Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 02

ainoakaan maallikko vielä ollut niillä seuduin saarnaajana esiintynyt
eikä tieto muualla toimivista kansanmiehistä tänne ehtinyt. Miten
voisi siis rippikoulupoika ruveta tuota tavottelemaan, jos tämä poika
onkin Paavo Ruotsalainen?
Mitä rippikoulu Paavossa vaikutti, sitä ei tiedetä. Erinomaisempaa
tuo ei lie ollut, koskei hän siitä myöhemmin ystävilleen mitään
puhunut. Mutta sanan siemen iti hänen sydämmessään, odottaen Herran
kevätaikaa päästäksensä kuorestaan puhkeamaan. Se tuli, tämä kevät,
mutta pilvisenä ja kolkkona. Päivät pitenivät, mutta aurinkoa ei
näkynyt, myrskyt särkivät jäät, mutta kaikki näytti niin oudon
kylmältä ja toivottomalta. Ahkeraan luki Paavo raamattua, etsien
siitä rauhaa levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Rauhaa hän ei
saanut, vaan sotaa, yhä kovempaa sotaa. Pyhä on Jumala ja vanhurskas
-- tuo totuus leimahti esille joka rivistä, joka sanasta, ja siinä
valkeudessa näki Paavo itsessään syntiä vain. Pakoon hän ei pääse
eikä yritäkään. Hän etsii sovintoa sen Jumalan kanssa, jonka tuomiot
häntä noin ankarasti kohtaavat, sillä ilman hänettä hän ei voi elää.
Mutta Herra on kuin kuluttava tuli.
Paavo oli käynyt Lustigin seuroissa, vaan ei ollut hän niissäkään
löytänyt mitä etsi. Oikeilta tuntuivat opetukset, neuvot monesti
hyviltä, mutta niissä oli kuitenkin jotakin puolinaista -- perille
ne eivät vieneet. Hänkin olisi tahtonut iloita noiden monien kera,
jotka sanoivat Herran löytäneensä, mutta omatunto pani vastaan, sen
soimaukset eivät lakanneet. Hän teki hyviä päätöksiä, vaan ei voinut
niitä toteuttaa. "Kun käsky tuli, virkosi synti jälleen." Miten
eläviltä tuntuivat hänestä heränneet, etenkin nuo kielilläpuhujat,
Juhana Martikainen ja muut salaisuuksien perille päässeet! Häneltä
vain Herra vihassaan kasvonsa salaa, hänen sydämmessään ei kointähti
koita! Tuohon sisälliseen ahdinkoon liittyi ulkonaisiakin vastuksia.
Epäillen olivat omaisensa jo kauan tarkastaneet hänen tilaansa,
pitäen tuota outoa levottomuutta, joka toisinaan näyttäikse
ärtysänä kiivautena, toisinaan toivottomana alakuloisuutena,
alkavan mielenhäiriön enteenä. Pilkalla, uhkauksilla, vieläpä
ruumiinrangaistuksillakin koetettiin häntä estää seuroissa
kulkemasta, vaan kaikki oli turhaa. "Löyhkä-Paavo" näytti olevan
auttamaton. Hän oli käsittämätön muille ja käsittämätön itselleen
[Nämä tiedot P. Ruotsalaisen lapsuuden ja nuoruuden ajasta olen
(1896) saanut muutamilta hänen vanhimmilta tuttaviltaan, enimmäkseen
asessori K. A. Malmbergilta, joka viimemainittu hyväntahtoisesti
sittemmin on ne minulle kirjallisesti esittänyt. Vert. Akiander VI.
6-10.].
Kova ja pitkä oli Paavo Ruotsalaisen ensimmäisen herätyksen aika.
Miksi sen semmoiseksi täytyi muodostua, se on Jumalan salaisuus,
jonka perille ei mikään tutkimus pääse. Vaan ilmaiseepa kuitenkin
tämän merkillisen miehen luonne piirteitä, jotka, inhimillisesti
puhuen, ainakin jossain määrin ovat omiaan meille tähän kysymykseen
vastausta antamaan. Ristiriitaiset taipumukset taistelivat vallasta
Paavon sydämmessä. Hän oli vallattoman iloinen ja sen ohessa
synkkämielinen, kiivasluontoinen, tuittupäinen, vaan samalla
helläsydämminen ja tyyni, kevytmielinen ja syvämietteinen, raaka ja
hienotunteinen. Ja näitä ominaisuuksia liikuttamassa ja toimintaan
pakottamassa oli tavattoman rikas mielikuvitus ja luja tahto.
Ennenkuin semmoinen luonne murtuu ja nöyrtyy itsensäkieltämisen
tielle, täytyy sen kärsiä monet ja kovat iskut, ennenkuin se asettuu
ja tyyntyy Herran armoa säteilemään, täytyy sen saada uuvuksiin asti
taistella. Oudoksuisimmeko, että Paavo Ruotsalaisen täytyi niin kauan
tässä tilassa olla, ennenkuin hän voimatonna turvautui yksin Jumalan
armoon?
Kolme pitkää vuotta taisteli Paavo toivotonta taisteluaan. Turhaan
etsi hän, kehityksessään vähän pitemmälle ehdittyään, neuvoa
ja lohdutusta Lustigin seuroissa. Niissä vallitseva vapaa, yhä
kevytmielisemmäksi yltyvä henki ei voinut häntä tyydyttää. Oli
kyllä noissa heränneissä monta, joille hän saattoi sydämmensä
avata, monta murheen ja vaivan alaista, jotka tuntuivat käsittävän
hänen kärsimisensä, he kun itse taistelivat samaa taistelua,
vaan ei osannut kukaan heistäkään häntä neuvoa. Papeista ei
ollut kysymystäkään, nehän vihasivat heränneitä, tuomiten heidän
kilvoituksensa hulluudeksi, jota tulisi koettaa kaikin tavoin
masentaa.
Tänä pimeänä ahdingon aikana kuuli Paavo puhuttavan eräästä
Laukkaan pitäjässä asuvasta miehestä, jota kiitettiin kristinuskon
salaisuuksiin hyvin perehtyneeksi ja pitkälle pyhityksen tiellä
ehtineeksi. Tämä monesta syystä huomattava henkilö oli _Jaakko
Högman_. Ollen kotosin Iistä, missä oli syntynyt v. 1753, lähti hän
matkoille työnansiota hakemaan. Kaikkialla mihin saapui, todisti
hän puheellaan ja käytöksellään siitä Herrasta, jolle hän oli
elämänsä pyhittänyt. Kuinka vaatimattomasti hän esiintyikin ja miten
vähän huomiota hän tahtoikin herättää, ei voinut pysyä piilossa
se valkeus, joka hänessä asui. Se loisti yön pimeässä, ennustaen
päivän koittoa sydänmaitten nukkuville asukkaille. Högman ei
koonnut ympärilleen suuria kansanjoukkoja eikä missään muodostanut
uskonnollista puoluetta, hän näkyy päinvastoin karttaneen julkista
esiintymistä ja tahtoneen toimia ainoastaan pienemmissä piireissä.
Matkoillaan piti hän rukoushetkiä taloissa, varoitti jumalattomia
ja lohdutti murheellisia, neuvoen kaikkia sen vapahtajan tykö, joka
ainoana voi Aatamin langenneita lapsia auttaa. Tyyntä ja hiljaista
oli hänen esiintymisensä, se ei lumonnut ihmisiä, ei herättänyt
heidän uteliaisuuttaan, ei murtanut mieliä eikä ajanut liikkeelle,
mutta salaisella voimallaan painoi se raolle monen sydämmen oven,
siellä täällä herättäen ijankaikkisen elämän kaipuuta. Högmanin
elämänvaiheista tiedetään, että hän, kuljettuaan muun ohessa myöskin
Iisalmen läpi, ensin asettui asumaan Pielavedelle sekä myöhemmin
Jyväskylään, missä hän varmuudella oleskeli jo v. 1786 ja kuoli
heinäkuun 22 p:nä 1806. Hän elätti itseään sepäntyöllä ja kaupalla.
Kaikki, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, kiittivät häntä
hurskaaksi, raittiiksi ja rehelliseksi mieheksi. Kristittynä ja
hengellisenä neuvonantajana näkyy hän saavuttaneen verrattain
laajalle ulottuvan maineen. Etenkin oli hänellä paljon ystäviä
Kangasniemellä, missä hän kauppamatkoillaan usein kävi. Mutta ettei
Högman ollut kutsuttu vaikuttamaan tuntuvampaa muutosta Suomen kirkon
oloissa, sitä osottaa sekin seikka, ettei hänen esiintymisensä
tuottanut hänelle minkäänlaista vainoa maallisen tahi kirkollisen
vallan puolelta. Päinvastoin suosivat häntä kaikki; papitkin
neuvottelivat hänen kanssaan hengellisissä asioissa [L. J. Niskanen;
Akiander VI, 2-3.].
Tämän miehen puoleen päätti Paavo Ruotsalainen kääntyä. Pitkä oli
matka ja vaikea, sen hän tiesi, mutta vielä raskaampi oli hänen
sisällinen ahdinkonsa. Hänen täytyy päästä lähtemään ja päästä
perille, maksoi minkä maksoi. Tässä sopii syyllä kysyä: neuvoako
tuolla tavoin etsimään se lähtee, joka jo rippikoulussa on päättänyt
ruveta muille neuvomaan autuuden tietä? Niinkö masentunut ja
ahdistettu se on, joka, suurta tulevaisuutta tavotellen, tahtoo
kantaa ainoastaan apostolin nimeä?
Vastoin isänsä tahtoa sekä voimatta hankkia itselleen edes
välttämättömimmät matkatarpeet lähti Paavo v. 1799 jalan taivaltamaan
tuota pitkää matkaa. Kerjäten täytyi hänen elatuksensa hankkia ja
monenkaltaiset muut vaivat kärsiä, ennenkuin hän saapui Jyväskylän
kappeliin, missä tuo kuuluisa seppä siihen aikaan asui. Högman
työskenteli pajassaan, kun Paavo saapui hänen kotiinsa. Tarkastaen
työtään, lausui hän muutamia raakoja sanoja, joista arkatuntoinen
matkustaja aluksi loukkaantui. Paavo oli tullut pyhää miestä
tapaamaan eikä voinut ymmärtää, miten hän semmoisia saattoi puhua.
Kuinka vähäpätöinen tämä tapahtuma muutoin onkin, ansaitsee se
erityisestä syystä huomiota. Tunnettu on, että Paavo elämänsä
loppuun tunnusti Högmanin hengelliseksi isäkseen, jonka neuvoihin
ja opetuksiin hän ehdottomasti luotti. Tunnettu on niinikään, että
Paavo johdattaessaan ihmisiä elämän tielle, monesti tahallaan
käytti raakoja sanoja, joista häntä täydellä syyllä on moitittu.
Jos hänen luonteessaan, jota silloisen talonpoikaiskansan tavat ja
sivistyskanta eivät olleet omiaan sievistämään, olikin taipumusta
tuommoiseen esiintymiseen, on epäilemättä Högmanin esimerkki
tässäkin suhteessa häneen paljon vaikuttanut. Tätä otaksumista
tukee etenkin se seikka, että Paavo vielä vanhoilla päivillään
mieltymyksellä kertoi, miten nuo Högmanin pajassa kuulemansa sanat
olivat vapauttaneet hänen väärän pyhyyden orjuudesta. -- Ennenpitkää
huomasi Paavo, ettei hän ollut erehtynyt toiveissaan Högmanin
suhteen. Monin kerroin palkittiin nyt matkan kärsimiset ja vaivat.
Kerrottuaan miten hän pitkät ajat turhaan oli etsinyt rauhaa, miten
omantunnon soimaukset ja Jumalan viha häntä yhä raskaammin painoivat
kaiken sen uhalla, mitä hän tiesi Vapahtajan syntisten edestä
toimittamasta pelastuksesta, ilmoitti Ruotsalainen tulleensa Högmanin
luo häneltä saamaan neuvoa onnettomaan tilaansa. Tämä vastasi:
"Yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen
tunto". Lustig oli kyllä "oikein neuvonut vanhurskauttamiseen asti",
kuten L. J. Niskanen muistokirjassaan lausuu, mutta siihen hän
kuulijansa jätti, pystymättä heitä pitemmälle johtamaan. Syntisen
ensimmäinen vanhurskauttaminen oli hänelle kylliksi. Tämän opin
heikko puoli on, että se jättää ihmisen elämään ensimmäisessä
vanhurskauttamisessa saadun armon varaan, kehottamatta häntä uutta
joka päivä etsimään. Tuossa asemassa päästään kyllä rikkaiksi
omissa silmissään, vaan Herran rikkautta se ei ole. Vanha ihminen
virkistyy jälleen, alkaa pukeutua jumalisuuden muotoon, ryhtyy hyviä
töitä tekemään ja menestyykin niissä, mikäli asian ulkomuodosta on
kysymys, monesti niin hyvästi, ettei sydän enää kuule Pyhän Hengen
nuhteita, ne kun vakaantunut luulousko yhä taitavammin osaa selittää
vihollisen kiusauksiksi. Tuohon ansaan ei Paavo kuitenkaan ollut
takertunut. Siihen joutumasta oli häntä estänyt Herran armo, joka
hänen syvällisessä luonteessaan löysi monta liittymiskohtaa. Mutta
epäuskoon hän sortui, kun ei hän tuntenut uskon alkajaa ja päättäjää,
Kristusta. Högmanin sanat kirkastivat hänelle tämän salaisuuden. Nyt
säteili armon aurinko valoaan hänen synkkään mieleensä, vapauttaen
hänet sen kovan talven kahleista, jonka orjana hän turhaan oli
koettanut liikuttaa henkensä jähmettyneitä voimia. Hän, juuri hän,
oli yksi noita raskautettuja ja työtä tekeviä, joita, kuten Högman
neuvoi, Vapahtaja kutsuu luoksensa saadaksensa heitä virvottaa.
Ihmetellen kuunteli Paavo tuon valistuneen, Herran koulussa kokeneen
miehen puhetta taivaan valtakunnan ja elämän tien salaisuuksista.
Eivät joutuneet ne opetukset hukkaan: syvään kätki totuutta etsivä
nuorukainen ne sydämmeensä. Högman terotti vieraalleen sitä
totuutta, että niinkuin ensimmäinen parannus, jos Herra saa sen
meissä vaikuttaa, johtaa Kristuksen tykö ja hänessä etsittävänsä
löytää, niin velvoittaa se yksin hänestä edelleenkin elämään. Paavo
ymmärsi nyt, että Herran tie on ristin tie, että sillä tiellä ei
tullakaan suuriksi vaan pieniksi, ei pyhiksi vaan syntisiksi, joiden
täytyy asettua alimmalle asteelle ei vain matkan alussa, vaan aina
edelleenkin, ja alkaa parannustyönsä alusta, aivan alusta, joka
päivä, sisällisesti ikävöiden Herraa, kun hän kasvonsa salaa, kunnes
päivä jälleen koittaa. Hänestä tuntui niin sanomattoman turvalliselta
saada heittää kaikki syntinsä, kehnon parannuksensa, heikon uskonsa
ja kelvottoman pyhityksensä sen Vapahtajan päälle, joka pyhän Jumalan
edessä valvoo syntisten huonoa asiaa. Kerjäläissauva kädessään aikoo
hän tästälähtien Kristusta seurata [Kertonut (1899) L. J. Niskasen
poika Kusti N. sekä asessori K. A. Malmberg (1896).].
Köyhänä oli Paavo saapunut Högmanin tykö ja köyhänä hän hänen
luotaan poistui. Kyllä hän ennenkin oli nähnyt syntinsä ja niitä
kauhistunut Siinain valossa, mutta vasta siinä valkeudessa, joka nyt
Golgatan rististä säteili hänelle, uskalsi hän luoda silmänsä synnin
turmeluksen pohjattomaan syvyyteen, sillä tämä valkeus kirkasti
hänelle Jumalan armon vielä suuremmaksi. Niin köyhänä, alastomuuteen
asti köyhänä, hän palasi, mutta hänellä oli sanomattoman rikas ja
armollinen Herra. Tämän Herran turvissa vaelsi Paavo kotiapäin niitä
taisteluja taistelemaan, jotka häntä Iisalmella odottivat. Ettei
hänen mielensä enään ollut niin masentunut kuin se mennessä oli,
todistaa seuraava paluumatkalla sattunut tapahtuma, jonka siitäkin
syystä tässä kerromme, että se osoittaa, miten altista kansa siihen
aikaan oli tiedustelemaan elämän tietä. On ikäänkuin toivoisi se
maallikoilta saavansa tietoa elävästä kristillisyydestä, turhaan tätä
papeiltaan kauan odotettuaan. Eräänä iltana saapui Paavo Suonenjoen
pitäjässä taloon, jonka asukkaat tekivät häneen miellyttävän
vaikutuksen. Erinomaisella lapsellisella kunnioituksella kohtelivat
talon pojat, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, vanhaa isäänsä
ja samoin heidän vaimonsa anoppiaan, talon vanhaa emäntää. Paavo
pyysi ja sai yösijaa talossa. Hänen vuoteensa valmistettiin tupaan
lähelle isännän sänkyä. Ennenkuin nukuttiin, kysyi Paavo vanhukselta:
"Mitenkä sielunne asian laita on? millaista hengellistä elämää
olette eläneet?" Vanhus vastasi: "Nuoruudesta asti olen lukenut
raamattua ja Vegeliuksen postillaa, mutta tällä kaikella en ole
löytänyt rauhaa sielulleni enkä ymmärrä, mitä tulisi tehdä; omatunto
todistaa, että pahoin on asiat". Sydämmensä kyllyydestä puhui Paavo
isännälle vielä samana iltana parannuksen tarpeellisuudesta ja
syntisten Vapahtajasta. Kun hän aamulla heräsi, kutsui vanhus hänen
vierashuoneeseen, tarjosi hänelle kahvia, joka siihen aikaan ei
ollut tavallista, sekä lausui: "Millainen vieras sinä oikeastaan
olet, kun minun niin levottomaksi teit? Tuomio pauhaa tunnossani,
enkä tiedä mitä tehdä. Siivolla jumalisuudellani olen vain joutunut
kauas elävästä uskosta." Huonon ilman vuoksi Paavo ei vielä sinä
päivänä lähtenyt, vaan jäi isännälle jakelemaan elämän sanaa. Kun hän
parin päivän kuluttua jätti hyvästi vanhukselle, lausui tämä: "Jos
vielä näillä seuduin kuljet, niin käy katsomassa" [Kertonut Kusti
Niskanen.].
Ensi kerran oli Paavo esiintynyt hengellisenä neuvonantajana.
Menestys oli silminnähtävä ja rohkasi hänen mieltänsä. Vaan ei
hän silti ylpeillyt, hän päinvastoin nöyrtyi Herran edessä, jonka
halpana välikappaleena vain hän oli ollut. Ja nöyrtymään vaativat
häntä olot Iisalmella, hänen sinne saavuttuaan. Moitetta ja nuhteita
sai hän kodissaan osakseen, ja karsain silmin katselivat häntä
heränneet, varsinkin Lustig, joka jo siihen aikaan näkyy huomanneen
Paavon etevyyden ja aavistaneen siltä taholta uhkaavaa vastarintaa.
Suurenemistaan suureni juopa näiden miesten välillä. Jos Paavo jo
ennen lähtöänsä Högmanin tykö oli epäillyt Lustigin uskonnollista
kantaa, oli hän matkallaan selvään tullut ymmärtämään, miten
pintapuolinen se todellakin oli. Omasta kokemuksesta tiesi hän,
miten turhaa on yrittääkään tehdä parannusta etsimättä joka päivä
puhdistusta Kristuksen veressä ja uutta voimaa hengelliseen elämään.
Lustigin puheet eivät enää voineet häntä lumota, ja heränneitten
seuroissa vallitseva lihallinen mieli inhotti häntä. Umpeen oli
kasvamassa totuuden hengen herännäisyyden ja maailman välille
raivaama raja. Tuo tuli näkyviin hartausseuroissakin. Niin suureksi
oli vallattomuus kasvanut, että Lustig päätettyään hartauspuheensa
joskus tarttui viuluun, soitolla kehottaen seuraväkeä tanssimaan.
Tätä huvitusta puolusti hän salmistan sanoilla "kiittäkää Herraa
harpuilla ja tanssilla". Paavo ei enää saattanut vaieta. Eräässä
hartaustilaisuudessa esiintyi hän julkisesti Lustigin ja hänen
kuulijakuntansa maailmallista, Kristuksesta eksynyttä kristillisyyttä
vastustamaan. Mutta vaikka hän puhui innostuksella ja tuolla totuuden
salatulla voimalla, joka löytää tien arkatuntoisiin sydämmiin, ei
voinut hän tällä kertaa heränneisiin vaikuttaa. Suuri oli Lustigin
valta kansan yli; ei hän ensi taistelussa sortunut, jos vastustaja
olikin Paavo Ruotsalainen. "Et saa olla suupaltto vanhain seassa"
huudahti hän ylimielinen hymy huulillaan. Vaan ei peräytynyt Paavo.
Syntyi väittely, jonka seurauksena oli, että Ruotsalainen ja hänen
kanssaan muutamat naiset erosivat muista heränneistä, muodostaen
pienen ystäväpiirin, joka tuon lukuisan, Lustigin johtaman iloisen
seurajoukon pilkkaamana vielä kylvi kyyneleillä. --"Ei minulle jäänyt
kuin viisi akkaa" oli Paavon tapana tästä vanhoilla päivillään
kertoessaan sanoa [L. J. Niskasen muistokirja; asessori K. A.
Malmberg.].
Synkältä näytti herännäisyyden tulevaisuus. Lustigin kuulijakunta
kasvamistaan kasvoi, mutta yhä pintapuolisemmaksi siinä vallitseva
henki muuttui. Kristityn vapauden nimessä antautuivat useimmat
yhä rohkeammin seurusteluun maailman lasten kanssa ja tuohon
kevytmieliseen hengellisyyteen, joka, entiseen kääntymiseen luottaen,
kadottamistaan kadottaa Herran pelvon hengen.


III.
Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.

Epäilemättä oli Paavo Ruotsalaisen kehitykselle hyvin tärkeää,
että hän jonkun aikaa syrjästä sai tarkastaa herännäisyyden
vaiheita, ennenkuin hän opettajana julkisuudessa esiintyi. Jos
kenenkään, tarvitsi juuri tämän miehen, jonka puhetta kuulemaan
suuret kansanjoukot likeltä ja kaukaa kokoontuivat, oppia näitä
joukkoja oikein arvostelemaan. Vaikea oli tämä tehtävä. Aikana,
jolloin hengellinen elämä voimallisena heräsi, tarjosi noiden
suurten kansanjoukkojen liikkeelle lähteminen ja kokoontuminen sanan
ääreen suurta viehätystä varsinkin johtaville henkilöille. Moni
näistä eksyi kansan paljouteen mieltyen tyytymään eikä pystynyt
kuonaa raudasta erottamaan. Jos Paavo alituisesti olisi ollut tuon
riemastuneen joukon keskuudessa ja sen ihailemana heti alusta olisi
saanut heränneitten seuroja johtaa, olisi hän ehkä vieraantunut
sille Herralle, joka ei anna kunniaansa ihmisille, eikä olisi hän
oppinut tyynesti ja puolueettomasti arvostelemaan sitä valtaavaa
uskonnollista liikettä, jonka huomattavimmaksi johtajaksi hän oli
aiottu.
Aivan erillään Lustigin ystävistä Paavo kuitenkaan ei tähänkään
aikaan ollut. Vaikka tuo kuuluisa johtaja häntä halveksien kohteli,
saapui hän silloin tällöin heränneitten seuroihin, näissä kuitenkaan
julkisesti esiintymättä. Hän toivoi, että noissa entisissä
ystävissään muutos tapahtuisi ja että hän jälleen voisi heihin
liittyä. Mutta turhalta näytti tämä toivo. Joskus vain tuli hänen
luoksensa neuvoa pyytämään joku Lustigin sanankuulija, jota seurojen
henki ei enää miellyttänyt ja oma tila epäilytti. Tästä Ruotsalainen
näki, että Herra vielä teki työtä heränneitten eksyneessä joukossa.
Tällä tavoin kului lähes kaksi vuotta. Vaikka ajatus ryhtyä
heränneitä opettamaan näihin asti olikin ollut Paavolle vieras,
heräsi hänessä nyt vastustamaton halu lähteä työhön Herran
hävitettyyn viinimäkeen. Vaan oliko tuo oikein? Miten hän uskaltaisi?
Kuinka tulisi hänen esiintyä korjataksensa Joosefin vahinkoa? Nuo
muutamat ystävänsä, jotka hänelle valittivat Lustigin eksyttävää
opetusta ja heränneitten arveluttavaa tilaa, kyllä kehottivat häntä
astumaan esille, vaan ei uskaltanut hän heidän neuvoaan noudattaa.
Kaipuulla muisteli Paavo Högmania, joka hänelle niin kalliita
opetuksia oli antanut. Tuon kokeneen ja luotettavan opettajan neuvoa
tunsi hän jälleen tarvitsevansa. Hän päätti käydä hänen luonaan.
Lopulla vuotta 1800 tahi seuraavan vuoden alussa lähti hän jälleen
Jyväskylään. Keveämmällä mielellä kuin edellisellä kerralla käveli
Paavo nyt tuota pitkää tietä. Eihän matkustanut hän vieraan miehen
luo, vaan rakkaan ystävän tykö, jolle hän epäilyksettä saattoi
sydämmensä avata. Matkallaan poikkesi hän samassa Suonenjoen
talossa, jossa häntä kaksi vuotta aikuisemmin niin ystävällisesti
oli kohdeltu. Kyyneleet silmissä riensivät häntä vastaanottamaan
emäntä ja tämän lapset. He ilmoittivat, että vanha isäntä oli
muuttanut parempaan kotiin ja kuolinvuoteellaan lausunut: "Jos
joskus tapaatte Ruotsalaisen, niin sanokaa hänelle, että Jumala
käytti häntä välikappaleenaan, temmatessaan minut ijankaikkisesta
onnettomuudesta." Syvästi liikutettuna kuunteli Paavo tervehdystä. Se
rohkasi hänen mieltänsä ja tuki hänen aavistustaan siitä, että Jumala
oli kutsunut hänen evankeliumin aarteita ihmisille jakamaan.
Omasta hädästään oli Paavo ensi kerran Högmanin luona käydessään
puhunut. Nyt painoi häntä heränneitten onnettomuus [Tiedon
tästä Ruotsalaisen toisesta käynnistä Högmanin luona on minulle
antanut Kusti Niskanen (1899).]. Tästä oli hän tullut opettajansa
kanssa neuvottelemaan. Miten taipumaton Högman itse näkyykin
olleen johtamaan hengellistä liikettä, kehotti hän vakavasti
Ruotsalaista Iisalmen heränneille neuvomaan autuuden tietä, jotta
nämä, vapautettuina Lustigin erehdyksistä, pääsisivät käsittämään
uskonelämän salaisuuden. Silminnähtävästi älysi Högman Ruotsalaisen
suuret lahjat, ehkäpä aavisti hänen tulevan tehtävänsäkin. Tuo hänen
Paavolle antamansa neuvo tukee sitä arvostelua, jonka hänestä olemme
lausuneet. Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämmissä ja sen
leviäminen isien maassa oli hänelle kallis, mutta itse tahtoi hän
asua siimeksessä, missä muutamat harvat vain saivat häntä puhutella.
Näille hän näytti löytämänsä kalliin aarteen, muille ei. Paavo
Ruotsalainen oli yksi näitä harvoja. Ilman hänettä olisi Högmanin
nimi tuskin jälkimaailmalle säilynyt.
L. J. Niskanen kertoo [Hengellisten asiain muistokirja.] Högmanin
muun ohessa vieraalleen selvittäneen "sen välin, joka on totisen
ja väärän kristityn välillä" sekä "kuinka meidän pitää monen
vaivan ja kiusauksen kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman."
Vääräksi kristityksi ei Högman voinut Paavoa sanoa ja vielä vähemmin
yhteydessä tämän nimityksen kanssa terottaa hänelle jälkimmäisen
lauseen sisältöä. Silminnähtävästi tarkoittavat nämä sanat toista
henkilöä. Ken tämä on, ei ole vaikea päättää. Tuo puhe väärästä
kristitystä, joka ei enää, muista tahi ei koskaan ole kokenut, että
"meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan sisälle
tuleman" tarkoittaa silminnähtävästi Lustigia.
Millaisia neuvoja Paavo oppi-isältään oli saanut, tuo tuli näkyviin
hänen kotia saavuttuaan. Hän ei kuitenkaan vielä esiintynyt
julkisuudessa, vaan neuvoi ainoastaan noita harvoja murheellisia
ystäviään ja muutamia muita omasta tilastaan epäilykseen joutuneita
yksityisesti. Jokapäiväinen käyminen armonistuimen tykö oli näiden
neuvojen johtavana ajatuksena. Kysymys kristityn suhteesta maailmaan
ja Lustigin tässä kohden osoittama leväperäisyys ei sitä vastoin näy
antaneen aihetta erityisiin neuvotteluihin.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin Paavo joutui väittelyyn Lustigin kanssa.
Se oli kiivasta eikä suinkaan omiaan vähentämään heidän välillään jo
ennestään olevaa juopaa. Lustig syytti vastustajaansa lainalaisesta
orjuudesta, tämä taas jyrkästi terotti sitä totuutta, että
joutilas, suloisissa tunteissa lepäävä usko, jonka ei enää tarvitse
kilvoitella pysyäksensä ja kasvaaksensa Jumalan tuntemisessa, on
luuloa vain, ihmisen oman turmeltuneen luonnon luomaa vakuutusta,
ei ylhäältä saatua armoa. Sen tuloksena on hengellinen ylpeys ja
tekopyhyys. Moni kyllä koettaa kristillisyyden kuoren alla salata
tämmöistä tilaa, mutta nuo hänen luukun uskonsa hedelmät ilmaisevat
ennenpitkää, minkä hengen lapsi hän on. Högmanin neuvon mukaan
ja oman, Herran koulussa saamansa kokemuksen vakuutuksesta puhui
Paavo voimallisesti jokapäiväisestä parannuksesta, osoittaen ettei
ensimmäinen vanhurskauttaminen suinkaan tee sitä tarpeettomaksi,
vaan päinvastoin. Usko -- niin hän opetti -- ei liiku tuntemisissa
eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä
salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen
pimeässäkin, kilvoitellen kunnes se hänen löytää. Jokapäiväisessä
parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon
uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen
odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi
syntisen nöyryttämiseksi pitää häntä murhehuoneessa. Nöyrtyen Pyhän
Hengen nuhteiden alaiseksi ja tuomiten itsensä, astuu valvova
ihminen Jumalan valkeuteen. Sinne ei uskalla luulousko mennä, mutta
kilvoitteleva usko uskaltaa, sillä sen voimana on Herra. Laki
kurittaa Kristuksen tykö, ja hänen puoleensa vetää armon Henki, sillä
Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa. Täten syntyy, uudistuu ja kasvaa
uskon vanhurskaus, joka uudistuvassa vanhurskauttamisessa omistaa
Kristuksen eikä unohda häntä hänen antamiensa lahjojen tähden. [Kusti
Niskasen kertomus; A, Möykkysen kirjoitus Suomettaressa 1856 n:o 22.]
Ei miellyttänyt Paavon kanta Lustigia. Tuommoinen autuudenjärjestys
tuntui hänestä liiaksi tukalalta. Eikä se aluksi hänen
kuulijakuntaansakaan hyvää vaikutusta tehnyt. Lustigin opetukset
olivat päässeet syvään juurtumaan moneen vakaamieliseenkin ja hänen
maineensa oli suuri. Ken rohkeni epäilläkään hänen oppiansa ja
asettua häntä, tuota innokasta, heränneitten vanhaa johtajaa vastaan?
Ja jos tuommoinen mieli muutamissa harvoissa joskus heräsikin,
kun seuroissa saadut suloiset liikutukset arkielämän toimissa
lamautuivat, tuli kiire etsimään uusia sytytysaineita tunteiden
sammuvalle tulelle. Eikä tarvinnut kenenkään turhaan tuota hakea.
Sitä oli runsaasti tarjona Lustigin johtamissa seuroissa. Tuntehikas
veisu, palavat rukoukset, suloiset, armon ylistystä uhkuvat puheet,
lujat vakuutukset armontilan varmuudesta sekä seuraväessä vallitseva
iloinen mieliala -- kaikki oli omiaan poistamaan epäilykset ja
tukemaan Lustigin arvoa.
Tällä tavoin kului noin 8 vuotta. Iisalmen heränneitten enemmistö
kannatti alussa Lustigia, Paavoa käyttivät neuvonantajanaan muutamat
harvat vain. Vähitellen alkoi kuitenkin luottamus edelliseen
vähentyä. Samoihin määrin kasvoi Paavon arvo. Ei ole kummallista,
että elävää kristillisyyttä harrastava kansa ilmaisee tarvitsevansa
opettajaa, johon se täydellä luottamuksella voisi liittyä. Tuommoinen
ihmisiin turvaaminen osoittaa muutakin kuin inhimillistä heikkoutta,
siinä ilmenee oikeutettu tarve, jonka vaatimuksille täysi tunnustus
on annettava. Alhainen oli kansan käsityskanta, sen lukutaito huono,
ei voinut se itse ammentaa vettä Jumalan sanan syvästä kaivosta.
Papit eivät pystyneet eivätkä tahtoneet sitä auttaa. He päinvastoin
koettivat kaikin tavoin estellä tuota heidän rauhaansa häiritsevää
uskonnollista liikettä. Ei liioittele esim. Lustig, kun hän eräässä
v. 1814 H. Renqvistille lähettämässään kirjeessä lausuu: "Siitä on
meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit tämän pahan maailman
kanssa meitä vastaan sotivat" [Akiander VI siv. 6.]. Ken oudoksuisi,
että nuo synnin unesta heränneet ihmiset näin asiain ollen etsivät
itselleen johdattajia sekä että he, semmoisen löydettyään, sydämmen
luottamuksella ja rakkaudella häneen liittyivät?
Että Paavolla oli täysi syy esiintymään Lustigia vastaan, siitä
ei voi olla kuin yksi mielipide. Vaikea ei myöskään ole päättää,
kummanko tappiolla taistelu oli päättyvä. Tunnustettava on
niinikään, ettei Paavo omaa kunniaansa etsinyt, antautuessaan
tuohon taisteluun. Hän päinvastoin pysyi syrjässä vielä noin 8
vuotta toisen kerran Högmanin luona käytyään, kunnes totuuden voima
vastustamattomasti vaati häntä julkisessa tilaisuudessa esiintymään
Lustigia vastaan. Tämä tapahtui eräissä seuroissa v. 1808 eli 1809,
missä Lustigin erehdykset ja hänen kuulijakuntansa kevytmielinen
henki tavallista selvemmin tuli näkyviin. Ruotsalainen astui esille:
"Jos ei nyt pikaisesti palata Herran puoleen, niin Lustigin oppi
viepi meidät helvettiin" huudahti hän. Ei riittänyt Lustigin arvo
enää estämään häntä puhumasta eikä kansaa kuulemasta. Paavo piti
voimallisen puheen. Sen sisältö oli pääpiirteissään seuraava:
"Herra on henkensä kautta meidät herättänyt. Sentähden tulee meidän
vaivaisina, kirottuina syntisinä jälleen ja joka päivä sielun
ikävöimisellä palata armahtajan eteen, jotta hän katsoisi armossa
meidän puoleemme, antaisi synnit ja rikokset anteeksi, uuden mielen,
uudet voimat elämän tielle lähtemään. Koska Herra jo ensimmäisessä
vanhurskauttamisessa on meitä armahtanut, niin tulee meidän käyttää
siinä saatua voimaa synnin kuolettamiseksi ja maailman kieltämiseksi.
Täten opimme tuntemaan ja vihaamaan kaikkea, mikä aatamillisesta