Kaarle XII:n historia - 08

auttamaan, että hän siten jäisi valtiotta, rahoitta ja ystävittä, hän
käsitti, että hänen oli pakko alistua Ruotsin kuninkaan asettamiin
ehtoihin. Nämä ehdot muuttuivat vielä ankarammiksi, kun Kaarle oli
saanut tietää Augustin käyneen hänen joukkojensa kimppuun neuvottelujen
aikana. Hänen suuttumuksensa ja mielihyvä siitä, että voisi vieläkin
perinpohjaisemmin nöyryyttää vihollista, joka juuri oli voittanut
hänet, tekivät hänet yhä taipumattomammaksi sopimuksen kaikissa eri
kohdissa. Niinpä kuningas Augustin voitto ainoastaan yhä enemmän
pahensi hänen asemaansa -- mitä kenties tuskin koskaan oli tapahtunut
kenellekään muulle kuin hänelle.
Hän oli juuri laulattanut _Te Deum'in_ Varsovassa, kun hänen
valtuutettunsa Pfingsten saapui Saksista mukanaan rauhansopimus, joka
riisti häneltä kruunun. August epäröi, mutta kirjoitti alle ja matkusti
Saksiin siinä turhassa toivossa, että hänen läsnäolonsa voisi saada
Ruotsin kuninkaan myöntyväisemmäksi ja että hänen vihollisensa kenties
muistelisi heidän sukujensa vanhoja liittosuhteita ja niitä yhdistäviä
verisiteitä.
Nämä kaksi ruhtinasta näkivät ensi kerran toisensa ilman mitään
juhlamenoja kreivi Piperin majapaikassa Gutersdorfissa. Kaarle XII:lla
oli jalassa suuret saappaat ja kaulan ympärille kiedottuna musta
silkkiliina. Hänen takkinsa oli, kuten tavallista, karkeaa sinistä
kangasta, koristuksena kullatut vaskinapit. Kupeellaan hänellä oli
pitkä miekka, jota hän oli käyttänyt Narvan taistelussa ja jonka
kahvaan hänen oli tapana nojata. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan
hänen suuria saappaitaan; Kaarle XII kertoi kuningas Augustille, ettei
hän ollut kuuteen vuoteen riisunut niitä muulloin kuin maata
pannessaan. Moiset tyhjänpäiväisyydet olivat ainoana puheenaiheena
näillä kuninkailla, joista toinen riisti toiselta kruunun. Varsinkin
August jutteli sillä miellyttävällä ja tyytyväisellä tavalla, jota
ruhtinaat ja suuriin valtioasioihin tottuneet miehet osaavat noudattaa
keskellä julmimpiakin loukkauksia. Molemmat kuninkaat aterioitsivat
kahdesti yhdessä. Kaarle XII antoi tällöin aina varta vasten Augustille
oikean puolen, mutta tinkimättä rahtuakaan vaatimuksistaan hän
päinvastoin yhä kovensi niitä. Sekin oli jo paljon, että hallitsijan
täytyi luovuttaa armeijan kenraali ja julkinen ministeri; kovin
nöyryyttävää oli, että hänen oli pakko lähettää seuraajalleen
Stanislaukselle kruunun jalokivet ja arkisto; mutta nöyryytyksen huippu
oli kuitenkin se, että hänen oli lisäksi onniteltava valtaistuimelle
nousun johdosta sitä, joka nousi sille juuri hänen sijastaan! Kaarle
vaati Augustia tekemään sen kirjeellisesti; erotettua kuningasta piti
käskeä moneen kertaan, mutta Kaarle tahtoi tämän kirjeen, ja Augustin
täytyi se kirjoittaa. Se seuraa tässä semmoisena kuin äskettäin olen
sen nähnyt, kopioituna tarkasti alkutekstistä, jota kuningas Stanislaus
säilyttää vieläkin.
"Hyvä herra ja veli!
Olimme katsoneet tarpeettomaksi asettua erityiseen kirjeelliseen
yhteyteen Teidän Majesteettinne kanssa. Jotta kuitenkin tekisimme
Ruotsin kuninkaallisen majesteetin mieliksi ja jotta meitä ei
voitaisi moittia siitä, että muka hangottelisimme hänen haluansa
vastaan, me täten onnittelemme Teitä kruunun saavuttamisen
johdosta ja toivomme, että löytäisitte isänmaassanne uskollisempia
alamaisia kuin ne, jotka me sinne jätimme. Koko maailma on
myöntävä meille oikeuden uskoa, että kaikista hyvänteoistamme
olemme saaneet palkaksemme ainoastaan kiittämättömyyttä, ja että
useimmat alamaisistamme ovat uurastaneet vain häviömme
jouduttamista. Toivomme, ettei Teidän tarvitsisi joutua
samanlaisiin onnettomuuksiin, ja jätämme Teidät Jumalan suojaan.
Dresdenissä, 8 p. huhtikuuta 1707.
Veljenne ja naapurinne
_August_, kuningas."
Augustin täytyi itsensä käskeä kaikkia virkamiehiänsä lakkaamaan
käyttämästä hänestä Puolan kuninkaan nimeä ja poistamaan julkisista
rukouksista mainittu arvonimi, josta hän oli luopunut. Vähemmän tuskaa
tuotti hänelle Sobieski-ruhtinasten vapauttaminen; kun nämä jättivät
vankilansa, kieltäytyivät he häntä tapaamasta. Mutta Patkulin
uhraaminen oli käyvä hänelle vielä raskaammaksi. Toiselta puolen vaati
tsaari häntä takaisin lähettiläänänsä; toiselta taas kiristi Ruotsin
kuningas uhaten, että hänet oli luovutettava. Patkul oli tällöin
vankina Königsteinin linnassa Saksissa. Kuningas August luuli voivansa
yhtaikaa tyydyttää sekä Kaarle XII:tta että omaa kunniaansa. Hän
lähetti vahtisotilaita jättämään onnettoman miehen ruotsalaisille
joukoille, mutta sitä ennen hän lähetti Königsteinin linnanpäällikölle
salaisen määräyksen antaa vangin päästä karkuun. Mutta Patkulin huono
onni teki tyhjäksi hänen pelastamispuuhansa. Linnanpäällikkö näet
tiesi, että Patkul oli upporikas, ja tahtoi pakoittaa hänet ostamaan
vapautensa. Vanki taas, joka vielä luotti kansainväliseen oikeuteen ja
oli tietoinen Augustin tarkoituksista, kieltäytyi maksamasta mitään
siitä, jonka arveli voivansa saada ilmaiseksi. Tämän välikohtauksen
aikana saapuivat vankia haltuunsa ottamaan komennetut vartijat ja
luovuttivat hänet muitta mutkitta neljälle ruotsalaiselle kapteenille,
jotka veivät hänet päämajaan Altranstädtiin, missä hän sai virua kolme
kuukautta raskain rautakahlein paaluun kytkettynä. Sieltä hänet vietiin
Kazimierziin.[20]
Unohtaen, että Patkul oli tsaarin lähettiläs, ja muistaen ainoastaan,
että hän oli syntynyt hänen alamaisenansa, Kaarle XII käski
sotaoikeuden tuomita hänet mitä ankarimmin. Hänet tuomittiin elävältä
teilattavaksi ja paloiteltavaksi neljään osaan. Eräs pappi saapui
ilmoittamaan hänelle, että hänen täytyi kuolla, mainitsematta
kuitenkaan rangaistuksen laatua. Kun tämä mies, joka oli uhmannut
kuolemaa niin monissa taisteluissa, nyt oli kahden kesken papin kanssa,
eikä kunnia tai viha, ihmisten pelottomuuden lähteet, enää olleet
rohkaisemassa hänen miehuuttaan, vuodatti hän katkeria kyyneliä papin
sylissä. Hän oli kihloissa erään synnyltä, lahjoilta ja kauneudelta
huomattavan saksilaisen naisen, neiti von Einsiedelin kanssa, jonka hän
oli aikonut naida melkein samaan aikaan, jolloin hänet jätettiin
pyövelin käsiin. Hän pyysi pappia menemään mainitun neidin luo
lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, että hän kävi kuolemaan täynnä
rakkautta häneen.
Kun hänet vietiin teloituspaikalle ja hän näki pyörät ja paalut
valmiina, sai hän kauhusta kouristuskohtauksen ja heittäytyi papin
syliin, joka syleili häntä, peittäen hänet vaipallaan ja itkien. Nyt
luki eräs ruotsalainen upseeri korkealla äänellä asiapaperin, jossa oli
seuraavat sanat: "Hänen majesteettinsa, meidän sangen armollisen
herramme nimenomaisesta käskystä tehdään tiettäväksi, että tämä mies on
isänmaansa kavaltajana teilattava ja neljäksi paloiteltava rikoksiensa
sovitukseksi ja muille esimerkiksi. Varokoon jokainen tekemästä
kavallusta ja palvelkoon uskollisesti kuningastansa."
Kuullessaan sanat: "sangen armollinen herra", huudahti Patkul:
"Millainen armo!" Ja mainesana "isänmaan kavaltaja" sai hänet
virkkamaan: "Ah! minä olen palvellut sitä liiankin uskollisesti." --
Hän sai kuusitoista iskua ja kärsi pisimmän ja kauheimman teloituksen,
mitä voidaan kuvitella. Siten kuoli onneton Juhana Reinhold Patkul,
Venäjän keisarin lähettiläs ja kenraali.
Ne, jotka näkivät hänessä ainoastaan kuningastaan vastaan kapinoineen
alamaisen, sanoivat hänen ansainneen kuolemansa. Ne taas, jotka pitivät
häntä liiviläisenä ja sellaisen maakunnan kansalaisena, jolla oli
puolustettavanaan etuoikeuksia, ja jotka muistivat hänen lähteneen
Liivinmaasta vain sentähden, että oli puolustanut sen oikeuksia,
nimittivät häntä maansa vapauden marttyyriksi. Kaikki muutoin
myönsivät, että tsaarin lähettilään arvonimen olisi pitänyt kyetä
tekemään hänen persoonansa loukkaamattomaksi. Vain sortovaltiuden
periaatteissa kasvatettu Ruotsin kuningas luuli suorittavansa
ainoastaan oikeuden vaatiman teon, samalla kun koko Eurooppa tuomitsi
vääräksi hänen julmuutensa.
Patkulin neljään osaan paloitellut jäsenet saivat jäädä kaakinpuuhun
vuoteen 1713 asti, jolloin valtaistuimelleen jälleen noussut
August käski koota nämä hänen Altrandstätissä kokemansa hädän
todistuskappaleet. Ne tuotiin arkussa hänelle Varsovaan, jossa hän otti
ne vastaan Ranskan lähettilään de Busenvalin läsnäollessa. Puolan
kuningas osoitti arkkua lähettiläälle ja sanoi kuivasti: "Siinä ovat
Patkulin luut", lisäämättä sanaakaan moittiakseen tai välittääkseen
hänen muistoaan, ja kenenkään läsnäolevan uskaltamatta enää kajota niin
arkaan ja surulliseen aineeseen.[21]
Samoihin aikoihin eräs toinen liiviläinen, nimeltä Paykul, saksilaisen
armeijan upseeri, joka oli vangittu ase kädessä, tuomittiin Tukholmassa
senaatin päätöksellä kuolemaan; mutta hänet oli tuomittu menettämään
vain päänsä. Tämä rangaistuksen erilaisuus samanlaisessa asiassa
osoittaa liiankin selvästi, että Kaarle, tuomitessaan Patkulin niin
julmaan kuolemaan, ajatteli enemmän kostoansa kuin rankaisua. Miten
lieneekin, Paykul pyysi tuomionsa jälkeen ilmoittamaan senaatille, että
hän neuvoisi kuninkaalle salaisuuden tehdä kultaa, jos hänet
armahdettaisiin. Hän antoikin vankilassa näytteen taidostaan eversti
Hamiltonin ja kaupungin viranomaisten läsnäollessa. Joko hän sitten
todellakin oli keksinyt jonkin hyödyllisen taidon tai, mikä on paljoa
luultavampaa, osasi ainoastaan taitavasti pettää, joka tapauksessa se
kultakappale, joka kokeen lopulla löytyi sulatuskauhasta, vietiin
Tukholman rahapajaan ja siitä laadittiin senaatille niin täsmällinen ja
niin tärkeältä näyttävä selonteko, että Kaarlen isoäiti, vanha
leskikuningatar, käski lykätä tuomion täytäntöönpanon siihen asti,
kunnes kuningas, saatuaan tiedon tästä ihmeellisestä asiasta, antaisi
siitä määräyksensä Tukholmaan.
Kuningas vastasi, ettei hän edes ystäviensäkään pyynnöstä ollut
armahtanut rikoksellista ja ettei hän ikinä oman etunsa tähden
suostuisi siihen, mitä hän ei ollut myöntänyt ystävyydellekään. Tässä
taipumattomuudessa ilmeni eräänlaista sankarillisuutta ruhtinaassa,
joka muutoin kyllä uskoi tuon salataidon mahdolliseksi. Kuultuaan
asiasta sanoi kuningas August: "Minua ei ihmetytä, että Ruotsin
kuningas on niin välinpitämätön viisasten kivestä; hän on löytänyt sen
jo Saksista."
Kun tsaari sai tiedon siitä omituisesta rauhasta, jonka kuningas August
heidän sopimuksistaan huolimatta oli tehnyt Altranstädtissä, ja
täysinvaltuutetun lähettiläänsä Patkulin luovuttamisesta Ruotsin
kuninkaalle vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, antoi hän
valituksiensa kuulua kaikissa Euroopan hoveissa. Hän kirjoitti Saksan
keisarille, Englannin kuningattarelle, Alankomaiden yleiseduskunnalle
ja nimitti halpamaisuudeksi ja uskottomuudeksi sitä tuskallista pakkoa,
johon August oli alistunut. Hän vannotti kaikkia valtoja astumaan
väliin ja toimittamaan hänen lähettiläänsä hänelle takaisin sekä
ehkäisemään sen häpeän, joka hänen persoonaansa kohdistettuna kohtasi
kaikkia kruunattuja päitä. Hän ahdisti heitä heidän kunniansa nimessä,
etteivät alentuisi takaamaan Altranstädtin rauhaa, mihin Kaarle XII
uhkauksillaan tahtoi pakoittaa heitä. Näillä kirjeillä ei ollut muuta
vaikutusta kuin se, että Ruotsin kuninkaan mahtavuus näyttäytyi entistä
selvemmin. Keisari, Englanti ja Hollanti kävivät paraikaa tuhoisaa
sotaansa Ranskaa vastaan; he eivät katsoneet asianmukaiseksi suututtaa
Kaarle XII:tta kieltäytymällä turhasta muodollisuudesta, jollainen
mainitun rauhanteon takaaminen oli. Mitä onnettomaan Patkuliin tulee,
niin ei yksikään valta tahtonut ryhtyä toimeen hänen hyväkseen;
päinvastoin kaikki olivat todistuksena siitä, kuinka vähän alamainen
voi luottaa kuninkaihin ja kuinka kaikki silloiset hallitsijat
pelkäsivät Ruotsin kuningasta.
Tsaarin neuvoskunnassa esitettiin, että ryhdyttäisiin
kostotoimenpiteihin Moskovassa vankeina olevia ruotsalaisia upseereja
vastaan; mutta tsaari ei tahtonut suostua sellaiseen raakamaisuuteen,
jolla olisi ollut niin tuhoisat seuraukset. Ruotsissa oli näet enemmän
venäläisiä sotavankeja kuin ruotsalaisia Venäjällä.
Hän haki parempaa kostoa. Hänen vihollisensa suuri armeija majaili
toimettomana Saksissa. Ruotsin kuninkaan kenraali Lewenhaupt, joka oli
jäänyt Puolaan noin 20,000 miehen kera, ei voinut suojella kaikkia
pääsyteitä linnoituksettomassa ja puolueita täynnä olevassa maassa.
Stanislaus oli Kaarle XII:n leirissä. Venäjän keisari käytti tätä
asiaintilaa hyväkseen ja tunkeutui Puolaan, mukanaan enemmän kuin
60,000 miestä. Hän jakoi ne useaan osastoon ja samosi yhden kera
pikamarssissa Lembergiin saakka, jossa ei ollut mitään ruotsalaista
linnaväkeä. Kaikki Puolan kaupungit kuuluvat sille, joka ilmestyy
niiden porttien eteen sotajoukon kanssa. Hän kutsutti Lembergiin kokoon
säätykokouksen, melkein samantapaisen kuin se, joka oli erottanut
Augustin kuninkuudesta Varsovassa.
Puolalla oli tällöin kaksi primasta samoin kuin kaksi kuningastakin;
toisen oli nimittänyt August, toisen Stanislaus. Augustin nimittämä
primas kutsui Lembergin säätykokouksen kokoon, ja tänne saapuivat nyt
kaikki ne, jotka mainittu ruhtinas oli jättänyt pulaan Altranstädtin
rauhassa, ynnä ne, jotka tsaarin raha oli voittanut. Tehtiin esitys
uuden hallitsijan valitsemisesta. Vähällä piti, ettei Puola tällöin
saanut kolmea kuningasta, kenenkään voimatta sanoa, kuka niistä oli
oikea.
Lembergin neuvottelujen aikana tsaari hankki salaisesti Saksan
keisarilta, johon hänet liitti yhteinen etu, he kun molemmat pelkäsivät
Ruotsin kuningasta, sitoumuksen, jonka mukaan hänelle lähetettiin
paljon saksalaisia upseereja. Nämä vahvistivat päivä päivältä
melkoisesti hänen sotavoimiaan, tuoden niihin mukanaan kuria ja
kokemusta. Hän kiinnitti heidät palvelukseensa anteliaisuudellaan; ja
rohkaistakseen paremmin omia joukkojaan hän antoi timanteilla runsaasti
koristetun muotokuvansa niille kenraaleille ja eversteille, jotka
olivat ottaneet osaa Kalishin taisteluun; alemmat upseerit saivat
kultamitaleja, tavalliset sotamiehet hopeisia. Nämä Kalishin voiton
muistomerkit valmistettiin kaikki hänen uudessa kaupungissaan
Pietarissa, jossa taiteet alkoivat kukoistaa sitä mukaa kuin hän itse
sai sotajoukkonsa harrastamaan sotaista kilpailua ja kunniaa.
Sekasorto, puolueiden runsaus ja alituiset hävitykset Puolassa
ehkäisivät Lembergin valtiopäiviä pääsemästä mihinkään päätökseen.
Tsaari siirrätti ne Lubliniin. Paikan muutos ei ollenkaan vähentänyt
häiriötä ja epävarmuutta, johon koko maailma oli joutunut; kokous
tyytyi siihen, ettei se tunnustanut enemmän valtaistuimesta luopunutta
Augustia kuin vastoin sen tahtoa valittua Stanislaustakaan;
mutta se ei ollut tarpeeksi yksimielinen eikä kyllin rohkea itse
nimittämään uutta kuningasta. Näiden hyödyttömien keskustelujen aikana
Sapieha-ruhtinasten ja Oginskien puolueet, jotka salaisesti pitivät
kuningas Augustin puolta, ja Stanislauksen uudet alamaiset kävivät
keskenään sotaa, ryöstelivät toistensa maatiloja ja täydensivät maansa
perikatoa. Lewenhauptin komentamat ruotsalaiset joukot, joista osa oli
Liivinmaalla, toinen Liettuassa, kolmas Puolassa, kulkivat kaikkialla
venäläisten joukkojen jäljissä ja polttivat kaikkien Stanislauksen
vihamiesten omaisuutta. Venäläiset taas tuhosivat samalla tavalla
ystäviä ja vihollisia; nähtiin vain poroksi poltettuja kaupunkeja ja
typötyhjinä harhailevia puolalaisia joukkoja, jotka sadattelivat
yhtäläisesti sekä molempia kuninkaitaan että Kaarle XII:tta ja tsaaria.

Kuningas Stanislaus lähti liikkeelle Altranstädtistä, mukanaan kenraali
Rehnsköld, kuusitoista ruotsalaista rykmenttiä ja paljon rahaa,
lopettamaan kaikkia näitä häiriöitä Puolassa ja hankkimaan itselleen
rauhallisesti tunnustusta. Hänet tunnustettiinkin kaikkialla missä hän
kulki; hänen joukkojensa sotakuri, joka teki venäläisten raakuuden
sitäkin tuntuvammaksi, voitti mielet hänen puolelleen. Hänen tavaton
suopeamielisyytensä liitti häneen kaikki puolueet sitä mukaa kuin se
tuli tunnetuksi; hänen rahansa saattoi hänen puolelleen suurimman osan
kruununarmeijaa.
Peläten ruokavarojen puutetta maassa, jota hänen sotajoukkonsa olivat
hävitelleet, tsaari vetäytyi Liettuaan, jonne hän kokosi eri
armeijaosastonsa ja jonne hän aikoi varustaa muonamakasiineja. Tämän
peräytymisen johdosta kuningas Stanislaus jäi rauhallisesti melkein
koko Puolan hallitsijaksi.
Ainoa, joka vielä teki häiriötä hänen valtakunnassaan, oli kreivi
Sieniawski, kuningas Augustin nimittämä kruunun ylikenraali. Tämä mies,
jolla oli sangen suuret luonnonlahjat ja paljon kunnianhimoa, oli
kolmannen puolueen johtaja. Hän ei tunnustanut Augustia eikä
Stanislausta, ja yritettyään kaikkensa tullakseen itse valituksi
valtaistuimelle hän tyytyi olemaan puoluepäällikkönä, kun ei ollut
voinut päästä kuninkaaksi. Kruunun sotajoukot, jotka olivat jääneet
hänen käskyvaltaansa, eivät saaneet juuri muuta palkkaa kuin vapauden
rankaisematta ryöstää omaa maatansa. Kaikki ne, jotka pelkäsivät näitä
rosvouksia tai kärsivät niistä, liittyivät piankin Stanislaukseen,
jonka mahtavuus lujittui päivä päivältä.
Ruotsin kuningas sai tällöin ottaa leirissään Altranstädtissä vastaan
melkein kaikkien kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä. Toiset tulivat
pyytämään häntä poistumaan keisarikunnan alueelta; toiset taas olisivat
kernaasti nähneet hänen kääntävän aseensa Saksan keisaria vastaan.
Olipa levinnyt kaikkialle jo sellainen huhu, että hän muka liittyisi
Ranskaan masentaaksensa Itävallan hallitsijasuvun. Näiden monien
lähettiläiden joukossa nähtiin myös kuuluisa Marlboroughin herttua
Juhana, Englannin kuningattaren Annan puolesta. Tämä mies, joka ei
koskaan piirittänyt mitään kaupunkia, samalla valloittamatta sitä,
eikä koskaan ryhtynyt taisteluun, jota hän ei olisi voittanut, oli
Saint-Jamesin linnassa sukkela hovimies, parlamentissa puoluepäällikkö,
ulkomailla vuosisatansa taitavin neuvottelija. Hän oli tehnyt Ranskalle
yhtä paljon pahaa nerollaan kuin aseillaan. Hollannin yleis-eduskunnan
sihteerin Fagelin, joka on sangen ansiokas mies, on kuultu sanovan,
että yleis-eduskunta useamman kuin yhden kerran oli päättänyt vastustaa
Marlboroughin herttuan esityksiä, mutta silloin saapui herttua, puhui
heille ranskaksi, mitä kieltä hän käytti sangen kehnosti, ja
suostutteli heidät lopuksi kaikkeen. Näin on lordi Bolingbroke
vakuuttanut minulle.
Yhdessä voittojensa osatoverin prinssi Eugenin ja Hollannin
suurpensionaarin Heinsiuksen kanssa hän kantoi liittolaisten Ranskaa
vastaan suuntaamain yritysten koko kuorman. Hän tiesi, että Kaarle oli
vihainen Saksalle ja keisarille, että ranskalaiset salaa yllyttivät
häntä ja että, jos tämä valloittaja menisi Ludvig XIV:n puolelle,
liittolaiset silloin joutuisivat alakynteen.
Tosin oli Kaarle antanut sanansa siitä, ettei hän tulisi sekaantumaan
Ludvig XIV:n sotaan liittolaisia vastaan; mutta Marlboroughin herttua
ei uskonut, että kukaan ruhtinas olisi siinä määrin sanansa orja, ettei
uhraisi sitä suuruutensa ja etujensa vuoksi. Hän matkusti sentähden
Haagista aikoen lähemmin tutkia Ruotsin kuninkaan tarkoituksia. Herra
Fabrice, joka tällöin oli valtuutettuna Kaarle XII:n luona, on
vakuuttanut minulle, että Marlboroughin herttua ei perille saavuttuaan
salaisesti kääntynyt pääministerin, kreivi Piperin, vaan parooni
Görtzin puoleen, joka jo kuninkaan luottamuksessa alkoi päästä Piperin
rinnalle. Hän saapuikin Kaarle XII:n päämajaan samaisen paroonin
vaunuissa, ja siellä oli havaittavissa selvää kylmyyttä hänen ja
kansleri Piperin välillä. Kun hänet sitten Piperin välityksellä
esiteltiin Kaarlelle yhdessä Englannin lähettilään Robinsonin kanssa,
puhutteli hän kuningasta ranskaksi. Hän sanoi kuninkaalle tuntevansa
itsensä onnelliseksi voidessaan tämän johdolla oppia sotataidosta sen
mitä ei vielä osannut. Kuningas ei vastannut tähän imarteluun millään
kohteliaisuudella, näyttipä kokonaan unohtaneen, että puhuttelija oli
itse Marlborough. Tiedänpä senkin, että hänestä tuo suuri mies oli
puettu liian teennäisellä tavalla ja liian vähän sotilaallisen
näköinen.
Keskustelu oli yleistä ja väsyttävää laatua; Kaarle XII puhui ruotsia
ja Robinson toimi tulkkina. Marlborough, joka ei koskaan kiirehtinyt
esityksiensä teossa, ja joka pitkällisen tottumuksen avulla oli
saavuttanut taidon tutkiskella ihmisiä ja tunkeutua niihin suhteihin,
jotka vallitsevat heidän salaisimpien ajatustensa ja heidän toimiensa,
eleittensä ja puheittensa välillä, tarkasteli huolellisesti kuningasta.
Puhellessaan hänen kanssaan sodasta yleisesti hän luuli huomaavansa
Kaarle XII:ssa luonnollisen vastenmielisyyden Ranskaa vastaan; hän pani
merkille, että kuningasta huvitti jutella liittolaisten valloituksista.
Sitten hän mainitsi tsaarin nimen ja havaitsi kuinka kuninkaan silmät
tätä nimeä mainittaessa aina säkenöivät, keskustelun hillitystä sävystä
huolimatta. Näkipä hän eräällä pöydällä Venäjän kartankin. Hänen ei
tarvinnut nähdä enempää oivaltaakseen, että Ruotsin kuninkaan sisin
tarkoitus ja ainoa kunnianhimo oli tsaarin suistaminen valtaistuimelta
Puolan kuninkaan jälkeen. Hän ymmärsi, että kuninkaan Saksissa
viipyminen merkitsi ainoastaan muutamien ankarain ehtojen asettamista
Saksan keisarille. Hän tiesi hyvin, ettei keisari vastustaisi niitä ja
että asiat siten selviäisivät helposti. Hän jätti siis Kaarle XII:n
luonnollisen taipumuksensa valtaan ja tyytyväisenä siitä, että oli
päässyt hänen aikeittensa perille, eikä tehnyt minkäänlaisia
ehdotuksia. Nämä yksityiskohdat on vakuuttanut minulle tosiksi hänen
leskensä, vieläkin elävä Marlboroughin herttuatar.
Koska neuvottelut harvoin saadaan sujumaan ilman rahaa, ja koska joskus
nähdään ministerejä, jotka myövät herransa vihan tai suosion, niin
luultiin nytkin koko Euroopassa, että Marlboroughin herttuan oli
onnistunut saavuttaa päämääränsä Ruotsin kuninkaan luona ainoastaan
antamalla oikealla hetkellä suuren summan rahaa kreivi Piperille, mistä
syystä tämän ruotsalaisen muisto onkin ollut tahrattu tähän päivään
saakka. Minä puolestani olen koettanut parhaani mukaan tunkeutua tämän
huhun alkulähteihin ja saanut selville, että Piper oli kuninkaansa ja
herransa suostumuksella ottanut vastaan kohtalaisen lahjan keisarilta
kreivi Wratislawin välityksellä, mutta ei mitään Marlboroughin
herttualta. On varmaa, että Kaarlella oli järkähtämätön aikomus syöstä
Venäjän tsaari valtaistuimelta, että hän ei silloin huolinut kenenkään
neuvoista ja että hän ei kaivannut kreivi Piperin kehoituksia
lähteäkseen toimeenpanemaan Pietari Aleksejevitshia vastaan sitä
kostoa, jota hän jo kauan oli halunnut.
Lopullisesti puhdistaa kuitenkin syytöksestä tämän ministerin se
kunnia, jota Kaarle XII kauan jälkeenpäin osoitti hänen muistolleen.
Kun hän näet sai tietää Piperin kuolleen Venäjällä, määräsi hän hänen
ruumiinsa tuotavaksi Tukholmaan ja hautautti sen juhlallisesti omalla
kustannuksellaan.[22]
Kuningas, joka siihen saakka ei vielä ollut kokenut mitään
vastoinkäymistä, eipä edes mitään viivytystäkään menestystensä tiellä,
uskoi yhden vuoden riittävän tsaarin suistamiseksi valtaistuimelta.
Sitten hän voisi palata ja asettua Euroopan riidanratkaisijaksi. Mutta
ennen lähtöään hän vielä tahtoi nöyryyttää Saksan keisaria.
Ruotsin lähettiläs Wienissä, parooni von Stralheim, oli näet eräällä
aterialla joutunut riitaan keisarin kamariherran, kreivi Zoborin,
kanssa. Tämä oli kieltäytynyt juomasta Kaarle XII:n terveydeksi ja
törkein sanoin väittänyt mainitun ruhtinaan kohtelevan huonosti hänen
keisarillista herraansa. Stralheim oli väittänyt sitä vääräksi ja
antanut hänelle lisäksi korvapuustin, vieläpä tämän loukkauksen perästä
uskaltanut vaatia hyvitystäkin keisarilliselta hovilta. Peläten
ärsyttävänsä Ruotsin kuningasta keisarin oli täytynyt ajaa alamaisensa
maanpakoon, vaikkapa hänen oikeastaan olisi pitänyt kostaa tämän
puolesta. Kaarle XII ei ollut vielä siihen tyytyväinen; hän vaati
kreivi Zoborin luovuttamista. Ylpeän Wienin hovin täytyi taipua; kreivi
jätettiin kuninkaan käsiin, joka laski hänet jälleen vapaaksi,
pidettyään häntä ensin jonkun aikaa vankina Stettinissä.
Hän vaati lisäksi vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, että hänelle
oli luovutettava ne puolitoista tuhatta onnetonta venäläistä, jotka
olivat päässeet hänen aseiltaan pakoon ja pelastautuneet keisarikunnan
alueelle. Myös tähänkin outoon vaatimukseen täytyi Wienin hovin
suostua, ja jollei Wienissä oleva Venäjän lähettiläs olisi taitavasti
auttanut näitä onnettomia pääsemään eri teitä pakoon, olisivat he
kaikki joutuneet vihollistensa käsiin.
Kolmas ja viimeinen hänen vaatimuksistaan oli kaikista ankarin. Hän
julistautui keisarin protestanttisten alamaisten suojelijaksi
Schlesiassa, joka maakunta kuului Itävallan hallitsijasuvulle eikä
keisarikunnalle. Hän tahtoi, että keisari myöntäisi heille ne vapaudet
ja etuoikeudet, jotka todella olivat vahvistetut Westphalin rauhassa,
mutta kumotut tai ainakin syrjäytetyt Rijswijkin rauhassa. Keisari,
joka kaikin tavoin koetti päästä irti niin vaarallisesta naapurista,
taipui vieläkin ja myöntyi kaikkeen, mitä Kaarle vaati. Schlesian
luterilaiset saivat takaisin toistasataa kirkkoa, jotka katolisten
täytyi tämän sopimuksen nojalla luovuttaa heille; mutta monet näistä
myönnytyksistä, jotka heille hankki Ruotsin kuninkaan onni, riistettiin
heiltä jälleen pois, sittenkun hän ei enää kyennyt säätämään muille
lakeja.
Keisari, joka teki nämä pakolliset myönnytykset ja kaikessa taipui
Kaarle XII:n tahtoon, oli nimeltä Josef. Hän oli keisari Leopoldin
vanhin poika ja seuraajansa, Kaarle VI:n, veli. Paavin internuntius,
joka tällöin oli valtuutettuna Josefin luona, lausui hänelle sangen
kiihkeitä moitteita siitä, että hän, katolinen keisari, oli antanut
oman uskontonsa etujen väistyä kerettiläisten etujen tieltä. "Voitte
pitää itseänne sangen onnellisena", sanoi keisari hymyillen hänelle,
"ettei Ruotsin kuningas ole vaatinut minua muuttumaan luterilaiseksi;
sillä jos hän olisi tahtonut sitä, enpä todellakaan tietäisi, mitä
minun olisi tehtävä."
Hänen Kaarle XII:n luona oleva lähettiläänsä, kreivi Wratislaw, toi
herransa omakätisesti allekirjoittaman, schlesialaisten hyväksi tehdyn
sopimuksen Leipzigiin. Kaarle vakuutti nyt olevansa keisarin paras
ystävä; kuitenkin häntä suututti se, että Rooma oli voimiensa mukaan
ehkäissyt hänen aikeitansa. Hän ylenkatsoi tätä heikkoa hovia, jolla
nykyään on toinen puoli Eurooppaa leppymättömänä vihollisenaan, toisen
puolen ollessa aina epäluotettavana ystävänä, ja joka sentähden pitää
arvoansa pystyssä vain taitavain neuvottelujen avulla. Kuitenkin hän
mietiskeli kostaa sillekin. Hän sanoi kreivi Wratislawille, että
ruotsalaiset (gootit) jo kerran ennen olivat nujertaneet Rooman eivätkä
olleet huonontuneet rodustaan niinkuin se. Hän ilmoitti paaville
vaativansa tältä kerran vielä takaisin ne arvoesineet, jotka kuningatar
Kristina oli jättänyt Roomaan. Todella on vaikea tietää, minne asti
nuori valloittaja olisi ulottanut kiukkunsa ja aseensa, jos onni olisi
suosinut hänen suunnitelmiaan. Mikään ei tällöin näyttänyt hänelle
mahdottomalta; olipa hän salaa lähettänyt useita upseereja Aasiaan ja
Egyptiin saakka tekemään asemapiirroksia sikäläisistä kaupungeista ja
hankkimaan selkoa noiden valtioiden sotavoimista. Varmaa on, että jos
joku olisi kyennyt kukistamaan Persian ja Turkin valtakunnat ja sitten
samoamaan Italiaan, niin se oli juuri Kaarle XII. Hän oli yhtä nuori
kuin Aleksanteri, yhtä sotaisa, yhtä yritteliäs, mutta väsymättömämpi,
vankempi ja kohtuullisempi; ja hänen ruotsalaisensa olivat kenties
etevämpiä kuin makedonialaiset. Mutta moisia suunnitelmia, joita
pidetään jumalallisina, jos ne onnistuvat, pidetään vain pelkkinä
houreina, kun ne epäonnistuvat.
Vihdoinkin, tasoitettuaan tieltään kaikki vaikeudet, pantuaan
täytäntöön kaikki aikeensa, nöyryytettyään keisarin, säädettyään
Saksalle lakejansa, suojeltuaan luterilaista uskoaan katolilaisten
keskuudessa, erotettuaan yhden kuninkaan, kruunattuaan toisen ja
nähtyään olevansa kaikkien ruhtinasten kauhuna, hän valmistautui
lähtemään liikkeelle. Hyvät päivät Saksissa, jossa hän oli viettänyt
toimettomana vuosikauden, eivät olleet rahtuakaan veltostuttaneet hänen
elintapaansa. Hän nousi ratsaille kolmasti päivässä, heräsi aamuisin
kello neljältä, pukeutui yksin, ei juonut koskaan viiniä, viipyi