Kaarle XII:n historia - 04

marssivan parhaillaan Narvan avuksi. Ruotsalaisia oli ainoastaan
kaksikymmentätuhatta, mutta tsaarilla olikin vain miesten paljous
etunaan. Ollenkaan halveksimatta vihollistaan hän päinvastoin käytti
kaiken taitonsa musertaakseen hänet.
Tyytymättä kahdeksaankymmeneentuhanteen mieheensä hän valmistautui
asettamaan Kaarlea vastaan vielä toisenkin armeijan ja pidättämään
häntä joka askeleella. Hän oli jo määrännyt siihen kolmekymmentätuhatta
miestä, jotka nyt riensivät pikamarsseissa Pihkovasta käsin. Sitten hän
teki tempun, joka olisi herättänyt halveksimista, jos sellainen olisi
mahdollista lainsäätäjää kohtaan, joka on suorittanut niin suuria
asioita. Hän jätti leirinsä, missä hänen läsnäolonsa oli välttämätön,
muka hakeakseen tuon uuden joukko-osaston, joka ilman häntäkin olisi
voinut varsin hyvin saapua, ja näytti siis ikäänkuin pelkäävän
taistella linnoitetussa leirissään nuorta, kokematonta ruhtinasta
vastaan, joka saapui häntä ahdistamaan.
Miten lieneekään, ainakin hän tahtoi sulkea Kaarle XII:n kahden
armeijansa väliin. Eikä siinä kyllin: kolmekymmentätuhatta Narvan
edustalla olevasta leiristä lähetettyä miestä oli asetettu penikulman
päähän tästä kaupungista Ruotsin kuninkaan tielle; kaksikymmentätuhatta
streltsiä seisoi kauempana samalla tiellä, ja viisituhatta miestä oli
etujoukkona. Täytyi siis murtautua kaikkien näiden joukkojen läpi,
ennenkuin pääsi venäläisten leirille, jota ympäröi suojusvalli ja
kaksinkertainen vallihauta.
Ruotsin kuningas oli laskenut maihin Pernaussa, Riian lahden rannalla,
noin kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä ja hiukan yli neljätuhatta
ratsumiestä. Pernausta hän samosi pikamarssissa Tallinnaa kohti,
mukanaan koko ratsuväkensä ja ainoastaan neljätuhatta jalkamiestä. Hän
marssi yhtämittaa eteenpäin, odottamatta muita joukkojaan. Pian hän,
ainoastaan noiden kahdeksantuhannen miehensä kanssa, ennätti vihollisen
etujoukkojen luo. Hän ei siekaillut käydä niiden kaikkien kimppuun
perätysten, antamatta näille aikaa päästä selville siitä, kuinka pienen
joukon kanssa he olivat tekemisissä. Nähdessään ruotsalaisten lähenevän
venäläiset luulivat saavansa taistella koko armeijaa vastaan. Tuo
viisituhantinen etujoukko, joka suojeli kallioiden välistä solaa,
missä sata päätteliästä miestä olisi voinut pidättää kokonaisen
armeijan, pakeni heti kun ruotsalaiset tulivat näkyviin. Kun ne
kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat taempana, näkivät
kumppaniensa paon, joutuivat he kauhun valtaan ja lähtivät levittämään
sekasortoa leiriin. Kaikki suojavartiot lyötiin tieltä kahdessa
päivässä; ja se, mikä muunlaisissa olosuhteissa olisi vaatinut kolme
voittoa, ei hetkeksikään viivyttänyt kuninkaan marssia. Niinpä hän
vihdoin kahdeksantuhannen, niin pitkästä marssista väsyneen miehensä
kera näyttäytyi kahdeksankymmenentuhannen venäläisen leirin ääressä,
jota suojeli sataviisikymmentä tykkiä. Tuskin olivat hänen joukkonsa
hiukan levähtäneet, kun hän, liikoja harkitsematta, antoi
hyökkäyskäskyn.
Merkkinä oli kaksi rakettia ja saksankielinen huuto:
"Jumalan avulla!" Kun eräs korkea upseeri huomautti kuninkaalle vaaran
suuruudesta, sanoi tämä: "Kuinka! Te epäilette, etten minä
kahdeksantuhannen urhoollisen ruotsalaiseni kanssa kykene tekemään
selvää kahdeksastakymmenestätuhannesta moskovalaisesta?" Hetkistä
myöhemmin, peläten sanainsa sisältäneen jonkun verran kerskailua, hän
riensi samaisen upseerin luo, lisäten: "Ettekö siis ole samaa mieltä
kuin minä? Eikö minulla ole vihollisiin nähden kaksi etua: ensiksi,
heidän ratsuväkensä ei ole tässä heille miksikään hyödyksi, ja
toiseksi, paikan ollessa näin ahdas heidän suuri lukunsa on heille vain
haitaksi? Niinpä siis oikeastaan olenkin voimakkaampi kuin he." --
Upseeri tietysti varoi olemasta eri mieltä, ja niin käytiin venäläisten
kimppuun keskipäivällä, 30 p:nä marraskuuta 1700.
Heti kun ruotsalaisten tykistö oli tehnyt aukon vallituksiin,
hyökkäsivät he pistimet tanassa eteenpäin, samalla kun heidän
takaansa tuleva ankara lumipyry ryöppysi vihollisten silmiin.
Venäläiset sallivat puolisen tuntia heitä surmattavan, poistumatta
vallihaudoistaan. Kuningas kävi leirin oikean sivustan kimppuun,
missä sijaitsi tsaarin päämaja; hän näet toivoi kohtaavansa tsaarin
siellä, koska ei tiennyt tämän itsensä lähteneen hakemaan noita
kolmeakymmentätuhatta miestä, joiden tuli piakkoin saapua. Vihollisen
ampuessa musketeistaan ensimäisiä yhteislaukauksia kuningas sai kuulan
kaulaansa; mutta se oli voimaton kuula, joka pysähtyi hänen mustan
kaulaliinansa poimuihin, tekemättä hänelle mitään vahinkoa. Hänen
hevosensa ammuttiin hänen altaan. Herra Sparre on kertonut minulle,
että kuningas keveästi hypähti toisen hevosen selkään sanoen: "Nuo
miehet panevat minut tekemään ratsastusharjoituksia." -- Sitten hän
jatkoi taistelua ja antoi määräyksiänsä yhtä tyynesti kuin ennenkin.
Kolmituntisen taistelun jälkeen olivat vallitukset joka puolelta
murretut. Kuningas ahdisti vihollisen oikeaa sivustaa Narva-jokeen
saakka vasemmalla sivustallaan, jos nyt voidaan siksi sanoa niitä
noin neljäätuhatta miestä, jotka siinä ajoivat takaa lähes
neljääkymmentätuhatta. Silta murtui pakenijain alta, ja siinä tuokiossa
joki oli täynnä kuolleita. Jäännökset kääntyivät epätoivoisina takaisin
leiriinsä, tietämättä minne menivät. He tapasivat muutamia parakkeja,
joiden taakse asettuivat vielä puolustautumaan, koska eivät voineet
enää minnekään pelastua. Vihdoin sentään heidän kenraalinsa Dolgoruki,
Golovkin ja Fedorovitsh lähtivät kuninkaan luo ja laskivat aseensa
hänen jalkoihinsa. Heitä kuninkaalle esiteltäessä saapui myös armeijan
ylipäällikkö herttua de Croy ja antautui kolmenkymmenen upseerin
kanssa.
Kaarle otti nämä tärkeät vangit vastaan niin luontevan kohteliaasti ja
niin ystävällisin ilmein kuin olisi omassa hovissaan hoitanut juhlan
isännän tehtäviä. Hän tahtoi pitää vankeinansa ainoastaan kenraalit.
Kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet riisuttiin aseista ja saatettiin
Narvajoelle, jonka yli heidät toimitettiin veneillä ja laskettiin
menemään kotiinsa. Sillä välin läheni yö; venäläisten vasen siipi
taisteli vielä. Ruotsalaiset olivat menettäneet vain kuusisataa miestä;
kahdeksantoistatuhatta venäläistä oli saanut surmansa vallitustensa
keskellä; suuri joukko oli hukkunut; useat olivat päässeet joen yli.
Leirissä heitä silti yhä oli tarpeeksi tuhoamaan ruotsalaiset
viimeiseen mieheen. Mutta eipä kuolleiden lukumäärä taistelussa
tappiota tuotakaan, vaan eloon jääneiden kauhu. Kuningas käytti lopun
päivästä vihollisen tykistön valtaamiseen. Hän asettui sitten
edulliseen asemaan leirin ja kaupungin välille. Siinä hän nukkui
muutamia tunteja viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, aikoen
sitten päivän koitteessa hyökätä vihollisen vasemman siiven kimppuun,
joka ei vielä ollut kokonaan murskattu.
Mutta kello kahden tienoissa aamusella kenraali Vede, joka komensi
mainittua sivustaa ja oli kuullut, kuinka armollisesti kuningas oli
kohdellut toisia kenraaleja ja kuinka hän oli päästänyt kotiinsa kaikki
alemmat upseerit ja sotamiehet, lähetti pyytämään kuningasta
osoittamaan hänelle saman armon. Voittaja ilmoitutti hänelle, että
hänen tarvitsi vain lähestyä joukkojensa etunenässä ja laskea
aseensa ja lippunsa maahan hänen eteensä. Kohtapa näyttäytyikin
mainittu kenraali jäljellä olevien venäläisten kanssa, joita oli
kolmisenkymmentätuhatta. He marssivat paljain päin, sotamiehet ja
upseerit, vähemmän kuin seitsemäntuhannen ruotsalaisen rivien välitse.
Mennessään kuninkaan ohi sotamiehet heittivät maahan kiväärinsä ja
miekkansa, upseerien laskiessa hänen jalkoihinsa sotamerkkinsä ja
lippunsa. Hän päästi koko tämän ihmispaljouden menemään joen yli,
pidättämättä vangiksi yhtään ainoaa sotamiestä. Jos hän olisi ottanut
ne vangiksi, olisi vangittujen luku ollut vähintään viisi kertaa
suurempi kuin voittajain.
Sitten hän herttua de Croyn ja muiden venäläisten kenraalien seuraamana
marssi voittajana Narvaan. Hän palautti näille kaikille heidän
miekkansa, ja saatuaan tietää heidän olevan rahattomia ja Narvan
kauppiaiden olevan haluttomia enää lainaamaan heille, hän lähetti tuhat
tukaattia herttua de Croylle ja viisisataa jokaiselle venäläiselle
upseerille. Nämä eivät voineet olla ihmettelemättä moista kohtelua,
jollaisesta heillä ei ollut aavistustakaan. Narvassa laadittiin heti
selonteko voitosta lähetettäväksi Tukholmaan ja Ruotsin liittolaisille;
mutta kuningas pyyhki siitä omin käsin pois kaiken sen, mikä siinä oli
liian edullista hänelle ja liian alentavaa tsaarille. Hänen
vaatimattomuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että Tukholmassa lyötiin
useita mitaleja näiden tapahtumain muiston ikuistamiseksi.
Valmistettiinpa tällöin sellainenkin, jonka toisella puolella nähtiin
kuningas seisomassa jalustalla ja siihen kahlehdittuna venäläinen,
tanskalainen ja puolalainen; toisella puolella nähtiin Herkules
nuijineen tallaamassa jaloillaan Kerberosta, ympärillä kirjoitus: _Tres
uno contudit ictu_.
Narvan taistelussa saatujen vankien joukossa nähtiin myös eräs, joka
oli elävänä esimerkkinä onnen jyrkistä vaihteluista. Hän oli Georgian
kuninkaan vanhin poika ja perillinen, tsarafis Artfshelu. Arvonimi
tsarafis merkitsee kaikkien tataarien keskuudessa samoin kuin
Venäjälläkin prinssiä eli tsaarin poika; sana tsaari näet merkitsi
kuningasta vanhain skyyttalaisten keskuudessa, joista kaikki nuo kansat
polveutuvat. Se ei siis johdu Rooman Caesareista, joita nuo
raakalaiskansat eivät pitkiin aikoihin tunteneet. Hänen isänsä
Mitteleskin, joka oli Araratvuoriston ja Mustanmeren itärannikon
välisten maiden kauneimman osan valtias, olivat hänen omat alamaisensa
karkoittaneet kuningaskunnastaan v. 1688, ja hän oli pitänyt parempana
heittäytyä Venäjän keisarin armoille kuin turvautua turkkilaisiin.
Kuninkaan yhdeksäntoistavuotias poika tahtoi seurata Pietari Suurta
tämän sotaretkelle ruotsalaisia vastaan ja joutui taistelussa muutamain
suomalaisten sotamiesten vangiksi, jotka jo olivat ryöstäneet prinssin
ja juuri olivat aikeissa surmata hänet. Kreivi Rehnsköld pelasti hänet
heidän käsistään, toimitti hänelle puvun ja esitteli hänet
hallitsijalleen. Kaarle lähetti hänet Tukholmaan, jossa onneton prinssi
muutamia vuosia myöhemmin kuoli. Kuningas ei voinut, nähdessään hänen
lähtevän, pidättyä upseeriensa kuullen ääneen tekemästä luonnollista
johtopäätöstä aasialaisen kuninkaanpojan kummallisesta kohtalosta, kun
tämä Kaukasusvuorten juurella syntyneenä nyt lähti elämään vankina
Ruotsin jäiden keskellä. "Sehän on", sanoi hän, "samaa kuin jos minä
jonakin päivänä joutuisin olemaan Krimin tataarien vankina". -- Nämä
sanat eivät silloin saaneet osakseen mitään huomiota; mutta sittemmin,
kun itse tapahtumat olivat tehneet niistä ennustuksen, ne kyllä
muistettiin liiankin hyvin.
Tsaari eteni pikamarssissa neljänkymmenentuhannen venäläisensä kera,
aikoen ympäröidä vihollisensa kaikilta puolilta. Mutta puolitiessä hän
sai tiedon Narvan taistelusta ja koko leirinsä häviöstä. Hän ei
tahtonut itsepintaisesti neljälläkymmenellätuhannella kokemattomalla ja
kurittomalla miehellä käydä ahdistamaan voittajaa, joka juuri oli
tuhonnut kahdeksankymmentätuhatta varustetussa leirissä. Hän kääntyi
takaisin, mutta jatkoi kuitenkin edelleen joukkojensa totuttamista
kuriin ja järjestykseen, samalla kun sivistytti alamaisiaan. "Tiedän
hyvin", sanoi hän, "että ruotsalaiset vielä kauan voittavat meidät;
mutta lopulta he itse opettavat meidät voittamaan heidät". -- Hänen
pääkaupunkinsa Moskova joutui kauhun ja hämmästyksen valtaan saatuaan
tiedon tästä tappiosta. Tämän kansan ylpeys ja tietämättömyys oli niin
suuri, että he uskoivat yli-inhimillisten voimien voittaneen heidät ja
pitivät ruotsalaisia todellisina noitina. Luulo oli niin yleinen, että
sen johdosta määrättiin julkisesti rukoiltavaksi Moskovan
suojeluspyhimystä, pyhää Nikolausta. Tämä rukous on liian omituinen
jäädäkseen tässä mainitsematta. Se kuului:
"Oi sinä, joka olet alituinen lohduttajamme kaikissa
vastoinkäymisissämme, suuri, pyhä Nikolaus, suurivaltaisin! Millä
rikkomuksella olemme loukanneet sinua uhritoimituksissamme,
polvistumisissamme, kumartamisissamme ja hyvissä töissämme, jotta olet
siten hylännyt meidät? Me olemme anoneet sinun apuasi noita kauheita,
röyhkeitä, raivoisia, hirvittäviä ja voittamattomia hävittäjiä vastaan,
kun he leijonien ja karhujen tavoin, jotka ovat menettäneet pentunsa,
ovat käyneet kimppuumme, pelottaneet, haavoittaneet ja tuhansittain
tappaneet meitä, jotka kuitenkin olemme sinun oma kansasi. Koska on
mahdotonta, että tämä olisi voinut tapahtua ilman noituutta ja
taikuutta, niin me rukoilemme sinua, oi suuri pyhä Nikolaus, olemaan
meidän sankarinamme ja lipunkantajanamme, vapauttamaan meidät tästä
noitajoukosta ja karkoittamaan heidät mahdollisimman kauas rajoiltamme,
maksamalla heille ansionsa mukaan."
Venäläisten valitellessa pyhälle Nikolaukselle tappiotaan, Kaarle XII
käski kiittää Jumalaa ja valmistautui uusiin voittoihin.
Puolan kuningas saattoikin hyvin odottaa, että hänen vihollisensa,
tanskalaisten ja venäläisten voittaja, piakkoin ryhtyisi hyökkäämään
hänen kimppuunsa. Hän liittyikin sentähden entistä lujemmin tsaariin.
Nämä molemmat ruhtinaat sopivat kohtauksesta, keskustellakseen
yhteisistä toimenpiteistä. He tapasivat toisensa Birsenissä, pienessä
liettualaisessa kaupungissa, ilman mitään tavanomaisia muodollisuuksia,
jotka vain ovat omiaan viivyttämään asiain kulkua eivätkä muutenkaan
nyt soveltuneet heidän asemaansa tai mielialaansa. Pohjoismaiset
ruhtinaat kohtelevat toisiaan yleensäkin niin tuttavallisesti, ettei se
vielä ole tapana muussa Euroopassa. Pietari ja August viettivät yhdessä
viisitoista päivää huvituksissa, jotka menivät liiallisuuksiin saakka;
sillä tsaari, joka kyllä tahtoi uudistaa kansansa, ei koskaan voinut
hillitä omaa vaarallista taipumustaan hurjisteluihin.
Puolan kuningas sitoutui toimittamaan tsaarille viisikymmentätuhatta
miestä saksalaisia joukkoja, jotka oli ostettava eri ruhtinailta ja
jotka tsaarin tuli palkata. Tämän taas tuli puolestaan lähettää
viisikymmentätuhatta venäläistä Puolaan oppimaan sotataitoa; samalla
tsaari lupasi maksaa Puolan kuninkaalle kolme miljoonaa riikintaaleria
kahdessa vuodessa. Jos tämä sopimus olisi pantu täytäntöön, olisi se
voinut olla tuhoisa Ruotsin kuninkaalle, sillä sehän oli nopea ja varma
keino tehdä venäläisistä sotakuntoista väkeä. Kenties sen avulla olisi
taottu kahleet osalle Eurooppaa.
Kaarle XII katsoi asiakseen estää Puolan kuningasta poimimasta hedelmiä
tästä sopimuksesta. Vietettyään talvensa Narvan luona hän ilmestyi
Liivinmaalle samaisen Riian kaupungin luo, jota kuningas August oli
turhaan piirittänyt. Saksilaiset joukot majailivat pitkin Väinäjoen
rantaa, mikä joki tällä kohtaa on sangen leveä. Niiden tuli sulkea
ylimeno Kaarlelta, joka oli joen vastapäisellä rannalla. Saksilaisia ei
komentanut heidän ruhtinaansa, joka silloin oli sairas, vaan heidän
johtajanaan oli marsalkka Stenau [oikeammin Steinau, Adam Heinrich von.
-- _Suom. muist_.], joka hoiti ylipäällikön tehtäviä. Hänen
alapäällikköjänsä olivat prinssi Ferdinand, Kuurinmaan herttua, ja sama
Patkul, joka nyt miekka kädessä puolusti isänmaataan Kaarle XII:tta
vastaan, suojeltuaan aikaisemmin henkensä uhalla sen oikeuksia kynällä
Kaarle XI:ttä vastaan.
Ruotsin kuningas oli rakennuttanut suuria, uusimallisia veneitä, joiden
laidat olivat tavallista korkeammat ja voivat nousta ja laskea
nostosiltain tapaan. Noustessaan ne peittivät kuljetettavinaan olevat
joukot, laskiessaan ne toimittivat maihinlaskusillan virkaa. Erään
toisenkin keinon hän pani käytäntöön. Huomattuaan tuulen käyvän
pohjoisrannalta, missä hän seisoi, etelärantaa kohti, minne viholliset
olivat leiriytyneet, hän käski sytyttää joukon märkiä olkia, joiden
sakea savu levisi pitkin rantaa ja esti saksilaiset näkemästä hänen
joukkojaan ja niiden puuhia. Tämän savupilven suojassa hän käski
veneitten edetä, niidenkin ollessa täynnä savuavia olkia; siten
savupilvi yhä laajeni ja ajautui tuulen mukana vihollisten silmille,
tehden näille mahdottomaksi tietää, menikö kuningas joen yli vai ei.
Sillävälin hän itse yksin johti tämän sotatempun suoritusta. Ollessaan
jo joen keskikohdalla hän sanoi kenraali Rehnsköldille: "Kas niin!
Toivonpa, ettei Väinäjoki ole ilkeämpi kuin meri Köpenhaminan luona.
Uskokaa minua, kenraali, me lyömme heidät." -- Neljännestunnissa hän
oli joen toisella rannalla, ollen kovasti närkästyneenä siitä, että hän
vasta neljäntenä hyppäsi maihin. Kohta hän toimitti maihin tykistönsä
ja asetti joukkonsa taistelujärjestykseen, savun sokaisemien
vihollisten voimatta tehdä muuta vastarintaa kuin joillakin
umpimähkäisillä laukauksilla. Kun tuuli oli hajoittanut savun, näkivät
saksilaiset Ruotsin kuninkaan jo marssivan heitä kohti.
Marsalkka Stenau ei hukannut hetkeäkään; tuskin hän oli huomannut
ruotsalaiset, kun ratsuväkensä parhaalla osalla jo kävi heidän
kimppuunsa. Tämän joukon ankara hyökkäys, joka kohtasi ruotsalaiset
juuri kun nämä järjestäytyivät taisteluun, saattoi heidät sekasortoon;
heidän rivinsä murtuivat ja ne työnnettiin jokeen saakka. Ruotsin
kuningas kokosi ne piankin keskellä vettä yhtä helposti kuin olisi
pitänyt katselmusta. Nyt hänen sotilaansa, marssien suljetummassa
rivistössä kuin äsken, työnsivät marsalkka Stenaun takaisin ja
etenivät tasangolle. Stenau näki, kuinka hänen joukkonsa olivat
tyrmistyksissään; taitavana päällikkönä hän peräyttikin ne kuivalle
paikalle, jota sivulta suojeli suo ja metsä, missä oli hänen
tykistönsä. Maaperän edullisuus ja aika, jonka saksilaiset olivat
saaneet tointuakseen ensi hämmästyksestään, antoi heille jälleen kaiken
heidän rohkeutensa. Kaarle ei siekaillut käydä heidän kimppuunsa;
hänellä oli mukanaan viisitoistatuhatta miestä, Stenaulla ja Kuurinmaan
herttualla oli noin kaksitoistatuhatta, mutta koko tykistönä heillä oli
vain yksi ainoa lavetiton rautakanuuna. Taistelu oli kiivas ja verinen;
herttuan alta ammuttiin kaksi hevosta; hän tunkeutui kolmasti kuninkaan
kaartin keskelle, mutta vihdoin hän suistui hevosensa selästä
pyssynperän iskusta, jolloin hänen joukkonsa joutui epäjärjestykseen
eikä enää riidellyt voitosta. Hänen kyrassierinsa saivat hänet töin
tuskin pahasti kolhittuna ja puolikuolleena vedetyksi pois tungoksen
keskeltä ja hevosten alta, jotka tallasivat häntä kavioillaan.
Voittonsa jälkeen Ruotsin kuningas riensi Kuurinmaan pääkaupunkiin
Mitauhun. Kaikki tämän herttuakunnan kaupungit antautuivat hänen
armoilleen; koko sotaretki oli pikemmin matkustus kuin valloitus. Hän
samosi pysähtymättä Liettuaan, alistaen kaikki matkan varrella
valtaansa. Hän tunsi hivelevää tyydytystä ja tunnusti sen itsekin
saapuessaan voittajana samaiseen Birsenin kaupunkiin, jossa Puolan
kuningas ja tsaari olivat muutamia kuukausia aikaisemmin vannoneet
tuhoavansa hänet.
Juuri tässä kaupungissa hän päätti puolalaisten itsensä avulla syöstä
Puolan kuninkaan valtaistuimelta. Kun hän täällä eräänä päivänä istui
ruokapöydässä, miettien yksistään tätä yritystä ja noudattaen
tavallista ankaraa raittiutta syvässä äänettömyydessään, ikäänkuin
hautautuneena suuriin aatteihinsa, niin eräs saksalainen eversti, joka
oli aterialla mukana, sanoi niin äänekkäästi, että muutkin sen
kuulivat, että tsaarin ja Puolan kuninkaan ateriat tässä samassa
paikassa olivat olleet hieman erilaisia kuin hänen majesteettinsa.
"Niinpä kyllä", sanoi kuningas nousten, "mutta sitä helpommin minä
häiritsenkin heidän ruuansulatustaan". -- Todellakaan hän ei liioin
viivytellyt ajattelemansa suunnitelman toimeenpanoa, sekoittaen nyt
hiukan politiikkaakin aseittensa voimaan.
Puola, muinaisen Sarmatian osa, on hieman suurempi kuin Ranska,
köyhempi väestöstä kuin se, mutta rikkaampi kuin Ruotsi. Sen kansa
kääntyi kristinuskoon vasta noin seitsemänsataaviisikymmentä vuotta
sitten. On perin omituista, että roomalaisten kieltä, jotka eivät
kuitenkaan koskaan ole tunkeutuneet näille seuduille saakka, puhutaan
tätä nykyä yksistään Puolassa; kaikki siellä puhuvat latinaa, vieläpä
palvelijatkin. Tämä suuri maa on hyvin viljavaa, mutta sen asukkaat
ovat sitä vähemmän toimeliaita. Ne käsityöläiset ja kauppiaat, joita
nähdään Puolassa, ovat skotlantilaisia, ranskalaisia ja varsinkin
juutalaisia. Viimemainituilla on siellä lähes kolmesataa synagogaa,
ja jos he täällä vieläkin lisääntyvät, niin heidät kai ajetaan kerran
pois Puolasta, kuten aikoinaan Espanjasta. He ostavat halvasta
hinnasta maan tuotteet, viljan ja karjan, kauppaavat ne Danzigiin ja
Saksaan ja myövät sitten kalliista hinnasta aatelismiehille niitä
ylellisyystavaroita, joita nämä tuntevat ja rakastavat. Siten tämä mitä
kauniimpien jokien kastelema, laitumista ja suolakaivoksista rikas,
viljan peittämä maa pysyy yltäkylläisyydestään huolimatta köyhänä,
koska sen kansa elää maaorjuudessa ja sen aatelisto on ylpeä ja laiska.
Sen hallitus on mitä uskollisin kuva vanhasta kelttiläisestä ja
goottilaisesta hallituksesta, joka muutoin kaikkialla muualla
parannettiin tai muunnettiin. Puola on ainoa valtio, joka on
säilyttänyt tasavallan nimen yhdessä kuninkaallisen arvon kanssa.
Jokaisella aatelismiehellä on oikeus äänestää kuninkaanvaalissa ja
mahdollisuus päästä itsekin kuninkaaksi. Tämä kaikista oikeuksista
kaunein on liitetty mitä suurimpaan väärinkäytökseen: valtaistuin on
näet melkein aina ostettavissa, ja kun puolalainen on harvoin tarpeeksi
rikas voidakseen sen ostaa, on se monesti myöty muukalaisille.
Aatelisto ja papisto puolustavat vapauttansa kuningastaan vastaan ja
riistävät sen kansan muulta osalta. Koko kansa on siellä maaorjuudessa;
sellainen on ihmiskunnan kohtalo, että kaikkialla, tavalla tai
toisella, suuri enemmistö elää pienen vähemmistön ikeen alaisena!
Täällä ei talonpoika kylvä itseään, vaan aatelista herraansa varten,
jolle hän itse, hänen peltonsa ja hänen kättensä työ kuuluvat, ja joka
voi hänet myödä, jopa surmatakin yhdessä karjansa kanssa. Aatelismies
sen sijaan on riippuvainen ainoastaan itsestään. Jos häntä tahdotaan
tuomita rikosasiassa, tarvitaan siihen koko kansan kokous; hänet
voidaan vangita vasta sitten, kun hänet on tuomittu; niinpä hän ei
juuri koskaan joudu rangaistavaksi. Täällä on paljon köyhiä
aatelismiehiä, jotka antautuvat mahtavampiensa palvelukseen, saavat
palkkaa ja toimittavat kaikkein halvimpiakin tehtäviä. Kuitenkin he
mieluummin haluavat palvella vertaisiaan kuin rikastua kaupankäynnillä,
ja ruokotessaan herrojensa hevosia he kunnioittavat itseään
kuninkaitten valitsijain ja tyrannien tuhoojain arvonimellä.
Kun näkee Puolan kuninkaan kaikessa kuninkaallisen majesteettisuutensa
komeudessa, niin luuleepa häntä Euroopan täysivaltaisimmaksi
ruhtinaaksi; mutta juuri hän on sitä kaikkein vähimmin. Puolalaiset
tekevät todella hänen kanssaan sen sopimuksen, jonka muiden
kansain kesken käsitetään olevan voimassa hallitsijan ja
alamaisten välillä. Itse kruunajaisissaan ja vannoessaan pitävänsä
_pacta conventa_-säädökset Puolan kuningas päästää alamaisensa
uskollisuudenvalasta siinä tapauksessa, että hän loukkaa tasavallan
lakeja. Hän nimittää kaikki virkamiehet ja jakaa kaikki arvosijat ja
kunniamerkit. Puolassa ei mikään muu ole perinnöllistä kuin maat ja
aateluus. Yhtä vähän palatinuksen [palatinus merkitsi Puolassa
maakunnan (palatinaatin) käskynhaltijaa, maaherraa. -- _Suom. muist_.]
kuin kuninkaan pojalla on mitään oikeutta isänsä arvoon, mutta
kuninkaan ja tasavallan välillä on se suuri ero, että edellinen ei voi
riistää mitään kerran antamaansa virkaa, kun sen sijaan jälkimäisellä
on oikeus ottaa kuninkaalta hänen kruununsa, jos hän rikkoo valtion
lakeja.
Vapaudestaan arka aatelisto myö kyllä usein äänensä, mutta harvoin
kiintymyksensä. Tuskin he ovat valinneet kuninkaan, kun jo pelkäävät
hänen kunnianhimoansa ja vehkeilevät häntä vastaan. Ne suurmiehet,
jotka hän on nimittänyt ja joita hän ei voi erottaa, muuttuvat usein
hänen vihollisikseen sen sijaan, että pysyisivät hänen kätyreinään. Ne,
jotka ovat kiinnitetyt hoviin, ovat muun aateliston vihan esineenä,
mistä on aina seurauksena kaksi puoluetta: moinen jako on mahdoton
välttää, jopa tarpeellinenkin sellaisissa maissa, joissa tahdotaan
pitää kuningas ja samalla säilyttää vapaus.
Kaikki, mikä koskee koko kansaa, järjestetään eduskunnassa, jolla on
nimenä valtiopäivät, ja jossa ovat koolla senaatti ja joukko
aatelismiehiä. Senaattoreja ovat palatinukset ja piispat; toisena osana
eduskuntaa ovat jokaisen palatinaatin erikoisten säätykokouksien
edustajat. Näissä suurissa kokouksissa johtaa puhetta Gnesenin
arkkipiispa, Puolan primas ja kuningaskunnan sijaishallitsija
välihallituksen (interregnumin) aikana, valtakunnan ensimäinen
arvohenkilö kuninkaan jälkeen. Harvoin onkaan Puolassa muuta
kardinaalia kuin hän, sillä kun roomalainen purppuraviitta ei anna
mitään etuoikeutta senaatissa, täytyisi piispan, joka samalla olisi
kardinaali, joko istua siellä vain senaattorinarvonsa mukaan tai luopua
sen arvon suurista etuoikeuksista, joka hänellä on isänmaassaan,
voidakseen pitää pystyssä vieraan kunnian vaatimuksia.
Kuningaskunnan lakien mukaan on valtiopäiviä pidettävä vuorotellen
Puolassa ja Liettuassa. Edustajat siellä useinkin ratkaisevat asiansa
sapeli kädessä kuten muinaiset sarmaatit, joista he polveutuvat, joskus
myös täydessä humalassa, mitä pahetta sarmaatit eivät tunteneet.
Jokainen aatelinen edustaja näillä valtiopäivillä nauttii samaa
oikeutta kuin kansantribuunit Roomassa, nimittäin panna vastalauseensa
senaatin lakeja vastaan. Yksi ainoa aatelismies, joka sanoo:
"_Kiellän_", estää tällä yhdellä sanalla kaikkien muiden yksimieliset
päätökset; ja jos hän lähtee pois siltä paikkakunnalta, missä
valtiopäiviä pidetään, täytyy niidenkin hajota.
Tästä laista johtuvia häiriöitä vastaan on tapana käyttää vielä
vaarallisempaa keinoa.
Puolassa on näet tavallisesti kaksi puoluetta. Kun yksimielisyys
valtiopäivillä siten on mahdoton, niin kumpikin puolue järjestää oman
konfederationsa, jossa asiat ratkaistaan äänten enemmistöllä,
välittämättä vähemmistön vastalauseista. Nämä kokoukset, jotka
oikeastaan ovat laittomia, mutta jotka käytäntö on laillistuttanut,
pidetään kuninkaan nimessä, vaikkapa usein vastoin hänen suostumustaan
ja etujaan, melkein samoin kuin liiga Ranskassa käytti hyväkseen Henrik
III:n nimeä hänen kukistamisekseen, ja samoin kuin Englannin
parlamentti, joka surmautti Kaarle I:n mestauslavalla, menetteli,
asettamalla tämän ruhtinaan nimen kaikkien niiden päätösten alkuun,
joita se teki hänen tuhoamisekseen. Kun sitten levottomuudet ovat
päättyneet, on yleisten valtiopäivien asiana hyväksyä tai hylätä
konfederatioiden tekemät päätökset. Voivatpa valtiopäivät kumotakin
kaiken sen, mitä edelliset ovat päättäneet, samojen järkisyiden nojalla
kuin yksinvaltaisissa valtioissa kuningas voi peruuttaa edeltäjänsä,
vieläpä itsensäkin säätämät lait.
Aatelisto, joka laatii tasavallan lait, on myös sen sotavoimana.
Tärkeissä tapauksissa se nousee ratsaille ja voi saada koolle yli
sadantuhannen miehen vahvuisen joukon. Tämä suuri armeija, nimeltään
"pospolita", liikkuu vaikeasti eikä sitä ole helppo johtaa.
Elintarpeiden ja rehun saannin vaikeus tekee sen kykenemättömäksi
pysymään kauan koossa. Siltä puuttuu kuri, kuuliaisuus ja kokemus;
mutta sitä elähdyttävä vapauden rakkaus tekee sen aina pelottavaksi.
Sen voi voittaa tai hajoittaa, vieläpä voi jonkun aikaa pitää sitä
orjuudessa, mutta kohta se pudistaa ikeen niskoiltaan. Puolalaiset itse
vertaavatkin itseänsä ruokoon, jonka myrsky taivuttaa maahan, mutta
joka tuulen lakattua puhaltamasta nousee jälleen pystyyn. Juuri tästä
syystä heillä ei ole mitään varustettuja paikkoja; he tahtovat itse
olla tasavaltansa ainoina vallituksina. He eivät koskaan salli
kuninkaansa rakentaa linnoituksia, koska pelkäävät hänen käyttävän
niitä vähemmän heidän suojakseen kuin heidän sortamisekseen. Heidän
maansa onkin aivan avoin, lukuunottamatta paria tai kolmea
rajalinnoitusta. Jos he siis sisäisissä tai ulkoisissa sodissaan
päättävät pitää hallussaan jonkin paikan, täytyy heidän kaikessa
kiireessä luoda maavallituksia, korjata vanhoja puoleksi raunioituneita
muureja, kaivaa auki miltei umpeen menneitä vallihautoja, ja
tavallisesti on kaupunki jo ehditty valloittaa, ennenkuin sen varustelu
on päätetty.
Pospolita ei aina ole sotavalmiina maan puolustamiseksi; se kokoontuu