Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835 - 08

lausumia arvosteluja Liperin seurakunnan huonosta tilasta. Uudistaen
Peranderia vastaan tekemänsä syytökset, myönsi hän tämän kyllä, jos
kohta silminnähtävästi rangaistuksen pelosta, viime aikoina entistä
huolellisemmin valvovan esim. vihkimättömien pariskuntien saattamista
lailliseen edesvastaukseen, mutta arveli hänen kuitenkin tämän
Liperin seurakunnassa vallitsevan paheen suhteen yhä edelleenkin
osoittavan suurta leväperäisyyttä. Jyrkästi puolusti Renqvist itseään
sitä syytöstä vastaan, että hän muka mielivaltaisesti olisi kieltänyt
ihmisiltä Herran ehtoollisen. Epäilemättä oli hän tässä oikeassa, ei
vain periaatteen kannalta katsoen, vaan niihin yksityiskohtiinkin
nähden, jotka pöytäkirjassa mainitaan. Mutta sitä oudommalta tuntuu,
että Renqvist, joka tässä tienraivaajana edustaa hengellisesti
kehittyneemmän ajan taistelua Herran ehtoollisen kirkossa yhä
yleisemmäksi käynyttä väärinkäytöstä vastaan, syyttää Liperin
seurakunnan säätyläisiä ehtoollisella käynnin laiminlyömisestä,
ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla pakoittaa heitä Herran pöydälle.
Niinpä hän esimerkiksi huomautti tuomiokapitulia siitäkin, ettei
Perander moneen vuoteen ollut ehtoollista nauttinut, sanoen tuon
herättäneen huomiota seurakuntalaisissa. Mutta kyllä olivat toiselta
puolen vastustajatkin pitäneet huolta siitä, että Renqvistin oli
vaikea säilyttää tyyneyttä ja tasapuolista malttia. Niin pitkälle
olivat he, tahi oikeammin Perander mennyt, että hän oli syyttänyt
Renqvistiäkin niistä siveellisyysrikoksista, joita jumalaton
maailma sepitti ja totena kertoi Liperin seurahuoneessa kävijöistä.
Ihmeteltävän nöyrästi loi syytetty luotaan tuon loukkaavan
viittauksen, eikä näy tuomiokapituli vähintäkään epäilleen hänen sen
johdosta antamansa selityksen todenperäisyyttä.
Tuomiokapitulin toimesta lykättiin Renqvistin asia
kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Ennenkuin täten syntynyt
oikeusjuttu alkoi, saapui piispa Molander, toimitettuaan
ennenmainitun piispantarkastuksen Iisalmella ja Nilsiässä, samaa
tarkoitusta varten Liperiin. Tarkastusta kesti viisi päivää,
helmikuun 23-27 p:nä 1823. Vastoin Renqvistin tuomiokapitulille
tekemiä ilmoituksia Liperin seurakunnan huonosta tilasta, arvosteli
piispa kansan käsitystä kristinuskon totuuksista tyydyttäväksi ja
sen lukutaitoa välttäväksi, jota paitsi pöytäkirjaan merkittiin,
että seurakunta oli antanut kiittävän todistuksen rovasti Peranderin
virkatoimista ja hänen arvokkaasta käytöksestään. Sitävastoin
piti Molander "esiintulleista syistä" velvollisuutenaan kehottaa
Renqvistiä vasta kirjoittamaan saarnansa sekä vaadittaessa näyttämään
ne kirkkoherralleen. Nuo jo ennen esiintuodut huomautukset monessa
talossa ja varsinkin lähellä kirkkoa olevassa seurahuoneessa
pidettyjen hartausseurojen vahingollisuudesta uudistettiin tässäkin
tilaisuudessa. Tarkastuspöytäkirjassa sanotaan, että nämä kokoukset,
"jotka rukouskaavoihin ja niihin liittyvään käytöstapaan nähden
jyrkästi eroavat seurakunnissamme käytännössä olevista muodoista",
ovat tuottaneet paljon pahaa yhteiskunnallisessa elämässä,
synnyttämällä eripuraisuutta perheissä, ylpeyttä, tottelemattomuutta,
vieläpä siveettömyyttäkin. Kaikesta tästä syytti Perander ja hänen
kanssaan moni seurakuntalainen Renqvistiä, jonka esiintuomat
selitykset ja puolustukset eivät piispan mielestä näy olleen paljo
mistään arvosta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Päinvastoin
tuomitsi hän jyrkästi edellisen itsevanhurskaaksi mieheksi, sanoen
hänen ylpeydellään ja rakastamattomuudellaan kipeästi loukanneen
lähimmäisiään. Renqvistin uskonnollista kantaa piti hän ykspuolisena,
arvellen hänen sanankuulijoiltaan "vaativan ainoastaan herätystä".
Huono oli piispan mielestä myöskin tuon muka täydellä syyllä moititun
papin piispantarkastuksessa pitämä saarna, ala-arvoista hänen
kirkossa toimittamansa kuulustelu. Sitäpaitsi oli Molander kuullut
kerrottavan, että Renqvist valheella oli puolustanut itseään, kun hän
sai muistutuksen siitä, ettei hän tämmöistäkään tilaisuutta varten
ollut saarnaansa kirjoittanut [J. Fr. Berghin päiväkirja, jonka
omistaa kirkkoherra O, J. Cleve].
Raskauttavana muistutuksena Renqvistiä vastaan esitettiin
tässä tilaisuudessa lopuksi uusi todistus siitä, että hän muka
omavaltaisesti oli kieltänyt muutamilta Herran ehtoollisen. Asian
laita oli seuraava. Renqvist oli kutsuttuna käynyt talollisen
Kolehmaisen luona, joka oli sairaana. Siellä oli hän veisauttanut
muutamia virsiä ja pitänyt rukouksia, joiden kestäessä sairas
polvillaan oli häneltä pyytänyt Herran ehtoollista. Renqvist ei
kuitenkaan ollut pyyntöön suostunut, vaan ehdottanut, että tuo
jätettäisiin seuraavaan päivään. Yöllä oli sairas kuollut, ja
Renqvist oli siis syypäänä siihen, että hänen täytyi viimeiselle
matkalleen lähteä saamatta Herran ehtoollista. Turhaan huomautti
Renqvist, että Kolehmainen mainitussa tilaisuudessa oli houriossa
sekä käyttäytyi aivan mielipuolen tavoin. Syytöstä pidettiin niihin
määrin raskauttavana, että tuomiokapituli jätti tämänkin asian muiden
Renqvistiä vastaan tehtyjen syytösten kera kihlakunnanoikeuden
harkittavaksi. Miten maallinen oikeus aikana, jolloin kirkon johtavat
henkilöt tällä tavoin kohtelivat kaiken elävähenkisen kristillisyyden
ilmauksia, oli Renqvistiä arvosteleva, sitä ei ollut vaikea ennakolta
tietää. Sentähden lausuikin Renqvist eräässä tähän aikaan pitämässään
seurapuheessa: "Kyllä minulle vihollisen yllytyksestä valmistetaan
kovia vainoja, mutta Herra on minua auttava". [Kertonut (1896) Anna
Maria Härkönen, joka tämän oli isältään, Juhana Härköseltä, kuullut.]
Tutkiessaan Peranderin ja Renqvistin välistä riitaa, kiinnitti
kihlakunnanoikeus huomionsa seuraaviin kohtiin. Todistaaksensa
Liperin seurakunnan huonoa tilaa ja puolustaaksensa itseään
Peranderia vastaan, oli Renqvist muun ohessa väittänyt pitäjän
kiertokoulunopettajaa Hasselinia kelvottomaksi tätä virkaa hoitamaan,
koska mies, niinkuin myöskin oikeudessa todistettiin, oli juoppo
sekä kerrassaan leväperäinen toimissaan. Miten väärin Renqvistin
paraita tarkoituksia selitettiin, näkyy siitä, että toiset
todistajat arvelivat hänen tehneen tämän syytöksen itse päästäksensä
kysymyksessä olevaan virkaan. Epäilemättä rohkasi heitä sekin seikka,
että Perander piispantarkastuksessa oli Hasselinia lämpimästi
puolustanut. Ikävän vaikutuksen tekee niinikään se tapa, millä
oikeus käsitteli niitä Renqvistin vaikuttimia, joiden mukaan hän oli
kieltäytynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille.
Häntä ei käsitetä tahi ei tahdota käsittää ensinkään. Sitävastoin
Perander, joka leväperäisyydestä ei ollut saapunut erään sairaan luo
tälle ehtoollista antamaan, vapautettiin kaikesta edesvastauksesta.
Mutta eniten silmäänpistävä on kuitenkin kihlakunnanoikeuden
menettely erään 15 vuotisen pojan kurittamisesta tehdyn syytöksen
johdosta, josta ennen on kerrottu. Jos missään, niin tulee tässä
selvään näkyviin vastustajien mieskohtaisuus ja heidän huonot
vaikuttimensa, samoinkuin oikeuden puolueellinen ahdasmielisyys.
Tämä juttu päättyi näet niin, että Renqvist vangittiin
valtiovalarikoksesta lokakuun 7 p:nä 1823. Ja tämä tapahtui aikana,
jolloin koulunopettajat, isäntäväki, virkamiehet y.m. yleisesti
käyttivät ruumiinrangaistusta katsomatta sitä, oliko rangaistava
alaikäinen vai eikö! -- Lääninvankilaan ei Renqvistiä kuitenkaan
passitettu, koska muutamat talolliset ottivat vastatakseen, ettei
hän karkaisi. Näiden vartioimana sai hän oleskella kodissaan, kunnes
hovioikeus, johon hän viimemainitun tuomion johdosta vetosi, ehtisi
asian ratkaista.
Kuten ennen on kerrottu, oli piispa Molander Pietariin toimittanut
kertomuksen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä helmikuussa 1823
toimittamastaan piispantarkastuksesta ja ministerivaltiosihteeri
Rehbinder sen johdosta käskenyt tuomiokapitulia ryhtymään
toimenpiteisiin herännäisyyden kukistamiseksi. Viimemainitun
tuomiokapitulille elokuun 2 p:nä 1823 lähettämässä kirjoituksessa
vaaditaan asianomaisia peruuttamaan Renqvistille edellisenä
vuonna antamansa määräys toistaiseksi hoitamaan kappalaisenvirkaa
Liperissä, "koska seurakunta hänen vaikutuksestaan ei luottanut
muuhun papistoon, ja koska hän eri kokoushuoneessa pitämillään
jumalisuudenharjoituksilla oli perustanut oman seurakunnan, jota hän
kaikin tavoin koetti suurentaa". Sensijaan oli tuo vaarallinen pappi
siirrettävä Porvooseen, ollaksensa siellä tuomiokapitulin välittömän
katsannon alaisena. Jo marraskuissa 1823 sai Renqvist tuomiokapitulin
hänelle lähettämän kirjoituksen kautta tiedon tästä käskystä. Hän ei
kuitenkaan voinut sitä heti noudattaa, koska hän kihlakunnanoikeuden
päätöksen mukaan ei saanut paikaltaan mihinkään liikkua.
Tuomiokapitulin täytyi siis malttaa mieltään sen varoituksenkin
suhteen, jonka se Rehbinderin vasta mainitun kirjeen johdosta oli
pitänyt itsensä velvoitettuna Renqvistille antamaan.
Eikä siinä kyllin, että Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli ja sen
papisto mitä säälimättömimmällä ankaruudella arvosteli ja valvoi
Renqvistin toimintaa -- sama oli Turunkin hiippakunnan papiston
mielipide hänestä. Niinpä lausui esim. arkkipiispa _J. Tengström_
Turun pappeinkokouksessa v. 1825 herännäisyysliikettä koskevassa
puheessaan mieltymyksensä siitä, että "se mies, joka etenkin oli
aikaansaanut ja ylläpitänyt häiriöitä, nyt oli haastettu maalliseen
oikeuteen sekä ajattelemattomien tekojensa tähden asetettu
tuomiokapitulin läheisemmän valvonnan alaiseksi" [Handlingar i
anledning af prästmötet i Åbo den 16-24 september 1825, 83.].
Millä mielellä Renqvist kantoi kovaa kohtaloaan, näkyy eräästä
hänen tähän aikaan tuomiokapitulille lähettämästään kirjoituksesta.
Tarkastaessaan siinä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaa, lausuu hän
muun ohessa seuraavat sanat: "Jos kohtaloni olisikin marttyyrin
kruunu, kärsin viattomana uskonnon, hyveen ja hyvien tapojen
harrastamisen tähden ja tahdon iloisena kohtaloani kantaa, vaikka
olisinkin vakuutettu siitä, että rovasti Perander keksimillään
ja vastoin asianomaisten tahtoa tekemillään kanteilla on kovasti
kostanut mitä häntä vastaan olen rikkonut, pitäessäni huolta Jumalan
seurakunnan ijankaikkisesta autuudesta. Moni helläsydämminen
ihminen on ainakin säälivä minua ja onnetonta perhettäni, rakasta
vaimoani ja neljää turvatonta lastani -- -- --" "Lopuksi en saata
olla muistuttamatta, että ankara yleinen mielipide on valmistanut
minulle tämän onnettomuuden. Enemmän innokkaana kuin pahana, enemmän
yksinkertaisena kuin kavalana olen Jumalan seurakunnalle opettanut
kalliin oppimme pyhiä ohjeita. Luulen jokaisen puolueettoman edessä
voivani puolustaa oppiani ja tarkoitukseni puhtautta. Vakaasti voin
vakuuttaa, että silmämääränäni on ollut sanankuulioitteni siveellinen
sivistyminen ja heidän perehtymisensä Jumalan sanaan. Jos olen
rikkonut, seuratessani aikamme kunnianarvoisten miesten edustamien
evankeliumiseurojen opetuksia ja siten saavuttanut maailmanmielisten
vihan, halveksimisen ja pahansuonnin, niin toivon suurimmassa
nöyryydessä valistuneitten esimiesteni tunnustusta siinä, missä olen
oikeassa, sekä että he lempeällä sääliväisyydellä minua oikaisevat,
kun erehdyn. Totta on, että minä enemmän liiallisesta kiivaudesta
hyvän asian puolesta kuin uppiniskaisuudesta ja vastustamishalusta
olen loukannut esimiestäni h:ra rovasti Peranderia, jota (älköön tätä
paheksittako) tunnossani olen pitänyt kovin kylmänä ja haluttomana
pyhää tointansa hoitamaan. Mutta koska hänen oikaisemisensa ei
ollut minun tehtävänäni, niin rukoilen Teidän kauttanne h:ra
rovastilta, jota olen loukannut, säälivää anteeksiantamista.
Että moni joko sentähden, että joskus olin häntä nuhdellut, tahi
kevytmielisesti joukkoa seuraten viime piispantarkastuksessa
huusi: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse, sekä ehkä jonkun pahaa
suovan yllyttämänä suullisesti kantoi päälleni tahi toi esille
minua vastaan sepitettyjä valheellisia herjauskirjoituksia ja
niissä kertoi olemattomista tapahtumista, joita ei hän koskaan ole
aikonut, koettanut, uskaltanut tahi saattanut todistaa -- kaiken
tuon jätän sikseen. Hyvä, etteivät ne, jotka pitävät rukousseurojani
eleusialaisina mysterioina, ole syyttäneet minuakin törkeimmistä
rikoksista. Moite on kuitenkin moitetta ja kaipaa laillista
todistusta, ennenkuin kukaan on oikeutettu sitä uskomaan. Kuitenkin
on tämä yhdistynyt liitto saattanut Teissä ja piispantarkastuksessa
saapuvilla olleissa kunnioitettavissa esimiehissä synnyttää nurjaa
mieltä minua kohtaan. Ilolla haluaisin siis, kunnioitettavaa käskyä
noudattaen, mitä pikemmin sitä parempi, matkustaa Porvooseen, toivoen
siellä voivani osoittaa viattomuuteni ja saavuttaa esimiesteni
suosion, etenkin koska siten pääsisin pois tältä seudulta, missä
olen kärsinyt kovimmat vainot, jos kohta moni kieltäjistäni ehkä
onkin Pietarin tavoin katunut syntinsä. Mutta tämänkin toiveen
ovat kihlakunnanoikeuden kovan ja onnettoman päätöksen seuraukset
toistaiseksi minulta riistäneet". Vastustajien Renqvistille hankkimat
odottamattoman kovat kärsimykset eivät ole häntä yllyttäneet vihaan,
vaan sovinnollisuuteen, ei kiihkoon, vaan maltillisuuteen. Koetuksen
tulessa sulatettuna esiintyy hänen uskonsa nöyrempänä, puhtaampana.
Häntä turvaa Herra, ja se turva on luja eikä horju, jos ihmiset
kilvan koettavatkin häntä sortaen painaa maahan. Tämän Herran käsiin
oppii hän yhä ehdottomammin antautumaan -- hänehen ihmisten vääristä
tuomioista yhä turvallisemmin vetoamaan. Niinpä lausuu hän tässä
tuomiokapitulille lähettämässään kirjoituksessa, vangitsemisestaan
puhuessaan: "Sum judicatus, Deus de omnibus supremo die judicet"
(minä olen tuomittu, Jumala tuomitkoon kaikista viimeisenä päivänä).
Kymmenen viikkoa oli Renqvist ollut vankina kodissaan, kun Vaasan
hovioikeuden hänen valituksensa johdosta antama päätös saapui
Liperiin. Se vapautti hänet tuosta rangaistuksesta, määräten tämän
ohessa, että juttu oli uudelleen tutkittava kihlakunnanoikeudessa.
Noudattaen tuomiokapitulin määräystä, matkusti Renqvist Porvooseen,
minne hän saapui maaliskuun 3 p:nä 1824. Jo samana päivänä kutsuttiin
hän tuomiokapitulin eteen. Piispa johti hänen mieleensä, että hän
"ei täyteen 7 vuotta sitä ennen Herran alttarin edessä valalla
oli sitoutunut saarnaamaan ainoastaan sitä oppia, joka perustuu
raamattuun ja tunnustuskirjoihin, jotka varoittavat kaikesta
eriseuraisuudesta", ja muistutti häntä hänen velvollisuuksistaan
pappisviran menettämisen uhalla.
Loistava Renqvistin asema Porvoossa ei suinkaan ollut. Seurakunnan
ylimääräisenä pappina ei hänellä ollut mitään palkkaa, ja Pietarista
tuli vasta 1826 vastaus tuomiokapitulin ehdotukseen hänelle Porvoon
pedagogian v.t. rehtorina tulevasta palkasta. Mutta jos hän heti
olisikin päässyt nauttimaan tätä 200 paperiruplan suuruista tuloa,
ei olisi hänellä siitä paljon turvaa taloudellisissa asioissaan
ollut. Koko tämä summa kului nim. palkaksi sijaiselle, Renqvistin
kun Liperissä jatkuneen oikeusjutun tähden tuon tuostakin täytyi
sinne matkustaa. Kihlakunnanoikeus käsitteli näet hänen asiaansa
uudelleen yhdeksässä eri käräjässä, joista ensimmäiset pidettiin
lokakuun 18 p:nä 1824. Vasta v. 1826 julisti se päätöksensä. Näiden
Renqvistin kärsimyksien lisäksi valmistivat hänen vastustajansa
hänelle yhä uusia ahdinkoja. Mitä huolellisimmin valvottiin hänen
toimiaan ei vaan Porvoossa, mutta hänen käräjämatkoillaankin. Tuntuu
kuin olisivat maallikot ja papit, ylhäiset ja alhaiset solmineet
liiton tuon turvattoman miehen kukistamiseksi. Ei sekään avannut
asianomaisten silmiä Renqvistin hyödyllisiä toimia näkemään,
että hän niin suurella menestyksellä oli taistellut väkijuomien
väärinkäyttämistä vastaan. Ja kuitenkin pitivät vallanpitäjätkin
tämän paheen leviämistä kansassa arveluttavana, vaatien papistoa
sitä vastustamaan. Niinpä teki kenraalikuvernööri Zakrewski
heinäkuun 28 p:nä 1824 Porvoon tuomiokapituliin siitä ilmoituksen,
jossa hän moitti papiston leväperäisyyttä tässä suhteessa [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.].
V. 1824 ilmoitti piispa Molanderin poika K. A. Molander, joka oli
pappina Ilomantsissa, että Renqvist viimemainitussa pitäjässä
matkallaan Liperiin samana vuonna oli pitänyt hartausseuroja
vanhempiensa kodissa sekä muutamissa syrjäisissä kylissä. Kuopion
maaherra, jolta tuomiokapituli tiedusteli, miksi Renqvist niin kauan
viipyi matkallaan, lähetti Porvooseen Liperin kruununvoudin helmikuun
18 p:nä 1825 päivätyn ilmoituksen siitä, että tuo uppiniskainen
pappi kysymyksessä olevalla matkallaan tuon tuostakin oli pitänyt
rukoushetkiä monessa kylässä. Yhä huolellisempiin toimenpiteisiin
ryhtyi tuomiokapituli. Renqvist oli lähettänyt Porvooseen todistuksen
hänelle sattuneesta taudinkohtauksesta. Tuomiokapituli ei luottanut
siihen, vaan tiedusteli Kuopion maaherralta, vieläkö tauti esti
Renqvistiä matkalle lähtemästä, sekä vaati rovasti Kiljanderilta
lausuntoa hänen viimeksi pitämiensä rukousseurojen laadusta,
kauanko niitä oli kestänyt y.m. y.m. [Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.] Mutta näilläkään toimenpiteillä eivät asianomaiset
saaneet sammutetuksi sitä innostuksen tulta, joka paloi Renqvistin
sydämmessä. Ei saattanut hän Porvooseen saavuttuaankaan olla
julistamatta Kristuksen evankeliumia ihmisille. Niinpä hän esim.
heinäkuussa 1825 piti rukoushetkiä Porvoon läheisyydessä olevissa
seurakunnissa, muun ohessa majuuri _N. L. Gripenbergin_ kodissa
Liljendalin kappelissa, jonka kappalainen _L. Tallgren_ tuntuu
olleen altis hänen opetuksilleen. Millä tavoin kenraalikuvernööri
Zakrewski muutamia viikkoja myöhemmin näillä seuduin liikkuessaan oli
saanut tästä vihiä, ei tiedetä, mutta seuraus siitä oli Renqvistille
hyvin tuntuva. Kun nim. tuo korkea herrakin oli asiaan puuttunut
tiedustelemalla, miten eriseuraisuudesta tunnettu, tuomiokapitulin
valvonnan alaisena oleva pappi sai pitää "salaisia kokouksia",
oli muka vihdoinkin ryhtyminen ankarampiin keinoihin. Elokuun 15
p:nä 1825 erotti tuomiokapituli Renqvistin toistaiseksi hänen
opettajavirastaan sekä kielsi häntä papin tehtäviä toimittamasta.
Näin kovaa iskua ei ollut Renqvist odottanut. Oliko hänen
tulevaisuutensa pappina kerrassaan ehkäisty, vai uskaltaisiko hän
toivoa muutosta tuomiokapitulin päätökseen? Mitä hän tähän aikaan
lieneekin ajatellut: kauniina ruskotti taivaan reunalla hänen
silmiensä edessä sen uuden ajan koitto, jota hän edusti. Lyhyesti
esitettyään vaikutustansa pappina ja niitä kärsimyksiä, joiden
alaiseksi hän Herran sanan julistajana oli joutunut, huomauttaa hän
valituksessaan Turun hovioikeuteen Rehbinderin kirjeestä vuodelta
1823, sanoen sen aiheutuneen siitä, että piispa Molander, alttiina
totuuden vastustajien valheellisille syytöksille, oli tehnyt hänet
epäluulonalaiseksi keisarinkin silmissä, muun ohessa lausuen: "Että
tuon korkean kirjoituksen isällistä ja lempeää tarkoitusta on hyvin
ankarasti selitetty ja sovitettu minuun, onnettomaan mieheen,
sen hyvin selvästi näen ja huomaan; mutta tämmöinen menettely on
odottamaton meidän aikana, jolloin valistuksen tulisoiton olisi
pitänyt hajoittaa suvaitsemattomuuden synkät pilvet eikä omantunnon
rauhan joutua uskonnollisten riitojen ja vainojen sorrettavaksi".
Paremmin kuin tuomiokapituli ymmärsi Turun hovioikeus Renqvistin
asemaa arvostella. Huhtikuun 19 p:nä 1826 kumoten viimemainitun
virkakunnan tuomion, asetti se hänet jälleen niihin virkatehtäviin,
joita hoitamaan kirkollinen hallitus oli pitänyt häntä kelvottomana,
kunnes asianomaiset oikeudet olivat hänen juttunsa lopullisesti
selvittäneet. Vaan ei tämäkään päätös suojellut tuota onnetonta
miestä vihamiesten vainolta ja mielivallalta. Kuten tiedämme,
oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt huolta siitä, että Renqvistiä
Pietarissa pidettiin epäluulonalaisena ja yhteiskunnalle vaarallisena
henkilönä. Sieltä saapui Porvooseen kesäkuun 16 p:nä päivätty
keisarillinen käsky, jonka mukaan Renqvist heti oli määrättävä
saarnaajaksi _Svartholmaan_, jonka komentajan tarkoin tulisi valvoa,
ettei hän saisi linnasta mihinkään poistua. Jo siinä lausunnossa,
jonka rovasti Kiljander antoi tuomiokapituliin Liperissä v. 1821
pitämästään tarkastuksesta, on kysymys tuommoisesta keinosta tuon
häiriötä tuottavan papin syrjäyttämiseksi. Siinä ehdotetaan nim.
että Renqvist määrättäisiin vankilansaarnaajaksi, joksi hän muka
olisi paljon sopivampi kuin papiksi väkirikkaassa seurakunnassa,
missä kansa helposti hänen saarnoistaan ja liiallisista
hartausharjoituksistaan voisi yltyä levottomuuksiin. Hyvin luultavaa
on, ettei tätä ehdotusta, joka tietysti oli mieliksi Porvoon
tuomiokapitulille, salattu hallitukselta, vaan että se päinvastoin
aiheutti yllämainitun keisarillisen käskyn.
Ennenkuin Renqvist siirtyi uuteen virkaansa, johon
tuomiokapituli hänet määräsi heinäkuun 13 p:nä 1826, oli Liperin
kihlakunnanoikeudessa vihdoinkin hänen pitkällinen juttunsa
päättynyt. Viimemainittu oikeus ei kyllä paitsi oikeuskulujen
maksuja ollut langettanut häntä muuhun rangaistukseen kuin julkiseen
anteeksipyyntöön esimiehiltään, joita hän oli loukannut, mutta kun
pöytäkirjat saapuivat tuomiokapituliin, oli tässä virkakunnassa jo
tehty uusia syytöksiä häntä vastaan. Etenkin yksi tuomiokapitulin
jäsen, lehtori _K. E. Alopaeus_, joka siihen aikaan oli v.t.
kirkkoherrana Porvoossa, oli hänen esiintymisestään pahasti
loukkaantunut eikä suinkaan ollut altis tuomiota lieventämään.
Huolimatta hänen kielloistaan ja uhkauksistaan oli nim. Renqvist
pitänyt "luvattomia kokouksia" hänen hoitoonsa uskotussa
seurakunnassa sekä sopimattomilla sanoilla ja kirjoituksilla häntä
pahoittanut. Tätä väitti hän saaneensa kokea jo heti Renqvistin
tultua Porvooseen, mutta etenkin v. 1826. Turhaan oli hän koettanut
viimemainitulle terottaa, ettei semmoisia rukouskokouksia, joihin
kokoontui enemmän kuin muutamia harvoja henkilöitä, voisi sanoa
kotihartauden harjoittamiseksi. Renqvist oli silloin kysynyt, miten
tulee kohdella ihmisiä, kun he saapuvat kokouksiin, sekä lehtorin
neuvon johdosta: "teidän tulee käskeä heitä poistumaan", vastannut:
"Vapahtaja teki opetuslapsensa ihmiskalastajiksi, mutta kuka
kalastaja on niin yksinkertainen, että hän, heittäessään verkkonsa
apajalle, ensin pelottaa kalat pois? Aivan toisin opettaa Vapahtaja
Luuk. 5 luvussa, missä puhutaan suuresta kalansaaliista". Tästä
ilmoitti Alopaeus tuomiokapituliin kesäkuun 22 p:nä 1826. Uuden
samanlaisen kanteen jätti hän esille marraskuun 15 p:nä s.v. [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.] Hän valittaa siinä, että Renqvist, jota
hän uudelleen saman kuun 5 p:nä oli kieltänyt kokouksia pitämästä,
muutamia päiviä myöhemmin kuitenkin oli johtanut hartautta
koulutalossa eräässä tämmöisessä tilaisuudessa, selittäen että
lehtorin kielto sotisi sekä jumalallista että inhimillistä lakia
vastaan. Kieltojen ja rangaistusten uhallakin aikoi siis Renqvist
pysyä vakuutukselleen uskollisena. Hänen tunnussananaan oli "enemmän
tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä." Vaikeampi on selittää, miksi hän,
niinkuin Alopaeus viimemainitussa valituksessaan myöskin sanoo, ei
ollut suostunut saarnaamaan "kuin yhden kerran", sanoen esim. eräänä
pyhänä sattuneen sairauden häntä tuosta estäneen, "vaikka hän samana
päivänä oli kirkossa". Epäilemättä piileilee tämänkin syytöksen
takana rettelöitä ja nurjaa mieltä Renqvistiä vastaan, jonka
rikoksellisuus kaikin tavoin oli näytettävä toteen. Tuomiokapituli
julisti päätöksensä Renqvistin pitkässä ja yhä monimutkaisemmaksi
käyneessä jutussa marraskuun 15 p:nä 1826. Siihen eivät jäävin
tähden ottaneet osaa piispa Molander eikä lehtori Alopaeus [Porvoon
tuomiokapitulin arkisto.]. Renqvist tuomittiin tuomiokapitulin edessä
julkisesti pyytämään anteeksi rovasti Peranderilta, kontrahtirovasti
Kiljanderilta ja lehtori Alopaeukselta, erikseen itsekultakin, heitä
vastaan tekemistään vääristä syytöksistä sekä heistä kirjeissä
käyttämistään loukkaavista lausetavoista.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Renqvist elokuun 16 p:nä 1826
astui uuteen virkatoimeensa. Vastustajat olivat voittaneet -- hänen
täytyi tyytyä kohtaloonsa ja yleisön halveksivaan arvosteluun. Millä
mielellä hän näin ollen ryhtyi uutta virkaansa hoitamaan, kun hän
sitäpaitsi jo alussa huomasi, että hän itsekin oli vankina, ei ole
vaikea käsittää. Hänen kärsimyksiään lisäämään tulivat leipähuolet,
palkakseen kun oli määrätty ainoastaan 365 paperiruplaa vuodessa.
Synkemmältä kuin koskaan ennen näytti hänen tulevaisuutensa pappina
ja perheenisänä. Ja jos hän, tuo uskollinen Herran palvelija, monesti
saattoikin unohtaa omat kärsimyksensä: minkä kohtalon alaiseksi
joutuisi Jumalan valtakunta Suomessa, kun virkavalta ja syvään
juurtuneet ennakkoluulot pakoittamaila pakoittivat herätyshuudot
vaikenemaan? -- Mutta Svartholman vangin huokauksiin vastasi
lohdutuksen ja toivon Jumala, opettaen häntä näkemättä uskomaan ja
siten kasvattaen häntä sitä suurta taistelua jatkamaan, johon hän oli
hänet valinnut [Paitsi ennen mainituita lähteitä olen tässä luvussa
käyttänyt: Akiander VII, 61-80, 109-168.].


IX.
Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.

V. 1794 määrättiin pitäjänapulaiseksi _Suonenjoelle_ _Kaarle Fredrik
Bergh_. Hän oli kotosin Maaningalta, missä oli syntynyt v. 1763.
Elettyään mitä kirjavinta nuoruudenaikaa, jona hän oman kertomuksensa
mukaan "tienkulkijana kasvoi milloin siellä, milloin täällä",
sekä oltuaan muun ohessa toista vuotta vapaaehtoisena sotamiehenä
Savon jalkaväen rykmentissä, oli hän vasta 20 vuoden ikäisenä
ruvennut opintoja harjoittamaan. Ettei häneltä puuttunut kykyä eikä
ahkeruutta, näkyy siitä, että hän v. 1785 pääsi ylioppilaaksi, vaikka
oli aivan varaton eikä ollut saanut varsinaista kouluopetusta kuin
kaksi lukukautta Oulun koulun rehtorinluokassa [Sukukirja; Suomen
aatelittomia sukuja.].
Tämä Kaarle Fredrik Bergh on herännäisyyden historiassa kuuluisan
Bergh-suvun kantaisä. Millainen mies hän itse lieneekin ollut --
hänestä löytyy ainoastaan vähän ja osaksi hyvinkin ristiriitaisia
tietoja -- aivan tavallinen pappila ei hänen kotinsa ollut. Niinpä
kävi esim. Paavo Ruotsalainen, palatessaan toiselta matkaltaan
Högmanin tykö, hänen luonaan [Kertonut (1896) pitäjänkirjuri V.
Suhonen Suonenjoella sekä asessori K. A. Malmberg.]. Jos Paavo
pahenikin Berghin kertomuksista seudun taitamattomista heränneistä,
joita siellä jo siihen aikaan alkoi ilmestyä, osoittaa tämä käynti
Suonenjoen pappilan jo vuosisadan alussa olleen jonkunmoisessa
maineessa elävähenkisten kristittyjen suosimisesta. Ja ennen kaikkea
ovat tästä kodista lähteneet lapset jälkimaailmalle todistaneet
suuria siitä Jumalan armollisesta etsimisestä, jonka esineenä se
oli. Yksi näistä lapsista vetää jo siihen aikaan, jolloin Renqvistin
herätyshuuto kaikui Liperissä, huomion puoleensa. Hänen aikuisempia
elämänvaiheitaan tahdomme tässä silmäillä [Tässä luvussa Juhana
Fredrik Berghistä julkaistut tiedot olen vuoteen 1824 koonnut hänen
kirjoittamastaan ennen mainitusta päiväkirjasta.].
Kaarle Fredrik Berghin ja hänen ensimmäisen puolisonsa Kristina
Kjellmanin (k. 1807) vanhin poika, _Juhana Fredrik Bergh_,
syntyi Suonenjoen pappilassa kesäkuun 17 p:nä 1795. Pojan vilkas
mielikuvitus, hänen harvinaisen hyvä käsityskykynsä ja harras
opinhalunsa takasivat menestystä isän opetukselle, joka tarkoitti
hänen valmistamistaan Porvoon lukioon. Altis oli Juhana Fredrik
myöskin niille kristilliseen siveyteen kehottaville neuvoille, joita
hän kodissaan sai, jos hän toiselta puolen jo lapsena tunsikin suuria
kiusauksia syntiin. Ikäänkuin olisi hän aavistanut nuoruutensa ajan
vaarat, lausui hän kerran -- hän oli silloin 8 vuoden ikäinen --
lukiessaan katkismustaan, isälleen: "Tahtoisin kuolla aina ollakseni
Vapahtajan tykönä". Mieheksi tultuaan muisteli hän niinikään 14
vuoden vanhana monesti tunteneensa katumusta ja kovia omantunnon
nuhteita synnin tähden, vaikka hän, ankarasti itseään tuomiten, sanoo
niiden aiheutuneen vain rangaistuksen pelosta.
V. 1812 otettiin Bergh oppilaaksi Porvoon lukioon. Paraana eväänään
matkalla tuohon kaukaiseen opinahjoon oli hänellä isän neuvot ja
varoitukset, jotka etenkin kehottivat häntä välttämään jumalattomien
kumppanien seuraa. Mutta näistä eväistä ei ollut hänellä perille
päästyään paljon mitään jälellä. Ennenpitkää antautui hän vapaasti
toveriensa raakaan seuraelämään, lyöden korttia, kiroillen ja
kallistaen lasia yhtä rohkeasti kuin muutkin. Ei vaikuttanut hänen
ensimmäinen Herran ehtoollisella käyntinsäkään -- Bergh kävi