Kaarle XII:n historia - 06

panisi omalla kustannuksellaan pystyyn viisikymmentuhantisen armeijan
hallitsijansa käytettäväksi, ja että ruotsalaisille annettaisiin kuuden
viikon aika selittää, tahtoivatko he sotaa vai rauhaa, ja sama aika
Sapieha-ruhtinaille, Liettuan levottomuuksien alkuunpanijoille, saapua
pyytämään armoa Puolan kuninkaalta.
Mutta näiden neuvottelujen aikana Kaarle XII parani vammastaan ja
kaatoi jälleen kaikki tieltään. Edelleen lujana päätöksessään
pakoittaa puolalaiset itse erottamaan kuninkaansa valtaistuimelta hän
kardinaali-primaksen vehkeiden avulla kutsutti uuden kokouksen
Varsovaan Lublinin valtiopäivien vastapainoksi. Hänen kenraalinsa kyllä
huomauttelivat hänelle, että tämä asia voi pitkistyä ja sitkistyä ja
lopulta menehtyä pelkkiin lykkäyksiin, että sillaikaa venäläiset,
taistellessaan hänen Liivin- ja Inkerinmaahan jääneitä joukkojaan
vastaan, saavuttivat joka päivä lisää sotakokemusta, että mainituissa
maakunnissa ruotsalaisten ja venäläisten välillä käydyt tiheät
taistelut eivät aina päättyneet edellisten eduksi, ja että vihdoin
hänen läsnäolonsa siellä olisi kenties piankin välttämätön. Mutta
Kaarle, joka oli yhtä järkkymätön suunnitelmissaan kuin nopea
toimissaan, vastasi heille: "Vaikkapa minun täytyisi viipyä täällä
viisikymmentä vuotta, en lähde täältä pois, ennenkuin olen pannut
Puolan kuninkaan viralta."
Hän antoi Varsovan kokouksen taistella puhein ja kirjoituksin Lublinin
kokousta vastaan ja koettaa laillistuttaa menettelyänsä kuningaskunnan
lakien avulla, jotka tosin aina ovat kaksimielisiä, niin että jokainen
puolue tulkitsee niitä omaksi edukseen ja menestys yksin ratkaisee
riidan. Itse hän, lisättyään voittoisia joukkojaan kuudellatuhannella
ratsu- ja kahdeksallatuhannella jalkamiehellä, jotka hän sai Ruotsista,
marssi Klissowin luona lyömänsä saksilaisen armeijan jäännöksiä
vastaan, joilla oli ollut aikaa kokoontua ja saada lisäväkeä, sillaikaa
kuin ratsun selästä putoaminen oli pidättänyt häntä vuoteessa. Tämä
armeija vältti hänen lähestymistään ja vetäytyi luoteeseen päin
Varsovasta Preussia kohti. Bug-joki oli hänen ja vihollisten välissä.
Kaarle ui sen ylitse ratsuväkensä etunenässä; jalkaväki taas etsi
kahlaamon ylempää joesta.
Hän saavutti saksilaiset Pultusk-nimisen paikan luona. Heitä oli noin
kymmenentuhatta miestä, ylipäällikkönä kenraali Stenau. Myöskään
Ruotsin kuningas ei ollut pikamarssissaan tuonut mukanaan enempää,
varmana siitä, että vähempikin määrä riittäisi. Hänen aseittensa
tuottama pelko oli todella niin suuri, että puolet saksilaisesta
armeijasta pakeni hänen lähestyessään, ollenkaan ryhtymättä taisteluun.
Kenraali Stenau piti hetkisen puoliaan kahdella rykmentillä, mutta pian
hänen itsensäkin täytyi mennä pakenevan armeijan mukana, joka hajosi,
ennenkuin se oli voitettu. Ruotsalaiset saivat tuskin tuhat vankia
eivätkä kaataneet edes kuuttasataa miestä, nähden enemmän vaivaa
vihollisen takaa-ajosta kuin sen tuhoamisesta.
Kaikilla suunnilla lyötyjen saksilaistensa jäännösten kanssa August
peräytyi nopeasti Thorniin, Weikselin varrella olevaan vanhaan Preussin
kuningaskunnan kaupunkiin, joka on Puolan suojeluksen alainen. Kaarle
varustautui heti sitä piirittämään. Puolan kuningas ei luullut olevansa
enää turvassa täälläkään, vaan peräytyi ja kiirehti kaikkiin sellaisiin
Puolan seutuihin, joista hän vielä voi koota muutamia sotamiehiä ja
joihin ruotsalaisten partioretket eivät vielä olleet ulottuneet. Sillä
välin ei perin nopeasti marssiva Kaarle, kun hän kulki uiden jokien yli
ja joudutti jalkaväkeänsä asettamalla heidät hevosten selkään
ratsumiesten taakse, ollut voinut tuoda yhtään tykkiä Thornin
edustalle. Hänen täytyi sentakia odottaa, kunnes niitä saapuisi meritse
Ruotsista.
Odotellessaan hän asettui muutamien penikulmien päähän
kaupungista, mutta eteni sangen usein liiankin lähelle valleja
tiedustelutarkoituksessa. Hänen yksinkertainen pukunsa, jota hän
alituisesti piti, oli hänelle näillä vaarallisilla retkillä suuremmaksi
hyödyksi kuin hän oli koskaan aavistanutkaan. Se näet esti häntä
joutumasta huomatuksi ja vihollisten maalitauluksi, jotka kyllä muutoin
olisivat ampuneet häntä. Kerran hän läheni erään Liewen-nimisen,
kullalla kirjailtuun, siniseen univormuun puetun kenraalinsa kanssa
niin likelle valleja, että pelkäsi kenraalin voivan tulla huomatuksi.
Sentähden hän luontaisen jalomielisyytensä puuskassa käskikin toisen
asettua taaksensa, ollenkaan ajattelematta, että hän itse pani oman
henkensä selvälle vaaralle alttiiksi, pelastaaksensa alamaisensa
hengen. Liewen, joka liian myöhään huomasi tehneensä erehdyksen,
pukeutuessaan niin silmäänpistävään uniformuun, mikä saattoi vaaran
alaiseksi hänen ympäristönsäkin, pelkäsi samoin kuninkaan puolesta,
olipa hän missä paikassa hyvänsä, ja epäröi totella. Mutta malttamatta
enää odottaa kuningas tarttui hänen käsivarteensa, asettui hänen
eteensä ja siten peitti hänet. Samassa silmänräpäyksessä eräs sivulta
tullut tykinkuula kaatoi kenraalin kuoliaaksi maahan juuri sillä
kohdalla, josta kuningas vastikään oli poistunut. Tämän miehen
kaatuminen hänen sijastaan juuri senvuoksi, että hän itse oli tahtonut
hänet pelastaa, vahvisti melkoisesti hänen uskoaan varmaan
kaitselmukseen, ja se usko pysyi hänessä lujana koko hänen elämänsä
ajan ja antoi hänelle varmuuden siitä, että kohtalo, joka niin
erityisesti suojeli häntä, oli määrännyt hänet suorittamaan mitä
suurimpia tekoja.
Kaikki onnistui hänelle: hänen neuvottelunsa ja hänen aseensa olivat
yhtä menestykselliset. Hän oli ikäänkuin kaikkialla läsnä koko
Puolassa, sillä hänen mainio marsalkkansa Rehnsköld oli suuren
armeijakunnan kera tämän maan sydämessä. Lähes kolmekymmentätuhatta
ruotsalaista, eri kenraalien johdolla, liikkui maan pohjois- ja
itärajoilla ja pidätti siellä koko Venäjän valtakunnan ponnistuksia;
Kaarle itse taas oli lännessä, toisessa päässä Puolaa,
valiojoukkoineen.
Tanskan kuningas oli sidottu Traventhalin sopimukseen, jota hän
voimattomuudessaan ei kyennyt rikkomaan, ja pysyi hiljaa. Tämä
hallitsija oli liian viisas näyttääksensä julki kiukkuaan siitä, että
Ruotsin kuningas liikkui niin lähellä hänen valtioitaan. Kauempana
lounaassa aukaisi Elbe- ja Weser-jokien välissä Bremenin herttuakunta,
Ruotsin entisten valloitusten viimeinen alue, jossa oli runsaasti
varusväkeä, tälle valloittajalle vielä Saksin ja keisarikunnan portit.
Niinpä nyt olikin Pohjanmerestä miltei Dnjeprin suulle, siis koko
Euroopan leveydeltä ja Moskovan porteille asti, kaikkialla vallalla
hämmästys ja täydellisen mullistuksen odotus. Kaarlen laivat, jotka
hallitsivat Itämerta, kuljettivat yhtä mittaa Puolassa otettuja
sotavankeja Ruotsiin. Ruotsi itse nautti täydellistä lepoa ja rauhaa
keskellä kaikkia näitä suuria mullistuksia ja iloitsi kuninkaansa
kunniasta, tuntematta siitä mitään rasitusta, sillä sen voittoisat
sotajoukot palkattiin ja ylläpidettiin voitettujen kustannuksella.
Tässä Kaarle XII:n aseiden aiheuttamassa pohjoismaiden yleisessä
hiljaisuudessa uskalsi Danzigin kaupunki tehdä hänelle kiusaa.
Neljätoista fregattia ja neljäkymmentä kuljetuslaivaa toi kuninkaalle
lisäväkeä kuusituhatta miestä ynnä tykistöä ja muona- ja ampumavaroja
Thornin piiritystä varten. Tämän lisäväen oli kuljettava Weikseliä
ylöspäin. Mainitun joen suussa on rikas ja vapaa Danzigin kaupunki,
joka Thornin ja Elbingin keralla nauttii Puolassa samoja etuoikeuksia
kuin Saksassa valtakunnankaupungit. Sen vapautta ovat vuoron perään
uhanneet Tanska, Ruotsi ja jotkut saksalaiset ruhtinaat, ja se onkin
säilyttänyt vapautensa vain näiden valtojen keskinäisen kateuden
avulla.
Ruotsalainen kenraali, kreivi Stenbock, kutsui kuninkaan nimessä
koolle maistraatin ja vaati siltä vapaata läpikulkua sotaväelle ja
sotatarpeille. Epäviisaasti, kuten niiden on tapana, jotka
neuvottelevat väkevämpänsä kanssa, maistraatti ei uskaltanut evätä,
mutta ei myöskään suorastaan hyväksyäkään hänen vaatimustansa. Nytpä
kenraali Stenbock pakoitti heidät enempään kuin hän aluksi oli
vaatinutkaan. Hän määräsi kaupungin maksamaan sadantuhannen ecun
[entinen ranskalainen kulta- ja hopearaha, arvoltaan noin 6 mk. --
_Suom. muist_.] pakkoveron, jolla he nyt saivat korvata epäviisaan
kieltonsa. Kun vihdoin lisäväki, tykistö ja ampumatarpeet olivat
saapuneet Thornin edustalle, alkoi piiritys 22 p:nä syyskuuta.
Kaupungin kuvernööri Robel puolusti sitä viidentuhannen miehen
suuruisella linnaväellä kuukauden ajan. Sitten hänen oli pakko antautua
ilman ehtoja. Linnaväki otettiin sotavangeiksi ja lähetettiin Ruotsiin.
Robel esitettiin aseettomana kuninkaalle. Tämä ruhtinas, joka ei
koskaan laiminlyönyt tilaisuutta kunnioittaa vihollistensa osottamia
ansioita, antoi hänelle omakätisesti miekan, lahjoitti melkoisen
rahasumman ja laski hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi. Mutta tuo pieni
ja köyhä kaupunki tuomittiin maksamaan 40,000 ecutä pakkoveroa, joka
oli sille liian raskas.
Weikselin erään haaran varrella sijaitseva Elbing, saksalaisten
ritarien perustama ja samoin Puolalle kuuluva kaupunki, ei ottanut
oppia Danzigin erehdyksestä; se viivytteli myös liian kauan antamasta
ruotsalaisille läpikulkulupaa. Niilipä sitä rangaistiinkin ankarammin
kuin Danzigia. Kaarle marssi sinne 13 p:nä joulukuuta neljäntuhannen
miehen etunenässä, pistimet ojossa. Pelästyneet asukkaat heittäytyivät
polvilleen kaduille ja rukoilivat armoa. Kuningas riisutti heidät
kaikki aseista, majoitti sotamiehensä porvarien luo, kutsutti luokseen
maistraatin ja määräsi samana päivänä maksettavaksi 260,000 ecutä
pakkoveroa. Kaupungissa oli 200 kanuunaa ja 4,000 sentneriä ruutia,
jotka hän anasti; ei edes voitollinen taistelu olisi tuottanut hänelle
niin suuria etuja. Kaikki nämä menestykset olivat kuningas Augustin
valtaistuimelta erottamisen edeltäjiä.
Tuskin oli kardinaali vannonut kuninkaallensa olevansa yrittämättä
mitään häntä vastaan, kun hän lähti Varsovan kokoukseen, ollen edelleen
puuhaavinaan rauhan hyväksi. Hän saapui sinne, puhuen yksinomaan
sovusta ja kuuliaisuudesta, mutta mukanaan hän oli tuonut joukon omilta
tiluksiltaan hankkimiaan sotamiehiä. Vihdoin hän paljasti oikean
karvansa ja julisti kokouksen nimessä "Augustin, Saksin vaaliruhtinaan,
kelvottomaksi kantamaan Puolan kruunua".
Yksimielisesti julistettiin, että valtaistuin oli vapaa. Ruotsin
kuninkaan ja niinmuodoin valtiopäivienkin tahto oli antaa prinssi
Jaakko Sobieskille hänen isänsä Juhanan valtaistuin. Jaakko Sobieski
oleskeli tällöin Breslaussa Schlesiassa ja odotteli maltittomasti
isänsä kantamaa kruunua. Eräänä päivänä hän oli metsästämässä muutaman
penikulman päässä Breslausta, mukanansa muuan hänen veljistään, prinssi
Konstantin. Silloin kolmekymmentä kuningas Augustin salaisesti
lähettämää saksilaista aatelismiestä syöksyi äkkiä esiin läheisestä
metsästä, ympäröi molemmat prinssit ja ryösti heidät ilman vastarintaa
mukaansa. Ennakolta oli jo varustettu kyytihevoset, joilla heidät tuota
pikaa vietiin Leipzigiin, ja heidät pantiin siellä tarkkaan säilyyn.
Tämä äkkiyllätys sotki Kaarlen, kardinaalin ja Varsovan kokouksen
suunnitelmat.
Kohtalo, joka leikittelee kruunattujen päiden kanssa, saattoi melkein
samaan aikaan myös kuningas Augustin itsensä vangiksi joutumisen
vaaraan. Hän istui aterioimassa kolmen penikulman päässä Krakovasta,
luottaen vähän matkan päähän asetettuun kenttävahtiin, kun
kenraali Rehnsköld äkkiä näyttäytyi, siepattuaan ensin valtaansa
mainitun kenttävahdin. Puolan kuningas ennätti töin tuskin aivan
yhdennellätoista hetkellä nousta ratsun selkään. Kenraali Rehnsköld
ajoi häntä takaa neljä päivää, ollen saavuttamaisillaan hänet joka
hetki. Kuningas pakeni Sandomiriin saakka; ruotsalainen kenraali
seurasi häntä sinne asti, ja vain erityisen onnensattuman avulla
kuningas pääsi pakoon.
Koko tänä aikana kuningas Augustin puolue kohteli kardinaalin puoluetta
isänmaan pettureina ja sai tältä osakseen samanlaisen kohtelun.
Kruununarmeija jakautui myös näihin kahteen puolueeseen. August huomasi
vihdoin tarvitsevansa venäläisten apua ja katui nyt vain sitä, ettei
ollut sitä jo ennemmin hankkinut. Vuoroin hän riensi Saksiin, missä
hänen apulähteensä jo olivat tyhjentyneet, vuoroin taas palasi Puolaan,
jossa ei uskallettu palvella häntä. Toiselta puolen taas Ruotsin
voitollinen kuningas itse asiassa rauhallisena hallitsi Puolassa.
Kreivi Piper, jolla oli yhtä paljon valtiollista älyä kuin hänen
herrallaan hengensuuruutta, esitti tällöin Kaarle XII:lle, että tämä
itse panisi päähänsä Puolan kruunun. Hän kuvaili kuninkaalle, kuinka
asia olisi helposti toimeenpantavissa voitollisen armeijan avulla ja
hänelle jo kuuliaisen kuningaskunnan sydämessä olevan mahtavan puolueen
myötävaikutuksella, ja houkutteli evankelisen uskon puolustajan
arvonimellä, mikä kylläkin mairitteli Kaarlen kunnianhimoa. Hän sanoi,
että olisi helppo suorittaa Puolassa sama työ, jonka Kustaa Vaasa oli
tehnyt Ruotsissa, nimittäin tuoda maahan luterilaisuus ja katkaista
aatelisten ja hengellisen säädyn maaorjuudessa olevan rahvaan kahleet.
Kaarle tunsi hetkisen kiusausta, mutta kunnia oli hänen epäjumalansa,
tälle hän uhrasi etunsa ja sen mielihyvän, jonka Puolan riistäminen
paavilta olisi hänelle tuottanut. Kreivi Piperille hän sanoi olevansa
enemmän huvitettu kuningaskuntain muille antamisesta kuin niiden
hankkimisesta itselleen, ja lisäsi hymyillen: "Te soveltuisitte hyvin
jonkun italialaisen ruhtinaan ministeriksi."
Kaarle oli vielä Thornin edustalla, siinä Preussin kuningaskunnan
osassa, joka kuuluu Puolalle. Täältä käsin hän piti silmällä tapahtumia
Varsovassa ja samalla vaikutti tarpeellista pelkoa naapurivalloissa.
Prinssi Aleksanteri, Schlesiassa kiinni siepattujen Sobieskien veli,
saapui tänne hänen luoksensa ja pyysi häntä kostamaan. Kaarle lupasikin
niin tehdä sitä mieluummin, koska luuli asian helpoksi ja samalla
voivansa kostaa omastakin puolestaan. Mutta haluten kärsimättömästi
antaa Puolalle kuninkaan hän esitti prinssi Aleksanterille, että tämä
itse nousisi sille valtaistuimelle, josta itsepäinen kohtalo oli
syrjäyttänyt hänen veljensä. Hän ei tietysti odottanut epäävää
vastausta. Mutta prinssi Aleksanteri selitti hänelle, ettei mikään
voisi saada häntä hankkimaan itselleen etua vanhimman veljensä
onnettomuudesta. Ruotsin kuningas, kreivi Piper, kaikki hänen ystävänsä
ja erittäinkin Posenin nuori palatinus, Stanislaus Leszczinski,
kehoittivat kaikin tavoin häntä ottamaan kruunun vastaan. Mutta prinssi
oli taipumaton. Naapuriruhtinaat olivat hämmästyksissään tästä
ennenkuulumattomasta kiellosta eivätkä tienneet, kumpaa ihmettelisivät
enemmän, Ruotsin kuningastako, joka kahdenkolmattavuotisena voi
lahjoittaa Puolan kruunun, vai prinssi Aleksanteria, joka sen hylkäsi.


KOLMAS KIRJA.
Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi.
Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen.
Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle
samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä
sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja
revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien
ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa
Augustia ennen lähtöään.

Nuori Stanislaus Leszczinski oli tällöin lähetetty Varsovan
kokoukseen hankkimaan Ruotsin kuninkaalle selkoa erinäisistä
riitaisuuksista, jotka olivat sattuneet prinssi Jaakon ryöstämisen
aikana. Stanislauksella oli miellyttävä, rohkeutta ja lempeyttä
säteilevä ulkonäkö, rehellinen ja avomielinen olemus, mikä on suurin
kaikista ulkonaisista eduista ja antaa sanoille enemmän pontta kuin
paras kaunopuheisuus. Se järkevyys, jota hän osoitti puhuessaan
kuningas Augustista, kokouksesta, kardinaali-primaksesta ja Puolaa
hajoittavista erilaisista harrastuksista, tehosi Kaarleen. Kuningas
Stanislaus on suvainnut kertoa minulle sanoneensa latinaksi Ruotsin
kuninkaalle: "Kuinka me voimme pitää kuninkaanvaalin, kun molemmat
prinssit, Jaakko ja Konstantin Sobieski, ovat vankina?" mihin Kaarle
oli vastannut: "Kuinka sitten voidaan vapauttaa tasavalta, jollei
vaalia pidetä?" -- Tämä keskustelu oli ainoa juoni, joka vei
Stanislauksen valtaistuimelle. Kaarle pitensi tahallaan neuvottelua,
voidakseen paremmin koetella nuoren edusmiehen älyä.
Puheillepääsyn loputtua hän lausui ääneen, ettei hän ollut koskaan
nähnyt ketään miestä, joka olisi yhtä sovelias sovittamaan kaikki
puolueet. Sitten hän pian hankki tietoja palatinus Leszczinskin
luonteesta. Hän sai kuulla, että tämä oli sangen urhoollinen,
karaistunut kestämään rasituksia ja nukkui aina olkipatjalla,
vaatimatta mitään mieskohtaista palvelusta palvelijoiltaan; että hän
lisäksi osoitti tässä ilmanalassa harvinaista kohtuullisuutta, oli
taloudellinen ja vasalliensa ihailema sekä kenties ainoa herra koko
Puolassa, jolla sellaisena aikana, jolloin tunnettiin ainoastaan etujen
ja puolueiden mukaisia liittoja, oli muutamia todellisia ystäviä. Tämä
luonteenlaatu, joka jossakin määrin oli hänen omansa kaltainen,
ratkaisi hänen päätöksensä. Neuvottelun jälkeen hän virkkoi ääneensä:
"Kas siinä mies, joka aina tulee olemaan ystäväni", ja pianpa
havaittiin näiden sanojen merkitsevän samaa kuin: "Kas siinä mies,
josta tulee kuningas."
Kun Puolan primas kuuli Kaarlen maininneen palatinus Leszczinskiä
melkein samalla nimellä kuin Aleksanteri aikoinaan Abdolonymosta,
riensi hän Ruotsin kuninkaan luo ja koetti saada tätä muuttamaan
päätöstään; hän näet tahtoi siirtää kruunun eräälle Lubomirskille.
"Mutta mitä teillä on muistuttamista Stanislaus Leszczinskiä vastaan?"
kysyi valloittaja. "Sire", vastasi primas, "hän on liian nuori".
Kuningas virkkoi siihen kuivasti: "Hän on jokseenkin minun ikäiseni",
kääntyi selin ylipappiin ja lähetti paikalla kreivi Hornin Varsovan
kokoukseen ilmoittamaan, että heidän tuli valita kuningas viiden päivän
kuluessa ja että siksi oli valittava Stanislaus Leszczinski. Kreivi
Horn saapui perille 7 p:nä heinäkuuta ja määräsi vaalipäiväksi
heinäkuun 12 päivän, aivan kuin hän olisi käskenyt jonkun pataljoonan
lähteä leiristä. Kardinaali-primas, joka siten näki menettävänsä niin
monien vehkeilyjen hedelmät, palasi kokoukseen ja pani siellä kaikkensa
liikkeelle ehkäistäksensä vaalin, johon hänellä ei ollut mitään osaa.
Mutta myös Ruotsin kuningas lähti itse salaa Varsovaan; silloin täytyi
olla vaiti. Ainoa mitä primas voi tehdä oli jäädä pois vaalista. Hän
pidättyi hyödyttömään puolueettomuuteen, koska ei voinut vastustaa
voittajaa eikä myöskään tahtonut häntä avustaa.
Kun vaalipäiväksi määrätty päivä, lauantai 12 p. heinäkuuta, oli
tullut, kokoonnuttiin klo 3 iltapäivällä tähän juhlatoimitukseen
säädetylle Kolon kentälle; Posenin piispa johti kokouksessa puhetta
kardinaali-primaksen sijasta. Hän saapui puolueensa aatelismiesten
seurassa. Kenraali Horn ynnä kaksi muuta kenraalia olivat Kaarlen
ylimääräisinä lähettiläinä tasavallan luona julkisesti tässä
juhlallisuudessa läsnä. Istunto kesti klo 9:ään saakka illalla; Posenin
piispa lopetti sen julistamalla valtiopäivien nimessä Stanislauksen
valituksi Puolan kuninkaaksi. Kaikki lakit lensivät ilmaan ja
suostumushuutojen melu tukahdutti vastustajain huudot.
Kardinaali-primasta ja niitä, jotka olivat tahtoneet pysyä
puolueettomina, ei heidän vaalista poisjäämisensä hyödyttänyt
vähääkään. Jo seuraavana päivänä heidän oli pakko tulla ja vannoa
uskollisuudenvala uudelle kuninkaalle. Suurin nöyryytys kohtasi heitä
siten, että heidän oli pakko seurata häntä Ruotsin kuninkaan
majapaikkaan.
Tämä ruhtinas osoitti valtaistuimelle korottamallensa hallitsijalle
kaikkea Puolan kuninkaalle kuuluvaa kunnioitusta ja, antaakseen
suurempaa pontta hänen uudelle arvolleen, määräsi hänelle rahaa ja
sotaväkeä.
Kaarle XII matkusti kohta pois Varsovasta saattaaksensa päätökseen
Puolan valloituksen. Hän oli määrännyt joukkojensa yhtymäpaikaksi
Lembergin, Venäjän suurpalatinaatin pääkaupungin, joka jo sinänsä oli
tärkeä paikka, mutta oli vielä merkittävämpi niiden rikkauksien
johdosta, joita se oli täynnä. Luultiin tämän paikan, kuningas Augustin
sinne rakennuttamien linnoitusten avulla, kestävän viisitoista päivää.
Valloittaja saarsi sen syyskuun 5 p:nä ja jo seuraavana valloitti sen
rynnäköllä. Kaikki, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa, saivat surmansa
miekasta. Vaikka huhuttiin, että Lembergissä oli runsaasti aarteita,
eivät voittoisat sotajoukot, kaupungin valtiaiksi päästyään, kuitenkaan
hajaantuneet ryöstelemään, vaan järjestäytyivät rintamaan
kaupungin päätorille. Täällä varusväen jäännökset antautuivat
sotavangeiksi. Kuningas kuulututti torventoitotuksella, että
kaikkien niiden asukasten, joiden hallussa oli kuningas Augustille
tai hänen kannattajilleen kuuluvia arvoesineitä, tuli itsensä,
kuolemanrangaistuksen uhalla, ennen päivän loppua ne luovuttaa.
Toimenpiteet olivat niin tarmokkaita, että vain harvat rohkenivat olla
tottelematta; kuninkaalle tuotiin neljäsataa arkullista kulta- ja
hopearahaa, pöytäkaluja ja muita kalleuksia.
Stanislauksen hallituksen alussa sattui melkein samana päivänä aivan
toisenlainen tapaus. Muutamat asiat, jotka ehdottomasti vaativat hänen
läsnäoloansa, olivat pidättäneet häntä Varsovassa. Hänen luonaan olivat
hänen äitinsä, vaimonsa ja molemmat tyttärensä; kardinaali-primas,
Posenin piispa ja muutamat puolalaiset ylimykset olivat hänen uutena
hovikuntanaan. Turvana oli kuusituhatta kruununarmeijan puolalaista,
jotka vastikään olivat siirtyneet hänen palvelukseensa, mutta joiden
uskollisuus ei vielä ollut joutunut koetukselle. Kaupungin
kuvernöörillä, kreivi Hornilla, oli sitäpaitsi käytettävänään
tuhatviisisataa ruotsalaista. Varsovassa vallitsi mitä syvin
rauhallisuus, ja Stanislaus aikoi matkustaa muutaman päivän perästä
ottamaan osaa Lembergin valloitukseen. Äkkiä hän sai kuulla lukuisan
armeijan lähenevän kaupunkia: se oli kuningas August, joka uudella
ponnistuksella ja mille kenraalille hyvänsä kiitosta tuottavalla
oivallisella marssilla eksytti Ruotsin kuninkaan ja nyt samosi Varsovaa
kohti saadakseen kilpailijan käsiinsä.
Varsova oli linnoittamaton eikä sitä puolustaviin puolalaisiin
joukkoihin ollut liioin luottamista. Augustilla oli salaisia ystäviä
kaupungissa; jos Stanislaus olisi jäänyt sinne, olisi hän ollut
hukassa. Hän lähettikin sentähden perheensä niiden puolalaisten
joukkojen turvissa, joihin hän enimmin luotti, Poseniin. Tässä
hämmingissä hän jo luuli kadottaneensa toisen, vuoden vanhan
tyttärensä. Imettäjä oli näet jättänyt hänet, mutta Stanislaus löysi
hänet eräästä naapurikylän talliruuhesta, johon tyttönen oli heitetty;
niin olen kuullut hänen itsensä kertovan. Se oli juuri sama lapsi,
josta kohtalo, mitä suurimpien onnenvaiheiden jälkeen, teki Ranskan
kuningattaren [Ludvig XV:n puoliso Maria Leszczinska (1703-1768). --
_Suom. muist_.]. Useat aatelismiehet pakenivat eri teitä. Uusi kuningas
itse lähti Kaarle XII:n luo, oppien siten ajoissa kärsimään
vastoinkäymistä, jouduttuaan pakosta jättämään pääkaupunkinsa kuusi
viikkoa sen jälkeen, kun hänet oli siellä valittu hallitsijaksi.
August marssi pääkaupunkiin vihaisena ja voitollisena hallitsijana.
Asukkaat, joita jo Ruotsin kuningas oli paloverottanut, saivat kokea
samaa vielä enemmän Augustin puolelta. Kardinaalin palatsi ja kaikki
liittoutuneiden herrojen talot jätettiin ryöstettäviksi. Merkillisintä
tässä ohimenevässä vallankumouksessa oli se, että paavin nuntius, joka
oli saapunut kuningas Augustin seurassa, vaati herransa nimessä Posenin
piispan jättämistä hänelle, koska tämä piispana ja luterilaisen
kuninkaan aseitten valtaistuimelle asettaman ruhtinaan suosijana oli
Rooman hovin tuomiovallan alainen.
Rooman hovi, joka aina on koettanut laajentaa maallista valtaansa
hengellisen valtansa avulla, oli jo aikoja sitten perustanut Puolaan
eräänlaisen oikeudenhoidon, jonka johdossa on paavin nuntius. Hänen
palvelijansa eivät olleet laiminlyöneet mitään otollista tilaisuutta
laajentaaksensa valtaansa, jota kyllä rahvas kunnioittaa, mutta
viisaimmat miehet aina vastustavat. He olivat ottaneet itselleen
oikeuden tuomita kaikki hengellisiä koskevat asiat ja varsinkin
sekasortoisina aikoina anastaneet useita muitakin etuoikeuksia; näitä
he ovat saaneet pitää vuoden 1728 vaiheille saakka, jolloin
väärinkäytöksiä supistettiin, mutta parannus tapahtuu vasta silloin,
kun ne ovat tulleet kerrassaan sietämättömiksi.
Koska kuningas Augustille oli perin mieluista rangaista Posenin piispaa
säädyllisellä tavalla ja samalla olla mieliksi Rooman hoville, jota
vastaan hän kaikkina muina aikoina olisi asettunut, niin hän jättikin
puolalaisen piispan nuntiuksen käsiin. Nähtyään talonsa ryöstön piispa
sotamiesten toimesta vietiin Italian ministerin luo; tämä lähetti hänet
Saksiin, jossa hän kuoli. -- Kreivi Horn kesti linnassa, johon hän oli
sulkeutunut, jonkun aikaa vihollisten yhtämittaista tulta, mutta kun
paikka ei ollut enää puolustettavissa, antautui hän sotavangiksi
tuhannenviidensadan ruotsalaisensa kera. Tämä oli ensimäinen etu, jonka
kuningas August vastoinkäymisiensä tulvassa saavutti vihollisensa
voitollisia aseita vastaan.
Tämä viimeinen ponnistus oli vain pian sammuvan tulen leimahdus. Hänen
kiireesti kootut joukkonsa olivat osaksi puolalaisia, jotka olivat
valmiit hylkäämään hänet ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa, osaksi
saksilaisia rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet vähääkään nähneet
sotaa, osaksi kuljeskelevia kasakoita, jotka paremmin kelpasivat
ryöstämään voitettuja kuin itse voittamaan. Kaikki he vapisivat jo
kuullessansa mainittavan Ruotsin kuninkaan nimeä.
Tämä valloittaja lähti nyt kuningas Stanislauksen seurassa ja
valiojoukkojensa etupäässä tavoittamaan vihollistansa. Saksilainen
armeija pötki kaikkialla pakoon hänen edestään. Kolmenkymmenen
penikulman piiristä lähettivät kaupungit hänelle avaimensa; jokainen
päivä toi mukanaan hänelle jonkun uuden voiton; menestykset kävivät
liiankin tavallisiksi Kaarlelle. Hän itse sanoikin, että sellainen meno
oli pikemmin metsästämistä kuin sodankäyntiä, ja valitteli sitä, että
voitot olivat niin helppohintaisia.
August uskoi joksikin aikaa armeijansa ylijohdon kreivi
Schulenburgille, erittäin taitavalle kenraalille, jonka nyt täytyi
masentuneen armeijan etunenässä ottaa avukseen kaikki kokemuksensa. Hän
koettikin enemmän säilyttää herransa sotajoukkoja kuin voittaa. Hän
kävi sotaa taitavasti, molemmat kuninkaat sitävastoin kiihkeästi. Hän
salasi heiltä liikehtimisensä, miehitti edulliset kulkutiet ja uhrasi
joitakuita ratsumiehiä, antaakseen jalkaväelleen aikaa turvallisesti
peräytyä. Hän pelasti joukkonsa kunniakkaalla peräytymisellä sellaisen
vihollisen tieltä, jonka kanssa sotiessa silloin ei voinut muuta
kunniaa saavuttaa.
Tuskin oli hän saapunut Posenin palatinaattiin, kun hän kuuli molempien
kuningasten, joiden hän luuli olevan viidenkymmenen penikulman päässä,
kulkeneen tämän matkan yhdeksässä päivässä. Hänellä oli ainoastaan
kahdeksantuhatta jalka- ja tuhat ratsumiestä; näillä hänen oli
puolustauduttava ylivoimaista vihollista, Ruotsin kuninkaan nimeä ja
sitä luonnollista pelkoa vastaan, jonka niin monet tappiot herättivät
saksilaisissa. Hän oli aina väittänyt, että jalkaväki voi avoimella
kentällä, ilman hirsipaaluston apuakin, pitää puolensa ratsuväkeä
vastaan. Nytpä hän rohkenikin koettaa väitettänsä käytännössä tätä
voittoisaa ratsuväkeä vastaan, jota komensivat kaksi kuningasta ja
ruotsalaisten valiokenraalit. Hän asettui niin edulliseen paikkaan,
ettei häntä voitu saartaa. Hänen ensimäinen rivinsä laskeutui
polvilleen; se oli asestettu piikeillä ja pyssyillä; sen
kokoonpuristetut miehet olivat vihollisen ratsuja vastaan jonkinlaisena
piikki- ja pistinharjaisena vallina. Toinen rivi hiukan kumartuneena
ensimäisen olkapäiden yli, ampui sen päällitse, ja vihdoin kolmas ampui
seisoaltaan samaan aikaan molempien edellisten takaa. Ruotsalaiset
ryntäsivät rajusti kuten ainakin saksilaisia vastaan, jotka
järkähtämättä odottivat heitä. Laukaukset yhdessä piikkien ja pistimien
kera pelästyttivät hevosia, jotka nousivat pystyyn menemättä eteenpäin.
Siten ruotsalaisten hyökkäys muuttui sekasortoiseksi, ja saksilaiset
puolustautuivat horjumattomin rivein.
Sclulenburg järjesti väkensä pitkulaiseksi nelikulmioksi ja vetäytyi
viidestä haavastaan huolimatta tässä marssimuodossa hyvässä