Kaarle XII:n historia - 11

Hän kunnioitti ruotsalaisia kenraaleja kutsumalla heidät pöytäänsä.
Muun muassa hän tällöin kysyi kenraali Rehnsköldiltä, kuinka suuri oli
hänen kuninkaallisen herransa sotavoima ollut taistelun edellä.
Rehnsköld vastasi, että kuninkaalla yksin oli siitä luettelo, josta hän
ei antanut kenellekään tietoa, mutta omasta puolestaan hän arveli, että
koko sotavoima lienee ollut noin 30,000 miestä, nimittäin 18,000
ruotsalaista ja loput kasakoita. Tsaari näytti hämmästyvän ja kysyi,
kuinka he olivat rohjenneet tunkeutua niin kaukaiseen maahan ja
piirittää Pultavaa niin vähillä voimilla. "Ei siinä kysytty meidän
mieltämme", vastasi ruotsalainen kenraali; "mutta uskollisina
palvelijoina me olemme aina vastustelematta totelleet herramme
käskyjä". -- Kuullessaan tämän vastauksen tsaari kääntyi muutamiin
hovimiehiinsä, joita aikaisemmin oli epäilty osallisuudesta
salaliittoihin häntä vastaan, ja sanoi: "Ah! juuri siten täytyy
palvella herraansa." -- Sitten hän tarttui viinilasiin ja virkkoi:
"Terveydeksenne, opettajani sotataidossa!" -- Rehnsköld kysyi häneltä,
keitä ne olivat, joita hän kunnioitti niin kauniilla arvonimellä.
"Juuri te itse, herrat ruotsalaiset kenraalit", vastasi tsaari. "Teidän
majesteettinne on siis perin kiittämätön", virkkoi kreivi, "koska on
niin kovakouraisesti kohdellut opettajiansa!"
Aterian loputtua tsaari annatti kaikille kenraaleille takaisin heidän
miekkansa ja kohteli heitä kuten ruhtinas, joka tahtoo pitää
alamaisilleen luennon jalomielisyydestä ja kohteliaisuudesta, mikäli
hän niitä tunsi. Mutta tämä sama ruhtinas, joka kohteli niin hyvin
ruotsalaisia kenraaleja, teilautti kaikki valtaansa joutuneet kasakat.
Sitä ruotsalaista armeijaa, joka niin riemumielin oli lähtenyt
Saksista, ei siis enää ollut olemassa. Toinen puoli oli sortunut
kurjuuteen, toinen oli surmattu tai joutunut orjuuteen. Kaarle XII oli
yhdessä päivässä kadottanut yhdeksän vuoden vaivannäköjen ja lähes
sadan taistelun hedelmät. Hän pakeni kurjissa kääseissä, vierellään
vaarallisesti haavoittunut kenraalimajuri Hård. Muu osa hänen väestään
seurasi osaksi jalan, osaksi ratsain, jotkut myös kärryillä, halki
erämaan, jossa he eivät nähneet majoja eikä telttoja, ei eläimiä eikä
teitä; siellä puuttui kaikkea, yksinpä vettäkin. Oli heinäkuun
alkupuoli. Tämä alue sijaitsee 47. leveysasteen kohdalla. Aron kuiva
hiekka teki auringon helteen vielä sietämättömämmäksi; hevoset
kaatuivat, ihmiset olivat kuolemaisillaan janoon. Mutavetinen puro oli
ainoa huojennus, joka tavattiin yön tullessa. Nahkaleilejä täytettiin
tällä vedellä, joka pelasti Ruotsin kuninkaan pienen joukon hengen.
Viisipäiväisen marssin jälkeen päästiin Hypanis-joen partaalle, jota
barbaarit nykyään nimittävät Bugiksi, muutettuaan nimetkin näissä
maissa, joissa muinoin kukoistivat kreikkalaiset siirtokunnat. Mainittu
joki yhtyy muutamien penikulmien päässä sieltä Dnjepriin ja laskee sen
kanssa Mustaan mereen.
Bugin toisella puolella sijaitsee etelässä pieni Oczakovin kaupunki,
eräs Turkin valtakunnan rajapaikka. Sen asukkaat, nähdessään luokseen
saapuvan joukon sotaväkeä, jonka puku ja kieli oli heille tuntematon,
kieltäytyivät päästämästä näitä Oczakoviin ilman kaupungin kuvernöörin
Mehemed-pashan lupaa. Kuningas laittoi pikalähetin kuvernöörin luo
pyytämään hänelle pääsylupaa. Tämä turkkilainen ei oikein tiennyt,
miten hänen oli meneteltävä maassa, jossa väärä askel usein maksaa
hengen; hän ei uskaltanut omasta kohdastaan ryhtyä mihinkään ilman
Bessarabian Benderissä asuvan maakunnan käskynhaltijan suostumusta.
Tätä suostumusta odoteltaessa ne venäläiset, jotka olivat ottaneet
kuninkaan armeijan vangiksi, olivat jo menneet Dnjeprin yli ja
lähenivät nyt ottamaan haltuunsa hänet itsensäkin.
Vihdoin Oczakovin pasha lähetti sanomaan kuninkaalle, että hän
toimittaisi pienen aluksen häntä itseään ja paria tai kolmea hänen
seurueeseensa kuuluvaa henkilöä varten. Tässä hädässä ruotsalaiset
ottivat väkisin, mitä eivät voineet saada hyvällä. Jotkut menivät
pienellä lautalla toiselle rannalle ja valtasivat muutamia veneitä,
vieden ne omalle rannalleen. Se olikin heidän pelastuksensa, sillä
turkkilaisten veneiden omistajat, peläten menettävänsä mainion
ansaitsemistilaisuuden, saapuivat nyt joukolla tarjoamaan palvelustaan.
Juuri samalla hetkellä saapui myös Benderin käskynhaltijan suotuisa
vastaus, mutta suureksi surukseen sai kuningas vielä nähdä, kuinka
viholliset vangitsivat viisisataa hänen seuralaistaan, ja kuulla heidän
röyhkeitä kerskumisiaan. Oczakovin pasha pyysi häneltä tulkin avulla
anteeksi viivyttelyään, joka oli syynä noiden viidensadan miehen
vangiksijoutumiseen, ja rukoili, ettei kuningas vain mitenkään
valittaisi siitä suurherralle. Kaarle lupasi sen, mutta samalla moitti
häntä, ikäänkuin olisi puhunut jollekulle alamaisistaan.
Benderin komendantti, joka samalla oli seraskieri, mikä arvonimi vastaa
kenraalia, ja maakunnan pasha, mikä taas merkitsee kuvernööriä ja
ylintä hallinnollista viranomaista, lähetti kiireesti edustajansa
tervehtimään kuningasta ja tarjoomaan hänelle komean teltan,
elintarpeita, vaunuja, mukavuuksia, upseereja, yleensä kaikkea, mikä
oli tarpeellista saattamaan hänet loistavasti Benderiin saakka.
Turkkilaisilla on näet tapana kustantaa vapaasti ei ainoastaan
lähettiläät heidän olopaikkaansa saakka, vaan myös varustaa heidän
luoksensa paenneet ruhtinaat runsaasti kaikella koko heidän siellä
oleskelunsa aikana.



TOINEN OSA


VIIDES KIRJA
Ottomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen
askartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa.
August nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää
Ruotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii
voittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka
rahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.

Siihen aikaan hallitsi Turkin valtakuntaa Ahmed III. Hän oli v. 1703
päässyt valtaistuimelle veljensä Mustafan sijaan samanlaisen
vallankumouksen avulla, joka Englannissa siirsi kruunun Jaakko II:lta
hänen vävylleen Wilhelmille. Mustafa oli riippuvainen muftistaan, jota
turkkilaiset inhosivat, ja nostatti siten vastaansa koko valtakunnan.
Sotaväki, jonka avulla hän oli aikonut kurittaa tyytymättömiä,
liittyikin heihin. Hänet vangittiin ja pantiin juhlallisesti viralta,
ja hänen veljensä vedettiin esiin seraljista sulttaanin istuimelle
tuskin yhtään veripisaraa vuodattamatta. Ahmed sulki viraltapannun
sulttaanin Konstantinopolin seraljiin, jossa hän vielä eli joitakuita
vuosia suureksi hämmästykseksi turkkilaisille, jotka ovat tottuneet
näkemään kuoleman aina seuraavan ruhtinastensa viraltapanoa.
Uusi sulttaani toimitti kiitokseksi kruunusta, jonka hänelle olivat
hankkineet ministerit, kenraalit, janitshaarien upseerit ja yleensä
kaikki vallankumoukseen osaaottaneet, nämä kaikki hengiltä yhden
toisensa perästä, koska pelkäsi heidän joskus yrittävän toista
vallankumousta. Niin monien kelpo miesten uhraamisella hän tosin
heikonsi valtakuntansa voimia, mutta samalla lujitti valtaistuintansa,
ainakin muutamiksi vuosiksi. Nyt hän ryhtyi kokoamaan aarteita. Hän on
ensimäinen ottomaneista, joka uskalsi hiukan muuttaa rahaa ja säätää
uusia veroja. Mutta pian oli hänen pakko peräytyä näissä kahdessa
yrityksessään, jottei nostattaisi kapinaa; suurherran ryöstönhalu ja
sortovaltius näet tuskin koskaan ulottui muihin kuin valtakunnan
korkeimpiin virkamiehiin, jotka, millaisia muuten lienevätkin, ovat
sulttaanin kotiorjia. Muut musulmanit elävät mitä suurimmassa
turvallisuudessa, tarvitsematta pelätä henkensä, omaisuutensa tai
vapautensa puolesta.
Sellainen oli se turkkilainen keisari, jonka luota Ruotsin kuningas
etsi turvapaikkaa. Kaarle kirjoitti hänelle heti, kun oli saapunut
hänen alueellensa; tämä kirje on päivätty heinäkuun 13 p:nä 1709. Siitä
on kierrellyt useita eri jäljennöksiä, joita kaikkia nykyään pidetään
väärinä. Mutta kaikista näkemistäni ei ole ainoatakaan, joka ei
todistaisi Kaarlen ylvästä mieltä ja olisi enemmän hänen miehuutensa
kuin hänen silloisen tilanteensa mukainen. Sulttaani vastasi hänelle
vasta syyskuun lopulla. Ottomanisen Portin kopeus antoi Kaarle XII:n
ymmärtää, että se katsoi olevan sentään eroa Turkin keisarin ja erään
Skandinavian osan kristityn, voitetun ja pakosalla olevan kuninkaan
välillä. Muutoinhan kaikki moiset kirjeet, joita kuninkaat itse harvoin
edes kirjoittavatkaan, ovat ainoastaan tyhjiä muodollisuuksia, joista
ei käy ilmi enemmän hallitsijain luonne kuin heidän asiansa.
Kaarle XII oli Turkinmaalla todella ainoastaan kunniallisesti kohdeltu
vanki. Kuitenkin hän ryhtyi suunnittelemaan ottomanisen valtakunnan
asestamista omia vihollisiaan vastaan. Hän kuvitteli voivansa saattaa
Puolan jälleen ikeensä alle ja kukistavansa Venäjän. Hänellä oli
lähettiläs Konstantinopolissa; mutta se, joka enimmin avusti häntä
hänen laajoissa suunnitelmissaan, oli kreivi Poniatowski, joka meni
Konstantinopoliin ilman varsinaista tehtävää ja piankin teki itsensä
tarpeelliseksi kuninkaalle, mieluisaksi Portille, vieläpä vaaralliseksi
itse suurvisiireille.
Eräs niistä, jotka taitavimmin avustivat hänen suunnitelmiaan, oli
lääkäri Fonseca,[30] Konstantinopoliin asumaan asettunut Portugalin
juutalainen, oppinut, notkea ja asioihin pystyvä mies sekä kenties koko
kansansa ainoa filosofi. Hänen ammattinsa hankki hänelle pääsyn
Ottomanisen Portin luo ja usein visiirienkin luottamuksen. Olen
tuntenut hänet hyvin Pariisissa; hän on vakuuttanut minulle tosiksi
kaikki ne yksityiskohdat, jotka nyt aion kertoa. Kreivi Poniatowski on
itse sanonut ja kirjoittanut minulle, että hänen oli onnistunut
toimittaa kirjeitä sulttaanitar-validelle [hallitsevan sulttaanin äidin
arvonimi. _Suom. muist_.], nykyisen keisarin äidille, jota hänen
poikansa oli aikaisemmin kohdellut huonosti, mutta joka nyt alkoi saada
vaikutusvaltaa seraljissa. Eräs juutalaisnainen, joka usein kävi tämän
ruhtinattaren luona, kertoi hänelle lakkaamatta Ruotsin kuninkaan
urotöistä ja lumosi hänet näillä tarinoillaan. Sulttaanitar, totellen
salaista taipumusta, jota melkein kaikki naiset voimakkaasti tuntevat
erinomaisten miesten puoleen, edes heitä näkemättäkään, ryhtyi
innokkaasti pitämään seraljissa mainitun ruhtinaan puolta; hän nimitti
häntä yksinomaan leijonakseen. "Milloin siis tahdot", virkkoi hän
tuontuostakin pojalleen, sulttaanille, "auttaa leijonaani nielemään
tuon tsaarin?" -- Vieläpä hän siinä määrin poikkesi seraljin ankarista
laeista, että omakätisesti kirjoitti useita kirjeitä kreivi
Poniatowskille, jonka hallussa ne olivat vielä silloin, kun tämä
historia sepitettiin.
Sillä välin oli kuningas kaikella kunnialla saatettu Benderiin sen
erämaan halki, jota muinoin nimitettiin geettalais-aroksi. Turkkilaiset
huolehtivat siitä, ettei häneltä matkan varrella puuttunut mitään
kaikesta siitä, mikä voi tehdä hänen matkansa mahdollisimman
mieluisaksi. Paljon puolalaisia, ruotsalaisia ja kasakoita, jotka
olivat toinen toisensa perästä päässeet pakoon venäläisten käsistä,
saapui eri teitä lisäämään hänen seuruettaan matkalla. Hänellä oli
Benderiin saapuessaan mukanaan 1,800 henkeä; kaikki ne hevosineen
päivineen ravittiin ja majoitettiin suurherran kustannuksella.
Kuningas halusi mieluummin leiriytyä Benderin lähelle kuin asua itse
kaupungissa. Seraskieri Jussuf-pasha käski pystyttää hänelle muhkean
teltan, ja samanlaiset varustettiin myös kaikille hänen seurueensa
herroille. Hiukan myöhemmin kuningas rakennutti sinne varsinaisen
talon; hänen upseerinsa tekivät samoin; sotilaat taas rakensivat
parakkeja. Siten tästä leiristä vähitellen sukeusi pieni kaupunki.
Kuningas ei vielä ollut täysin parantunut haavastaan; hänen jalastaan
täytyikin vetää ulos muuan mädännyt luu. Mutta heti kun hän kykeni
nousemaan satulaan, alkoi hän jälleen rasittaa itseään entiseen tapaan:
nousi aina vuoteesta ennen aurinkoa, ajoi joka päivä kolme hevosta
väsyksiin ja harjoitutti ahkerasti sotilaitaan. Ainoana huvituksenaan
hän joskus pelasi shakkia. Jos pikkuseikoista voidaan tuntea ihmisiä,
niin olkoon tässä mainittu, että hän tässä pelissä aina antoi kuninkaan
käydä edellä; hän käytti sitä enemmän kuin muita pelinappuloita ja
hävisi siten joka kerta.
Kaarlella oli Benderissä kaikin puolin sellaista yltäkylläisyyyttä,
jota harvoin suodaan voitetulle ja pakosalla olevalle ruhtinaalle.
Sillä paitsi runsaasti riittäviä elintarpeita ja viittäsataa ecutä
päivässä, jotka hän sai anteliaalta Portilta, hän sai lisäksi rahoja
Ranskasta ja lainasi Konstantinopolin kauppamiehiltä.
Osa näistä rahoista käytettiin juonien punomiseen seraljissa, visiirien
suosion ostamiseen tai heidän kukistamiseensa; toisen osan hän tuhlasi
upseereillensa ja janitshaareille, jotka vartioitsivat häntä
Benderissä. Hänen suosikkinsa ja rahastonhoitajansa Grothusenin asiana
oli jaella näitä hänen runsaita lahjojaan. Hän oli mies, joka vastoin
sellaisessa asemassa olevain virkamiesten tapaa antoi yhtä mielellään
kuin herransakin. Eräänä päivänä hän ojensi tälle 60,000 ecun laskun,
jossa oli kaksi erää: "Kymmenentuhatta ecutä jaettu ruotsalaisille ja
janitshaareille Hänen Majesteettinsa jalomielisen käskyn mukaan; loput
olen kuluttanut itse." -- "Juuri siten tahdon ystävieni esittävän
minulle laskunsa", sanoi kuningas. "Müllern antaa minun lukea
kokonaisia sivuja vaivaisten kymmenentuhannen frangin vuoksi; minä
pidän enemmän Grothusenin lakoonisesta sanontatavasta." -- Eräs hänen
vanhoista upseereistaan, jota epäiltiin hieman saituriksi, valitti
hänelle, että hänen majesteettinsa muka antoi kaikki Grothusenille.
"Minä annan rahaa ainoastaan niille, jotka osaavat sitä käyttää",
vastasi kuningas. -- Tämä anteliaisuus johti usein siihen, ettei
hänellä ollut mitään annettavaa. Suurempi säästeliäisyys tässä
suhteessa olisi ollut yhtä kunniakasta ja hyödyllisempääkin; mutta
tämän ruhtinaan vikahan olikin liioitella kaikkia hyveitä.
Paljon muukalaisia saapui Konstantinopolista näkemään häntä.
Ympäristön turkkilaiset ja tataarit tulivat sinne joukoittain; kaikki
kunnioittivat ja ihmettelivät häntä. Hänen itsepintainen pidättymisensä
viinistä ja hänen säännöllinen tapansa olla kahdesti päivässä läsnä
julkisissa rukouksissa saattoivat heidät sanomaan: "Hän on todellinen
moslemi." Heissä paloi kiihkeä halu päästä hänen kanssaan valloittamaan
Venäjää.
Oleskellessaan joutilaana Benderissä kauemmin kuin hän aluksi
luulikaan, hän huomaamatta sai halun lukemiseen. Parooni Fabrice,
Holsteinin herttuan aatelismies, nuori rakastettava herra, jolla
olemuksessaan oli sitä iloisuutta ja kepeää käytöstapaa, mikä
miellyttää ruhtinaita, sai hänet harrastamaan lukemista. Hänet oli
lähetetty hänen luokseen Benderiin valvomaan Holsteinin nuoren herttuan
etuja, ja hän onnistuikin siinä, voittaen samalla kuninkaan
mieltymyksen. Hän oli lukenut kaikki ranskalaiset kirjailijat; hän
luetti kuninkaalle Pierre Corneillen ja Racinen murhenäytelmät ja
Despréauxin teokset. Kuningas ei tuntenut mitään mieltymystä
viimemainitun satiireja kohtaan, jotka todella eivät olekaan hänen
parhaita teelmiään, mutta piti sen sijaan paljon hänen muista
kirjoituksistaan. Kun hänelle luettiin se kohta kahdeksannesta
satiirista, jossa tekijä pitelee Aleksanteria kuten hullua ja
raivopäätä, niin hän repi sen lehden.
Kaikista ranskalaisista murhenäytelmistä miellytti häntä enimmin
_Mithridates_, koska tämän voitetun ja kostoa hautovan kuninkaan asema
oli hänen oman asemansa kaltainen. Hän osoitti sormellaan Fabricelle
sellaisia kohtia, jotka erityisesti koskivat häneen; mutta hän ei
tahtonut lukea mitään ääneen eikä koskaan lausua yhtään ranskalaista
sanaa. Vieläpä hän, tavatessaan myöhemmin Benderissä herra Désaleursin,
joka oli Ranskan lähettiläänä Turkissa, erinomaisen ansiokkaan miehen,
joka kuitenkin osasi ainoastaan äidinkieltään, vastasi tälle vain
latinaksi; ja kun Désaleurs väitti, ettei hän ymmärtänyt edes neljää
sanaa mainitusta kielestä, niin kuningas tuotti mieluummin paikalle
tulkin kuin suostui puhumaan ranskaa.[31]
Sellaisia olivat Kaarle XII:n harrastelut Benderissä, jossa hän
odotteli turkkilaista armeijaa avukseen. Hänen lähettiläänsä jätti
hänen nimessään suurvisiirille siitä kirjeellisiä huomautteluja, ja
Poniatowski tuki niitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hänen
onnistuikin kaikkialla saada huomiota; hän esiintyi vain turkkilaiseksi
puettuna ja hankki siten itselleen pääsyn kaikkialle. Suurherra itse
antoi hänelle lahjaksi tuhat dukaattia sisältävän kukkaron, ja
suurvisiiri virkkoi hänelle: "Minä tahdon ottaa kuninkaanne toiseen
käteeni ja miekan toiseen ja viedä hänet Moskovaan 200,000 miehen
etunenässä".[32] Silloisen suurvisiirin nimi oli Tshurluli Ali pasha;
hän oli erään Tshurlun kylästä kotoisin olevan talonpojan poika.
Sellaista syntyperää ei turkkilaisten kesken pidetä minään häpeänä;
siellä ei tunnetakaan mitään aatelia, ei viroista ja arvoista johtuvaa
eikä pelkkiin arvonimiin perustuvaa. Omat ansiot yksistään merkitsevät
siellä kaikkea; sellainen on tapa melkein kaikkialla itämaissa, muuten
sangen luonnollinen ja hyvä tapa, jos vain ansiot aina palkittaisiin
arvoilla; mutta visiirit ovat tavallisesti ainoastaan jonkun mustan
eunukin tai jonkun lemmikkiorjattaren välikappaleita.
Pääministeri muutti pian mieltänsä, sillä kuningas voi ainoastaan
neuvotella, mutta tsaari voi antaa rahaa; hän antoikin sitä, vieläpä
juuri samaa rahaa, joka ennen oli kuulunut Kaarlelle. Pultavan luona
vallattu sotarahasto hankki siten uusia aseita voitettua vastaan.
Kohta ei ollut sodasta Venäjää vastaan enää mitään puhetta.
Tsaarin vaikutusvalta Portin luona kasvoi sangen suureksi; hänen
lähettiläällensä myönnettiin sellaisia kunnianosoituksia, jollaisia
Venäjän ministerit eivät siihen saakka vielä olleet saaneet
Konstantinopolissa; hänelle annettiin asuttavaksi seralji eli palatsi
frankkilaiskorttelissa ja lupa olla yhteydessä vierasten ministerien
kanssa. Jopa luuli tsaari voivansa vaatia, että kenraali Mazeppa
luovutettaisiin hänelle, samoin kuin Kaarle XII oli aikoinaan
luovututtanut onnettoman Patkulin. Tshurluli Ali pasha ei enää tiennyt,
mitä hän voisi kieltää ruhtinaalta, joka säesti vaatimuksiansa
miljoonien lahjoittamisella. Niinpä tämä sama suurvisiiri, joka vähää
ennen oli juhlallisesti luvannut viedä Ruotsin kuninkaan Venäjälle
200,000 miehen kanssa, nyt rohkeni pyytää hänen suostumustaan kenraali
Mazeppan uhraamiseen. Kaarle XII joutui vimmoihinsa moisesta
vaatimuksesta. Eipä tiedetä, kuinka pitkälle visiiri olisi ajanut tätä
asiaa, jollei Mazeppa seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä olisi kuollut
juuri samaan aikaan. Kuninkaan tuska ja vihastus kasvoi vielä
suuremmaksi, kun hän kuuli, että tsaarin lähettiläs Portin luona,
Tolstoi, julkisesti palvelutti itseänsä ruotsalaisilla, jotka olivat
joutuneet vangeiksi Pultavan luona, ja että näitä kelpo sotilaita oli
joka päivä myötävänä Konstantinopolin torilla. Vieläpä Venäjän
lähettiläs väitti julkisesti, että Benderissä majailevat turkkilaiset
joukot olivat siellä enemmän kuninkaan vartioimista kuin hänen
kunnioittamistansa varten.
Kaarle, jonka suurvisiiri oli hylännyt ja tsaarin raha voittanut
Turkissa, sittenkun tsaarin aseet olivat jo voittaneet hänet
Ukrainassa, näki Portin pettävän ja väheksyvän häntä ja olevansa miltei
vankina tataarien keskuudessa. Hänen seurueensa alkoi joutua
epätoivoon; hän yksin pysyi lujana eikä näyttänyt hetkeäkään
masentuneelta. Hän arveli, ettei sulttaani tiennyt mitään
suurvisiirinsä Tshurluli Alin vehkeilyistä; sentähden hän päätti
paljastaa ne hänelle. Poniatowski otti tämän uskaliaan tehtävän
huolekseen.
Suurherra menee aina perjantaisin moskeaan solakiensa ympäröimänä; ne
ovat eräs laji henkivartijoita, joiden turbaaneja koristavat niin
korkeat sulat, että ne peittävät sulttaanin kansan katseilta. Kun siis
joku tahtoo jättää suurherralle anomuksen, koettaa hän pujahtaa
henkivartijain sekaan ja pitää anomustansa korkealla ilmassa.
Joskus sulttaani suvaitsee ottaa sen itse vastaan, mutta useimmiten
hän käskee jonkun agan huolehtimaan siitä ja esityttää anomuksen
itselleen vasta moskeasta poistuessaan. Eikä hänen tarvitse pelätä,
että häntä uskallettaisiin vaivata hyödyttömillä ja vähäpätöisillä
anomuskirjelmillä, sillä Konstantinopolissa kirjoitetaan vähemmän koko
vuodessa kuin Pariisissa yhdessä päivässä. Vielä vähemmän rohjetaan
esittää valituskirjoituksia ministerejä vastaan, koska sulttaani
tavallisesti lähettää ne lukemattansa heille. Mutta Poniatowskilla
oli tarjona vain tämä keino saattaaksensa Ruotsin kuninkaan
valitukset suurherran tietoon. Hän sepitti suurvisiiriä syyttävän
valituskirjelmän. Ranskan sikäläinen lähettiläs, herra de Fériol, joka
on kertonut minulle tämän tapahtuman, käännätti sen turkinkielelle.
Eräälle kreikkalaiselle annettiin rahaa, jotta hän jättäisi sen
perille. Mainittu kreikkalainen tunkeutui suurherran vartijain sekaan,
piti paperia niin korkealla ja niin kauan ja melusi samalla niin
kovasti, että sulttaani käänsi siihen huomionsa ja otti itse kirjelmän
vastaan.
Tätä keinoa on käytetty useita kertoja suurvisiirejä syyttävien
anomuskirjehmäin toimittamiseksi sulttaanin käsiin. Eräs ruotsalainen,
nimeltä Leloing, menetteli kohta senjälkeen myös samoin. Kaarle XII oli
Turkinmaalla joutunut käyttämään sorretun alamaisen apukeinoja.
Muutaman päivän perästä sulttaani lähetti Ruotsin kuninkaalle, ainoana
vastauksena hänen valituksiinsa, viisikolmatta arabialaista hevosta,
joista yhdellä, joka oli kantanut itse hänen korkeuttaan, oli
jalokivillä runsaasti koristettu satula ja loimi ja täyskultaiset
jalustimet. Tätä lahjaa seurasi kohtelias, mutta yleisin puheenparsin
laadittu kirje, joka saattoi epäilemään, ettei ministeri ollut tehnyt
mitään sulttaanin suostumuksetta. Tshurluli, joka kyllä osasi
teeskennellä, lähetti myös kuninkaalle viisi sangen harvinaista
hevosta. Kaarle sanoi niiden tuojalle ylpeästi: "Palatkaa herranne luo
ja sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan lahjoja vihamiehiltäni."
Rohjettuaan jo toimittaa perille valituskirjelmän suurvisiiriä vastaan
Poniatowski teki nyt rohkean päätöksen syöstä hänet vallasta. Hän
tiesi, että tämä visiiri oli vastenmielinen sulttaanitar-äidille ja
että kislar-aga, joka oli mustain eunukkien päällikkö, sekä
janitshaarien aga vihasivat häntä. Hän yllytti sentähden heidät kaikki
kolme puhumaan visiiriä vastaan. Olipa todella yllättävää nähdä, että
kristitty, puolalainen, turkkilaisten luo paenneen Ruotsin kuninkaan
valtuudeton asiamies, rohkeni melkein julkisesti vehkeillä seraljissa
ottomanisen valtakunnan varakuningasta vastaan, joka lisäksi oli
hyödyllinen ja mieluinen herralleen. Poniatowski ei ikinä olisi
onnistunutkaan, ja pelkkä sellaisen puuhan ajatuskin olisi maksanut
hänen henkensä, jollei voimakkaampi mahti kuin kaikki ne, jotka
toimivat hänen hyväkseen, olisi antanut viimeistä iskua suurvisiiri
Tshurlulin onnelle.
Sulttaanilla oli näet nuori suosikki, joka sittemmin hallitsi
ottomanista valtakuntaa ja sai surmansa Unkarissa 1716 Peterwardeinin
taistelussa, prinssi Eugen Savoijilaisen voittaessa siellä
turkkilaiset. Hänen nimensä oli Kumurdshi Ali pasha. Hänen syntyperänsä
oli jokseenkin samantapainen kuin Tshurlulin. Hän oli näet erään
hiilenkantajan poika, kuten nimi Kumurdshi osoittaa, sillä kumur
merkitsee turkiksi hiiltä. Keisari Ahmed II, Ahmed III:n setä, oli
kohdannut Kumurdshin lapsena eräässä pienessä metsässä Adrianopolin
lähellä; pojan erinomainen kauneus lumosi hänet siinä määrin, että hän
vei hänet seraljiinsa. Hän miellytti myös Mustafaa, Muhammed IV:n
vanhinta poikaa ja seuraajaa.[33] Ahmed III korotti hänet suosikikseen.
Tosin hänellä oli vain seliktar-agan, kruunun miekankantajan, toimi;
hänen tavaton nuoruutensa ei näet sallinut hänen pyrkiä suurvisiirin
virkaan, mutta hänellä oli kunnianhimoa tehdä visiirejä.
Ruotsalaisen puolueen ei koskaan onnistunut voittaa puolelleen tämän
suosikin mieltä; hän ei milloinkaan ollut Kaarlen tai minkään kristityn
ruhtinaan tai yhdenkään heidän ministerinsä ystävä. Mutta tässä
tapauksessa hän tahtomattansa palveli Kaarle XII:n asiaa. Hän liittyi
sulttaanitar-valideen ja Portin suurupseereihin kukistaakseen
Tshurlulin, jota he kaikki vihasivat. Tämä vanha ministeri, joka kauan
ja kelvollisesti oli palvellut herraansa, joutui siten poikasen oikun
ja muukalaisen vehkeilyjen uhriksi. Häneltä riistettiin hänen arvonsa
ja aarteensa; vieläpä häneltä otettiin hänen vaimonsakin, joka oli
viimeisen sulttaanin Mustafan tytär, ja hänet karkoitettiin Krimille
Kaffaan eli muinaiseen Theodosiaan. Valtakunnan sinetti (byl) annettiin
Numan Köprilille, Candian valloittajan, suuren Köprilin pojanpojalle.
Tämä uusi visiiri oli mies, jollaiseksi asioita tuntemattomat kristityt
tuskin voivat kuvitella turkkilaista: hän oli näet horjumattoman
oikeudentuntoinen, tunnontarkka lain noudattaja ja pani usein oikeuden
vaatimukset sulttaanin tahtoa vastaan. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan sodasta Venäjää vastaan, koska piti sitä vääränä ja
hyödyttömänä. Mutta sama kiintymys lakiin, joka pidätti häntä
julistamasta sotaa tsaarille vastoin vannottuja sopimuksia, saattoi
hänet myös pitämään arvossa vieraanvaraisuuden velvoituksia Ruotsin
kuningasta kohtaan. Hän sanoi herralleen: "Laki kieltää sinua käymästä
tsaarin kimppuun, koska hän ei ole sinua loukannut; mutta se käskee
sinua myös auttamaan Ruotsin kuningasta, joka onnettomana oleskelee
suojassasi." -- Hän maksatti tälle ruhtinaalle 800 kukkarollista
(kukkarollinen tekee 500 ecutä) ja neuvoi häntä rauhallisesti
palajamaan valtakuntaansa joko Saksan keisarin maiden läpi tai
ranskalaisilla laivoilla, jotka silloin olivat Konstantinopolin
satamassa ja jotka Ranskan lähettiläs Turkissa, de Fériol, tarjosi
Kaarlelle Marseilleen purjehtimista varten. Kreivi Poniatowski
neuvotteli enemmän kuin koskaan suurvisiirin kanssa ja pääsi vihdoin
sen verran voitolle suhteessaan lahjomattomaan ministeriin, ettei
venäläisten kulta enää voinut tätä etua häneltä riistää. Venäläinen
puolue luuli parhaaksi apukeinokseen niin vaarallisen neuvottelijan
myrkyttämisen. Eräs hänen palvelijoistaan palkattiin antamaan hänelle
myrkkyä kahvissa, mutta rikos keksittiin jo ennen sen täytäntöönpanoa.
Myrkky tavattiin palvelijan käsistä eräässä pienessä lasipullossa, joka
vietiin suurherran nähtäväksi. Myrkyttäjä tuomittiin koko divaanin
edessä lähetettäväksi kaleereihin, sillä turkkilainen oikeudenkäyttö ei
koskaan rankaise kuolemalla rikoksia, joita ei vielä ole suoritettu.
Kaarle XII puolestaan, ollen yhä siitä varma, että hänen ennemmin tai
myöhemmin onnistuisi saattaa Turkin valtakunta sotaan Venäjää vastaan,
ei hyväksynyt ainoatakaan niistä ehdotuksista, jotka kehoittivat häntä
rauhallisesti palajamaan omaan maahansa. Hän ei lakannut kuvailemasta
turkkilaisille pelottavaksi samaista tsaaria, jota hän itse oli niin
kauan halveksinut. Hänen asiamiehensä huomauttivat lakkaamatta, että
Pietari Aleksejevitsh tahtoi päästä Mustanmeren valtiaaksi ja että hän
kasakat kukistettuaan tahtoi alistaa valtaansa myös Krimin tataarit.
Milloin saivat hänen esityksensä Portin sotakiihkoon, milloin taas
venäläisten ministerien onnistui tehdä ne tehottomiksi.
* * * * *
Sillaikaa kun Kaarle XII näin jätti kohtalonsa riippumaan ministerien
mielisuosiosta, otti vieraalta vallalta vastaan sekä hyviätöitä että
loukkauksia ja toimitti valituskirjelmiä sulttaanille, joka anteliaasti
elätti häntä erämaassa, heräsivät jälleen hänen kaikki vihollisensa ja
ryhtyivät ahdistamaan hänen maitansa.
Pultavan taistelu oli ensiksi merkkinä vallankumoukseen Puolassa.
Kuningas August palasi sinne, pannen vastalauseensa viraltapanoaan ja
Altranstädtin rauhaa vastaan ja syyttäen julkisesti Kaarle XII:tta,
jota hänen ei enää tarvinnut pelätä, ryöstöistä ja raakalaisuudesta.
Hän vangitutti valtuutettunsa Pfingstenin ja Imhofin, jotka olivat
allekirjoittaneet hänen kruunusta luopumisensa, ikäänkuin he olisivat
siinä poikenneet valtuuksistansa ja kavaltaneet herransa. Hänen
saksilaiset joukkonsa, jotka olivat olleet tekosyynä hänen
erottamiseensa, veivät hänet jälleen Varsovaan, jonne häntä saattoivat
useimmat Puolan palatiinit, jotka ennemmin olivat vannoneet hänelle
uskollisuudenvalan, sitten vannoneet saman valan Stanislaukselle ja nyt