Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 03

turmeluksestamme vuotaa, perisynnin juurta ja myrkkyä sekä tekosynnin
saastaisuutta. Tällä tavoin ymmärrämme, miten suuri on erotus
tekopyhyyden ja tosi jumalisuuden välillä, opimme vihaamaan omaa
lihaamme ja seuraamaan Kristusta, joka sanoo: 'Joka tahtoo olla minun
opetuslapseni, hän kieltäköön itsensä'."
Valtaava oli Paavon puheen vaikutus. Toinen toisen perästä vaipui
horroksiin lattialle, alkaen "hengessä saarnata" ja "kielillä puhua",
kuten noina alkuherätysten ihmeellisinä aikoina. Pintapuolisimmatkin
saivat piston sydämmeensä. Kylmyys ja penseys, jotka kauan olivat
painaneet heränneitten seurakuntaa, antoivat sijaa ensimmäisen
rakkauden tulelle, ja entistä voimallisempana ja raikkaampana kaikui
heidän huuliltaan Jumalan kiitos. "Ei ole Herran käsi vielä lyhetty"
lausui Paavo tuolle riemastuneelle joukolle. Mutta kielilläpuhujia
hän varoitti: "Antakaa Jumalalle kunnia, ihmisten kunnia on häpeää
vain" [L. J. Niskasen Muuttokirja; A. Möykkynen, Suometar 1856 n:o
22; Kusti Niskasen ja asessori K. A. Malmbergin kertomukset.].
"Koko seurakunta meni sitten Paavon puolelle, eikä jäänyt Lustigin
kanssa kuin kaksi ulkokullattua vaimoa, sillä kaikki muut suostuivat
Paavoon ja seurasivat häntä" lausuu Niskanen muistokirjassaan.
Hän kertoo myöskin, että "Lustig tämän jälkeen kävi pyrkimässä
seurakuntaan sekä päämieheksi että opettajaksi, vaan ei häntä otettu
vastaan". Oliko sovinto Lustigin kanssa todellakin mahdoton, oliko
hänen uskonnollinen kantansa niin pintapuolinen, hänen opetuksensa
niihin määrin erehdyttävät, ettei hän sopinut Paavon ja hänen
ystäväinsä "seurakuntaan"? Yksimielisesti ovat viimemainitut sekä
menneinä että myöhempinä aikoina antaneet hänestä huonon todistuksen,
jossa tuskin ainoakaan tunnustus hänen työstään herännäisyysliikkeen
palveluksessa on saanut sijaa. Huonon palveluksen tekee hänelle
niinikään Iisalmen rovasti P. J. Collan eräässä häneltä heränneitä
vastaan nostetun kanteen johdosta vaaditussa selityksessä v. 1823.
Hän näet arvostelee siinä Ruotsalaista ja tämän ystäviä paljon
ankarammin kuin Lustigia, josta hän osaksi kiittäenkin puhuu. Mutta
tämä Collanin selitys on niihin määrin puolueellinen ja heränneille
vihamielinen, että pikemmin joutuu epäilemään niitä henkilöitä,
joista siinä myötätuntoisuudella puhutaan, kuin heistä hyvää
ajattelemaan. Lustigin hyvistä ominaisuuksista olemme jo ennen
puhuneet. Tässä vain huomautettakoon, etteivät hänen vastustajansa
ja ankarimmat arvostelijansakaan ole lausuneet ainoaakaan moittivaa
sanaa hänen elämästään, lukuunottamatta L. J. Niskasen lausetta
"usein ei nähty erotusta hänen ja maailman välillä", jotka sanat
kuitenkaan eivät ensinkään tarkoita siveellistä elämää. Täydellä
syyllä on sitävastoin hänen uskonnollista kantaansa ankarasti
arvosteltu. Häneltä puuttui ylimalkaan tuota ajatusten ja tunteiden
syvyyttä, jota paitsi ei kukaan pääse tunkeutumaan ytimeen. Mutta
jos hän olikin taipuvainen liikkumaan pinnalla ja jos hän opissaan
erehtyikin, on Niskasen todistus tässäkin kohden epäilemättä
liioiteltua ja puolueellista. Vastapainoksi lainaamme tähän muutamia
otteita Lustigin H. Renqvistille v. 1814 kirjoittamasta, ennen
mainitsemastamme kirjeestä:
"-- -- Minä olen lähes 20 vuotta pitänyt seuraa pienen joukon kanssa.
Osoitettuani heille tien Jesuksen veren kautta Jumalan tykö, päätimme
vakaasti pysyä tässä armossa ja kasvaa hengellisessä viisaudessa.
Jumala on myös armonsa kautta tahtonut piiriimme johdattaa jonkun
etsivän sielun, vaikka saatana ja maailma eivät ole laiminlyöneet
nuoliansa ampua meihin, pyytäen meitä haavoittaa ja tehdä hitaiksi ja
sen kautta vihdoin saattaneet muutamia meidän seurastamme nukkumaan
ja voittaneet Demaksen kanssa tätä maailmaa rakastamaan. -- -- --
Se minua ilahuttaa, että Jesus rakkaudellansa Turussa on voittanut
niitäkin, joilla tämän maailman kunniaa on. Herra Jesus teitä
johdattakoon ja armossa varjelkoon kruununne tallella pitämään.
-- -- -- En ole sovelias teitä neuvomaan enkä teille ohjeeksi mitään
sanomaan; kirjoitan ainoastaan sentähden, että tekin saisitte meistä
jonkun ilon ja huvituksen, niinkuin me täällä teistä iloitsemme ja
toivomme kerran karitsan istuimen edessä ei ainoastaan kohdata teitä,
mutta myös saada yhdessä iloita ja voiton virrellä riemuita siitä,
että olemme päässeet synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta
ja saamme jumalan rakkautta Jesuksessa katsella. -- -- -- Kaikkia
teitä minä halulla muistan, mutta erinomattain teitä, jotka sanan
palvelijoina olette. Muistakaa inhimillistä heikkouttanne ja sitä
raskasta työtä, kuin teillä on, jossa totisesti tarvitaan armoa ja
apua. -- Älkää kuitenkaan oudoksuko, että minä, joka olen teille
tuntematon, tätä teille kirjoittanut olen; tähän on minua vähäinen
rakkauden kipinä kehottanut" [Akiander VI siv. 5-7.].
Tämä kirje -- siitäkin syystä huomattava, että Savon
herännäisyys siinä, mikäli tiedetään, ensi kerran tarjoo kättä
hengenheimolaisilleen Lounais-Suomessa -- ei suinkaan ole omiaan
tukemaan Lustigista lausuttuja moittivia arvosteluja. Sen henki on
nöyrä ja vaatimaton, Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja
näkyy siinä selvästi, ihmisen heikkoudesta ja synnistä samoinkuin
Herran armon suuruudesta se puhuu. Huomattava on niinikään, ettei
Lustig puhu mitään riidastaan Ruotsalaisen kanssa.
Vaan arvosteltakoon Lustigia miten tahansa, niin on lopputulos
selvä: hän ei kyennyt johtamaan herännäisyyttä; se häälyi hänen
käsissään sinne tänne, lamautui ja kylmeni, kaiken sen innostuksen
uhallakin, jolla hän sitä hoiti. Sentähden täytyi hänen syrjäytyä.
Vuosi vuodelta väheni hänen vaikutuksensa niihin määrin, ettei
hänen nimeään tämän jälkeen tapaa kuin pari kertaa herännäisyyttä
koskevissa asiakirjoissa.


IV.
Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.

Siihen aikaan jolloin Pohjois-Savon kansa alkoi herätä suruttomuuden
unesta, kutsui Herran henki voimallisesti Lounais-Suomen asukkaita
parannukseen ja elävään uskoon. Savon alkavaa herännäisyyttä
johtavat kansanmiehet; papit vastustavat sitä ja koettavat sen
leviämistä estää. Lounais-Suomessa sitävastoin seisovat muutamat
seurakunnanpaimenet taistelun eturivissä, pyytäen saarnoillaan
ja kansalle toimittamallaan kirjallisuudella levittää Jumalan
valtakuntaa.
V. 1801 ilmestyi Turussa painosta _"Uskon harjoitus autuuteen"_
niminen saarnakirja. Sisällykseen nähden ei tuomiokapituli, jonka
tarkastettavana kirja ensin oli ollut, tehnyt mitään muistutuksia;
ainoastaan muutamia muotoa koskevia korjauksia oli se vaatinut
tekijää toimittamaan, ennenkuin se antoi luvan kirjan painattamiseen.
[Ecclesiastikt Litteraturblad 1844, n:o 5, 104.] Jo ensimmäisen
adventtisunnuntain saarnan alkulause "Nouse pohjatuuli ja tule
lounatuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse, että sen yrtit
vuotaisivat" ilmaisee, missä hengessä postilla on kirjoitettu. Kirja
pyytää olla herätyshuutona maailman suruttomille lapsille sekä
luulokristityille näyttää, ettei kukaan pääse Jumalan valtakuntaan,
ellei hän synny uudeksi luontokappaleeksi. Uhkaavana kaikuu näissä
saarnoissa Siinain ukkosenjylinä, mitään syntiä säästämättä, tuomiten
kaikki, mitä ihmisessä omaa on, kelvottomaksi ja Jumalan vihan
alaiseksi. Vakavasti vaatii se parannukseen ei vain suruttomia, vaan
heränneitä ja uskoviakin. Vaan ei koeta tämä kirja lain saarnalla
ketään eläväksi tehdä. Se päinvastoin alusta loppuun terottaa sitä
totuutta, että evankeliumi yksin voi tuon vaikuttaa. Niinpä lausuu
tekijä (5:nä sunnuntaina loppiaisesta): "Joka ei halaja evankeliumin
autuaallista sanaa, vaan etsii ja odottaa lain musertamisen
vaikuttavan välttämätöntä sydämmen muutosta, hänessä kasvaa ilkein
farisealaisuus, tekopyhä ja luonnonvoimilla ulkonaisiin töihin
luottava kuvakristillisyys, joka ei ulotu kuin kiusauksiin asti,
joissa semmoisen kristityn myötäkäymisessä menestyneet ulkonaiset
työt, muoto ja ahkeruus revitään rikki ja hajoovat tuhaksi".
Taistellen elävän kristillisyyden puolesta, pyytää kirja vaikuttaa
sitä mielenmuutosta, joka on kääntymisen edellytyksenä ja jota
paitsi ei P. Hengen jatkuva armontyö voi menestyä. Tunne-elämää
kiihottamaan ja siihen perustuvaa kristillisyyttä rakentamaan tekijä
ei milloinkaan eksy. Hänen voimallinen ja vilkas esitystapansa on
samalla maltillista, raitista. Kuvaava on esim. seuraava kohta
pääsiäispäivän saarnassa: "Uskossa ontuvaiset tahtovat, ennenkuin
Jesuksen ylösnousemisen voima on tullut heissä vahvistetuksi,
uskonsa perustukseksi vastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia,
nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, vaatien muilta samankaltaisia
tiloja kuin heidän omansa on, arvellen tuota ainoaksi Herran tieksi.
Sielun pyrkiminen käännetään pois uskon esineestä, joka on Kristus,
ja kiinnitetään pysymättömiin tunteisiin, jotka sitten ylipaimenen
tahdon ja neuvon jälkeen ainakin ajaksi seisahtuvat, jotta usko
yksinänsä työtä tekisi. Evankeliumin herättämä usko on ainoa
välikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksissa
jää sydämmeen; yksin Jesus jää perustukseksi ja kulmakiveksi, ja
häneen usko nojaa." Jyrkästi seisoen Lutherin vanhurskauttamisopin
kannalla, erottaa tekijä vanhurskauttamisen pyhityksestä, joka kasvaa
hedelmänä edellisestä. Kirkkaana säteilee kaikkialla tässä kirjassa
Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa. Sitä se kehottaa lukijoitaan
etsimään, pyytäen vetää heitä armonistuimen eteen armoa armosta
vastaanottamaan. Sitä tekemättä -- tätä totuutta terottaa tekijä
usein -- lakastuu usko, antaen ennenpitkää sijaa tekopyhyydelle ja
julkisesti syntiselle elämälle. Jo kirjan nimi "Uskon harjoitus
autuuteen" osoittaa, että se etupäässä on kirjoitettu uskoville,
samoinkuin siinä esitetyn uskonelämän eri tilat, sen vaarat,
taistelut, tappiot ja voitot, sen taantuminen, varttuminen ja
kasvaminen, ehdottomasti edellyttää syvällistä kokemusta tekijässä.
Sitä huomattavampi on tuo usein tavattava varoitus perustamasta
uskoa liikutuksiin ja tunteisiin tahi muihin omassa sydämmessä
tajuttaviin muutoksiin. Maailman ja Jumalan valtakunnan välinen
raja näkyy kirjassa selvästi, nimikristitty ja Herran opetuslapsi
erotetaan tarkkaan toisistaan. Pelkäämättä julistaa se totuuden
ylhäisillekin. "Meidän aikamme kristikunnassa" niin lausuu tekijä
8:na sunn. kolminaisuudenpäivästä "on pakanallisuus niihin määrin
varttunut, että varsinkin säätyläisten seuroissa pidetään suurena
häpeänä puhua jotakin Jumalasta ja hänen tahdostaan". Vaan ei eksy
hän silti puolueellisesti säätyläisistä ankarasti puhumaan. Hän näkee
muidenkin synnit ja erehdykset, vetäen ne säälimättä valkeuteen.
Viimemainitun saarnan jatko kuuluu: "Mutta paitsi näitä tämän
maailman suuria, jotka eivät Jumalan sanaa siedä kuullakaan, etenkin
jos nuhdesanaa heille julistetaan, löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka
ainoastaan luonnollisen muistinsa mukaan puhuvat Jumalasta, vaan
eivät mitään omasta koettelemuksestaan ja Pyhän Hengen uudistavasta
armosta. Syy tähän puustavinpuheeseen on Jumalan sanan voiman puute,
sen hengellisyys kun ei vielä ole päässyt sydämmeen. Senkaltaisen
puheen hedelmä on pysymätön. Kokemus osoittaa että ne, jotka
ilman Kristuksen henkeä puhuvat, eivät saa muuta aikaan kuin pian
loppuvan varjokristillisyyden ilman olennollista pyhittävää voimaa
ja hengellistä elämää. Siten kuolettavat he sisällisen Pyhän Hengen
kuuliaisuuden toisten sieluista. Varokaa puheitanne, kuten apostoli
varoittaa: jos joku puhuu, hän puhukoon niinkuin Jumalan sanoja.
-- Omassa nimessä, hengessä ja mielessä puhuminen on saanut vallan
meidän aikanamme. Muilta opituilla puheilla koettavat useat toisten
seurassa esiintyä kristittyinä, ollen arkioloissaan murhamiesten
kaltaisia, vaeltaen tyhmässä eripuraisuudessa, vihassa ja vainossa."
Mikä totuuden tasapuolisuus alalla, jolla herätyssaarnaaja
hengellisesti kuolleena aikana helpoimmin voi eksyä sanankuulijoitaan
puolueellisesti arvostelemaan, mikä vakaa vaatimus herätykseen,
valvomiseen, totuuden hengen kuuliaisuuteen!
Verrattuna esim. Tornion koulun rehtorin _Juhana Vegeliuksen_ v.
1747-1749 ilmestyneeseen mainioon postillaan _"Pyhä evankeliumillinen
valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä"_ ei vedä "Uskon
harjoitus autuuteen" vertoja, etenkin jos silmällä pidetään
uskonopin käsitteiden tarkka ja perusteellinen selvittäminen.
Mutta käytännölliseen hyötyyn nähden ei se suinkaan jää jälelle
edellisestä, ollen sen kera vielä tänään heränneitten rakkaana
ystävänä kaikkialla Suomessa. Paitsi kirjan voimallinen ja
evankelinen henki on tätä asemaa sille säilyttänyt saarnojen selvyys,
jota ei kielen puutteellisuus eikä lauserakennuksen vanhanaikainen
omituisuus ole voinut turmella. Kirjan suureksi ansioksi on myöskin
merkittävä, ettei saarnoja pilaa tuo väsyttävä pituus, joka on
miltei kaikkien vanhojen saarnakirjojen yhteisenä vikana. Lyhyen
esipuheen jälkeen seuraa itse saarna, joka on jaettuna kahteen,
joskus kolmeen osaan. Saarnan tekstiä koskettelee tekijä verraten
vähän, silloinkin kun eksegeettiset selitykset olisivat tarpeen. Hän
kiinnittää huomionsa ainoastaan muutamaan siinä olevaan näkökohtaan,
jota hän sitten kehittää, valaisten ja tukien esitystään muualta
lainatuilla raamatunlauseilla. Kahdeksan eri painosta on tästä
kirjasta ilmestynyt; viimeinen "Herättäjän" kustannuksella v. 1895.
Ruotsiksi käänsi kirjan v. 1843 herännäisyyden historiassa tunnettu
L. J. Achrén.
Tämän huomattavan kirjan tekijä on Vehmaan kappalainen _Antti
Björkqvist_. Hän syntyi Härjänsilmän talossa Nousiaisten pitäjässä
v. 1741. Isänsä -- hänen nimensä oli Antti Antinpoika Grelsson
-- oli ahkera ja toimellinen talonpoika. Ollen hyvissä varoissa,
päätti hän kouluttaa papiksi yhden kolmesta pojastaan. Vanhin ei
ollut siihen taipuvainen eikä toinenkaan, vaan nuorin, Antti,
vastasi päättävästi: "No minä lähden". Nautittuaan alkeisopetusta
Turun koulussa, tuli Antti, joka oli ottanut nimekseen Björkqvist,
ylioppilaaksi v. 1760. Jo ylioppilaana kerrotaan hänen heränneen.
Hänen karkean jyrkkä luonteensa vaati häntä vastustamaan kaikkea
mietoa, ytimetöntä kristillisyyttä. Turun seuduilla jo ennestään
kotiutunut, hänen aikoinaan elpyvä pietistinen liike tarjosi hänen
taipumuksilleen monta liittymiskohtaa, ja täydestä sydämmestä päätti
hän antautua tämän liikkeen tulkiksi. Luultavasti sentähden että
Turun piispanvirka silloin oli avoinna, lähti Björkqvist v. 1765
Tukholmaan, missä hän samana vuonna vihittiin papiksi. Oltuaan
ylimääräisenä pappina ensin Turussa, sitten Loimaalla, määrättiin
Björkqvist pitäjänapulaiseksi Sauvoon (1767), jota virkaa hän hoiti
15 vuotta. Syytä on otaksua, että hän jo näissä seurakunnissa
ollessaan herätti huomiota ja sai aikaan herätyksiäkin, vaikkei siitä
mitään varmoja tietoja ole jälkimaailmalle säilynyt. Enemmän tunnettu
on sitävastoin hänen vaikutuksensa _Vehmaan_ kappalaisena, johon
virkaan hän seurakunnan yksimielisen kutsumuksen nojalla astui v.
1781 ja jossa hän pysyi kuolemaansa asti, joka tapahtui syyskuun 9
p:nä 1809.
Saarnoillaan ja esimerkillään tahtoi Björkqvist johtaa
sanankuulijoitaan elävään kristillisyyteen. "Minä ja minun huoneeni
tahdomme palvella Herraa" lausui hän ensimmäisen Vehmaalla pitämänsä
saarnan esipuheessa. Hänen kiivas luonteensa ja vaikeat kotiolot
olivat kyllä usein suurenakin esteenä, vaan eivät kuitenkaan voineet
tuota hänen päätöstään turhaksi tehdä. Varsinkin pyhäpäivinä
ja monesti muulloinkin kantoi Vehmaan pappila Björkqvistin
aikana heränneen kodin leimaa. Nuo hänen saarnoistaan heränneet
eivät tyytyneet siihen ravintoon, jonka he kirkossa saivat.
Jumalanpalveluksen päätyttyä tulivat he pappilaan saadaksensa
enemmän. Syötyään puolista, kokosi Björkqvist heidät huoneisiinsa
sananharjoitukseen. Jos hän kirkossa monesti oli ankara ja nyrkillään
saarnatuolin laitaan lyöden antoi kiivaudelleen ja karkealle
voimalleen liika suurta valtaa, oli hän näissä tilaisuuksissa
erinomaisen lempeä ja hiljainen. Selitellen päivän evankeliumia,
tiedusteli Björkqvist ystäviensä sieluntilaa, varoitti, neuvoi,
kehotti ja lohdutti. Puheiden välissä veisattiin virsikirjaa tahi
Siionin virsiä. Miltei aina päättyivät nämä hartaushetket rukouksella.
Ahkeraan liikkui Björkqvist pitäjällä, käyden tuttavia tervehtimässä
tahi sairasten luona. Monesti seurasi häntä näillä matkoilla muutamia
ystäviä, ottaen osaa siihen veisuun, jolla hän maantiellä kulkiessaan
virkisti mieltään. Suruttomain talonpoikain pidoissa ei Björkqvist
viihtynyt ja saapui semmoisiin ainoastaan virkansa puolesta. Kun
tanssi alkoi, vetäysi hän muutamain ystäväin kera syrjähuoneeseen
tahi lähti kotia. Jonkun päivän kuluttua oli hänen tapanaan palata
taloon vieraanvaraisuudesta kiittämään. Silloin puhui hän painavia
sanoja armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Seudun
säätyläisten kanssa seurusteli Björkqvist niinikään hyvin vähän.
Syynä ei ollut ujous eikä sivistyneen seuran halveksiminen, vaan
noiden säätyläisten suruttomuus. Ehkä asettui hän liika jyrkälle
kannalle heitä kohtaan. He puolestaan mittasivat hänelle vielä
runsaammalla mitalla.
Björkqvistin ensimmäinen vaimo Helena Elisabet Helleday oli
jalomielinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vaikutuksensa
mieheensä oli monessa suhteessa terveellinen. Hän taivutti ja
hienostutti tämän jäykkää ja karkeata luonnetta ulkonaisestikin
noudattamaan kristitylle sopivaa käytöstä. Lastensa kasvattamisessa
näkyy hän sitävastoin huonommin onnistuneen. Toisista näistä oli
Björkqvistillä vanhoilla päivillään paljo surua. Pääsyynä siihen oli
luultavasti kuitenkin toinen vaimonsa Anna Lovisa Forselius, joka
oli hänelle niin suurena ristinä, että hän, kuten on väitetty, ei
saarnoissaankaan saattanut olla tähän onnettomuuteen viittaamatta.
Taloudelliset huolet, joita tämä vaimo ei millään tavoin kyennyt
helpottamaan, liittyivät katkeroittamaan hänen elämäänsä. Mikäli
aikaa riitti, koetti Björkqvist kyllä johtaa pappilansa ulkotöitä,
kyntäen ja kylväen itse peltojaan, vaan tulos oli tavallisesti
huono. Jos hänellä tällaisiin toimiin olikin taipumusta, liikkuivat
ajatuksensa aina muualla, estäen häntä perehtymästä tämän maailman
askareihin. Huonosti menestyivät rahallisessa suhteessa myöskin hänen
kirjalliset toimensa. Kahdeksan vuotta työskenteli hän postillansa
kirjoittamisessa. Enimmäkseen käytti hän siihen yön hiljaisia
hetkiä, päivän tunnit kun tarkkaan kuluivat virkatehtäviin ja
taloudellisiin toimiin. Kirjaa painettiin 2,000 kpl, joista suuri
osa pilaantui pappilan aitassa. Ei sekään paljon tappiota korvannut,
että Björkqvist itse sitoi monta sataa kappaletta sekä opetti erästä
tytärtään tätä työtä tekemään. Vasta hänen kuolemansa jälkeen
meni kirjaa suuremmassa määrässä kaupan, kun hänen poikansa erään
talonpojan kanssa lähti Hämeeseen sitä myymään. Ainoastaan harvoista
kappaleista saivat he kuitenkin hinnan rahassa; useimmat maksoivat
pellavilla, voilla y.m. maalaistuotteilla. Eivät vastanneet nämäkään
tulot Björkqvistin kustannuksia, puhumattakaan kirjailijapalkkiosta.
Myöhempien aikojen kirjankustantajat perivät voiton.
Björkqvistin ja hänen virkakumppaniensa väli ei ollut hyvä.
Seurakunnan toinen kappalainen J. Syrenius moitti häntä julkisesti
saarnatuoliltakin, saaden sitten hänkin vuorossaan seuraavana
pyhänä kuulla samankaltaista puhetta itsestään samasta paikasta. Ei
ymmärtänyt I. Enebergkään, joka v. 1805 tuli Vehmaan kirkkoherraksi,
Björkqvistin ansioita eikä koettanutkaan päästä häntä likemmin
tuntemaan. Heidän välinsä pysyi loppuun asti kylmänä, vieläpä
vihamielisenäkin. Vaan epäilemättä antoi Björkqvistkin puolestaan
siihen paljon aihetta. Hänen vastenmielisyytensä tätä esimiestään
kohtaan aiheutui sitäpaitsi hyvin itsekkäästä syystä. Kun näet
Vehmaan kirkkoherranvirka v. 1804 tuli avonaiseksi, tahtoivat
seurakunnan talonpojat Björkqvistiä tähän virkaan. Vaalisijaa
hän ei kuitenkaan voinut saada, hän kun ei ollut suorittanut
siihen vaadittua tutkintoa. Hänelle toivotun kolmannen sijan sai
Eneberg, joka ennen oli ollut pappina seurakunnassa ja silloin
päässyt säätyläisten suosioon. Hänellä oli siis toivo päästä
virkaan. Varmuuden vuoksi matkusti hän Tukholmaan, missä hän sai
valtakirjan virkaan. Sitä ennen oli siellä samoissa asioissa
käynyt myöskin Björkqvistin vaimo. Miehensä kiellosta huolimatta
oli hän kullattuihin kansiin sidottanut kolme kappaletta hänen
postillaansa, antanut ne kuninkaalle sekä, vedoten kirjan tekijän
ansioihin, pyytänyt tälle palkinnoksi Vehmaan kirkkoherranvirkaa.
"Teidän miehenne saa viran, rouvaseni" oli kuningas vakuuttanut.
Jo oli Björkqvistkin ehtinyt perehtyä tuohon toivoon, kun hän sai
tiedon, että Enebergin vaikuttavien suosijain oli onnistunut hankkia
valtakirja viimemainitulle. Tämä vaikutti, ettei Björkqvist kahteen
vuoteen avannut kilpailijansa ovea. Vasta kuolinvuoteellaan sopi hän
hänen kanssaan.
Björkqvist oli rehellinen ja suora mies. Vilppiä ja teeskentelyä
hän ei kärsinyt itsessään eikä muissa. Sentähden olikin
nimikristillisyys hänelle vastenmielinen. Ja pian huomasi hän
tämän vian, missä muodossa se sitten esiintyikin, ja paljasti sen
säälimättä. Kun hän kerran kävi ystävänsä ja hengenheimolaisensa
_Heikki Achreniuksen_ luona Nousiaisissa, kysyi hän seuroissa
oltaessa viimemainitulta: "Oletko varma siitä, että kaikki täällä
ovat vilpittömiä kristityltä?" Achrenius vastasi myöntämällä, vaan
Björkqvist lausui: "Etkö huomaa mitä vehkeitä noilla on?" osoittaen
erästä akkaa, joka viekkaasti nykäsi toista hiasta, siten kehottaen
tätä polvistumaan. Ja yhtä jyrkästi vastusti hän hurmahenkisyyttä
ja tunteitten liiallista kiihottamista saarnoissa ja seurapuheissa.
Vaikka hän terotti kristittyjen yleistä pappeutta ja eli aikana, jona
maallikkosaarnaajatkin alkoivat esiintyä kuollutta kirkollisuutta
ja puhdasoppisuutta vastaan, ei eksynyt hän tässäkään kohden
ykspuolisuuksiin. Kaikkea vanhaa, joka oli kelvollista, puolusti
hän voimallisesti eikä hyväksynyt uutta uutuuden tähden. Niinpä
lausui hän kerran matkalla ollessaan, veisattuaan loppuun erään
lempivirtensä, kyytimiehelleen: "Jos joku kerjäläisukko olisi tämän
virren sepittänyt, niin sitä pidettäisiin erinomaisena, vaan kun se
löytyy virsikirjassa, ei sitä suuressa arvossa monikaan pidä."
Yhtä väsymättömällä ahkeruudella ja innolla kuin nuorena hoiti
Björkqvist loppuun asti paimentyötään, vaikka kova päätauti elämänsä
loppuaikoina usein häntä vaivasi. Hän ei ollut tottunut itseään
säästämään eikä sitä koskaan oppinut. Vielä kuolinvuoteellaan
piti hän tuskistaan ja omaistensa kiellosta huolimatta pitkän
seurapuheen muutamille hänen luokseen saapuneille ystäville. Kun nämä
sitten valittaen hänelle lausuivat: "Kuka nyt meitä opettaa, kun
pastori meidät jättää?" vastasi hän tunnettuun jäykkään tapaansa:
"Hakekaa raamatusta." Kolme viikkoa kesti hänen kuolintautinsa.
Se oli kovaa sekä ruumiille että sielulle. Monesti kuultiin hänen
valittavan: "Onko Jumala unhottanut olla armollinen ja sulkenut
laupeutensa vihansa tähden?" Mutta pimeässäkin toivoi hän Herraan,
hartaasti ikävöiden päästäksensä hänen luokseen. Kun hänen omaisensa
huomasivat, että loppu oli lähellä, ja hänen tyttärensä lausui:
"Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois", vastasi hän: "Niin, minä
vain odotan lunastustani". Kuolinvuoteellaan lausumansa toivon mukaan
haudattiin hän ensimmäisen vaimonsa viereen. Haudan siunasi Eneberg,
joka hautausvirreksi määräsi "Jumalast' en eritä tahdo".
Björkqvist oli kutsuttu kylvämään suolaa Lounais-Suomen virkistyvään
kirkolliseen elämään, jotta tämä tuon tunteellisen ja sävyisän
esiintymisen takia, jonka leimaa se kantaa, ei menettäisi voimaansa
eikä kesken heittäisi aseitaan maahan. Näin asiain ollen ei
sovi kummastella, että hänellä oli monta vihamiestä ja etteivät
herännäismieliset papitkaan ylimalkaan häneen ystävyydellä
liittyneet. Myöntää täytyy kuitenkin, että hän itsekin monesti
loukkaavalla esiintymisellään sopua esteli. Pian hajosi myöskin
se pieni joukko, joka oli ottanut osaa hänen johtamiinsa
hartausseuroihin ja muodostanut Lounais-Suomen ehkä raitishenkisimmän
herännäisyysliikkeen. Ei sekään jäänyt jälkimaailmalle todistamaan
hänen innokkaasta työstään Herran viinimäessä. Mutta sitä paremman
todistuksen ovat hänestä antaneet ne lukuisat joukot, jotka lähellä
hänen kotiseutuaan ja kaukana siitä sukupolvesta toiseen hänen
postillansa neuvomina ovat "harjoittaneet uskoaan autuuteen".
[Lähteitä: Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne; Ecclesiastikt
Litteraturblad, 1844. Tolpo, Åbo Stifts Matrikel, johon omistaja,
Gabr. Borg, on tehnyt lisäyksiä; L. J. Achrénin Björkqvistin
postillan käännökseen liittämä tekijän elämäkerta; eräs vanha,
huolellisesti ja tarkasti tehty, rovasti A. O. Törnuddin papereista
löytynyt käsikirjoitus, johon on koottu Björkqvistin tuttavien
suusanallisia kertomuksia hänestä. (Käsikirjoituksen omistaa piispa
J. R. Forsman.)]
* * * * *
19 vuosisadan alussa vaikutti Turun tienoilla eräs toinen pietististä
suuntaa edustava mies, joka monessa kohden esiintyy Björkqvistin
vastakohtana. Tämä mies oli Perniön kirkkoherra _Kustaa Rancken_.
Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa, joista hän itsestään tekemässään,
vuoteen 1821 ulottuvassa elämäkerrassa kertoo, ovat pääpiirteissään
seuraavat [Akiander V, 269 -- 305.].
Rancken syntyi v. 1756 Hattulassa, missä isänsä oli kappalaisena.
Lapsena orvoksi jääneenä täytyi hänen kauan puutetta ja muita
kärsimisiä kokea, vaan pääsi kuitenkin ylioppilaaksi jo v. 1772.
Varojen puute teki lahjakkaan ja tietohaluisen nuorukaisen
ylioppilasajan Turussa hyvin raskaaksi. Etenkin suri Rancken
sitä, ettei hän voinut hankkia itselleen kirjoja. Hänen lukujaan
estelemässä oli sitäpaitsi kotiopettajan toimi maalla, johon hänen
loma-ajoiksi täytyi sitoutua. Innolla ja menestyksellä jatkoi hän
kuitenkin opintojaan. Jo oli hän valmistua maisterintutkintoa
suorittamaan, kun aivan odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään,
joka erotti hänet yliopistosta ja laski hänen hartioilleen entistä
raskaamman kuorman. V. 1774 sai hän tietää, että Sahalahden
seurakunta, missä isänsä oli ollut pappina, aikoi kutsua hänet
pitäjänapulaiseksi. Anomus siitä jätettiinkin tuomiokapituliin.
Rancken, joka alussa aikoi kieltäytyä kutsumusta vastaanottamasta,
hän kun piti itseänsä aivan kelvottomana Herran seurakuntaa paimenena
hoitamaan, suostui siihen kuitenkin enonsa, rovasti N. Idmanin
kehotuksesta. Päävaikuttimena oli kuitenkin ylipaimenen ääni, jonka
vaativaa kehotusta: "Sinun tulee mennä, minne minä sinun lähetän"
hän omassatunnossaan luuli kuulevansa. Helmikuussa 1775 kävi hän
Sahalahdella vaalisaarnaa pitämässä, sai seurakunnan melkein
yksimielisen kutsumuksen ja vihittiin papiksi kesäkuun 10 p:nä. Hän
oli siihen aikaan vain 19 vuoden vanha.
Minkä mielinen mies Rancken oli ja missä hengessä hän aikoi pappina
toimia, tuli ennen pitkää selvästi näkyviin. Joutui vuosi 1776.
Se oli tärkeä Lounais-Suomen kirkolle. Kuuluisa _Anna Rogel_ (k.
1784) oli saarnoillaan sytyttänyt tulen, joka nopeasti levisi hänen
kotipitäjästään Merikarvialta laajalta Satakuntaan ja Hämeeseen.
Haaveilevia, jonkunmoisessa horrostilassa pidettyjä olivat monesti
hänen puheensa, mutta sisällykseltään Jumalan sanan mukaisia,
voimallisena herätyshuutona kuolleelle kristikunnalle ja tuomiona
kaavoihin kangistuneelle kirkolle. Tuhansia ihmisiä niiden kautta
heräsi kysymään elämän tietä. Harva seurakunta Lounais-Suomessa jäi
siltä koskematta; useimmissa herätti se kansassa ennen kuulumatonta
uskonnollista innostusta. Näin kävi esim. Tyrväällä, Karkussa,
Pirkkalassa, Messukylässä, Orihvedellä, Sahalahdella, Längelmäellä,
Ruovedellä, Hämeenkyrössä, Ikalisissa y.m. Papit säikähtyivät. Toiset
heistä valittivat neuvottomina tuota outoa, kaikkea järjestystä
häiritsevää ja heidän arvoaan loukkaavaa levottomuutta; toiset
asettuivat vastarintaan, ilmoittaen asiasta tuomiokapituliin sekä
ryhtyen lain ankaralla käsivarrella painamaan liikkeen kannattajia
maahan.
Ei kuulu tämä huomattava uskonnollinen ilmiö tämän teoksen
käsiteltävän ajan piiriin. Olemme siitä sentähden ainoastaan
sivumennen maininneet huomauttamalla sen merkityksestä tienraivaajana
uskonnollisessa suhteessa valoisamman ajan kristillisyydelle.
Vielä nukkuivat Suomen Siionin palvelijat suruttomuuden unta,
kuulematta heräävän kansan levotonta kysymystä: "Vartija, mitä
kuluu yö?" Mutta että niitäkin löytyi, jotka tiesivät, mitä ajan