä. Ei päässyt tunne-elämä tuon ikeen alla
vapaasti toimimaan, vielä vähemmin vallattomuuksiin yltymään.
Sitäpaitsi luki Renqvist rukousten lomassa tavallisesti monta lukua
yhteen jaksoon raamatusta, neuvoen, kysellen ja opettaen luetun
johdosta, useimmiten pitkät hetket [Kertoneet vaivaishoitolaiset
Niilo Varis ja Anna Maria Härkönen Liperissä (1896).]. Pitkäveteistä
oli hänen esitystapansa, yksitoikkoinen hänen äänensä [Asessori
A. V. Lyra y.m.]. Ei ollut tämäkään omiaan tunteita kiihottamaan
eikä mieltä jännittämään. Veisu, jossa käytettiin virsikirjaa sekä
"Halullisten sieluin hengellisiä lauluja", oli kyllä vilkkaampaa,
mutta ei Renqvistin johtamissa seuroissa saanut läheskään niin suurta
merkitystä eikä päässyt kohoamaan tuohon hellään tunteellisuuteen
kuin varsinaisen herännäisyyden seuduilla. Kaikki kantoi raskaan työn
ja väsymyksen leimaa.
Epäilemättä olivat nämä Renqvistin johtaman seuraelämän omituisuudet
syynä siihenkin, että suurin osa hänen hartauskokouksissa kävijöistä,
kuten Vaetterdahlin v. 1819 hänelle kirjoittamasta kirjeestä näkyy,
oli miehiä [Akiander VII, 104. Samaa todistivat myöskin ennenmainittu
Anna Maria Härkönen ja talonvanhus Kaarle Lappalainen Liperissä v.
1896.]. Kaikkialla muualla, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli
naisten luku suurempi.
Huomattavaksi seurapuhujaksi ei kukaan Renqvistin ystävistä Liperissä
eikä naapuripitäjissä kehittynyt, yhtävähän kuin hän ylimalkaan
pystyi semmoisia kasvattamaan. Mutta tätä puutetta korvasi ainakin
osaksi hänen sanankuulijainsa keskinäinen rakkaus, joka vaati heitä
yksityisesti toisiaan varoittamaan, nuhtelemaan, kehottamaan ja
lohduttamaan. Ja ennen kaikkea sitä korvasi Renqvistin oma väsymätön
into. Savossa ja Karjalassa sitävastoin esiintyi jo varhain eteviä
puhujia kansan syvistä riveistä. Semmoinen oli jo Lustig. Ei olisi
hän saavuttanut suurta mainettaan, ellei hänellä olisi ollut hyvä
puhelahja. Eteviä kansanpuhujia herännäisyyden alkuaikoina olivat
myöskin ennenmainitut Juhana Poikonen, Lauri Juhana Niskanen,
Antti Pyykkö, Matti Härkönen [L. J. Niskasen Muistokirja; Poikosen
ennenmainittu elämäkerta; Akiander VI, 95-101.] ja verraton
semmoisenakin Paavo Ruotsalainen. Eipä kummallista, että Savon
heränneet jo varhain oppivat vaatimaan seurapuhujalta paljon.
Kaikki olivat kuulleet Paavon puhuvan ja vertasivat muita häneen.
Kun hän astui seuratupaan ja, jalkojaan tuskin lattiasta nostaen,
hitaasti kulki kansajoukon läpi hänelle pöydän ääressä varatulle
sijalle, valtasi juhlallinen tunne läsnäolijain sydämmet. "Ukko"
-- tällä nimellä Ruotsalaista jo varhain nimitettiin -- sijoittui
paikalleen, asetti kyynärpäänsä polvilleen ja painoi päänsä käsiinsä.
Tuossa asennossa hän monesti istui pitkät hetket. Kuulijat näkivät
ainoastaan hänen korkean otsansa, joko synkästi rypistyneenä tahi
uskon autuaallista voimaa ilmaisevana. Ennenkuin hän alkoi puhua,
korotti hän voimakkaan vartalonsa suoraksi, painoi päänsä vähän
taaksepäin ja loi kuulijakuntaansa vakavan, tutkivan katseen.
Teeskentelijä ei kestänyt tätä katsetta, pilkkaaja vapisi sen edessä.
Valtavan voimallista oli hänen puheensa. Jo ensimmäiset sanansa
tempasivat haluttomimmatkin ja vastahakoisimmat muassaan. Kirkas,
kuuluva ääni ja oivallinen lausuminen, joka antoi jokaiselle sanalle
sisällystä vastaavan painon, lisäsivät hänen puheensa erinomaista
vaikutusta. Ainoastaan puhuakseen ei Ruotsalainen milloinkaan
seuroissa suutansa avannut. Monesti poistui hän niistä ainoatakaan
sanaa lausumatta. Harvalle hengelliselle puhujalle on niinkuin
hänelle kirkastunut se totuus, että "ihminen ei taida mitään ottaa,
ellei hänelle anneta taivaasta", ja harva on tälle totuudelle niin
kuuliainen ollut. Tavallisesti luki Paavo seuroissa saarnan tahi
ainoastaan osan saarnasta Björkqvistin eli Vegeliuksen postillasta
ja puhui luetun johdosta, joko heti tahi sittenkuin joku virsi oli
veisattu. Tutustuttuaan L. J. Niskasen kanssa, käytti hän usein tätä
lukijana. Joskus puhui hän myöskin mitään lukematta tilaisuudessa
veisatun virren tahi jonkun hiljattain sattuneen tapahtuman johdosta.
Monesti päätti Paavo seuran polvirukouksella. Tavaksi tuo kuitenkaan
ei hänelle eikä hänen ystävilleen koskaan tullut [Paavo Ruotsalaisen
seuroissa esiintymisestä ovat minulle kertoneet pastorinleski
Charlotte Achrén, kirkkoherranleski Vendla Pettersson, rovasti N. G.
Arppe, asessori K. A. Malmberg, Stiina Ruotsalainen, synt. 1817 (ei
sukua Paavolle), y.m.].
Paavo Ruotsalaisen puheet eivät ole jälkimaailmalle säilyneet. Siitä
ei saa ketään syyttää. Se on ollut Jumalan sallimusta. Vaan ei tämä
hänen puheittensa arvoa vähennä. Tulisoitto, joka yön pimeässä johtaa
matkustajaa, saa sammua, kun tämä on löytänyt oikean tien; salama,
joka iskee, on tehnyt tehtävänsä, kun se on murtanut ja maahan lyönyt
sen, mikä oli tuomittu kuolemaan.
Kuten olemme nähneet, eivät heränneet aina saaneet rauhassa seurojaan
pitää. Usein saapui pilkkaajia ja vainoojia seurapaikkoihin häiriötä
aikaansaamaan sekä etsimään syytöksen syitä heränneitä vastaan.
Joskus tapahtui väkivaltaisuuksiakin. Näin näkyy käyneen esim.
Iisalmen seurahuoneessa. Näitä ja muita epäkohtia poistaaksensa sekä
järjestääksensä heränneitten oloja, etenkin heidän seuraelämäänsä,
muodosteli J. Fr. Bergh Kuopiossa ollessaan heille muutamia ohjeita,
jotka tietääksemme eivät kuitenkaan yleisemmin tulleet heränneitten
tiedoksi. Ainakaan hän ei niitä kirjoitettuina levittänyt, jos
kohta se seikka, että ne ovat suomeksi kirjoitetut, selvään viittaa
siihen, ettei hän niitä ainoastaan itseään varten suunnitellut. Ne
liittyvät muutamiin hänen päiväkirjassaan lokakuun 1 p:ltä 1824
löytyviin heränneitä koskeviin mietteisiin. Pari päivää ennen
lausuu Bergh samassa päiväkirjassaan pelkonsa siitä, että hän oli
neuvonut ystäviään luopumaan yleisten seurojen pitämisestä. Hän näkyy
epäilleen, oliko hän tässä menetellyt oikein. Neuvo ei suinkaan
aiheutunut minkäänlaisesta vastenmielisyydestä heränneitä ja heidän
hartauskokouksiaan kohtaan, vaan yksinomaan varovaisuudesta, josta
syystä Paavo Ruotsalainenkin, niinkuin olemme maininneet, kehotti
ystäviään luopumaan suurten seurojen pitämisestä. Aikaa kuvaamaan
lainaamme tähän nämä Berghin heränneille antamat, monesta syystä
huomattavat neuvot. Käytämme kirjoituksen alkuperäistä kieliasua,
muuttamalla ainoastaan oikokirjoitusta:
_"Muutamia ojennusnuoria niiden armoaetsiväisten sieluin
jälkeenelämiseksi, joiden tulee toisille ojennukseksi ja holhomiseksi
olla."_
"1:ksi. Jokainen valvokoon ensin ja erinomattain oman sielunsa tilan
ylitse ja katsokoon, koska hän toisia ojentaa pyytää, ettei hän itse
ole oppimatoin ja ettei hän paisununna laittajan (saatanan) tuomioon
lankeis, joka ensin ylpeyden kautta erois pois Jumalasta ja uppois
helvettiin."
"2:ksi. Halullisten sieluin yhteentulemiset eli kokoukset pitää
tapahtuman soveliaasti ja niin, ettei Esivallan Asetukset mahda
oikian tarkoituksensa puolesta rikotuksi tulla. Halulliset ainoastaan
samasta kylästä mahtavat yhteen tulla, jos heitä on niin monta,
eikä juosta kylästä kylään. Mutta jollei heitä yhdessä kylässä ole
usiampaa, niin ei taida heitä kieltää toisten tykö tulemasta. Olkoon
nämät Vapahtajan sanat muistossa: kussa kaksi eli kolme kokoontuu
minun nimeeni, siinä olen minä keskellä. Niissä kyläkunnissa,
joissa enempi halullisia löytyy, olis myös sovelias, ettei he
kaikki kokoontuisi yhteen paikkaan, vaan usiampiin, varsinkin jos
he asuvat kaukana toisistansa. Jollei heidän kylänpäässänsä olis
yhtään vanhempaa ja harjaantunutta kristillistä miestä, joka taitais
holhota ja ojentaa heitä, niin mahtaa senkaltaisia holhota tulla
muista kylistä, vaan ei usiampaa kuin yksi eli kaksi kerrallansa.