Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 05

ja syntyi 1745. Lapsuudesta asti taipui hänen mielensä elävään
ja vakavaan kristillisyyteen, jota varsinkin hänen isänsä yhtä
huolellisesti kuin hellästi koetti häneen istuttaa. Jos Abraham
Achreniuksen luonne elämän taisteluissa ja myrskyissä monesti
yltyi kiivauteen ja taipumattomaan itsepäisyyteen, niinkuin hänen
tunnettu riitansa Turun tuomiokapitulin kanssa selvään osottaa,
kehittyi sitävastoin hänen poikansa hiljaiseksi, kristityn salaista
sisällistä elämää eläväksi sielunpaimeneksi. Saatuaan alkeisopetusta
isältään, tuli Antti Achrenius ylioppilaaksi 1758. Kahdeksan vuotta
harjoitettuaan opintoja yliopistossa, vihittiin hän maisteriksi
(1766) sekä papiksi v. 1769. Viimemainittuna vuonna määrättiin hän
isänsä apulaiseksi Nousiaisiin ja tämän rakkaan kotiseurakuntansa
kirkkoherraksi v. 1778. Että hän oli esimiestensä suosiossa näkyy
siitä, että hän v. 1793 määrättiin lääninrovastiksi, josta toimesta
hän kuitenkin sairautensa tähden luopui (1806). Antti Achrenius kuoli
v. 1810.
Isänsä tavoin piti Achrenius hellää huolta seurakuntansa heränneistä.
Nämä kokoontuivat pappilaan sunnuntaina hartausseuroihin, jota paitsi
lähellä asuvat ystävät saapuivat hänen luokseen joka ilta yhteistä
rukousta pitämään. Ajasta ilmoitettiin kellonsoitolla. Tähän häntä
ei vaatinut yksinomaan velvollisuudentunto, vaan oma sisällinen
tarve. Achreniuksen luonteen huomattavimpia piirteitä oli näet
suruvoittoisuus, joka etenkin kiusausten ja sisällisten taistelujen
aikoina helposti kasvoi painostavaksi raskasmielisyydeksi. Sitä
lisäämässä oli sairaloisuus, joka monesti tuotti hänelle kovia
ruumiillisia tuskia. Ne hän kuitenkin nöyrästi kärsi, pitäen niitä
Jumalan erinomaisen armon ja rakkauden todistuksena. Ystäviensä
seurassa virkistyi hänen toivonsa uudelleen, kun hän heidän kanssaan
sai puhua ristin Herrasta ja hänen tiestään. Harvinaisella taidolla
osasi hän itse murheellisia lohduttaa. Nöyrtyminen Jumalan väkevän
käden alle, Herraa odottaminen pimeimpinäkin aikoina, "kunnes päivä
jälleen valkenee ja kointähti koittaa sydämmessä", kaiken kurjuuden
ja pelvon uhalla armonistuimelle käyminen -- siinä hänen kiusatuille
sieluille antamansa neuvojen pääpiirteet. Jos hän ei Hedbergin
lausunnon mukaan [Allmän evangelisk tidning 1846, 15 5.] sanonutkaan
heille: "Syntisi annetaan sinulle anteeksi", vaan jätti sen Jumalan
sanottavaksi, niin ei johtunut tämä menettelytapa lainalaisesta
tilasta, jossa elävä usko Kristukseen ei saa sijaa sydämmessä,
vaan tuosta terveellisestä Herran pelvon hengestä, josta pietismi
tunnetaan.
Achreniuksen elämä oli pyhitetyn kristityn elämää. Sitä hän itseltään
ja muilta uskon hedelmänä vaati. Mutta ei hän siitä kerskannut. Hänen
suruvoittoisuutensa johtui päinvastoin juuri siitä, ettei tämä elämä
ollut semmoista, kuin pyhä Jumala vaatii.
Achrenius oli perinyt isänsä taipumuksen runollisuuteen. Epäilemättä
[Katso K. Ranckenin kirje Tengströmille, Akiander V, 351.] on
hän huomattavassa määrässä ottanut osaa Ignatiuksen toimittaman
"Halullisten sieluin hengelliset laulut" nimisen virsikokoelman
sepittämiseen. Muitakin virsiä on hän kirjoittanut, vaan isänsä
vertaiseksi hän ei tällä alalla päässyt kehittymään.
Seurustelu heränneitten pappien kanssa oli juhlahetkiä
Achreniukselle. Björkqvist, Rancken ja Ignatius olivat hänen
ystäviään. Mutta paitsi näihin johtaviin henkilöihin liittyi hän
ystävyydellä etenkin kahteen samanmieliseen tuttavaan, joiden nimet
ansaitsevat sijan herännäisyyden historiassa, miten vähän tietoja
heistä onkin jälkimaailmalle säilynyt. Nämä miehet olivat Loimaan
kappalainen _Juhana Ahlstedt_ ja Yläneen kappalainen _Gabriel
Grönelius_. Edellisen elämänvaiheista tiedetään, että hän syntyi
Piikkiössä v. 1741, nimitettiin pitäjänapulaiseksi Loimaalle 1771,
kappalaiseksi samaan seurakuntaan 1785 sekä kuoli 1804. Grönelius,
joka oli häntä 14 vuotta nuorempi, tuli ylioppilaaksi 1774, väitteli
pro exercitio 1777 ja vihittiin papiksi 1779. Oltuaan ylimääräisenä
pappina 9 vuotta, määrättiin hän 1784 Orihpään ja 1796 Yläneen
kappalaiseksi. Että häntä pidettiin etevänä pappina, näkyy siitä,
että hän valittiin saarnaajaksi 1791 vuoden kirkolliskokouksessa,
joka kunnia siihen aikaan harvoin lie tullut kappalaisten osaksi.
Gröneliuksen muisto elää vieläkin Lounais-Suomen heränneitten
keskuudessa, vaikka hän kuoli jo v. 1823. Hän oli tunnetun
Matti Paavolan (josta myöhemmin) likeinen ystävä [Tiedot Antti
Achreniuksesta, Ahlstedtista ja Gröneliuksesta olen koonnut
seuraavista lähteistä: Tolpo, Matrikel lisäyksineen; Strandberg,
Åbo stifts herdaminne; B. J. Ignatius, Kristillinen saarna And.
Achreniuksen hautaamisen johdosta; Akiander V, 261-263; Ludv.
Vennerström, Fr, Gabr. Hedberg, hans lif o. verksamhet, 34.].
* * * * *
Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Lounais-Suomen pappien työhön 19
vuosisadan tienraivaajina, tulee meidän vielä mainita yhdestä heidän
kokoamastansa ja tälle liikkeelle jättämästään kalliista perinnöstä,
jonka käytännöllistä merkitystä herännäisyyden vaiheissa tuskin voi
liika suureksi arvata. V. 1790 ilmestyi Turussa painosta _"Siionin
Virret"_ niminen virsikokoelma, jonka Taivassalon kirkkoherra
_Elias Lagus_ (k. 1819) käänsi ruotsista suomeksi. Luultavasti
ovat nämä virret ainakin suureksi osaksi muunnoksia ja mukaelmia
herrnhutilaisissa ja muissa senaikuisissa ulkomaalla syntyneissä
uskonnollisissa piireissä sepitetyistä virsistä. Mitä suomentajaan
tulee, on herrnhutismin vaikutus häneen muussakin suhteessa
silminnähtävä. "Siionin virret" ja ennen mainitut "Halullisten
sieluin hengelliset laulut", joihin virsikokoelmiin vasta palajamme,
levisivät nopeasti kaikkiin herännäisyyden koskettamiin seutuihin,
saaden kaikkialla osakseen heränneiden yksimielisen kannatuksen.


V.
Henrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika.

V. 1806 otettiin Kuopion trivialikoulun oppilaaksi muiden
luku-uralle pyrkivien nuorukaisten kera eräs talonpojanpoika nimeltä
_Heikki Kukkonen_. Hän oli syntynyt Ilomantsin pitäjän Sonkojan
kylässä elokuun 1 p:nä 1789 ja siis kouluun tullessaan jo 17
vuoden ikäinen. Isänsä, jolla oli sama nimi, ei vähävaraisuutensa
tähden aikonut poikaa pitkälle kouluttaa, vaan suostui kuitenkin
tämän lukutuumiin, koska hän piti kirjoitus- ja laskentotaitoa
tarpeellisena talollisellekin, joksi hän häntä aikoi. Mutta aivan
toiset tulevaisuudentoiveet nuorukaisella oli. Jo lapsena oli tämä
totuttanut itseään siihen ajatukseen, että hänestä tulisi pappi.
Korkealla kivellä tahi järvenrannalla seisoen, julisti hän jo siihen
aikaan mielikuvituksessaan Jumalan sanaa ihmisille. Mihinkään
suurempaan huoleen sielunsa tilasta Kukkonen ei kuitenkaan vielä
silloin ollut herännyt, jos kohta hän jo pienenä poikana äitinsä
kanssa kirkossa saarnaa kuullessaan ajatteli: "Rahvas toisin elää,
pappi toisin saarnaa". [P. Poutiainen, Henr. Renqvist Sortavalan
kappalaisena.] Aikansa lapsena piti hän papin virkaa jalona tehtävänä
ja halusi sentähden siihen päästä. Miten vaikea tämän toivon
toteuttaminen hänelle oli oleva ja kuinka paljon kärsimyksiä se
oli hänelle tuottava, sitä ei hän silloin aavistanut. Ilomantsin
kirkkoherran J. Molanderin poikien kera ylioppilas J. D. Schröderiltä
saatuaan opetusta pappilassa, oppi Kukkonen kirjoittamaan,
puolen katkismuksesta ulkoa ja vähän latinan kielioppia eli sen
tietomäärän, joka oli kouluun pääsemisen ehtona. Suuri se ei ollut,
mutta työtä senkin hankkiminen oli kysynyt, sillä hänen täytyi
oppia kaikki Ruotsin kielellä, joka alussa oli hänelle aivan
tuntematonta. Sitäpaitsi ei Kukkonen ollut mikään lahjakas poika.
Esteitä voittamaan auttoi häntä ikänsä, väsymätön ahkeruutensa sekä
harvinaisen sitkeä ja luja tahtonsa.
Toista vuotta oli Kukkonen harjoittanut opintoja Kuopion koulussa,
kun tämä oppilaitos sodan tähden suljettiin (1808). Hän oli silloin
toisella luokalla. Hänen ikänsä ja varattomuutensa, sodan kauhut,
isänmaan synkkä tulevaisuus -- kaikki näytti yhtyvän hävittämään
hänen lapsuutensa kauniinta unelmaa. Näin vaikeissa oloissa olisi
melkein jokainen jättänyt kaikki tuumat koulunkäynnin jatkamisesta
sikseen. Kukkonen ei sitä tehnyt. Hän päinvastoin rupesi miettimään,
miten hän sodan kautta syntyneen loman aikana voisi hankkia
itsellensä varoja lukujen jatkamiseksi. Ennenpitkää hän keksikin
keinon. Hankittuaan itselleen Sortavalasta maantuotteita ja muuta
kauppatavaraa, lähti hän näitä Pohjanmaalle kuljettamaan, käyden
Oulussa ja muilla rannikkoseuduilla. Nämä kauppamatkat tuottivat
hänelle melkoista voittoa, niin että hän sodan päättyessä omisti
1,000 taaleria puhdasta rahaa.
Kun Kuopion koulu sodan jälkeen jälleen avattiin, riensi Kukkonen
sinne lukujaan jatkamaan. Rahahuolet eivät enää häntä painaneet;
hänellähän nyt ainakin aluksi oli varoja toiveensa toteuttamiseksi.
Mutta raskaammat murheet alkoivat sensijaan häntä näiltä ajoilta
alkaen yhä enemmän rasittaa. Kauppamatkoillaan oli hän muutamien
muiden kirjojen kera kotiinsa hankkinut myöskin A. Dentin
_"Kääntymisen harjoitus"_ nimisen kirjan. Kerran Kuopiosta kotia
tultuaan, löysi hän tämän kirjan etehisen hyllyltä. Hän luki siitä
ensimmäisen lehden, meni äitinsä luo ja lausui: "Emme äitirukka tällä
keinoin koskaan pääse taivaaseen". Äiti vastasi: "Eihän sitä tiedä,
ennenkuin kuoltua, mihin tullaan". Tämän johdosta sanoi nuorukainen:
"Mene sitten kuoltua haparoimaan; johan pitää eläessään tietää mihin
joutuu" [P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena.
Tämän tiedon vakuuttivat Renqvistin v. 1896 Sortavalassa elävät
vanhimmat tuttavat oikeaksi.].
Kuopiossa tutustui Kukkonen kultaseppä _Jaakko Lundströmin_ ja
talonpoika _Pietari Väänäsen_ sekä muutamien muiden heränneiden
kanssa. Täällä hän niinikään joululoman aikana 1810 tapasi erään
samanmielisen Maaningasta kotosin olevan talonpojan nimeltä Aaron
Miettinen, joka oli matkalla Lustigin luo Nilsiään. Omantunnon
vaivoihin joutuneessa nuorukaisessa heräsi halu saada tavata tuota
kuuluisaa saarnaajaa, ja kun Miettinen tarjosi hänelle sijaa
reessään, päätti hän lähteä hänen mukanaan. Sattuneen huonon ilman
tähden jäi tämä aikomus kuitenkin sikseen. Sensijaan vei Miettinen
Kukkosen kotiinsa Maaninkaan, mihin Lustig toisena joulupäivänä
saapui seuroja pitämään. Täällä heräsivät entistä suurempaan voimaan
jo ennestään sielunsa tilasta levottoman nuorukaisen huolet. Kukkonen
alkoi tämän jälkeen yhä ahkerammin seurustella Kuopion heränneiden
kanssa. Mutta näiden tuttavuuksien tähden joutui hän opettajiensa
epäsuosioon; kumppanitkin alkoivat häntä pilkaten sortaa. Päivä
päivältä kävi hänen asemansa koulussa yhä vaikeammaksi, kunnes hän
epätoivon valtaamana päätti jättää lukutuumansa sikseen (1811).
Pääsyynä tähän päätökseen oli kuitenkin se, että Kukkonen, tultuaan
tuntemaan kykenemättömyytensä ja sydämmensä pahuuden, piti itseänsä
aivan kelvottomana muita neuvomaan autuuden tielle eikä siitä
syystä enää uskaltanut papiksi pyrkiä. Katumuksen kyyneleet olivat
sammuttaneet tuon hänen lapsuutensa ja nuoruutensa palavan toivon.
Mutta sitä tulta, jonka Jumalan henki näiden vaivojen alla oli
hänessä sytyttänyt, eivät ne voineet sammuttaa. Kotia tultuaan,
alkoi Kukkonen omaisilleen puhua elämän tiestä, tutkien tämän ohessa
ahkeraan niitä harvalukuisia kirjoja, joita hänellä oli. Tätä
tehdessään heräsi hänessä halu hankkimaan itselleen enemmän kirjoja,
ja koska hänellä vielä oli vähän varoja, päätti hän tuota tarkoitusta
varten lähteä Turkuun.
Ihmeellisesti ohjasi Jumala tämän murheenalaisen nuorukaisen
elämänvaiheita. Turkuun saavuttuaan, tutustui hän hurskaan
herrnhutilaismielisen kirjansitoja _Agreliuksen_ kanssa, joka pyysi
häntä luoksensa asumaan. Hänelle Kukkonen avasi sydämmensä ja
kertoi entiset vaiheensa. Agrelius lausui: "Väärin menettelee se
ihminen, joka ei kulje Jumalan hänelle osoittamaa tietä. Jos Jumala
tahtoo sinua välikappaleenaan käyttää, niin et tee oikein, jollet
seuraa hänen sinulle antamia viittauksia, jotka sinua kehottavat
neuvomaan lähimmäisiäsi totuuden tiellä. Vaan voidaksesi johdattaa
muita, tulee sinun ensin itse totuutta oppia; sinun pitää ahkeralla
lukemisella hankkia itsellesi tietoja". Linnansaarnaaja _J. Lönnmark_
rupesi nyt ohjaamaan Kukkosen lukuja. Agreliuksen kehotuksesta otti
viimemainittu samaan aikaan nimen _Renqvist_ (= puhdas oksa).
Uudelleen syttyi nuorukaisen toivo, ja ahkeraan hän luki sitä
toteuttaakseen. Mutta ennen kärsityt vaivat ja sieluntaistelut,
tuo äkkiarvaamaton käänne hänen elämässään ja uudistuvat, entistä
kovemmat omantunnon nuhteet murtivat hänen voimansa. Tuntuu kuin
olisi sielunvihollinen saanut luvan äärimmäisiin asti kiusata
häntä, asettamalla vain uusia lain vaatimuksia ja uhkauksia häneltä
loristusta salaamaan. Renqvist alkoi käydä yhä synkkämielisemmäksi,
kunnes hän joutui mielenhäiriöön. Tässä tilassa hautoen kaikenlaisia
kummallisia ajatuksia, heittäytyi hän tuskissaan eräänä syyspäivänä
1811 Auran sillalta jokeen, josta hän kuitenkin vahingoittumattomana
saatiin ylös. Joulun aikana lähetettiin hän kotia. Niin pimitetty oli
hänen järkensä, ettei hän enää vanhempiaankaan tuntenut. Kevätpuoleen
tointui Renqvist kuitenkin niihin määrin taudistaan, että hän saattoi
lähteä Turkuun terveyttään hoitamaan. Sieltä palasi hän täysin
terveenä kotia, missä hän oleskeli vuoden ajan, nauttien tarpeellista
lepoa.
Kesällä 1813 matkusti Renqvist virkistynein voimin Turkuun. Se
Jumala, joka häntä kärsimisen kovassa koulussa oli koetellut,
antoi hänen nyt nauttia onnellisempaa aikaa. Ennenkuin hän ryhtyi
keskeytettyjä lukujaan jatkamaan, sai hän, luultavasti Agreliuksen
toimesta, tilaisuutta matkustamaan Tukholmaan. Tämä matka oli
hänelle hyvin virkistävä, laajensi hänen näköpiiriään ja antoi
hänelle uutta intoa ryhtymään Herran viinimäen työhön. Tukholmassa
tutustui Renqvist siellä löytyvien herrnhutien kanssa, käyden usein
"veljeskunnan" kirkossa.
Hyvin tärkeä Renqvistin kehitykselle oli hänen oleskelunsa Turussa.
Täällä hoidettiin häntä hellyydellä ja hienotuntoisuudella, täällä
sulattivat herrnhutilaismielisten ystäväinsä puheet Jumalan
rakkaudesta Kristuksessa hänen lain kovien iskujen särkemän
sydämmensä, täällä sai hän seurustella sivistyneiden ihmisten
kanssa, täällä harjaantui hänen silmänsä seuraamaan Jumalan
valtakunnan ilmiöitä kaukanakin olevilla seuduilla. Jo v. 1811
tutustui Renqvist Agreliuksen kodissa Taivassalon kirkkoherran _Elias
Laguksen_ ja Orihveden kirkkoherran _Juhana Utterin_ kanssa, jotka
olivat herrnhutilaismielisiä, ja v. 1814 kävi hän Ranckenin luona
Perniössä. Täten perehtyen erisuuntaisten miesten uskonnolliseen
kantaan, vapautui Renqvist ainakin jossain määrin siitä ykspuolisesta
katsantotavasta, johon eksymään hänen luontainen taipumuksensa
itsepintaisuuteen ja ahdasmielisyyteen oli niin taipuva. Sitäpaitsi
tutustui hän noiden johtavien miesten kautta monen kristillismielisen
henkilön kanssa, joilta hän sai aineellistakin apua.
Vuosina 1815 ja 1816 kävi Renqvist ystäviään Tukholmassa tapaamassa.
Näistä on huomattavin ennen mainittu Vaetterdahl. Tämän ehdotuksesta
otettiin Renqvist Tukholman evankelisen seuran jäseneksi ja hänelle
uskottiin seuran kirjojen myyminen Suomessa. Tähän toimeen hän kotia
palattuansa heti ryhtyikin, työskennellen sen ohessa ahkerasti seuran
kirjojen suomentajana. Ettei Renqvist näin asian ollen voinut hankkia
itselleen perusteellisia tietoja, on selvä. Sitäpaitsi olivat hänen
alkutietonsa monesta syystä hajanaiset ja puutteelliset. Hän pääsi
kuitenkin ylioppilaaksi v. 1816, ollen silloin jo 27 vuoden ikäinen.
Renqvistin ylioppilasaika on kokonaan suunnattu Jumalan valtakuntaa
tarkoittaviin toimiin, perustaen hänessä tuota väsymätöntä intoa
tämän valtakunnan palveluksessa, josta koko hänen elämänsä sitten on
todistuksena. Keväällä v. 1816 (Renqvist oli silloin jo ylioppilas)
kirjoitti Vaetterdahl hänelle Tukholmasta: "Ilahuttavaa on nähdä
työtäsi Jesuksen valtakunnan levittämiseksi. Herra on totisesti
sitä siunaava. Hän auttakoon sinua, että saisit kaikki myydyksi,
jotta ei kirjan (eräs käännös) kustantaminen tuottaisi sinulle
tappiota. Vaikeaa on käsittää, miten ehdit niin paljon kääntää, lukea
korehtuuria ja suorittaa kaikki asiat, jotka tämmöiseen toimeen
kuuluvat, sekä tuon ohessa hoitaa lukujasi". -- Mutta Renqvist
ehti sekä kirjatoimensa suorittaa että lukea. Jo keväällä v. 1817
vihittiin hän papiksi ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Liperiin
[Akiander VII, 55-60, 92.].
Nämä ovat Henrik Renqvistin nuoruudenajan huomattavimmat tapahtumat.
Ne kertovat työstä ja taisteluista, eivät levosta ja rauhasta. Paljon
murhetta ja surua ne toivat mukanaan, lohdutusta ja iloa vähän.
Elämän korutonta, ankaraa todellisuutta on niissä runsaassa määrässä,
tuota keväistä runollisuutta, josta nuoruudenaika monesti on niin
rikasta, niukasti, tuskin ensinkään. Mutta Jumalan ihmeellinen
johdatus on niissä kaikissa nähtävänä, ja siihen kätkeytyy paljon
armoa.


VI.
Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa
1815-1820.

Lapsuutensa ensimmäisestä kodista oli Paavo Ruotsalainen v. 1787
vanhempansa kera siirtynyt asumaan Sutelan kylään, joka, kun Iisalmen
kirkkoherrakunta v. 1820 jaettiin, liitettiin Nilsiän pitäjään. Tässä
kylässä osti isä Sutelanvaaran talon, missä Paavo asui vanhempansa
luona, kunnes hän v. 1801 meni naimisiin _Briitta Ollikaisen_ kanssa,
jolloin hän isältään sai osan Huhta-aho nimistä tilaa samassa kylässä
Vuorisen järven rannalla [Kertonut (1896) Paavo Ruotsalaisen tytär
Liisa Markkanen, synt. 1813, y.m.].
Kärsimisten kovassa koulussa Herra edelleen Paavoa kasvatti. Vaimonsa
oli kiivasluontoinen eikä taipuvainen auttamaan miestään nöyrästi
kantamaan sitä taakkaa, joka heidän osakseen oli määrätty. Raskaat
olivat perheen huolet etenkin toimeentulon puolesta. Monesti vei
halla kaiken viljan, jättämättä senkään verran, että petäjäleipä
olisi pysynyt koossa ilman vanteita. Mutta läpi päästiin kuitenkin
aina, vaikka taistelu usein oli ylenmäärin kovaa. Yksin Herra
tietää, mitä Paavon näinä vuosina täytyi kokea. Hänen tapanaan
ei ollut siitä valittaen kertoa. Hän "unohti mitä takana oli,
kokottaen niiden puoleen, jotka edessä ovat". Jos hän vanhoilla
päivillään joskus menneistä kovista ajoista puhui, koski hän niihin
ainoastaan kertoaksensa, miten Jumala oli häntä auttanut. Niinpä
muisteli hän esim. kuinka hän Huhta-aholla asuessaan, turhaan
eräältä varakkaalta naapurilta apua pyydettyään, eräänä kauniina
kevätaamuna lähti "oravalta lainaa ottamaan". Monesti ennen oli
hän tuossa tarkoituksessa metsässä käynyt, vaan niin juhlallisella
huminalla eivät petäjät vielä koskaan olleet Jumalan suuruutta ja
hyvyyttä ylistäneet. Paavolta unohtui nälkä, huolet poistuivat hänen
mielestään, hänkin tahtoi kiittää ja ylistää, "kun noin paljon ruokaa
metsässä vielä oli". Ja raikkaana kaikui hänen huuliltaan virsi "O
Herra, ilo suuri". Paluumatkalla koki hän rysäänsä: se oli täynnä
kaloja, ja kun hän saapui kotia, kertoi vaimonsa, että se rikas
naapuri, joka äsken vielä, kun Paavo häneltä apua pyysi, tylysti
oli häntä kohdellut, oli lähettänyt heille säkillisen viljaa [K.
Saarelaisen ja K. A. Malmbergin muistiinpanot sekä viimemainitun
suullinen kertomus v. 1896. Akianderin kertomus VI, 9 ei täysin
oikea.].
Tällä tavoin kasvoi Paavo uskonelämää käsittämään. Tärkeää tuo
hänelle oli, sillä Herra oli valinnut hänen monia neuvomaan autuuden
tiellä. Ja ahkeraan hän jo tähän aikaan tätä tehtävää toimitti.
Joukottain heräsi Nilsiässä ihmisiä synnin unesta, ja yhä useampi
näistä kysyi Paavolta neuvoa sielunsa asiassa. Eikä kieltäytynyt
hän heitä opettamasta ja heidän etsivää uskoansa tukemasta. Sutelan
kylässä asui siihen aikaan myöskin Lustig. Tämä kyllä koetti
vetää Nilsiänkin heränneet puolellensa, vaan tuo ei onnistunut.
Vähenemistään väheni luottamus häneen hänen kotikylässään ja sen
läheisyydessä, ja samoihin määrin kasvoi Paavon maine. Sitävastoin
näkyy Lustig vielä muutamia vuosia nauttineen suurta kannatusta
Kuopiossa ja Maaningalla sekä Iisalmen puolella. Mutta että Paavokin
jo siihen aikaan oli tunnettu kotiseutunsa ulkopuolella, siitä
todistaa seuraava tapahtuma.
Jo siihen aikaan kuin Paavo muutti Huhta-aholle, oli herätyksiä
alkanut tapahtua _Rautavaaran_ kappelissa. Hyvin luultavaa on,
että nämä saivat alkunsa Iisalmelta ja Nilsiästä, jos kohta
Pohjois-Karjalan vanhimmat heränneet jyrkästi ja yksimielisesti
väittivätkin Jumalan erityisen ilmoituksen ensin sytyttäneen
tuon tulen. Kertomus siitä eksyy heti alusta sadun sumuihin,
vaan ansaitsee huomiota, koska se kuvaa sikäläisten heränneitten
uskonnollista katsantotapaa. Se kuuluu: Eräänä helluntaiaamuna (noin
v. 1802) lähti talollinen _Paavo Kuosmanen_ kalaan Rautavaaran
_Keyrityn_ järvelle. Rannalla veistettyään itselleen melan, kävi hän
vielä kodissaan, lähellä olevassa Keyrityn kylässä, aikoen myöhemmin
lähteä järvelle. Puolipäivän aikana palatessaan pyydyksiänsä
katsomaan, näki hän rannalla "erityisesti vaatetetun" miehen, joka
hänelle alkoi saarnata. Kädessään oli miehellä melan tekemisestä
lähteneet lastut, jotka hän tarjosi Kuosmaselle. Kun tämä tarttui
niihin, syttyivät ne palamaan, polttaen häneltä käden pilalle. Tämä
"enkeli" käski Kuosmasta tekemään parannusta sekä siitä muille
saarnaamaan.
Oli miten olikaan: näistä ajoista sai Rautavaaran herätys alkunsa.
Kuosmanen alkoi seurakuntalaisilleen puhua elämän tiestä, ja
hänen johtamiinsa hartausseuroihin kokoontui vuosi vuodelta yhä
enemmän sanankuulijoita. Missä määrässä Kuosmanen itse on antanut
aihetta tuohon hänen heräämisestään sepitettyyn kertomukseen, sitä
ei tiedetä, mutta silminnähtävästi oli hänen kääntymisensä yhtä
todellista, kuin se ylimalkaan oli mielikuvituksen eksytyksistä
vapaata ja raitista. Tätä väitettä tukee paitsi miehen myöhempi
vaikutus herännäisyysliikkeen palveluksessa etenkin se seikka, että
hän jo heräyksensä alkuaikoina monesti kävi Paavo Ruotsalaiselta
neuvoa kysymässä sekä että hänen sanankuulijansakin usein kulkivat
viimemainitun seuroissa [Akiander VI, 183.]. Keyrityn kylän ja
Nilsiän välinen matka ei ollut kuin 3 peninkulman pituinen, niin että
Paavo helposti voipi seurata Rautavaaran heränneitten kehitystä.
Eikä olisi hän antaunut ystävyyteen heidän kanssaan, jos ihmisten
keksimät, henkielämälle vieraat tarinat olisivat olleet Kuosmasen ja
hänen ystävänsä uskonnollisen elämän vasituisena tuntomerkkinä.
Mutta vielä kaukaisemmissakin seuduissa tunnettiin Paavo Ruotsalainen
jo varhain. Niinpä hän v. 1816 [L. J. Niskasen muistokirja sekä eräs
A. Möykkysen Paavo Ruotsalaisen nimessä v. 1837 kirjoittama edellisen
mukainen käsikirjoitus.] matkusti _Pielisjärvelle_, missä Herran
valmistavan armon työtä oli alkanut näkyä. Sikäläisistä heränneistä
olivat huomattavimmat _Antti Pyykkö_ ja _Antti Timonen_, jotka muille
lukivat hartauskirjoista sekä puhuivat parannuksen tarpeellisuudesta
ja elämän tiestä. Suurempaa liikettä siellä ei kuitenkaan syntynyt,
ennenkuin Paavo, silminnähtävästi kutsuttuna, sinne saapui. Jos
Niskanen siellä tapahtuneista herätyksistä lausuukin: "Pielisjärven
pitäjässä ei ollut ainoatakaan ennen (Paavon sinne tuloa), joka
heräämisen kautta olisi tullut totuuden tuntoon kuin muutamia
suukristityitä", niin ei hän tällä lauseella tarkoita, ettei siellä
muuta ollut kuin suukristillisyyttä tämän sanan tavallisessa
merkityksessä. Sitä vain tuo ankaralta kuuluva arvostelu tarkoittaa,
ettei Jumalan armo Kristuksessa vielä ollut noille etsiville
kirkastunut. Ellei Pielisjärvellä syvempää tarvetta olisi löytynyt,
ei olisi Paavoa sinne tahdottu eikä olisi hän itsekään lähtenyt.
Tässäkin syrjäisessä perukassa tuntuivat jo sen hengen tuulahdukset,
joka siihen aikaan niin monessa paikassa isänmaassamme tahtoi vihkiä
ihmisten sydämmet Jumalan temppeliksi. Tuntuva olikin sentähden jo
tämän Paavon ensimmäisen käynnin vaikutus Pielisjärvellä. "Ilolla
ottivat he vastaan hänen puheensa elämän tien salaisuudesta", kertoo
Niskanen "ja Herra herätti siellä paljon kansaa voimallisella
käsivarrellaan, ja he olivat kiivaat ja palavat niin hyvin erittäin
oman sielunsa rakennukseksi kuin myös yhteisessä kanssakäymisessä".
Alkamassa on Pohjois-Karjalan suuri herätys, joka muodostaa niin
huomattavan osan herännäisyysliikkeen historiassa. Ennenkuin lähdemme
sen jatkuvia vaiheita ja Paavo Ruotsalaisen niiden kanssa yhteydessä
olevia matkoja silmäilemään, vaatii eräs tuon merkillisen miehen
elämänurassa sattunut omituinen mutka meitä hetkeksi kääntämään
lukijan huomion muualle.
Kuten ennen on mainittu, oli Paavon toimeentulo Huhta-ahon
hallanaralla tilalla kovin vaikeata. Etenkin näyttää talvi 1816-1817
olleen hänelle äärimmäisiin asti kovaa. Monet vihamiehensä --
niiden luku kasvoi samoihin määrin, kuin herätykset levisivät --
soimasivat häntä laiskaksi ja kevytmieliseksi, väittäen hänen
omaa kelvottomuuttaan hänen köyhyytensä syyksi. Paavo kyllä
tiesi parastansa koettaneensa, vaan ei tuommoinen panetteleminen
kuitenkaan ollut häneen koskematta. Ei puuttunut häneltä suomalaisen
sitkeyttä, ei ollut hän ylimalkaan altis ensimmäisen vastustuksen
kohdatessa yrityksestään luopumaan. Mutta hänen luonteessaan oli
toinenkin ominaisuus, joka ei suinkaan aina nöyrtynyt edellisen
hallittavaksi, vaan päinvastoin vaati häntä aivan äkkiarvaamatta
luopumaan entisistä tuumistaan ja heittäytymään aivan toisaalle.
Kauan esim. hiljaa ja nöyrästi kärsittyään jotakin vaivaa, saattoi
hän joskus yhtäkkiä tehdä väkirynnäkön, riistääksensä itsensä
silmänräpäyksessä siitä kerrassaan irti. Niiden kovien kärsimisten
ja iskujen alla, joita hän elämänsä aikana niin runsaassa määrin sai
kokea, saattoi hän joskus joutua hämilleen ja aivan neuvottomaksi,
kunnes hän kenenkään aavistamatta keksi uhkarohkean keinon, jolla
repi rikki siteensä. Ei ole helppo sanoa, mitä tuo oli. Maailma
nimitti sitä kevytmielisyydeksi, huikentelevaisuudeksi, ylpeydeksi,
y.m.s., eikä tätä arvostelua saata aivan perättömäksi väittää, miten
pintapuolinen se semmoisenaan sitten onkin. Paavon likeisimmät
ystävät huomasivat kyllä tuon hänen luonteensa piirteen, ja toiset
heistä ovat kertoneet tapahtumista, joissa se selvään tulee näkyviin,
mutta epämääräisesti ja ikäänkuin karttamalla ovat he siitä puhuneet.
Sen sopivin nimi on meistä tavaton hengen voima, joka, harvinaisen
rikkaan mielikuvituksen yllyttämänä, ei lannistunut toimettomaksi
lujimpienkaan esteiden edessä, vaan väkisinkin murtautui niiden läpi.
Kun siihen Jumalan armo pyhittäen liittyi, voitti Paavo kiusausten
kovimpinakin hetkinä noita suuria uskonvoittoja, joista hänen
elämänsä on niin rikasta; kun se omin neuvoin toimi, johtui siitä
monta tekoa, joista sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma täydellä
syyllä ovat häntä moittineet.
Vuonna 1815 alkoi Paavon kotiseuduilla liikkua huhu, että Puolassa
löytyisi paljon erinomaisen viljavaa maata tarjona suomalaisille
uutisasukkaille. Paavon mielikuvitus loi noista kertomuksista
vielä enemmän, vaikka niitä olivat levitelleet laukkuryssät ja
muut yhtä luotettavat henkilöt. Ystävänsä rukouksista ja pappein
varoituksista huolimatta möi hän talonsa ja muun siihen kuuluvan
omaisuutensa, lähtien matkalle perheineen ja muutamien tuttavien
kera talvella 1817. Paljon vaivoja kärsittyään saapui seurue
Viipuriin, mutta sikäläinen kuvernööri kieltäytyi heille passia
antamasta. Pian ymmärsi Paavo menetelleensä vasten Jumalan tahtoa.
Perheensä sairastuminen tuossa hänelle vento vieraassa seudussa,
siitä johtuva puute ja monet muut kärsimiset selvittivät hänelle
sitä mitä räikeimmällä tavalla. Nälkään nääntymäisillään palasi hän
perheineen syyspuolella kotia tuolta onnettomalta matkalta, jota hän
sittemmin aina häpesi, kieltäytyen siitä mitään kertomasta [Kertonut
Paavon tytär Liisa (1896). Hän oli silloin 4 vuoden ikäinen ja kuuli
myöhemmin äitinsä siitä puhuvan. Asessori K. A. Malmberg.].
Kotiseuduilleen päästyään, asettui Paavo asumaan ennenmainittuun
Aholansaaren taloon kuuluvaan _Markkala_ nimiseen saareen, missä
hän ystävien avulla rakensi itselleen torpan. Iso se ei ollut eikä
tiluksiltaan kehuttava, vaan hän tuli siellä kuitenkin toimeen 4
vuotta [Liisa Markkasen ja muiden paikkakunnalla elävien vanhojen
henkilöiden kertomusten mukaan (1896) Akianderin tietoihin
vertaamalla.]. Moni kiusattu kävi siellä häneltä neuvoa kysymässä,