Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 22

kristillismieliset ystävämme arvelette, että lehden suunnitelma olisi
muutettava, ja jos itse tahdotte ruveta sitä toimittamaan, luovumme
ilolla yrityksestä ja kiitämme Jumalaa, että hän siihen on valinnut
paremmat aseet". Syrjäisestä kotiseudustaan eivät Lagus ja Malmberg
voineet ottaa huolekseen yrityksen käytännöllistä puolta. Vedoten
Berghin varhemmin antamaan lupaukseen, pyysi Lagus häntä pitämään
huolta tähän kuuluvista asioista siinä tapauksessa, että hän ja
Malmberg tulisivat olemaan lehden toimittajina. Niinikään huomautti
hän siitä, että kaikki lehdessä julaistaviksi aiotut kirjoitukset
ensin lähetettäisiin hänelle [Akiander, Relig. rörelserna VI,
241-244.].
Bergh ryhtyi heti toimiin. Hän ilmoitti Porvoon tuomiokapitulille
aikovansa yksissä Tuusulan kappalaisen [Akiander, Herdaminne.] _K.
Aspegrenin_ kanssa ruveta toimittamaan hengellistä sanomalehteä,
pyytäen suosiollista lupaa sen ulosantamiseen epämääräiseksi
ajaksi. Lehti oli ilmestyvä Helsingissä tahi Porvoossa puolen arkin
kokoisena kerta viikossa sekä ruotsiksi että suomeksi. Sen nimenä
tulisi olemaan _"Tidningar i andliga ämnen"_ ja _"Hengellisiä
sanomia"_. Hakemuksessa sanotaan, että lehti tulisi sisältämään:
"Kristinuskon perusopit armon järjestyksestä p. raamatun mukaisina
sekä käytännöllisesti esittäen kristillistä elämää sellaisena,
kuin sen tulee olla ja on jokaisessa Jesuksen tosi tunnustajassa;
kertomuksia elävien kristittyjen elämästä ja kuolemasta muille
esikuvaksi; kertomuksia tapahtumista armon valtakunnassa menneinä ja
myöhempinä aikoina; selvitystä todellisen lahkolaisuuden alkuperästä,
sen vaikutuksista ja tuottamista vaaroista sekä miten sitä vahingoksi
uskonnolle sekoitetaan tosi kristillisyyden kanssa yhteen; väärästä
kristillisyydestä yleensä, jommoisena se on ollut ja kaikkina
aikoina on oleva; sekä vihdoin kehotuksia kristilliseen elämään ja
toimintaan sekä varoituksia varsinkin nykyään vallitsevien paheiden
välttämiseksi" [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Maaliskuussa 1835
päätti tuomiokapituli hyväksyä tämän anomuksen, alistaen päätöksensä
senaatin vahvistettavaksi.
Syynä tähän Porvoon tuomiokapitulin näennäiseen vapaamielisyyteen
oli selvästikin se, etteivät asianomaiset ymmärtäneet aiotun lehden
todellista tarkoitusta, miten selvään siihen anomuksessa olikin
viitattu. He eivät näy ajatelleen, että nuo heille tutut sanat ja
nimitykset, joita siinä oli käytetty, ilmaisivat paljon enemmän ja
ainakin osaksi aivan toista, kuin silloinen teologia ja vallitseva
uskonnollinen katsantotapa, samoja sanoja käyttäessään, tarkoittivat.
Läheinen tulevaisuus oli heille näyttävä, kuinka paljon he olivat
erehtyneet.
Jännityksellä näkyy varsinkin Lagus odottaneen senaatin päätöstä
asiassa. Häntä oli kehotettu pyytämään arkkipiispa Melartinin
suositusta lehdelle, vaan ei ollut hän tuohon taipuvainen. Ei hän
myöskään hyväksynyt erään ystävänsä ehdotusta, että pyydettäisiin
piispa Franzénia olemaan avullisena lehden toimittamisessa. Hän
lausuu siitä eräässä kirjeessä: "Pelkkä ajatus, että tulisin
työskentelemään yhdessä niin etevän kirjailijan kanssa, tempaa kynän
kädestäni. Tiedän kyllä, ettei tämä yritys riipu persoonasta eikä
voimasta, vaan siitä, että jokainen leiviskänsä mukaan tuopi esiin
mitä Jumala armosta hänelle antaa; että tässä tulee katsoa yksin
Herraan, jolta kaikki hyvä lahja tulee; vaan olen kuitenkin näihin
asti epäillyt kääntyä piispa Franzénin puoleen, varsinkin koska en
ole varma, onko meidän käsityksemme pyhityksestä sama. Tässä kohdassa
on minusta Franzén vapaamielisempi, kuin mitä minä voin hyväksyä."
[Laguksen kirje J. Wegeliukselle 20/3 1835. (Painettu Väktarenissa
1893 n:o 9).].
Heinäkuussa antoi senaatti suostumuksensa lehden ulosantamiseen,
velvoittaen Porvoon tuomiokapitulia sitä sensuroimaan. Saatuaan
tiedon asiasta, pyysivät Bergh ja Aspegren tuomiokapitulia
suosittelemaan lehteä papistolle, sanoen siltä odottavansa
kirjoituksia sekä veljellistä oikaisua. Siihenkin suostuivat
asianomaiset. Kiertokirjeellä ilmoittaen lehden ilmestymisestä
seuraavan vuoden alusta, kehotti tuomiokapituli papistoa sitä
tilaamaan sekä muutenkin yritystä kannattamaan. [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.]
Pieneksi supistuu meidän aikamme sanoma- ja
aikakauslehti-kirjallisuuteen verrattuna kysymyksessä oleva hanke,
jos silmällä pidetään ainoastaan aiottujen lehtien koko ja muut
samanlaatuiset näkökohdat. Mutta kun otetaan huomioon silloiset
ummehtuneet olot sekä se elävä, vanhoja ennakkoluuloja ja ajan
maailmanmukaista jumalisuutta vastaan tähdätty kristillisyys, jonka
äänenkannattajiksi "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä
sanomia" olivat aiotut, on vertailun tulos oleva aivan toinen. Eikä
ole Suomessa milloinkaan suuremmalla innostuksella ja nöyremmällä
jumalanpelvolla ryhdytty sanomalehteä perustamaan ja toimittamaan.
Missä hengessä tuo tapahtui, näkyy muun muassa niistä sanoista,
joilla Lagus päättää yllämainitun lokakuun 24 p:nä 1834 J. Fr.
Berghille kirjoittamansa, tätä kysymystä koskevan kirjeensä.
Hän lausuu: "Rakas Vapahtaja tehköön meidät puhdistetuiksi ja
nöyryytetyiksi astioiksi, joihin hän voipi armonsa ja henkensä
kätkeä. Jos hän tahtoo, jos hän kutsuu, jos hän meidät lähettää, niin
tahdomme hänen voimallaan taistella pimeyden sotajoukkoa vastaan.
Ehkä putoaa joku kylvämämme siemen hyvään maahan kantamaan hedelmää
ijankaikkiseen elämään". [Akiander VI, 244.]


XXV.
Heränneitä ylioppilaita.

Niistä kovista iskuista, jotka 19 vuosisadan ensimmäisinä
vuosikymmeninä kohtasivat isänmaatamme, ei Turun palo suinkaan ollut
pienin. Varsinkin yliopistoon koski se kipeästi. Tuskin olivat
opettajat ja oppilaat ehtineet vähän perehtyä niihin uusiin oloihin,
joihin Suomi 1808-1809 Vuoden sodan kautta oli joutunut, tuskin
olivat he alkaneet jälleen toivoa tulevaisuutta isänmaalliselle
sivistystyölle, ennenkuin tuo vanha opinahjo, liekkien turmelemana,
oli pakoitettu muuttamaan pois Aurajoen muistorikkaalta rannalta
ja etsimään itselleen kotia muualta. Menneisyydestään irti
temmattuna ja tulevaisuudestaan epätietoisena, tunsi se tehtävänsä
vaikeaksi ja voimansa heikoiksi. Mutta tämänkin koetuksen kesti se
kunnialla. Jos vanhojen mieli joskus lamautuikin, niin ei uupunut
nuorison toivo. Juuri tämä aika loi ylioppilaita, joiden vertaisia
Suomi ei ennemmin eikä myöhemmin ole synnyttänyt. Senaikuisen
Helsingin yliopiston nimikirjassa löytyy J. L. Runebergin, J. W.
Snellmannin, Elias Lönnrotin, J. J. Nervanderin, Fredrik ja Uno
Cygnaeuksen, M. A. Castrenin, Y. A. Wallinin, Sakari Topeliuksen
y.m. sivistyshistoriamme suurmiesten nimet. Rikkaampana ja
elinvoimaisempana kuin edellisissä sukupolvissa heräsi aatemaailma
tämän nuorukaisparven rinnoissa, vaatien sitä työhön armaan
isänmaan edestä. Alettiin ymmärtää Suomen kansaa, tiedustella
sen henkisiä tarpeita ja keksiä keinoja niiden tyydyttämiseksi.
Miten tukalat valtiolliset olot olivatkin ja miten raivaamatonta
se maaperä, johon viljelyksen aura oli painettava, ei epäillyt
tuo innostunut joukko sivistyksen voittoa runolaulujen maassa
eikä sen kansan tulevaisuutta, "mi kunnian edestä kaikki koitti".
Näitä ylioppilaita nostamassa ja kehottamassa oli se ajatus, jonka
innostuttamana Snellman vielä kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin
esteet näyttäytyivät paljon suuremmiksi, kuin oli voitu aavistaakaan,
lausui: [Saima 1844 n:o 46.] "Ainoastaan velttous voipi masentua
siitä, että niin vähän on tehty. Luja, tuore tahto tuntee vain iloa
siitä, että niin paljon vielä on tekemättä". Näin ajattelivat ja
tämän periaatteen mukaan toimivat nämä nuorukaiset. Omaa etuaan
katsomatta raivasivat he, miehiksi tultuaan, tietä niille aatteille,
jotka ylioppilasaikana olivat heitä elähyttäneet. Eivät olleet nämä
aatteet, kuten nuoruuden unelmat monesti, katoavia utukuvia vain:
niissä oli sisältöä ja niissä oli voimaa nostamaan uupunutta kansaa
itsetietoiseen ja aatteelliseen elämään. Silti ne jo syntyessään
herättäen ja jalostuttaen vaikuttivat sen ajan suomalaisiin, lähinnä
siihen nuorukaisjoukkoon, johon niiden edustajat kuuluivat.
Ei ole vähäarvoista herännäisyyden kehitykselle, että suuri
osa niistä miehistä, jotka olivat kutsutut pappina toimimaan
sen palveluksessa, olivat ylioppilaina juuri tähän aikaan.
Vaikka heidän sittemmin, taistellessaan jumalallisen totuuden
puolesta, monesti täytyikin kokea kovaa vastarintaa juuri noilta
sivistyshistoriamme etevimmiltä, on toiselta puolen tunnustettava,
että he yliopistossa ollessaan, niinkuin sittemminkin, saivat
heiltä paljon hyvääkin. Jalot ajatukset eivät viihdy yksinänsä;
ne lähentelevät ja täydentävät toisiaan. Jyrkkä on jumalallinen
totuus, ei myönnä se kenellekään oikeutta solmiamaan liittoa
maailman kanssa. Mutta niin jyrkkä se ei ole, että se julistaisi
arvottomiksi kaikki ajatukset ja pyrinnöt, jotka eivät ole
lähteneet raamatun ilmoitetun sanan välittömästä vaikutuksesta.
Mikä itsessään on jaloa ja suurta, se on kotosin ylhäältä ja tukee
kristinuskoa suoranaisesti tahi välillisesti silloinkin, kun sen
edustajat eivät nöyrry Herran opetuslapsiksi. Niin on myöskin
ainakin tuloksiinsa nähden arvosteltava se yliopiston nuorisossa
herännyt aatteellinen elämä, jonka merkitykseen isänmaallemme tässä
olemme viitanneet. Sen tunnussanana oli: "Sijaa aatteille". Niiden
tieltä tuli yksityisen mukavuuden ja edun väistyä, niiden edestä
oli kaikki pantava alttiiksi. Ajatus ihmisen arvosta ihmisenä
sai yhä enemmän kannatusta; perityt säätyedut, varallisuus y.m.
vanhojen ennakkoluulojen tukemat vaikuttimet eivät enää saisi
kenenkään asemaa määrätä, sitä ratkaisemassa oli oleva henkinen
ja siveellinen etevyys. Vakuutuksestaan ei saisi kukaan luopua,
se oli viimeiseen asti puolustettava vaikka koko maailmaa vastaan
-- siinä ei ollut tinkimisen varaa ensinkään. Kansan kieli olisi
korotettava sivistyskieleksi, sitä tulisi jokaisen oppia, ja
kansan lapset olisivat laskettavat sivistyksen osallisuuteen.
Tämmöisiä ajatuksia lausuttiin Snellmanin, Runebergin, Lönnrotin
y.m. jalomielisten nuorukaisten johtamissa ylioppilaspiireissä.
Mutta juuri näitä periaatteita on herännäisyys kannattanut ja
johdonmukaisesti toteuttanut. Niihin jo nuoruudessa perehtyminen
oli siis tämän liikkeen johtaville miehille mitä tärkeintä.
Ja samoinkuin tuo yliopiston nuorisoa johtavista henkilöistä
lähtenyt aatevirtaus jalostuttaen koski niihin ylioppilaisiin,
jotka muutamia vuosia myöhemmin tapaamme herännäisyyden riveissä,
vaikutti tämän liikkeen syvä vakavuus terveellisesti kansallisen
sivistystyön johtaviin miehiin, vaatien heitä ainakin ulkonaisesti
kansan pyhimpänä omaisuutena kunnioittamaan uskonnon totuuksia.
Runeberg ei koskaan pilkkaa uskontoa; hänen suhteensa jumalalliseen
ilmoitukseen on vakavampi, kuin esim. Tegnérin, ja hänen
uskonnollinen katsantotapansa puhtaampi, kuin hänen aikuisten
runoilijain ylimalkaan, eikä hän milloinkaan antau romanttisen koulun
esteettiseen nautintoon eksyneen kristillisyyden tulkiksi. Topelius
koettaa seisoa puhtaasti kristillisellä kannalla, ja Snellman
puhuu suurella kunnioituksella herännäisyydestä ja sen edustajista
silloinkin, kun hän vastustaa näiden edustamia mielipiteitä --
muita esimerkkiä mainitsematta. Palajamme vasta tähän kysymykseen.
Tässä vain huomautettakoon, että vuorovaikutus Suomen silloisen
sivistystyön johtajain ja herännäisyyden edustajain välillä alusta
alkaen on tuntuva, miten vähän tuota sitten taistelun helteessä
huomattiinkin ja tunnustettiin.
Kuten tiedämme, olivat N. K. Malmberg, K. K. von Essen, A. N.
Holmström ja H. Schwartzberg yliopistossa kysymyksessä olevana
aikana, emmekä erehtyne väittäessämme, ettei ylioppilaskunnan
johtavien henkilöiden vaikutus heihinkään ollut aivan pieni.
Huomattava on nim. että he kaikki kuuluivat pohjalaiseen
osakuntaan, jossa nuo tulevaisuuden suuret aatteet olivat
vallanneet itselleen eniten alaa. Mitä erittäin Schwartzbergiin
tulee, oli hän sitäpaitsi nauttinut opetusta Runeberg-Snellmanin
"ylioppilasleipimossa" ja siitä päässyt ylioppilaaksi [Kertonut
tuomiorovasti J. Schwartzberg.]. Vaan muitakin nuorukaisia, jotka
sittemmin taistelivat herännäisyyden riveissä, tapaamme siihen aikaan
yliopistossa. Muutamat heistä vetävät jo ylioppilaina huomiomme
puoleensa. Näiden nuoruudenaikaa tahdomme tässä silmäillä.
* * * * *
_Lauri Jaakko Stenbäck_ syntyi lokakuun 26 p:nä 1811 Kuortaneella,
missä isänsä, ennen mainittu K. F. Stenbäck, siihen aikaan oli
kirkkoherrana. Äitinsä nimi oli Eeva Maria Gummerus.
Harvojen suurten miesten lahjakkaisuus ja taipumukset ovat näkyneet
niin varhain, kuin Lauri Stenbäckin. Häntä ei miellyttänyt poikien
leikit, vaikka hän oli harvinaisen vilkasluontoinen ja usein iloinen.
Enimmäkseen seurusteli hän sisartensa kanssa, vaikka hänellä oli
tarjona kaksi vuotta vanhemman veljen, herännäisyyden historiassa
niinikään tunnetun _Juhana Mikael Stenbäckin_ ja muiden samanikäisten
poikain seura. Paitsi harvinainen taipumus tunteellisuuteen, jota
hänen nerokas järkensä ei koettanutkaan hillitä, kehitti tuota
hänen naisellisen vienoa luonnettaan varsinkin äidin hellä rakkaus,
jota perheen muut jäsenet kaikin puolin tukivat. Epäilemättä
aiheutui tämä hemmotteleva kasvatus ainakin suureksi osaksi pojan
heikosta ruumiinrakennuksesta sekä kahdesta hänen lapsuutensa
aikana sattuneesta sairauden kohtauksesta, joista toinen oli
tapaturman vaikuttama. Mutta Lauri Stenbäck kasvoi mieheksi tämän
sanan kauniimmassa merkityksessä, kun nim. miehuudella tarkoitetaan
ajatusten rohkeaa lentoa, tunteitten jaloutta ja tahdon lujuutta eikä
sitä raakaa voimaa, jolle tuo nimi usein omistetaan.
Perheen muutto Kuortaneelta Vöyriin (1823) oli tärkeä Stenbäckin
kehitykselle. Paitsi näiden seutujen erinkaltaisuus luontoon
nähden, erosi viimemainitun paikkakunnan väestö sekä kielen että
luonteen puolesta sisämaan asukkaista, joita hän näihin asti
oli oppinut Suomen kansan edustajina rakastamaan. Jos muutto
olikin omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään, oli siitä se suuri
vahinko, että hän unohti Suomen kieltä, joka näihin asti oli ollut
hänen äidinkielenään. Kuortaneella asuessaan puhuivat näet hänen
vanhempansa ja sisaruksensa melkein yksinomaan viimemainittua
kieltä, vaan muuton jälkeen Vöyriin tuli ruotsi vähitellen perheen
puhekieleksi. Jos kukaan, kehittyi Lauri Stenbäck kansallismieliseksi
mieheksi, vaan kansan suuren enemmistön kieleen hän ei enää
milloinkaan päässyt oikein perehtymään. Epäilemättä oli tämä ainakin
suureksi osaksi syynä siihen, ettei hän koskaan päässyt kansaa niin
likelle, kuin moni muu herännäisyyden johtavista henkilöistä.
Jo vuodesta 1818 sai Lauri Stenbäck veljensä Juhana Mikaelin kera
nauttia säännöllistä kotiopetusta. Helmikuussa 1820 kirjoitettiin
veljekset oppilaiksi Turun katedraalikouluun, missä sitten
viereiskumppanina jatkoivat lukujaan vuoteen 1827, jolloin he
kesäkuun 19 p. pääsivät ylioppilaiksi, Lauri arvolauseella: "juvenis
optimae spei". Syynä siihen, ettei poikia lähetetty Waasan kouluun,
mihin oli paljon lyhempi matka, oli se, että he Turussa saivat
nauttia velipuolensa Kaarle Fredrikin turvaa, joka siihen aikaan
harjoitti opintoja yliopistossa.
Lauri Stenbäckin harvinaiset luonnonlahjat tulivat vuosi vuodelta
yhä selvemmin näkyviin. Koulun nimikirjaan on hänen nimensä jälkeen
eri vuosilta pari kertaa merkitty "älykäs". Sitävastoin ei hän
saanut täyttä tunnustusta ahkeruudestaan. Ehkä johtui tämä supistus
siitä, että hän usein luki muuta kuin läksyjään, siihen aikaan
etenkin Tegnérin ja Atterbomin runoja. Itsekin kirjoitteli hän
jo koulupoikana runoja. Varsinkin loma-aikoina kodissa ollessaan
lienee hän kehittänyt tätä lahjaa. Usein vetäytyi hän silloin
yksinäisyyteen pappilan puutarhaan tahi lähellä olevalle Myrberget
nimiselle kukkulalle, saadakseen häiritsemättä oleskella runouden
ihmemaailmassa, jota hän koko sydämmensä lämmöllä rakasti.
Seuratessamme Stenbäckin runoilijalahjan kehitystä, tulee meidän
tarkata sen hengellisen elämän syntyä ja kasvamista, joka siihen niin
tuntuvasti painoi leimansa, että hänestä tuli kristitty runoilija
tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Stenbäckin koti ei hänen
lapsuutensa aikana ollut herännyt koti. Kun Jonas Lagus alkoi
Vöyrissä saarnata evankeliumia "hengen ja voiman todistuksessa",
näyttäen miten kaita elämän tie raamatun valossa on, kun hän ihmisten
mieliä katsomatta sovitti kristinuskon totuudet kaikkiin oloihin,
kohtasi hän "liioittelevana haaveilijana" vastarintaa Stenbäckinkin
perheessä. Mutta aina häntä kuitenkin kunnioituksella ja ystävyydellä
jo näinä? aikoina pappilassa kohdeltiin, ja täydellä syyllä saatamme
otaksua, että moni hänen tässä perheessä kylvämänsä totuuden sana
alkoi itää ja kantaa hedelmää ijankaikkiseen elämään. Varsinkin
oli Lauri Stenbäckin sydän kiitollinen pelto tälle kylvölle. Siinä
oli Herra jo lapsuuden aikuisista ajoista huomattavalla tavalla
tehnyt työtä, herättäen hänessä eloon tuon ihmissydämmen syvimmän
kaipion, joka ei koskaan löydä täyttä tyydytystään muualla kuin
elävässä Jumalassa. Tämä tuli selvästi näkyviin syksyllä 1827,
jolloin Lauri Stenbäck valmistautui ensi kerran käymään pyhällä
ehtoollisella. Rippikouluaikana oli hän hyvin alakuloinen, entistä
useammin etsien yksinäisyyttä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet syytä
siihen eivätkä sisaruksetkaan. Epäilemättä tunsi nuori ylioppilas,
ettei kukaan olisi häntä täysin käsittänyt, ja oli siitä syystä
tavallista enemmän itseensä sulkeutunut ja harvapuheinen. Rippikoulun
päätyttyä, ilmaisi hän kuitenkin, mitä ajatuksia hänen mielessään
oli liikkunut. Hän teki sen eräässä äidilleen omistamassaan
runossa, joka rukouksen muodossa kuvaa hänen sisällistä tilaansa
tänä hänen "elämänsä tärkeimpänä aikana". Runo jakaantuu kuuteen
osaan, joista kolme ensimmäistä koskee hänen valmistustaan Herran
ehtoollisen nauttimiseen, neljäs ilmaisee hänen ajatuksiaan tuona
suurena juhlapäivänä, viides on Jumalan armon ylistystä sekä kuudes
turvallinen katsahdus tulevaisuuteen. Jos runon tekijä onkin Lauri
Stenbäck, tulee meidän sitä lukiessamme muistaa, että hän siihen
aikaan oli vain 16 vuoden vanha. Lainaamme sen eri osista muutamia
otteita, [Yrjö Weijolan käännös.] pitäen valikoimisessa enemmän
silmällä runon uskonnollista sisällystä, kuin säkeiden runollista
sointua:
Konsa lauloi riemujansa
Kurja ääni himojen,
Kuljin syntitulvan kanssa
Luottain, oi ja tyytyen!
Kurjaa! Kuinka huvikseni
Miellyin riemuun pettävään,
Joka nuoren sydämmeni
Saartoi myrkkykynsillään?
Oi, niin elin pahuudessa,
Viihdyin synnin huumehessa.
Isä, anteeks anna mulle!
Lapsesko mä enää en?
Tässä jalkais eteen sulle
Vaivun kanssa tuhanten,
Öin ja päivin kyynelillä
Kastelen mä jalkojas,
Kunnes katsot iloissas
Poikaas langennutta tätä,
Kutsut syliis itkevätä.
-- -- --
Mä vaivun ristin juurehen
Oi Jesus, jalkais luo,
Suo armokatse minullen,
Mi rintaan rauhan tuo!
Nyt tässä itken vaan mä
Ja suita anteeks saan mä.
-- -- --
Oot, Herra, kovin mua rangaissut,
Tein varmaan paljon, paljon pahaa, nurjaa;
Kuin tullut ois, en varmaan toiminut
Mä syntinen, mut, isä, sääli kurjaa.
Lempeenä istuimellas istuen
Oot kuva uskon, toivon, rakkauden.
Kun suvaitset, niin ristis anna sä,
Jesuksen risti suloinen on taakka!
Vakaasti tukemanas astun mä,
Todistan kunniaas maan ääriin saakka.
Kun lohtu tarpeen, pakenen sen luo
Ja lohdun mulle enkelisi tuo.
-- -- --
Nyt astun luokse pöytäsi,
Kuin hyvä oot, saan maistaa sen
Mä otetaan sun laumaasi,
Sä hellä, hyvä paimenen'!
Oi Herra, mua armahda!
Nyt tulin luo tienristeikon,
Suo, että oikein valitsen.
Jos ensi askel harhaan on,
Kuink' oikein enää löytänen?
Oi Herra, mua armahda!
-- -- --
Mä näin, kun kirjaas kirjoitit
Mun valani,
Kun esiripun repäisit,
Lähetit henkesi.
Oon Herran laps'! Oi riemua
Oi lemmen, onnen suuruutta!
Kun vaivuin silmäis etehen
Mä kyynelin,
Niin tunsin rauhan taivaisen
Ja löysin armonkin.
Oon Herran laps'! Oi riemua,
Oi ilon, onnen suuruutta!
-- -- --
Luo Herran paeta mä voin
Kun loistaa säteet aamukoin.
Kun ilta saapuu pimeten,
Niin nukun syliin hänellen
Kuin äidin luo.
Oi käänny, käänny syntinen
Ja riennä luokse Jesuksen,
Jos tuntisit sä hyvyyttään,
Ja rauhaansa ja lempeään
Niin rientäisit!
Tässä kohtaa meitä synnin suru, jota suurempaa ei armon Jumalalla
ole tapana laskea niin nuorille hartioille, välitön lapsellinen ilo
Herrassa ja vilpitön päätös vaeltaa elämän tiellä. Eivät ole nuo
huokaukset ihmisiltä opittua suukristillisyyttä, joka varsinkin
juhlatilaisuuksissa pääsee kohoamaan jonkunmoiseen uskonnolliseen
tunteellisuuteen. Ne ovat elävän kristityn Jumalan hengen vaikuttamia
rukouksia, jos kohta rukoilija ei tiedä, kuinka rakas itse teossa se
maailma hänelle vielä on, josta hän jo luulee kokonaan irtautuneensa.
On aamu vielä, eikä aurinko paahda niin kuumasti kuin päivemmällä.
Syyslukukauden 1827 ja kevätlukukauden 1828 oleskeli Stenbäck
kodissaan. Vaan ei hän tätä aikaa kuluttanut toimettomuuteen.
Päinvastoin luki hän ahkeraan, perehtyen etenkin ruotsalaiseen
ja saksalaiseen kaunokirjallisuuteen. Eikä ollut tämä lukeminen
tavallisen ylioppilaan lueskelemista, se oli omatakeista, itsenäiseen
maailmankatsantoon pyrkivää aaterikasta sieluntoimintaa, joka
kehitti ei vain järkeä ja tunne-elämää, vaan tahtoakin. Nuoren
runoilijan silloista kantaa kuvaavat paraiten muutamat hänen
v. 1828 kirjoittamansa vihkot, jotka, paitsi otteita suurten
kirjailijain teoksista ja niiden johdosta tehtyjä muistiinpanoja,
sisältävät ajatuksia ja mietteitä eri aloilta, elämästä, ihmisistä,
ystävyydestä, rakkaudesta, runoudesta, uskonnosta y.m. Jos näissä
mietteissä, kuten luonnollista on, löytyykin paljon lapsellista
ja kehittymätöntä, ei voi olla kuin yksi ajatus niiden arvosta
runollisessa, siveellisessä, vieläpä uskonnollisessakin suhteessa.
Tuskin kukaan Suomen ylioppilas on niin nuorena niiden vertaisia
ajatuksia luonut. Todistuksena olkoon seuraava ote:
"Paljon taistelua, paljon itsensäkieltämistä, paljon pilkkaa
kysyy jumalallisen kipinän säilyttäminen elossa sielussa; mutta
niinhän on kaiken jumalallisen laita. Maan päällä ei konsanaan
siedetä mitään jumalallista. Sentähden täytyykin meidän olla joko
jumalallisia taikka ainoastaan maallisia. -- Kuinka monta semmoista
nykyään löytyy, jotka pitävät jumalallisia asioita maallisia
korkeampina. Voi, hämmästyä täytyy ja itkeä! -- Oi, anna käteeni
pyhä lippu. Tahdon profeettana kulkea ihmisten keskellä, rukoillen
ja kehottaen heitä luomaan katseensa, sisällisen katseensa, jos
eivät vielä ole pimittyneet, yhteistä taivaallista isänmaata
kohti halvasta tomustaan, halvoista jokapäiväisistä huolistaan,
ilottomista huvituksistaan, maallisista pyrinnöistään ja kurjasta
arkielämästään. Ja kun olen ihmisille puhunut sieluni kaipuun,
sen näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen, Herra,
ja uskoa henkeni sinun käsiisi. -- Sitten kirkastuvat nuo hämärät
aavistukset, ja tuo korkea taivaallinen rauha tulee täytetyksi. -- Oi
Jumala, varjele toki sydämmeni tämän maailman pahuudelta. Olet itse
sanonut: särjettyä ruokoa en tahdo murentaa enkä sammuttaa suitsevaa
kynttilänsydäntä. Ota sydämmeni ja paina se lujasti omaan sydämmeesi,
jotta oikea, pyhä tuli virtaisi sen läpi, tuo korkea yliluonnollinen
rauha. Ja tule, Vapahtajani, sinä toivoni, kaipuuni, autuuteni,
lankea suuren Isän jalkoihin minun edestäni rukoilemaan. -- Minä
kiitän Jumalaa, kun hän minua kurittaa, sillä siitä näen, ettei hän
ole minua unohtanut. -- -- --"
Innostuksella ja miltei rajattomalla kunnioituksella puhuu Stenbäck
näissä mietteissään papin tehtävästä. Hänen sitä ajatellessa avautuu
mielikuvituksensa nähtäväksi ihana näköala. Suomelle sykkii hänen
runoilijasydämmensä, salomaiden vakaa, turmeltumaton kansa saa
hänen sielunsa innostuksesta riemuitsemaan. Tuon kansan hyväksi saa
pappi tehdä työtä, hoitaa sen kansallisuudentunnetta, sen rakkautta
ruhtinaaseen ja isänmaahan! Ja vielä enemmän: sen sydämmiin saa pappi
vuodattaa Jumalallista innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa.
Mikä suuri tehtävä!
Mitään kokonaisuutta eivät nämä Stenbäckin mietteet muodosta. Ne
ovat vain katkonaisia ajatuksia ilman varsinaista yhtenäisyyttä ja
johdonmukaisuutta. Mutta semmoisinakin ne sisältävät paljon.
Stenbäckin ensimmäisistä ylioppilasvuosista Helsingissä tiedetään
hyvin vähän. Asuen yhdessä ennenmainitun veljensä Juhana Mikaelin
kanssa, eli hän hiljaista elämää kirjojensa ääressä. Ajatellessamme
hänen Herran puoleen kääntynyttä mieltään ja hänen korkeita
ajatuksiaan papin tehtävästä, emme saata olla kummastelematta,
ettei hän heti antaunut tälle uralle. Laajalle oli epäuskon myrkky
levinnyt; kuten tiedämme, olivat sen vaikutukset hyvin yleisesti
nähtävinä opiskelevassa nuorisossakin, eikä olisi Stenbäck millään
ehdolla vasten vakaumustaan ruvennut papiksi, -- vaan semmoisia
epäilyksiä hänellä ei ollut. Eikä pelännyt hän asettua taisteluun
sorretun totuuden puolesta. Juuri taistelua hän päinvastoin
halasi, pitäen elämää ilman sitä arvottomana, halpana. Syy on siis
etsittävä muualta, emmekä paljon erehtyne, otaksuessamme, että hänen
rakkautensa runouteen ja niihin opintoihin, jotka olivat omiaan
suoranaisesti kehittämään tätä hänen taipumustaan, ratkasivat asian.
Vuosina 1830-1832 oleskeli Stenbäck Ruotsissa, harjoittaen opintoja
Upsalan yliopistossa. Jo muutamia vuosia ennen oli hänessä herännyt
halu päästä lähemmälle vanhan veljeskansan suuria muistoja, joita
varsinkin sen ajan suomalaiset helposti tajuttavista syistä pitivät
niin suuressa arvossa. Todellisuus ei kuitenkaan näy vastanneen
hänen toiveitaan. Päinvastoin ilmaisevat muutamat hänen tämän matkan
muistoista aiheutuneet runonsa suurta pettymystäkin. Mitä hänen
henkensä syvimpään kaipioon tulee, oli voitto vielä pienempi, jos
semmoisesta ensinkään voi puhuakaan. Tällä emme kuitenkaan tahdo
kieltää tämän matkan tärkeyttä Stenbäckin kehitykselle, jos kohta
tulokset eivät suoranaisesti sitä todistaisikaan.
Vuodet 1832-1833 muodostavat käänteen Helsingin ylioppilaskunnan
vaiheissa. Entistä voimallisempia ääniä alkaa sen omassa
keskuudessa kuulua siveellisemmän ja henkisesti virkeämmän
elämän aikaansaamiseksi yliopiston nuorisossa. Etupäässä kulki
Pohjolais-osakunta, missä J. W. Snellman tarkoituksen saavuttamiseksi
esitti muutamia sääntöjä osakunnan jäsenten noudatettaviksi. Aluksi
kohtasi ehdotus vastarintaa. Sitä johtamassa oli lahjakas _J. J.
Östring_. Ei mitään yhteiskuntaa -- niin arveli hän voitaisi lailla
parantaa, jonka vuoksi ehdotetut säännöt hyödyttöminä pakkokeinoina
olisivat hyljättävät. Tätä mielipidettä kannatti osakunnan enemmistö,
ja Snellmanin ehdotus raukesi. Jonkun ajan kuluttua tuli kuitenkin
ilmi, että sääntöjen henki ei ollut vieras osakunnassa syntyneelle
raittiimmalle katsantotavalle, jonka innokkaana kannattajana muiden
kera juuri Östring esiintyi.
Tällä kannalla olivat olot Pohjolais-osakunnassa, kun Stenbäck,
tultuaan kotia Ruotsista ja sittemmin oleskeltuaan jonkun ajan
Vöyrissä, kevätlukukauden alussa v. 1833 palasi Helsinkiin. Liittyen
muutamiin lahjakkaisiin nuorukaisiin, joista varsinkin Östring
tuli hänelle rakkaaksi, antautui hän koko palavan sydämmensä
lämmöllä kannattamaan ylioppilaskunnassa heränneitä tulevaisuuden
aatteita. Ennenpitkää tuli hän yhä enemmän huomatuksi ei vain tuossa
ahtaammassa ystäväpiirissään, vaan osakunnassakin, missä hän alkoi
yhä useammin esiintyä. Että hänessä syntynyt uskonnollinen elämä
näissä oloissa oli suuressa vaarassa, on selvä. Stenbäck ei ollut
tyyneen maltillisuuden mies. Mihin hän antautui, siihen antautui