Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 20

Total number of words is 3355
Total number of unique words is 1842
23.1 of words are in the 2000 most common words
32.0 of words are in the 5000 most common words
37.7 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
jolloin kumpikin oli erotettuna entisistä ystävistään. Tuon huomaa
heidän veljellisestä ja likeisestä kirjevaihdostaan, josta ennen
olemme kertoneet. Usein vaihtoivat he ajatuksia rukouksesta.
Renqvist terotti Berghille sen tarpeellisuutta, ja tämä osoitti
yhä suurempaa taipumusta hänen käsitykseensä, kuitenkin eksymättä
sen ykspuolisuuksia kannattamaan. Hän harjoitti polvirukousta sekä
yksinäisyydessä että seuroissa. Siihen häntä vaativat jatkuvat
kiusaukset ja kovat sisälliset ahdingot. Paavo Ruotsalainen,
joka sai tietää asiasta ja pelkäsi Berghin eksyvän "Renqvistin
petokseen", seurasi levottomuudella tuon hänestä vaarallisen
ystävyyden kasvamista. Hän kirjoitti Berghille v. 1829: "Minä olen
saanut kuulla, että olette Renqvistin kanssa ruvennut pitämään
uutta ystävyyttä. Hänen erehdyksensä on toista kuin Nurmijärven
kristittyin (näistä myöhemmin), vaan molemmat erehdykset johdattavat
hengelliseen sokeuteen. Sentähden, rakas ystävä, karta niin paljon
kuin mahdollista näitä eriseuraisia henkiä ja näytä muillekin
heidän petoksensa ja erehdyksensä, jotta ei yksikään heitä enää
seuraisi. Minulla olisi palava halu teitä nähdä ja olisin käynyt
siellä syystalvella, vaan ei ollut terveyttä; kevättalvella en
joutunut. Jos mahdollista on, niin karta Renqvistin petollista
oppia". Bergh ei kuitenkaan rikkonut ystävyyttään Renqvistin kanssa
ja harjoitti seuroissaan edelleenkin polvirukousta, varsinkin koska
hän tiesi, että Paavokin sitä monesti käytti sekä kotona että
matkoillaan. Renqvistin katsantotapaa kannatti myöskin N. H. Bergh.
Johtamissaan seuroissa hänkin käytti polvirukouksia. Vaan tästä
syystä joutui hän epäluulon alaiseksi lähiseutujen heränneitten
silmissä. Hän kirjoittaa siitä veljelleen (7/3 31): "Kaikin keinoin
koettaa vihollinen asettua täkäläisten heränneitten ja Kuopion sekä
Leppävirtain ja Joroisten puolen heränneitten välille. He pitävät
niin sanottua polvirukousta aivan tarpeettomana, vaikka armo siihen
on vaatinut minua ja monta muuta sekä täällä että muualla; Jesuksen
esimerkki, oma tarpeemme ja Jumalan käsky kehottavat meitä tähän
ulkonaiseen nöyryyteen. Olkoon kaukana meistä, että tahtoisimme
perustaa kuolemattoman sielumme pelastuksen mihinkään muuhun kuin
Jesuksen kalliiseen sovitukseen". Tämän kysymyksen johdosta syntynyt
riita yltyi hyvin kiivaaksi etenkin Suonenjoella, jonka läntinen
rajapitäjä, _Rautalampi_, jo siihen aikaan oli Renqvistin opin
vankimpia turvapaikkoja Savossa. Sinne, samoinkuin _Hankasalmelle_
ja _Pieksämäelle_, oli tämä suunta levinnyt Kangasniemen liikkeen
kautta. Seuraava tapahtuma osoittaa räikeällä tavalla, miten vaikea
oli sovittaa Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäviä keskenään ja kuinka
vähän sitä itse teossa koetettiin.
Suonenjoen ja Rautalammen mannermaat erottaa toisistaan Toholahden
salmi. Sen läntisellä rannalla, jota sanotaan _Toholahdeksi_,
pidettiin jo vuosisadan alussa vuosittain markkinat. Myöhempinä
aikoina saapui näihin tilaisuuksiin paljon kansaa, muiden kera
heränneitä, jotka siten saivat tavata kaukaisiakin ystäviä. Kun näet
seuroihin kokoontuminen ministerivaltiosihteerin ja prokuraattorin
papistolle v. 1823 antaman ja v. 1828 uudistaman käskyn kautta
kiellettiin, käyttivät heränneet näitä markkinoita Jumalan sanan
viljelemiseen maallisten tointen lomassa. He kokoontuivat iltasin,
usein myöskin keskipäivällä tahi aamusin jonkun paikkakunnalla asuvan
ystävän luo seuroja pitämään. Ei kukaan heitä siitä hätyyttänyt
eikä heidän hartauttaan häirinnyt, lukuunottamatta pilkkaajia,
joita tietysti aina löytyi. Suonenjoen herätyksen alettua, kulkivat
heränneet ahkeraan etenkin Toholahden markkinoilla. Miltei aina
nähtiin siellä näissä tilaisuuksissa Paavo Ruotsalainen. Kun hän
syyskuussa v. 1831 sinne saapui, oli markkinapaikalle kokoontunut
suuri joukko heränneitä. Paavon ystävät seisoivat toisella,
Renqvistin hengenheimolaiset toisella puolen tietä. Väli oli kireä,
ja jännityksellä odotettiin tuon kuuluisan miehen esiintymistä.
"Nyt se tulee" kuului paikalle saapuneitten suruttomain sankasta
joukosta, kun Paavo hevosen selässä ratsastaen Suonenjoen puolelta
laskeusi salmen poikki johtavalle sillalle. Tarkastaen joukkoja,
lähestyi hän hitaasti toista rantaa. Hän oli heti käsittänyt aseman.
Perille päästyään, laskeusi hän alas hevosen selästä, katseli
kuulijakuntaansa ja lausui: "Paljopa täällä on ihmisiä. Pitäisi
minun teille jotakin puhua, vaan kurkku on kuiva. Eikö teillä ole
viinaa?" Suonenjokelaisten joukosta kurotettiin hänelle pullo pullon
perästä. Paavo maisteli ja joi, pyysi sitten tupakkaa, otti hänelle
ojennetusta kukkarosta runsaan kourallisen, täytti piippunsa,
työnsi suuhunsa, varistellen loput päällensä ja maahan. Suruttomat
nauroivat, vaan Renqvistiläiset, joiden keskuudessa jo siihen aikaan
ei ainoastaan väkijuomien käytäntö, vaan tupakan polttaminenkin
oli kielletty, alkoivat ääneen Paavoa soimata. Suonenjokelaiset,
jotka ymmärsivät, mitä "ukko" tuolla kummallisella esiintymisellään
oli tarkoittanut, vastasivat kiivailla sanoilla. Syntyi melua ja
väittelyä, joka teki odotetun seurapuheen pitämisen mahdottomaksi.
Semmoista ei kuitenkaan Ruotsalainen ollut aikonutkaan pitää. Hän oli
mielestään puhunut, mitä hänen tässä tilaisuudessa tuli puhua. Vaan
ei ollut tämä esiintyminen siunaukseksi kenellekään. Se pahensi monen
yksinkertaisen, loukkasi arkoja omiatuntoja ja tylsytti leväperäisiä
sekä painoi, sittemmin monesti toistettuna, Paavo Ruotsalaisen
jaloon muistoon tahran, jota ei historia saa poistetuksi. Eikä ollut
Paavon esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa omiaan
yhdistämään herännäisyyden kahta puoluetta. Jo seuraavana yönä tuli
näkyviin, miten kiivasta mieliala oli. Eräässä riihessä nukkui joukko
Suonenjokelaisia. He valvoivat vuoroonsa, jotta eivät vastapuolueen
miehet saisi sytyttää rakennusta tuleen. Pelko oli aiheeton, mutta se
kuvaa asemaa.
Aivan väärin arvostelisimme Ruotsalaista, jos väittäisimme hänen aina
yhtä ylimielisesti ja kevytmielisesti käsitelleen Renqvistin oppia
pyhityksestä, kuin tämä kertomus, pintapuolisesti tarkastettuna,
näyttää todistavan. Muun ohessa osoittaa eräs hänen näinä aikoina
(1832) kirjoittamansa kirje, miten syvällistä ja vakaata hänen
väittelynsä näistä asioista oli, kun hänen mielestään kannatti
väittelyyn antautua. Kirje on vastaus Mikkelin pitäjässä asuvalle
P. J. Ikoselle, joka oli tiedustellut hänen mielipidettään
polvirukouksesta. Paavo kirjoittaa: "Te sanotte kirjeessänne, että me
kiellämme polvirukoukset. Se ei ole totta, vaan se on valheen hengen,
saatanan, petos. Minä olen lukenut raamattua ja tiedän, että Kristus
sanoo: aina tulee rukoilla eikä väsyä (Luuk. 18: 1). Mutta hän
kieltää taas toisessa paikassa fariseusten tavoin rukoilemasta, johon
fariseusten erehdykseen heränneet sielut usein joutuvat, koska he
rohkenevat tuntematonta Vapahtajaa rukoilla, vaikka heidän sydämmensä
on kaukana hänestä. Sen, joka tahtoo Jumalaa oikeassa järjestyksessä
rukoilla, pitää ensin sisällisen parannuksen kautta tulla Kristuksen
tykö ja saada häneltä henki ja elämä, voima ja valkeus. Vasta siinä
voimassa on hän sovelias lankeamaan Herran eteen, vasta sitten taitaa
hän syntiä tekemättä polvillaan pitää rukouksia Herran edessä, ja
vasta ne rukoukset ovat Jumalalle otolliset. Vaan jos me tästä
järjestyksestä huolimatta yöt ja päivät olisimme polvillamme ja
vaivaisimme itseämme, niinkuin Baalin papit Elian aikana, niin ei
Vapahtaja semmoisia rukouksia kuule eikä hän koskaan ole käskenyt
meitä niitä harjoittaa. Meidän täytyy kaikkien hävetä hänen korkean
majesteettinsa edessä. -- -- -- Jos me rohkenemme omassa nimessämme
ja omassa hengessämme langeta hänen eteensä, niin on tämä petosta
ja ulkokultaisuutta, ja kun sillä tavoin rukoilemme, jääpi sydän
ja mieli muuttumattomaksi. Tällä tavalla me olemme ymmärtäneet
Kristuksen opin. Vaan tämän luulevat sitten puoliheränneet
polvirukouksen estämiseksi ja valehtelevat, että sitä kiellämme. En
minä ole sitä koskaan kieltänyt. -- -- -- Jos mielesi tekee vasta
polvillasi pitää rukouksia Herran edessä, niin ajattele ensin:
minä olen suuri syntinen, kaikkinäkevä Vapahtaja, tokko minä olen
mahdollinen lankeamaan sinun eteesi. Ja jos saat Herralta siihen
halua ja kehotusta, niin lankea polvillesi äläkä anna minkään estää.
Mutta jos sydämmesi ja sielusi ei tunne tätä kanssapuhetta Vapahtajan
kanssa, niin älä harjoita polvirukousta, sillä ainoastaan sisällisten
ahdistusten ja murhetten kautta murtunut sydän on sovelias polvillaan
Herraa rukoilemaan. -- -- -- Moni, joka heräsi synnin unesta, luulee
itsensä kääntyneeksi, vaikka hänen sydämmensä vielä on muuttumaton.
Semmoiset alkavat sitten Davidin ja Danielin tavoin, joilla oli
Jumalan Henki, polvillaan pitää pitkiä rukouksia, siten ansaitakseen
Jumalan armoa ja laupeutta. Eikö tämä ole hirmuinen petos?"
Miten oikea ja syvällinen tämä katsantotapa periaatteessa onkin,
tuotti sen toteuttaminen käytännössä paljon hämmennystä. Syynä oli
ainakin suureksi osaksi se varomaton ja monesti sopimaton tapa,
millä Paavo koetti sitä kansanjoukoille terottaa. Seuraukset tulivat
pian näkyviin varsinkin Suonenjoella, joka oli rajamaana Renqvistin
ja Paavon ystäväin alueiden välillä. Tähän seurakuntaan muutti
Maaningalta v. 1834 ennen mainittu Juhana Poikonen. Muiden täällä
toimivien maallikkosaarnaajien kera työskenteli hän tehokkaasti
heränneitten opettajana ja neuvojana. Vaan helppoa ei ollut tämä
tehtävä, vaikka Herran henki liikkui seurakunnassa ja ihmisiä
joukottain heräsi. Puolueriidat häiritsivät totuuden voittoa. Ennen
mainitsemassamme itsestään kirjoittamassaan elämäkerrassa kuvaa
Poikonen asemaa seuraavin sanoin: "Heränneet jakaantuivat kahteen
lahkokuntaan. Toinen joukko puolusti Renqvistin oppia, pitäen
rukouksia monta kertaa päivässä ja harjoittaen muuta ulkonaista
jumalisuutta ilman mitään tietoa. Toinen osa suostui Ruotsalaisen
oppiin. He olivat kuulleet, etteivät tuommoiset ulkonaiset
harjoitukset ilman uskoa mitään auta. Vaan he käsittivät tämän
väärin, antautuivat väärään vapauteen ja alkoivat elää törkeästi".
Poikosen, Korhosen ja Markkasen ahkera yhteistyö sai kuitenkin esteet
poistetuiksi. Tehokkaana apuna ja hyvänä tukena oli heillä Bergh.
Tämäkin taipui Ruotsalaisen oppiin, jonka raamatullinen henki hänelle
päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Ja mitä nämä miehet eivät
voineet vaikuttaa, sen sai Paavo matkoillaan näillä seuduin aikaan.
Suonenjoella käydessään asui hän pappilassa eikä vävynsä, Korhosen
luona. Syynä siihen lienee ollut paitsi viimemainitun varattomuus
sekin, että vaimonsa oli kääntymätön ihminen ja luonteeltaan
epämiellyttävä. Eeva Korhonen oli sitäpaitsi viinaankin menevä.
Paavon ja Berghin välillä syntyi likeinen ystävyys. Jos mikään, niin
oli Suonenjoen pappila "herännyt talo". Siellä sai Paavo tavata
paikkakunnan johtavat henkilöt ja heidän kanssaan keskustella
heränneitten hoidosta. Muitakin ystäviään näki hän varsinkin
lauvantaina ja sunnuntaina täällä sekä heidän aivan lähellä olevassa
kirkkomajassaan, _Kirkkola_ nimisessä talossa. Etenkin silloin, kun
Paavo oli paikkakunnalla, olivat seurat hyvin elävät. Joskus niitä
häiritsi kielilläpuhujain paljous, kun virttä veisattaessa 5-6,
väliin 10 henkilöä yhtaikaa puhui näkynsä ja saneli salaperäisistä
asioista, vaan "profeettain henget olivat profeetoille alamaiset",
jollei muille, niin ainakin Paavolle, joka erinomaisella taidolla
hoiti tuohon tilaan joutuneita. Kuten muualla, olivat kielilläpuhujat
Suonenjoellakin enimmäkseen naisia. Kuuluisin näistä oli _Katarina
Pakarinen_ (k. 1868). -- Jotta ei tuo sairaloinen henki kiihtyisi
liika voimalliseksi, kielsivät johtavat henkilöt heränneitä unista
keskenään puhumasta. Kokemuksistaan ja armontuntemisistaan saivat he
kyllä ystävilleen kertoa, vaan heitä varoitettiin niihin autuutensa
toivoa perustamasta. "Jesus Kristus ja hän ristiinnaulittuna" --
siinä kaiken opetuksen ja keskustelun ydin.
Niin suureksi kasvoi liike, että heränneet yksissä tuumin Berghin
kanssa rakensivat jalkasillan Uittosalmen poikki, joka erottaa
Suonenjoen pappilan alueen siitä mannermaasta, jolla kirkko
sijaitsee. Usein kaikuivat vielä seurojen päätyttyä tältä sillalta
Siionin virsien sävelet. Siitä sai se nimen "Siionin silta".
[Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210,
205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen
mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen
kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin
todistukset kaikin puolin tukivat.]
Renqvistin oppi ei voinut säilyä Suonenjoella. Sen kannattajien
luku vähenemistään väheni. Paavo Ruotsalaisen voimallinen henki,
jonka johdatettavaksi Berghkin yhä ehdottomammin taipui, painoi
vastaväitteet alas. Samaan suuntaan työskentelivät muutkin johtavat
henkilöt. Paavon oppi pääsi ennenpitkää täällä täydellisesti voitolle
[Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210,
205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen
mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen
kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin
todistukset kaikin puolin tukivat.].
* * * * *
V. 1835 muutti Poikonen Suonenjoelta Joroisiin, asettuen asumaan
lähelle _Pieksämäen_ rajaa. Viimemainitussa seurakunnassa oli jo v.
1830 alkanut herätys. Lapsetkin joutuivat haaveilevaan horrostilaan,
moni täysikasvanut synninsurusta toivottomuuden tuskiin, toiset
hillitsemättömään iloon, joka osoittautui tanssimisessakin ja
hyppimisessä. Tätä käytti hyväkseen hurmahenkisyyteen taipusa
_Pietari Riipinen_. Hän alkoi lumota noita vasta heränneitä
kaikenlaisilla ennustuksilla pian tapahtuvista häiriöistä luonnon
valtakunnassa, maailman lopusta y.m. saaden aikaan suurta
levottomuutta. Lahjakas hän ei ollut, vaan hänen, tunteita
liikuttavat puheensa, heräjävän kansan nälkä ja opettajien
puute vaikuttivat, että ihmiset joukottain kokoontuivat häntä
kuulemaan ei ainoastaan Pieksämäeltä, vaan naapuriseurakunnista,
vieläpä etäämmältäkin. Noin vuoden ajan oli Riipinen vaikuttanut
Pieksämäellä, kun Poikonen sinne muutti. Vähitellen tapahtui nyt
käänne parempaan, vaikka hurmahenkisyys jo oli ehtinyt saada aikaan
paljon turmelusta. Poikonen näytti raamatun sanalla, miten turhat
ja valheelliset Riipisen ennustukset olivat, siten onnistuen
johdattamaan ainakin ymmärtäväisimmät Jumalan sanan kuuliaisuuteen.
Levottomuus asettui kuitenkin vasta Paavon täällä käytyä (1835).
Hänen neuvottavakseen nöyrtyi Riipinenkin, ja raitis henki alkoi
vallita Pieksämäen ja Joroisten heränneissä. Jonkunmoinen epävarmuus
ja huikentelevaisuus jäi kuitenkin häiritsemään varsinkin Pieksämäen
heränneitä. Tämä nähdään siitäkin, että suuri osa heistä myöhemmin
taipui Renqvistin oppiin [Akiander VI, 210 ja IV, 90; Poikosen
elämäkerta.].
* * * * *
Samaan aikaan, kuin _Korhonen_, Markkanen y.m. kansanmiehet
työskentelivät Suonenjoen heränneitten opettajina, alkoi _Kuopion
maaseurakunnassa Pietari Puustinen_ semmoisena herättää huomiota.
Hän asui Puutosmäen Pitkälahdessa, missä hän harjoitti sepän
ammattia. Sinne kokoontuivat heränneet usein seuroja pitämään.
Kotipitäjänsä ulkopuolellakin liikkui Puustinen jo siihen aikaan.
Kuten vasta saamme nähdä, eksyi hän myöhemmin harhateille. -- Kuopion
maaseurakunnan heränneistä oli kotipitäjänsä ulkopuolellakin tunnettu
myöskin _Pietari Kinnunen_ [Akiander VI, 195; kert. (1896) V. Suhonen
Suonenjoella ja asessori K. A. Malmberg.].
* * * * *
_Maaningan_ herännäisyysliike, joka Poikosen siellä asuessa oli hyvin
vilkasta ja vuosi vuodelta kasvoi, lamautui hänen poismuuttonsa
jälkeen huomattavasti. Syynä siihen oli ehkä jossakin määrin _Olli
Hämäläinen_, joka saarnasi "tekopyhyyttä" vastaan niin ykspuolisesti,
että sikäläisten heränneitten niihin asti siivo elämä oli joutua
arveluttavaan vaaraan. Itse hän ennenpitkää sortui monenlaisiin
vikoihin ja menetti siitä syystä kaiken arvonsa innokkaimpain
kannattajainsakin silmissä, vaan sitä ennen oli hän jo ehtinyt
aikaansaada paljon häiriötä ja eripuraisuutta sanankuulijoissaan.
Vielä suuremmaksi vahingoksi täkäläisille, vieläpä muillekin
heränneille oli seurakunnan kappalainen _K. K. Björklund_. V. 1816
määrättiin hän tähän virkaan ja liittyi alusta alkaen heränneisiin,
jotka häntä pitivät tosi ystävänään. Ja semmoisena hän kykynsä mukaan
aina esiintyikin. Hän esim. kirjoitti sen alamaisen anomuksen,
jonka nojalla Iisalmen ja Nilsiän heränneitten maksettaviksi v.
1820 alkaneessa käräjäjutussa tuomitut sakot suoritettiin keisarin
käsikassasta. Mutta Björklund oli tavattoman kiivasluontoinen ja
itsepäinen mies, joka helposti riitaantui erimielisten kanssa eikä
suinkaan valinnut välikappaleita puolustaessaan itseään heitä
vastaan. Hän joutui rettelöihin esimiehensä, rovasti M. Ingmanin,
nimismies K. Dahlströmin ja miltei lukemattomien muiden henkilöiden
kanssa, käyttäytyen heitä kohtaan mitä varomattomimmalla ja
loukkaavimmalla tavalla. Turhaan huomautti Ingman häntä useasta
virkavirheestä. Björklund ei ottanut muistutuksia kuuleviin
korviin. Hän vastasi niihin vastasyytöksillä ja pilkallisilla
kirjoituksilla, vieläpä antaen Ingmanille letkauksia kirjoittamissaan
papintodistuksissakin. Tuomiokapituli puuttui asiaan, vaan ei
siitäkään apua ollut. Kun Björklund tämän lisäksi loukkasi muitakin
henkilöitä ja monesti varsin sopimattomalla käytöksellä sai
aikaan pahennusta seurakunnassa, vedettiin hän vihdoin oikeuteen
(1829). Syytöksiä tehtiin jos minkälaisia. Raskauttavin oli se,
että Björklund v. 1821 muutamille talonpojille oli kirjoittanut
kauppakirjan, jossa hän heidän edukseen oli väärentänyt monta kohtaa.
Mahdotonta on pöytäkirjoista päättää, mihin määrin syytetty oli
siveellisesti syyllinen tähän rikokseen, mutta todistukset olivat
niin selvät, ettei kanteen nostamista sovi kummastella. Björklundin
eduksi puhuu ainoastaan yksi kohta oikeuden pöytäkirjoissa. Hän
langetettiin nim. edesvastaukseen "kummallisesta saarnatavasta" sillä
perustuksella, että hän eräässä saarnassaan olisi kertonut hengessä
olleensa helvetissä ja siellä nähneensä herrasmiehiä ja talonpoikia,
joista edelliset eivät nauttineet pienintäkään lievitystä,
viimemainitut joskus vähän. Kun tiedetään, että Björklund oli hyvä
saarnamies (heränneet eivät ketä hyvänsä semmoisena pitäneet),
lähti tämä syytös silminnähtävästi vikoilemisen halusta, miten
moitittava sitten tuo yksi lause onkin. Ja varma on, että tuo onneton
mies, jota vastaan ihmiset kilvan hyökkäsivät, tuli niin vihatuksi
pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli herännäismielinen.
Muussa tapauksessa olisivat vastustajat ehkä huomanneet, että hänen
alituisten rettelöiden kautta yhä kiihtyvä sieluntilansa selvästi
ilmaisi mielenhäiriön enteitä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Björklundin
suuriin sakkoihin sekä menettämään kunniansa ja virkansa. Hovioikeus
ei nähnyt syytä olevan tuomion muuttamiseen (1833) ja senaatti,
johon Björklund vetosi, vahvisti sen (1834). Mielenjännityksestä
ja muista kärsimyksistä tuli Björklund mielipuoleksi. Viitaten
hänen sairauteensa ja onnettomaan asemaansa, kääntyivät muutamat
ystävämieliset tuttavat hänen vaimonsa nimessä armonpyynnöllä
keisarin puoleen. Tämä hanke oli kuitenkin myöhäistä. Björklund
kuoli, ennenkuin keisarin armahduspäätös saapui.
Vaikka Maaningan heränneet Björklundin tähden saivat kärsiä paljon
pilkkaa ja muuta ikävää, muistivat he häntä kauan rakkaudella.
Vähitellen korjautuivat myöskin varsinkin Paavon vaikutuksen kautta
tuon onnettoman papin ja muiden taitamattomien ja eksyneiden
heränneiden siellä aikaansaamat häiriöt [Akiander, Herdaminne;
Niskanen, Muistokirja; Senaatin arkisto.].
* * * * *
_Pohjois-Karjalan_ heränneet olivat edelleen Ruotsalaisen
erityisen huolenpidon esineenä. Sikäläinen liike oli nopeasti
kasvanut ja levinnyt muun muassa _Juuan_ seurakuntaankin. Siitä
alkaen, jolloin Paavo asetti Pielisjärvellä ja Nurmeksella v.
1819 syntyneen hurmahenkisyyden, ei näillä tienoin huomattavampaa
erimielisyyttä oppiinkaan nähden ollut ilmestynyt. Kaikki kantoi
Savon herännäisyyden leimaa. Paavon likeisin ystävä näillä tienoin
oli _Matti Härkönen_. Hän asui Pielisjärvellä ja oli jo liikkeen
ensi aikoina herännyt sekä sittemmin kohonnut heränneitten
huomattavimmaksi edustajaksi. Hän oli arkatuntoinen ja nöyrä
kristitty, jota Herra kasvatti sisällisten koetusten koulussa. Hänen
taloudellinen asemansa sitävastoin oli hyvä. Usein kävi hän Paavon
luona ja sitäpaitsi olivat he ahkerassa kirjevaihdossa keskenään.
Heidän välinsä oli aina mitä likeisintä. Harvalle ystävälle avasi
Paavo niin avomielisesti sydämmensä. Ja tuskin on hän kenenkään
kansanmiehen työstä, Herran viinimäessä niin hyvää todistusta
antanut, kuin tämän Pielisjärven ystävänsä toimista. Niinpä hän
esim. v. 1832 hänelle kirjoitti: "Herra itse tietää, kuinka ahkera
sinä tähän aikaan olet ollut hyvissä töissä, jotka hän sinulle vielä
kerran kunnialla maksaa koko maailman silmäin edessä, jos muutoin
uskossa loppuun asti vahvana pysyt". Vaan ei hän silti unohtanut
Härköstä varoittaa. Varsinkin yksi vaara näytti hänestä uhkaavan tätä
hänen rakasta ystäväänsä. Se oli rikkauden ansa. Härkönen, joka oli
hyvin antelias ja vieraanvarainen, oli näet aineellisessa suhteessa
alkanut yhä paremmin menestyä, niin että hän silloisiin oloihin
nähden oli varakas. Paavo piti sitä Jumalan siunauksena, vaan ilmaisi
kuitenkin ystävälleen pelkonsakin. Härkönen ei pahentunut, hän
päinvastoin kätki varoituksen mieleensä, vaikkei hän tiennyt koskaan
tunteneensa erityistä kiusausta ahneuteen.
Heränneitten hoitamisesta neuvotteli Paavo usein Härkösen
kanssa. Omasta kokemuksesta hän tiesi, miten vaikea oli kärsiä
"heikkoja" ja kuinka raskasta kestää "viekasten veljien
panettelua" ja "ulkokullattujen tuomiota". Varoittaen Härköstä
epäuskon synnistä, johon tämä sisällisten ahdinkojen ja vaikean
opettajatoimensa painamana monesti tunsi kiusausta, kehotti hän
häntä kärsivällisyydellä pimeinä ja kylminä aikoina odottamaan apua
Herralta. "Ole heikko mielessäsi" kirjoittaa hän näinä aikoina
hänelle eräässä kirjeessä "ja kuitenkin niin luja, kuin varustettu
Jesuksen Kristuksen sotamies". Harvat ovat kätkeneet Paavon hyvät
neuvot niin uskolliseen sydämmeen kuin Härkönen, ja harvat niistä
niin suurta siunausta niittäneet kuin hän.
Antti Pyykkö sairastui nuottamatkalla kuumeeseen ja kuoli v. 1832.
"Miten lienee senkin miehen käynyt", kerrotaan Paavon lausuneen, kun
hän sai tästä kuulla. Elämänsä loppupuolella oli Pyykkö pysytellyt
syrjässä, pyrkimättä siihen johtavaan asemaan, joka hänellä
Pielisjärvellä herätyksen alkuaikoina oli. Ehkä oli tuo liikkeelle
eduksi, vaikka toiselta puolen tulee tunnustaa, ettei hänenkään
elämäntyönsä ollut vähäarvoinen Pielisjärven herännäisyydelle [Kert.
Stiina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) Nilsiässä; Akiander VI,
97-100, 186-130.].
* * * * *
V. 1833 tapahtui tuntuva muutos Ruotsalaisen kotioloissa. Silloin
näet kuoli hänen vaimonsa Briita Ollikainen, joka kiivaalla
luonnollaan oli hänelle ristinä ollut. Seuraavana vuonna meni
hän naimisiin Anna Lovisa Savolaisen kanssa, joka oli häntä 25
vuotta nuorempi, vaan paljo paremmin ymmärsi häntä ja paremmalla
menestyksellä hoiti hänen kotiaan. Tämä oli Paavolle sitä suuremmaksi
kehotukseksi, kuin hänellä kotiseutunsa tuttavista ei ollut paljon
iloa. Maailmallinen mieli oli nim. päässyt vallalle Nilsiän
heränneissä, niin että harvat heistä enää jaksoivat kilvoitella.
Seuroja ei pidetty muualla kuin Paavon kodissa, ja niihin saapui
verraten vähän ihmisiä niinä aikoina, jolloin ei tullut vieraita
muista seurakunnista. Sitä kiitollisempi oli Paavo toisen vaimonsa
elävään kristillisyyteen taipuvasta mielestä ja siitä muutoksesta,
joka hänen kauttansa kodissa tapahtui. Sitäpaitsi saattoi Paavo nyt
vapaammin matkustaa, kun talon hoitoa hänen poissa ollessaan ei enää
laiminlyöty, kuten ensimmäisen vaimon aikana [Akiander VI, 46-47, 97,
193; kertoneet (1896) Nilsiässä Stiina Ruotsalainen ja Paavon tytär
Liisa Markkanen.]. Tämä oli varsin tärkeä asia, sillä yhä useammin
kutsuttiin Paavoa pitkille matkoille, joilla hänen monesti täytyi
viipyä kauan. Ja usein lähti hän kutsumattakin muualla asuvia ystäviä
tapaamaan ja herännäisyysliikkeen leviämistä ja kehitystä katsomaan.
Hän piti sitä velvollisuutenaan, eikä kukaan pystyne todistamaan
sitä erehdykseksi. Paitsi Savossa ja Karjalassa, oli hänellä,
kuten tiedämme, jo tähän aikaan tuttavia Pohjanmaallakin, jotka
tuon tuostakin pyysivät häntä luonansa käymään. Varsinkin muutamat
nuoret, herännäisyyteen liittyneet papit viimemainitussa maakunnassa
vetivät hänen huomionsa puoleensa. Lagus ja Malmberg eivät enää
olleet ainoat papit, jotka Keskipohjanmaalla edustivat liikettä.
Samassa hengessä kuin he toimi ennen mainittu Holmström, joka v. 1833
siirrettiin Kalajoelta Ylivieskaan [Turun tuomiokapitulin arkisto.].
Kesällä 1835 määrättiin kappalaisenapulaiseksi Pyhäjärvelle vasta
papiksi vihitty _Henrik Schwartzberg_, hänkin muutamia vuosia
myöhemmin herännäisyyden huomatuimpia edustajia. Näitä vanhempi
(Holmström oli syntynyt 1808, Schwartzberg 1811) ja uskonnollisessa
suhteessa kehittyneempi oli Raahen kappalainen _Antti Helander_.
Hän oli syntynyt jo v. 1785, tuli ylioppilaaksi 1807 ja vihittiin
papiksi 1810. Oltuaan sielunpaimenena eri paikoissa, määrättiin
hän yllämainittuun virkaan v. 1820. Vaikkei hänen vaikutuksensa
täällä herättänyt suurempaa huomiota, oli hän jo siihen aikaan
elävä kristitty ja työskenteli herännäisyyden hengessä. Erillään
muista heränneistä papeista hän kuitenkin silloin vielä toimi.
Näyttää kuin olisi hän heitä vähän epäillyt. Lagusta ei hän tahtonut
lähestyä ja vielä 1836 kirjoitti hän Malmbergista: "Hänen henkensä
on voimallinen, vaan sukua Siinain hengelle. Sen hengen kyllä pian
saapi, vaan siitä on vaikea päästä. -- Mahdollista kuitenkin,
että erehdyn". Muutamia vuosia myöhemmin hän kyllä rakkaudella
liittyi heihin, samoinkuin muihin heränneisiin [Aschan, Matrikel;
Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 38.].
_Oulunkin_ tienoilla oli Paavolla jo näinä aikoina hengenheimolaisia.
Varsinkin Nokelan taloon, joka sijaitsee 4 km. eteläänpäin
viimemainitusta kaupungista, kokoontuivat sikäläiset heränneet usein
seuroja pitämään. Kuten muistamme, oli näillä tienoilla vanhoina
aikoina löytynyt heränneitä, ja sitäpaitsi oli Nokelan emäntä
kotosin _Utajärveltä_, johon seurakuntaan Kajaanin herätys vaikutti.
Ensimmäisen matkansa Ouluun teki Paavo syyskuussa 1835. [L. J.
Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 1835.]
Kaukana entisistä ystävistään taisteli J. Fr. Bergh kovaa taistelua
_Nurmijärven_ suruttomassa seurakunnassa. Kansa oli raakaa ja
vallatonta. Kyllä sielläkin löytyi joukko kristillisyyttä harrastavia
ihmisiä, vaan niiden käsitys elämän tiestä oli pintapuolista
ja oppiinkin nähden toisenlaista kuin se, johon Bergh Savossa
ollessaan oli tottunut. He näet väittivät, ettei ihmisen tarvitse
mitään tehdä jokapäiväisessä parannuksessa, vaan että hän, Jumalan
sitä vaikuttaessa, on kokonaan toimetonna. Bergh kirjoitti
siitä A. J. Östermanille Kuopiossa, kysyen hänen mielipidettään
asiassa. Österman vastasi muun muassa: "Velvoittaahan p. raamattu
armoitettuja katsomaan, että säilyvät uskossa ja armontilassa,
tekemään kutsumisensa ja valitsemisensa lujaksi, kaikessa kasvamaan
hänessä, joka on pää, Kristuksessa, kieltämään itsensä ja maailman,
pyrkimään pyhitykseen ja pelvolla autuutta etsimään. Ja sitävarten
kehotetaan heitä katsomaan ristiinnaulittua Vapahtajaa, valvomaan,
rukoilemaan ja viljelemään Jumalan sanaa, tutkimaan itseänsä ja
taistelemaan hengellisiä vihollisia vastaan. Kuinka tätä ja paljon
muuta heiltä vaadittaisiin, jos eivät voisi eivätkä saisi mitään
tehdä. Älköön meitä väärin käsitettäkö. Tarkoituksemme ei suinkaan
ole, että ihmisen tulisi rientää armon edelle ja antaa rahansa, missä
ei ole leipää, sekä siten koettaa tulla pyhäksi ilman Kristusta".
Muuten on huomattava, ettei Bergh, miten nöyrä hän sitten olikin,
tämmöisessä asiassa olisi kysynyt neuvoa muilta, ellei hän siihen
aikaan olisi ollut suuressa sisällisessä ahdingossa, niinkuin näkyy
esim. hänen ennen mainitusta kirjevaihdostaan Renqvistin kanssa. Ja
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 21