Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 17

vihalla, toiset kiivaasti. Edelliset sanoivat minua liioittelevaksi
haaveilijaksi, joka tahtoi esiintyä muita etevämpänä ja uutuuksien
edustajana. Viimemainitut eivät tosin voineet kieltää julkista
totuutta, vaan arvelivat kuitenkin, että tuommoisiin asioihin
tulisi koskea mitä suurimmalla varovaisuudella, että semmoisten
periaatteiden julkilausuminen helposti saattoi tuottaa vihaa ja
siten estää sitä hyvää, jota vielä voisi toivoa hiljaisuudella
saatavan aikaan; tuommoisen esiintymisen kautta joutuisi lopullisesti
vainon alaiseksi tahi esimiesten edessä syytetyksi y.m.s. Minä
puolestani kysyin, mitä nuo ukot, jotka 20-30 vuotta perätysten
noin hiljaa olivat seurakunnassa toimineet, äänettömyydellään
olivat saaneet aikaan, heidän sanankuulijoissaan kun ei ollut
huomattavissa vähintäkään pelastuksen kaipuuta eikä vähintäkään
rakkautta heidän Vapahtajaansa, eipä edes selvää puustavillista
tietoa autuuden järjestyksestä. Eikö ollut Jesus itse ennustanut
vainosta, jonka alaisiksi hänen oikeat tunnustajansa hänen nimensä
oikean tunnustamisen kautta joutuisivat, ja olikohan nyt, kun
kristinusko oli korotettu valtionuskonnoksi, vaino vaimon ja käärmeen
siemenen välillä lakannut? Olihan Kristus itse tullut sytyttämään
tulen maan päällä, ja hänen oppinsa täytyi välttämättömästi saada
aikaan eripuraisuutta joka talossa, niin että kaksi olisi kolmea ja
kolme kahta vastaan. Ei saanut siis rehellinen opettaja oudoksua
pilkkaa ja vainoa, päinvastoin hänen oli mahdoton sitä välttää.
Täytyihän julkisesti nuhdella maailmaa synnistä ja epäuskosta
eikä pitää kaikkia täysi-ikäisiä Jesuksen seuraajina eikä heitä
sillä nimellä nimittää, ellei heissä ole sitä uskon elämää, joka
tekee heidät viinipuun oksiksi. Väitin vielä, että, jos apostolit
olisivat viettäneet niin uneliasta elämää, kuin suuri osa tämän
ajan opettajista, jos olisivat pelänneet maailman vihaa ja vainoa,
niin säilyisi puhe rististä ainoastaan utukuvana muinaisuuden
aikakirjoissa, vaan ei olisi levinnyt yli maanpiirin. -- Jos kohta
asianomaiset eivät voineetkaan kaikkia väitteitäni vastustaa, pysyi
kuitenkin heidän vakuutuksensa, että tuommoinen menettelytapa olisi
mahdoton, muuttumattomana".
Lagus oli tunteellinen ja vilkasluontoinen mies. Kipeästi koski
häneen hänen virkaveljiensä nurjamielisyys ja maailman viha. Hänestä
levitettiin mitä kummallisimpia valheita, ja hänen ystävilleen
keksittiin jos millaisia haukuntanimiä. Mutta kärsivällisyyden ja
toivon Jumala tuki häntä taistelussa eikä antanut hänen häpeään
joutua. Silloisesta asemastaan kirjoittaa hän eräälle ystävälleen:
[J. Vegeliukselle heinäk. 1831 (Väktaren 1893 n:o 2.)] "Miten
helposti muutoin tulenkin häirityksi, olen kuitenkin tyynesti
kuunnellut niitä meluavia ääniä, jotka ympärilläni ovat kaikuneet,
hyvin ymmärtäen, että perkele ja maailma ovat joutuneet hätään,
nähdessään ihmisten kääntävän heille selkänsä. -- -- En ole unohtanut
rukoilla hengellistä viisautta häneltä, jolta kaikki hyvä lahja
tulee". Ja muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa [Tidningar i andl.
ämnen 1836 ("En ung lärares återblick på sina första presteår").]
hän, muistellessaan näitä aikoja: "Jumala antoi minulle kuitenkin
armoa pitämään Kristuksen pilkkaa Egyptin aarteita suurempana
rikkautena sekä nöyrästi kantamaan yleistä ylenkatsetta ja niitä
lukemattomia valheita, joita levitettiin minusta ja minun toimestani.
Että suuri joukko ihmisiä oli tullut perinpohjaiseen heräykseen ja
sielunsa asioissa kävivät opettajansa puheilla -- tuota pidettiin
vielä kaikkialla näillä seuduin kummituksena, sillä arveltiin, että
ainoastaan törkeisiin, nähtäviin rikoksiin langenneet tarvitsivat
yksityistä neuvoa ja lohdutusta. Jumalan armolla olen kuitenkin
säilyttänyt sitä hengellistä elämää, jonka Herra sielussani sytytti
ja, monen kokemuksen opettamana sekä syvemmän itseni tuntemisen
nöyryyttämänä, pidän _ainoana_ ilonani saada koota sieluja
Vapahtajani ristin juureen sekä opettaa muita tuntemaan häntä, joka
on tie, totuus ja elämä".
Eivät ole nämä sanat kerskaajan tyhjää korupuhetta, miten
liioitetuilta ne monen korvissa ehkä kuuluvatkin. Ne ovat
heränneen, Herran koulussa nöyrtyneen sielunpaimenen sanoja --
miehen, joka on altis uhraamaan kaikki sen totuuden edestä, jonka
tulkkina hän Kalajoen rannoilla huutaa: "Tehkää parannus, sillä
taivaan valtakunta on lähestynyt." Ja Ylivieskan kansa kuulee
tämän huudon; se herää parannusta tekemään ja taivaan valtakuntaa
vastaanottamaan. Vastustajat kokoovat kaikki voimansa estääksensä
liikkeen leviämistä. Mutta jo kaikuu vielä voimallisempana, kuin
tuossa entisessä rauhassaan häirityssä kappelissa, emäseurakunnan
saarnatuolilta toinen paimenääni, joka puhuu samaa kieltä kuin
Jonas Lagus Ylivieskassa. Ääni on _Niilo Kustaa Malmbergin_ ääni.
Ennenkuin kerromme näiden Pohjanmaan herännäisyyden huomattavimpain
sielunpaimenten yhteistoiminnasta Kalajoen jokivarrella, tulee meidän
silmäillä viimemainitun aikuisempia elämänvaiheita.


XVIII.
Niilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä.

Tämä kuuluisa mies syntyi Ylistaron pappilassa helmikuun 16 p:nä
1807. Vanhempansa olivat Isonkyrön pitäjänapulainen _Herman Malmberg_
ja _Elisabet Margareetta Aejmelaeus_, Ylistaron kappalaisen
N. Aejmelaeuksen tytär. Isä kuoli jo v. 1809, oltuaan pappina
ainoastaan neljä vuotta. Kaksi vuotta myöhemmin meni äiti naimisiin
_J. Simeliuksen_ kanssa, joka silloin oli väliaikaisena pappina
Uuskaarlepyyssä. V. 1812 muuttivat he Reisjärvelle, asuen näillä
tienoin vuoteen 1824, jolloin Simelius tuli Laihian kappalaiseksi.
Perheen varat olivat pienet, jonka tähden Niilo Kustaalle päätettiin
antaa ainoastaan niin paljon koulukasvatusta, että hän voisi päästä
nimismieheksi. Siinä tarkoituksessa lähetettiin hän talvella 1820
Raahen pedagogiaan. Vilkas ja harvinaisen lahjakas poika sai
kuitenkin jatkaa opintojaan. Helmikuussa 1822 siirrettiin hän
Oulun trivialikouluun, jonka oppilaana hän oli kesäkuuhun 1824
(yhden lukukauden 2:lla, kaksi 3:lla ja yhden konrehtorinluokalla).
Kun vanhemmat muuttivat Laihialle, siirrettiin Malmberg Vaasan
trivialikouluun, mistä hän, oltuaan kaksi lukukautta konrehtorin- ja
neljä rehtorinluokalla, pääsi ylioppilaaksi kesäkuun 3 p:nä
1827 arvolauseella "juvenis bonae spei". Joulukuussa seuraavana
vuonna suoritettuaan seminaaritutkinnon, keskeytti Malmberg ajaksi
lukunsa yliopistossa [Törnudd, Matrikel sekä Frans Oskar Durchmanin
kirjoittama, vuoteen 1844 ulottuva N. K. Malmbergin elämäkerta, joka
löytyy viimemainitun aikoinaan omistaman raamatun kansilehdellä (nyk.
kirkkoh. W. Malmbergin oma).]. Syy siihen oli seuraava.
Helmikuussa 1829 pyysi Pietarin p. Katarinan ruotsalaisen seurakunnan
pastori K. G. Ehrström Helsingin yliopistoa ehdottamaan sopivaa
ylioppilasta, joka hänen sattuneen sairautensa aikana hoitaisi
hänen saarnavuorojaan. Tähän toimeen valittiin Malmberg, joka
oli "lahjakkaimpia ylioppilaita". Pietarin protestanttisissa
seurakunnissa liikkui siihen aikaan voimallinen herätys. Se oli
saanut alkunsa Schwabenista ja Baijernista tänne muuttaneista
siirtolaisista, jotka uskonvainojen ja muiden ahdinkojen vuoksi
olivat etsineet turvaa vapaamielisen Aleksanteri I:sen valtakunnassa.
Heidän keskuudessaan oli ensin vaikuttanut heidän kansalaisensa
pastori Lindl sekä vuodesta 1820 kuuluisa, niinikään saksalainen
herätyssaarnaaja _J. Gossner_. Varsinkin Pietarin saksalaisissa
asukkaissa oli herätys huomattava. Sen vaikutuksen alaisiksi
joutuivat ennenpitkää muutkin täällä olevat protestanttiset
seurakunnat, vieläpä muutamat korkeasukuiset venäläisetkin. Jo
Aleksanterin hallituksen loppuaikoina joutui liike epäluulon
alaiseksi, niin että Gossner v. 1824 sai käskyn heti poistua
kaupungista, vaikka hän oli keisarin erityisessä suosiossa.
Myöhemmin pidettiin liikettä vielä tarkemmin silmällä. Kun tuo nuori
helsinkiläinen ylioppilas saapui Pietariin, olivat uskonnolliset
olot kaupungissa hyvin ahtaat. Mutta Malmberg oli ikäänkuin luotu
taisteluun. Mahtisanojen ja vallitsevien olojen pakosta mukaantuminen
ei sopinut hänen luonteelleen. Rohkeutta ja neroa säteili silmänsä,
voimaa ilmaisi uljas vartalonsa. Syrjäisestä asemasta astui hän
julkiseen paikkaan, pienistä oloista suuriin, osaamatta muita eläviä
kieliä kuin suomea ja ruotsia. Vaan ei näy tämä häntä hetkeksikään
hämilleen saattaneen eikä epäilyttäneen. Harvinaisen voimallisella
ja sointuvalla äänellään sekä erinomaisella puhelahjallaan herätti
hän heti suurta huomiota, vaikka mielensä silloin vielä oli
muuttumaton ja voimansa omaa voimaa. Parin kuukauden kuluttua
saattoi Malmberg esteettömästi lukea saksankielisiä kirjoja sekä
puheessakin jokseenkin tätä kieltä käyttää. Tähän aikaan tutustui
hän Pietarin heränneitten saksalaisten kanssa. Nämä antoivat
hänelle muiden hyvien kirjojen kera erään Lindlin saarnan. Se teki
häneen syvän vaikutuksen. Malmberg heräsi elävään synnintuntoon ja
hänelle kirkastui Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa. Jos hän
ennen oli käyttänyt erinomaisia lahjojaan omaksi kunniakseen, oli
Herran kunnia nyt hänen silmämääränään. Tämän pyrinnön elähyttämänä
jatkoi hän työtään Jumalan valtakunnan levittämiseksi suuressa
maailmankaupungissa. Nöyrtynyt oli mielensä, rakkautta säteili
silmänsä, ja tuo valtaava ääni, joka näihin asti tavattomalla
voimallaan vain oli hämmästyttänyt uteliaita ihmisiä, tunkeutui nyt
rukoilevana heidän sydämmiinsä, valmistaen niissä sijaa Herralle.
Usein oleskeli Malmberg saksalaisten ystäväinsä kanssa. Vaikka nämä
eivät ymmärtäneet hänen saarnojaan, kävivät he niitä kuulemassa,
kiittäen Herraa hänen tälle nuorukaiselle osoittamastaan armosta
ja sen vaikutuksesta ihmisissä. Malmberg ei rajoittanut työtään
niihin saarnoihin, joita hän virkansa puolesta oli velvollinen
pitämään kirkossa. Monesti matkusti hän kaupungin ulkopuolellekin,
puhuen vaunuista häntä kuulemaan kokoontuneille suomalaisille.
Näilläkin matkoilla olivat hänen saksalaiset ystävänsä usein
mukana. He ovat kertoneet nähneensä Malmbergin pari kolme tuntia
perätysten vaipuneena mietteisiin ja seurustelevana Herran kanssa
ensinkään huomaamatta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihmetellen
kuuntelivat he hänen näillä matkoilla monesti tuhansiin nouseville
kansanjoukoille pitämiään puheita. Kieli, jota hän näille
sanankuulijoilleen puhui, kuului heidän korvissaan vielä oudommalta
kuin ruotsi, mutta tuon nuoren, innostuneen saarnaajan puhe, jonka
särkemänä häntä ympäröivä kuulijakunta vuodatti katumuksen ja
ilon kyyneleitä, "teki heihin syvemmän vaikutuksen, kuin heidän
äidinkielellään pidetty kaunopuheisin saarna olisi tehnyt".
Parin kuukauden kuluessa sai Malmberg Pietarin suomen- ja
ruotsinkielisessä väestössä aikaan huomattavan herätyksen. Missä
hän liikkui, sinne kokoontui aina joukottain ihmisiä häntä
kuulemaan. Selvä on, että tämmöinen, varsinkin työkansan keskuudessa
harvinainen liike pian herätti viranomaisten huomion. Sikäläisten
protestanttisten seurakuntien piispa, ennen mainittu Sakari Cygnaeus,
kielsi Malmbergin esiintymästä muualla kuin kirkossa. Tämä totteli,
vaan ei ollut siitäkään apua. Malmbergin saarnoja kuulemaan tulvasi
yhä enemmän ihmisiä, ja kasvamistaan kasvoi liike. Kymmenen kuukautta
oli hän ollut Pietarissa, kun hän äkkiarvaamatta sai käskyn 24 tunnin
sisässä poistua kaupungista. Syyksi ilmoitettiin, että häiriöitä oli
tapahtunut hänen kirkossaan jumalanpalveluksen aikana. Sitä ei otettu
kuuleviin korviin, että nämä häiriöt rajoittuivat siihen pelkoon,
jonka muutamien penkkien särkyminen eräänä pyhänä oli vaikuttanut
Malmbergin sanankuulijoissa. Tuo uhkaava onnettomuus aiheutui siitä,
että kirkko oli niihin määrin täynnä kansaa, että toiset olivat
hakeneet itselleen sijaa penkkien selkänojilla.
Turhaan rukoilivat Malmbergin ystävät, että hän saisi jäädä
Pietariin. Käskyä ei peruutettu. Malmbergin täytyi totella. Ettei
hän sitä taistelutta tehnyt, on itsestään selvä. "Mutta" lausuu
se hänen saksalaisista ystävistään, joka tästä on kertonut, "tämä
taistelu oli hänelle suureksi hyödyksi. Kieltäen itsensä, luopui hän
omasta tahdostansa, ollen yhtä altis lähtemään kuin jäämään, kun vain
Jumalan tahto tapahtui".
Suoritettuaan pappistutkinnon, vihittiin Malmberg papiksi kesäkuun
11 p:nä 1830 ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Kalajoelle.
Luultavaa on, että Malmbergin Pietarissa syttynyt hengellinen elämä
hänen Helsinkiin palattuaan ainakin jonkunverran laimeni, koska hän
määrättiin papiksi seutuun, missä asianomaisten mielestä epäiltäviä
oireita kirkollisen elämän alalla oli ilmaantunut. Miltei varmalta
näyttää myöskin, etteivät yliopiston opettajat häntä epäilleet.
Muutamien Malmbergin tuttavien kertomusten mukaan otti hän,
Pietarista palattuaan, kuten ennenkin, osaa kumppaniensa huvituksiin,
joka seikka myöskin näkyy tukevan kysymyksessä olevaa otaksumista.
Vaan oli miten olikaan, sammunut ei Herran tuli hänessä ollut. Jos
vihollinen olikin koettanut sitä tukehuttaa, oli se väleen leimahtava
liekiksi, joka oli näkyvä kauas.
Kalajoella saavutti Malmberg alussa esimiehensä, rovasti Frosteruksen
suosion. Kauan tuota hyvää väliä ei kuitenkaan kestänyt. Malmberg
tutustui Laguksen kanssa ja liittyi häneen rakkaudella. Siihen vaati
häntä tuon vanhemman virkaveljen lämmin sydän, avonaisen suora luonne
ja etevyys, vaan ennen kaikkea Herra, joka heidät kutsui ryhtymään
yhteiseen suureen työhön. Pian huomasi Frosterus, minkä hengen
lapsia Malmberg oli. Ei siinä kyllin, että tuo nuori apulainen sai
aikaan samankaltaisia häiriöitä Kalajoella kuin Lagus Ylivieskassa
hän uskalsi vielä esimiehensä kanssa väitellä uskonnollisissa
kysymyksissä, vieläpä häntä jyrkästi vastustaakin. Frosterus
koetti pelottaa Malmbergiä syyttämällä häntä lahkolaisuudesta ja
hurmahenkisyydestä, mutta ei auttanut sekään. Tulisella innolla ja
voimalla, jolle kaikki vastarinta näyttäytyi turhalta, raivasi hän
sanan kaksiteräisellä miekalla Herralle tietä ihmisten sydämmiin.
Paitsi Kalajoella tuli hänen kahdesti vuodessa saarnata tämän
seurakunnan 7 muussa kirkossa. Hän teki sen tavalla, jonka vertaista
ei ennen oltu kuultu. Alussa näkyy hän kuitenkin kappeliseurakunnissa
vaikuttaneen pääasiallisesti yksityisen sielunhoidon alalla.
Malmbergin työstä Herran viinimäessä iloitsi etenkin Lagus. Jo v.
1831 lausuu hän ennenmainitussa J. Vegeliukselle kirjoittamassaan
kirjeessä: "Jumalan Hengen herättämänä on Malmberg ollut minulle
hyvänä apuna yksityisessä opetuksessa. Hartaasti toivoisin vuoden
perästä saavani hänet luokseni apulaisekseni ja seuraksi". Ja
ikäänkuin aavistaen, miten kovaa vastarintaa Kalajoenvarren
alkanut ja päivä päivältä leviävä herännäisyysliike jo läheisessä
tulevaisuudessa oli kokeva, päättää hän tämän kirjeensä seuraavin
sanoin: "Mutta ken tietää, minkänäköinen maailma vuoden perästä on".
Laguksen toivo saada Malmbergin apulaisekseen ei toteutunut. Sitä
luotettavammaksi osoittautui sensijaan hänen aavistuksensa maailman
heitä ja heidän ystäviään vastaan yhä yltyvästä vainosta. Mutta
ei ollut hänkään tuo syvään kyntävä, rukoileva työmies toivonut
niin ihanaa kesää näille herännäisyyden kylmille uutismaille, kuin
se armonaika oli, joka väleen oli joutuva Kalajoen jokilaaksolle.
Eikä ollut tämän kesän tuloa niin varhain odottanut eikä niin
lupaavana tulevaksi hänen voimakas, pyhän innostuksen tulen
lämmittämä ystävänsä, jonka Herra oli hänelle avuksi lähettänyt
[Lähteitä: Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Biografinen
nimikirja; Meyer, Konversationslexikon; M. B., Otteita Johannes
Gossnerin elämäkerrasta; Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3,
johon on otettu kirjoitus Hv. Kirchen-Zeitungista 1834. (Syynä
siihen, että kirjoituksessa mainitaan Upsala pro Helsinki, ovat
silminnähtävästi silloiset paino-olot, eikä vähennä tämä kirjoituksen
luotettavaisuutta. Vert. esim. tietoa Frosteruksen pojista
sukukirjaan); Kyläkirjaston kuvalehti B. sarja 1895 n:o 4; Laguksen
ennen mainittu kirje J. Vegeliukselle /7 31.].


XIX.
Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen Savon herännäisyyteen.

Käsittämätön on Jumalan armonpäätös. Toisten kansojen vaeltaessa
pimeässä, koittaa hänen valkeutensa toisille, hengellisen kuoleman
vallitessa toisissa maissa, herättää muissa elävä todistus
Kristuksesta ihmisiä unesta. Ja samankin maan eri seutuihin nähden
on tämä ihmeellinen armonvalitseminen nähtävänä. Niin Suomessakin
19 vuosisadan vaiheissa. Miten yleinen se herättävä kutsumus
olikin, jolla Jumala noiden suurten herätysten aikana kansaamme
etsi, esiintyvät silloinkin etenkin muutamat seudut maassamme hänen
erityisen armonsa esineinä. Semmoinen on, jos mikään, Kalajoen
jokilaakso. Jo se seikka, että Herra sinne samaan aikaan lähettää
kaksi semmoista miestä, kuin Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg, ja
heidän avukseen muita tavallista etevämpiä paimenia, vaatii huomiota
ja pakoittaa esille kysymyksen: miksi juuri sinne? Emme koeta vastata
tähän kysymykseen, jos kohta muutamia näkökohtia ehkä löytyisikin,
jotka tarjoisivat jonkunlaista apua siihen. Käytämme sensijaan
vastaukseksi sen huomautuksen, johon jo ennen olemme viitanneet:
Suomen herännäisyys on armon Jumalan ihme. Hänen varastossaan ei
koskaan aseita puutu, ja hän käyttää niitä, missä ja milloin hänen
viisautensa sen hyväksi näkee.
Laguksen kertomuksen mukaan [Akiander VI, 281.] alkoi Kalajoen
varsinainen herätys v. 1832. Kuten olemme nähneet, oli kuitenkin
jo edellisenä vuonna huomattava liike syntynyt Ylivieskassa.
Heränneitten luku viimemainitussa seurakunnassa nousi jo silloin
moneen sataan ja emäseurakunnassa noin 100, niiden joukossa useita
säätyhenkilöitäkin. Kiihtymistään kiihtyi vastustajien viha.
"Uusi usko" oli yleisenä väittelynaineena niin säätyläisten kuin
talonpoikain piireissä [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.].
Kesällä 1831 kävivät Frosteruksen pojat, _Benjamin_ ja _Robert
Valentin Frosterus_, jotka siihen aikaan hoitivat professorinvirkoja
jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Kalajoella isäänsä tervehtimässä.
He eivät voineet itseltään salata, että olot siellä olivat paljon
muuttuneet. Heidän oppineet esittelynsä olivat yhtä voimattomat
kuin isän virkavalta asettamaan noiden "lahkolaismielisten" pappien
intoa. Helsinkiin palattuaan kertoivat he yliopiston opettajille
Kalajoella yhä leviävästä "hurmahenkisyydestä". Mille kannalle
nämä aikoivat asettua herännäisyyteen nähden, osoittaa muun ohessa
seuraava tapahtuma. V. 1832 jätti ylioppilas _Herman Malmberg_,
joka luultavasti vanhemman veljensä, N. K. Malmbergin kautta
oli tutustunut herännäisyyden katsantotapaan, jumaluusopillisen
tiedekunnan tarkastettavaksi erään kirjoittamansa koesaarnan. Se
professori, joka tiedekunnan arvostelun siitä julisti, lausui
Malmbergille "kaikkien ylioppilasten läsnäollen": "Olette hyvästi
käsitellyt ainettanne: olette tutkinut sitä käytännölliseltä
kannalta. Mutta saarnassanne löytyy muutamia kohtia, jotka
lähentelevät hurmahenkisyyden rajaa. Ei saa nuorena antaa
uskonnon aivan syvään juurtua; siihen on kyllä aikaa, kun tulette
vanhemmaksi". Tästä alkaen pitivät yliopiston opettajat huolta siitä,
ettei luentosaleissa puuttunut varoituksia "muutamissa seurakunnissa
ilmestyneeseen hurmahenkisyyteen nähden". [Sukukirja, Suomen
aatelittomia sukuja ja Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3.]
Kasvamistaan kasvoi Kalajoen herännäisyysliike, vaikka etenkin
papisto teki voitavansa sen kukistamiseksi. Paitsi seurakunnan
kirkkoherraa oli kiivaimpia vastustajia Raution kappalainen K. A.
Keckman. Ollen papistossa siihen aikaan yleisen järkeisuskonnon
edustaja, asettui hän jyrkästi herännäisyyden edustajia vastaan.
Eräänä päivänä kävi Malmberg hänen luonansa. Syntyi puhe kristinuskon
totuuksista. Väittely kävi yhä kiivaammaksi, kunnes Keckman äkäsesti
sen keskeytti, lausuen: "Minä tunnen kristinuskon yhtä hyvin kuin
te". [Kertonut (1900) rovasti J. Cajan.] Samaa väittivät itsestään
seudun muutkin suruttomat papit, kaivaten entisiä hyviä aikoja,
jolloin kenenkään heitä häiritsemättä rauhassa saivat tehtävänsä
toimittaa vanhan tavan mukaan. Niin suuri oli tyytymättömyys
Malmbergiin ja Lagukseen, että useat papitkin pitivät viimemainitun
edeltäjääkin Ylivieskassa, M. Gyllenbergiä, joka huonon elämänsä
tähden erotettiin virastaan [Chydenius, Matrikel, johon omistaja, C.
J. Frosterus tehnyt tämän lisäyksen.] heitä parempana sielunpaimenena
[Kertonut (1896) past. J. Hemming.]. Miten muut seurakuntalaiset,
jotka eivät antaneet totuudelle sijaa sydämmissään, käyttäytyivät
herännäisyysliikettä kohtaan, on itsestään selvä. Siitä kirjoittaa
Malmberg eräälle ystävälleen Pietarissa 1831 vuoden loppupuolella
tahi seuraavan alussa: "Tuskin voit ajatella, kuinka paljon pahaa
meistä puhutaan. Jokaisella, talonpojilla ja herrasmiehillä, on
paljon tekemistä 'uuden uskon' kanssa. -- -- -- Saarnojani, joita
olen pitänyt tähän kirkkoherrakuntaan kuuluvissa seurakunnissa, on
siunaus seurannut. Mutta juuri sentähden kadehtivat minua useimmat
papit, sanoen minun etsivän omaa kunniaani. Moni syyttäisi minua
kernaasti konsistoriossa, jos voisivat saada kannetta minua vastaan.
Jumala johdattakoon kaikki omaksi kunniakseen! Rukoile edestäni. Et
voi uskoa, kuinka kiivaita hyökkäyksiä perkele tekee meitä vastaan".
[Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.]
Miten taattuina herännäisyyden vastustajina seudun vanhat papit yhä
edelleen pysyivätkin, eivät voineet he estää sen vaikutusta tänne
saapuviin nuoriin sielunpaimeniin. Ensimmäinen näistä oli _Antti
Niilo Holmström_, joka, papiksi tultuaan 1831, Kalajoella 1832
alotti työnsä kirkon palveluksessa [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd,
Matrikel.]. Hänestä kirjoittaa Malmberg yllämainitussa kirjeessään:
"Täällä on eräs nuori pappi, jota vanhat ja nuoret, oppineet ja
oppimattomat ovat varoittaneet minua ja minun opetuksiani uskomasta.
Mutta juuri tämä on vaatinut häntä tarkemmin tutkimaan näitä
opetuksia, ja nyt hän on Jesuksen Kristuksen uskollinen tunnustaja".
[Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]
Samaan aikaan sai Ylivieskassa herätyksensä eräs toinen
herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu mies, _Kaarle Kustaa
von Essen_. Hän oli Oravaisten Kimo-tehtaan omistajan, luutnantti
O. M. von Essenin poika ja oli ehkä jo lapsena kokenut jotakin
vaikutusta siitä elävästä kristillisyydestä, joka oli heräämässä
kirkossamme ja jonka ensimmäiset enteet Pohjanmaalla olivat nähtävinä
juuri hänen kotiseuduillaan. Likeisesti seurustelivat hänen
vanhempansa Jaakko Vegeliuksen perheen kanssa ja usein kävivät he K.
F. Stenbäckin pappilassa Vöyrissä, missä Jonas Laguksen herätyshuuto
siihen aikaan kaikui. Sitäpaitsi oli viimemainittu naimisissa
luutnantti von Essenin sisaren kanssa, ollen jo siitä syystä
tilaisuudessa vaikuttamaan häneen ja hänen omaisiinsa. Laguksen hieno
sivistys, hänen harvinainen puhelahjansa ja ystävällinen, miellyttävä
käytöksensä tukivat tätä vaikutusta. Kun sitäpaitsi Kaarle Kustaa
v. Essen hänen johtamanaan harjoitti opintoja Vöyrin pappilassa, on
täysi syy otaksua, että moni jumalallisen totuuden siemen jo näinä
aikoina jäi itämään tuon lahjakkaan, kaikille jaloille vaikutuksille
alttiin nuorukaisen sydämmeen. Ehkä ohjasivat nämä muistot häntä
Laguksen poismuutettua Vöyristä tätä etevää opettajaa etsimään,
koska hän kahtena kesänä, 1831 ja 1832 oli kotiopettajana Ylivieskan
pappilassa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 86.]. Tärkeänä syynä
siihen, että hän niin kauan oleskeli viimemainitulla seudulla, oli
muutoin sekin, että hän tahtoi oppia suomea [K. K. v. Essenin kirje
isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia
Stenbäck).]. Vaikka v. Essen vielä oli nuori ja kokematon -- 15
vuoden ikäisenä oli hän v. 1830 tullut ylioppilaaksi -- teki Kalajoen
varrella liikkuva herätys häneen syvän vaikutuksen [K. K. v. Essenin
kirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski
Ottilia Stenbäck).]. Nuoruuden innostuksella kuunteli hän noita
rohkeita saarnaajia, jotka, maailman vihaa ja esimiehensä uhkauksia
pelkäämättä, johtivat sanankuulijansa kaavojen kuolleesta uskonnosta
elävän vakuutuksen raitista ilmaa hengittämään. Etenkin Lagukseen
liittyi hän rakkaudella. Ei viipynyt kauan, ennenkuin v. Essen tuli
elävään synnintuntoon. Seuraava tapahtuma oli lähinnä ulkonaisena
syynä siihen. Eräänä päivänä oli Lagus nuorelle ystävälleen puhunut
vakavia sanoja ihmissydämmen turmeluksesta ja sen taipumuksesta
pyrkimään erille Jumalasta. Lyhyen rukouksenkin aikana, niin oli
hän lausunut, eksyvät ajatukset usein kauas Herrasta, puhumattakaan
siitä että niiden on miltei mahdoton muutamia tuntia perätysten
häiriytymättä pysyä hänessä. Tätä v. Essen ei sanonut uskovansa;
hän päinvastoin vakuutti koko päivän voivansa ajatella Jumalaa ja
hänen kanssaan seurustella. Hän poistui väitettään todistamaan.
Hetken kuluttua alkoi v. Essenin vinttihuoneesta kuulua virrenveisua,
jota veisaaja viulullaan säesti. Vaan ei aikaakaan, ennenkuin joku
maailmallinen nuotti, vieläpä tanssimusiikkikin alkoi keskeyttää
tuota vakaata soittoa. Soittaja hämmästyi, laski viulunsa pois ja
tuli Lagukselle kertomaan, miten hänen päätöksensä koko päivän
palvella Jumalaa oli päättynyt [Kertonut rouva Lydia Hällfors, jonka
kuullen v. Essen on tästä puhunut.].
Lokakuussa 1833 määrättiin Malmberg väliaikaiseksi saarnaajaksi
Pidisjärvelle (nyk. Nivala). Edellisenä vuonna oli hän mennyt
naimisiin Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin tyttären Amanda
Bergrothin kanssa. Kuten tiedämme, oli Malmberg jo Kalajoella
asuessaan esiintynyt Nivalan kirkossa ja viimemainitussa
seurakunnassakin saanut aikaan herätyksiä. Huomattava on myöskin,
ettei Ylivieskassa syntynyt liike voinut olla tänne vaikuttamatta,
varsinkin kun tiedetään, että Raudasojan lähellä Nivalan rajaa
sijaitsevan talon asukkaat olivat Ylivieskan ensimmäisiä heränneitä
[Kertoneet (1896) Ylivieskan ja Nivalan vanhimmat heränneet.].
Varsinainen herätys Nivalassa alkoi kuitenkin vasta Malmbergin
sinne muutettua. Lukuisa ei sikäläisten heränneitten joukko alussa
ollut, vaan sitä elävämpi ja taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan
alttiimpi. Viestit siitä ennättivät ennenpitkää Savoonkin. Jo ennen
Malmbergin muuttoa Nivalaan oli Paavo Ruotsalainen kuullut puhuttavan
Kalajoen varren heränneistä ja käynyt heitä tervehtimässä. Ennenkuin
siitä kerromme, on tarpeen mainita muutamista Kiuruveden heränneitä
koskevista seikoista, jotka olivat syynä siihen, että Paavo näihin
aikoihin usein kävi Pohjanmaan rajamailla.
V. 1822 määrättiin _K. J. Åkerman_ kappalaisensijaiseksi
Kiuruvedelle [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]. Tiedämme että tässä
seurakunnassa siihen aikaan liikkui voimallinen herätys. Åkerman
oli kokenut Jumalan kutsumisia, vaan evankeliumin salaisuutta
hän ei käsittänyt eikä ollut muussakaan suhteessa tutustunut
heränneitten uskonnolliseen kantaan eikä heidän tapoihinsa.
Saapuessaan seurakuntaan, kulki hän erään talon kautta, missä
heränneet paraikaa pitivät seuroja. Hän astui seuratupaan ja
alkoi, nimeäänkään ilmoittamatta, rohkeasti puhua kokoontuneille.
Hänen kiihkoisa saarnansa tuntui jo muotoonkin nähden oudolta, ja
valistuneemmat huomasivat selvään, että sisältökin oli pintapuolista
ja erehdyttävää. Toiset arvelivat hämmästyneinä, että antikristus
oli tullut heitä pettämään ja kadotukseen johtamaan. Päätettyään
puheensa, asettui tuo tuntematon saarnaaja, sanoi nimensä sekä
ilmoitti, että hän oli määrätty papiksi seurakuntaan. L. J.
Niskanen, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, antautui keskusteluun
hänen kanssaan. Sen kestäessä tuli Åkermanin uskonnollisen
katsantotavan puutteellisuus vielä selvemmin näkyviin. Pidettyään
pitkän polvirukouksen, alkoi hän eksyttää seuraväkeä kaikenlaisilla
haaveilevilla puheilla likeisestä seurustelemisesta Kristuksen
kanssa sillä seurauksella, että muutamat herkkäuskoiset mieltyivät
hänen puheisiinsa. Toiset kaatuivat riemussaan lattialle, kokonaan
antautuen kiihotettujen tunteittensa valtaan. Niskanen kiivastui
ja tahtoi ajaa tuon odottamattoman vieraan taipaleelle, vaan muut
estivät häntä sitä tekemästä. Åkerman jäi yöksi taloon. Saatuaan
kuulla karvaita totuuksia opistaan ja esiintymisestään, lähti hän
aamulla vihoissaan pois, kieltäytyen einettäkin nauttimasta. Pian
sai Paavo Niskasen kautta tietää, millainen Kiuruveden uusi pappi
oli. Heti lähti hän häntä neuvomaan ja kävi sittemmin usein samassa
tarkoituksessa hänen luonaan. Åkerman alkoi huomata erehdyksensä ja