Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 18

luopui siitä, kun evankeliumin salaisuus hänelle selveni. Myöskin
Niskasen kanssa, joka asui likempänä ja jota Paavo kehotti usein
Kiuruvedellä käymään, sopi hän ennenpitkää, saaden häneltäkin hyviä
neuvoja ja opetuksia. Heränneisiin ystävyydellä liittyneenä, sai
hän aikaan suuria herätyksiä Kiuruvedellä, jos kohta hänen oma
kantansa vielä 1829, jolloin hän sieltä muutti pois, ei ollut täysin
luotettava [Niskanen, Muistokirja.].
Jo näihin aikoihin levisi herännäisyys Kiuruvedeltä _Pyhäjärvelle_
[Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan
mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä
elossa olevista heränneistä.]. Varsinkin vuodesta 1833, jolloin
_Salomon Lyytikäinen_ muutti Iisalmelta ensinmainittuun seurakuntaan,
kasvoi liike näillä seuduin nopeasti ja alkoi herättää yhä
suurempaa huomiota muuallakin. Lyytikäinen, joka oli syntynyt v.
1798, oli lahjakas mies. Vilkas mielikuvitus, terävä järki ja hyvä
puhelahja takasivat alusta alkaen menestystä hänen julkiselle
opettajatoimelleen, johon hän, Kiuruvedelle muutettuaan, heti
antautuikin. Ei kukaan, ei Ruotsalainenkaan, silloin vielä häntä
epäillyt. Hänen puheensa oli voimallista ja samalla tunteellista,
syvällistä ja vilkasta, ja hänen oppinsa puhdasta. Kiuruveden
heränneet ottivat hänen ilolla vastaan, aavistamatta että hän
ennenpitkää oli eksyttävä heidät vaarallisille teille [Akiander IV,
81-83.].
Niinkuin olemme maininneet, kävi Paavo Ruotsalainen näihin aikoihin
usein Kiuruvedellä. Varmuudella tiedetään, että hän ainakin joskus
ulotutti matkansa Pyhäjärvelle [Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski,
Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven
vanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Näin ollen
ei ole kummallista, että hän sai tietää Kalajoen varrella alkaneesta
herätyksestä, eikä outoa, että hän päätti lähteä katsomaan, millaista
se oli. Mahdollista on myöskin, että tämän puolen heränneet olivat
pyytäneet häntä tulemaan, Paavon maine kun jo siihen aikaan oli
suuri. Maaliskuussa 1833 lähti hän matkalle, päättäen käydä Kalajoen
markkinoilla. Hän kulki jalan, kontti selässä. Jo _Haapajärvellä_ ja
Nivalassa tapasi hän siellä täällä heränneitä, jotka ottivat hänen
ilolla vastaan, osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta ja kätkivät
sydämmiinsä hänen opetuksensa. Avomielisesti seurusteli hän heidän
kanssansa, kuin olisivat vanhoja tuttuja olleet. "Älkää kiinnittäkö
sydäntänne maailmaan" lausui hän muun ohessa muutamassa talossa,
"minä tein sen, mutta Jumala otti minulta poikani". -- Ylivieskassa
ja Kalajoella olivat taipaleet heränneitten asuntojen välillä
lyhemmät, ja heidän käsityksensä Jumalan sanasta kehittyneempää.
Paavo iloitsi hengessään, puhuen näille uusille ystävilleen
kehotuksen ja varoituksen sanoja. Lagusta hän ei tavannut, vaan
Malmbergin hän näki Kalajoella [Kert. Kaisa Liisa Oja ja Juho
Raudaskoski. Viimemainittu oli silloin 14 vuoden vanha ja puhutteli
Paavoa. Äitinsä, joka oli seudun ensimmäisiä heränneitä, kuuli hän
monesti tästä Paavon matkasta puhuvan. Vert. Akiander VI, 27-28 ja
215.] ja lienee silloin vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja.
Pian saapui Paavo jälleen näille maille. Malmbergin herätyshuuto ei
ollut turhaan kaikunut. Nivalan heränneitten luku oli huomattavassa
määrässä kasvanut, ja kaikki enteet näyttivät takaavan sikäläiselle
liikkeelle yhtä raitishenkistä kuin elinvoimaista tulevaisuutta.
Sen yhtyminen Savon herännäisyyteen oli siis kummankin seudun
heränneille, samoinkuin koko Suomen kirkolle, hyödyllinen ja suotava.
Ja yhtyminen tapahtui jo vuonna 1834. Ikäänkuin todistukseksi siitä,
että Herra itse laski tämän rakennuksen perustuksen, solmittiin
liitto helluntaina. Malmberg on myöhemmin tästä tapahtumasta jättänyt
jälkimaailmalle seuraavan kauniin kertomuksen: [Akiander VI, 28-32.]
"Ensimmäisenä helluntaipäivänä v. 1834 huomasin, saarnatuoliin
noustessani, kansan joukossa miehen, joka ulkonäöltään ja maineen
kautta ennakolta oli minulle tuttu. Hän oli jo ijäkäs ja harmaat
hiukset peittivät hänen päänsä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui
nuoruuden vilkkautta ja voimaa, ja hänen silmissään loisti
ihmeellinen tuli, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta. Hänestä
ja hänen ystävistään kerrottiin näillä seuduin monta kummallista
kertomusta. Jo nuoruudessaan oli hän elänyt toisin kuin muut ja
kotiseudullaan oli häntä pidetty kummituksena, häntä oli pelätty
ja kartettu, vihattu ja vainottu. Mutta hänen ympärillään oli
herännyt elävä kristillisyys, ja monet sielut sekä lähellä että
kaukana rakastivat ja kunnioittivat häntä 'isänään Kristuksessa'.
Nyt, kun ensimmäisen vastustuksen sokea into vähän oli vaiennut,
olivat jättäneet hänet rauhaan, ja maailman ihmiset tavallaan
kunnioittivatkin häntä, johon epäilemättä suuressa määrässä oli syynä
hänen raitis, valtaava, kaikesta farisealaisuudesta ja tekopyhyydestä
vapaa persoonansa. Mutta heränneet käyttivät häntä neuvonantajanaan,
ja ne, jotka täydestä sydämmestään ja elävällä ikävöimisellä etsivät
Kristusta, luottivat häneen ehdottomasti. Uskollisena Herralle oli
hän Pyhän Hengen koulussa kokenut suloista ja katkeraa, ja tarkka
oli hengellisissä asioissa hänen silmänsä, elävä hänen kokemuksensa.
Nyt oli hän kuullut, että erämaa täälläkin alkoi vihannoita, ja
katsomatta matkan pituutta oli hän tänne kiiruhtanut, sitä, Jumalaa
kiittäen, omin silmin nähdäkseen. Kun hänen näin, tuntui minusta
kuin olisi Barnabas tullut alas Jerusalemista, ja hänen läsnäolonsa
vaikutti minuun ihmeen elähyttävästi. Jumalanpalveluksen päätyttyä
menin ulos vierasta tervehtimään ja näin, että hänen ympärilleen
jo oli kokoontunut joukko ihmisiä. Silloin oli hetki tullut. Minä
ehdotin, että tapaisimme toisemme eräässä naapuritalossa, jotta
sitten jokainen vieraamme suusta voisi kuulla, että se sana, jota
minä viran puolesta julistin, totisesti oli elämän sanaa, jota en
ainoastaan virkani vuoksi saarnannut, vaan siitä syystä, että itse
sen kautta olin tullut autuaaksi, ja jotta jokainen havaitsisi,
että hengellisyys ei kuulu ainoastaan hengellisessä säädyssä
oleville, vaan kaikille oikeille kristityille, joiden tulisi
olla kuninkaallisia, hengellisiä Jumalan pappia. -- Määrätuntina
oli huone jotenkin täynnä ihmisiä, ja tykkivin sydämmin astuin
kokoontuneiden keskuuteen. Tuntui kuin olisi Jumalan Hengen
tuulahdus levännyt heidän yli, ja iloa, rohkeutta, tekisi mieli
sanoa uhkarohkeutta uhkui sydämmeni. Siinä istui jo vanhus, veisaten
muiden kanssa virttä. Kun virsi oli loppunut, alkoi hän puhua
autuuden järjestyksestä ja tiestä, salatusta elämästä Kristuksen
kanssa Jumalassa ja uskon harjoituksesta ja taistelusta. Istuin
kauan ääneti. Se voimallinen henki, joka puhujassa vaikutti,
sulki huuleni ja tunki läpi luiden ja ytimen. Tunsin itseni niin
äärettömän pieneksi ja koko tuo ihana kristillisyydenrakennus,
jossa luulin itseni niin varmaksi ja turvatuksi, alkoi horjua,
kuunnellessani hänen sanojaan. Selvään huomasi, että hän tiesi,
miten raskas kiusausten paino ja miten kuuma sieluntuskien tuli on,
sekä että hän oli tutustunut Pyhän Hengen salaisiin kurituksiin
ja opetuksiin. Hän puhui ikäänkuin pyhitetyn sydämmen syvimmästä
syvyydestä ja oli hengellisiin asioihin täydellisesti perehtynyt.
Ei rahtuakaan ulkoa opitusta kaavasta; hänen puhettaan kuullessaan
täytyi uskon asioissa välinpitämättömimmänkin havaita ja kokea,
että kristinusko toki on muuta kuin kaunis utukuva ja ihanne.
Tunsin vastustamattoman todistuksen hänen sanojensa totuudesta,
vaan en kuitenkaan voinut niitä oikein käsittää ja omistaa, sillä
tuohon puuttui minulta nöyryyttä. Elin ensimmäisen ilon ja autuuden
tunteissa, eikä ylpeyteni vielä ollut murtunut. Koska eivät hartiani
vielä jaksaneet mitään kantaa, kantoi Vapahtaja minua sylissään
niinkuin vastasyntynyttä lasta. Tein muutamia huomautuksia, kun
vanhus puhui näistä korkeista ja minulle käsittämättömistä asioista;
jota enemmän suuri rohkeuteni masentui ja luultu viisauteni näytti
joutuvan häpeään, sitä enemmän sai vastustamisen henki minussa
valtaa ja sitä rohkeammiksi yltyivät vastaväitteeni. En ymmärrä
tätä pahuuden ja turmion salaisuutta; vaikka olin täydellisesti
vakuutettu siitä, että vanhus oli oikeassa, en tahtonut enkä voinut
sitä myöntää; ikäänkuin väkisin tahdoin riippua kiinni omissa
mielipiteissäni ja kokemuksissani. Vanhus vastasi ystävällisesti
eikä näyttänyt ensinkään oudoksuvan minun viisaita tahi itseviisaita
väitteitäni. Mutta mitä enemmän minun täytyi itselleni tunnustaa,
että hän oli minua paljon etevämpi ja että minä hänen rinnallaan olin
sangen mitätön, sitä kiihkeämmäksi vain kävin. Täytyy tunnustaa,
että itse hänen ystävällisyytensä ja nöyryytensä suututti minua
ja hänen olentonsa ylevä tyyneys vaikutti minuun ärsyttävästi.
Näin kului aika huomaamatta ja yö joutui. Aioin lähteä kotia, kun
vanhus astui luokseni, vakavasti lausuen: eroaisimmeko yhdessä
rukoilematta? Rukous, tuo vapaa pääsy Jumalan luo, sehän on Jumalan
ystävien korkea etuoikeus; rukouksen kautta me saamme kaikki hyvät
lahjat, ilman rukousta ei meille mitään anneta; rukouksen kautta
saamme myöskin sen hengen yhteyden, joka nyt näkyy meiltä puuttuvan.
Kristityt eivät saisi erota yhdessä rukoilematta. Kun Paavali jätti
hyvästi Efeson seurakunnalle, lankesi hän polvilleen ja rukoili;
kun opetuslapset Tyyrossa saattoivat Paavalia ulos kaupungista,
lankesivat he polvilleen rannalla ja rukoilivat, ennenkuin erosivat.
-- Tämä kehotus oli minulle yhtä odottamaton kuin vastenmielinen. En
ollut vielä milloinkaan, paitsi julkisissa tilaisuuksissa virkani
toimissa, rukoillut yhdessä toisten kanssa. Totta puhuakseni, olin
rukoillut ainoastaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa tapa oli
sitä vaatimassa, ja ainoastaan tavan vuoksi, mutta en koskaan ollut
kokenut sitä iloa, minkä sulautuminen toisten kanssa yhteen henkeen
ja yhteen sanaan tuottaa. En tiedä, olisinko nytkään voinut rukoilla.
Itsetietoisesti en rukoilemista hävennyt enkä vastustanut, mutta
kentiesi oli minussa kuitenkin salaisena esteenä vähän kumpaakin.
Jesuksen ja hänen sanansa häpeäminen on usein syvään juurtunut
ihmisen luontoon ja pukeutuu monesti aran pelvon ja kunnioituksen
muotoon jumalallista majesteettia kohtaan. Hämilläni ja ujostellen
pyysin vanhusta rukoilemaan puolestamme. Hän teki sen, ja katso,
silloin vasta saimme siunauksen. Lyhyin sanoin kiitettyään siitä,
että syntiset uskalsivat lähestyä pyhää Jumalaa, tomu ja tuhka
Kaikkivaltiasta, ja rukoiltuaan Vapahtajaa, että hän, joka on
rakastanut meitä maan päällä, taivaasta kallistaisi meille korvansa,
alkoi hän kiittää ja ylistää Jumalaa, joka Poikansa veren kautta
on vapahtanut meidät kuolemasta ja tuomiosta ja nyt antaa Pyhän
Henkensä elähyttävänä ja virvottavana vaikuttaa maailmassa. Sitten
siirtyi hän seurakuntaan ja läsnäolijoihin, rukoillen että Jumalan
Henki yhä enemmän kirkastaisi Jesuksen heidän sieluilleen ja että
he yhä likeisemmin sulaisivat yhdeksi hengeksi ja yhdeksi sieluksi
yhteisessä Herrassa. Lapsellisella sydämmellisyydellä mainitsi hän
seudun nimeltään, avomielisellä ja rohkealla luottamuksella kantaen
tarpeemme ja huolemme Jumalan eteen. Tunsimme itsemme salaisesti,
mutta vastustamattomalla voimalla vedetyiksi Herran puoleen sekä
toisiimme, ja meidät valtasi tunto hänen armollisesta läsnäolostaan.
Lopuksi rukoili vanhus kaikkien ihmisten edestä. Rukouksen päätyttyä
vaikenimme kaikki, ehdottomasti hetkeksi vaipuneina ijankaikkisen
rakkauden helmaan. Vihdoin nousimme erotaksemme. Silloin kuului
useita ääniä, jotka pyysivät, että toinen päivä heti määrättäisiin
samanlaisen kokouksen pitämistä varten. Niin tapahtuikin. Tämä oli
perinpohjaisen ja laajalti levinneen herätyksen alku tällä seudulla".
Vaikkei Malmberg vielä tähän aikaan täysin käsittänyt Paavon
monivuotiseen kokemukseen perustuvaa uskonnollista kantaa, tunsi
hän vastustamatonta halua seurustelemaan ja likemmin tutustumaan
hänen kanssaan. Tilaisuutta siihen tarjoutuikin pian. Syksyllä 1834
kävi Paavo jälleen Nivalassa. Kumppanina tällä matkalla oli hänellä
Niskanen. Jonkunlaista erimielisyyttä näkyy vielä silloin olleen
Malmbergin ja Paavon välillä. Paavo arveli Malmbergilla olevan
"kiivautta Jumalan puoleen, vaan ei yksinkertaisen taidon jälkeen".
Hän neuvoi nuorta ystäväänsä perustamaan "elämän vanhurskautta" yksin
"uskon vanhurskauteen", jonka hedelmä se on, jotta eivät ihmiset
eksyisi omin voimin parannusta tekemään. Kuten tiedämme, oli tämän
totuuden terottaminen huomattavimpia kohtia Paavon opetuksessa.
"Tekopyhyys" eli "kiiltopyhyys", joksi hän tätä syntiä usein nimitti,
oli hänestä sielunvihollisen vaarallisin varsinkin heränneille
virittämä paula. Epäilemättä on tämä katsantotapa raamatullinen, ja
hyvin luultavaa on, että neuvo Malmbergin kohdalle oli oikea, vaan
ykspuolisesti terotettuna voipi sekin johtaa harhaan. Muistaa tulee
nim., että "kiivauskin Jumalan puoleen" varsinkin siihen aikaan
monesti oli paikallaan ja sen jyrkkä, ehdoton tuomitseminen omiaan
tylsyttämään arkoja omiatuntoja. Väärinkäsitys on monesta syystä
juuri tässä alkaville hyvin lähellä tarjona, jos neuvonantaja on
miten valistunut tahansa. Malmberg luuli, että Paavo piti Nivalan
heränneitä eksyneinä ja häntä itseä ulkokullattuna. Hän tiesi
tahtovansa uhrata kaikki Herran edestä, ja epäluulo koski häneen
kipeästi. Sitä ilahuttavampaa on nähdä hänen tämän uhallakin
nöyrtyvän Paavon opetettavaksi ja ikävöiden aina odottavan häntä
luoksensa tulemaan. Niinpä hän esim. syyskuussa 1835 päivätyssä
kirjeessä pyytää häntä saapumaan Nivalaan, vaikka hän samassa
kirjeessä puhuu tuosta vasta mainitsemastamme epäluulosta. Paavo sai
kirjeen Iisalmella. Hänen puolestaan vastasi siihen heti Niskanen.
Malmbergia -- niin vakuuttaa hän tässä vastauksessa he eivät
milloinkaan olleet ulkokullaisuudesta epäilleet, vielä vähemmin häntä
siitä syyttäneet. Sitävastoin toistaa hän tuon toisen syytöksen
"elämän vanhurskauden" väärästä esittämisestä, huomauttaen että juuri
oppineet helposti takertuvat siihen. Mutta toiselta puolen ilmaisee
hän vilpittömän ilonsa siitä, että heidän ja Malmbergin väli, jota
erimielisyys oli häirinnyt, nyt oli "rauhan ja yksimielisyyden kautta
vahvistettu".
Paavo oli matkalla muualle, kun hän sai Malmbergin kirjeen. Siitä
syystä hän ei voinut noudattaa kutsua Nivalaan, vaan lupasi sensijaan
tulla Kekrin aikana. Hän lähettää terveisiä "Ylivieskan papille",
jota hän ei vielä ollut tavannut, pyytäen Malmbergia kutsumaan hänet
luoksensa, kun hän Niskasen kera sinne saapuisi [Yllämainittu L. J.
Niskasen kirje Malmbergille, päivätty 13/11 35. (Kirjeen omistaa
kirkkoh. V. Malmberg.)]. Vielä enemmän kuin Malmberg epäili Lagus
Ruotsalaista. Saatuaan kuulla hänen käynnistään Nivalassa, varoitti
hän Malmbergia luottamasta savolaisiin. Sekä häntä että Malmbergia
loukkasi muun ohessa se, että Ylivieskan ja Nivalan heränneet
alkoivat leikkauttaa vaatteensa savolaisten mallin mukaan s.o.
liittää liepeet ("körtit") lyhyeisiin röijyihinsä. Tähän Paavo ei
ollut ketään kehottanut, vielä vähemmin vaatinut, vaan epäluulon
alaiseksi hän alussa tämänkin kautta joutui. Malmbergin ja Laguksen
ahdasmielisyydestä vapaa katsantotapa esti heitä kuitenkin tuosta sen
suurempaa asiaa tekemästä. Mutta epäilevällä kannalla Ruotsalaiseen
nähden pysyi muista syistä edelleen vielä Lagus [Kert. (1896) Juho
Raudaskoski ja Kaisa Liisa Oja; Akiander VI, 215.]. Näyttää melkein
kuin olisi hän tahallaan karttanut häntä.
Kuten tiedämme, oli herännäisyys Kiuruvedeltä levinnyt Pyhäjärvelle.
Vuonna 1832 ja 1833 tapahtui viimemainitussa seurakunnassa suuria
herätyksiä. Pappina siellä oli _I. Lescelius_, joka alusta alkaen
osoitti myötätuntoisuutta heränneitä kohtaan. Ehkä vaikutti hänessä
tätä mieltä paitsi oma taipumus totuuteen myöskin Lagus, joka oli
hänen lankonsa ja jo näihin aikoihin joskus kävi hänen luonaan.
Mutta Pyhäjärven herännäisyyden syntyä ja sen nopeaa kasvamista
vaikuttamassa oli etenkin Kiuruveden läheisyys ja Paavo Ruotsalaisen
matkustukset näillä tienoin [Törnudd, Matrikel; kert. rouva L,
Veiseli, Lesceliuksen tytär; Akiander VI, 215.].
Väsymättä ja maailmaa pelkäämättä tekivät Lagus ja Malmberg työtä
seurakunnissaan. Jota useampi heiltä tuli kysymään elämän tietä,
sitä suuremmalla alttiudella vain he opettivat, kehottivat,
varoittivat ja neuvoivat noita Herran kutsumia. Seurat tulivat yhä
elävämmiksi, niissä kävijäin luku kasvamistaan kasvoi. Seurakirjoina
käyttivät Lagus ja Malmberg Björkqvistin ja Vegeliuksen postilloja,
joista lukivat kappaleen, puhuen sitten luetun johdosta. Oivaltaen
kuulijakuntansa tarpeen, puhuivat he seuroissa uskonelämän
salaisuudesta, kristityn kiusauksista ja taisteluista ja siitä
Herrasta, joka on heikoissa väkevä; kirkossa sitävastoin pukeutui
heidän puheensa varsinkin näinä alkuaikoina herätyssaarnan muotoon,
jos kohta senkin ytimenä oli Jumalan armo Kristuksessa [Kert.
(1896) Kaisa Liisa Oja, Juho Raudaskoski y.m. vanhat heränneet.].
Talosta taloon, kylästä toiseen levisi Herran tuli näissä
seurakunnissa. Savon herännäisyyteen yhä likemmin liittyneinä,
vakaantuivat ja ryhmittyivät Kalajoen jokilaakson heränneet tuoksi
sankaksi etuvartijajoukoksi, joka oli kutsuttu kestämään maailman
herännäisyyttä vastaan tekemän kovimman rynnäkön.


XX.
Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla. Eräs Elias
Lönnrotin arvostelu heränneistä.

Kajaanin kirkkoraadin pöytäkirjoista näkyy, että näillä tienoin
vielä 19 vuosisadan alussa tavallista ankarammin valvottiin ja
rangaistiin jokaista, joka, voimatta esiintuoda laillista syytä, ei
ollut kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Selityksen siihen, miksi
tuo valvonta juuri täällä oli niin tarkkaa, antaa tämän seudun
historia. Taisteluista ja kärsimyksistä kertovat tuon vanhan linnan
rauniot kuohuvan Ämmäkosken niskassa, työstä ja vaivoista pienet
viljelykset suurten korpien siimeksessä. Ammoisista ajoista oppivat
näiden seutujen asukkaat etsimään turvaa ylhäältä, kun ihmisvoima
ja ihmisapu nähtiin niin perin voimattomiksi. Ja niin täällä isien
taistelua taisteltiin ei vain "auroin, miekoin, miettehin", vaan
rukouksellakin ja avuksihuutamisella. Miten syrjäinen Kajaanin seutu
onkin ja miten harvaan asuttua, on se historiallista seutua. Ei ole
sattumusta vain, että Lönnrot löysi Kalevalan runot juuri näiltä
mailta ja niiden lähitienoilta, eikä sattumusta ettei se armon tuuli,
joka 19 vuosisadan alussa kulki yli Suomen, kuuroille korville täällä
Jumalan etsimisen aikaa ilmoittanut. Samoinkuin henkisellä, on
hengelliselläkin elämällä edellytyksensä kansan luonteessa ja siinä
kasvatuksessa, jonka alaisena tämä vuosisatojen kuluessa on ollut.
Tästä johtuva omituisuus painaa myöskin leimansa näiden seutujen
uskonnollisiin vaiheisiin, joita nyt lähdemme silmäilemään.
Jo 19 vuosisadan alussa näkyy _Kiannalla_ (nyk. _Suomussalmi_)
harrasta uskonnollista elämää alkaneen ilmaantua kansassa.
Pappina siellä oli siihen aikaan _Kaarlo Saksa_ (k. 1821).
Tavallista innokkaammin antausi hän Herran työhön, vaan pieneksi
supistui kuitenkin hänen vaikutuksensa, sillä jo vuodesta 1792
oli hän mielenhäiriössä eikä voinut hoitaa virkaansa. Tämä tieto
tuntuu antavan aihetta siihen otaksumiseen, että se epäraitis,
hurmahenkisyyteen taipuisa henki, joka pian ilmaantui Suomussalmen
ensimmäisissä heränneissä, oli saanut alkunsa hänestä. Huomattava
on sitäpaitsi, että Saksan jälkeinen, hänen samanniminen poikansa,
joka isän loppuaikoina hoiti hänen virkaansa ja hänen kuolemansa
jälkeen tuli Suomussalmen kappalaiseksi (1822), oli perinyt isänsä
taudin, jonka vaikutuksesta hänkin virkatoimissaan monesti esiintyi
hyvin kummallisesti. Tämä _Kaarlo Saksa_ nuorempi (synt. 1796) oli
lahjakas mies ja innostunut saarnaaja. Hänen vaikutuksensa kansaan
oli suuri. Kun hän oli päättänyt jumalanpalveluksen, tunkeutuivat
ihmiset joukottain sakastiin kuullaksensa enemmän. Nälkäistä oli
kansa ja pappi altis ruokkimaan. Näin ollen on luonnollista, että
Suomussalmella syntynyt liike leviämistään levisi. Varsinkin vuodesta
1828 alkoi se herättää huomiota [L, J. Niskanen, Muistokirja; Tolpo,
Matrikel.]. Siinä kehittynyt uskonnollinen katsantotapa liikkuu
herännäisyyden opin pohjalla, jos kohta siinä ilmaantui myöskin tuota
haaveilevaa henkeä, joka ylimalkaan on vierasta tälle suunnalle.
Siinäkin kohden olivat nämä Suomussalmen ensimmäiset heränneet
muiden sen nimisten kaltaisia, että he käyttivät körttipukua. --
Oltuaan mielisairauden tähden vapaana virastaan v. 1825-1827, josta
taudista kuitenkin hänen äitinsä lausui: "Niin heräsi poika, kuin
isäkin", suoritti Saksa pastoraalitutkinnon viimemainittuna vuonna,
sai varapastorin arvonimen 1837 ja pääsi Hyrynsalmen kirkkoherraksi
v. 1847. Hän kuoli äkkiä v. 1849 [Strandberg, Herdaminne; Tolpo,
Matrikel; Törnudd, Matrikel; kertonut (1896) Anna Pikkarainen
(Kajaani); Hyrynsalmen kirkonkirja.].
Suomussalmelta levisi liike _Hyrynsalmelle_ ja sieltä
_Ristijärvelle_. Sen ensimmäiseksi huomatuksi johtajaksi kohosi noin
1827 talollinen _Matti Mikkonen_ viimemainitusta seurakunnasta. Jo
pari vuotta aikuisemmin oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaisen ja L.
J. Niskasen kanssa [Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille
13/9 35.]. Heidän neuvojaan hän ei kuitenkaan näy voineen hyväksensä
käyttää, koska hän kotiseutunsa heränneitten johtajana alusta alkaen
suunnitteli opetuksensa harhaan. Seuroissa, joita hän piti lauvantai- ja
sunnuntai-iltoina ja jotka monesti jatkuivat aamuun asti, vallitsi
kiihottunut mieliala. Ihmiset kaatuivat lattialle, joutuivat
horrostilaan ja puhuivat kielillä, milloin käsittämättömiä sanoja,
milloin selvää puhetta. Vilpittömätkin joutuivat monesti kokonaan
tunteittensa valtaan, vaikka he tiesivät, ettei se hurmautunut ilo,
jota lie tuossa tilassa tunsivat, ollut iloa Herrassa. "Ei se ollut
autuutta" todisti sittemmin eräs nainen, joka monesti oli käynyt
Mikkosen seuroissa, "mutta täytyi siihen antautua, en tiedä miksi".
Myöntää täytyy kuitenkin, että Mikkonen vaikutti paljon hyvääkin.
Hän herätti kansaa suruttomuudesta ja tylsyydestä, sai aikaan
lukuhalua ja uskonnollista harrastusta, vieläpä herätystäkin tämän
sanan raamatullisessa merkityksessä, jos kohta hän ei pystynytkään
kuulijoitaan pitemmälle johtamaan. Elämässään oli hän nuhteeton,
ei vastustanut papistoa, vaan suosi kirkkoa ja kirkon järjestystä,
joka nähdään siitäkin, että hän 3 kertaa vuodessa kävi Herran
ehtoollisella [Ristijärven kirkonkirja.].
Mikkosen seuroihin kokoontui ihmisiä paitsi Ristijärveltä,
Suomussalmelta, Hyrynsalmelta, Paltamosta, vieläpä joskus
etäämmältäkin. Varsinkin Mieslahden kylässä sai hän aikaan suurta
levottomuutta. Liike ei voinut olla herättämättä asianomaisten
järjestysmiesten huomiota. Mikkonen vedettiin oikeuteen ja tuomittiin
suuriin sakkoihin luvattomien hartausseurojen pitämisestä ja
saarnaamisesta v. 1829. Varmaan oli hän kuullut Paavo Ruotsalaisen
y.m. savolaisten käynnistä Pietarissa, koska hänkin päätti sinne
lähteä "keisarin piispan" [Pietarin lutherilaisten seurakuntien
piispa.] välityksellä saadakseen sakkonsa anteeksi. Tällä matkalla
viipyi Mikkonen viisi vuotta [Ristijärven kirkonkirja.]. Pietarissa
ollessaan joutui hän ensin suureen kurjuuteen, niin että hänen
täytyi turvautua kerjuuseenkin. Rahat sakkonsa maksamiseen lienee
hän kuitenkin siellä saanut. Pietarissa oppi hän kirjoja sitomaan,
siten elättäen itseään. Niukkaa oli kuitenkin hänen toimeentulonsa
tuossa vieraassa maailmankaupungissa. Tuntematonta on, miksi hän näin
ollen viipyi siellä niin kauan. Ehkä tutustui hän N. K. Malmbergin
saarnan herättämien suomalaisten kanssa, koska tiedetään, että hän
Pietarissakin esiintyi hartauspuhujana. Että hän siellä ollessaan
muisti ystäviään kotiseudulla, näkyy eräästä kirjeestä, jonka hän
heille lähetti. Hän kehottaa heitä siinä pysymään lujina uskossa
maailman ja antikristuksen vainoja vastaan ja yksin Kristukseen
luottamaan.
Kun Mikkonen v. 1834 palasi kotiseudulleen, olivat olot siellä paljon
muuttuneet. Ei riittänyt hänen marttyyrikunniansakaan enään tukemaan
hänen entistä mainettaan. Voimallisemmat henget olivat saaneet
hurmahenkisyyden asettumaan ja vetäneet kansan huomion puoleensa. Hän
pysyi kuitenkin heränneitten ystävänä ja palveli heitä opettamalla
heidän lapsiaan kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Tällä työllä
hän vaikutti ehkä enemmän hyvää kuin ennen herätyssaarnaajana.
Tämän ohessa työskenteli hän myöskin kirjansitojana. [Kertonut
Anna Pikkarainen ja past. F. F. Lönnrot; Helsingfors Morgonblad
1835 n:o 50.] Hän kuoli Ristijärvellä naimatonna 1849 [Ristijärven
kirkonkirja.].
Siihen aikaan, jolloin kadotuksen pelko ja huoli sielun pelastuksesta
entistä huomattavammalla tavalla ensin alkoi näkyä näiden seutujen
asukkaissa, heräsi siellä muiden kera synnin unesta eräs nuori mies
nimeltä _Pekka Janson_. Nimi on niillä tienoin yleisesti kunnioitettu
ja miehen elämäntyö sitä laatua, että hän ansaitsee tulla yleisemmin
tunnetuksi.
_Pekka Janson_ syntyi Paltamossa maaliskuun 11 p:nä 1803 [Sotkamon
kirkonkirja.]. Isä oli talonpoika nimeltä Kärkkäinen. Pekka
opetteli ensin räätälintyötä kotiseudullaan ja lähti noin 17 vuoden
vanhana Ouluun ammatissaan kehittyäkseen. "Kun häntä haukuttiin
Kärkkä-puuksi", otti hän siellä ruotsalaisen nimensä, jonka
alkuperäinen muoto oli Jeansson. Kolmen vuoden kuluttua palasi
hän kotiseudulleen, asettuen asumaan huonemiehenä Sutelan taloon
Paltamon kirkonkylässä. Täällä harjoitti hän räätälinammattia sekä
esiintyi pelimannina pidoissa. Eräänä päivänä kertoi eräs Jansonin
seuratoveri unessa nähneensä itsensä kylpemässä. Hän oli alakuloinen,
arvellen että "sauna-unet eivät merkitse hyvää". Mies sairastui
äkkiä ja kuoli. Janson tuli levottomaksi, ja kun hän heti tämän
jälkeen näki samanlaisen unen itsestään, painui pelko mieleen. Ääneen
valittaen olleensa "kellokkaana helvettiin menijöille", luopui hän
heti viulustaan, rupesi ahkerasti kirkossa käymään ja hengellisiä
kirjoja lukemaan. Herätystuskista ja synninsurun ahdingosta veti Pyhä
Henki hänen voimallisesti Kristuksen tykö, niin ettei hän epäuskoon
joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Kuten kaikki syvälliset
luonteet, jotka Herran hoidettaviksi antautuvat ja pysyvät hänen
käsialanaan, oppi hän syntisenä armoa armosta vastaanottamaan. Jota
suuremmaksi hän Jumalan valkeudessa näki syntinsä ja turmeluksensa,
sitä kalliimmaksi tuli hänelle Kristus. Ja jota likempään yhteyteen
hän pääsi ristin Herran kanssa, sitä aremmaksi kävi hänen omatuntonsa
synnille ja Pyhän Hengen nuhteille. Täten kehittyi hän nöyräksi
kristityksi ja puhtaan evankeliumin julistajaksi. Uskollisesti pysyi
hän oppilaana Herran koulussa elämänsä loppuun asti.
Jansonin kääntyminen tapahtui v. 1825 tahi 1826. Viimemainittuna
vuonna on hän omistamaansa "Halullisten sieluin laulukirjan"
kanteen kirjoittanut: "En minä epäile, vaikka maailma minua soimaa.
Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä vahvistakoon minua".
Alusta alkaen Herra koetteli hänen uskoaan. Ihmiset pilkkasivat häntä
ja omat vanhemmatkin arvelivat, nähdessään tuon ennen niin iloisen
poikansa alakuloisena istuvan kirjojen ääressä: "No, nyt ei tule
työstä mitään". Näitä kärsimyksiä lisäämään liittyivät leipähuolet.
Hän oli näet mennyt naimisiin, eivätkä pienet tulonsa räätälinä
riittäneet perhettä elättämään. Hän päätti sentähden turvautua
maanhoitoon. Mieslahden Saukkovaaralta löysi hän hyvän talonpaikan
autiosta korvesta. Siihen rakensi hän tuvan, jonka ympäri vähitellen
pieniä viljelyksiä syntyi. Paikan nimeksi pantiin _Sorjola_. Muutto
tapahtui v. 1828.
Jansonin vielä Paltamon kirkonkylässä asuessa, kävi kirkkomatkoillaan
hänen luonaan silloin tällöin muutamia arkatuntoisia ihmisiä
Mieslahdelta ja Melalahdelta neuvottelemassa hengellisissä asioissa.
Tämä osoittaa, että hän jo siihen aikaan alkoi herättää huomiota.
Varsinaisen maineensa perusti hän kuitenkin vasta Mieslahdella
asuessaan. Tämä kyläkunta pysyi kyllä edelleenkin verraten
kylmänä, mutta Melalahdella jo ennen syntynyt liike virkistyi
hänen hoitamanaan hyvin elävähenkiseksi. Eikä rajoittunut Jansonin
vaikutus siihen. Ennenpitkää alkoivat Ristijärveläiset käyttää häntä
neuvonantajanaan, ja hänen köyhässä uutistalossaan nähtiin heränneitä
Hyrynsalmelta asti. Varsinkin Mikkosen tuomitsemisen jälkeen,
jolloin hämmästys ja uupuminen valtasi monen mielen, oli valistuneen