Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 14

Total number of words is 3311
Total number of unique words is 1868
22.2 of words are in the 2000 most common words
31.4 of words are in the 5000 most common words
37.2 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
joita hän, luettuaan ääneen kappaleen raamatusta, Arndtin Paratiisin
yrttitarhasta, Freseniuksen Rippikirjasta, Buggen postillasta
tahi muusta hengellisestä kirjasta, kuulijoilleen antoi. Jos nämä
neuvot monessa suhteessa olivatkin puutteellisia, elvyttivät nekin
puolestaan herännäisyysliikettä näillä tienoin _Akiander II, 296._.
_Porissa_ ja _Raumalla_ kasvoi heränneitten luku vuosi vuodelta.
Varsinkin viimemainitussa kaupungissa kehittyi liike hyvin
elävähenkiseksi. Täällä Jumalan valtakunnan työssä toimivista
henkilöistä herätti jo vuosisadan alussa huomiota _Isak Lemberg_.
Palavan isänmaanrakkauden innostuttamana oli tämä mies 1788
vuoden sodassa vapaaehtoisena taistellut maan vihollisia vastaan
saaristolaivastossa. Rauhanteon jälkeen harjoitti hän räätälintyötä
ensin Porissa, joka oli hänen kotikaupunkinsa, ja vuodesta
1801 Raumalla. Ajan uskonnolliset riennot vaikuttivat hänen
lämpimään, kaikille jaloille aatteille alttiiseen sydämmeensä.
Tultuaan heräykseen, päätti hän jälleen lähteä sotaan, mutta
tällä kertaa taivaallisen isänmaan puolesta. Palkkaa pyytämättä,
vapaaehtoisena, hän nytkin taisteluun antautui. Se kysyi vielä
suurempaa itsensäkieltämistä kuin edellinen, vaan ilolla Lemberg
tuohon suostui. Maailman pilkasta huolimatta piti hän kodissaan
hartaushetkiä, kylväen niissä raittiin evankeliumin sanaa
kuulijakuntansa sydämmiin. Lähes 30 vuotta hän täten palveli Jumalan
valtakuntaa uskollisesti ja melua herättämättä kuolemaansa asti
(1829). Lembergin johtamat seurat alkoivat polvirukouksella, jonka
jälkeen seisoalta veisattiin virsi. Rukouksen ja veisuun vaihetellen,
jatkuivat kokoukset usein monta tuntia, kunnes seuraväki heittäytyi
kasvoilleen lattialle, päättäen hartautensa palavalla rukouksella.
Pakollisia nämä ulkonaiset menot eivät kuitenkaan kenellekään olleet.
Lembergin hyvä opettajakyky ja elävä kristillisyys tuli muun ohessa
näkyviin myöskin niissä hartauspuheissa ja neuvoissa, joilla hän,
papistolta siihen lupaa saatuaan, koetti johdattaa rippikoulunuorisoa
parannukseen ja uskoon [Akiander II, 292-294.].
Lembergin ystävänä toimi Raumalla samaan aikaan kauppias _Juhana
Mikael Ilvan_. Hänkin esiintyi puhujana seuroissa. Niin lahjakas kuin
Lemberg hän ei ollut, joka näkyy siitäkin, ettei hän milloinkaan
esiintynyt vapaasti, vaan aina luki sanottavansa, vieläpä
rukouksetkin, paperista [Kert. (1896) seppä Pihlman ja rehtori
K. V. H. Rancken Raumalla.]. Paljon hyvää hän kuitenkin tälläkin
tavoin vaikutti. Vaatimaton käytöksensä ja se alttius, jolla hän
runsaanlaisella maallisella omaisuudellaan palveli heränneitä,
todistivat että hän oli vilpitön kristitty. Hänen ja Lembergin
työtä tuki elävähenkisillä saarnoillaan [Kert. (1896) Kustaa Malo
(Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).] heidän
hengenheimolaisensa _Kustaa Ilvan_, joka v. 1806 [Törnudd, Åbo
erkestifts matrikel.] tuli kappalaiseksi Raumalle. Etenkin sattuvilla
vertauksillaan, joita hän usein käytti, vaikutti hän paljon
herätyksiä kansassa [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori
K. V. E. Rancken (Raumalla).]. Liikkeen elävyyttä lisäämässä oli eräs
sokea tyttö _Leena_, jota Eurajoen pitäjässä olevan Irjanne-nimisen
kotikylänsä mukaan tavallisesti nimitettiin _Irjanteen Leenaksi_,
myöhemmin myöskin _Lapin Leenaksi_. Nuorena kotiseudultaan
muutettuaan Raumalle, otti hän täällä innokkaasti osaa heränneitten
seuroihin vuoteen 1813, jolloin hän siirtyi asumaan Lappiin. Ollen jo
lapsena hyvin halukas kuulemaan Jumalan sanaa, perehtyi hän seuroissa
ja heränneitten kodeissa perehtymistään kristinuskon totuuksiin,
joita hän sitten rupesi muille jakamaan. Vilkasta ja sattuvaa oli
hänen esitystapansa, omiintuntoihin koskevaa hänen puheensa. Etenkin
Lapissa kuuluu hän paljon vaikuttaneen [Akiander II, 298.].
Muista naisista, jotka 19 vuosisadan alkuaikoina vaikuttivat
Satakunnan herännäisyysliikkeen elvyttämiseksi, ansaitsee huomiota
myöskin _Maria Matintytär_, tunnettu nimellä _Jokelan muori_ [Tiedot
"Jokelan muorista" on past. H. Hennonen minulle hankkinut.]. Hän
oli syntynyt v. 1749 ja piti yksissä _"Kukkolan muorin"_ kanssa
hartausseuroja _Luviassa_. Hiljaisia olivat nämä seurat, vaan vakaita
ja herättäviä. Ei syntien paljous -- niin neuvoivat vanhukset -- vaan
epäusko vie kadotukseen, jonka tähden syntisten tulee riippua kiinni
Kristuksessa. Paljon kansaa ei näihin tilaisuuksiin kokoontunut,
eikä niistä laajemmissa piireissä paljon tiedettykään, vaan kaikki
todella nälkäiset löysivät kyllä tien varsinkin Jokelan muorin
kotiin. Eräänä päivänä, kun siellä oli koolla muutamia ystäviä,
kuunteli ovenpielessä rukouksia eräs juoppoudesta tunnettu mies.
Vihan vimmassa oli hän lähellä olevasta kodistaan lähtenyt hakemaan
vaimoaan, joka vasten hänen tahtoaan oli seuroihin saapunut. Mies oli
kellonvalaja _Mikko Rostedt_. Jokelan muorin sanat koskivat kipeästi
häneen, viha poistui hänen sydämmestään, antaen sijaa katumukselle
ja katkeralle synninsurulle. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin
Rostedtinkin kodissa alettiin pitää samankaltaisia kokouksia. Tämä
tapahtui noin v. 1825 [Tiedot hankkinut Rostedtin v. 1896 vielä
eläviltä tuttavilta Luviassa past. H. Hermonen.].
Miltei kaikissa Satakunnan läntisissä seurakunnissa oli
herännäisyysliike virkistymässä. Huomattavimmat tässä suhteessa ovat
paitsi mainittuja, _Kokemäki, Lappi, Eura, Laitila_ ja _Yläne_.
Vaan miten oli liike kehittyvä? Ilahuttavien enteiden kera tuli
huolestuttaviakin näkyviin. "Auvaisten paavin" eksyttävä henki
voitti yhä enemmän alaa. Sen kiihottamana piti Juhana Dahlberg
monesti outoa, kristinuskolle vierasta menoa seuroissaan, ja hänen
opetuslapsekseen rupesi heti herätyksensä alussa Rostedtkin. Molemmat
olivat lahjakkaita miehiä, puhuivat voimakkaasti ja palavalla
innostuksella, mutta he eivät malttaneet hiljaisuudessa tilaansa
tutkia Jumalan edessä eikä punnita sanojaan totuuden pyhällä vaalia.
Paljon aineksia he kantoivat Herran alttarille, mutta kun tuli
sytytettiin, ei ollut se hengen valaisevaa ja lämmittävää tulta,
vaan häikäisevää ja hävittävää. Tämmöistä leimaa kantaa monessa
paikoin se suuri herätys, joka vuosina 1827 ja 1828 nopeasti
levisi Satakunnan seurakunnissa. Varsinkin Rostedtin johtamat
hartausseurat aikaansaivat paljon pahennusta. Seuraväki heittäytyi
kasvoilleen lattialle, kiihottava rukous sai tunteet liikkeelle,
huokaukset yltyivät huudoiksi, kunnes kaikki yhtäkkiä hypähtivät
seisovalle ja alkoivat veisaten ja tanssien liikkua lattialla,
melkein yhtä hurjasti kuin Auvaisten paavin sanankuulijat. Väärin
olisi kuitenkin sanoa, että nämä kokoukset aina tuommoisiksi
muodostuivat. Todella herättävää ja virkistävää puhetta saivat
Rostedtin sanankuulijat monesti kuulla, mutta seurojen henki oli
johtajan ja sanankuulijain tunteitten kiihottamisen kautta kuitenkin
pilalla, eikä helposti oikaistavissa. Ei ollut siitä apua, että nämä
heränneet pyysivät kiduttaa lihaansa kieltäytymällä nauttimasta
muutamia ruokia, pukeutumalla erityiseen pukuun y.m.s. Siitä
huolimatta, että tässäkin suhteessa mielivalta sääti lakeja, joita
sitäpaitsi eivät kaikki noudattaneetkaan, saivat nämä määräykset
silminnähtävästi alkunsa enemmän hengellisestä ylpeydestä kuin
eksyneen itsensäkieltämisen tarpeesta. Nämä ovat varjopuolia, joiden
olemassaoloa ei kukaan puolueeton saata kieltää, mutta niiden kera
ilmenee tässä liikkeessä paljon todellistakin herätystä, vaikka
sen paraat hedelmät vasta myöhempinä aikoina kypsyvät. Tunnustaa
täytyy myöskin, että Dahlberg, erottuaan Auvaisten paavista, koetti
vastustaa hurmahenkisyyttä sekä estää etenkin tuota "hengellistä
hyppyä", johon hän ei milloinkaan ollut mieltynyt [Kert. Kustaa
Malo; vert. Akiander III, 279-280.]. Mutta vaikka hän saikin tuon
hurmahenkisyyden jossakin määrin asettumaan, ei voinut hän omissa
seuroissaankaan estää sen purkauksia. Tunteiden mies kuin hän oli,
antoi hän päinvastoin liikuttavilla puheillaan itsekin aihetta
sopimattomaan menoon, jos kohta hän ei sitä tarkoittanutkaan. Väärin
käsittäen Jung-Stillingin "Kristinuskon totuudesta"-nimistä kirjaa,
jota hän muiden hartauskirjojen kera ahkeraan luki, sovitti hän
Ilmestyskirjan ennustuksia tuhatvuotisen valtakunnan tulosta --
sikäläiset heränneet nimittivät tätä aikaa nimellä "lepotuhansi" --
itseensä ja ystäviinsä, he kun totuuden tähden saivat maailmalta niin
paljon kärsiä. Muihinkin haaveiluihin hän vilkkaan mielikuvituksensa
eksyttämänä joskus joutui, miten tunnollisesti hän muutoin näkyykin
koettaneen perehtyä totuuden sanaan. Mutta jollei siis Dahlbergkaan
kyennyt palauttamaan eksyneitä hurmahenkisyyden sumuista totuuden
hengen raittiiseen ilmaan, kykeni vielä vähemmin papisto sitä
tekemään. Erehdykset ja viat se kyllä näki, vaan tuota syvää,
kansassa ilmenevää uskonnollista tarvetta se ei ymmärtänyt eikä
yrittänytkään sitä tyydyttää. Se koetti estellä ja painaa alas
hurmahenkisyyttä, vaan ei kyennyt poistettavien eksytysten sijaan
saada aikaan raitista, elävähenkistä kristillisyyttä. Ja tätä
heräjävä kansa kaipasi, sitä se halaten etsi. Muuhun se ei enää
tyytynyt. Niinkauan kuin Ignatius eli, ei kuitenkaan papiston
puolelta ryhdytty pakkokeinoihin Luvian ja Eurajoen hurmistuneen
liikkeen ehkäisemiseksi, tuo herännäisyyden vanha, arvossa pidetty
johtaja kun oli lääninrovastina siinä rovastikunnassa, johon
mainitut seurakunnat kuuluivat [Sukukirja; Suomen aatelittomia
sukuja.]. Eurajoen kappalainen ja v.t. kirkkoherra _K. Nestén_,
joka vuodesta 1825 oli ollut pappina seurakunnassa [Törnudd, Åbo
erkestifts matrikel.], oli kyllä heränneille vihamielinen ja koetti
heidän jumalisuudenharjoituksiaan estää, vaan kun hän ei saanut
lääninrovastiltaan kannatusta, täytyi hänen toistaiseksi oloihin
tyytyä. Asemaa kuvaava on eräs hänen Ignatiukselle noin v. 1826
kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Eurajoen
heränneet ovat kuin Sodoman asukkaat -- kaikki paljasta tuhkaa".
Lääninrovasti vastasi: "Älä tuota kummastele; sen on armon tuli
tehnyt". [Kertonut Kustaa Malo (1896).] Yhtä kummallisia sanoja sai
hän samaan aikaan kuulla räätäli H. Köykältä, joka oli saapunut
hänen pappilaansa ollaksensa kummina ristiäisissä. Toimitus oli
alkava ja, sikäläisten heränneitten tapaa noudattaen, laskeusi Köykkä
polvilleen. "Nouse heti ylös" ärjäsi Nestén. Tuskin oli Köykkä
ehtinyt käskyä noudattaa, ennenkuin tuntuva korvapuusti muistutti
häntä siitä, ettei hän nyt ollut heränneitten seuroissa. Vaan ei
ollut hänellä tuon johdosta muuta sanomista kuin: "Jesuksen kiitos
olkoon". "Mitä? -- kiität vielä" tiuskasi Nestén. Köykkä vastasi:
"Tottakai kiitän, kun nyrkilläkin taivaaseen ajetaan". [Kertonut
Kustaa Malo (1896).]
Vaikkei Ignatius elämänsä loppuaikoina enää jaksanut heränneitä
hoitaa, olisi hän arvollaan jossain määrin ehkä voinut liikkeen
eksymistä estää, jos hänelle vielä olisi elonpäiviä suotu. Kovia
aikoja aavistaen, kaipasivat heränneet häntä vilpittömästi [Kertonut
Kustaa Malo.]. Etenkin näkyy hänen kuolemansa kipeästi koskeneen
Paavolaan. Tämä ei voinut hyväksyä sitä pappisvihaa, joka Rostedtin
johtamassa joukossa kasvamistaan kasvoi ja muiden seurakuntienkin
heränneisiin levisi. Päinvastoin hän tunsi tarvitsevansa pappien
myötävaikutusta herännäisyysliikkeen hoidossa. Mutta poissa oli
Ignatius, poissa myöskin Grönelius, jonka puoleen hän niinikään
aina oli saattanut luottamuksella kääntyä. Kuni lumivyöry kasvoi
Luvian ja Eurajoen liike, leviten seurakunnasta toiseen ja
uhaten painollaan kuoliaaksi tukehuttaa kaiken elävähenkisenkin
kristillisyyden, joka ei siihen liittynyt. Johto puuttui, ja jos
kukaan, niin tunsi Paavola tämän puutteen. Sopisi odottaa, että
hän, tuo lahjakas, kokenut hengen mies, olisi pystynyt kokoamaan
ja järjestämään Satakunnan herännäisyyden hajalla olevat ainekset,
painamaan alas hurmahenkisyyttä ja johtamaan liikettä raittiiseen
suuntaan, mutta siihen hän ei pystynyt. Miten etevä mies Paavola
olikin: Paavo Ruotsalaisen kykyä ja voimaa hänellä ei ollut.
Epäilemättä oli hän oikeassa, kun hän, leviävän herännäisyysliikkeen
monenkaltaisia ilmauksia tarkaten, neuvoi noudattamaan rakkauden
suurta käskyä, mutta yhtä varma on, että hänen liikkeen eksytyksiin
nähden olisi pitänyt asettua jyrkemmälle kannalle. Hän kirjoitti
päiväkirjaansa: "Jos isossa kuvassa näkyy paljon hyvää ja kaunista,
ja samassa kuvassa löytyy myös kirpulan verran törkeää ja pahaa,
niin minä teen väärän tuomion, jos koko kuvan hyväksi sanon; sillä
minä en erota tahi en ahkeroitse erottaa pahaa hyvästä. Siis on
suuresti peljättävä, että se pieni paha turmelee kaiken ison
hyvän; sillä vähä hapatus hapattaa koko taikinan. Jos taas isossa
kuvassa on paljon törkeää ja pahaa ja ainoastaan kirpulan verran
oikein kaunista ja hyvää, niin minä teen väärin, tuomitessani koko
kuvan pahaksi; sillä en erota tahi en tahdo erottaa hyvää pahasta.
Siis on suuresti peljättävä, että kadotan kaiken hyvän, koska sen
pienenkin ylönkatson; sillä sekin kuin hänellä on pitää häneltä
otettaman pois (Math. 13: 12). Minun pitää siis katsoman kaikkea
pahaa, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni
parannukseksi; ja silloin kuuluu: te voitatte pahan hyvällä. Niin
myös minun pitää katsoman kaikkea hyvää, sekä pientä että suurta,
voidakseni sitä käyttää itselleni iloksi, niinkuin kuuluu: eikö
meidän pidä iloitseman ja riemuitseman (Luuk. 15: 32). Jokainen
taitaa suuresta hyvästä iloita, mutta harvat iloitsevat pienestä
hyvästä". [Akiander VII, 488-489.] Miten oikeat ja miellyttävät nämä
sanat ovatkin, kaipaamme niissä pätevää neuvoa ja tarmokasta päätöstä
niiden paheiden poistamiseksi, jotka häiriten estelivät Satakunnan
herännäisyysliikkeen raitista kehitystä.
Sekä Dahlberg että Rostedt liikkuivat ahkerasti muissa seurakunnissa,
ja niin tekivät myöskin heidän sanankuulijansa. Näin asiain
ollen täytyi Eurajoella ja Luvialla v. 1827-28 syntyneen suuren
herätyksen vaikutuksia alkaa näkyä sen varsinaisen kotiseudun rajojen
ulkopuolellakin. Ei sovi kummastella, että "vanhat heränneet" monessa
paikoin yhä jyrkemmin vastustivat suurten seurojen pitämistä. Oudolta
kuitenkin tuntuu, etteivät he tehneet mitään kootaksensa heränneitä
yhteiseen raitishenkiseen sananviljelyyn, siten estääksensä
vastaheränneitä joutumasta eksytysten pyörteeseen. Silminnähtävästi
oli Satakunnan vanha, edellisellä vuosisadalla syntynyt herännäisyys
lamautumistilassa, josta sen oli työläs nousta. Muutamissa paikoin
se kuitenkin 1827-28 vuosien herätyksen vaikutuksesta virkosi
uuteen eloon. Niin kävi esim. _Laitilassa_. Heränneitten johtajana
siellä oli näihin aikoihin _Antti Heinikkala_, lahjakas mies, mutta
väkijuomiin taipuva. Vuonna 1828 alkoi hänenkin kuulijakunnassaan
levottomuutta ilmestyä. Tiedettiin muualla tapahtuneen suuria
herätyksiä -- Laitilassa vain oli hengellinen elämä yhä edelleen
uuvuksissa. Eräänä päivänä v. 1829 lähti Heinikkalan poika _Kustaa
Heinikkala_ Raumalle, sieltä jos mahdollista löytääksensä rauhaa
tuskaantuneelle sydämmelleen. Juhana Dahlberg oli kaupungissa ja
piti siellä seuroja. Nuorukainen lähti häntä kuulemaan. Elävästi
kuvasi tuo kuuluisa puhuja tuomion ja kadotuksen kauheutta sekä
ijankaikkisen elämän autuutta. Syvän vaikutuksen tekivät muutoinkin
Heinikkalaan nämä seurat polvirukouksineen, elävine veisuineen ja
vilkkaine keskusteluineen. Semmoista ei hän Laitilassa ollut nähnyt
eikä kuullut. Kotia palattuaan, kertoi hän isälleen ja muille
heränneille matkastaan. Hänen innostuksensa vaikutti muihinkin,
vaikka kertomusta alussa oudoksuttiin. Antti Heinikkala kävi
Dahlbergiä tapaamassa ja avasi hänelle sydämmensä. Etenkin valitti
hän sitä syntiä, jonka orjaksi hän tuontuostakin joutui. Dahlberg,
joka itse oli hyvin raitis mies ja muutoinkin elämässään nuhteeton,
varoitti vakaasti vierastaan, neuvoen muun ohessa: "Nauti vettä
ja siunaa sitä, niin pääset siitä synnistä". Heinikkala palasi
kotia, hakkasi viinapannunsa rikki ja alkoi entistä ahkerammin
armonvälikappaleita viljellä. Hänessä oli tapahtunut uusi herätys,
ja samoin kävi monen muunkin "vanhan heränneen" Laitilassa.
Erinomaisen eläväksi virkistyi heidän seuraelämänsä, vetäen
heränneitten yhteyteen miltei jokaisen, joka vain saapui heidän
kokouksiaan katsomaan. Etenkin Soukkaisten, Vanhantaan, Kodisjoen
ja Untamalan kylissä oli liike virkeätä. Seuroja pidettäessä
olivat isotkin huoneet tungokseen asti täynnä. Kaunis, voimakas
veisu houkutteli ohikulkevia suruttomiakin sisälle tulemaan. Mutta
sairaloisuuttakin ilmaantui liikkeessä. Suuren herätyksen jälkeen
ei enää tyydytty polvilla rukoilemaan, vaan seuraväki heittäytyi
kasvoilleen lattialle. "Vanhat heränneetkin" suostuivat siihen,
lausuen uuden liikkeen edustajille, joiden kautta tuo Dahlbergin
seuroista saatu tapa ensin tuli käytäntöön Laitilassa: "Te olette
suolana meille". Tuo liiallinen kiihko tuli vielä selvemmin näkyviin
niissä "hyppyriemuissa", joihin seuraväki täälläkin usein eksyi.
Myöskin hengellisen ylpeyden vaikutusta alkoi varsinkin nuorissa
näkyä. Väärin olisi syyttää Dahlbergia kaikista näistä ja muista
Laitilan heränneissä ilmaantuneista epäkohdista. Hän päinvastoin
täälläkin koetti painaa alas tuohon suuntaan eksyvää mieltä. Niinpä
hän esim. kerran Kodisjoella eräälle miehelle, joka ylimielisesti
kysyi, millaiseksi kristitty Kristuksessa kasvaa, lausui: "Ota
harja ja venytä sitä valkean paisteessa, niin siitä kyllä näet,
kuinka perisynti kasvaa". -- Syvempiä vammoja hurmahenkisyys ei
kuitenkaan ehtinyt Laitilan heränneissä vaikuttaa. Hypyt ja muut
sopimattomat menot lakkasivat jo 1-2 vuoden perästä kokonaan. Eivät
järjestysmiehetkään olleet tuohon puuttuneet kuin yhden kerran,
jolloin porstuassa olevasta saavista nakkasivat vettä pirtissä
riemuitsevan seuraväen niskoihin [Tiedot Laitilan herännäisyydestä
olen saanut (1896) rovasti N. Heleniukselta, Efr. Pilppulalta ja
Kustaa Heinikkalalta Laitilassa sekä Kustaa Malolta Eurajoella.].
Se laajalle ulottuva herätys, jonka vaiheita tässä olemme
silmäilleet, näkyy paitsi mainituissa seurakunnissa voittaneen
paljon alaa myöskin _Ulvilassa, Merikarvialla, Poomarkussa, Eurassa,
Säkylässä, Yläneellä_ ja _Kokemäellä_. Eräs viimemainitun seurakunnan
pappikin, pitäjänapulainen _M. Blomberg_, joutui epäluulon alaiseksi
"luvattomien seurojen pitämisestä". Porin alarovastikunnan
lääninrovasti _K. Renvall_ sai tuomiokapitulilta käskyn tutkia
asiaa. V. 1831 Kokemäellä pitämässään tarkastuksessa tuli tämä
kuitenkin huomaamaan, että "Blomberg oli nuhteeton", jonka vuoksi
hän "vapautettiin kaikesta edesvastauksesta". [Turun tuomiokapitulin
arkisto.] Tämä tarkastus, näinä aikoina ainoa laatuaan Turun
hiippakunnassa, osoittaa muutoin, etteivät heränneetkään papit
ottaneet osaa Satakunnassa pidettyihin "luvattomiin kokouksiin".
Tätä arvostelua tukee paitsi muita esimerkkiä varsinkin _Poomarkun_
saarnaajan _J. Pomlinin_ elämänvaiheet, jotka, miehen omituiseen
esiintymiseen nähden, varmaankin olisivat antaneet asianomaisille
syytä sekaantumaan hänen papillisiin toimiinsa, jos seuranpito olisi
saanut huomattavampaa kannatusta häneltä.
_Juhana Pomlin_ syntyi v. 1776, tuli ylioppilaaksi 1796, määrättiin
kappalaisenapulaiseksi Mietoisiin 1801 sekä saarnaajaksi Poomarkkuun
1812. Viimemainitussa seurakunnassa löytyi jo vuosisadan alussa
huomattava uskonnollinen liike. Se oli luonteeltaan ekstaattinen,
jota ei sovi kummastella, kun muistamme Anna Rogelin vaikutusta
Merikarvialla, joka on Poomarkun naapuriseurakunta. Seuroissa
kuului tainnuksissa puhuvien puheita ja ilonhuutoja, jotka joskus
yllyttivät läsnäolijoita hyppimäänkin. Vaan vakavaa oli opetus,
liikkuen aina herännäisyyden opin pohjalla. Sitä ohjaamassa
oli Björkqvistin postilla, jota käytettiin seurakirjana. Täten
saavutettua uskonnollista katsantotapaa tukivat myöskin näiden
heränneiden keskuudessa yleisesti käytetyt Siionin Virret ja
Halullisten sieluin laulut. Kun Pomlin saapui Poomarkkuun, asettui
hän asumaan Ranta-Rossin taloon, missä heränneet jo kauan olivat
seuroja pitäneet, eikä pappilaan. Hän oli naimaton ja hyvin
epäkäytännöllinen, jonka tähden hän turvautui talon hoitoon. Emäntä
sai tehtäväkseen myöskin hänen palkkansa kokoamisen ja tallettamisen.
Muuta omaisuutta hänellä ei ollut kuin kirjoja. Vaatteensakin olivat
niin huonot, että muutamat seurakuntalaiset kerran kudottivat hänelle
sarkaa uuteen pukuun.
Heti Poomarkkuun tultuaan liittyi Pomlin heränneisiin. Hän
saavutti heidän keskuudessaan ja koko seurakunnassa maineen, jonka
vertaista harva pappi on osakseen saanut. Toinen kysymys on, miten
oikeutettu tämä kunnioitus oli ja miten hyödyllistä hänelle ja hänen
sanankuulijoilleen. Pomlinin maine perustui näet ainakin hyvin
suureksi osaksi hänen kirkossa ja muissa tilaisuuksissa julistamiinsa
ennustuksiin. Kansa arveli hänellä olleen "Hengen ilmoituksia",
vakaantuen hänen ennustustensa kautta tuossa entisistä ajoista
perityssä haaveilevassa uskonnollisessa katsantotavassaan, jonka
tyydyttämiseksi eläväkään raitishenkinen kristillisyys ei enää riitä.
Näihin aikoihin asti on Poomarkussa säilynyt monta kertomusta hänen
erinomaisista hengenlahjoistaan, joista etenkin ennustuslahjaansa
ihmetellen kiitetään, hän kun muka ennakolta ilmoitti monen
kuoleman, y.m. tapahtumia. Kieltämätöntä on kuitenkin, että
Pomlin voimallisesti taisteli Poomarkun kansan raakaa syntielämää
vastaan, ankarasti nuhdellen juoppoutta y.m. heidän keskuudessaan
siihen aikaan hyvinkin yleisiä törkeitä syntiä. Hän oli enemmän
lainsaarnaaja kuin evankeliumin julistaja, vaan semmoisenakin sai
hän paljon hyvää aikaan. Hän kuoli v. 1836. [Strandberg, Herdaminne;
Piirteitä hengellisen elämän kehityksestä Poomarkussa kirj. J. V.
Vallin, Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat 1892-97,
169-177.]


XV.
Lounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832.

Jos Lounais-Suomen papit ylimalkaan pysyivät erillään heränneitten
hartausseuroista ja jos niitä sielunpaimenia, jotka heitä jollain
tavoin suosivat, löytyikin harvassa, kasvoi liike kansan keskuudessa
sitä suuremmaksi. Yksin Luvian kappelissa nousi seuraväen luku
200; melkein kaikissa muissa seurakunnissa, joihin herätys oli
levinnyt, oli se samassa suhteessa suuri. Selvää on, että tuo
tuntui arveluttavalta kaikista, jotka eivät ymmärtäneet tahi eivät
tahtoneet ymmärtää muuttuneiden uskonnollisten olojen vasituista
syytä. Jo heränneitten lukuunkin nähden oli liike niihin määrin
huomiota herättävä, etteivät asianomaiset voineet kohdella sitä
välinpitämättömyyden ylenkatseella. Kun liikkeen edustajat
sitäpaitsi, kuten tiedämme, aikaansaivat häiriöitä seurakunnissa
ja antoivat laittajille sijaa, ei sovi kummastella, että papisto
yksissä asianomaisten virkamiesten kera ryhtyi pakkokeinoihin
heitä vastaan. V. 1831 ilmoitti Eurajoen kirkkoherra _H. Solin_
asian prokuraattorille, ja tämän käskystä syytti nimismies _G. A.
Olander_ Eurajoella s.v. pidetyissä syyskäräjissä Rostedtia ja
Dahlbergia sekä 26 muuta henkilöä Eurajoen ja Luvian seurakunnista
luvattomien kokousten pitämisestä kodeissaan, vaatien sitäpaitsi
rangaistusta myöskin 90 näissä tilaisuuksissa saapuvilla olleelle
miehelle ja naiselle. Lopullista päätöstä kihlakunnanoikeus
ei vielä näissä käräjissä antanut, syytetyt kun tilaisuudessa
kaipasivat konsistoriumin edustajaa. Juttu otettiin uudelleen esille
talvikäräjissä 1832. Pöytäkirjaan otettavaksi jättivät Dahlberg,
Rostedt sekä kaksi muuta syytettyä esille kirjallisesti tehdyn
lausunnon, jossa he, väittäen edellisten käräjien pöytäkirjan
väärin esittävän, että syytetyt olisivat myöntäneet pitäneensä
luvattomia kokouksia, muun ohessa lausuivat: "Vastauksemme oli
silloin, on vielä ja on niin kauan kuin elämme Jumalan armosta aina
oleva tämä: luvattomia kokouksia emme milloinkaan ole pitäneet
emmekä vastakaan tahdo pitää, vaan olemme menetelleet tammikuun 12
p:nä v. 1726 annetun kuninkaallisen plakaatin määräyksen ja käskyn
mukaan, nim. niin että ennen kaikkea olemme harrastaneet kasvamista
Jumalan armossa ja Herramme Jesuksen Kristuksen tuntemisessa
sekä alamaista kuuliaisuutta korkean esivallan terveellisille
säädöksille. Tämän tähden olemme myöskin, kuten vanhempien tulee,
kristillisen velvollisuuden mukaan kodissamme opettaneet sekä
antaneet opettaa lapsillemme, omaisillemme ja palkollisillemme
katkismusta, tiedustelleet heidän kristinuskoaan ja tutkineet, mitä
pyhäpäivinä ovat saarnasta oppineet, joka päivä pitäneet rukouksia
heidän kanssaan, lukeneet heille raamatusta ja muista maassa
luvallisista kirjoista, tarkkaan valvoneet heidän elämäänsä ja olleet
heille esimerkkinä jumalisuuden uskollisessa harjoittamisessa.
Kuitenkin olemme välttäneet sellaisia kysymyksiä ja oppiriitoja,
jotka meille yksinkertaisille ovat ylen korkeita ja jotka voisivat
antaa aihetta erehdyksiin. Kaiken tämän olemme tehneet Jumalan
pyhän sanan ja yllämainitun kuninkaallisen plakaatin säädännön ja
käskyn mukaan. Joka tahtoo muuta sanoa, hän astukoon esille ja
esittäköön, mitä hän tietää, julkisesti, jotta hänelle vastata
voisimme; mutta emme koskaan voi myöntää eikä voida todistaa, että
olemme pitäneet luvattomia kokouksia". Samat henkilöt antoivat
myöskin esille otteen tuomiokapitulin pöytäkirjasta, josta kävi
selväksi, että syytetyt viimemainitulta virastolta olivat pyytäneet
suojelusta niitä viranomaisten toimenpiteitä vastaan, joiden
johdosta heitä maallisessa oikeudessa oli syytetty uskonnollisesta
eriseuraisuudesta, sekä todistuksen siitä, että tuomiokapituli v.
1815 Lapin seurakuntaan kuuluville heränneille oli antanut luvan
kodeissaan pitää kokouksia kotihartauden harjoittamista varten.
Syyttäjä, nimismies Olander, väitti kanteenalaisten ylpeästi
kerskanneen taidostaan selittää raamattua ja "kääntymistapaa" sekä
verranneen itseään marttyyreihin ja apostoleihin, kun tiesivät
joutuvansa lailliseen edesvastaukseen, sekä kirkossakin niin
ylpeästi käyttäytyneen, että muiden hartaus sen kautta oli tullut
häirityksi. Todistukseksi antoi hän esille erään Rostedtin Luviassa
asuvalle lukiolaiselle A. Careniukselle kirjoittaman kirjeen, joka
sisältää mietteitä niistä vainoista, joiden alaisina kaikkien aikojen
kristityt ovat olleet.
Laillisten esteiden tähden eivät kaikki syytetyt olleet oikeuteen
saapuneet, jonka tähden lopullista päätöstä ei näissäkään
käräjissä annettu. Ennenkuin juttu uudelleen otettiin esille,
piti tuomiorovasti Gadolin lehtori _J. A. Edmanin_ avustamana
piispantarkastuksen Eurajoella syyskuun 23 p:nä 1832. Tilaisuuteen
olivat kutsutut myöskin Luvian kappeliseurakunnan jäsenet. Pääkohtana
siinä kertomuksessa seurakunnan tilasta, jonka kirkkoherra Solin
jumalanpalveluksen päätyttyä antoi tarkastajalle, oli "lahkolaisten
huolestuttava käytös". Monessa suhteessa huomattava on seurakunnan
tässä tilaisuudessa syytetyistä antama todistus. Yleisesti
myönnettiin "lahkolaisten" saaneen aikaan paljon hyvää: moni
juomari, moni, joka ennen oli tunnettu huolimattomasta elämästä
ja laiskuudesta, oli heihin liityttyään tullut raittiiksi ja
ahkeraksi, jota paitsi todistettiin, että eriseuraiset ylimalkaan
olivat käyttäytyneet siivosti sekä että heidän kokouksissaan,
mikäli seurakunta tiesi, ei oltu siveyden vaatimuksia loukattu.
Puolueettomasti arvosteltuna oli sekin "lahkolaisista"
tarkastustilaisuudessa annettu todistus, että heidän tapanaan oli
tuoda seurapaikkoihin ruokatavaroita itselleen ja tuttavilleen,
heille eduksi, jos kohta vikoileva mieli sitä moitti, että johtajille
tuon ohessa annettiin lahjoja. Ainakin osaksi puolueellinen oli
niinikään se väite, että hartausseurat häiritsivät työntekoa taloissa
ja perhekunnissa, ja sitäpaitsi ristiriidassa sen todistuksen kanssa,
että moni laiska ja huolimaton juuri herännäisyyden vaikutuksesta oli
muuttunut ahkeraksi ja tunnolliseksi. Oikeutettu oli sitä vastoin
huomautus syytettyjen hartausseuroissa pidetystä sopimattomasta
menosta sekä heidän käytöksestään kirkossa, missä he, etenkin Herran
ehtoollisella käydessään, joukottainkin huoaten ja joskus ääneenkin
rukoillen lattialle heittäytymällä käytävillä sulkivat muilta tien ja
aikaansaivat muutakin häiriötä.
Syytettyjen puolesta vastasi Rostedt. Hän lausui, että heränneitten
seuranpidot ja rukoukset aiheutuivat sisällisestä pakosta ja
että ne muodot, joihin heidän erityinen, seurakunnan yleisestä
jumalanpalveluksesta eroava hartautensa oli pukeutunut, olivat
syntyneet osaksi Jumalan sanan neuvojen, osaksi Pyhän Hengen voiman
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 15