Kaarle XII:n historia - 18

salmen yli Stralsundiin, pakosta jättäen urhoolliset joukot, jotka niin
uljaasti olivat avustaneet häntä tässä yrityksessä; ne tehtiin
sotavangeiksi kahta päivää myöhemmin.
Näiden vankien joukossa oli myös se kovaonninen ranskalainen rykmentti,
joka oli koottu Hochstättin taistelusta pelastuneista pirstaleista ja
joka oli ensin palvellut kuningas Augustia ja sitten siirtynyt Ruotsin
kuninkaan palvelukseen. Enin osa sen miehistöstä liitettiin uuteen
rykmenttiin, jota komensi eräs Anhaltin prinssin poika, tullen nyt
heidän neljänneksi isännäkseen. Tämän harhailevan rykmentin päällikkönä
Rügenillä oli tällöin sama kreivi de Villelongue, joka niin
jalomielisesti oli pannut alttiiksi henkensä Adrianopolissa Kaarle
XII:n hyväksi. Hän joutui nyt joukkoineen vangiksi ja sai siis lopulta
sangen huonon palkinnon niin monista palveluksista, vaivoista ja
onnettomuuksista.
Kaikkien näiden ihmeellisten urotöiden jälkeen, jotka vain heikonsivat
hänen voimiaan, kuningas, vaikkapa olikin suljettuna Stralsundiin ja
antautumispakon uhkaamana, oli yhä samanlainen, jollaisena hänet
oli nähty Benderissä. Hän ei säikähtänyt mitään: päivisin hän
teetti kaivantoja ja vallituksia muurien taakse, öisin hän teki
uloshyökkäyksiä. Sillä välin ammuttiin aukkoja Stralsundin muureihin,
pommeja satoi talojen päälle; toinen puoli kaupunkia oli tuhkana.
Porvarit, ollenkaan napisematta, vaan päinvastoin ihmetellen suuresti
herraansa, jonka ponnistukset, kohtuus ja rohkeus hämmästyttivät heitä,
olivat kaikki muuttuneet sotilaiksi hänen johdossaan. He seurasivat
häntä uloshyökkäyksissä; he olivat hänellä toisena varusväkenä.
Kun kuningas eräänä päivänä saneli sihteerilleen Ruotsiin meneviä
kirjeitä, putosi pommi talon kohdalle, lävisti katon ja räjähti
kuninkaan huoneen vieressä. Puolet permannosta lensi pirstaksi, mutta
se työhuone, jossa kuningas saneli, oli osaksi rakennettu paksuun
muuriin eikä siis kärsinyt tärähdyksestä, ja kummallisen onnenoikun
johdosta ei yksikään ilmaan lentelevistä pomminsiruista osunut sinne,
vaikka ovi oli auki. Pommin räjähtäessä ja talon täristessä ikäänkuin
kaatumaisillansa putosi kynä sihteerin kädestä. "Mikä on hätänä?" kysyi
häneltä kuningas levollisin ilmein. "Miksi ette kirjoita?" -- Sihteeri
änkytti vastaukseksi ainoastaan: "Ah, sire, pommi!" -- "No mitä
pommilla on yhteistä sanelemani kirjeen kanssa?" vastasi kuningas.
"Jatkakaa!"
Siihen aikaan oli eräs Ranskan lähettiläs suljettuna Ruotsin kuninkaan
kanssa Stralsundiin. Hän oli nimeltään Colbert, kreivi de Croissy,
Ranskan armeijan kenraaliluutnantti, kuuluisan valtioministerin
markiisi de Torcyn veli ja sen mainion Colbertin sukulainen, jonka nimi
ei koskaan kuole Ranskassa. Oli melkein yhdentekevää, lähetettiinkö
joku mies juoksuhautaan vai lähettilääksi Kaarle XII:n luo. Kuningas
keskusteli Croissyn kanssa tuntikausia mitä vaarallisimmissa paikoissa,
kanuunankuulien ja pommien surmatessa väkeä heidän vieressään ja
takanaan, kuninkaan huomaamatta vaaraa tai lähettilään tahtomatta edes
antaa hänelle aavistustakaan siitä, että oli soveliaampiakin paikkoja
puhella asioista. Mainittu ministeri teki jo ennen piiritystä kaikkensa
saadakseen aikaan sopimuksen Ruotsin ja Preussin kuninkaitten välillä;
mutta jälkimäinen vaati liikoja, ja Kaarle taas ei tahtonut
luovuttaa mitään. Kreivi de Croissyn ainoana tyydytyksenä hänen
lähettilästoimessaan oli siis ilo saada nauttia eriskummaisen miehen
tuttavuutta. Hän nukkui usein samalla viitalla hänen vieressään; hän
oli, jakaessaan hänen kanssansa vaarat ja vaivat, hankkinut itselleen
oikeuden puhua hänen kanssansa vapaasti. Kaarle edisti tätä rohkeutta
niissä, joita hän rakasti; hän sanoikin joskus kreivi de Croissylle:
"_Veni, maledicamus de rege_, tulkaa, puhelkaamme hieman pahaa Kaarle
XII:sta!" Näin on mainittu lähettiläs itse kertonut minulle.
Croissy viipyi kaupungissa marraskuun 13 päivään saakka. Vihdoin hän,
saatuaan vihollisilta luvan lähteä matkatavaroineen, otti jäähyväiset
Ruotsin kuninkaalta, joka jäi Stralsundin raunioiden keskelle kahdella
kolmanneksella huvenneine varusväkineen, mielien kestää rynnäkön.
Kahta päivää myöhemmin tehtiin todellakin hyökkäys ulkovallitusta
vastaan. Viholliset valtasivat sen kahdesti ja heidät lyötiin siitä
kahdesti takaisin. Kuningas taisteli aina mukana krenatööriensä
joukossa. Vihdoin ylivoima voitti; piirittäjät pääsivät varustuksen
herroiksi. Kaarle viipyi vielä kaksi päivää kaupungissa, odottaen joka
hetki yleistä väkirynnäkköä. Hän pysyi 16 p:nä puoliyöhön saakka
pienellä, pommien ja tykinkuulien raunioittamalla raveliinilla;
päivää myöhemmin korkeimmat upseerit rukoilivat häntä poistumaan
linnoituksesta, jota ei enää voitu puolustaa. Mutta peräytyminen oli jo
yhtä vaarallista kuin paikalla pysyminenkin. Itämeri oli täynnä
venäläisiä ja tanskalaisia laivoja, kun sitävastoin Stralsundin
satamassa oli vain pieni purje- ja soutualus. Ne monet vaarat, jotka
tekivät tämän peräytymisen niin kunniakkaaksi, yllyttivät Kaarlea
siihen ryhtymään. Hän astui laivaan yöllä 20 p:nä jouluk. 1715
ainoastaan kymmenen henkilön kanssa. Ensin täytyi rikkoa jää, joka
satamassa peitti meren. Tämä rasittava työ kesti useita tunteja,
ennenkuin alus vihdoin voi uida vapaasti. Vihollisten amiraalit olivat
saaneet mitä jyrkimmät määräykset olla päästämättä Kaarlea ulos
Stralsundista ja ottaa hänet vangiksi kuolleena tai elävänä. Onneksi he
olivat tuulen alla eivätkä siis voineet päästä hänen kimppuunsa. Vielä
suurempi vaara uhkasi Kaarlea hänen kulkiessansa Rügenin saaren ohi
erään Habette-nimisen paikan läheltä, jossa tanskalaisilla oli
12-kanuunainen patteri. He ampuivatkin kuningasta kohti. Laivamiehet
ponnistelivat kovasti purjein ja airoin, päästäkseen nopeasti ohi; eräs
tykinkuula tappoi kaksi miestä Kaarlen vierestä, eräs toinen musersi
aluksen maston. Näiden vaarojen alaisena kuningas vihdoin kohtasi kaksi
omaa laivaansa, jotka risteilivät Itämerellä. Seuraavana päivänä
Stralsund antautui, sen varusväki joutui sotavankeuteen. Kaarle nousi
maihin Skoonessa Ystadin luona ja lähti sieltä Karlskronaan. Hänen
asemansa oli nyt aivan toinen kuin silloin, kun hän viisitoista vuotta
aikaisemmin oli lähtenyt sieltä 120-kanuunaisessa laivassa laatimaan
lakeja pohjoismaille.
Odotettiin hänen, kun hän nyt kerran oli niin lähellä, saapuvan
katsomaan pääkaupunkiansa pitkän poissaolon jälkeen. Mutta hänen
tarkoituksensa oli palata sinne vasta uusien voittojen perästä. Hän ei
voinut mukautua muutoin näkemään jälleen kansaansa, joka rakasti häntä
ja jota hänen täytyi edelleen sortaa, voidakseen puolustautua
vihollisiltaan. Ainoastaan sisarensa hän tahtoi nähdä ja kohtasi hänet
Vetter-järven rannalla Itägöötanmaalla. Hän matkusti sinne yhden ainoan
palvelijan kanssa postihevosilla ja palasi vietettyään yhden päivän
sisarensa seurassa.
Karlskronasta käsin, jossa hän talvehti, hän määräsi uusia
sotaväenottoja kuningaskunnassaan. Hän luuli kaikkien alamaistensa
syntyneen yksinomaan seuraamaan häntä sotaan ja oli totuttanut heidät
uskomaan samoin. Sotamiehiksi kirjoitettiin nuorukaisia viidestätoista
ikävuodesta alkaen. Useimpiin kyliin jäi jäljelle vain vanhuksia,
lapsia ja naisia; monin paikoin nähtiinkin pelkästään naisia maata
muokkaamassa.
Vielä vaikeampaa oli hankkia laivastoa. Asian auttamiseksi annettiin
lupakirjeitä kaappareille, jotka näiden tavattomien ja maalle
vahingollisten etuoikeuksien nojalla varustivat muutamia laivoja. Nämä
olivatkin Ruotsin viimeisiä voimanponnistuksia. Niin suurien kulujen
peittämiseksi täytyi käyttää kansan viimeiset varat. Tuskinpa oli
mitään kiskomisen lajia, jota ei olisi keksitty jonkun veron tai maksun
nimellä. Kaikki talot tarkastettiin ja otettiin puolet niiden
varastoista kuninkaan makasiineihin vietäväksi. Hänen laskuunsa
ostettiin kaikki valtiossa oleva rauta, ja hallitus suoritti hinnan
maksuosoituksilla, myödäkseen sen jälleen kovasta rahasta. Kaikki ne,
jotka pitivät silkkisiä vaatteita, tekotukkia tai kullattuja miekkoja,
saivat maksaa niistä veroa. Myös kamiiniuuneille pantiin ankara vero.
Moisen nylkemisjärjestelmän rasittama kansa olisi varmasti kapinoinut
jokaista muuta kuningasta vastaan, mutta kurjinkin Ruotsin talonpoika
tiesi kuninkaansa viettävän vieläkin ankarampaa ja niukempaa elämää
kuin hän. Niinpä kaikki nurisematta alistuivatkin näihin rasituksiin,
joita kuningas itse ensimäisenä kesti.
Yleinen vaara saattoikin yksityiset onnettomuudet unhoon. Odotettiinhan
näet joka hetki venäläisten, tanskalaisten, preussilaisten,
saksilaisten, vieläpä englantilaistenkin maallenousua Ruotsiin. Tämä
pelko oli niin hyvin perusteltu ja niin voimakas, että ne, joilla oli
rahoja tai kalleuksia, kaivoivat ne maahan.
Todella olikin jo englantilainen laivasto ilmestynyt Itämerelle,
kenenkään tuntematta sen toimintaohjeita, ja Tanskan kuninkaalla oli
tsaarin lupaus siitä, että venäläiset yhdessä tanskalaisten kanssa
hyökkäisivät Ruotsiin keväällä 1716.
Niinpä olikin mitä suurin yllätys koko Euroopalle, joka tarkasti
seurasi Kaarle XII:n kohtaloa, kun tämä, sen sijaan että olisi
puolustanut niin monien ruhtinaiden uhkaamaa maatansa, lähtikin
maaliskuussa 1716 20,000 miehen kanssa Norjaan.
Sitten Hannibalin päivien ei oltu nähty kenraalia, joka, koska ei
voinut puolustautua omassa maassaan vihollisiansa vastaan, lähti
sotimaan heitä vastaan heidän valtioittensa sydämessä. Hänen lankonsa,
Hessenin prinssi, seurasi häntä tällä retkellä.
Ruotsista voidaan kulkea Norjaan ainoastaan sangen vaarallisien solien
kautta, ja niiden ohi päästyä kohdataan vähän väliä vesilammikoita,
joita meri on sinne luonut kallioiden väliin. Niinpä täytyikin joka
päivä tehdä siltoja. Pieni luku tanskalaisia olisi kyennyt
pysähdyttämään ruotsalaisen armeijan, mutta ei oltu osattu aavistaa
tätä äkillistä maahantunkeutumista. Vieläkin enemmän ihmetytti
Eurooppaa se, että tsaari pysyi paikallaan näiden tapausten aikana eikä
yrittänyt maallenousua Ruotsiin, kuten hän oli siitä sopinut
liittolaistensa kanssa.
Tämän toimettomuuden syynä oli eräs kaikkein suurimpia, mutta samalla
toimeenpanoltaan vaikeimpia suunnitelmia, mitä ihmisjärki on koskaan
harkinnut.
Frankenissa syntynyt, välittömästi valtakunnan alainen vapaaherra,
parooni Henrik von Görtz oli tehnyt Ruotsin kuninkaalle suuriarvoisia
palveluksia, mainitun hallitsijan oleskellessa Benderissä, ja sitten
päässyt hänen suosikikseen ja pääministerikseen.
Ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi ollut notkeampi ja samalla
rohkeampi, neuvokkaampi vastoinkäymisissä, suurisuuntaisempi aikeissaan
ja toimeliaampi niiden toteuttamisessa. Hän ei säikähtänyt mitään
suunnitelmaa, ei arkaillut mitään keinoa; hän tuhlasi lahjoja,
lupauksia, valoja, totuutta ja valhetta.
Hän matkusti Ruotsista Ranskaan, Englantiin ja Hollantiin
mieskohtaisesti koettelemaan niitä vaikutuskeinoja, joita hän aikoi
käyttää. Hän olisi kyennyt järkyttämään koko Eurooppaa ja oli sitä jo
suunnitellutkin. Mihin hänen herransa pystyi armeijan etunenässä,
siihen hän pystyi kabinetissa. Hänellä olikin sellainen vaikutusvalta
Kaarle XII:een, jollaista ei ollut yhdelläkään ministerillä ollut ennen
häntä.
Tämä kuningas, joka kaksikymmenvuotiaana oli antanut vain käskyjä
kreivi Piperille, otti nyt ohjeita parooni Görtziltä, ollen sitä
enemmän kuuliainen tälle ministerille, mitä enemmän onnettomuus
pakoitti hänet kuulemaan muiden neuvoja ja mitä enemmän Görtzin antamat
neuvot sopeutuivat hänen rohkeuteensa. Görtz huomasi, että niin monista
Ruotsia vastaan liittyneistä ruhtinaista Hannoverin vaaliruhtinas ja
Englannin kuningas Yrjö oli se, jota Kaarle vihasi enimmin, koska hän
oli ainoa, jota Kaarle ei ollut loukannut. Yrjö oli näet sekaantunut
riitaan sen rauhoittamisen varjolla, mutta itse asiassa saadakseen
pitää hallussaan Bremenin ja Werdenin, joihin hänellä ei näyttänyt
olevan muuta oikeutta kuin se, että oli ne halvasta hinnasta ostanut
Tanskan kuninkaalta, jolle ne eivät ollenkaan kuuluneet.
Hän huomasi myös ajoissa, että tsaari oli tyytymätön liittolaisiinsa,
jotka yhdessä olivat estäneet häntä sijoittumasta Saksan valtakuntaan,
missä tämä jo liiankin vaaralliseksi muuttunut hallitsija mielellään
halusi saada jalansijaa. Wismar, ainoa kaupunki, joka vielä oli ollut
ruotsalaisten hallussa Saksan rannikolla, antautui vihdoin
preussilaisille ja tanskalaisille 14 p:nä helmik. 1716. Nämä eivät
olleet tahtoneet edes sallia Mecklenburgissa olevien venäläisten
joukkojen ottaa osaa sen piiritykseen. Moinen, jo kahden vuoden
kuluessa usein uudistunut epäluottamus oli vieroittanut tsaarin mielen
liittolaisista ja kenties pelastanut Ruotsin perikadosta. On olemassa
monta esimerkkiä siitä, kuinka yksi ainoa valta on valloittanut
liittoutuneet valtiot, mutta sangen vähän siitä, että useat
liittoutuneet ovat valloittaneet suuren valtakunnan. Joskin heidän
yhdistyneet voimansa ovat sen murskanneet, ovat heidän riitansa sen
jälleen nostaneet pystyyn.
Vuodesta 1714 saakka olisi tsaari voinut nousta maihin Ruotsissa. Mutta
joko hän sitten ei voinut sopia asiasta syystä kyllä kateellisten
liittolaistensa, Puolan, Englannin, Tanskan ja Preussin kuninkaitten
kanssa, tai hän ei vielä uskonut joukkojansa kyllin sotakuntoisiksi
käymään omien kotiliesien ääressä sen saman kansan kimppuun, jonka
pelkät talonpojat olivat voittaneet tanskalaisten valiojoukot; joka
tapauksessa hän aina lykkäsi toistaiseksi mainitun yrityksen.
Lisäksi pidätti häntä vielä rahanpuute. Tsaari oli maailman
mahtavimpia, mutta samalla köyhimpiä hallitsijoita. Hänen tulonsa eivät
tällöin nousseet enempään kuin 24 miljoonaan livreen. Hän oli kyllä
löytänyt kulta-, hopea-, rauta- ja vaskikaivoksia, mutta niiden
tuottama hyöty oli vielä epävarma ja niiden käyttö kallishintainen. Hän
oli pannut vireille suuren kaupankäynnin, mutta alku tuotti hänelle
vain toiveita. Hänen vastavalloitetut maakuntansa kohottivat hänen
mahtiaan ja kunniaansa, mutta eivät lisänneet hänen tulojansa.
Tarvittiin aikaa, ennenkuin Liivinmaan haavat umpeutuivat, sillä tätä
viljavaa maakuntaa olivat julmasti hävittäneet viisitoista sotavuotta,
rauta, tuli ja ruttotauti; tyhjänä asukkaista se oli vain taakaksi
voittajalleen. Hänen ylläpitämänsä laivastot, hänen alati
suunnittelemansa uudet yritykset tyhjensivät hänen rahavaransa. Hänen
oli ollut pakko ryhtyä huonoon keinoon, nimittäin rahan arvon
kohottamiseen, mikä ei koskaan paranna valtion kärsimyksiä ja on
epäedullinen varsinkin sellaiselle maalle, joka tuottaa ulkomailta
enemmän tavaraa kuin vie sinne.
Nämä olivat osaksi ne perusteet, joille Görtz rakensi suunnitelmansa
mullistuksen aikaansaamiseksi. Hän rohkeni esittää Ruotsin kuninkaalle,
että tämä hankkisi rauhan Venäjän keisarilta mihin hintaan hyvänsä,
saattoi hänet huomaamaan, että tsaari oli suutuksissaan Puolan ja
Englannin kuninkaille, ja antoi hänen ymmärtää, että Pietari
Aleksejevitsh ja Kaarle XII yhtyneinä kykenisivät vapisuttamaan koko
muuta Eurooppaa.
Tsaarin kanssa ei voitu tehdä rauhaa luovuttamatta hänelle suurta osaa
Itämeren itä- ja pohjoispuolella olevista maakunnista, mutta Görtz
esitti kuninkaan harkittavaksi, kuinka hän, luovuttamalla nuo
maakunnat, jotka jo olivat tsaarin hallussa ja joita ei voitaisi enää
ottaa takaisin, voisi saada kunnian asettaa jälleen Stanislauksen
Puolan ja Jaakko II:n pojan Englannin valtaistuimelle sekä palauttaa
Holsteinin herttuan maahansa.
Kaarle, jota nämä suuret aatteet mairittelivat, vaikkapa hän ei liioin
luottanutkaan niiden menestymiseen, antoi ministerilleen avoimet
valtuudet. Görtz matkusti Ruotsista, mukanaan valtakirja, joka
valtuutti hänet rajoituksitta kaikkiin neuvotteluihin ja nimitti hänet
täysinvaltuutetuksi asiamieheksi kaikkien niiden ruhtinasten luo,
joiden kanssa hän arveli tarpeelliseksi neuvotella. Ensiksi hän otti
selvää Moskovan hovin aikeista, käyttämällä apunaan erästä
skotlantilaista, nimeltä Areskins [oikeammin Erskine, Robert. -- _Suom.
muist_.], joka oli tsaarin ensimäinen henkilääkäri ja pretendentin
puolueen kannattaja, kuten melkein kaikki sellaiset skotlantilaiset,
jotka eivät eläneet Lontoon hovin suosiosta.
Mainittu lääkäri osasi painostaa ruhtinas Menshikoville tämän
suunnitelman tärkeyttä ja suuruutta kaikella siihen kiintyneen ihmisen
innokkuudella. Ruhtinas Menshikovia asia miellytti; tsaari antoi sille
hyväksymisensä. Sensijaan että olisi noussut Ruotsissa maihin, kuten
oli sopinut liittolaistensa kanssa, tsaari antoi joukkojensa talvehtia
Mecklenburgissa, saapuipa itsekin sinne, muka tyynnyttämään
riitaisuuksia, joita oli syntynyt Mecklenburgin herttuan ja samaisen
maan aateliston kesken, mutta itse asiassa toteuttamaan lempiaiettansa
saada itselleen Saksassa ruhtinaskunnan; hän näet toivoi saavansa
Mecklenburgin herttuan myömään hallitsijavaltansa.
Liittolaisia moinen menettely suututti. He näet eivät lainkaan
halunneet niin pelottavaa naapuria, joka, saatuaan kerran haltuunsa
Saksan maita, voisi jonakin kauniina päivänä valituttaa itsensä sen
keisariksi ja masentaa sen ruhtinaat. Mitä enemmän he olivat
suutuksissaan, sitä enemmän parooni Görtzin suuri suunnitelma läheni
toteutumistaan. Sillävälin hän neuvotteli kaikkien liittoutuneiden
ruhtinasten kanssa, voidakseen paremmin peittää salaisen vehkeilynsä.
Myöskin tsaari piti vireillä heidän kaikkien toiveita. Kaarle XII oli
samaan aikaan Norjassa lankonsa Hessenin prinssin kanssa 20,000 miehen
etunenässä. Mainittua maata oli puolustamassa vain 11,000 tanskalaista,
jakaantuneina useaan osastoon, jotka kuningas ja Hessenin prinssi
tuhosivat.
Kaarle samosi Kristianian, Norjan kuningaskunnan pääkaupungin,
edustalle saakka. Onni alkoi jälleen muuttua hänelle suopeaksi tällä
maailman kulmalla. Mutta kuningas ei koskaan pitänyt tarpeeksi huolta
sotaväkensä muonituksesta. Tanskalainen armeija ja laivasto lähenivät
puolustamaan Norjaa; Kaarle, ollen elintarpeiden puutteessa peräytyi
Ruotsiin odottamaan tulosta ministerinsä laajoista suunnitelmista.
Tämä työ vaati syvää salaperäisyyttä ja suunnattomia alkuvalmisteluja,
molemmat seikkoja, jotka huonosti soveltuivat toisiinsa. Görtz etsi
Aasian meriltä saakka apua, joka, niin vastenmieliseltä kuin se
näyttikin, olisi sentään ollut varsin hyödyllinen Skotlantiin aiottua
maihinnousua varten ja joka ainakin olisi tuonut Ruotsiin rahaa, miehiä
ja laivoja.
Kauan aikaa sitten olivat näet kaikkien kansain merirosvot, mutta
erityisesti englantilaiset, tehneet keskenään liiton ja häirinneet
Euroopan ja Amerikan meriä. Vainottuina säälittä kaikkialla he olivat
vetäytyneet Afrikan itäpuolella olevan suuren Madagaskarin saaren
rannikolle. Ne olivat epätoivoon joutuneita ihmisiä, melkein kaikki
tunnettuja teoista, joilta puuttui vain oikeudellisuutta ollakseen
sankarillisia. He etsivät nyt ruhtinasta, joka olisi ottanut heidät
suojelukseensa; mutta kansainväliset lait sulkivat heiltä koko maailman
satamat.
Saatuaan tietää Kaarle XII:n palanneen Ruotsiin he toivoivat, että tämä
sodanhaluinen ja sotaan pakoitettu ruhtinas, jolta puuttui laivasto ja
sotamiehet, tekisi heidän kanssaan suotuisan sopimuksen. Niinpä he
lähettivätkin hänen luoksensa valtuutettunsa, joka saapui Eurooppaan
eräässä hollantilaisessa laivassa ja joka ehdotti parooni Görtzille,
että heille suotaisiin pääsy Göteborgin satamaan, jonne he tarjoutuivat
saapumaan kuudellakymmenellä rikkauksin lastatulla laivalla.
Parooni sai kuninkaan suostumaan ehdotukseen; niinpä seuraavana vuonna
lähetettiinkin kaksi ruotsalaista aatelismiestä, Cronström ja Mendal,
lopullisesti päättämään asiasta noiden Madagaskarin merirosvojen
kanssa. Sittemmin löysi Görtz säädyllisemmän ja vaikutusvaltaisemman
auttajan kardinaali Alberonista, mahtavasta nerosta, joka on hallinnut
Espanjaa kylliksi kauan kunniansa hyväksi, mutta liian vähän aikaa
tämän valtion suuruuden hyväksi.
Alberoni liittyi innokkaasti suunnitelmaan, jonka mukaan Jaakko II:n
poika oli asetettava Englannin valtaistuimelle. Koska hän kuitenkin
vasta äskettäin oli päässyt ministeristöön, ja koska hänen oli ensin
saatettava Espanja entiselleen, ennenkuin voi ajatella muiden
kuningaskuntain mullistamista, niin näytti siltä, ettei hän vielä
useaan vuoteen voisi ryhtyä tähän suureen työhön. Mutta vähemmässä kuin
kahdessa vuodessa nähtiin, kuinka hän muutti Espanjan uuteen muotoon,
antoi sille jälleen sen arvovallan Euroopassa, saattoi, kuten
väitetään, turkkilaiset käymään Saksan keisarin kimppuun ja yritti
samaan aikaan temmata Ranskan hallituksen Orléansin herttualta ja
Suurbritannian kruunun kuningas Yrjöltä. Niin vaarallinen voi olla yksi
ainoa mies, kun hän hallitsee rajattomalla vallalla mahtavaa valtiota
ja hänellä on tarpeeksi rohkeutta ja hengensuuruutta!
Siroiteltuaan siten Venäjän ja Espanjan hoveihin sen tulipalon
ensimäiset kipunat, jota hän hautoi mielessään, Görtz matkusti
salaisesti Ranskaan ja sieltä Hollantiin, jossa hän tapasi pretendentin
kannattajia. Hän otti mitä tarkimmin selkoa heidän voimistaan,
Englannin tyytymättömien luvusta ja mielialasta, rahavaroista, joita he
voivat hankkia, ja joukoista, joita he voivat asettaa jalkeille.
Tyytymättömät vaativat ainoastaan 10,000 miestä apuväkeä ja
arvelivat näiden joukkojen avulla voivansa suorittaa aivan varman
vallankumouksen. Ruotsin Englannissa olevalla lähettiläällä, kreivi
Gyllenborgilla, joka oli saanut ohjeita parooni Görtziltä, oli useita
neuvotteluja Lontoossa tyytymättömien johtomiesten kanssa. Hän rohkaisi
heitä ja lupasi heille kaikki, mitä he halusivat. Pretendentin puolue
meni niin pitkälle, että hankki melkoisia rahamääriä, jotka Görtz otti
huostaansa Hollannissa. Hän hieroi kauppaa muutamien laivojen ostosta
ja ostikin niitä kuusi Bretagnesta kaikenlaatuisine aseineen.
Nyt hän lähetti salaa Ranskaan useita upseereja, muiden muassa ritari
de Folardin, joka, tehtyään kolmekymmentä sotaretkeä Ranskan
armeijoissa ja korjattuaan niistä kovin vähän palkintoa, vähän aikaa
sitten oli tarjonnut palvelustansa Ruotsin kuninkaalle, vähemmän
mistään etujen toivosta kuin halusta palvella sellaisen kuninkaan
alaisena, jolla oli niin hämmästyttävä maine. Muutoinkin ritari de
Folard toivoi saavansa tämän ruhtinaan mieltymään niihin uusiin
aatteihin, joita hänellä oli sodankäyntiin nähden. Hän oli koko ikänsä
filosofin tavoin tutkinut tätä taitoa ja julkaisi sittemmin keksintönsä
_Polybios-selityksissään_. Kaarle XII, joka itse oli käynyt sotaa
uudella tavalla eikä missään sallinut vanhain tottumusten johtaa
itseään, mieltyi hänen mielipiteihinsä. Hän määräsi ritari de Folardin
yhdeksi niitä välikappaleita, joita hän aikoi käyttää hyväkseen
Skotlantiin suunnitellussa maihinnousussa. Tämä aatelismies pani nyt
Ranskassa toimeen parooni Görtzin salaiset määräykset. Paljon
ranskalaisia upseereja ja vielä suurempi luku irlantilaisia yhtyi tähän
uudenlaatuiseen salaliittoon, joka samaan aikaan pantiin vireille
Englannissa, Ranskassa ja Venäjällä ja jonka haarat salaisesti
ulottuivat Euroopan toisesta päästä toiseen.
Nämä valmistelut olivat vielä itsessään vähäarvoiset parooni Görtzille,
mutta jo niiden alkuunpano oli sinänsä paljon. Tärkein kohta, jota
ilman mikään ei voinut onnistua, oli saada aikaan rauha tsaarin
ja Kaarlen kesken; mutta siinä olikin vielä monet vaikeudet
tasoitettavina. Venäjän valtioministeri parooni Ostermann ei aluksi
ollut erityisemmin innostunut Görtzin ehdotuksiin; hän oli yhtä
varovainen kuin Kaarlen ministeri oli yritteliäs. Hänen hidas ja
harkitseva valtiotaitonsa tahtoi antaa kaiken ensin kypsyä; sen sijaan
toisen malttamaton henki tahtoi jo heti kylvämisen perästä korjata
sadon. Ostermann pelkäsi, että hänen herransa tsaari, tämän yrityksen
loiston häikäisemänä, voisi myöntää Ruotsille liian edullisen rauhan;
niinpä hän viivyttikin pitkäveteisyydellään ja vastaväitteillään tämän
asian päättämistä.
Parooni Görtzin onneksi tsaari itse saapui Hollantiin vuoden 1717
alussa. Hänen tarkoituksensa oli mennä sieltä Ranskaan; hän ei näet
vielä ollut nähnyt tätä kuuluisaa kansakuntaa, jota enemmän kuin sadan
vuoden ajan sen kaikki naapurit ovat moittineet, kadehtineet ja
jäljitelleet. Hän tahtoi siellä tyydyttää kyllästymätöntä tiedon- ja
opinhaluaan ja samalla ajaa valtiollisia tarkoitusperiään.
Görtz näki tämän keisarin kahdesti Haagissa. Näissä kahdessa
neuvottelussa hän pääsi pitemmälle kuin kuudessa kuukaudessa
valtuutettujen kanssa. Kaikki kääntyi suotuisaan suuntaan; hänen suuret
aikeensa näyttivät olevan läpipääsemättömän salaperäisyyden peitossa,
ja hän luulotteli itselleen, että Eurooppa saisi ne tietoonsa vasta
niitä toimeenpantaessa. Sillä välin hän puhui Haagissa yksinomaan
rauhasta; hän mainitsi julki pitävänsä Englannin kuningasta
pohjoismaiden rauhantuojana. Vieläpä hän näennäisesti puuhasi
pidettäväksi Braunschweigissa kongressia, missä Ruotsin ja sen
vihollisten edut voitaisiin ratkaista sovinnollisesti.
Ensimäisenä paljasti hänen vehkeilynsä Ranskan sijaishallitsija,
Orléansin herttua; hänellä oli vakoojia kaikkialla Euroopassa. Tämä
ihmislaji, jonka ammattina on myödä ystäviensä salaisuus ja joka elää
ilmiannoista, jopa usein parjauksistakin, oli siinä määrin lisääntynyt
Ranskassa hänen hallituksensa aikana, että kansan toinen puoli vakoili
toista. Orléansin herttua, jota mieskohtaiset suhteet yhdistivät
Englannin kuninkaaseen, paljasti hänelle häntä vastaan punotut vehkeet.
Samaan aikaan alkoivat hollantilaiset epäillä Görtzin käytöstä ja
ilmoittivat epäilynsä Englannin lähettiläälle. Juuri kun Görtz ja
Gyllenborg innokkaasti toimivat suunnitelmiensa hyväksi, vangittiin
äkkiä heidät molemmat, toinen Deventerissä Geldernissä, toinen
Lontoossa.
Koska Gyllenborg Ruotsin lähettiläänä oli loukannut kansainvälistä
oikeutta salaliittoutumalla sitä ruhtinasta vastaan, jonka luo hänet
oli valtuutettu, niin loukattiin nyt arkailematta samaa oikeutta hänen
persoonaansa nähden. Mutta kummastusta herätti se, että Hollanti,
ennenkuulumattomasta kohteliaisuudesta Englannin kuningasta kohtaan,
oli pannut parooni von Görtzin vankeuteen. Vieläpä annettiin kreivi von
Welderenin tehtäväksi kuulustella häntä. Tämä muodollisuus oli vain
uusi loukkaus, joka jäi tuloksettomaksi ja päinvastoin saattoi
hollantilaiset pulaan. Görtz näet kysyi kreivi von Weldereniltä,
tunsiko tämä hänet. "Kyllä, hyvä herra", vastasi hollantilainen. "No
hyvä", sanoi parooni von Görtz, "jos te kerran tunnette minut, niin
tulee teidän tietää, että minä puhun ainoastaan sitä, mitä tahdon". --
Kuulustelua ei jatkettu sen pitemmältä. Kaikki lähettiläät, mutta
varsinkin Espanjan ministerinä Englannissa oleva Monteleonin markiisi,
panivat vastalauseensa Görtzin ja Gyllenborgin persooniin kohdistettua
väkivaltaa vastaan. Hollantilaiset eivät voineet mitenkään puolustella
tekoaan; he eivät ainoastaan olleet loukanneet pyhitettyä oikeutta,
vangitessaan Ruotsin kuninkaan pääministerin, joka ei ollut vehkeillyt
mitään heitä vastaan, vaan myös siten suoranaisesti toimineet sen
kallisarvoisen vapauden periaatteita vastaan, joka on houkutellut
heidän maahansa niin paljon muukalaisia ja ollut heidän suuruutensa
perustuksena.
Mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin hän oli menetellyt aivan oikein
vangituttaessaan vihollisen. Hän painatti puolustukseksensa parooni
Görtzin ja kreivi Gyllenborgin kirjeet, jotka oli löydetty jälkimäisen
papereista. Ruotsin kuningas oli tällöin Skånen maakunnassa; nämä
painetut kirjeet tuotiin hänelle, samalla kun hänelle ilmoitettiin
hänen kahden ministerinsä pidättäminen. Kaarle kysyi hymyillen, eikö
hänenkin kirjeitään oltu painettu. Samalla hän määräsi Tukholmassa
olevan Englannin valtuutetun perheineen ja palvelijoineen
vangittavaksi; Hollannin valtuutetulta hän kielsi pääsyn hoviin ja pani
hänet valvonnan alaiseksi. Sillä välin hän ei tunnustanut julkisesti
eikä myöskään kieltänyt parooni Görtzin puuhia. Ollen liian ylpeä
kieltämään yritystä, jonka oli itse hyväksynyt, ja liian viisas
myöntämään omakseen melkein jo syntymässään paljastettua suunnitelmaa,
hän noudatti Englantia ja Hollantia kohtaan vain halveksivaa vaitioloa.
Tsaari menetteli aivan toisin. Koska häntä ei ollut mainittu nimeltä
Görtzin ja Gyllenborgin kirjeissä, vaan ainoastaan hämärästi
kosketeltu, niin hän kirjoitti Englannin kuninkaalle pitkän kirjeen,
täynnä kohteliaisuuksia salaliiton paljastumisen johdosta ja