Kaarle XII:n historia - 07

järjestyksessä, keskellä yötä, pieneen Guhraun kaupunkiin, kolmen
penikulman päähän taistelukentältä. Mutta tuskin hän oli täällä päässyt
hiukan hengähtämisen alkuun, kun molemmat kuninkaat äkkiä näyttäytyivät
jälleen hänen takanaan.
Guhraun toisella puolella Oderin suuntaan oli tiheä metsä, jonka taakse
saksilainen kenraali pelasti väsyneen jalkaväkensä. Mutta ruotsalaiset
eivät siitä pelästyneet, vaan ajoivat häntä takaa metsän läpi, edeten
työläästi pitkin teitä, joita tuskin jalkamiehet voivat kulkea.
Saksilaiset ennättivät metsän läpi vain viisi tuntia ennen ruotsalaista
ratsuväkeä. Mainitun metsän laidassa juoksee Bartsch-joki Rützenin
kylän vieritse. Schulenburg oli ennakolta vartavasten lähettänyt miehiä
kokoamaan veneitä; sitten hän kuljetti jo puoleen määrään sulaneen
joukkonsa joen poikki. Kaarle saapui paikalle juuri silloin, kun
Schulenburg oli päässyt toiselle rannalle. Koskaan ei voittaja ole
kiihkeämmin ajanut vihollistaan takaa. Schulenburgin maine riippui
siitä, pääsisikö hän pujahtamaan Ruotsin kuninkaan käsistä; kuningas
puolestaan luuli kunniansa vaativan, että Schulenburg armeijansa
jäännösten kera joutuisi hänen vangikseen. Sentähden hän ei menettänyt
hetkeäkään, vaan käski ratsuväkensä kulkea kahlaamosta joen poikki.
Saksilaiset näkivät nyt olevansa suljettuja edellä mainitun Bartschin
ja suuren Oder-virran väliin, joka lähtee Schlesiasta ja on tällä
paikalla jo sangen syvä ja vuolas.
Schulenburgin perikato näytti välttämättömältä; kuitenkin hän,
uhrattuaan hiukan väkeään, yöllä pääsi Oderin poikki. Siten hän pelasti
armeijansa, eikä Kaarle voinut olla huudahtamatta: "Tänään on
Schulenburg voittanut meidät!"
Tämä on sama Schulenburg, josta myöhemmin tuli venetsialaisten kenraali
ja jolle mainittu tasavalta on pystyttänyt muistopatsaan Korfuun, koska
hän oli puolustanut tätä Italian etuvarustusta turkkilaisia vastaan.
Ainoastaan tasavallat osaavat osoittaa sellaista kunnioitusta;
kuninkaat antavat vain palkintoja.
Mutta Schulenburgin saavuttama kunnia ei vähääkään hyödyttänyt kuningas
Augustia. Tämä ruhtinas jätti vielä kerran Puolan vihollistensa käsiin.
Hän peräytyi Saksiin ja korjautti kiireellisesti Dresdenin
linnoitukset, ollen jo silloin, eikä suinkaan aiheettomasti, peloissaan
perintömaittensa pääkaupungin puolesta.
Kaarle XII näki Puolan alistuneena. Hänen kenraalinsa olivat
hänen esimerkkiään seuraten lyöneet Kuurinmaalla useita pieniä
venäläisjoukkoja, jotka Narvan suuren taistelun jälkeen näyttäytyivät
vain pienissä parvissa ja kävivät näillä seuduin sotaa kuljeksivien
tataarien tavalla, ryöstäen, paeten ja taas ilmestyen paetakseen
uudelleen.
Kaikkialla, missä ruotsalaiset esiintyivät, he arvelivat varmasti
voittavansa, kunhan heitä oli vain kaksikymmentä sataa vastaan. Näin
suotuisissa oloissa Stanislaus valmistautui kruunaukseensa. Kohtalo,
joka oli toimittanut hänet kuninkaaksi Varsovassa ja sieltä jälleen
karkoittanut, kutsui hänet vielä kerran sinne takaisin niiden
aatelismiesten riemuhuutojen kaikuessa, jotka sotaonni sitoi häneen.
Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Varsovaan; kaikki enteet murrettiin;
ainoastaan Rooman hovi teki hänelle tenän.
Olihan luonnollista, että se pysyi kuningas Augustin puolella, joka
protestantista oli siirtynyt katoliseksi voidakseen nousta Puolan
valtaistuimelle, ja vastusti Stanislausta, jonka oli samalle
valtaistuimelle asettanut katolisen uskonnon perivihollinen. Silloinen
paavi Clemens XI lähetti kaikille Puolan prelaateille ja varsinkin
kardinaali-primakselle kirjelmiä, joissa hän uhkasi näitä
kirkonkirouksella, jos he uskaltaisivat olla läsnä Stanislauksen
kruunauksessa ja toimia rahtustakaan kuningas Augustin oikeuksia
vastaan.
Jos nämä kirjelmät olisivat saapuneet Varsovassa oleskeleville
piispoille, oli pelättävissä, että jotkut heistä heikkoudessaan
tottelisivat niitä, ja että enimmät käyttäisivät niitä hyväkseen,
tehdäkseen sitä enemmän vaikeuksia, mitä tarpeellisempia he olivat.
Senpätähden olikin ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta estettäisiin
paavin kirjelmien joutuminen Varsovaan. Eräs fransiskaanimunkki otti
salaa kirjelmät vastaan jättääkseen ne prelaattien omiin käsiin. Hän
antoi ensiksi yhden Chelmin alipiispalle; tämä prelaatti, joka oli
suuresti kiintynyt Stanislaukseen, toi sen avaamatonna kuninkaalle.
Kuningas kutsutti munkin luokseen ja kysyi häneltä, kuinka hän oli
uskaltanut ryhtyä moiseen tehtävään. Fransiskaani vastasi tehneensä sen
kenraalinsa käskystä. Stanislaus käski hänen vastedes totella enemmän
kuninkaansa kuin fransiskaanikenraalin määräyksiä ja karkoitti hänet
heti kaupungista.
Samana päivänä julkaistiin eräs Ruotsin kuninkaan julistus, jossa
sangen ankarain rangaistusten uhalla kiellettiin kaikkia Varsovassa
oleskelevia sekä maallikko- että munkkisäätyisiä hengellisiä
sekaantumasta valtion asioihin. Suurimmaksi varmuudeksi hän miehitytti
vahdeilla kaikkien prelaattien portit ja kielsi kenenkään muukalaisen
astumasta kaupunkiin. Hän otti omaksi huolekseen nämä pienet
väkivaltaisuudet, jottei Stanislaus heti alussa joutuisi epäsopuun
papiston kanssa. Hän sanoi levähtävänsä sotatoimiensa tuottamasta
rasituksesta ja tekevänsä tyhjiksi Rooman hovin juonet, joita vastaan
hän muka taisteli paperin avulla, kun hänen sen sijaan täytyi ahdistaa
muita hallitsijoita todellisilla aseilla.
Sekä Kaarle että Stanislaus vaativat kardinaali-primasta saapumaan
kruunaukseen juhlamenojen suorittajaksi. Mutta tämä ei katsonut
olevansa velvollinen jättämään Danzigia kruunataksensa kuninkaan, jota
hän ei ollut tahtonut valita; mutta kun hänen menettelyynsä kuului olla
koskaan tekemättä mitään ilman tekosyytä, tahtoi hän hankkia pätevän
puolustelun kieltoansa selittämään. Sentähden hän yöllä naulautti
paavin kirjelmän oman talonsa ovelle. Danzigin maistraatti joutui tästä
kuohuksiin ja haetti syyllisiä, joita ei tietysti löytynyt. Primas itse
oli myös olevinaan suutuksissa, mutta oli perin tyytyväinen: olihan
hänellä nyt syy olla kruunaamatta uutta kuningasta, ja samalla hän oli
loukkaamatta Kaarle XII:sta, Augustia, Stanislausta ja paavia. Hän
kuoli muutamia päiviä myöhemmin, jättäen isänmaansa mitä suurimpaan
sekasortoon. Kaikilla vehkeillään hän ei ollut saavuttanut muuta kuin
sotkenut välinsä samalla kertaa kolmen kuninkaan, Kaarlen, Augustin ja
Stanislauksen, Puolan tasavallan ja paavin kanssa, joka viimemainittu
oli käskenyt hänen saapua Roomaan tekemään käytöksestään tiliä. Mutta
kun valtiomiehetkin joskus viime hetkinään tuntevat tunnonvaivoja, niin
hänkin kuollessaan kirjoitti kuningas Augustille, pyytäen tältä
anteeksi.
Kruunaus toimitettiin rauhallisesti ja hyvin komeasti Varsovassa,
vaikka Puolassa muutoin on tapana kruunata kuninkaat Krakovassa.
Stanislaus Leszczinskin ja hänen puolisonsa Charlotta Opalinskan
kruunasi Puolan kuninkaaksi ja kuningattareksi Lembergin arkkipiispa
useiden muiden prelaattien avulla. Kaarle XII katseli tätä
juhlatoimitusta tuntematonna -- se olikin ainoa hedelmä, jonka hän sai
valloituksistaan.[16]
Sillaikaa kun hän antoi voitetulle Puolalle kuninkaan, kun Tanska ei
uskaltanut häiritä häntä, kun Preussin kuningas etsi hänen
ystävyyttään, ja kun kuningas August vetäytyi perintömaihinsa, tuli
tsaari päivä päivältä yhä pelottavammaksi. Hän oli tosin heikosti
auttanut Augustia Puolassa, mutta Inkerinmaalla hän oli suorittanut
melkoisia häiritseviä sotaliikkeitä.
Tsaari alkoi jo olla oivallinen sodankävijä ei ainoastaan omasta
puolestaan, vaan hän opetti saman taidon venäläisilleenkin. Kuri parani
hänen joukoissaan; hänellä oli hyviä insinöörejä, hyvin varustettu
tykistö, paljon kelvollisia upseereja. Hän oli myös oppinut suuren
taidon muonittaa armeijoitaan. Muutamat hänen kenraaleistaan olivat jo
harjaantuneet taistelemaan hyvin ja myös tarpeen tullen olemaan
taistelematta. Lisäksi hän oli hankkinut merivoimankin, joka kykeni
tekemään ruotsalaisille Itämerellä tenää.
Näiden kaikkien edullisten asianhaarain vahvistamana, jotka johtuivat
yksinomaan hänen nerostaan ja Ruotsin kuninkaan poissaolosta, hän
valloitti rynnäköllä Narvan säännöllisen piirityksen jälkeen ja
estettyään sille avuntuonnin sekä maitse että meritse.[17] Kun hänen
sotamiehensä olivat päässeet kaupungin herroiksi, ryhtyivät he
ryöstämään ja antautuivat mitä kauheimpien raakuuksien harjoittamiseen.
Tsaari riensi itse kaikille tahoille estääkseen sekasortoa ja
verilöylyä; hän tempasi itse naisia sotamiestensä käsistä, jotka
koettivat kuristaa heitä, raiskattuaan ensin heidät. Täytyipä hänen
omin käsin tappaakin muutamia ryssiä, jotka eivät totelleet hänen
käskyjään. Narvan raatihuoneessa näytetään vieläkin pöytää, jolle hän
sisään astuttuaan laski miekkansa, ja kerrotaan hänen kokoontuneelle
porvaristolle silloin lausuneen: "Se veri, joka punaa miekkaani, ei ole
asukasten verta, vaan se on venäläistä verta, jota olen vuodattanut
pelastaakseni teidän henkenne."
Jospa tsaari olisi aina osoittanut moista inhimillisyyttä, olisi hän
ollut ensimäinen ihmisten joukossa, Hän pyrki todella suurempiinkin
päämääriin kuin hävittämään kaupunkeja. Hän perusti tällöin itse uuden
kaupungin vähän matkan päähän Narvasta, uusien valloitustensa keskelle.
Se oli Pietarin kaupunki, jonka hän myöhemmin otti asuinpaikakseen,
tehden siitä Venäjän kaupan keskuksen. Se sijaitsee Suomen ja
Inkerinmaan välillä soisella saarella, jonka ympäri Neva jakautuu
useihin suuhaaroihin ennen Suomenlahteen laskemistaan. Hän itse
suunnitteli kaupungin asemakaavan, linnoituksen, sataman, rantakadut,
jotka sitä kaunistavat, ja linnakkeet, jotka suojelevat sisäänpääsyä.
Tällä autiolla ja viljelemättömällä saarella, joka sikäläisen ilmanalan
lyhyen kesän aikana oli pelkkä lokakasa ja talvella jäätynyt lampi,
jonne voitiin päästä maitse ainoastaan tiettömien metsien ja syvien
soiden läpi ja jossa siihen asti vain karhut ja sudet olivat
majailleet, asui v. 1703 jo enemmän kuin 300,000 ihmistä, jotka tsaari
oli koonnut sinne kaikista maistaan.[18] Pietariin tuotettiin
talonpoikia Astrakanin seuduilta ja kaukaa Kiinan rajoilta. Metsiä oli
raivattava, teitä tehtävä, soita kuivattava, patoja rakennettava,
ennenkuin voitiin laskea kaupungin peruskivet. Kaikkialla pakoitettiin
luonto alistumaan. Tsaari tahtoi itsepintaisesti kansoittaa maan, joka
ei näyttänyt olevan määrätty ihmisten olinpaikaksi. Eivät tulvat,
jotka tuhosivat hänen työnsä, ei maaperän karuus, ei työmiesten
tietämättömyys, eipä edes kuolevaisuuskaan, joka jo alkuaikoina surmasi
200,000 ihmistä, saaneet hänen päätöstään järkkymään. Kaikista luonnon,
kansan mielialan ja onnettoman sodan tuottamista esteistä huolimatta
kaupunki perustettiin. Jo v. 1705 Pietari oli kaupunki, jonka satama
oli täynnä laivoja. Keisari houkutteli sinne muukalaisia kaikenlaisilla
suosionosoituksilla, jakaen toisille maatiluksia, lahjoittaen toisille
taloja ja suosien kaikkia sellaisia taitoja, jotka olivat soveliaat
lieventämään tätä raakaa ilmanalaa. Erityisesti hän teki Pietarin
luoksepääsemättömäksi vihollisten taholta. Ruotsalaiset kenraalit,
jotka muutoin kaikkialla monesti löivät hänen joukkonsa, eivät olleet
voineet vahingoittaa tätä alkavaa siirtolaa; se eli rauhallisena sitä
ympäröivän sodan keskellä.
Luodessaan siten uusia valtioita tsaari yhä tarjosi kätensä Augustille,
joka kadotti omat valtionsa. Hän kehoitti tätä kenraali Patkulin
kautta, joka vähän aikaa sitten oli mennyt Venäjän palvelukseen ja nyt
oli tsaarin lähettiläänä Saksissa, saapumaan Grodnoon vielä kerran
neuvottelemaan hänen kanssaan asiainsa onnettomasta tilasta. Kuningas
August tulikin sinne muutamien joukko-osastojen kera ja kenraali
Schulenburgin seurassa, jolle hänen menonsa Oderin yli oli tuonut
mainetta pohjoismaissa ja johon August pani viimeisen toivonsa. Tsaari
saapui myös sinne, marssittaen jäljessään 70,000 miestä.
Nämä kaksi hallitsijaa laativat nyt uusia sotasuunnitelmia. Erotettu
kuningas August ei enää pelännyt suututtavansa puolalaisia, vaikkapa
jättäisikin heidän maansa venäläisille joukoille alttiiksi. Päätettiin,
että tsaarin armeijan tuli jakaantua useihin osastoihin, pidättääkseen
Ruotsin kuningasta joka askeleella. Tämän kohtauksen aikana muuten
kuningas August uudisti Valkean kotkan ritarikunnan, koettaen tällä
kehnolla keinolla kiinnittää itseensä muutamia puolalaisia ylimyksiä,
jotka olivat halukkaampia ottamaan vastaan todellisia etuja kuin turhaa
kunniaa, mikä saatuna sellaisen kuninkaan kädestä, joka oli enää
kuningas vain nimeltä, tuntui naurettavalta. Hallitsijain neuvottelu
päättyi omituisella tavalla. Tsaari näet matkusti äkkiä tiehensä,
jättäen joukkonsa liittolaisensa haltuun, ja riensi mieskohtaisesti
kukistamaan kapinaa, joka uhkasi häntä Astrakanissa. Tuskin oli hän
mennyt, kun kuningas August vangitutti Patkulin Dresdenissä. Koko
Eurooppa hämmästyi, että hän uskalsi vastoin kansainvälistä oikeutta
ja, ainakin näennäisesti, vastoin omia etujaan, panettaa vankeuteen sen
ainoan ruhtinaan lähettilään, joka vielä suojeli häntä.
Tämän tapauksen salaisena aiheena oli, kuten kuningas Augustin poika,
Saksin marsalkka, on suvainnut kertoa minulle, seuraava seikka. Patkul,
joka oli karkoitettu Ruotsista, koska hän oli puolustanut isänmaansa
Liivinmaan etuoikeuksia, oli siirtynyt kenraalina kuningas Augustin
palvelukseen. Mutta kun hänen tulinen ja ylväs henkensä sopi huonosti
yhteen kuninkaan suosikin kenraali Flemmingin ylväyden kanssa, tämä kun
oli vielä kopeampi ja kiivaampi kuin hän, niin hän oli siirtynyt
tsaarin palvelukseen ja toimi nyt tsaarin kenraalina ja lähettiläänä
kuningas Augustin luona.
Patkulilla oli terävä ymmärrys; hän oli saanut selville, että
Flemmingillä ja Saksin kanslerilla oli aikomuksena ryhtyä rauhantekoon
Ruotsin kuninkaan kanssa mistä hinnasta hyvänsä. Heti hän laati
suunnitelman ehättää ennen heitä ja raivata viisaasti tietä tsaarin ja
Ruotsin väliselle sovinnonteolle. Kansleri pääsi hänen hommansa perille
ja sai aikaan, että hänet pantiin varmaan talteen. Kuningas August
vakuutti tsaarille, että Patkul oli petturi, joka petti heitä molempia.
Kuitenkaan ei häntä voitu syyttää muusta kuin siitä, että hän oli liian
innokkaasti palvellut uutta herraansa; mutta sopimattomaan aikaan tehty
palvelus rangaistaan useinkin petoksena.
Sillä välin nuo useihin osastoihin jakautuneet 70,000 venäläistä omalta
osaltaan polttivat ja hävittivät Stanislauksen puoluelaisten maatiloja;
toiselta puolen taas Schulenburg läheni uusine joukkoineen. Mutta
vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa ruotsalaiset onnellisesti
hajoittivat nämä molemmat armeijat. Kaarle XII ja Stanislaus
hätyyttivät venäläisten erillisiä osastoja toista toisensa jälkeen,
mutta niin kiivaasti, että asianomainen venäläinen kenraali oli jo
lyöty, ennenkuin hän edes sai tietää sotatoverinsa tappioista.
Mikään este ei voinut pidättää voittajaa. Jos sattui olemaan joki
vihollisen ja hänen välillään, niin Kaarle XII ruotsalaisineen kulki
uimalla sen ylitse. Eräs ruotsalainen partiojoukko anasti Augustin
matkatavarat, joista löytyi 200,000 ecutä hopearahaa. Stanislaus
sieppasi 800,000 dukaattia [dukaatti, vanha kultaraha, peräisin
Venetsiasta, arvoltaan noin 10-12 mk. -- _Suom. muist_.], jotka
kuuluivat venäläiselle kenraalille, ruhtinas Menshikoville. Kaarle
kulki ratsuväkensä etupäässä kolmekymmentä penikulmaa neljässäkolmatta
tunnissa, jolloin jokainen ratsumies talutti toista hevosta noustakseen
sen selkään, kun omansa oli väsynyt. Pelästyneet ja vähiin sulaneet
venäläiset pakenivat epäjärjestyksessä Dnjeprin yli.
Kaarlen siten ajaessa edellään venäläisiä Liettuan sydämeen saakka,
Schulenburg vihdoin kulki jälleen Oderin yli ja tarjosi 20,000 miehen
etunenässä taistelua kuululle marski Rehnsköldille, jota pidettiin
Kaarle XII:n parhaana kenraalina ja nimettiin pohjolan Aleksanterin
Parmenioksi. Nämä kaksi kuuluisaa kenraalia, jotka näyttivät olevan
osallisia herrojensa kohtaloihin, kohtasivat toisensa aivan lähellä
Punitzia Fraustadt-nimisen paikan luona, joka jo kerran ennen oli ollut
tuhoisa Augustin joukoille. Rehnsköldillä oli vain kolmetoista
pataljoonaa ja kaksikymmentäkaksi eskadroonaa, yhteensä lähes 10,000
miestä; Schulenburgilla oli kaksinkertainen määrä.
On huomautettava, että Schulenburgilla oli armeijassaan myös kuusi- tai
seitsemäntuhatta venäläistä, joita oli kauan totutettu kuriin ja joita
sentähden pidettiinkin harjaantuneina sotamiehinä. Tämä Fraustadtin
taistelu tapahtui 12 p:nä helmikuuta 1706; mutta sama kenraali
Schulenburg, joka 4,000 miehellä oli tavallaan sotkenut Ruotsin
kuninkaan sotaonnen, hävisi nyt kenraali Rehnsköldin onnentähden
edessä. Taistelu ei kestänyt neljännestuntiakaan; venäläiset heittivät
pois aseensa heti kun näkivät ruotsalaiset; kauhu oli niin äkillinen ja
sekasorto niin suuri, että voittajat löysivät taistelukentältä 7,000
valmiiksi ladattua kivääriä, jotka laukaisematta oli viskattu maahan.
Ei koskaan ole tappio ollut nopeampi, täydellisempi ja häpeällisempi;
eikä kuitenkaan milloinkaan ole mikään kenraali laatinut parempaa
taistelusuunnitelmaa kuin Schulenburg, kuten vakuuttivat kaikki
saksilaiset ja ruotsalaiset upseerit, jotka tällöin näkivät, kuinka
vähän inhimillinen viisaus voi ohjata tapausten kulkua.
Vankien joukossa oli kokonainen rykmentti ranskalaisia. Nämä onnettomat
olivat v. 1704 kuuluisassa Hochstädtin taistelussa, joka oli niin
tuhoisa Ludvig XIV:n mahdille, joutuneet saksilaisten joukkojen
vangiksi. He olivat sittemmin siirtyneet kuningas Augustin
palvelukseen, joka oli heistä muodostanut rakuunarykmentin ja antanut
sen päällikkyyden eräälle Joyeuse-sukuun kuuluvalle ranskalaiselle.
Päällikkö sai surmansa ruotsalaisten ensimäisessä tai oikeammin
ainoassa hyökkäyksessä; koko rykmentti tehtiin sotavangeiksi. Jo samana
päivänä nämä ranskalaiset pyrkivät Kaarle XII:n palvelukseen, ja
todella he siihen pääsivätkin, vaihtaen siten vielä kerran omituisen
onnenoikun johdosta voittajaa ja herraa.
Venäläiset puolestaan rukoilivat polvillaan armoa, mutta heidät
surmattiin epäinhimillisesti kuusi tuntia taistelun jälkeen, jotta
siten kostettaisiin heille heidän toveriensa väkivallantyöt ja
päästäisiin vapaiksi vangeista, joiden suhteen ei tiedetty miten
menetellä.
August huomasi nyt olevansa kaikkia apulähteitä vailla. Hänellä oli
hallussaan enää vain Krakova, jonne hän oli sulkeutunut kahden
venäläisen ja kahden saksilaisen rykmentin sekä muutamien
kruununarmeijan joukkojen kera, joiden hän pelkäsi jättävän hänet
voittajan käsiin. Hänen onnettomuutensa nousi huippuunsa vasta kun hän
kuuli Kaarle XII:n vihdoin tunkeutuneen Saksiin saakka syyskuun 1 p:nä
1706.
Kaarle oli marssinut Schlesian läpi katsomatta edes tarpeelliseksi
antaa siitä Wienin hoville tietoa. Saksa oli tästä hämmästyksissään;
Regensburgin valtiopäivät, jotka edustavat Saksan keisarikuntaa, mutta
joiden päätökset usein ovat yhtä hedelmättömät kuin juhlalliset,
julistivat Ruotsin kuninkaan valtakunnan viholliseksi, jos hän
armeijoineen kulkisi Oderin yli. Mutta sepä juuri panikin hänet sitä
nopeammin hyökkäämään Saksaan.
Hänen lähestyessään kylät jäivät autioiksi ja asukkaat pakenivat
kaikkiin suuntiin. Kaarle menetteli nyt samoin kuin Köpenhaminassakin.
Hän naulautti kaikkialle julistuksia, ilmoittaen tulleensa vain rauhaa
rakentamaan; kaikkia niitä, jotka tulisivat takaisin koteihinsa ja
maksaisivat hänen määräämänsä pakkoveron, kohdeltaisiin aivan kuin
hänen omia alamaisiaan; muita tultaisiin armotta ahdistamaan. Tämä
sellaisen ruhtinaan selitys, jonka tiedettiin aina pitäneen sanansa,
sai joukoittain palaamaan kaikki ne, jotka pelko oli ajanut pakoon. Hän
asettui leiriin Altranstädtin luo, lähelle Lützeniä, Kustaa Aadolfin
voitosta ja kuolemasta kuuluisaa taistelutannerta. Hän kävi katsomassa
sitä paikkaa, jossa tämä suuri mies oli saanut surmansa. Kun hänet oli
opastettu paikalle, sanoi hän: "Olen koettanut elää kuten hän; Jumala
suo minulle kerran kenties yhtä mainion kuoleman."
Täältä leiristään hän käski Saksin valtiosäätyjen kokoontua ja lähettää
hänelle hetimiten vaaliruhtinaskunnan veroluettelot. Saatuaan ne
käsiinsä ja päästyään niistä selville, mitä Saksi voi suorittaa, hän
verotti sitä 620,000 riikintaaleria kuukaudessa. Tämän pakkoveron
lisäksi tuli saksilaisten hankkia jokaiselle ruotsalaiselle
sotamiehelle päivittäin kaksi naulaa lihaa, kaksi naulaa leipää, kaksi
ruukullista olutta ja neljä sou'ta [sou, ransk. vaskiraha, arvoltaan
noin 5 penniä. -- _Suom. muist_.] rahaa ynnä rehua ratsuväelle.
Järjestettyään siten pakkoverotuksen kuningas asetti uuden poliisin
turvaamaan saksilaisia sotamiestensä väkivaltaisuuksilta. Hän määräsi,
että kaikissa niissä kaupungeissa, joihin hän asetti varusväkeä,
jokaisen isännän, jonka luona sotilaita majaili, tuli kuukausittain
antaa todistus näiden käytöksestä; muuten sotilas ei saanut palkkaansa.
Lisäksi kulkivat tarkastajat joka viidestoista päivä talosta taloon
tiedustelemassa, olivatko ruotsalaiset mahdollisesti tehneet jotakin
vahinkoa; tarkastajain tuli korvata se isännille ja rangaista
syyllisiä.
Se ankara kuri, joka vallitsi Kaarle XII:n joukoissa, on hyvin
tunnettu; ne eivät saaneet ryöstää rynnäköllä valloitettua kaupunkia,
ennenkuin olivat saaneet siihen luvan. Itse ryöstönkin he suorittivat
järjestystä noudattaen ja lopettivat sen ensimäisestä merkistä. Vielä
tänäänkin ylpeilevät ruotsalaiset siitä kurista, jota he noudattivat
Saksissa, ja kuitenkin saksilaiset valittivat heidän siellä tekemiään
julmia hävityksiä; -- mikä vastakohta olisi muuten mahdoton ymmärtää,
jollei tiedettäisi, kuinka ihmiset arvostelevat eri tavoin samoja
asioita. On melkein mahdotonta, etteivät voittajat joskus käyttäisi
väärin oikeuksiaan ja etteivät voitetut pitäisi kepeintäkin loukkausta
raakana ryöstönä! Kun kuningas eräänä päivänä oli ratsastusretkellä
lähellä Leipzigiä, niin muudan saksilainen talonpoika heittäytyi hänen
jalkoihinsa ja anoi häneltä oikeutta erästä krenatööriä vastaan, joka
muka oli riistänyt hänen perheeltään päivällismuonan. Kuningas kutsutti
sotamiehen luokseen. "Onko totta", kysyi hän ankarin ilmein, "että sinä
olet varastanut tältä mieheltä?" -- "Herra kuningas", vastasi sotamies,
"minä en ole tehnyt hänelle niinkään paljon pahaa kuin teidän
majesteettinne on tehnyt hänen herralleen. Te olette häneltä riistänyt
kuningaskunnan, kun minä sen sijaan olen tältä maamoukalta ottanut
ainoastaan kalkkunan". -- Kuningas antoi omakätisesti talonpojalle
kymmenen dukaattia ja soi sotamiehelle hänen rohkean suorapuheisuutensa
takia anteeksi, virkkaen kuitenkin hänelle: "Muistappa sentään, ystävä
hyvä, että minä, jos kohta riistinkin kuningas Augustilta
kuningaskunnan, en siitä ottanut mitään itselleni."
Leipzigin suuret messut pidettiin kuten tavallista; kauppiaat saapuivat
sinne täysin turvallisesti. Markkinoilla ei nähty yhtään ainoaa
ruotsalaista sotamiestä; olisi voitu luulla Ruotsin kuninkaan armeijan
oleskelevan Saksissa yksinomaan valvomassa maan turvallisuutta. Hän
vallitsi koko vaaliruhtinaskuntaa yhtä rajattomalla vallalla ja yhtä
rauhallisesti kuin Tukholmassa.
Puolassa harhaileva kuningas August, menetettyään sekä kuningas- että
vaaliruhtinaskuntansa, kirjoitti vihdoin omakätisesti Kaarle XII:lle
kirjeen, pyytäen siinä häneltä rauhaa. Hän lähetti salaa parooni von
Imhofin viemään tätä kirjettä perille yhdessä salaneuvoston esittelijän
Pfingstenin kanssa. Hän antoi heille kummallekin täydet valtuudet ja
allekirjoittamansa kaavakkeen. "Menkää", virkkoi hän heille omin
sanoin, "ja koettakaa hankkia minulle järjelliset ja kristilliset
ehdot". -- Augustin oli pakko salata rauhanhankkeensa, turvautumatta
minkään ruhtinaan välitykseen, sillä koska hän tällöin oli Puolassa
ikäänkuin venäläisten armoilla, hän pelkäsi täydellä syyllä, että hänen
vaarallinen liittolaisensa, jonka hän aikoi hylätä, kostaisi hänelle
hänen alistumisensa voittajan armoille. Hänen molemmat valtuutettunsa
saapuivat yöllä Kaarle XII:n leiriin ja saivat salaisen puheillepääsyn.
Kuningas luki kirjeen. "Hyvät herrat", sanoi hän valtuutetuille, "te
saatte kohta vastaukseni". -- Hän vetäytyi heti työhuoneeseensa ja
kirjoitutti siellä seuraavan vastauksen:
**
"Minä suostun tekemään rauhan seuraavilla ehdoilla, joihin ei pidä enää
odottaa mitään muutosta minun puoleltani:
1. Kuningas Augustin tulee ainiaaksi luopua Puolan kruunusta ja
tunnustaa Stanislaus lailliseksi kuninkaaksi sekä luvata olla koskaan
ajattelematta nousta jälleen Puolan valtaistuimelle, ei edes
Stanislauksen kuoltuakaan.
2. Hänen on luovuttava kaikista muista sopimuksista ja erityisesti
Venäjän kanssa tekemistään.
3. Hänen on kunniallisesti palautettava minun leiriini
Sobieski-ruhtinaat ja kaikki muutkin mahdollisesti ottamansa
sotavangit.
4. Hänen on luovutettava minulle kaikki karkurit, jotka ovat siirtyneet
hänen palvelukseensa, nimenomaan Juhana Patkul; sen sijaan hänen on
jätettävä kaikki oikeudenkäynti niitä vastaan, jotka hänen
palveluksestaan ovat siirtyneet minun palvelukseeni."
Hän antoi tämän paperin kreivi Piperille, jättäen hänen tehtäväkseen
neuvotella lopusta kuningas Augustin valtuutettujen kanssa. Nämä
pelästyivät ehtojen kovuutta ja panivat liikkeelle kaiken sen taidon,
joka voimattomalla on käytettävissään, koettaakseen lauhduttaa Ruotsin
kuninkaan ankaruutta. Heillä oli useita neuvotteluja kreivi Piperin
kanssa. Tämä ministeri vastasi kaikkiin heidän esityksiinsä ainoastaan:
"Sellainen on herrani ja kuninkaani tahto; hän ei ikinä muuta
päätöksiään."
Sillaikaa kun Saksissa salakähmää puuhattiin tätä rauhaa, näytti onni
suovan kuningas Augustille tilaisuuden saada kunniallisemman rauhan ja
neuvotella voittajansa kanssa tasa-arvoisemmalta kannalta.
Venäläisen armeijan ylipäällikkö ruhtinas Menshikov saapui 30,000
miehen kera tapaamaan häntä Puolaan aikana, jolloin hän ei ainoastaan
ollut enää toivomatta hänen apuaan, vaan suorastaan pelkäsi sitä.
Hänellä itsellään oli luonaan joitakuita puolalaisia ja saksilaisia
joukkoja, kaiken kaikkiaan noin 5,000 miestä. Ollen nyt pienine
joukkoineen ruhtinas Menshikovin armeijan ympäröimänä hänellä oli syytä
pelätä pahinta, jos keksittäisiin hänen rauhanhankkeensa. Niinpä hän
nyt näkikin yhtaikaa olevansa vihollisen erottama valtaistuimelta ja
vaarassa joutua oman liittolaisensa vangiksi. Tässä pulmallisessa
tilassa sattui lisäksi armeijalla olemaan Kalishin luona, lähellä
Posenin palatinaattia, edessään ruotsalainen kenraali Meyerfelt,[19]
10,000 miehen kanssa. Ruhtinas Menshikov vaati kuningas Augustia
ryhtymään taisteluun. Kuningas, jouduttuaan näin mitä tukalimpaan
ahdinkoon, viivytteli hyökkäystä kaikenlaisilla tekosyillä; sillä,
vaikka viholliset olivatkin kolme kertaa heikommat kuin hän, oli
Meyerfeltin armeijassa neljätuhatta ruotsalaista, mikä kyllä riitti
tekemään tuloksen epävarmaksi. Ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa
neuvottelujen kestäessä ja joutua siinä tappiolle olisi ollut sen
kuilun suurentamista, jossa hän jo oli. Hän lähettikin sentähden erään
luottamusmiehensä vihollisen kenraalin luo tutustuttamaan häntä
salaisiin rauhanhankkeihin ja kehoittamaan häntä vetäytymään pois.
Mutta tällä tiedonannolla oli aivan päinvastainen vaikutus kuin hän
oli odottanut: kenraali Meyerfelt luuli, että hänelle aiottiin
pelottamiseksi virittää ansa, ja päätti siitä syystä itse uskaltautua
taisteluun.
Mutta tänä päivänä venäläiset voittivatkin ensi kerran säännöllisessä
taistelussa. Voitto, jonka kuningas August sai miltei vasten tahtoaan,
oli täydellinen. Hän saapui riemukulussa, keskellä huonoa onneaan,
Varsovaan, entiseen pääkaupunkiinsa, joka muurittomana ja hävitettynä
silloin oli valmis ottamaan vastaan jokaisen voittajan ja tunnustamaan
väkevimmän kuninkaaksensa. Hän tunsi kiusausta käyttää hyväkseen tätä
onnenhetkeä ja lähteä Saksiin ahdistamaan venäläisellä armeijalla
Ruotsin kuningasta. Mutta harkittuaan, että Kaarle XII seisoi siihen
saakka voittamattoman ruotsalaisen armeijan etunenässä, että venäläiset
hylkäisivät hänet, saadessaan vähänkin vihiä hänen aloittamistaan
neuvotteluista, että silloin hänen perintömaansa Saksi, joka jo
ennestään oli tyhjennetty rahasta ja ihmisistä, joutuisi sekä
ruotsalaisten että venäläisten yhtäläisen hävityksen alaiseksi, että
parhaillaan Ranskaa vastaan sotiva Saksan valtakunta ei kykenisi häntä