Kaarle XII:n historia - 16

Villelongue tunsi tämän määräyksen ja tiesi hyvin panevansa päänsä
alttiiksi. Hän riisui sentakia ranskalaisen pukunsa, pukeutui
kreikkalaiseen tapaan ja lähti sitten, piilotettuaan poveensa
kirjelmän, jonka hän aikoi ojentaa esiin, oikeaan aikaan sen moskean
läheisyyteen, jonne sulttaanin tiedettiin menevän. Siellä hän tekeytyi
hulluksi ja tunkeutui tanssien janitshaarien rivien keskelle, joiden
välitse suurherran oli kuljettava; samalla hän tahallaan pudotti
taskuistansa muutamia hopearahoja, hyvitelläkseen niillä
henkivartijoita.
Sulttaanin lähestyessä tahdottiin ajaa Villelongue pois, mutta hän
heittäysi polvilleen ja piteli puoliaan janitshaareja vastaan. Hänen
lakkinsa putosi, ja pitkistä hiuksistaan hänet heti tunnettiin
frankkilaiseksi. Hän sai useita iskuja ja häntä pideltiin sangen
pahoin. Suurherra, joka jo oli lähellä, kuuli metelin ja kysyi sen
syytä. Villelongue huusi hänelle kaikin voimin: "_Amman, amman_, armoa,
armoa!" vetäen samalla kirjeen povestansa.
Sulttaani käski laskea hänet lähemmäksi. Villelongue riensi heti hänen
luoksensa, syleili hänen jalustimiaan ja jätti hänelle kirjelmänsä
sanoen samalla: "_Sued kral dan_, se on Ruotsin kuninkaalta." Sulttaani
pisti kirjeen poveensa ja jatkoi matkaansa moskeaa kohti. Sillä
välin otettiin Villelongue kiinni ja vietiin vankina seraljin
ulkorakennuksiin.
Palattuaan moskeasta ja luettuaan kirjeen sulttaani tahtoi itse
kuulustella vangittua. Mitä nyt kerron tässä, näyttää ehkä sangen vähän
uskottavalta, mutta minä en lopuksikaan tuo esiin mitään sellaista,
mikä ei perustuisi herra de Villelonguen omiin kirjeihin. Kun niin
uljas upseeri kerran kunniasanallaan vakuuttaa jonkin seikan todeksi,
ansaitsee hän kai jonkun verran luottamusta. Hän on siis vakuuttanut
minulle, että sulttaani riisui keisarillisen pukunsa, otti päästään
erikoisen turbaaninsa ja pukeutui janitshaariupseeriksi, kuten hän
muuten usein menetteli. Hänellä oli mukanaan eräs vanhus Maltan
saarelta, joka palveli häntä tulkkina. Tämän valepuvun johdosta
Villelongue sai nauttia kunniaa, joka ei koskaan ole tullut yhdenkään
kristityn lähettilään osaksi: hänellä oli neljännestunnin pituinen
kahdenkeskinen puhelu turkkilaisten keisarin kanssa. Hän ei suinkaan
jättänyt selvittämättä Ruotsin kuninkaan valituksia, syyttämättä
ministerejä ja vaatimatta sitä ujostelemattomammin hyvitystä, kun hän,
puhellessaan itse sulttaanin kanssa, oli puhelevinaan vain vertaisensa
kanssa. Vankilansa hämäryydestä huolimatta hän kyllä helposti oli
tuntenut suurherran ja keskustelikin sentähden vain sitä rohkeammin.
Luuloteltu janitshaariupseeri lausui Villelonguelle nämä omituiset
sanat: "Kristitty, ole varma siitä, että herrallani sulttaanilla on
keisarin sydän, ja jos sinun Ruotsin kuninkaasi on oikeassa, niin
tapahtuu hänelle myös oikeus." -- Villelongue pääsi pian vapaaksi, ja
muutamia viikkoja myöhemmin nähtiin seraljissa äkillinen muutos, jonka
ruotsalaiset lukivat tämän ainoalaatuisen keskustelun ansioksi. Mufti
pantiin viralta, tataarien khaani ajettiin maanpakoon Rhodos-saarelle
ja Benderin seraskieri-pasha karkoitettiin erääseen Arkipelagin
saareen.
Ottomaninen Portti on tavallisesti niin altis moisille myrskyille, että
on vaikea ratkaista, tahtoiko sulttaani todellakin lepyttää Ruotsin
kuningasta näillä uhrauksilla. Se tapa, jolla mainittua ruhtinasta
edelleen kohdeltiin, ei ainakaan todista Portin liiaksi kiirehtineen,
ollakseen hänelle mieliksi.
Pikemminkin epäillään suosikki Ali Kumurdshin yksin panneen toimeen
nämä muutokset omaksi edukseen. Sanotaan hänen karkoituttaneen
tataarien khaanin ja Benderin seraskierin sillä tekosyyllä, että he
olivat vastoin suurherran nimenomaista käskyä luovuttaneet kuninkaalle
kaksitoistasataa kukkarollista. Tataarien valtaistuimelle hän asetti
erotetun khaanin veljen, ikäisensä nuoren miehen, joka ei liioin
rakastanut veljeään ja johon Ali Kumurdshi suuresti luotti aikomissaan
sodissa. Mitä suurvisiiri Jussufiin tulee, pantiin hänet viralta vasta
muutamia viikkoja myöhemmin, jolloin Soliman pasha sai pääministerin
arvonimen.
Minun tulee mainita, että herra de Villelongue ja useat ruotsalaiset
ovat vakuuttaneet minulle tuon pelkän, Ruotsin kuninkaan nimessä
sulttaanille ojennetun kirjeen vaikuttaneen kaikki nämä suuret
muutokset Portissa; mutta herra de Fierville puolestaan on väittänyt
minulle aivan päinvastaista. Olenpa joskus tavannut samanlaisia
ristiriitaisuuksia minulle uskotuissa asiakirjoissakin. Moisessa
tapauksessa on historioitsijan ainoana tehtävänä kertoa asia
semmoisenaan, pyrkimättä tunkeutumaan sen vaikuttimiin, ja rajoittua
vain sanomaan se, mitä tietää, koettamatta arvata sitä, mitä ei tiedä.
Sillä välin oli Kaarle XII viety Adrianopolin läheiseen pieneen
Demirtashin linnaan. Lukematon paljous turkkilaisia oli kokoontunut
tänne näkemään kuninkaan saapumista. Hänet kannettiin vaunuistaan
sohvassa linnaan; mutta Kaarle peitti tyynyllä päänsä, jottei
väkijoukko näkisi häntä.
Muutamia päiviä myöhemmin Portti suostui siihen hänen pyyntöönsä, että
hän saisi asua Demotikassa, joka on pieni kaupunki kuuden penikulman
päässä Adrianopolista, kuuluisan Hebrus-joen, nykyisen Martizan,
varrella. Kumurdshi sanoi suurvisiiri Solimanille: "Mene ja ilmoita
Ruotsin kuninkaalle, että hän voi jäädä Demotikaan koko iäkseen; minä
vastaan sinulle siitä, että hän jo ennen vuoden kuluttua itsestänsä
pyytää saada lähteä sieltä; mutta ennen kaikkea älä anna hänelle
rahaa."
Niinpä siirrettiinkin kuningas nyt pieneen Demotikan kaupunkiin, jossa
Portti määräsi hänelle ja hänen seurueellensa huomattavan erän
muonavaroja. Mutta rahaa myönnettiin hänelle vain viisikolmatta ecutä
päivässä, jotta hän niillä voisi ostaa sianlihaa ja viiniä, joita
kumpaakaan tavaraa turkkilaiset eivät hankkineet hänelle. Mutta viiden
sadan ecun päiväraha, joka hänellä oli ollut Benderissä, pidätettiin
häneltä.
Tuskin hän oli pienen hovinsa kera päässyt Demotikaan, kun suurvisiiri
Soliman pantiin viralta. Hänen paikkansa sai Ibrahim Molla, rohkea,
ylväs ja ylenmäärin karkea mies. Ei liene hyödytöntä tietää myös hänen
vaiheitaan, jotta siten voitaisiin yksityiskohtaisemmin tuntea kaikki
ottomanisen keisarikunnan varakuninkaat, joiden vallassa Kaarle XII:n
kohtalo niin kauan oli.
Hän oli ollut pelkkä matruusi sulttaani Ahmed III:n noustessa
valtaistuimelle. Tämä keisari pukeutui usein yksityismiehen, imamin tai
dervishin [imami, muham. pappismies; dervishi, muham. munkki. -- _Suom.
muist_.] valepukuun. Sitten pujahti hän iltaisin Konstantinopolin
kahviloihin ja muihin yleisiin paikkoihin kuuntelemaan, mitä hänestä
sanottiin, ja omakohtaisesti tutustumaan kansan mielialoihin. Eräänä
päivänä hän kuuli tämän Mollan valittavan, etteivät turkkilaiset laivat
milloinkaan palanneet kotiin merisaaliin kera, ja vakuuttavan, että jos
hän olisi laivakapteeni, hän ei koskaan palajaisi Konstantinopolin
satamaan, tuomatta mukanaan jotakuta uskottomien laivaa. Suurherra
määräsi heti huomispäivänä, että hänelle oli annettava laiva
johdettavaksi ja hänet lähetettävä meriretkelle. Uusi kapteeni
palasikin muutamia päiviä myöhemmin, mukanaan vallattu maltalainen
parkkilaiva ja genovalainen kalerialus. Kahden vuoden perästä hän oli
jo yliamiraali ja nyt vihdoin suurvisiiri.
Päästyään tälle paikalle hän arveli tulevansa toimeen ilman suosikin
apua. Tehdäkseen itsensä tarpeelliseksi hän aikoi ryhtyä sotaan
venäläisiä vastaan. Tässä tarkoituksessa hän pystytti telttansa sen
paikan läheisyyteen, jossa Ruotsin kuningas oleskeli.
Hän kutsui tämän ruhtinaan tapaamaan häntä siellä yhdessä tataarien
uuden khaanin ja Ranskan lähettilään kanssa. Kuningas, joka oli sitä
kopeampi, mitä onnettomampi hän oli, piti mitä julkeimpana
loukkauksena, että alamainen rohkeni pyytää häntä luoksensa. Hän käski
kanslerinsa Müllernin mennä sinne hänen sijastaan; ja peläten, että
turkkilaiset eivät osoittaisi hänelle tarpeellista kunnioitusta vaan
pakoittaisivat hänet panemaan arvonsa vaaraan, tämä kaikessa
äärimmäisyyksiin menevä ruhtinas paneutui vuoteeseen ja päätti olla
lähtemättä siitä koko Demotikassa olonsa aikana. Kymmenen kuukautta hän
siten pysyi makuulla, ollen olevinansa sairas.[41] Kansleri Müllern,
Grothusen ja eversti Düben olivat ainoat, jotka aterioivat hänen
kanssansa. Heillä ei ollut täällä mitään niistä mukavuuksista, joita
frankit muutoin käyttävät; kaikki oli ryöstetty Benderin rytäkässä,
niin että heidän aterioistaan puuttui kaikki tavanomainen komeus ja
hienous. He palvelivat itse itseään, ja koko sinä aikana toimitti
kansleri Müllern kokin virkaa.
* * * * *
Kuluttaessaan aikaansa vuoteessaan Kaarle XII:n täytyi kuulla, kuinka
kaikkia hänen Ruotsin ulkopuolella olevia maakuntiansa hävitettiin.
Kenraali Stenbock, joka oli saavuttanut kunniaa karkoittamalla
tanskalaiset Skoonesta ja voittamalla heidän parhaat joukkonsa
talonpojilla, piti vielä jonkun aikaa yllä ruotsalaisten aseitten
mainetta. Hän puolusti niin hyvin kuin voi Pommeria ja Bremeniä ja
muita kuninkaan vielä jäljellä olevia saksalaisia alueita. Mutta hän ei
voinut estää yhtyneitä saksilaisia ja tanskalaisia piirittämästä
Stadea, vanhaa ja huomattavaa kaupunkia Elben lähellä Bremenin
herttuakunnassa. Kaupunki pommitettiin tuhkakasaksi ja varusväki
pakoitettiin ehdottomasti antautumaan, ennenkuin Stenbock ehti saapua
sen avuksi.
Mainittu kenraali, jolla oli noin kaksitoistatuhatta miestä, niistä
puolet ratsuväkeä, ajoi toista vertaa vahvempia vihollisia takaa ja
saavutti heidät vihdoin Mecklenburgin herttuakunnassa, lähellä
Gadebusch-nimistä paikkaa ja samannimistä pientä jokea. Hän saapui
saksilaisten ja tanskalaisten vastapäätä joulukuun 20 p:nä 1712. Eräs
suo erotti hänet näistä. Viholliset, jotka olivat leiriytyneet suon
taakse, nojasivat myös erääseen metsään. Heille oli siis etua sekä
lukumäärästään että suosta, ja heidän kimppuunsa voitiin käydä vain
kulkemalla suon poikki heidän tykistönsä tulen alaisena.
Stenbock meni sittenkin joukkojensa etunenässä yli, marssi
taistelujärjestyksessä ja aloitti yhden verisimpiä ja katkerimpia
taisteluja, mitä koskaan oli taisteltu näiden kahden kilpailevan kansan
välillä. Kolmituntisen peräti kiihkeän kamppailun jälkeen murtuivat
tanskalaisten ja saksilaisten rivit, ja heidän täytyi jättää
taistelutanner.
Eräs kuningas Augustin ja kreivitär Königsmarckin poika, sittemmin
tunnettu nimellä Saksin kreivi [mainittu jo aikaisemmin. -- _Suom.
muist_.], sai tässä taistelussa ensimmäiset opinalkeet sotataidossa.
Hän on samainen Saksin kreivi, jolla myöhemmin oli kunnia joutua
valituksi Kuurinmaan herttuaksi, ja jolta ei puuttunut muuta kuin
voimaa, päästäksensä käyttämään hyväkseen kiistämättömintä oikeutta,
mitä kukaan voi omistaa valtaistuimeen nähden, nimittäin kansan
yksimielistä vaalia. Hän se sittemmin hankki vielä tosiasiallisemman
kunnian pelastamalla Ranskan Fontenoyn taistelussa, valloittamalla
Flanderin ja ansaitsemalla aikamme suurimman sotapäällikön maineen. Hän
komensi erästä rykmenttiä Gadebuschin luona, ja hänen altaan surmattiin
siinä hevonen. Olen kuullut hänen kertovan, että ruotsalaiset aina
pysyivät riveissään ja että ei vielä silloinkaan, kun voitto jo oli
ratkaistu ja kuolleet viholliset viruivat näiden uljasten joukkojen
ensi rivien jalkain edessä, yksikään ruotsalainen sotamies uskaltanut
edes kumartua ruumiita ryöstämään, ennenkuin rukous oli pidetty
taistelutantereella. Niin horjumattomasti he noudattivat sitä ankaraa
sotakuria, johon heidän kuninkaansa oli heidät totuttanut!
Tämän voiton jälkeen Stenbock muisti tanskalaisten panneen Staden
poroksi ja lähti sentakia kostamaan sen Altonalle, joka kuului Tanskan
kuninkaalle. Altona sijaitsee Hampurin alapuolella, Elben varrella,
joka voi päästää sen satamaan melko suuria laivoja. Tanskan kuningas
oli monin etuoikeuksin suosinut tätä kaupunkia; hänen tarkoituksensa
oli kehittää siitä kukoistava kauppakeskus. Jopa alkoikin altonalaisten
ammattivireys, kuninkaan viisaiden toimenpiteiden rohkaisemana, kohottaa
heidän kaupunkiansa rikkaiden kauppakaupunkien joukkoon. Hampuri tuli
siitä kateelliseksi ja toivoi kiihkeästi sen hävittämistä.
Heti kun Stenbock oli saapunut Altonan eteen, lähetti hän
torvenpuhaltajan ilmoittamaan asukkaille, että heidän tuli poistua
kaupungista niine tavaroineen, jotka he voivat ottaa mukaansa, ja että
heidän kaupunkinsa aiottiin perinpohjin hävittää.
Maistraatti lankesi hänen jalkoihinsa ja tarjosi lunnaita satatuhatta
ecutä. Stenbock vaati kaksisataatuhatta. Altonalaiset rukoilivat
häneltä lupaa saada edes lähettää edustajiansa Hampuriin, jossa heillä
oli liiketuttavia, ja vakuuttivat seuraavana päivänä toimittavansa
mainitun summan. Mutta ruotsalainen kenraali vastasi, että se oli heti
suoritettava tai muuten Aitona viipymättä poltettaisiin poroksi.
Hänen joukkonsa olivat jo soihdut käsissä etukaupungissa; heikko
puuportti ja jo täytetty vallihauta olivat altonalaisten ainoat
puolustusneuvot. Näiden onnettomien oli pakko jättää talonsa kiireesti
keskellä yötä. Oli tammikuun 9 p. 1713. Ulkona oli pureva pakkanen,
jota raju pohjatuuli vielä lisäsi ja samalla levitti tulipaloa
sitä suuremmalla vauhdilla kaupungissa, saattaa siten vielä
sietämättömämmäksi sen surkean tilan, jossa ihmiset olivat ulkona
kentällä. Miehet ja naiset pakenivat kantamiensa tavarain taakan
painamina itkien ja ulvoen läheisille jään peittämille rinteille.
Nähtiin useita nuoria miehiä, jotka kantoivat olkapäällään rampoja
vanhuksia; muutamat naiset, jotka äskettäin olivat synnyttäneet,
kantoivat lapsukaisiaan ja kuolivat niiden kanssa kylmästä kukkulalle,
nähden kaukaa liekit, jotka tuhosivat heidän kotikaupunkinsa. Kaikki
asukkaat eivät vielä olleet lähteneet kaupungista, kun jo ruotsalaiset
sytyttivät sen palamaan.
Altona paloi keskiyöstä seuraavaan aamuun kello kymmeneen saakka.
Miltei kaikki talot olivat puusta; niinpä paloikin kaikki, eikä
seuraavana päivänä liioin voitu huomata, että sillä paikalla oli kerran
ollut kaupunki.
Vanhukset, sairaat ja hennot naiset, jotka talojensa palaessa olivat
paenneet jäiselle kentälle, raahautuivat Hampurin porteille saakka ja
rukoilivat lupaa päästä sisään, siten pelastaakseen henkensä. Mutta
heitä kieltäydyttiin ottamasta vastaan, koska Altonassa oli ollut
joitakin tarttuvia tauteja ja koska hampurilaiset eivät siinä määrin
rakastaneet altonalaisia, että heidän vastaan ottamisellaan olisivat
panneet oman kaupunkinsa tartunnan vaaralle alttiiksi. Niinpä suurin
osa noista onnettomista sortui Hampurin muurien eteen, huutaen taivaan
todistamaan ruotsalaisten raakuudesta ja samoin hampurilaisten, jotka
näyttivät yhtä epäinhimillisiltä.
Koko Saksanmaassa nousi huuto moista väkivaltaa vastaan. Puolan ja
Tanskan ministerit ja kenraalit kirjoittivat kreivi Stenbockille ja
moittivat häntä moisesta julmuudesta, joka, ollen aivan tarpeeton ja
samalla anteeksiantamaton, nosti taivaat ja maat häntä vastaan.
Stenbock vastasi ryhtyneensä näihin äärimmäisiin toimenpiteihin vain
opettaaksensa kuninkaallisen herransa vihollisia olemaan enää sotimatta
raakalaisten tavoin ja kunnioittamaan kansainvälisiä oikeuksia; he
olivat muka harjoittaneet kauheita julmuuksia Pommerissa, hävittäneet
tämän kauniin maakunnan ja myöneet lähes satatuhatta sen asukkaista
turkkilaisille; ne tulisoihdut, jotka olivat muuttaneet Altonan
tuhkaläjäksi, olivat vain kostoa niistä tulipommeista, jotka olivat
tuhonneet Staden.
Moisella raivolla kävivät ruotsalaiset ja heidän vihollisensa keskenään
sotaa! Jos Kaarle XII olisi tällöin ilmestynyt Pommeriin, on hyvin
luultavaa, että hän olisi voinut saavuttaa entisen onnensa. Hänen
armeijoitansa, vaikkapa hän itse olikin kaukana, elähdytti yhä hänen
henkensä. Mutta päällikön poissaolo on aina vaarallinen sota-asioissa
ja estää käyttämästä voittoja edullisesti. Stenbock menetti
pikkuseikoissa sen, mitä oli saavuttanut mainetöillä, jotka jonakin
toisena aikana olisivat olleet ratkaisevaa laatua.
Vaikkapa hän olikin voittaja, ei hän kuitenkaan voinut estää
venäläisiä, saksilaisia ja tanskalaisia yhtymästä. Hänen varusväkiänsä
vangittiin; hän menetti miehiä useissa pikku kahakoissa; kaksituhatta
miestä hänen joukoistaan hukkui pyrkiessään Eider-joen yli talvehtimaan
Holsteiniin. Kaikki nämä tappiot olivat korvaamattomat maassa, jossa
häntä joka taholta ympäröivät mahtavat viholliset.
Hän tahtoi puolustaa Holsteinin aluetta Tanskaa vastaan, mutta kaikista
hänen sotajuonistaan ja ponnistuksistaan huolimatta tämä maa meni
häneltä hukkaan, koko armeija joutui tuhon omaksi ja Stenbock itse
vangiksi.[42]
Turvaton Pommeri joutui nyt, Stralsundin ja Rügenin saarta
lukuunottamatta, liittolaisten saaliiksi; sen takavarikoi Preussin
kuningas. Bremenin alueen valtasivat tanskalaiset varusväet. Samaan
aikaan venäläiset tulvivat yli Suomen ja löivät siellä ruotsalaiset,
jotka kadottivat luottamuksensa ja jotka, luvultaan vähempivoimaisina,
nyt alkoivat myös sotakunnon etevämmyyden puolesta joutua alakynteen
sotaantottuneiden vihollistensa rinnalla.
Ruotsin onnettomuuksien kukkuraksi sen kuningas itsepintaisesti pysyi
Demotikassa ja pani yhäti toivonsa turkkilaisten apuun, johon hänen ei
enää olisi pitänyt luottaa.
Ylpeä suurvisiiri Ibrahim Molla, joka vastoin suosikin suunnitelmia
tahtoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan, kuristettiin kahden oven
välissä kuoliaaksi.
Suurvisiirin virka oli muuttunut niin vaaralliseksi, ettei kukaan
uskaltanut ottaa sitä vastaan; se olikin täyttämättä kuusi kuukautta.
Vihdoin suosikki Ali Kumurdshi itse otti suurvisiirin arvonimen;
silloin tuhoutuivat kaikki Ruotsin kuninkaan toiveet. Hän tunsi
Kumurdshin sitäkin paremmin, koska tämä oli avustanut häntä, niin kauan
kuin hänen harrastuksensa olivat olleet sopusoinnussa Kaarlen
pyrkimysten kanssa.
Kaarle oli nyt oleskellut Demotikassa yksitoista kuukautta,
toimettomuuteen ja unhotukseen hautautuneena. Tämä täydellinen
joutilaisuus, joka oli äkkiä seurannut mitä rajuimpia ponnistuksia,
oli vihdoin todella hankkinut hänelle taudin, jota hän aluksi oli
teeskennellyt. Koko Eurooppa luuli hänen jo kuolleen. Hallitusneuvosto,
jonka hän pääkaupungistansa lähtiessään oli asettanut Tukholmaan, ei
enää kuullut puhuttavan hänestä mitään. Senaatti meni sentähden
kokonaisuudessaan pyytämään kuninkaan sisarta, prinsessa Ulriikka
Eleonooraa, tarttumaan hallitusohjiin veljensä pitkällisen poissaolon
aikana. Hän suostui siihen; mutta huomattuaan senaatin tahtovan
pakoittaa hänet tekemään rauhan tsaarin ja Tanskan kuninkaan kanssa,
jotka hätyyttivät Ruotsia joka taholta, tämä prinsessa, joka hyvin
aavisti, ettei hänen veljensä koskaan vahvistaisi sellaista rauhaa,
luopui hallituksesta ja lähetti Turkkiin pitkän selonteon tästä
asiasta.
Kuningas sai sisarensa kirjeen Demotikaan. Itsevaltius, jonka hän oli
imenyt itseensä syntymästänsä saakka, saattoi hänet unohtamaan, että
Ruotsi muinoin oli ollut vapaa valtakunta, jota senaatti oli hallinnut
yhdessä kuninkaitten kanssa. Hän piti tätä valtioelintä vain
palvelijajoukkona, joka tahtoi komentaa talossa isännän ollessa poissa.
Hän kirjoitti heille, että jos he pyrkisivät hallitsemaan, hän
lähettäisi heille yhden saappaistansa, ja siltä tuli heidän sitten
ottaa käskyjä vastaan.
Ehkäistäksensä siis luulotellut hyökkäykset Ruotsissa täysvaltiuttansa
vastaan ja vihdoinkin puolustaaksensa itse maatansa, koska ei enää
voinut toivoa mitään Turkilta ja voi luottaa ainoastaan itseensä, hän
ilmoitti suurvisiirille haluavansa lähteä ja palata kotiinsa Saksan
kautta.
Ranskan lähettiläs Désaleurs, joka oli ottanut huolehtiakseen Ruotsin
eduista, esitti hänen puolestaan tämän pyynnön. "No niin", sanoi
visiiri kreivi Désaleursille, "enkö minä sanonut, että ennenkuin vuosi
on lopussa, Ruotsin kuningas haluaa matkustaa? Sanokaa hänelle, että
hänellä on vapaus lähteä tai jäädä; mutta tehköön ainakin varman
päätöksen ja määrätköön lähtöpäivänsä, jottei enää toista kertaa saata
meitä samanlaiseen pulaan kuin Benderissä."
Kreivi Désaleurs esitti nämä kovat sanat kuninkaalle lievemmässä
muodossa. Päivä määrättiin; mutta ennen Turkista lähtöään Kaarle
tahtoi, vaikkapa olikin vain surkea pakolainen, rehennellä suuren
kuninkaan komeudella. Hän antoi Grothusenille ylimääräisen lähettilään
arvonimen ja lähetti hänet kahdeksankymmenen loisteliaasti puetun
henkilön seurassa Konstantinopoliin ottamaan juhlalliset jäähyväiset.
Ne salaiset apukeinot, joita täytyi käyttää matkakuluihin tarvittavan
rahan kokoamiseksi, olivat kuitenkin vähintään yhtä nöyryyttävät kuin
lähetystö oli muhkea.
Désaleurs lainasi kuninkaalle 40,000 ecutä; Grothusenilla oli
Konstantinopolissa asiamiehiä, jotka lainasivat hänen nimessään, 50
prosentin korolla, tuhat ecutä eräältä juutalaiselta, kaksisataa
pistolia [alkujaan espanjalainen kultaraha, arvoltaan n. 20 mk. --
_Suom. muist_.] eräältä englantilaiselta kauppiaalta ja tuhat frangia
eräältä turkkilaiselta.
Siten koottiin ne varat, jotka tarvittiin ruotsalaisen lähetystön
loistavaan näyttäytymiseen divaanin edessä. Grothusenin osaksi tuli
Konstantinopolissa kaikki se kunnia, jota Portti osoittaa kuninkaitten
ylimääräisille lähettiläille heidän puheillepääsynsä päivänä. Koko
tämän touhun tarkoituksena oli kuitenkin kiristää suurvisiiriltä rahaa,
mutta tämä ministeri oli järkähtämätön.
Grothusen pyysi saada Portilta lainaksi miljoonan. Visiiri vastasi
kuivasti, että hänen herransa kyllä osasi antaa, jos halusi, mutta että
lainaaminen oli alentavaa hänen arvolleen; kuninkaalle toimitettaisiin
muka runsaasti kaikkea, mitä hän tarvitsi matkaansa varten, sillä
tavalla kuin oli sen henkilön arvon mukaista, joka lähetti hänet
matkalle; ehkäpä Portti antaisi hänelle jonkun lahjankin rahaksi
lyömätöntä kultaa, mutta siihen ei ollut luottamista.
Vihdoinkin, 1 p:nä lokakuuta 1714, Ruotsin kuningas lähti matkalle
jättääksensä Turkinmaan. Eräs kapidshi-pasha (hovimarsalkka) kuuden
shiau'n (hovimestarin) kera saapui hakemaan hänet Demirtashin linnasta,
jossa hän oli jo muutamia päiviä asunut. Kuninkaalle tuotiin suurherran
puolesta avara, helakanpunainen kullalla kirjailtu teltta, sapeli,
jonka kahva oli koristettu jalokivillä, ja kahdeksan erinomaisen
kaunista arabialaista hevosta, joilla oli komeat satulat ja
täyshopeiset jalustimet. Historian ei sovi jättää mainitsematta, että
arabialainen tallimestari, joka huolehti näistä hevosista, antoi
kuninkaalle niiden sukutaulun. Moinen tapa on jo kauan ollut voimassa
näiden kansain keskuudessa, jotka näyttävät panevan paljoa enemmän
arvoa hevosten aateluuteen kuin ihmisten, mikä itse asiassa ei
lienekään niin järjetöntä, koska ne eläinrodut, joista erityisesti
huolehditaan ja jotka eivät pääse sekoittumaan, eivät koskaan rappeudu.
Kuusikymmentä kaikenlaisilla elintarpeilla lastattua vaunua ja
kolmesataa hevosta olivat saattueena. Kapidshi-pasha, joka tiesi
useitten turkkilaisten lainanneen kuninkaan seurueeseen kuuluville
henkilöille rahaa suurta korkoa vastaan, sanoi hänelle, että
koronkiskonta oli vastoin muhamettilaisten lakia, ja pyysi hänen
majesteettiansa selvittämään kaikki velkansa ja käskemään
Konstantinopoliin jäävää valtuutettuansa maksamaan ainoastaan pääoman.
"Ei", vastasi kuningas, "jos palvelijani olisivat asettaneet sadan ecun
vekseleitä, tahdon maksaa ne, vaikka he olisivat saaneet niistä vain
kymmenen ecutä".
Hän lähetti velkojilleen ehdotuksen, että he seuraisivat häntä,
vakuuttaen heidän sitten saavan korvauksen kuluistaan ja lainoistaan.
Useat lähtivätkin mukaan Ruotsin-matkalle, ja Grothusen piti huolta
siitä, että he myös saivat täyden maksun.
Osoittaaksensa vieraalleen suurempaa arvonantoa turkkilaiset
suorittivat hänen kerallaan vain lyhyitä päivämatkoja. Mutta moinen
arvokas hitaus kiusasi kuninkaan maltittomuutta. Hän nousi matkallakin
tapansa mukaan kello kolmelta aamulla. Pukeuduttuaan hän herätti itse
kapidshin ja shiaut ja määräsi lähdettäväksi liikkeelle keskellä pimeää
yötä. Turkkilainen arvokkaisuus häiriytyi kokonaan tämän uuden
matkustustavan johdosta, mutta kuningasta huvitti saattaa heidät
hämille, ja hän sanoi siten hiukan kostavansa Benderin seikkailun
puolesta.
Sillaikaa kun Kaarle läheni Turkin rajoja, kulki Stanislaus niiden yli
toista tietä ja vetäytyi Saksaan Zweibrückenin herttuakuntaan, mikä
maakunta rajoittuu Rhein-Pfalzin kreivikuntaan ja Elsassiin ja kuului
Ruotsille siitä saakka, kun Kristiinan seuraaja Kaarle X oli liittänyt
tämän perintömaansa Ruotsin kruunuun. Kaarle määräsi Stanislaukselle
tämän herttuakunnan tulot, jotka silloin arvioitiin 70,000 ecuksi.
Tänne päättyivät toistaiseksi niin monet sotaisat yritykset, niin monet
suunnitelmat ja niin monet toiveet. Stanislaus tahtoi ja olisi
voinutkin tehdä edullisen sopimuksen kuningas Augustin kanssa; mutta
Kaarle XII:n hillitön itsepäisyys saattoi hänet menettämään puolalaiset
maatiluksensa ja kiinteimistönsä, säilyttääksensä hänelle kuninkaan
arvonimen.
Tämä ruhtinas asui Zweibrückenin herttuakunnassa Kaarle XII:n kuolemaan
saakka. Kun mainittu alue silloin palautui eräälle Pfalz-suvun
ruhtinaalle, valitsi hän Ranskan Elsassissa olevan Weissenburgin
asuinpaikakseen. Kuningas Augustin lähettiläs, Sum, valitti siitä
Ranskan sijaishallitsijalle, Orléansin herttualle. Mutta mainittu
herttua vastasi herra Sumille seuraavin merkillisin sanoin: "Hyvä
herra, sanokaa kuninkaalliselle herrallenne, että Ranska on aina ollut
onnettomien kuninkaiden turvapaikkana."
Saavuttuaan Saksan rajalle Ruotsin kuningas kuuli keisarin määränneen,
että hänet oli kaikissa keisarin alaisissa maissa otettava vastaan
asianmukaisin kunnianosoituksin. Kaupungit ja kylät, jotka
majoitusmestarit olivat etukäteen merkinneet hänen matkansa
pysähdyspaikoiksi, varustautuivatkin ottamaan häntä vastaan. Kaikkialla
odottivat ihmiset malttamattomina tämän merkillisen miehen tuloa, jonka
voitot ja tappiot, pienimmätkin teot, jopa joutenolokin olivat antaneet
niin paljon puheenaihetta Euroopassa ja Aasiassa. Mutta Kaarlella ei
ollut vähintäkään halua kokea kaikkea tätä komeutta eikä näytellä
heille Benderin vankia; olipa hän päättänyt saapua Tukholmaankin vasta
sitten, kun ensin oli paremmalla onnella korjannut vastoinkäymisensä.
Saavuttuaan Tergovitzaan Siebenbürgenin rajalle ja jätettyään siellä
hyvästit turkkilaiselle saattoväelleen, hän kokosi seurueensa erääseen
latoon ja sanoi heille kaikille, ettei heidän tarvinnut enää huolehtia
hänestä, vaan että heidän tuli mahdollisimman pian pyrkiä Stralsundiin,
joka sijaitsi Pommerissa Itämeren rannalla noin kolmensadan penikulman
päässä siitä paikasta, jossa he nyt olivat.
Hän otti mukaansa vain Düringin ja jätti iloisena koko muun seurueensa
hämmästyksen, pelon ja surun valtaan.[43] Hän pani mustan tekotukan
päähänsä, ollakseen tuntematon, sillä muutoin hän aina piti
luonnollisia hiuksiaan, puki ylleen kultareunaisen hatun,
ohdakkeenvärisen takin ja sinisen vaipan, otti saksalaisen upseerin
nimen ja ratsasti postihevosilla matkakumppaninsa kera tiehensä.
Hän vältti matkallaan, mikäli oli mahdollista, julkisten ja salaisten
vihollistensa maita ja suuntasi tiensä Unkarin, Määrin, Itävallan,
Baierin, Württembergin, Pfalzin, Westfalin ja Mecklenburgin kautta.
Siten hän matkusti melkein koko Saksan läpi ja pitensi tietänsä
puolella. Ensimäisen matkapäivän jälkeen, joka oli riennetty
levähtämättä eteenpäin, nuori Düring, joka ei ollut tottunut sellaisiin
ylenmääräisiin ponnistuksiin kuin Ruotsin kuningas, pyörtyi
laskeutuessaan ratsulta. Kuningas, joka ei tahtonut hetkeksikään
pysähtyä matkallaan, kysyi Düringiltä, kun tämä oli ennättänyt tointua,
paljonko hänellä oli rahaa. Düring vastasi, että hänellä oli noin tuhat
ecutä kullassa. "Anna puolet siitä minulle", jatkoi kuningas, "minä
näen kyllä, ettet kykene seuraamaan minua; minä suoritan matkani aivan
yksin." -- Düring rukoili, että hän suvaitsisi levähtää ainakin kolme
tuntia, ja vakuutti sen ajan kuluttua jälleen kykenevänsä nousemaan
ratsaille ja seuraamaan hänen majesteettiansa. Hän pyysi hartaasti
ajattelemaan kaikkia niitä vaaroja, jotka uhkasivat matkalla. Mutta
kuningas oli järkähtämätön, otti haltuunsa nuo viisisataa ecutä ja
vaati hevosia. Silloin Düring, jota kuninkaan päätös kauhistutti,