Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 23

hän kokonaan. Oliko tuo innostunut, jalojen aatteiden kannattama
ylioppilaselämä niihin määrin vetävä puoleensa hänen huomionsa, että
hän vieraantuisi ristin tien salaisuuteen ja sille elämälle, joka
Jumalasta on? Hän kehittyy runoilijana; hänen kanteleensa kaikuu
nuoruuden ja ystävyyden ylistykseksi, ja sykkivin sydämmin kuuntelee
innostunut nuorukaisjoukko sen kauniita säveleitä -- onko hän
kestävä? Tienhaaraan hän ei jää seisomaan, eikä ole hän niitä, jotka
ontuvat molemmin puolin. Ratkaiseva päätös on vielä tekemättä --
minnepäin on hän kääntyvä? Vastauksen tähän kysymykseen antaa Herra,
joka häntä tänäkin aikana ihmeellisellä rakkaudella vetää puoleensa.
Tämän armon vaikuttama on muun ohessa runonsa: "Tytön rukous"
vuodelta 1834. Se osoittaa selvään, mihin suuntaan hän on kehittyvä.
Runo kuuluu: [Yrjö Weijolan käännös.]
Mä vaivun sinun ristis juurehen,
Ja minun silmän' nostan rukoillen.
Mua ällös hylkää, hyvä Jumala,
Suo rukouksein luokses kohota.
Tuoll' loistat valomaassa tähtien,
On voiton kruunu kruunus okainen,
Mua neuvo enin lempimähän sua,
Oi sä, mi ensimmäisnä lemmit mua.
Sä mun oot synnin velast' ostanut;
Et kultaa, hopeaa siit' antanut,
Sä elos annoit, annoit kalleimpas,
Ja elon lupaat mulle haudastas.
Kas, kun mä tulen pelvoin, vavisten,
Mä köyhä, kurja, etees, ikuinen,
Sä helmas avajat ja siellä vaan
Mä rauhan, lohdutuksen, armon saan.
Jo veres oma minut puhdistaa,
Mä huulin haavojas saan koskettaa; --
Oi Herra, Herra, mä en päästä sua,
Ennenkuin ensin siunannut oot mua.
Olenko oikein omas, tutki sä;
Jos öisin hyvä, niin kuin tahdon mä!
Oi, jospa voisin hiljaa rukoillen
Ain' olla silmäis eessä, Ikuinen!
Mit' ompi maailma, mit' aarteet maan,
Jos sinä Herra rakastat mua vaan.
Ja että rakastat mua, tiedän sen,
Sen lausuu sielun' riemu taivainen.
Sun maas on kaunis, rikas, suloista
On elää nuorna, rakastettuna;
Mutt' paljon suloisempi minullen
Sinussa eloni on sisäinen.
Yks olkoon kirkonmeno eloni;
Suo siihen armo pyhän Henkesi!
Mä sieluin tahdon toivoon kohottaa
Ja sieltä voiman, voiton saavuttaa.
Eloni siit' on kaunis, autuas,
Kuin ilta Sabbatin niin rauhakas;
Niin hyväks' silloin voin mä tulla myös,
Ett' iloin näet minuss' ikityös.
-- -- --
Kuu vaipui pilviin, kuoli tähtönen,
Maan yli kulki tuuli huoaten;
Mut rauha, valo tytön rinnass' on,
Hän näkee auki Isän asunnon.
Myöskin Pohjolais-osakunnan sanomalehdessä julkasi Stenbäck samaan
aikaan kirjoituksia, joiden monesti vakaa, joskus jyrkkäkin
uskonnollinen pohja antaa meidän aavistaa pian tapahtuvaa ratkaisevaa
muutosta. Niinpä lausuu hän eräässä semmoisessa kirjoituksessa:
"Usein valtaa syvä sisällinen vakavuus, korkeamman taivaallisen
hengen tuulahdus jokaisen ihmissielun; mutta ei koskaan tahdota
tunnustaa tuota Jumalan herättäväksi ääneksi meissä. Kaikki
tahtovat, että heitä pidettäisiin uskonnollisina, mutta ei kukaan
kernaasti tahdo lukea Jumalan sanaa, jota paitsi ei kuitenkaan
mikään uskonnollisuus voi olla olemassa. Jos joku tuntee itsensä
velvoitetuksi lukemaan uskonnollista kirjaa, niin ei hän suinkaan
valitse raamattua, tuota elämän oikeaa lähdettä, vaan kernaammin
jonkun imelän postillan tahi jonkun noista hienon kohteliaista
'Hartaushetkistä', joista ei voi kylliksi pahaa sanoa. Oi niin, sillä
eiväthän nämä häiritse hiljaista arkielämäämme eivätkä pelottelemalla
kohtele tavallista, rakasta ajanviettoamme. -- Älkäämme pettäkö
itseämme; tullaksemme käännetyiksi ja kristityiksi, tulee meidän
lukea Jumalan sanaa, valvoa ja rukoilla, ei muuta. Onko sitten tämä
niin vaikeaa?"
Näihin Stenbäckin "Ajatuksiin" -- tämä on sen kirjelmän
otsakirjoituksena, josta ylläolevat otteet ovat lainatut -- sekaantuu
vielä paljon kristinuskolle vieraita, vieläpä sitä vastaan sotiviakin
mietteitä, mutta niiden perussäveleenä on kuitenkin synnin tunto
ja armon ylistys, jos kohta se ei vielä pääsekään kuulumaan yli
muiden. Häneen soveltuvat ne sanat, joilla hän aloittaa tämän
kirjoituksen: "Nuoruuden kyyneleet ovat kevätsateen kaltaisia, joka
vain tekee vasta heränneen maan tuoreemmaksi ja viheriämmäksi; pian
näkyy iloinen aurinko jälleen". Väleen oli hän itkevä katkerampia
kyyneleitä.
Syyslukukauden lopussa v. 1834 sattui yliopiston nuorisossa eräs
tapahtuma, jonka seuraukset olivat Stenbäckin kehitykselle mitä
tärkeimpiä. Ylioppilaskunta oli näet muutamien kehotuksesta
kokoontunut yhteiseen kokoukseen, missä oli nostettava kysymys
mielenosoituksesta erästä yliopiston opettajaa vastaan. Tätä
ehdotusta ei kuitenkaan tehty, vaan sen sijaan otettiin eräs toinen
kysymys, joka oli saanut nuorison mielet kuohuksiin, keskustelun
alaiseksi. Eräs ylioppilas oli näet saanut käskyn poistua kaupungin
seurahuoneessa pidetyistä tanssijaisista, jonka tähden ylioppilaat
olivat päättäneet, ettei kukaan heistä vasta saisi ottaa osaa näihin
illanviettoihin. Tätä yhteistä päätöstä vastaan oli eräs toinen
ylioppilas rikkonut ja siitä syystä joutunut muitten epäsuosioon,
jota hän ruumiillisestikin oli saanut kokea. Täten kuritetun asia
joutui yliopiston kurinpito-oikeuden tutkittavaksi, ja yhteydessä
sen kanssa otettiin harkittavaksi myöskin ylioppilaskunnan luvaton
kokous. Varsinkin Pohjolais-osakunta oli asianomaisten silmissä
epäluulon alainen uppiniskaisista mielipiteistään, ja kun tuli
selville (syylliset ilmoittivat itsensä vapaaehtoisesti), että kutsu
kysymyksessä olevaan ylioppilaskokoukseen oli lähtenyt muutamista
sanottuun osakuntaan kuuluvista ylioppilaista, erotettiin nämä
yliopistosta puoleksi vuodeksi. Erotetut, joita oli kuusi, niiden
joukossa Stenbäck ja hänen ystävänsä Östring, olivat poikkeuksetta
osakunnan lahjakkaimpia jäseniä.
Kumppaniensa saattamana ja miltei ylpeillen rangaistuksestaan
lähti Stenbäck kotiinsa. Sinne seurasi häntä Östring, viettääkseen
hänkin karkoitusaikansa Vöyrin ystävällisessä pappilassa. Ikäänkuin
aavistaen, mikä häntä kodissa odotti, oli Stenbäck pari päivää ennen
järjestysoikeuden tuomion julistamista kirjoittanut sisarelleen
Charlottelle: "Jota enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä
erillään entisistä tovereistamme ja seuroistamme, jotta emme
tahallamme joutuisi maailman saastutettaviksi, sitä rakkaammalta
ja hupaisemmalta tuntuu useammin saada vaihtaa ajatuksia teidän
kanssanne, te hyvät, rakkaat ja tutut ystävät. En tiedä, vaan
minusta tuntuu, etten koskaan ole teitä rakastanut niin paljon kuin
nyt, ja ihmeen suuri on joskus iloni, saadessani rukoilla Jumalaa
vuodattamaan rikkaan armonsa kotini ja meidän kaikkien yli. Niin,
jos meillä maan päällä on niitä, jotka ovat meille rakkaita, niin
rukoilkaamme Jumalaa heidän edestänsä, sillä tämä on kuitenkin
parasta ja suurin rakkaus, minkä voimme heille osoittaa. En voi
sanoa, mikä ilo on tietää, että me rukoilemme heidän ja he meidän
edestä. -- Oi, rakkahani, kun joskus huomaamme, miten heikko ja
kelvoton meidän jumalanpalveluksemme on, niin toivomme sydämmestä
muistuttamista ja kehottamista toisilta. Kuinka paljon löytyy, joka
meitä vielä pidättää, häiritsee ja estelee? Kun eniten yritämme olla
Herralle mieliksi, kun koetamme valvoa, rukoilla ja kilvoitella,
niin täytyy meidän hyvin usein tunnustaa, että olemme kelvottomia
palvelijoita, hiipiä sitä likemmäs Jesuksen ristiä ja verhota
itsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme hänen armottaan ja
ansiottaan? Varma on, että yhä enemmän saamme kokea, onko mahdollista
elää mukana maailmassa niinkuin ennen, antaen noiden lukemattomien
pienten syntisten askareitten ja maallisten n.s. viattomien huvien
kuluttaa ja vangita mieltä, vai täytyykö meidän todellakin, niinkuin
apostoli sanoo, pelvolla ja vapistuksella laittaa että autuaiksi
tulisimme ja vaeltaa Jumalan pelvossa. Jota enemmän Jumalan rakkaus
saa täyttää sydämmemme, sitä enemmän menee tomuksi kaikki, joka oli
meille rakasta ja miellyttävää. Herra Jumala meitä valmistakoon,
vahvistakoon, tukekoon ja perustakoon! Joka voittaa, hän saa kaikki,
mitä Jesus lupaa Ilmestysk. 2 ja 3 luv., ja emmekö kernaasti kantaisi
tämän lyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja
elämän tähden. Auta meitä, lempeä Vapahtaja, niin juoksemaan ja
taistelemaan, että jokainen meistä voittaisi!"
Verrattuna Stenbäckin aikaisempiin lausuntoihin, osoittaa tämä kirje
huomattavaa edistystä. Joka nuorena ylioppilaana näin kirjoittaa,
hän ei voi olla kaukana Jumalan valtakunnasta. Pian huomasivat
myöskin Stenbäckin omaiset, että perinpohjainen muutos oli hänessä
tapahtunut. Hän oli nöyrempi ja jos mahdollista ystävällisempi ja
hellempi kuin ennen, vaan tämän ohessa vakavampi ja hiljaiseen
miettimiseen alttiimpi. Uusi elämä oli hänessä syntynyt; Jesus
Kristus oli saanut hänen sydämmensä. Kovempaa sisällistä taistelua
ei hänellä lie ollut; tuntuvalla rakkaudella Herra häntä etsi ja
puoleensa veti. Olemme huomauttaneet, ettei hänen tätä ennen ollut
tarvinnut kokea kiusauksia epäilykseen jumalallisen ilmoituksen
totuudesta. Tämmöisiä kiusauksia ei hänellä nytkään ollut, vaikka
ne, inhimillisesti päättäen, olivat hyvin lähellä tarjona juuri
semmoiselle luonteelle kuin Stenbäckin, varsinkin kun otetaan
huomioon ne olosuhteet, joissa hän oli kehittynyt. Eikä epäillyt
hän Jumalan armoa, jos uskonsa taivas joskus peittyikin pilviin.
Turvallisesti luotti hän siihen, että armon aurinko väleen
kirkkaana loistaisi ja hän jälleen voisi täydestä sydämmestään
riemuita autuutensa Jumalassa. Tästä hänen omasta kokemuksestaan
johtui se evankelinen leima, joka oli nähtävänä hänen silloisessa
uskonnollisessa katsantotavassaan, samoinkuin hänen puheissaan
hengellisistä asioista. Rakkaudella oli Jumala hänen sydämmensä
voittanut, ja rakkaudella tahtoi hänkin sieluja Herralle voittaa.
Stenbäckissä tapahtunut ratkaiseva mielenmuutos vaikutti ennenpitkää
muihinkin. Kesällä 1835 oli Vöyrin pappila "herännyt koti" tämän
sanan vakavimmassa merkityksessä. Ikäänkuin itsestään muuttuivat
naisten vaatteetkin entistä yksinkertaisemmiksi, sormukset ja muut
koristukset poistuivat, palmikot laskettiin alas y.m. Huomata tulee
kuitenkin, että herännäisyys, kuten pian saamme nähdä, myöskin
mikäli kysymys on vaatteista ja muusta ulkonaisesta esiintymisestä,
jo tätä ennen oli voittanut alaa Suupohjan säätyhenkilöissäkin.
Vöyrin pappila ei siis ollut ensimmäinen sikäläisistä pietistisistä
säätyläiskodeista, mutta tämän perheen jäsenten etevyys ja heidän
tuleva merkityksensä herännäisyyden historiassa takaavat sensijaan
juuri tälle kodille enemmän huomatun aseman, kuin muille näiden
seutujen silloisille kodeille.
Kanteleestaan ei Stenbäck tapahtuneen mielenmuutoksensa tähden
vielä luopunut. Päinvastoin näkyy hän tuon tuostakin tarttuneen
kynään jatkaakseen tuota lempityötään. Niinpä valmisteli hän juuri
näinä aikoina pitempiä runoja, jotka kuitenkaan eivät myöhemminkään
painettaviksi valmistuneet. Näiden piirteiden perussäveleenä esintyy
maailman ja heränneen omantunnon välinen ristiriitaisuus. Vaan
kaikista toimista rakkain oli hänellä nyt Jumalan sanan viljeleminen
ja rukous, ja yhtä usein, kuin hän ennen oli omaisilleen esittänyt
suurten runoilijain nerontuotteita, puhui hän heidän kanssaan siitä
Herrasta, jonka omana hän tahtoi elää ja kuolla. Eikä vaikuttanut
hän ainoastaan omaisiinsa: Östringkin, joka näihin asti oli
seisonut Hegelin filosofian pohjalla ja siinä luullut löytäneensä
tyydytystä syvälliselle, etsivälle hengelleen, heräsi ja antausi
täydellisesti kannattamaan herännäisyyden edustamia periaatteita.
Hänen ja Stenbäckin välinen ystävyys kasvoi tämän kautta entistä
lujemmaksi rakkaudeksi, Herran solmimaksi liitoksi, jonka siteitä ei
kuolemakaan voinut katkaista. Jumalalle pyhitettyä elämää elettiin
siihen aikaan Vöyrin pappilassa. Varsinkin Laurin kautta vuodatti
Herra siihen voimaa ylhäältä. Kesän tultua oli nuorella runoilijalla
tapana varhain aamulla lukien Uutta Testamenttia istua rakkaalla
Myrberget-kukkulalla. Kun hän sieltä palasi, säteilivät hänen
silmänsä tavallista kirkkaammin sitä tulta, jonka Herra oli niissä
sytyttänyt, ja paljon oli hänellä etenkin silloin antamista muille.
Syksyllä 1835 palasivat Stenbäck ja Östring Helsinkiin. Heitä oli
paljon kaivattu varsinkin siinä ahtaammassa ystäväpiirissä, josta
ennen on puhuttu. Mutta miten muuttuneita olivat he nyt! Ei heitä
enää tunnettu, niinkuin ennen. Pietismi oli jo saanut tuomionsa
Runebergin Morgonbladetissa, ja nuo ennen niin iloiset nuorukaiset
olivat auttamattomasti pietistejä. Taistelu oli alkava, ja sekä
Stenbäck että Östring olivat valmiit siihen antautumaan. He asuivat
yhdessä, lukivat ahkeraan ja tukivat toisiaan yhdessä tuota pyhää
sotaa käydäkseen. Eivät tienneet he silloin vielä, että toisen
taistelu oli oleva hyvin lyhyt. Herran ajatukset eivät olleet heidän
ajatuksensa. Stenbäck oli kutsuttu elämällään, Östring kuolemallaan
todistamaan siitä Vapahtajasta, jolle he olivat antaneet sydämmensä
[Eliel Aspelin, Lars Stenbäck 1-156; Th. Rein, Johan Wilhelm Snellman
144; C. G. v. Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck. 7-15; R. J.
H. Minnesteckningar öfver Johan Jacob Östring; Charlotte Achrénin
(Lauri Stenbäckin yllämainitun sisaren) kertomukset (1896).].
* * * * *
Syyskesällä v. 1832 piti ennen mainittu J. Vegelius, joka samana
vuonna oli päässyt _Maalahden_ kirkkoherraksi, häitä tyttärelleen
Betylle ja Vaasan koulun kolleegalle K. H. Schroderukselle.
Tilaisuuteen oli muiden vierasten kera saapunut _Kaarle Kustaa
von Essen_. Kaikki seudun säätyhenkilöt tunsivat tuon lahjakkaan,
vilkkaan ylioppilaan, joka nerokkailla lausunnoillaan ja sattuvilla
sukkeluuksillaan sai eloa ikävimpäänkin seuraan. Huhu oli kyllä
tiennyt kertoa, että hän viime aikoina oli muuttunut ja tullut hyvin
"kummalliseksi", vaan ehkä oli tuo pelkkää panettelua vain -- niin
arveltiin -- varmaankin oli hän, kuten ennenkin, pitävä huolta siitä,
ettei iloa tässäkään tilaisuudessa puuttuisi. Niinkuin tiedämme, oli
Vegeliuksen koti avannut ovensa sille vakaammalle uskonnollisuudelle,
jonka vaikutukset jo siihen aikaan olivat nähtävinä useimmissa
seuduissa Suomessa. Mitään jyrkkää muutosta entisissä tavoissa ei
tässä kodissa kuitenkaan vielä ollut tapahtunut, jos kohta ajanhenki
ja perheen oma muuttunut katsantotapa jo oli alkanut rakennella
salpoja maailmallisen ilon purkauksille, painaen esim. tanssiin
hieman vakavamman leiman. Ei kukaan ollut muuta ajatellut, kuin että
tässäkin tilaisuudessa tanssittaisiin. Niin tehtiinkin, mutta tuskin
oli ehditty päästä alkuunkaan, ennenkuin v. Essen, joka vasta oli
palannut Ylivieskasta, astui esille, ruveten ankarasti moittimaan
tätä huvia, kehottaen hämmästynyttä kuulijakuntaansa rupeamaan
"ainoaa tarpeellista" etsimään. Suurin osa vieraista suuttui, pitäen
v. Essenin käytöstä hyvin sopimattomana, vaan moni sai piston
sydämmeensä, jonka vaikutukset eivät milloinkaan kadonneet.
Kaikenkaltaisia kertomuksia tästä tapahtumasta, toinen enemmän
liioiteltu kuin toinen, alkoi pian liikkua. Mutta miten moittivia
arvosteluja niihin enimmiten liitettiinkin, levisi niiden mukana
herätys. Ja vielä vaikuttavammalla tavalla saarnasivat muutamat
näissä häissä olleet nuoret tytöt, niiden joukossa kaksi sisarusta
Uuskaarlepyystä, parannuksen tarpeellisuudesta. Suupohjassakin oli
"tuli irti" -- ken voisi sen enää sammuttaa?
Miltä kannalta von Essenin esiintymistä yllämainitussa tilaisuudessa
arvosteltaneekaan: siitä ei voi olla kuin yksi mielipide, että se
ilmaisee rohkeutta ja itsenäisyyttä. Hän oli silloin ainoastaan
17 vuoden ikäinen ja tiesi joutuvansa mitä ankarimman moitteen
alaiseksi. Niin jyrkkiä mielipiteitä ei näillä seuduin vielä
kukaan ollut lausunut, ei Laguskaan, joka myöskin oli saapuvilla
kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Miten sopimattomana v. Essenin
esiintymistä pidettiin, näkyy siitäkin, että häntä vielä pari vuotta
myöhemmin pelättiin semmoisissakin kodeissa, joissa herännäisyys jo
oli alkanut saada jalansijaa. Kun esim. Vöyrin pappilassa tammikuussa
1834 valmistettiin erästä perhejuhlaa, johon odotettiin paljon
vieraita, lausui Lauri Stenbäck omaisilleen: "Jos Essen tulee ja
käyttäytyy niinkuin Maalahdella, niin hän ajetaan ulos".
Ensimmäisenä kaikista ylioppilaista, jotka sittemmin tapaamme
herännäisyyden eturiveissä, puolusti von Essen omalla käytöksellään
tämän liikkeen edustamaa kristillisyyttä, lukuunottamatta N. K.
Malmbergia, jonka esiintyminen Pietarissa kantaa samaa leimaa.
Yliopistossa hän kuitenkin vasta muutamia vuosia myöhemmin alkoi
herättää suurempaa huomiota. Se vain jo 1830-luvun keskivaiheella
Helsingissä hänestä tiedettiin, että hän oli pietisti. Kun esim.
ylioppilas, sittemmin professori ja senaattori A. E. Arppe keväällä
1835 tiedusteli kotiopettajaa pari vuotta aikuisemmin leskeksi
jääneelle sisarelleen Katarina Sofia Fabritiukselle, joka asui
Kiteellä, ja v. Essen samaan aikaan haki sellaista tointa, kerrotaan
Fr. Cygnaeuksen varoittaneen häntä kääntymästä tämän puoleen, koska
hakija oli "ajan uskonnollisen hurmahenkisyyden eksyttämä". Sopimus
tehtiin kuitenkin, ja v. Essen matkusti Karjalaan, missä hän viipyi
pari vuotta, saaden sielläkin aikaan herätyksiä, lähinnä rouva
Fabritiuksen perheessä, joka sittemmin tuli olemaan hänelle hyvin
likeinen [Kertoneet (1896) Maria Österbladh o.s. Schroderus ja
Charlotte Achrén; Juhani Aho, Heränneitä, 67-85; Eliel Aspelin, Lars
Stenbäck, 221-222.].
* * * * *
Voimallisesti veti Herra puoleensa tämän ajan ylioppilaita. Toiset
toivat kodistaan muassaan pääkaupunkiin unohtumattomia muistoja
Jumalan sanan vaikutuksesta, toiset saivat täällä kokea hänen
kutsuvaa armoansa. Edellisistä ansaitsee muiden kera erityistä
huomiota sittemmin kuuluisa _Fredrik Gabriel Hedberg_. Hän oli
kotosin Raahen Salosta, missä hän syntyi heinäkuun 15 p:nä 1811.
Vanhempansa olivat kruununnimismies E. J. Hedberg ja Katarina
Magdaleena Borg. Nautittuaan opetusta sukulaisensa, Vihannin
kappalaisen K. J. Borgin luona ja sittemmin Oulun koulussa, tuli
Hedberg ylioppilaaksi lokakuun 4 p:nä 1826. Viimemainitun vuoden
alusta oli hän alkanut ahkeraan viljellä Jumalan sanaa, siten
kehittäen äidiltään perimäänsä taipumusta syvälliseen miettimiseen
ja uskonnollisuuteen. Siihen vaativat häntä omantunnon vaivat ja
pitkällinen, kalvava levottomuus. Jonkun ajan taisteltuaan epäilyksiä
vastaan, sai hän armon syntisenä omistaa Jesuksen Kristuksen. Täten
saavutettu rauha katosi kuitenkin pian ylioppilaselämän pyörteessä.
Törkeisiin synteihin hän ei sortunut, vaan maailma ja maailman
rakkaus saivat vallan hänen sydämmessään, karkoittaen siitä hänen
nuoruutensa uskon.
Turun palon ja yliopiston siitä aiheutuneen siirron tähden Helsinkiin
oleskeli Hedberg kodissaan lukuvuoden 1827-1828. Palattuaan
yliopistoon syksyllä viimemainittuna vuonna, alkoi hän harjoittaa
opintoja kandidaattitutkintoa varten. Jumaluusopilliset aineet,
joita hän, pappisura silmämääränään, oli aikonut yksinomaan lukea,
jäivät erään sukulaisen neuvon mukaan toistaiseksi syrjään, varsinkin
koskei Hedberg ikänsäkään tähden vielä muutamaan vuoteen olisi voinut
päästä papiksi. Ettei aika häneltä hukkaan kulunut, näkyy siitä
että hän jo 1832 vihittiin maisteriksi. Vaikeampi on sitävastoin
varmuudella sanoa, mitä ylioppilaselämä häneen vaikutti. Hän kuului
Pohjolais-osakuntaan, joka kantoi tulevaisuuden aatteiden lippua
korkeammalla kuin muut, ja otti ahkeraan osaa sen kokouksiin.
Täysi syy on otaksua, että moni näissä ja muissa samanhenkisissä
tilaisuuksissa lausuttu ajatus pääsi juurtumaan hänen edistykselle
ja jaloille pyrinnöille alttiissa sydämmessään. Jos kohta tarkempia
tietoja tästä puuttuu, osoittaa Hedbergin tuleva vaikutus selvään,
että niin oli laita.
Marraskuussa v. 1833 suoritti Hedberg jumaluusopillisen
päästötutkinnon yliopistosta. Väleen oli hän sielunpaimenena
julistava sitä uskoa Jesukseen, jonka Herra jo hänen ylioppilaaksi
tullessaan oli hänen sydämmessään sytyttänyt. Mutta kateessa oli tämä
usko ja miltei unohtunut sen esine. Syrjäytetystä piilopaikastaan
vain nousivat tuon tuostakin hänen mieleensä menneiden aikojen
kalliit muistot, vakavina, nuhtelevina. Vaan Herra ei ollut häntä
jättänyt. Kun Hedberg matkallaan Turkuun saapui Siuntion kirkkoherran
K. H. Forssmanin luo, joka oli pyytänyt hänen apulaisekseen, huokasi
hän, yksinään jäätyään, Herran puoleen, hartaasti rukoillen voimaa
ja valistusta tulevaan paimentyöhönsä. Ja kun hän helmikuun 22
p:nä seuraavana vuonna vihittiin papiksi Turussa (piispanistuin
oli avoinna, jonka tähden hänen täytyi odottaa näin kauan), tutki
hän heränneellä omallatunnolla asemaansa Jumalan kasvoin edessä.
Pari päivää myöhemmin kirjoitti hän tästä tilaisuudesta äidilleen:
"Vakava ja juhlallinen oli tämä toimitus, eikä kukaan levollisena
ja huoletonna saata astua tätä askelta, jota ei konsanaan enää voi
astua taaksepäin, vaan joka on ainaiseksi sitova ja tuo mukanaan
niin suuria velvollisuuksia, niin painavaa vastuunalaisuutta. Jumala
minua heikkoa auttakoon oikein toimittamaan tätä kallista tehtävää.
Yksin hänen armonsa voi vaikuttaa voimaa ja kykyä oikein täyttämään
niin vaikeita velvollisuuksia -- itsestämme emme mitään voi. -- Niin,
syvästi tunnen sydämmessäni tämän tehtävän!"
Kertomus Hedbergin vaikutuksesta pappina kuuluu myöhempään aikaan.
Tässä vain mainittakoon, että hän innolla ja Herran pelvossa ryhtyi
paimenvirkaansa hoitamaan ensin Siuntiossa ja toukokuun alkupuolella
1834 Lohjalla. Hänen esikoistyönsä Herran viinimäessä on innokkaan
ja heränneen sielunpaimenen työtä. Sitä elähyttämässä on sitäpaitsi
yliopistossa syttynyt innostus kansan lukutaidon korottamiseen, jonka
vaikuttamana hän ahkerasti toimii Lohjan pitäjäkoulussa ja näillä
seuduin vasta perustetussa sunnuntaikoulussa [Vennerström, Fredrik
Gabriel Hedberg, 12-30.].
* * * * *
Samana päivänä kuin Hedberg vihittiin muiden kera Turun
tuomiokirkossa papiksi myöskin hänen ystävänsä _Lauri Josef
Achrén_. Hän oli syntynyt Vöyrissä tammikuun 21 p:nä 1811 ja
tuli ylioppilaaksi v. 1827. Vanhempansa, komministeri M. Achrén
ja Elisabet Ulf, olivat varattomat, jonka tähden Achrénin täytyi
turvautua muitten apuun sekä ylioppilasaikanaan ylläpitää itseään
kotiopettajan työllä. Nämä vaikeudet eivät kuitenkaan näy estäneen
hänen edistymistään, koska hän jo 1832 vihittiin maisteriksi.
Ken joutui tekemisiin hänen kanssansa, huomasi heti hänen
lahjakkaisuutensa, joka muun ohessa ilmeni taipumuksena runouteen
ja soitannollisuuteen. Tätä todistavat hänen Tohmajärvellä,
Helsingissä, Espoossa, Vöyrissä y.m. vuosina 1829-34 sepittämänsä
runot ja suorasanaiset kirjoitukset. Mutta niistä näkyy myöskin,
ettei hän tähän aikaan vielä tuntenut Herraa, vaan haparoi pimeässä,
etsien tyydytystään milloin mistäkin. Luonnoltaan oli hän lempeä ja
käytökseltään miellyttävä, jonka vuoksi häntä yleisesti suosittiin.
Vaan kuinka houkuttelevalta elämä maailmassa hänestä tuntuikin, ei
voinut hän itseltään salata, että mielensä monesti oli hyvin raskas.
Hän koetti taistella tuota ikävää vastaan, vaan taistelu ei ottanut
oikein onnistuakseen. Hänen sisällistä tilaansa kuvaavat seuraavat
eräässä hänen v. 1831 kirjoittamassaan, ehkä romaaniksi aijotussa
kyhäelmässä tavattavat sanat: "Et tunne sitä maailmaa, jossa elät,
jollet ole huomannut, kuinka vähän tavalliset aikakäsitteet tunti ja
minuutti sopivat iloisen ja murheellisen sydämmen tuntimäärien kanssa
yhteen. Eikö ole ilon tunti aina yksi sekunti ja surun pitkä kuin
ijankaikkisuus?" Ehkä muisteli hän lapsuutensa onnellisia aikoja,
jolloin hän oman kertomuksensa mukaan karkoitti jokaisen ahdingon
rukoilemalla: "Jesus kulta, auta minua", jolloin hän ei aamusin
herännyt eikä illalla nukkunut uskomatta itseänsä taivaallisen Isän
turviin. Vaan Herran hetki ei ollut vielä tullut. Papiksikin rupesi
Achrén tuntematta mitään sisällistä kutsumusta siihen. Päinvastoin
tuntui tämä virka hänestä alussa hyvin vastenmieliseltä. Kerran esim.
valitti hän eräissä tanssijaisissa sille neitoselle, joka sittemmin
tuli hänen morsiamekseen, vaikeaa asemaansa, hän kun oli pakoitettu
muille saarnaamaan, mitä hän ei itse uskonut.
Ensimmäiset pappisvuotensa oli Achrén kappalaisenapulaisena
Oravaisissa. Ollen ahkerassa kirjevaihdossa Hedbergin kanssa, sai
hän monesti kuulla terveellisiä ja vakavia sanoja, jos kohta tuo
hänen ystävänsä vielä itsekin oli horjuvalla kannalla uskonnollisissa
kysymyksissä. Vielä enemmän vaikutti häneen eräs toinen
ylioppilastoveri, Lauri Stenbäck, jonka koti Vöyrissä oli hänelle
tuttu lapsuuden ajoilta. Eräässä tilaisuudessa v. 1835, jossa Achrén
tapansa mukaan innokkaasti puhui musiikista ja muista esteettisistä
aineista, lausui tämä ystävä: "Nuo esteettiset houreet ovat hyvin
vaarallisia, sillä ne vetävät ajatukset pois siitä, joka on paljon
hyödyllisempää, ja sinun tulisi luopua soitannollisista tuumistasi".
"Eihän tuo voi olla vaarallista, vaan päinvastoin hyödyllistä, koska
soitantokin on Jumalan lahja", huomautti Achrén. Stenbäck vastasi:
"Etkö tiedä, että sinun yli kaiken tulee rakastaa Herraa, sinun
Jumalaasi?" Kipeästi koskivat nämä sanat nuoren papin sydämmeen. Ei
voinut hän niihin mitään vastata eikä lausumiaan mielipiteitä enää
puolustaa. Achrén alkoi kuulla sen Herran ääntä, jolta hän niin
kauan oli sulkenut sydämmensä, ja jonkun ajan kuluttua oli hänkin
herännäisyyden vilpittömimpiä ystäviä. Jumalan kutsuva armo, joka
häntä, samoinkuin muita sen ajan ylioppilaita niin tuntuvasti oli
etsinyt, oli hänet vihdoinkin löytänyt [L. J. Achrénin kirjoitukset
(omistaa Charlotte Achrén); Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 219;
Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 18-28; Fr. G. Hedbergin
Björkqvistin postillan käännökseen liittämä Achrénin elämäkerta;
Rouva Charlotte Achrénin kertomukset (1896).].
* * * * *
Kaikki nämä nuorukaiset olivat kotosin Pohjanmaalta ja kuuluivat
ylioppilaina Pohjolais-osakuntaan. Muut osakunnat olivat köyhemmät
henkisistä voimista ja siitä syystä verraten syrjässä. Niissäkin
tapaamme kuitenkin tänä kansallisen ja uskonnollisen herätyksen
aikana nuorukaisia, jotka jo ylioppilaina lupaavat paljon isänmaalle.
Varsinkin yksi näistä, ennen mainitun Kaarle Fredrik Berghin nuorin
poika J. I. Bergh, esiintyy 1830-luvun alkupuolella tulevaisuuden
miehenä ja herännäisyyden taattuna kannattajana.
_Julius Immanuel Bergh_ syntyi Suonenjoen pappilassa maaliskuun 30
p:nä 1810. Äitinsä, Kaarle Fredrik Berghin toinen aviopuoliso Juliana
Bergh, oli Suomen kielen harrastajana tunnetun Pyhäjärven kappalaisen
Adam Berghin tytär. Samoinkuin vanhempia poikiaan, valmisti isä itse
nuorintakin Porvoon lukioon. Heikontuneet olivat jo siihen aikaan
vanhan opettajan sekä ruumiin- että sielunvoimat, mutta sitä parempi
oli oppilaan kyky ja ahkeruus. Hyvillä tiedoilla pääsi hän oppilaaksi
Porvoon lukioon v. 1829 sekä ylioppilaaksi lokakuussa 1832.
Jo nuorena osoitti Bergh suurta taipumusta miettimiseen ja
harvinaista tahdon lujuutta. Kirjat olivat hänen paraat ystävänsä,
henkinen työ hänen ilonsa. Varsinkin miellytti häntä vanhojen
kielten, niistä ehkä eniten heprean, lukeminen ja perin pohjainen
tutkiminen. Mutta hänen silmämääränään ei ollut ainoastaan
itse näiden kielten oppiminen, vaan vanhojen sivistyskansojen
kirjallisuuteen ja katsantotapaan perehtyminen. Jo ylioppilaana
pyrki hän päästä näkemään, missä suurten aatevirtausten syvimmät
uomat kulkivat ja minne ne pyrkivät, sekä käsittämään niiden
yhteyttä oman aikansa henkisten pyrintöjen kanssa. Uudenkin
ajan kirjallisuutta luki hän jo ensimmäisinä ylioppilasvuosina
ahkeraan ja mieltymyksellä, oppien muun ohessa hyvästi saksaa.
Vaikka perusteellisuus oli hänen luonteensa huomattavimpia
ominaisuuksia, viihtyi hän miltei yhtä hyvästi tieteen eri aloilla,
lukien sanottujen lempiaineittensa rinnalla mieltymyksellä
esim. matematiikkaa. Sanalla sanoen hän oli kuin luotu luku- ja
tiedemieheksi.
Berghin nuoruudenaikaa eivät synnin viettelykset päässeet tahraamaan.
Hän säilyi puhtaana ja turmeltumattomana. Vaan ei hän itseään
semmoisena Herran edessä pitänyt eikä ihmisten edessä siitä