Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 21

Total number of words is 3394
Total number of unique words is 1935
23.3 of words are in the 2000 most common words
34.2 of words are in the 5000 most common words
41.7 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
tässä ahdingossa oli hän oppinut pitämään muita itseänsä etevämpinä
ja alistui kernaasti neuvottavaksi. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä
siitä, miten jyrkälle kannalle hänen toisin ajattelevien suhteen
tulisi asettua. Rakkauteen ja sovinnollisuuteen taipuisa sydämmensä
ja laajalle kantava katseensa tekivät hänen asemansa tässä kohden
vaikeammaksi, kuin useampain muiden olisi ollut. Vaan miten vaikea
se olikin, levisi Savon herännäisyyden henki hänen kauttansa
voimallisesti Nurmijärvellä, jos kohta tämä seurakunta vasta muutamia
vuosia myöhemmin sai heränneen seurakunnan nimen.
Kansan lukutaidon korottamiseksi perusti Bergh jo ensi vuosina täällä
ollessaan sunnuntaikoulun, ollen siis ensimmäisiä tämän aatteen
edustajia maassamme. Ainakin mikäli kysymys koskee sen käytännöllistä
toteuttamista, on hän pidettävä tienraivaajana tälläkin alalla. Joka
kylään perustettiin hänen toimestaan yksi koulu. Sinne kokoontuivat
sunnuntaina i.p. lapset sisälukua oppimaan. Opettajana oli määrätty
"koulumestari" kussakin koulussa. Vaan tähän ei Berghin perustaman
sunnuntaikoulun vaikutus rajoittunut. Hänen neuvonsa mukaan saapui
kouluihin lasten kera täysi-ikäisiäkin sanaa viljelemään, veisaamaan
ja rukoilemaan. Lukukirjana käytettiin tavallisesti Björkqvistin tahi
Vegeliuksen postillaa [Akiander VI, 200-202; Suometar 1858 n:o 6,
lisälehti.].
V. 1832 sairastui Bergh kovaan tautiin. Mitä hän siihen aikaan
ajatteli, näkyy seuraavista hänen joulukuun 26 p:nä itseään ja
ehkä muitakin varten kirjoittamistaan sanoista: "Ensin tahdoin
lohduttaa itseäni omalla jumalisuudellani ja omilla töilläni.
Vaan tässä jouduin helvetin kitaan. Huomasin, etten vielä ollut
oikein puhtaasti, yksinkertaisesti ja rohkeasti tunnustanut
ja saarnannut Jesusta Kristusta. Lohdutin itseäni sillä, että
vastedes niin tekisin, arvellen että Herra tämän taudin kautta
siihen minua kasvattaisi. Vaan tämäkin lohdutus otettiin minulta
pois, kun sisimmästäni kuulin, että minun täytyy kuolla tähän
tautiin. Nyt saan uskoa, että Jesus on kaikki, mitä tarvitsen
vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja rauhakseni. Evankeliumi
antaa minulle tämän vakuutuksen. Ja nyt on minusta kuin seisoisin
kalliolla. Halleluja!--Antakoot minulle Jumalan tähden anteeksi
kaikki ihmiset, sillä kaikkia vastaan olen rikkonut. Jumalan tähden
annan minäkin anteeksi kaikille, jotka minua vastaan ovat rikkoneet"
[Kirjoitus kuuluu J. Fr. Berghin suureen kirjekokoelmaan, jonka
omistaa kirkkoherra O. J. Cleve.]. -- Jonkunmoinen epävarmuus
siitä, mille kannalle hänen oppiin nähden pappina olisi pitänyt
asettua, tulee tässäkin kirjoituksessa näkyviin. Tuntuu kuin
tahtoisi Bergh puolustaa ehdottomamman evankeliumin julistamista,
kuin hän nuorempana oli saarnannut. Eivätkä nämä ajatukset olleet
vain sairauden synnyttämiä epäilyksiä -- myöhemminkin antautui hän
monesti tuonkaltaisiin mietteisiin. Ei ollut hän täysin tyytyväinen
Paavo Ruotsalaisenkaan kantaan. Varsinkin näkyy häntä arveluttaneen
viimemainitun käsitys oikean rukoilemisen luonteesta ja tuosta
"Jumalan sisällisestä tuntemisesta", jota Paavo piti varsinkin
polvirukouksen välttämättömänä edellytyksenä. Renqvistin kautta
oli Bergh oppinut tuntemaan Mikkelin seudun heränneitä, jotka,
kuten tiedämme, ahkeraan harjoittivat polvirukousta. Hän tiesi
siellä löytyvän paljon eläviä kristittyjä ja suri sitä, että juopa
näiden ja Ruotsalaisen ystävien välillä suurenemistaan suureni. V.
1834 kirjoitti hän asiasta Paavolle, pyytäen häntä peruuttamaan
muutamia sanojaan "uskon luonteesta" ja "Jumalan sisällisestä
tuntemisesta". Jyrkästi kieltäytyen sanaakaan peruuttamasta, ellei
Bergh selvemmillä, pyhän raamatun todistuksilla "voisi näyttää hänen
puheensa vääriksi", lausui Paavo vastauksessaan muun muassa: "Minä
ihmettelen teidän heikkouttanne, kun ette tunne ulkokullattujen
petollista rukousta ettekä näe heidän kristillisyytensä turhuutta,
vaikka raamattu teille opettajille sanoo: koetelkaa henget, ovatko
ne Jumalasta. Minä luulen, että fariseukset Kristuksen aikana
rukoilivat niin paljon, kuin teidän rukoilijanne, ja kuitenkin hän
heitä soimasi". Jyrkkä on tämä Paavon vastaus, peruuttamattoman
jyrkkä. Se osoittaa, että mies tiesi, mitä hän tahtoi. Mutta kyllä
hän toiselta puolen myöskin ymmärsi Berghin rakastavan sydämmen
tarkoituksen ja tiesi sille arvoa antaa. Eikä hän erimielisyyden
tähden tätä jaloa ystäväänsä hyljännyt. Tämäkin ankara kirje päättyy
seuraavilla sanoilla, jotka samalla valaisevat hänen lahkolaisuudesta
vapaata kantaansa: "Rakastettu ystävä! Olette usein sydämmellisestä
rakkaudesta vaatineet minua kanssapuheeseen, että Suomen maalle
rauha ja yksimielisyys tulisi. Kaikkiin riitoihin ja eripuraisuuteen
olen minä syypää koko Suomessa, ja te olette Herran palvelijana
rakkaudesta vaatineet minua tutkimaan näitä asioita, jotta rauha
ja yksimielisyys vallitsisi Jumalan seurakunnassa, niinkuin
Herra vaatii. Sentähden minä pyytäisin, että tulisitte Mikkelin
markkinoille, jos mahdollista, ja antaisitte tiedon niille, joita
tämä asia koskee".
Tuntematonta on, saatiinko tässä Paavon Mikkelissä syyskuun 23 p:ksi
ehdottamassa keskustelukokouksessa näennäistäkään sovintoa aikaan,
koska Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäväin välinen riita jo pari
vuotta myöhemmin kävi niin kiivaaksi, ettei Berghkään enää koettanut
niitä yhdistää. Hän luopui yrityksestä, mutta haikein sydämmin hän
sen teki. Sitäpaitsi taipui hän itse vähitellen yhä ehdottomammin
Ruotsalaisen kannalle, tunnustaen erehtyneensä Renqvistin opin
suhteen.
Samaan aikaan, kuin Ruotsalainen, kirjoittivat muutkin vanhat
ystävät Berghille, varoittaen ja nuhdellen häntä hänen Renqvistiä ja
tämän oppia kohtaan osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Moni olisi
Berghin sijassa jättänyt taistelun sikseen ja antaunut yksinomaan
oman seurakuntansa hoitamiseen. Hän ei sitä tehnyt, hän tahtoi
seurata koko kansansa heräjämistä synnin unesta ja taistella _sen_
suurta taistelua totuuden puolesta. Millä tavoin hän läheisimmässä
tulevaisuudessa aikoi ottaa osaa tähän taisteluun, saamme pian nähdä
[Akiander VI, 129-131, 200-202.].


XXII.
Eräät seurat Kiuruvedellä 1835.

Siihen aikaan, jolloin Ruotsalainen väitteli Mikkeliläisten ja J. Fr.
Berghin kanssa Renqvistin opista, alkoi viimemainitun katsantotapa
voittaa alaa myöskin Iisalmella. Muuan tänne Svartholmasta saapunut
vapautettu vanki oli tämän opin ensimmäinen levittäjä näillä
tienoin. Itse hän tuntuu olleen vähäpätöinen henkilö, koska ei
Niskanen, joka muistokirjassaan siitä kertoo, hänen nimeäänkään
mainitse. Mutta siitä riippumatta levisivät hänen opetuksensa
nopeasti Iisalmen vanhoista ajoista huikentelevaisuuteen taipuvien
heränneitten keskuudessa. Niskasen vaikutuksesta kukistui kuitenkin
täten syntynyt liike vähitellen, vaan levisi sensijaan Kajaaniin,
missä A. J. Malmgren entistä innokkaammin alkoi sitä kannattaa. Jo
nähtiin Kajaanin kaupungin heränneitten "pitävän pitkiä rukouksia
katujen kulmissa ja kirkon vieressä", kun rouva Malmgren, jota tämä
outo meno huolestutti, kirjoitti asiasta L. J. Niskaselle. Kun
tämän ei sopinut lähteä matkalle, lähettivät Iisalmelaiset hänen
serkkunsa, herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnetun _Wilhelm
Niskasen_, Kajaaniin asiaa tutkimaan. Mitään huomattavampaa tulosta
tästä matkasta ei ollut, sillä vaikka Malmgren ensin alkoi vähän
epäillä kantaansa, ei hän siitä kuitenkaan luopunut. Enemmän sai L.
J, Niskanen aikaan, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin, kesällä
1835, samassa tarkoituksessa kävi Kajaanissa. Siellä sovittiin,
että Malmgren saapuisi Kiuruvedelle, missä riitakysymys otettaisiin
keskustelun alaiseksi _Pikkaraisen_ talossa syyskuun 27 p:nä
pidettävissä hautajais-seuroissa.
Tähän tilaisuuteen saapui paljon kansaa sekä Savosta että Pohjanmaan
puolelta, viimemainitusta seudusta monta säätyhenkilöäkin. Vierasten
joukossa nähtiin Paavo Ruotsalainen, Wilhelm ja L. J. Niskanen,
N. K. Malmberg, A. Holmström, H. Schwartzberg, A. J. Malmgren
rouvineen y.m. huomatuita henkilöitä. Vapaasti saattoivat aivan
tuntemattomatkin saapua tämmöiseen tilaisuuteen. Kutsua ei odotettu
eikä tarvittu. Kaikki olivat tervetulleita, sillä eihän kenenkään
tarvinnut pelätä muiden kuin ystäväin halajavan pitoihin, joita
heränneet panivat toimeen. Mikäli mahdollista, kestittiin kaikki
vieraat, varsinkin muilta seuduilta tulleet, seuratalossa. Sopu
antoi sijaa, ja vieraanvaraisuus, jonka vertaista ei Suomessa
muissa piireissä ole nähty, kattoi pöydät. Jos joku Pikkaraiseen
saapuneista ennen oli epäillyt heränneitä, täytyi hänen ainakin
nyt myöntää, etteivät tuttavainsa kiittävät todistukset heistä
olleet liioiteltuja. Niin harrasta uskonnollista mielialaa, niin
teeskentelemätöntä, avosydämmistä ystävyyttä ei hän ollut missään
ennen tavannut. Seuroja, jotka alkoivat Mikkelin edellisenä pyhänä,
kesti kolme päivää. Toisten syödessä tahi levolla ollessa, viljelivät
toiset sanaa tahi puhuivat keskenään kiusauksistaan ja taisteluistaan
ja siitä Herrasta, joka heidät oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen
valkeuteensa. Katkeamatta kaikui virrenveisu yölläkin riihistä,
aitoista, ladoista, navetan ja tallin ylisiltä, ikäänkuin olisi se
tahtonut vihkiä joka paikan Jumalan temppeliksi.
Monesta syystä huomattavat ovat nämä seurat. Pikkaraisen talo on
Lapinsalon kylässä, siis silloisen Iisalmen, Pyhäjoen ja Siikajoen
pitäjien rajalla. Kaikilta suunnilta oli tänne ihmisiä saapunut.
Paavo, joka palasi kotia ennen mainitulta Oulun-matkaltaan, toi
tiedon Jumalan työstä, noissa pohjoisissa seuduissa, Malmberg,
Holmström ja Schwartzberg sekä heidän seurassaan tulleet säätyläiset
ja talonpojat kertoivat innostuksella Herran tulen leviämisestä
heidän kotipaikoillaan, ja Kajaanin puolelta saapuneet vieraat
todistivat samaa Oulunjärven etäisistä perukoista. Ja kun sitten
erottiin, levisi kaikkialle tieto siitä, ettei eri seutujen
heränneiden enää tarvinnut taistella kovaa taisteluaan syntiä ja
maailmaa vastaan yksinänsä, vaan että heillä lähellä ja kaukana
oli ystäviä, jotka taistelivat samaa taistelua, pitivät heistä
huolta ja rukoilivat heidän edestänsä. Se luja yhteishenki, joka
on Suomen herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkiä, kokosi tässä
tilaisuudessa paljon voimaa, vaatien heränneitä yhä hartaammin
rukoilemaan:
"Yhdist' meit' myös keskenämme,
Ynnä tykös huutaaksemme".
[Siionin virret N:o 155.]
Ainoastaan yksi seikka häiritsi alussa sopua, vaan sekin korjautui
verraten helposti. Tarkoitamme apteekkari Malmgrenin ja muutamien
hänen tänne saapuneitten hengenheimolaistensa muitten katsantotavasta
eriävää kantaa. Paavon tässä tilaisuudessa pitämät verrattomat
seurapuheet ja hänen palavat polvirukouksensa eivät voineet olla
erimielisiin vaikuttamatta. Kajaanilaiset sulivat yhteen henkeen
muiden kanssa, entistä selvemmin käsittäen Paavon mielipiteet elävän
rukouksen luonteesta ja edellytyksistä. Malmgren kuitenkin antautui
väittelyyn hänen kanssaan, lausuen muun muassa: "Kun elämän Herra
polvillaan rukoili Getsemanessa monta kertaa, eikö meidän tulisi
usein tällä tavoin rukoilla?" Paavo vastasi: "En minä koskaan ole
kieltänyt rukousta; ole polvillasi vaikka kuinka usein, jos Henki
kehottaa ja uskosi kestää, vaan älä ulkokullattuja siihen neuvo.
Ja mieti sinä sitä, miksi ei Kristus koskaan polvillaan rukoillut
muiden kanssa". Kun Malmgren puuttuvan kielitaidon takia ei saanut
ajatuksiaan suomeksi täydelleen lausutuiksi, pyysi Paavo Malmbergia,
joka myöskin oli ottanut osaa väittelyyn, ruotsiksi jatkamaan
keskustelua hänen kanssaan. Malmgren ei tahtonut myöntää Renqvistin
katsantotapaa ja sen toteuttamista käytännössä vääräksi. Vähitellen
hän kuitenkin Malmbergin voimallisen ja vakuuttavan esityksen
voittamana alkoi peräytyä. Ennenkuin erottiin, olivat kaikki hänen
epäilyksensä poistetut. Hän myönsi erehtyneensä, ojensi Paavolle
ja L. J. Niskaselle kätensä ja vakuutti tahtovansa tästälähin
pysyä siinä opissa, jota he olivat heränneille julistaneet. Täten
oli kysymys polvirukouksesta, josta muualla Suomessa kauan vielä
riideltiin, maan pohjois-osissa ratkaistu [Niskasen muistokirja;
kertoneet (Kiuruvedellä 1896). Pikkarainen, Aappo ja Eero Lämsä
sekä Salomon Huttunen; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille
13/9 1835 ja 2/2 1838, jotka selvään osoittavat, että Pikkaraisen
seurat pidettiin 27-29 p:nä syyskuuta 1835. Monien arvelut, että
tämä tilaisuus kuuluisi myöhempään aikaan (noin 1840-42), johtunevat
ainakin osaksi siitä, että Niskanen muistokirjassaan kertoo siellä
olleen saapuvilla vieraita "Etelä-Pohjanmaalta", missä herätykset
alkoivat myöhemmin. Huomattava on, että Kalajoen seutuja, Kajaaniin
verrattuina, sanottiin Etelä-Pohjanmaaksi, jota paitsi Niskasen
muistokirja ulottuu vain vuoteen 1837.]


XXIII.
Säämingin ensimmäiset heränneet.

Eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä kuului v. 1831 _Säämingin_ kirkon
läheisyydestä, kun kirkkoväki jumalanpalveluksen päätyttyä alkoi
hajaantua, kaunista, vaan kammottavan suruvoittoista veisua. Asiasta
sen enempää välittämättä arvelivat toiset: "Se on lukkari Pesonen,
joka on tullut hulluksi", vaan toiset lähtivät sitä paikkaa kohti,
mistä ääni kuului. Kaikki tunsivat veisaajan, sillä hän oli kauniilla
äänellään jo muutamia vuosia ohjannut veisua seurakunnan kirkossa ja
siitä syystä saanut nimen "lukkari". Tällä kertaa oli hän yksinänsä
pitänyt jumalanpalvelusta eräällä kalliolla Katihta-lahden rannalla,
lähellä sitä paikkaa, missä Sääminkiläisten kirkkomajat olivat.
Siellä hän edelleenkin istui, surun ja tuskan särkemällä äänellä
veisaten:
"Jesus ristin päällä riippui,
veri hänest' ulos tiukkui".
Hänen silmistään välkkyi outo loiste, milloin ujostelevan arkana,
milloin intohimoisen tulisena, ja koko hänen olentonsa ilmaisi mitä
suurinta levottomuutta.
Se nuori mies, jonka kummallista veisua Säämingin kirkkoväki tuona
näille seuduille muistorikkaana sunnuntaina kokoontui kuuntelemaan,
oli Warparannan kylän Mattila-nimisen talon poika _Olli Juhonpoika
Pesonen_.
Eräänä päivänä edellisellä viikolla oli hän samanikäisen ystävänsä
_Olli Mikonpoika Pesosen_ kanssa ollut metsähalmetta kyntämässä ja
äkillisen tuskan valtaamana hänelle lausunut: "Kuule, me olemme
auttamattomassa tilassa, jos näin jatkamme. Olemme kuin kiikkumassa
langan päässä ijankaikkisuuden kuilun yli". Nuorukaiset olivat aina
eläneet siivoa elämää, säännöllisesti käyneet kirkossa ja muuten
noudattaneet vallitsevan kristillisyyden määräyksiä, vaan eivät
koskaan olleet näitä asioita sen enempää ajatelleet, eivätkä niistä
keskenään eikä muiden kanssa puhuneet. Salaman tavoin oli Herran
totuus heitä äkkiarvaamatta kohdannut, vaatien heitä seisahtumaan
elämän ja kuoleman vakaan totuuden eteen. Olli Mikonpoika ymmärsi
heti ystävänsä tarkoituksen. Hän sai piston sydämmeensä ja,
keskeyttäen työnsä, seisahtui hän miettimään noita ankaroita sanoja.
Ystävä jatkoi: "Lähden heti kotia vanhempiani varoittamaan".
"Älä lähde" rukoili Olli Mikonpoika "luulevat sinua hulluksi ja
tulee väittelyt". Vaan ei huolinut Olli Juhonpoika kiellosta, hän
riisui hevosensa ja kiiruhti kotia. Sinne päästyään, lausui hän
pelosta vapisevana tuskallisen kiivaalla äänellä: "Tässä tilassa
olemme me kadotetut". Vanhemmat hämmästyivät, alkoivat itkeä ja
vaikeroivat: "Hän on tullut hulluksi". He aavistivat kuitenkin,
mitä heidän poikansa kaipasi, ja ehdottivat, että käytäisiin
pappia puhuttelemassa. Olli suostui, toivoen sielunpaimenen
luona saavansa jotakin ravintoa nälkäiselle sielulleen. Vaan ei
toteutunut tämä toivo. Pappi väitti tuon tuskallisen levottomuuden
aiheutuvan ruumiillisesta taudista, neuvoen vanhempia käyttämään
sairasta lääkärillä. Olli pani jyrkästi vastaan, vakuuttaen
olevansa ruumiillisesti aivan terve ja valittaen ainoastaan sitä
raskasta kuormaa, joka painoi hänen sairasta sieluaan. Ollakseen
vanhemmilleen mieliksi, lähti hän kuitenkin heidän kanssaan lääkärin
tykö. Vaan ei ollut siitäkään apua. Lääkäri ei löytänyt mitään
vikaa Ollissa. Kiihtymistään kiihtyi nuorukaisen mieli, antaen
vanhemmille yhä enemmän syytä huoliin. Kyllä oli tännekin kuulunut
huhuja tuommoisesta taudista ja että siihen joutuneita tulisi
hellästi hoitaa ja Jumalan sanalla parantaa, mutta Säämingillä
oli se tuntematon taito, jonka oppimista ei kukaan vielä ollut
ajatellutkaan. "Entäs papit", vaikeroi Olli, "nehän ovat sielun
lääkäreitä, täytyyhän niiden ymmärtää". Hän lähti uudelleen sen papin
tykö, jonka luo vanhempansa ensin olivat hänen vieneet. Vähääkään
arvelematta omisti tuo "sielunlääkäri" itselleen tämän nimen,
vakaasti lausuen: "Sinä hulluttelet, poika parka, älä ota tuommoisia
asioita miettiäksesi". Hän niinikään vakuutti varmaan tietävänsä,
ettei tauti ollut muuta kuin mielenvian oireita. Kadottaen
viimeisenkin malttinsa, lausui Olli kiivaasti: "Nyt minä ymmärrän,
että olettekin sikain paimen, ettekä mikään sielunpaimen" ja poistui
papin huoneesta.
Näitä oli Olli Juhonpoika Pesonen edellisenä päivänä kokenut,
kun kirkkoväki tapasi hänen veisaamassa Katihta-lahden rannalla.
Hän ei ollut täydellä taidollaan, sen jokainen huomasi, mutta
semmoista saarnaa ei kukaan heistä vielä ollut kuullut. Luihin ja
ytimeen tunki mielisairaan veisu, ja levottomalla omallatunnolla
palasi moni kotia tältä kirkkomatkalta. Yksinään jäätyään, joutui
Olli oman kertomuksensa mukaan horrostilaan, jossa hän "otettiin
kolmanteen taivaaseen ja kuuli sanoja, joita ei yksikään kieli lausua
saa". Hakien onnetonta poikaansa, saapuivat vanhemmat paikalle.
He olivat päättäneet vielä yhtä keinoa koettaa. Pitäjässä asui
tunnettu tietäjä, nimeltä Miettinen. Olli vietiin hänen luoksensa.
Miettinen koetti salaa hiipiä sairaan selän taakse, saadakseen hänet
ensin säikähtymään ja sitten noitatempuilla asetetuksi. Vaan Olli
huomasi hänen vehkeensä, kääntyi äkkiä, ojensi nuoren, rivakkaan
kätensä, ja samassa silmänräpäyksessä makasi tietäjä tiedotonna
lattialla. "Onko tuo kirottu mies minun käteni kautta kuollut?"
kysyi Olli hämmästyneenä. Sitä taakkaa ei Herra kuitenkaan hänen
omalletunnolleen laskenut. Miettinen tointui ja tuli entiselleen, jos
kohta noitakeinonsa sillä kertaa jäivätkin käyttämättä.
Tämän jälkeen sai Olli rauhassa elää omituista elämäänsä, sillä
olihan hänen tautinsa "auttamaton". Täydellisesti mielipuoleksi hän
ei joutunut, joka näkyy siitäkin, että hän jonkun ajan kuluttua meni
avioliittoon, mutta aivan terveeksi hän ei milloinkaan tullut. Vaan
niinäkin aikoina, joina hänen järkensä oli eniten pimitetty, oli
mielensä kääntynyt Herran puoleen, ja hänen liikuttava puheensa ja
särkevä veisuunsa oli myöhemminkin, jolloin herätys voimallisena
liikkui näillä tienoin, varoitukseksi ja kehotukseksi monelle.
Samaan aikaan, jolloin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika halmemaalla
työskennellessään alkoivat ajatella sielunsa asiaa, heräsi niinikään
äkkiä ja omituisella tavalla torppari _Matti Liukko_. Hänkin oli
kotosin Warparannan kylästä, missä oli syntynyt v. 1806. Eräänä
sunnuntaina, kun hän muiden ehtoollisvierasten kera lähestyi
alttaria, valtasi sanomaton tuska hänen sielunsa, ja voimatta
itseään hillitä huusi hän ääneen: "Herra armahda meitä tässä
synnin korvessa". Ei ollut tämä huuto minkäänlaisen mielenhäiriön
purkausta -- uuden elämän kovat synnytysvaivat sen hänen sydämmestään
pusertivat. Kirkossa syntyi häiriö, kirkonpalvelijat joutuivat
paikalle ja veivät Liukon vankihuoneeseen odottamaan rangaistustaan.
Hän tuomittiin sakkoihin ja julkiseen synnintunnustukseen
kirkossa. Valittamatta tyytyi hän tuomioon, ja syvän vaikutuksen
teki seurakuntaan varsinkin hänen esiintymisensä kirkossa sinä
sunnuntaina, jona kirkkorangaistus oli suoritettava. Sen näköistä
rikoksellista ei oltu ennen nähty kirkon mustalla penkillä. Kun
pappi jumalanpalveluksen päätyttyä oli saapunut paikalle, kysyi hän
tuomitulta: "Tunnustatko että perkeleen yllyttämänä olet Jumalan
seurakuntaa häirinnyt huutamalla kirkossa?" Liukko vastasi: "Minä
tunnustan koko elinaikani perkeleen yllytyksen mukaan eläneeni ja
muistelen sitä katkerasti katuen". Pappi uudisti kysymyksensä,
mutta sai saman vastauksen. Kaikki tiesivät, että Liukko aina oli
elänyt siveellisesti, ja sentähden tekikin hänen itseään tuomitseva
tunnustuksensa niin syvän vaikutuksen. Epäilemättä vaikutti se
senkin, ettei pappikaan häntä sen enemmin ahdistanut, vaikkei vastaus
oikein mahtunutkaan tilaisuudessa noudatettavaan kaavaan. Liukko
sai synninpäästön papilta ja sai sen myöskin siltä Herralta, joka
ainoana tässä tilaisuudessa oli hänen tunnustuksensa käsittänyt.
Hän oli valinnut tämän nuorukaisen erityisen hoitonsa esineeksi,
kasvattaaksensa hänestä jalon opettajan Säämingin heräjävälle
kansalle.
Muutaman vuoden kuluttua ei kukaan näillä seuduin enää kummastellut,
että ihmiset noin äkkiarvaamatta ja ilman tunnettua syytä, kuin Olli
Juhonpoika ja Olli Mikonpoika Pesonen, Matti Liukko y.m. alkoivat
huolehtia sielunsa tilasta, pitäen kaiken muun aivan vähäarvoisena
tämän asian rinnalla. Silloin oli heräjäminen synnin unesta jo niin
tavallista, ettei maailmakaan sitä oudoksunut, miten mahdoton sen
olikin sitä käsittää ja suvaita. Vaan toista oli täälläkin herätyksen
alkuaikoina. Yksinänsä, kenenkään heitä ymmärtämättä, taistelivat
nämä Säämingin ensimmäiset heränneet kovaa taisteluaan "synnin
korvessa", ja sentähden on kertomus heidän heräämisestään kertomusta
suurista kärsimyksistä [Säämingin kirkonkirja; sahanhoitaja G.
Pesosen ja rouva A. Pesosen (Matti Liukon tytär) kertomukset (1896);
Niskasen muistokirja.].


XXIV.
Sanomalehtituumia.

Jo 1830-luvun alkupuolella alkoi herännäisyys syrjäisestä asemastaan
vähitellen astua julkisuuteen. Se oli koonnut voimansa ja
järjestänyt rivinsä, yhteiskunnan kaikissa kerroksissa jatkaakseen
erämaiden siimeksessä aloittamaansa taistelua maailmaa ja kuollutta
puhdasoppisuutta vastaan. Siihen aikaan kirjoitettiin ja luettiin
Suomessa vähän. Ainoastaan harvoja sanomalehtiä löytyi, ja
nekin olivat hyvin vähäpätöisiä eivätkä yrittäneetkään herättää
kansaamme siitä lamautumistilasta, jossa se oli. Pietismi oli
kutsuttu aikaansaamaan muutosta tälläkin alalla. Sen lapsuuden
aika oli päättynyt, sen aavistukset ja toiveet muodostuneet
itsetietoisiksi aatteiksi, jotka totuuden sisällisestä pakosta
pyrkivät yhä suurempaan julkisuuteen. Samoihin määrin kuin
herännyttä, kaavakristillisyydestä vapautuvaa uskonnollista elämää
alkoi ilmaantua papistossa ja kansassa, tuli myöskin yhteisen
äänenkannattajan puute tuntuvaksi ja tämän tarpeen tyydyttäminen
välttämättömäksi.
Kenessä tämä ajatus ensin heräsi, sitä on vaikea varmuudella sanoa.
Hyvin luultavaa on, että se sai alkunsa J. Fr. Berghin ja Renqvistin
välisestä kirjevaihdosta, joka, kuten tiedämme, varsinkin 30-luvun
alussa oli hyvin likeistä. Tiedetään näet, että nämä herännäisyyden
väsymättömät tienraivaajat, huolimatta heidän välillään vallitsevasta
erimielisyydestä muutamiin opinkohtiin nähden, siihen aikaan yhdessä
tuumivat hengellisen sanomalehden perustamista ja toimittamista.
Varmaksi päätökseksi tuuma kuitenkin näkyy kypsyneen vasta Jonas
Laguksen kautta. Tämä ei siihen aikaan vielä persoonallisesti
tuntenut Renqvistiä eikä Berghiä, vaan kun hän K. K. v. Essenin
kautta, joka näihin aikoihin oli tutustunut viimemainittuun, sai
tietää heidän hankkeestaan, oli hän heti altis sitä kaikin voimin
kannattamaan. Sitäpaitsi tiedustelivat tuuman alkuunpanijat hänen
mielipidettään asiasta ja pyysivät häntä aiotun lehden toimitukseen.
Jos kukaan, niin oli juuri Lagus sopiva tämmöiseen toimeen. Mitä hän
ehdotuksesta ajatteli ja millä mielellä hän ryhtyi sitä toteuttamaan,
näkyy hänen lokakuun 8 p:nä 1834 Berghille kirjoittamastaan
kirjeestä. Lainaamme siitä muutamia otteita:
"Siionin muurien vartijat nukkuvat; maailmanrakkaus ja ihmispelko
ovat saaneet heidät vaikenemaan. Pimeys peittää kansat: evankeliumia
julistetaan suruttomuudeksi, Jesus on tuntematon, Jumalan Pyhää
Henkeä luullaan toimettomaksi ja, missä hän esiintyy voimalla,
pidetään häntä aivokummituksena, kiihotetun mielikuvituksen
leikkinä. Semmoista on ylimalkaan tila kristityssä Suomessamme.
Vaan ei pakene perkele voimatonta valitusta; hätähuudoilla ei
Jumalan temppeliä rakenneta. Lähtekäämme siis Jesuksen nimessä
ja hänen apuunsa turvaten yhtynein voimin taisteluun pimeyden
voimia vastaan itsessämme ja ulkopuolellamme. Älkäämme kaivako
maahan meille uskottua leiviskää, jotta voisimme sen korkoineen
kantaa Herramme Jesuksen Kristuksen eteen hänen suuren tulemisensa
päivänä. -- -- Suurella ilolla olen kuullut, että sinä rakkaan ja
minulle myöskin ruumiillisesti tuntemattoman ystäväni Renqvistin
kanssa olet aikonut ruveta toimittamaan kristillistä sanomalehteä
yllämainitun tarkoituksen saavuttamiseksi. Se ajatus on ylhäältä
kotosin. Semmoisesta sanomalehdestä odotan mitä suurinta siunausta.
Niissä seurakunnissa, joissa ei sanaa elävästi julisteta, on se
levittävä valoa. Moni oppimaton ja nukkuva opettaja voisi Jumalan
armon kautta herätä tilaansa huolehtimaan. Rakkaat veljet, pieni
on leiviskäni, kokemukseni puuttuvainen ja epävarma; mutta en
kuitenkaan tahdo katsoa itseäni, vaan Herraa, tarjoutuessani
lähetetyillä kirjoituksilla ottamaan osaa lehden toimittamiseen
minulle annetun armon mukaan". Ilmoitettuaan, että myöskin N. K.
Malmberg oli halukas ottamaan osaa toimitukseen, sekä mainittuaan
muutamia muitakin, joilta hän toivoi samaa, tekee Lagus lehden
sisällystä ja suunnitelmaa koskevia ehdotuksia, lausuen muun muassa:
"Kirjoituksiamme vastaan tehdyt huomautukset ja muistutukset
julaistakoon lehdessä, jotta ne heti perinpohjin kumottaisiin. Tässä
tulisi kuitenkin huomata, ettei lehti saa sisältää pelkkää väittelyä.
Rauhan palmua tulee sen kantaa, mutta, jos asiat vaativat, on tämä
vaihdettava siihen pasuunaan, joka kaatoi Jerikon muurit. -- --
Lehteä älköön ilmoitettako jumaluusoppineiden äänenkannattajana eikä
myöskään aiotuksi ainoastaan oppimattomia varten; tuosta etsisi
nim. moni suruton maallikko itselleen syytä lehden halveksimiseen,
ennenkuin se on ilmestynytkään. Jos Jumala sallii meidän aloittaa
lehden ulosantamista, syntyy varmaankin paljon melua koko maassa. Se
on oleva perkeleelle ja sokealle maailmalle yhtä vähän tervetullut,
kuin varkaalle lyhty, joka yöllä äkkiä valaisee hänen kasvonsa".
Lokakuun alussa sai Lagus tietää, että päähuoli sanomalehden
toimittamisesta oli laskettu hänen hartijoilleen. Miksi Bergh tahtoi
luopua toimituksesta, on vaikea ymmärtää, koska hän kuitenkin
sitoutui lehteä kirjoituksilla kannattamaan, hankkimaan lupaa sen
ulosantamiseen, tekemään sopimuksia kirjapainojen kanssa y.m. Ehkä
piti hän Lagusta, jonka kykyä ja eteviä kirjailijalahjoja hän oli
oppinut paremmin tuntemaan, siihen sopivampana, taikka ehkä aiheutui
hänen päätöksensä niistä sisällisistä ahdingoista, joiden alaisena
hän näihin aikoihin oli. Huomattava on myöskin, ettei Renqvistin
nimeä enää mainita sanomalehtiasiaa koskevissa kirjeissä, ja että hän
puolestaan ainaiseksi jo alussa näkyy luopuneen koko yrityksestä.
Tämäkin saattoi vaikuttaa Berghiin, joka juuri näinä aikoina oli
epävarma siitä, mille kannalle hän oppiin nähden asettuisi.
Neuvoteltuaan Malmbergin kanssa ja saatuaan hänen aputoimittajaksi,
sitoutui Lagus toimittamaan lehteä. Lokakuun 30 p:nä kirjoitti
hän siitä Berghille: "Olet luopunut aiotun lehden toimituksesta.
Toivoin toki saavani laskea päähuolen vankemmille hartioille, kuin
minun ovat, vakuutettuna kuin olen siitä, että olen varustettu
mitä pienimmällä leiviskällä yrityksen toteuttamiseksi, joka kysyy
juuri kaikkea sitä, mitä minulta puuttuu. Nyt ei ole minulla muuta
neuvoa kuin, syvästi tunnustaen heikkouteni, langeta Herran eteen ja
rukoilla häneltä armoa ja voimaa lehden toimittamiseen. Jota enemmän
katselen yksin Vapahtajaa, odottaen häneltä armoa ja voimaa, sitä
suuremmaksi kasvaa luottamukseni. Herra antakoon tälle päätökselleni
armonsa ja siunauksensa! -- -- Rakas veli, ole vakuutettu siitä, että
me (Malmberg ja Lagus) tiedämme yksin Jumalan armon voivan tässä
vaikuttaa -- itse emme mitään voi". Olemme maininneet, että Lagus jo
tätä ennen oli lähettänyt Berghille ehdotuksen lehden suunnitelmasta
ja siihen otettavien kirjoitusten sisällyksestä. Viitaten
siihen, lausuu hän samassa kirjeessä: "Jos sinä ja siellä asuvat
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 22