Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 19

Total number of words is 3386
Total number of unique words is 1866
22.4 of words are in the 2000 most common words
33.7 of words are in the 5000 most common words
39.4 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
ja taitavan johtajan tarve näillä seuduin suuri. Semmoinen
mies oli Janson. Ei hän tehnyt turhaksi Jumalan työtä Mikkosen
sanankuulijoissa, mutta hän koetti tyynnyttää noita levottomia
heränneitä johdattamalla heitä ristin juureen sekä selvittämällä
uskonelämän salaisuutta niille, jotka ikävöivät entisiä suloisia
tunteitaan. Hän oli evankelinen opettaja, mutta hänen julistamassaan
evankeliumissa oli aina suolaa. Tyyntä ja maltillista, vaatimatonta
ja hiljaista oli hänen puheensa. Vaan ei puuttunut häneltä silti
voimaa, jos tällä sanalla tarkoitetaan hengen voimaa. Miten vähän
hän etsi omaa kunniaansa, näkyy siitäkin, että Mikkonen, palattuaan
Pietarista, asettui asumaan hänen luoksensa. Ei kadehtinut Janson
tuota ennen suosittua johtajaa eikä tahtonut vieroittaa kansaa
hänestä. Syynä siihen, ettei Mikkonen enään esiintynyt puhujana
seuroissa, oli luultavasti Paavo Ruotsalaisen kielto. Tämä oli nim.
Kajaanin markkinoilla helmikuussa 1835 ankarasti nuhdellut häntä ja
vaatinut häntä luopumaan entisestä opettajavirastaan. Samaa neuvoi
hänelle myöskin Janson, vaan hyvin hellästi ja ystävällisesti.
Mikkosen kunniaksi mainittakoon, ettei hän vastustanut kieltoa eikä
koettanutkaan kylvää erimielisyyttä heränneisiin. Noudattaen Jansonin
neuvoa, piti hän sensijaan hartauspuheita lapsille, siten vaikuttaen
paljon hyvää kasvavassa sukupolvessa [Kert. (1896) Anna Pikkarainen
sekä past. F. F. Lönnrot. Näiden antamia tietoja on sittemmin (1897),
niinkuin esipuheessa olen maininnut, täydentänyt past. J. Väyrynen,
joka niitä on tiedustellut Jansonin leskeltä ja pojilta.].
* * * * *
Näitten seutujen herännäisyysliikkeen keskustaksi tuli jo varhain
Kajaanin kaupunki. Tänne muutti tammikuussa v. 1831 ennen mainittu
_Antti Juhana Malmgren_. Niinkuin tiedämme, oli hän Kuopiossa
ollessaan tutustunut sekä Ruotsalaiseen että Renqvistiin ja ajottain
osoittanut taipumusta liittymään viimemainittuun. Vielä Kajaaniin
muutettuaan piti hän häntä ystävänään ja oli kirjeenvaihdossa
hänen kanssaan. Apteekissaan myyskenteli hän Renqvistin kirjoja
ja osoitti mieltymystä hänen katsantotapaansa, jos kohta hän ei
julkisesti esiintynytkään hänen opetuslapsenaan. Päinvastoin pitivät
Kajaanilaiset häntä Paavon vilpittömänä ystävänä, niinkuin hän
todellisuudessa olikin. Kuten vasta saamme nähdä, tuli myöhemmin
näkyviin, että Renqvistin katsantotapa oli Malmgreniin syvemmältä
juurtunut, kuin Savon heränneet olivat otaksuneet. Tämä ei ole
miehelle häpeäksi, jos kohta hän sen kautta oli joutua harhateille.
Se osoittaa päinvastoin, ettei hänen uskonnollisuutensa ollut
ihmisorjuuden vaikuttamaa, vaan elävän kristillisyyden tarpeesta
lähtenyttä.
Malmgren oli syntynyt 1799 ja siis Kajaaniin muuttaessaan verraten
nuori. Mutta hänellä oli paljon kokemusta hengellisissä asioissa, hän
oli perehtynyt heränneitten katsantotapaan ja siitä syystä sopiva
paikkakunnalla syntyvän liikkeen palvelukseen. Innolla ryhtyi hän
uudessa kodissaan jatkamaan niitä jumalisuuden harjoituksia, joihin
hän Kuopiossa asuessaan oli tottunut. Kummituksena pidettiin häntä
alussa, sillä eiväthän ainakaan säätyhenkilöt näillä tienoin vielä
olleet tuommoisiin "hullutuksiin" antauneet. Hänen iltasin pitämiinsä
kotihartauksiin saapui kyllä rehellisessä tarkoituksessa jo ensi
vuonna silloin tällöin joku syrjäinenkin, vaan näiden kera myöskin
pilkkaajia, naisten vaatteisiin pukeutuneita poikasia y.m. Vaan kun
Malmgren 1832 meni naimisiin, muuttuivat olot. Hänen vaimonsa, jonka
nimi oli _Maria Elisabet Vesterlund_, oli kotosin Nilsiästä, missä
hän oli tutustunut heränneisiin ja heihin rakkaudella liittynyt.
Jos kertomus, [Muutamat vanhat heränneet Kajaanissa] että Paavo
Ruotsalainen olisi ollut Malmgrenin puhemiehenä, olisikin perätön,
tiedetään varmuudella, että nuori rouva Kajaaniin muuttaessaan hyvin
tunsi tuon herännäisyyden kuuluisan johtajan sekä piti häntä suuressa
arvossa. Hän oli myöskin tottunut kanssakäymiseen heränneitten
talonpoikien kanssa sekä tutustunut heidän seuratapoihinsa. Niinpä
oli hän oppinut "Siionin" ja "Halullisten sieluin virsien" nuotit,
ja kun hänellä oli kaunis ja kuuluva ääni, kykeni hän muillekin
niitä opettamaan. Viimemainittu seikka olikin lähinnä syynä siihen,
että seurat Malmgrenin kodissa, heti nuoren rouvan sinne tultua,
muuttuivat elävämmiksi. Mitä luettu ja puhuttu sana ei ollut voinut
vaikuttaa välinpitämättömien herättämiseksi ja pilkkaajien suun
tukkimiseksi, sen teki ennenpitkää kaunis veisuu, joka Kajaanin
apteekkitalosta yhä raikkaampana ja täysiäänisempänä kuului.
Hyvänä apuna oli Malmgrenilla hänen apulaisensa apteekissa _Henrik
Trast_. Tämä myöhempinä aikoina varsinkin Kajaanin tienoilla
yleisesti tunnettu mies ja sikäläisten heränneitten ehkä etevin
edustaja, oli kotosin Kalajoelta, mistä hän lapsena isänsä kera
oli muuttanut Kuopioon. Hän oli syntynyt jouluk. 4 p:nä 1805.
Alkuperäisen nimensä Turuinen oli hän, ruvetessaan soittajaksi
sotaväkeen, muuttanut nimeksi Trast. Otettuaan tahi saatuaan eron
sotaväestä, meni hän oppilaaksi Kuopion apteekkiin, jossa Malmgren
siihen aikaan oli proviisorina. Trast heräsi ja liittyi heränneisiin.
Kun Malmgren muutti Kajaaniin, seurasi hän mukana. Trast oli
harvinaisen hyväpäinen, hänellä oli hyvä puhelahja ja voimallinen
ääni. Hän oli ikäänkuin luotu heränneitten johtajaksi. Muun ohessa
kerrotaan hänen jo nuorena osoittaneen suurta kykyä arvostelemaan
ihmisiä. Ja johtajan asemaan hän kohosikin, vaikkei hän Kajaanissa
asuessaan vielä ole semmoisena tunnettu.
Kajaanin puolen herännäisyys kantoi kaikessa Savon herännäisyyden
leimaa. Yllämainittujen henkilöiden muutto sinne ilmaisee syyn.
Rouva Malmgren käytti alussa kotiseutunsa talonpoikien pukua, tummaa
hametta ja körttiröijyä sekä tummaa huivia päässään. Palmikko
riippui vapaana niskassa. Kun sitäpaitsi jo alusta alkaen Paavo
Ruotsalainen, L. J. Niskanen y.m. kuuluisat Savon miehet vuosittain
saapuivat Kajaanin talvimarkkinoille (helmikuussa) ja usein myöskin
syysmarkkinoille (joulukuussa), ei sovi kummastella, että miehetkin
alkoivat käyttää Savon heränneitten pukua, varsinkin koska se näillä
seuduin entisinä aikoina oli ollut yleistä ja Kiehimäen-reitin
varrella asuvat heränneetkin olivat ottaneet sen käytäntöön. Usein
kävivät Kajaanilaiset ja Ristijärveläiset Savossa sikäläisiä
ystäviään, etenkin Paavo Ruotsalaista tapaamassa, ja kun siellä
huomasivat kaikkien heränneitten käyttävän eri pukua, juurtui tämä
tapa juurtumistaan heihinkin. Ei kukaan heitä siihen pahoittanut,
mutta niin yleistä tuo jo v. 1835 Kajaaninkin seuduilla oli, että
epäiltiin maailman ystävyydestä jokaista, joka ei herättyään ottanut
esimerkkiä noudattaakseen.
Olemme ennen kertoneet Savon kielilläpuhujista ja Paavo Ruotsalaisen
käytöksestä heitä kohtaan. Hänen luonaan käydessään olivat Kajaanin
puolen heränneet monesti kuulleet heidän kummallista puhettaan
ja tottuneet siihen käsitykseen, että tuo ilmiö eriämättömästi
kuului elävään kristillisyyteen, jos kohta kielilläpuhumisen lahjaa
ei suinkaan pidetty elävän kristityn ehdottomana tuntomerkkinä,
vaan päinvastoin hengellisenkin sairaloisuuden ilmaisijana.
Mikkosen johtajana ollessa yltyi tuo henki vallattomaksi, temmaten
muassaan joukottain suruttomiakin ja vilpillisiä, vaan Janson
sai sen asettumaan. Hänen käsityksensä asiasta oli aivan sama,
kuin Paavo Ruotsalaisen, ja hän kohteli tuohon tilaan joutuneita
samoin kuin hänkin. Muutoin on omituista, että tämä kummallinen
heikkous eli voima -- miksi sitä sitten sanottaneekaan -- ilmestyi
monessa paikkakunnassa varsinaisen herätyksen enteenä. Niin
esim. _Kuhmoniemellä_ v. 1834-35, missä lapsetkin horrostilassa
saarnasivat, näkivät kauheita unia j.n.e. Nurmeksen läheisyys
ja Pielisjärven herännäisyyden vaikutus on tässä silminnähtävä,
varsinkin kun tiedetään, että karjalaiset siihen aikaan usein
kulkivat Oulussa Kajaanin kautta. Vaan löytyy siihen toinenkin syy.
Se on Jumalan salaisuus. Tuntuu kuin tahtoisi hän antaa ihmisten
kokea odottamattomia myrskyjä sieluissaan, ennenkuin hän itse
heitä "hiljaisessa tuulenhyminässä" kutsuen lähestyy [Niskanen,
Muistokirja; Kajaanin kirkonkirja; L. J. Niskasen kirjeet N. K.
Malmbergille 13/9 35 ja 2/2 38; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 51;
Anna Pikkaraisen kertomukset (1896).].
* * * * *
V. 1835 ilmestyi Runebergin toimittamassa "Helsingfors Morgonblad"
nimisessä sanomalehdessä kirjoitus nimellä "Lahkolaisuudesta Kajaanin
tienoilla". Sen alla on nimimerkki E (li as) L(önnrot). Kirjoittaja
on siis henkilö, joka, jos kukaan, ymmärsi Suomen kansan luonteen,
tiesi sen surut ja ilot. Ja kuitenkin on se ilmiö, josta hän tässä
puhuu, hänelle käsittämätön, sen "syntyjä syviä" hän ei löydä.
Kirjoituksen pääsisältö on seuraava.
Puhuttuaan Mikkosen vaikutuksesta Ristijärvellä, hänen
syyttämisestään oikeuden edessä ja matkastaan Pietariin (paikan nimeä
ei mainita), kertoo Lönnrot eräästä naisesta, joka, hänen lääkärinä
kerran matkustaessaan Puolangalla, tuotiin hänen parannettavakseen.
Sairas esiintyi mielipuolen tavoin, hyppi ja tanssi, huutaen "Pyhä
Henki, Pyhä Henki". Kun Lönnrot ei tuolle mitään voinut, alkoi
hän varoittaa saapuvilla olevia kuuntelemasta Mikkosen puheita,
kehottaen heitä luopumaan seuranpidosta ja alkamaan harjoittaa
"hiljaista jumalisuutta". Tyytymättömyyttä ilmaisevaa melua alkoi
kuulua kuulijain joukosta. Väitettiin ettei sairas ollut mielipuoli,
vaan riivattu, ja hänelle sanottiin: "Paha henki sinussa on, vaan
ei pyhä". Silminnähtävästi ei kirjoittaja näy aavistaneenkaan,
että viimemainittu arvostelu sisälsi paljon mietittävää, miten
erehtynyttä se kysymyksessä olevaan sairaaseen sovitettuna sitten
ehkä olikin. Ja yhtä vähän näkyy Lönnrot käsittäneen erään toisen
naisen tilaa, jota hän oli puhutellut Manamansalon saarella.
Keskustelustaan hänen kanssaan kertoo hän seuraavaa. Saatuaan
tietää, ettei Lönnrotin mukanaan kuljettama lääketieteellinen kirja
ollutkaan hengellinen kirja, niinkuin hän, otaksuen hänen olevan
"valittuja", ensin oli luullut, lausui nainen, kun tuo tuntematon
vieras alkoi tiedustella hänen kirjojaan: "Huutavan ääni" on paras.
(Kirja oli vasta painosta ilmestynyt ja luultavasti ostettu Kajaanin
apteekista.) Kuultuaan että Lönnrotkin, jolle hän näytti tämän
aarteensa, piti sitä hyvänä, kysyi nainen, mitä hän arveli niistä,
jotka olivat luopuneet maailmasta. Vastaus kuului: "Jumalanpelko
olisi vielä parempi, jos se ilmenisi paitsi uskona Kristuksen
täydentekemiseen ja pitkissä liepeissä myöskin hyvissä töissä".
Tämän yhteydessä moitti Lönnrot heränneitten muista eroavaa pukua,
heidän seurojaan, heidän liiallista veisaamistaan, rukoilemistaan
ja saarnaamistaan. "Mitä seuroihin tulee" vastasi nainen, "niin
tunnustammehan 3:ssa uskonkappaleessa, että on olemassa uskollisten
pyhä yhteys, miksi emme eläisi, niinkuin Jumalan sana käskee?" "Vaan
onhan jo näkyvässä kirkossa pyhäin ihmisten yhteys". Nainen vastasi:
"Kun maailma kerran on langennut Jumalasta, ei ole se pyhä, vaan
päinvastoin". Lönnrot kertoo tämän johdosta huomauttaneensa, että
kirkko on pyhä, jos kohta siihen kuuluu jumalattomiakin. Nainen
ei eksynyt kirkkoa tuomitsemaan, vaikka vieraansa, ymmärtämättä
hänen oikeutettuja muistutuksiaan, häntä vastaväitteillään tuohon
pakoittamalla pakoitti. Ja kuitenkin arvostelee Lönnrot häntä ja
hänen hengenheimolaisiaan lahkolaisiksi! -- Kirjoituksessa moititaan
sitten varsinkin heränneitten suhdetta muihin ihmisiin ja heidän
alakuloista olentoaan. Siinä sanotaan muun ohessa: "He kieltävät
kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä
laulua (paitsi hengellistä), jossa kaikessa mieli hakee virkistystä,
jotta se ei huolista masentuisi. Pietistin tuntee jo ulkomuodolta.
Silmissä on outo, terveen katseesta eroava loiste, nenä tulee
ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää voimansa,
ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen semmoisen henkilön,
tulen murheelliseksi, ajatellessani niitä monia harhateitä, joille
ihmiset saattavat eksyä". Että esim. tuolla Manamansalon naisella,
joka "ennen oli ollut kuuluisan kaunis", vaan nyt oli noin surkean
näköiseksi mennyt, kaiken alakuloisuutensa uhalla oli ilo, jota hän
ei olisi vaihtanut maailman kaikkiin huvituksiin, sitä Lönnrot ei
näy aavistaneenkaan. Ja kun nainen hänelle lopuksi lausui: "Aivan
samalla tavalla kuin te koettaa sielunvihollinenkin houkutella meitä
maailmaan", piti hän tuota puhetta säälittävänä eksytyksenä, jolle
eivät järjelliset vakuuttamiset mitään voi. Outoa on niinikään, ettei
hän, tuo koruttomuutta ja isien yksinkertaisia tapoja rakastava
mies, puhuessaan naisen kanssa heränneitten vaatteista, ottanut
kuullaksensakaan tämän puolustusta: "Kun jumalanpelkoa vielä oli
maassa, käyttivät vanhat tämmöistä pukua". Ei hän siinäkään saanut
nähdyksi muuta kuin lahkolaisuutta. -- Monta esimerkkiä mainitsee
Lönnrot kielilläpuhujista ja hurmahenkiseen horrostilaan joutuneista.
Hän kummastelee tätä omituista ilmiötä, tunnustaen ettei hän sitä
ymmärrä. Siitä oli hän vakuutettu, etteivät tuolla tavoin tainnoksiin
joutuneet teeskennelleet, koska "he selvittyään häpesivät tätä
tilaa". Sitäpaitsi sanoo hän palavalla päreellä kosketelleensa
"Pyhän Hengen kanssa seurustelevia", ilman että pieninkään liike
olisi ilmaissut heidän siitä tietäneen. "Mistä he saavat nuo
käsittämättömät sanat?" kysyy hän sekä lausuu: "En voi kieltää,
että todellinen poikkeus sielun toiminnasta sen terveessä tilassa
on syynä tuohon heränneitten tunnottomaan horrostilaan joutumiseen,
heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan.
Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat esim. 1 Kor. 14 ovat
epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja
nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin
juurtuneena on se, tarttuvaa kuin on, levinnyt muihin". Arvostelu,
joka muutoin tuntuu oikealta, on kuitenkin ainakin yhdessä kohden
erehdyttävä. Näkyjä ja kielilläpuhumista ilmaantui monessa paikassa,
esim. juuri Kajaanin tienoilla, ilman että tuohon tilaan joutuneet
siitä olivat mitään lukeneet tahi kuulleet puhuttavankaan. Myöhemmin
kyllä heränneet siitä tiesivät, ja moni vilpillinen haaveilija
puolustikin itseään ja ystäviään raamatun sanoilla, vaan alkuaikoina
ei siitä ylimalkaan vielä tiedetty.
Kirjoituksensa päättää Lönnrot seuraavalla kuvauksella: "Oli kerran
kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään lähtivät vuorelle,
missä heidän herransa asui. Toinen katsoi alituisesti vuorta, johon
hän pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein
lankesi, puitten juuriin takertuneena ja loukaten itsensä kiviin.
Toinenkin katsoi usein vuorta kohti, vaan tämän ohessa maahankin,
kulkien eteenpäin lankeamatta ja loukkaamatta itseään. Mutta
ympärillään hän näki milloin ruohoja ja kukkia, milloin kypsiä
marjoja ja hedelmiä, ja kerran auttoi hän matkakumppaninsa ylös
syvästä, mutaisesta kuopasta, johon tämä oli hukkua. Kumpikin pääsi
kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: miksi olet
niin kurjan näköinen, miksi tuijottavat silmäsi, niinkuin moneen
yöhön et olisi nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset?
Veljesi sitävastoin näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat
puhtaat. Lähdittehän samasta kodista ja samahan matka oli teillä
kuljettavana? Silloin vastasi mies: kyllä lähdimme samasta asunnosta
ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta tuo katseli maan kukkia ja
söi sen hedelmiä, minä sitävastoin katselin alituisesti tätä vuorta,
jotta en eksyisi. Silloin lausui vuoren herra: sinä tyhmä, olisit
tehnyt niinkuin veljesi teki, sillä niin korkea on minun asuntoni,
että se näkyy kaikkialle, minne olisit tullutkaan, vaan taisit luulla
sitä laakson asuntojen kaltaiseksi".
Lönnrotin kirjoitus ei ole pahassa tarkoituksessa kirjoitettu.
Vaan myötätuntoisuutta siltä puuttuu ja sitä asian ymmärtämistä,
jota paitsi tasapuolinen arvostelu on mahdoton. Hän tarkastaa vain
herännäisyyden varjopuolia ja eksyy niihin, niin ettei hän saa
nähdyksi pääasiaa. Hän kyllä tunnustaa, että heränneet yleensä ovat
"hiljaista ja hyväntahtoista kansaa", vaan heidän uskonnollisen
elämänsä miltei ainoaksi tuntomerkiksi jää sairaloisiin ja
häiritseviin liikutuksiin purkautuva hurmahenkisyys, hengellinen
ylpeys sekä tuo muka aivan aiheeton eroaminen muista ihmisistä
ja heidän tavoistaan. Hän ei muista, että kaikki elävähenkiset
uskonnolliset liikkeet kaikkina aikoina ovat Herran opetuksen mukaan
kehottaneet ihmisiä maailman ja itsensä kieltämiseen, eikä ymmärrä,
että juuri pietismi oli kutsuttu Suomen kirkossa raivaamaan auki
Jumalan ja maailman valtakunnan välistä rajaa. Jos pietistit tätä
tehdessään yksityisseikkoihin nähden eksyivät yksipuolisuuksiin, on
tämä syrjäseikka sen suuren totuuden rinnalla, että he tahtoivat
antaa koko sydämmensä sille Herralle, joka heidät oli synnin unesta
herättänyt. Aivan erehdyttävä on myöskin, kuten olemme nähneet, sekin
väite, että kielilläpuhumiset, haaveilevat näyt y.m. senkaltaiset
ilmiöt olivat herännäisyyden vasituisina tuntomerkkeinä. Niin ei
ollut alkuaikoinakaan, vielä vähemmin myöhemmin. Hyvin outoa on
niinikään, ettei Elias Lönnrot päässyt käsittämään tämän liikkeen
suurta merkitystä kansan siveellisen kannan korottajana, sen
lukuhalun herättäjänä, sen käsityskyvyn kasvattajana, sanalla
sanoen sen henkisen ja aatteellisen elämän edistäjänä. Hän edustaa
tässä syvään juurtuneita ennakkoluuloja, joiden läpi pietismin oli
murtauminen.
Lönnrotin kirjoitus on kirjoitettu heinäkuussa. Jo elokuussa
sai Paavo Ruotsalainen siitä tietää [L. J. Niskasen kirje N. K.
Malmbergille 13/9 35.]. Muutaman viikon kuluttua vastasi siihen
heränneitten puolesta, vaan nimeään ilmaisematta, Malmberg [Osa
käsikirjoituksesta löydetty N. K. Malmbergin papereista.]. Vastaus
on siinä kohden erehdyttävä, että hän väittää kirjoituksen
syntyneen moittimisen halusta, vaan muuten asiallinen ja puolueton.
Malmberg esim. myöntää, että moni herännyt valitettavasti oli
joutunut harhateille. Hän sanoo tämän johtuneen siitä, että
"heränneillä on monta vihamiestä, vaan vähän opettajia, jotka
rakkaudella olisivat heitä hoitaneet". Heränneitten nimessä kieltää
hän milloinkaan pitäneensä noita eksyneitä, joista Lönnrot oli
puhunut, herännäisyyden edustajina, jos kohta heitä on koetettu
kärsiä, jotta he hurmahenkisyydestään luopuisivat ja Kristuksen
opetuslapsiksi tulisivat. Muutoin liikkuu vastaus alusta loppuun
sen jyrkän kristillisyyden kannalla, jota Malmberg jo siihen aikaan
edusti. Kuvattuaan heränneitten entistä elämää maailmassa ilman
Jumalatta, viittaa hän siihen muutokseen, jonka Herran armo on heissä
vaikuttanut, sekä näyttää, miten mahdoton ylhäältä syntyneen elämän
on viihtyä maailmankaltaisuudessa ja synnin palveluksessa. Ehdoitta
asettuen Jumalan sanan vaatimusten kannalle, puhuu hän elävän uskon
luonteesta, sen taisteluista ja korkeasta päämäärästä. Kirjoitus ei
ole teologiaa, se on rohkean herätyssaarnaajan korutonta puhetta
päivän polttavimmassa kysymyksessä. Jos joku sana siinä tuntuukin
kiivaalta ja ankaralta, tulee muistaa, että Lönnrotin väärä ja
loukkaava kuvaus herännäisyydestä ei ollut omiaan kehottamaan
vastustajaa suvaitsevaisuuteen. Runeberg otti vastauksen lehteensä,
lausuen siitä seuraavat sanat: "Kannattamatta niitä mielipiteitä,
jotka näyttävät aiheuttaneen tämän kirjoituksen, ja pystymättä
löytämään mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, sävyisässä
esityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei ole toimitus pitänyt
sopivana olla sitä julkaisematta, varsinkin koska kirjoitus, kielestä
ja kirjoitustavasta päättäen, on todistuksena siitä, että sillä
uskonnollisella katsantotavalla, jota sanotaan löytyvän muutamissa
Kajaanin seudun talonpojissa on puolustajia sivistyneiden luokkien
oppineissakin".
Tähän päättyi sillä kertaa väittely. Siitä näkyy muun muassa,
että etevimmätkin henkilöt silloin vielä hyvin vähän tunsivat
herännäisyyttä ja vielä vähemmin aavistivat, kuinka levinnyt liike jo
siihen aikaan oli.
Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Kajaanin seudun herännäisyyden
syntyyn, on paikallaan huomauttaa siitä, ettei Lönnrot yllämainitussa
kirjoituksessaan puhu sanaakaan Jansonista, vaikka tämä jo silloin
oli sikäläisten heränneitten tunnustettu johtaja. Hän vain kertoo,
että muutamissa paikkakunnissa, niinkuin Kiuruvedellä ja Kajaanissa
(Mikkonen), löytyi johtavia henkilöitä. Ainoastaan Paavo Ruotsalaisen
"päällikkövirka" näkyy hänestä kannattavan mainitsemista. Siitä hän
lausuu: "Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset
paavia". -- Tämäkin osoittaa, miten vaatimattomasti ja melua
herättämättä Janson toimitti vaikeaa työtään syrjäisessä perukassaan.
Juuri semmoiset miehet, kuin hän, olivat herännäisyyden oikeita
edustajia, mutta niitä ei maailma tuntenut. Heihin soveltuvat
apostolin sanat "niinkuin tuntemattomat ja kuitenkin tunnetut".


XXI.
Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja ja uusia työvoimia.

Savon herännäisyys on erämaan lapsi. Se syntyi syrjäisessä seudussa
ja liikkui lapsuutensa aikana kernaimmin etäisten kappeliseurakuntien
metsäpoluilla. Suurille valtateille tuli se vasta myöhemmin.
Huomattavimpia näistä Savon herännäisyyden kotiseuduista on
_Suonenjoki_. Pieksämäen, Rautalammen ja Leppävirtain syrjämaista
lohkastiin tämä seurakunta kappeliksi v. 1781. Se kuului alussa
Pieksämäen, vuodesta 1811 Rautalammen seurakuntaan. Kirkko
rakennettiin v. 1784 [Akiander, Herdaminne.]. Suonenjoen ensimmäisenä
pappina oli ennen mainittu K. F. Bergh. Jo hänen aikanaan löytyi
siellä elävähenkisiä ihmisiä, vaan yleensä oli kansa hyvin raakaa ja
taikauskoista. Berghin toiminta pappina tarkoitti pääasiallisesti
sivistymättömien sanankuulijoittensa taivuttamista kirkollisen ja
yhteiskunnallisen järjestyksen kuuliaisuuteen. Mitään herätyksiä ei
hän saanut aikaan, eikä hänen oma uskonnollinen kantansa häntä siihen
vaatinutkaan. Nuo harvat vakaat kristityt, joita, kuten ennen olemme
maininneet, vuosisadan alussa täällä tapaamme, eivät olleet vasta
alkaneen herännäisyysliikkeen synnyttämiä, vaan menneiden aikojen
hurskauden jäännöksiä. Kristillissiveellisen järjestyksen ystävänä
suosi heitä Bergh, toivoen heidän avullaan saavansa seurakunnan
raakaa elämää hillityksi ja parempia tapoja syntymään. Vaan eivät
riittäneet nämä voimat, eikä jaksanut Berghkään kauan jatkaa
kiittämätöntä työtään. Sekä ruumiin että sielun puolesta murtuneena,
täytyi hänen jättää virkansa apulaisten hoidettavaksi. Turhaan
toivottuaan, että vanhin poikansa, Juhana Fredrik, määrättäisiin
tähän toimeen, sai hän v. 1828 apulaisekseen tämän nuoremman veljen
Niilo Henrikin. Tästä vuodesta alkaen on muutos parempaan nähtävänä
Suonenjoen seurakunnan oloissa.
_Niilo Henrik Bergh_ syntyi Suonenjoen pappilassa joulukuun 6 p:nä
1799. Yhtä tunnollisesti, kuin vanhemman poikansa opinnoista, piti
isä huolta hänen luvuistaan. Häntäkin valmisti hän itse lukioon
otettavaksi. Niilo Henrik ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin
hänen vanhempi veljensä. Hän pääsi kuitenkin Porvoon lukion
oppilaaksi (1820) sekä ylioppilaaksi (1824). Kirjavaa oli hänen
opintoaikansa. Kotiseudullaankin oleskellen antoi hän käytöksellään
usein aihetta pahennukseen. Huonolla arvosanalla vihittiin hän
papiksi vasta v. 1828 [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.].
Kuinka vähän miellyttävältä Berghin opintoaika tuntuukin, voi
kuitenkin varmuudella otaksua, että hänen syntielämänsä monesti
tuotti hänelle omantunnon vaivoja. Hellästi rakasti hän omaisiaan, ja
varsinkin näkyy hän pitäneen vanhinta veljeään suuressa arvossa. Moni
seikka viittaakin siihen, että viimemainitun harras uskonnollisuus
jo ylioppilasaikoina häneen vaikutti, jos kohta ratkaiseva käänne
Niilo Henrikin elämässä tapahtuikin vasta hänen papiksi tultuaan
[N. H. Berghin kirje J. Fr. Berghille, Akiander VI, 204-205; J. Fr.
Berghin päiväkirja.]. Oli miten olikaan, kun hän v. 1828 pappina
tuli Suonenjoelle ja alkoi isänsä virkaa hoitaa, oli hänessä jo
tapahtunut muutos. Niinpä hän esim. heti kokonaan luopui väkijuomien
käyttämisestä, siten vapautuakseen siitä helmasynnistä, jonka
voittamana hän oli syössyt itsensä moneen onnettomuuteen. Voimalla
ja innolla ryhtyi hän paimenvirkaansa hoitamaan. Hän ei lumonnut
ihmisiä loistavalla esiintymisellä, mutta hänen särjetystä sydämmestä
lähtevät sanansa eivät voineet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta
eikä hänen väsymätön, kristillisen rakkauden lämmittämä työnsä olla
hedelmätöntä. Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla vaikutti
hän paljon. Seuraukset näkyivät pian. Ihmisiä alkoi herätä, alussa
vähemmässä määrässä, vaan muutamien vuosien kuluttua joukottain. Jo
v. 1832 oli Suonenjoen heränneitten luku suuri. Bergh ei ylpeillyt,
eivätkä lumonneet häntä nuo lukuisat joukot. Hän vaati enemmän
kuin vain heränneitten joukkoon liittymistä. Niinpä kirjoitti hän
7/3 31 veljelleen: "Useampain seurakuntalaistemme sieluntila on
ylimalkaan sangen surkuteltavaa, huonoa, kylmää ja välinpitämätöntä.
Toiset pitävät asiaa tärkeänä ja totena, mutta eivät anna sijaa
Jumalan Hengelle vakavaksi herätykseksi, vaan elävät penseässä
välitilassa, joka on sangen vaarallista. Muutamia vakaita, armoa
ikävöiviä täällä kuitenkin, Jumalan kiitos, löytyy. Niiden kera olen
viettänyt monta kehottavaa hetkeä, keskustellen heidän kanssaan
ja kehottaen heitä. Keskusteluissamme käy paljon kansaa, toiset
osoittaaksensa harrastusta ja ollaksensa minulle mieliksi, toiset
saadaksensa jotakin selän takana meistä puhuttavaa". Voidaksemme
oikein arvostella näitä sanoja, tulee meidän kuitenkin huomata, että
ne ovat kirjoitetut vuotta ennen Suonenjoen varsinaisen herätyksen
alkua. Berghin ensimmäisenä apumiehenä Suonenjoen heränneitten
johtamisessa oli _Pietari Vehviläinen_. Hän oli rakasluontoinen mies
ja nautti yleistä kunnioitusta seurakunnassa. Hänen kotinsa oli
Vehvilän kylässä, joka oli liikkeen huomattavimpia pesäpaikkoja.
Varsinkin oli siellä sijaitseva Huuhan talo tunnettu seuratalo.
Samanmielistä oli kansa myöskin Herralan kylässä, missä varsinkin
Rajakorven talossa usein pidettiin seuroja ja kestittiin kaukaisia
vieraita. -- Muista Suonenjoen ensi herätyksen ajoilta tunnetuista
talonpojista, jotka esiintyivät seurapuhujina, mainittakoon _Gabriel
Markkanen_ Markkalan kylästä sekä _Pentti Korhonen_. Viimemainittu
oli naimisissa Paavo Ruotsalaisen tyttären Eevan kanssa ja asui näinä
aikoina loisena herännäismielisessä Vaajaniemen talossa. Hän oli
lahjakas ja valistunut kristitty, joka nähdään siitäkin, että J. Fr.
Bergh kehotti häntä muuttamaan Nurmijärvelle, saadaksensa häneltä
apua sikäläisten heränneitten hoidossa.
Jo ennenkuin N. H. Bergh tuli papiksi Suonenjoelle, oli herännäisyys
Kuopiosta levinnyt _Leppävirroille_ ja _Joroisiin_. Sikäläinen
liike oli syntynyt niihin aikoihin, jolloin Ruotsalainen ja hänen
ystävänsä väittelivät Kuopiossa Renqvistin kanssa. Kuten tiedämme,
pelkäsi Ruotsalainen "tekopyhyyttä" enemmän kuin mitään muuta syntiä.
Renqvistin ja hänen ystäviensä vaativat kehotukset pyhitykseen, jonka
tuli osoittautua kaikin puolin nuhteettomassa ja hurskaassa elämässä,
heidän säännölliset hartausharjoituksensa, varsinkin nuo alituiset
rukoukset, olivat hänestä farisealaisuutta vain, jota ei kyllin
jyrkästi saattaisi vastustaa. Tuon katsantotavan kukistamiseksi
teki hän kaiken voitavansa. Hän painoi sitä alas vakailla, luihin
ja ytimeen tunkevilla seurapuheilla, hän pilkkasi sitä purevalla
ivalla ja kohteli sen edustajia usein hyvin loukkaavalla tavalla.
Niin pitkälle hän tässä meni, että hän monessa tilaisuudessa
tahallaan pani alttiiksi oman maineensa ihmisenä ja kristittynä,
jotta ei kukaan hänen kauttansa tekopyhyyteen joutuisi. "Elämän
vanhurskaus on uskon vanhurskauden hedelmä, ei päinvastoin" siinä
hänen pyhitysoppinsa tärkein kohta. Tämä itsessään oikea, Paavon
ihmeteltävän puhtaasta vanhurskauttamisopista ja hänen omasta
kokemuksestaan johtuva opetus voipi kuitenkin, varsinkin väittelyjen
aikoina jyrkästi terotettuna, johtaa ykspuolisuuksiin, ja että niin
kävikin, nähdään muun muassa Joroisten ja Leppävirtain heränneitten
suhteesta Suonenjoella alkaneeseen liikkeeseen. Asianlaita oli
seuraava.
Nurmijärvelle muutettuaan, oli J. Fr. Bergh jälleen lähennellyt
Renqvistiä. He näkyvät tarvinneen toisiaan varsinkin näinä aikoina,
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 20