Kaarle XII:n historia - 19

vilpittömän ystävyyden vakuutuksia. Kuningas Yrjö otti hänen
vakuuttelunsa vastaan niihin uskomatta ja oli antavinaan pettää
itseänsä.
Yksityishenkilöjen punoma salaliitto menee myttyyn heti kun se on
paljastettu, mutta kuningasten salaliitto saa siitä vain uusia voimia.
Tsaari saapui Pariisiin toukokuussa samana vuonna 1717. Hän ei
kuluttanut siellä aikaansa yksinomaan ihailemalla taiteen ja luonnon
kauneuksia ja käymällä katsomassa akatemioita, yleisiä kirjastoja,
merkillisten esineiden kokoelmia ja kuninkaallisia palatseja; hän
ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle Orléansin herttualle sopimusta,
jonka hyväksyminen olisi voinut kohottaa Venäjän suuruuden huippuunsa.
Hänen tarkoituksensa oli liittyä Ruotsin kuninkaaseen, joka luovuttaisi
hänelle suuria alueita, riistää tanskalaisilta kokonaan Itämeren
herruus, heikontaa englantilaisia kansalaissodalla ja kääntää Venäjälle
koko pohjoismaiden kauppa. Eipä hän edes arkaillut yllyttää kuningas
Stanislausta jälleen kuningas Augustia vastaan, jotta sitten, tulen
loimutessa joka taholta, hän voisi rientää sitä joko kiihdyttämään tai
sammuttamaan sen mukaan kuin se soveltuisi hänen etuihinsa. Siinä
tarkoituksessa hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle välittäjän
tointa Ruotsin ja Venäjän välillä ynnä lisäksi hyökkäys- ja
puolustusliittoa näiden kruunujen ja Espanjan kanssa.
Orléansin herttua ei kuitenkaan hyväksynyt tätä sopimusta, joka näytti
niin luonnolliselta ja niin edulliselta asianomaisille kansoille ja
antoi heidän käsiinsä Euroopan tasapainon. Hän ryhtyi aivan samaan
aikaan vallan vastakkaisiin suhteihin: hän liittyi Saksan keisariin
ja Englannin kuninkaaseen. Sellainen muutos, valtion todellista
etua silmällä pitäen, oli tällöin tapahtunut asianomaisten
ruhtinasten mielissä, että tsaari oli jo valmis julistautumaan
entistä liittolaistansa kuningas Augustia vastaan ja menemään
verivihollisensa Kaarlen puolelle, samalla kun Ranska oli saksalaisten
ja englantilaisten hyväksi ryhtymäisillään sotaan Ludvig XIV:n
pojanpoikaa vastaan, kannatettuaan häntä niin kauan samoja vihollisia
vastaan niin suurella rahan ja veren hukalla. Kaikki, mitä tsaari
epäsuorasti saavutti, supistui siihen, että sijaishallitsija käytti
vaikutusvaltaansa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin
vapauttamiseksi. Tsaari palasi valtakuntaansa kesäkuun lopussa,
suotuaan Ranskan nähdä harvinaisen ilmiön, keisarin, joka matkusti
oppiakseen. Mutta useimmat ranskalaiset näkivät hänestä vain hänen
karkean ulkokuorensa, joka oli seurauksena hänen huonosta
kasvatuksestaan; sensijaan lainlaatija, uuden kansakunnan luoja, suuri
mies jäi heiltä huomaamatta.
Sen, mitä tsaari turhaan oli etsinyt Orléansin herttuasta, hän kohta
löysi kardinaali Alberonista, joka oli päässyt kaikkivoivaksi
Espanjassa. Alberoni ei toivonut mitään niin suuresti kuin pretendentin
valtaanpalauttamista, sillä olihan hän Espanjan ministeri, jota maata
Englanti oli kohdellut niin pahoin, ja Englannin kanssa Espanjaa
vastaan liittoutuneen Orléansin herttuan persoonallinen vihamies sekä
vihdoin sen kirkon pappi, jonka puolesta pretendentin isä oli niin
sopimattomaan aikaan kadottanut kruununsa.
Ormondin herttua, jota Englannissa rakastettiin yhtä paljon kuin
Marlboroughin herttuata ihailtiin, oli kuningas Yrjön valtaistuimelle
noustessa jättänyt isänmaansa ja vetäytynyt Madridiin. Täältä hän
matkusti Espanjan kuninkaan ja pretendentin täysinvaltuutettuna
asiamiehenä, erään toisen englantilaisen, nimeltä Irnegan, taitavan ja
yritteliään miehen kanssa Kuurinmaalle tapaamaan tsaaria tämän
läpimatkalla Mitaussa. Hän pyysi tsaarin tytärtä, prinsessa Anna
Petrovnaa, Jaakko II:n pojalle puolisoksi, toivoen, että tämä liitto
entistä lujemmin kiinnittäisi tsaarin tämän kovaonnisen ruhtinaan
etuihin. Mutta asiain kulun edistämisen asemesta tämä ehdotus oli
vähällä viivyttää koko yritystä joksikin aikaa. Parooni Görtz oli
suunnitelmissaan jo aikoja sitten määrännyt mainitun prinsessan
Holsteinin herttualle, joka todella sittemmin naikin hänet. Saatuaan
siis tietää Ormondin herttuan aikeista hän kävi kateelliseksi ja ryhtyi
ehkäisemään niitä. Hän pääsi vankeudesta elokuun lopussa samoin kuin
kreivi Gyllenborg, Ruotsin kuninkaan suvaitsematta tehdä vähintäkään
anteeksipyyntöä Englannin kuninkaalle tai osoittamatta pienintäkään
tyytymättömyyttä ministerinsä käytöksen johdosta.
Samaan aikaan päästettiin Tukholmassa perheineen vapaaksi Englannin
lähettiläs, jota oli kohdeltu paljoa ankarammin kuin Gyllenborgia
Lontoossa.
Vapautettu Görtz oli sama kuin irti päästetty vihollinen, jota entisten
mahtavien vaikutinten lisäksi kannusti nyt myös kostonhimo. Hän riensi
postihevosilla tsaarin luo, ja hänen kehoittelunsa vaikuttivat tähän
ruhtinaaseen enemmän kuin koskaan ennen. Hän vakuuttikin heti
vähemmässä kuin kolmessa kuukaudessa yhden ainoan Venäjän valtuutetun
kanssa poistavansa tieltä kaikki esteet, jotka viivyttivät rauhantekoa
Ruotsin kanssa. Hän otti käteensä tsaarin itsensä piirtämän
maantieteellisen kartan, veti siihen viivan Viipurista Laatokan järven
kautta Jäämereen saakka ja lupasi suostuttaa herransa luovuttamaan
kaiken mainitun viivan itäpuolella olevan maan ynnä Karjalan, Inkerin
ja Liivinmaan. Vihdoin hän ehdotti avioliittoa tsaarin tyttären ja
Holsteinin herttuan kesken, kuvitellen tsaarille, että herttua voisi
luovuttaa maansa hänelle samanarvoisesta aluekorvauksesta, ja että
tsaarista siten tulisi Saksan keisarikunnan jäsen, samalla kun hän
antoi tämän kaukaa nähdä keisarinkruununkin, joka helposti voisi joutua
joko hänen tai jonkun hänen jälkeläisensä päähän. Täten hän imarteli
Venäjän itsevaltiaan kunnianhimoisia aikeita, riisti pretendentiltä
tsaarin tyttären, mutta avasi hänelle korvaukseksi tien Englantiin ja
saavutti siten yhdellä kertaa kaikki tarkoituksensa.
Tsaari määräsi Ahvenanmaan saaren niiden neuvottelujen paikaksi, joita
hänen valtioministerinsä Ostermann tulisi pitämään parooni Görtzin
kanssa. Ormondin herttuaa pyydettiin palajamaan, jottei herätettäisi
liiaksi epäluuloja Englannissa, jonka kanssa tsaari ei tahtonut rikkoa
välejänsä ennenkuin hyökkäyksen alkaessa. Pietariin jäi vain Ormondin
herttuan uskottu, Irnegan, jatkamaan salahankkeita; hän majaili
kaupungissa niin varovaisesti, että lähti ulos vain öisin ja tapasi
tsaarin ministeriä ainoastaan valepuvussa, milloin puettuna
talonpojaksi, milloin tataariksi.
Ormondin herttuan lähdettyä tsaari antoi Englannin kuninkaan ymmärtää,
kuinka suuren palveluksen hän oli tehnyt tälle lähettämällä matkaansa
pretendentin innokkaimman kannattajan; niinpä parooni Görtz palasikin
toivorikkain mielin Ruotsiin.
Täällä hän tapasi herransa 36,000:n säännöllisiin joukkoihin kuuluvan
miehen etunenässä ja rannikot nostoväen suojelemina. Kuninkaalta
puuttui vain rahaa; luotto oli käytetty loppuun valtakunnan sekä
sisä- että ulkopuolella. Ranska, joka oli antanut hänelle Ludvig XIV:n
viimeisinä vuosina jonkun verran apurahoja, ei nyt Orléansin herttuan
hallitessa, joka noudatti aivan päinvastaisia näkökohtia, antanut enää
mitään. Espanja tosin lupasi, mutta oli toistaiseksi kykenemätön
tarjoamaan juuri mitään. Parooni Görtz pani nyt toimeen erään
suunnitelman, jota hän oli koetellut jo ennen Ranskaan ja Hollantiin
lähtöänsä. Hän näet aikoi antaa kuparille saman arvon kuin hopealle,
siten että kupariraha, jonka oleellinen arvo oli puoli sou'ta,
ruhtinaan leimalla varustettuna kävisi neljästäkymmenestä sou'sta; --
siis melkein samoin kuin piiritetyssä kaupungissa vallanpitäjät usein
ovat maksaneet sotamiehille ja porvareille nahkarahoilla odottaessaan,
että voitaisiin jälleen saada oikeita rahoja. Moiset valerahat, jotka
pakkotila on keksinyt ja joille vain luottamus yksin voi antaa pysyvän
arvon, ovat vekselin tapaisia, joiden näennäinen arvo helposti nousee
valtiossa olevien todellisten varojen yli.
Sellaiset apukeinot voivat olla erittäin hyödyllisiä vapaassa maassa;
ne ovat joskus pelastaneetkin tasavaltoja, mutta monarkiat ne melkein
varmasti tuhoavat. Kun näet kansa piankin menettää luottamuksensa
niihin, täytyy ministerin turvautua epärehellisyyteen. Hän lisää näitä
aatteellisia rahoja yli kaikkien määrien, yksityiset kätkevät rahansa,
ja koko koneisto särkyy, aiheuttaen sekamelskaa ja usein mitä suurimpia
onnettomuuksia. Niin kävi nyt Ruotsissakin.
Levitettyään aluksi varovaisesti yleisön keskuuteen näitä uusia rahoja
parooni Görtzin oli pian pakko mennä siinä yli kaikkien rajojen, kun
hän ei enää jaksanut hillitä alkuunpanemaansa liikettä. Kaikki
kauppatavarat ja elintarpeet näet nousivat huimaaviin hintoihin, ja
niin hänen täytyi yhä lisätä kuparirahojen määrää; mutta kuta enemmän
ne lisääntyivät, sitä arvottomammiksi ne kävivät. Niinpä Ruotsi, ollen
tulvillaan tätä väärää rahaa, nostikin suuttumuksen myrskyn parooni
Görtziä vastaan. Kansa, joka yhä kunnioitti Kaarle XII:tta, ei liioin
rohjennut vihata häntä, mutta antoi koko kiukkunsa painon kohdata
ministeriä, joka muukalaisena ja raha-asiain hoitajana oli
kahdenkertaisesi yleisen vihan esineenä.
Eräs hänen papiston maksettavaksi aikomansa vero saattoi hänet koko
kansan kiroihin. Papit, jotka liiankin usein tekevät asiansa yhteiseksi
Jumalan asian kanssa, nimittivät häntä julkisesti jumalankieltäjäksi,
koska hän vaati heiltä rahaa. Uusiin kuparirahoihin oli leimattu
muutamien vanhanajan jumalien kuvia; siitä saatiin aihe nimittää näitä
rahoja "parooni Görtzin jumaliksi".
Häneen kohdistettuun yleiseen vihaan liittyi toisten ministerien
kateus, joka oli sitä leppymättömämpi, kuta voimattomampi se silloin
oli. Myös kuninkaan sisar ja hänen prinssi-puolisonsa pelkäsivät häntä,
koska hän syntyperänsä vuoksi oli kiintynyt Holsteinin herttuaan ja
kykeni jonakin kauniina päivänä laskemaan hänen päähänsä Ruotsin
kruunun. Hänen ainoana tukenaan koko maassa oli Kaarle XII; mutta juuri
tuo yleinen suuttumus oli omiaan vain lujittamaan häntä kohtaan
kuninkaan ystävyyttä, sillä tämän tunteet tavallisesti kasvoivat
vastarinnan johdosta. Hän osoitti Görtzille luottamusta, joka läheni
miltei alistumista; hän antoi tälle maan sisäisessä hallinnossa
rajattoman vallan ja jättäytyi aivan vastustelematta hänen johtoonsa
kaikessa, mikä koski tsaarin kanssa vireillä olevia suunnitelmia;
erityisesti hän kehoitti Görtziä kiirehtimään Ahvenanmaalla pidettäviä
neuvotteluja.
Niinpä Görtz todellakin, saatettuaan Tukholmassa loppuun raha-asiain
järjestelyn, joka oli vaatinut hänen läsnäoloaan, matkusti päättämään
tsaarin ministerin kanssa suuren työnsä, jonka oli pannut alkuun.
Seuraavat olivat tämän liiton alustavat ehdot, jonka tuli muuttaa
Euroopan olotila, sellaisina kuin ne on tavattu Görtzin papereissa
hänen kuolemansa jälkeen:
Tsaari saisi pitää koko Liivinmaan sekä osan Inkerinmaata ja Karjalaa,
mutta kaiken muun hän luovuttaisi takaisin Ruotsille. Hän liittyisi
Kaarle XII:een palauttamaan kuningas Stanislauksen Puolan
valtaistuimelle ja sitoutuisi tunkeutumaan tähän maahan 80,000
venäläisen kanssa syöksemään valtaistuimelta saman kuningas Augustin,
jonka hyväksi hän oli käynyt sotaa jo kymmenen vuotta. Samoin hän
toimittaisi Ruotsin kuninkaalle tarpeelliset laivat kuljettamaan 10,000
ruotsalaista Englantiin ja 30,000 Saksaan. Pietarin ja Kaarlen
yhtyneitten sotavoimien tulisi käydä Englannin kuninkaan kimppuun hänen
perintömaassaan Hannoverissa ja Werdenissä. Samojen sotajoukkojen oli
myös asetettava Holsteinin herttua jälleen valtaansa ja pakoitettava
Preussin kuningas hyväksymään sopimus, jonka nojalla häneltä
otettaisiin pois osa hänen valloittamistaan alueista.[45]
Kaarle menettelikin heti aivan kuin hänen voittoisat, tsaarin joukkojen
tukemat armeijansa jo olisivat suorittaneet kaiken sen, mitä aiottiin
tehdä. Hän vaati kopeasti Saksan keisaria täyttämään Altranstädtin
rauhan ehdot. Mutta Wienin hovi tuskin suvaitsi vastatakaan sellaisen
ruhtinaan esitykseen, jonka puolelta se ei enää luullut olevan mitään
pelättävää.
Puolan kuningas tunsi suurempaa epävarmuutta; hän näki myrskyn uhkaavan
joka puolelta. Puolan aatelisto oli liittoutunut häntä vastaan, ja
valtaan palaamisestaan saakka hänen oli täytynyt alituisesti joko
taistella alamaisiaan vastaan tai neuvotella heidän kanssansa.
Tsaarilla, hänen pelättävällä suojelijallaan, oli Danzigin edustalla
sata kaleeria ja 80,000 miestä Puolan rajoilla. Koko pohjoismaat olivat
täynnä kateutta ja sekasortoa. Flemming, ollen itse kaikkein
epäluuloisimpia ihmisiä, jota naapurivaltain samalla tuli mitä
huolellisimmin varoa, aavisti ensimäisenä, mitä tsaarilla ja Ruotsin
kuninkaalla oli hankkeissa Stanislauksen hyväksi. Senpätähden hän
tahtoikin vangituttaa tämän hänen herttuakunnassaan Zweibrückenissä,
samoin kuin Jaakko Sobieski oli aikoinaan vangittu Schlesiassa. Eräs
niitä yritteliäitä ja levottomia ranskalaisia, jotka lähtevät kokemaan
onneansa vieraissa maissa, oli joku aika sitten vienyt muutamia itsensä
tapaisia ranskalaisia seikkailijoita Puolan kuninkaan palvelukseen. Hän
esitti ministeri Flemmingille suunnitelman, jossa hän sitoutui
kolmenkymmenen päättäväisen ranskalaisen upseerin kanssa ottamaan
kiinni kuningas Stanislauksen hänen palatsissaan ja tuomaan hänet
vangittuna Dresdeniin. Suunnitelma hyväksyttiin, sillä moiset yritykset
olivat silloin varsin yleisiä. Olivathan jotkut senlaatuiset miehet,
joilla Italiassa on nimenä _bravi_, tehneet samantapaisia kolttosia
Milanossa viimeisen Saksan ja Ranskan välisen sodan aikana. Sittemmin
olivat useat Hollantiin paenneet ranskalaiset uskaltaneet tunkeutua
Versaillesiin saakka ryöstääkseen sieltä mukaansa perintöruhtinaan, ja
miltei Ludvig XIV:n linnan ikkunain alla ottaneet haltuunsa ensimäisen
tallimestarin.
Tuo seikkailija järjesti nyt miehensä ja kyytihevosensa kuntoon
yllättääkseen Stanislauksen ja viedäksensä hänet mukanaan. Mutta yritys
tuli ilmi itse toimeenpanon aattona. Useat osanottajista pääsivät
pakoon, muutamia otettiin vangiksi. He eivät tietysti voineet
odottaakaan, että heitä kohdeltaisiin sotavankeina, vaan rosvoina.
Mutta rankaisemisen asemesta Stanislaus tyytyi lausumaan heille
muutamia hyväsydämisiä moitteita; vieläpä hän antoi heille rahaakin,
jotta he voisivat tulla toimeen, ja osoitti tällä jalomielisyydellään,
että hänen kilpaveljellään Augustilla oli todella täysi syy pelätä
häntä.
Sillä välin Kaarle lokakuussa 1718 lähti toisen kerran valloittamaan
Norjaa. Hän oli niin hyvin järjestänyt kaikki toimenpiteensä, että
toivoi kuudessa kuukaudessa pääsevänsä mainitun kuningaskunnan
herraksi. Hän tahtoi mieluummin valloittaa lumen ja jään peittämiä
kallioita talvisen kylmyyden keskellä, mikä Ruotsissakin, jossa ilmasto
on lauhkeampi, tappaa eläimiä, kuin riistää kauniit saksalaiset
maakuntansa vihollistensa käsistä. Hän näet toivoi, että hänen uusi
liittonsa tsaarin kanssa antaisi hänelle kohdakkoin tilaisuuden ottaa
takaisin kaikki nuo maakunnat; sitäkin enemmän viehätti hänen
kunniaansa riistää voittoisalta viholliselta kokonainen kuningaskunta.
Tistedal-joen suussa, lähellä Juutinraumaa, Bohusin ja Ansion välillä,
sijaitsee tärkeä ja luja Fredrikshaldin linnoitus, jota pidettiin
Norjan avaimena. Kaarle ryhtyi piirittämään sitä joulukuussa. Pakkasen
kohmetuttamat sotilaat voivat tuskin ollenkaan kaivaa kovasti
jäätynyttä maata; tuntui kuin olisi avattu juoksuhautaa johonkin
kallioon. Mutta ruotsalaiset eivät voineet kieltäytyä työstä nähdessään
etunenässänsä kuninkaan, joka jakoi vaivat heidän kanssaan. Milloinkaan
ei Kaarle ollut kokenut kovempaa. Hänen kahdeksantoista vuoden ajan
vaivaloisissa töissä karaistunut ruumiinsa oli niin vahvistunut, että
hän nukkui Norjassa keskellä talvea paljaalla kentällä joko oljilla tai
laudalla, vain viittaansa kääriytyneenä, saamatta siitä vahinkoa
terveydelleen. Monet hänen sotamiehistänsä kaatuivat kylmästä
kuoliaaksi vartiopaikalleen; toiset taas, puolipaleltuneina nähdessään
kuninkaansa kärsivän heidän laillansa, eivät rohjenneet valittaa.
Joku aika ennen tätä sotaretkeä hän oli Skoonessa kuullut puhuttavan
eräästä Johansdotter nimisestä naisesta, joka muka oli elänyt useita
kuukausia nauttimatta muuta ravintoa kuin vettä. Koska hän koko
elämänsä ajan oli koettanut kestää mitä äärimmäisimpiä rasituksia,
joita ihmisluonto voi sietää, niin hän nytkin tahtoi koettaa, kuinka
kauan hän voisi sortumatta kestää nälkää. Hän vietti viisi päivää
syömättä ja juomatta. Kuudennen aamuna hän ratsasti kaksi penikulmaa ja
poikkesi sitten Hessenin prinssin luo, missä söi tukevasti, tuon
viisipäiväisen pidättyväisyyden häntä ollenkaan heikontamatta tai
vankan aterian häntä rahtuakaan haittaamatta noin pitkän paaston
perästä.
Kun hänellä oli moinen rautainen ruumis, jota hallitsi niin rohkea ja
kaikissa tilanteissa niin järkähtämätön mieli, oli hän peräti
vaarallinen vastustaja kaikille naapureilleen.
Joulukuun 11:ntenä, Pyhän Andreaan päivänä, hän kello yhdeksän
illalla lähti tarkastamaan juoksuhautaa. Kun linnoituksen kanssa
yhdensuuntainen kaivanto ei ollut hänen mielestään tarpeeksi edistynyt,
näytti hän sangen tyytymättömältä. Ranskalainen insinööri Mégret, joka
johti piiritystöitä, vakuutti hänelle, että linnoitus valloitettaisiin
kahdeksassa päivässä. "Saammepahan nähdä", sanoi kuningas ja jatkoi
töiden tarkastelua insinöörin kanssa. Hän pysähtyi erääseen paikkaan,
jossa yhdyskäytävä leikkasi suorassa kulmassa saartokaivantoa. Tässä
hän asettui polvilleen vallin sisärinnettä vasten, nojaten
kyynärpäillään rintasuojukseen, ja jäi siihen hetkiseksi katselemaan
työmiehiä, joka jatkoivat juoksuhaudan kaivamista tähtien tuikkeessa.
Pienimmätkin seikat ovat tärkeitä, kun on puhe sellaisen miehen kuin
Kaarle XII:n kuolemasta. Niinpä minun täytyykin ilmoittaa, että se
keskustelu, jonka niin monet kirjailijat ovat kertoneet tapahtuneen
kuninkaan ja insinööri Mégretin kesken, on täysin perätön. Seuraavassa
kerron, miten asian laita saamieni tietojen mukaan todella oli.
Kuningas oli asettanut melkein puolet ruumiistaan alttiiksi erään
vihollisen tykkipatterin tulelle, joka oli suunnattu juuri sitä
kulmausta kohti, jossa hän parhaillaan oli. Hänen luonaan oli tällöin
vain kaksi ranskalaista: toinen oli hänen ajutanttinsa Siquier, taitava
ja tarmokas mies, joka jo Turkinmaalla oli ruvennut hänen
palvelukseensa ja oli erityisesti kiintynyt Hessenin prinssiin, toinen
oli mainittu insinööri Mégret. Vihollisen tykistö ampui heitä
kartesseilla, ja kuningas, joka muita enemmän paljasti itseänsä, oli
sentähden enimmin alttiina vaaralle. Muutamia askeleita taempana oli
kreivi Schwerin, joka komensi juoksuhaudassa. Kaartinkapteeni kreivi
Posse ja ajutantti Kaulbars ottivat juuri vastaan hänen määräyksiään.
Samassa Siquier ja Mégret näkivät Ruotsin kuninkaan raskaasti
huokaisten vaipuvan rintasuojusta vasten. Kun he ehtivät paikalle, oli
hän jo kuollut. Puolen naulan kuula oli osunut hänen oikeaan ohimoonsa
ja tehnyt siihen kolmen sormen levyisen reiän. Hänen päänsä oli
vaipunut rintasuojukselle, vasen silmä oli painunut sisään, oikea oli
ajautunut kokonaan ulos kuopastaan.
Hän oli kuollut heti haavoittuessaan; kuitenkin hänellä, kesken
äkillistä loppuaankin, oli vielä ollut voimaa vaistomaisella liikkeellä
laskea kätensä miekankahvaan, ja tässä asennossa hän oli vieläkin.
Tämän nähdessään sanoi Mégret, joka oli omituinen ja välinpitämätön
ihminen: "Kas niin, näytelmä on lopussa, käykäämme aterialle!" Siquier
riensi heti ilmoittamaan kreivi Schwerinille tapahtumasta. He päättivät
yhdessä salata sotamiehiltä kuninkaan kuoleman, kunnes Hessenin prinssi
saisi siitä tiedon.
Ruumis käärittiin harmaaseen vaippaan; Siquier pani tekotukkansa ja
hattunsa vainajan päähän; ja siten kannettiin Kaarle kapteeni
Carlsbergin nimellä joukkojen keskitse, jotka näkivät kuolleen
kuninkaansa kulkevan ohi, aavistamatta, että se oli hän.
Prinssi määräsi heti, ettei kukaan saanut lähteä leiristä, ja käski
vartioida kaikkia Ruotsiin vieviä teitä, saadakseen aikaa ryhtyä
toimiin, jotta kruunu joutuisi hänen puolisonsa päähän ja Holsteinin
herttua, joka myös voisi vaatia sitä, syrjäytettäisiin valtaistuimelta.
Siten kuoli kolmenkymmenenkuuden ja puolen vuoden ikäisenä Ruotsin
kuningas Kaarle XII, saatuaan kokea sekä suurinta onnea että kovinta
onnettomuutta ja antamatta hetkistäkään edellisen veltostuttaa tai
jälkimmäisen järkyttää itseään. Melkein kaikki hänen tekonsa, yksinpä
hänen yksityiselämänsäkin piiriin kuuluvat, ovat poikenneet kauas
todennäköisyydestä. Hän on kenties ainoa ihminen ja tähän saakka ainoa
kaikista kuninkaista, joka oli vailla erinäisiä inhimillisiä
heikkouksia; mutta samalla hän kohotti kaikki sankarin hyveet
sellaiseen liiallisuuteen, jossa ne ovat yhtä vaarallisia kuin
vastakkaiset paheet. Hänen lujuutensa, itsepäisyydeksi muuttuneena,
tuotti hänelle onnettomuudet Ukrainassa ja pidätti häntä viisi vuotta
Turkinmaalla; hänen anteliaisuutensa kasvoi tuhlaukseksi ja tuhosi
Ruotsin; hänen uljuutensa yltyi uhkarohkeudeksi ja oli syynä hänen
kuolemaansa; hänen oikeudentuntonsa viekoitteli hänet joskus julmuuteen
saakka, ja viimeisinä vuosina hänen arvovaltansa ylläpitäminen läheni
sortovaltiutta. Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi ainoa olisi
voinut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet
onnettomuutta hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään
kimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön kuin järkevä.
Hän oli ensimäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja,
haluamatta suurentaa valtioitaan; hän tahtoi voittaa valtakuntia,
voidakseen lahjoittaa ne pois. Hänen kunniaan, sotaan ja kostoon
kohdistuva intohimonsa esti häntä olemasta hyvä valtiomies, mitä
ominaisuutta ei ole koskaan nähty puuttuvan valloittajalta. Ennen
taistelua ja voiton jälkeen hän oli täynnä vaatimattomuutta, tappion
jälkeen täynnä lujuutta. Hän oli ankara muita samoin kuin itseäänkin
kohtaan ja piti alamaistensa vaivoja ja henkeä yhtä vähässä arvossa
kuin omaansakin, ollen enemmän ainoalaatuinen kuin suuri mies, enemmän
ihmeteltävä kuin jäljiteltävä. Hänen elämästään tulee kuninkaitten
oppia, kuinka paljon rauhallinen ja onnellinen hallitus kohoaa niin
suuren maineen yläpuolelle.
Kaarle XII:lla oli edullinen ja jalomuotoinen vartalo, sangen kaunis
otsa, suuret lempeyttä säteilevät sinisilmät ja hyvin muodostunut nenä;
mutta kasvojen alaosa oli epämiellyttävä ja liiankin usein alituisen
naurun rumentama, joka lähti vain huulista; hänellä ei ollut juuri
ollenkaan partaa eikä tukkaa. Hän puhui perin vähän ja vastasi useinkin
ainoastaan tuolla tavaksi tulleella hymyllään. Hänen pöydässään
noudatettiin mitä syvintä hiljaisuutta. Luonteensa taipumattomuudesta
huolimatta hän oli säilyttänyt sen arkuuden, jota nimitetään vääräksi
häveliäisyydeksi. Keskustelu olisi saattanut hänet hämille, koska hän
oli omistautunut kokonansa työhön ja sotaan eikä ollut koskaan oppinut
tuntemaan seuraelämää.
Turkkilaisten luona oloonsa saakka hän oli lukenut ainoastaan
Caesarin kommentarioita ja Aleksanteri Suuren historiaa; kuitenkin hän
kirjoitti itsekin muutamia mietelmiä sodasta ja sotaretkistään vuosina
1700-1709. Hän tunnusti sen ritari de Folardille ja sanoi hänelle
kadottaneensa asianomaisen käsikirjoituksensa Pultavan onnettomana
päivänä.
Jotkut ovat tahtoneet tehdä tästä ruhtinaasta etevän matemaatikon;
epäilemättä hän olikin sangen teräväjärkinen; mutta se todistus, joka
tuodaan esiin muka osoituksena hänen matemaattisista tiedoistaan, ei
ole kovin sitova. Hän näet tahtoi muuttaa tavan laskea kymmenittäin ja
ehdotti sijaan luvun 64, koska se sisälsi samalla kertaa sekä kuution
että neliön, oli jaollinen kahdella ja lopuksi purkautui ykkösiksi.
Tämä aate todisti vain, että hän rakasti kaikessa eriskummaisuutta ja
vaikeutta.
Mitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, niin täytynee, vaikkapa
ruhtinaiden mielipiteet eivät saa vaikuttaa muihin ihmisiin ja vaikkapa
niin vähäoppisen hallitsijan kuin Kaarlen katsantokannalla ei voi olla
mitään merkitystä näissä asioissa, kuitenkin tyydyttää niin tässä
seikassa kuten kaikessa muussakin niiden ihmisten uteliaisuutta, jotka
tarkkaavaisesti ovat seuranneet kaikkea, mikä koskee tätä ruhtinasta.
Minä olen saanut tietää häneltä, joka on ollut pääasiallisena
lähteenäni tähän historiaan, että Kaarle XII oli harras luterilainen
v:een 1707 saakka. Tällöin hän näki Leipzigissä kuuluisan filosofin
Leibnitzin, joka ajatteli ja puhui vapaasti ja joka oli jo useampaan
kuin yhteen ruhtinaaseen istuttanut vapaat mielipiteensä. En tosin
usko, että Kaarle ennätti, kuten on väitetty, ammentaa tältä
filosofilta, jolla oli kunnia keskustella vain neljännestunnin verran
hänen kanssaan, välinpitämättömyyttä luterilaisuutta kohtaan. Fabrice,
joka seitsemän vuotta yhtä mittaa seurusteli tuttavallisesti Kaarlen
kanssa, on kertonut minulle, että kuningas, oleskellessaan joutilaana
Turkissa, missä hän näki useita eri uskontoja, tuli uskonnollisesti
kylmäkiskoisemmaksi.
Myös La Motraye vahvistaa tämän tiedon "Matkoissaan". Samoin luulee
myöskin kreivi de Croissy, kuten hän onkin sanonut minulle monesti,
että tämä ruhtinas säilytti aikaisemmista uskomuksistaan vain uskon
täydelliseen ennaltamääräykseen, mikä uskonkappale miellytti hänen
rohkeuttaan ja oikeutti hänet menettelemään hurjapäisesti. Tsaarilla
oli samantapaiset mielipiteet uskonnosta ja kaitselmuksesta, mutta hän
puhui niistä usein, sillä hän keskusteli kaikista asioista
tuttavallisesti suosikkiensa kanssa, ja Kaarleen verrattuna hänellä oli
enemmän tietoja filosofiassa ynnä kaunopuheisuuden lahja.
En voi jättää tässä mainitsematta erästä parjausta, joka liiankin usein
uudistuu ruhtinaiden kuoleman yhteydessä, kun ilkeät tai herkkäuskoiset
ihmiset aina väittävät, että heidät on joko myrkytetty tai
salamurhattu. Niinpä tällöin Saksassakin levisi huhu, että juuri
Siquier itse oli surmannut Ruotsin kuninkaan. Tämä kelpo upseeri oli
kauan aivan epätoivoinen moisen parjauksen vuoksi. Puhellessaan asiasta
kerran kanssani hän lausui aivan näillä sanoilla: "Olisin kylläkin
voinut tappaa Ruotsin kuninkaan, mutta kunnioitukseni tätä sankaria
kohtaan oli niin suuri, etten olisi uskaltanut tehdä sitä, vaikkapa
olisin tahtonutkin."
Tiedän kyllä, että Siquier itse on antanut aiheen tähän surkeaan
syytökseen, johon monet ruotsalaiset vieläkin uskovat. Hän tunnusti
minulle itse, että hän kerran Tukholmassa ankarassa kuumetaudissa oli
huutanut tappaneensa Ruotsin kuninkaan, ja että hän eräässä
kuumekohtauksessa oli avannut ikkunan ja julkisesti pyytänyt armoa
kuninkaanmurhan vuoksi. Kun hän sitten parannuttuaan sai kuulla, mitä
hän sairaana oli puhunut, oli hän ollut kuolemaisillaan tuskasta.
En tahtonut julkaista tätä juttua hänen eläessänsä. Näin hänet vähän
ennen hänen kuolemaansa ja voin vakuuttaa, että hän mieluummin olisi
antanut tappaa itsensä tuhat kertaa Kaarle XII:n puolesta kuin tappaa
hänet. Jos hän olisi ollut syypää moiseen rikokseen, olisi se tietysti
johtunut halusta palvella sillä jotakuta valtaa, joka epäilemättä olisi
palkinnut häntä siitä runsaasti. Mutta hän kuoli sangen köyhänä
Ranskassa ja tarvitsi ystäviensä avustustakin. Jolleivät nämä järkisyyt
riitä, niin muistettakoon, että se kuula, joka osui Kaarle XII:nteen,
ei voinut mahtua pistoliin, ja että Siquier olisi voinut ampua tuon
katalan kuulan ainoastaan pukunsa alle piilotetusta pistolista.[46]
Kuninkaan kuoltua lakkautettiin Fredrikshaldin piiritys; kaikki muuttui
kuin silmänräpäyksessä. Ruotsalaiset, joita heidän ruhtinaansa maine
enemmän masensi kuin ilahdutti, ajattelivat nyt vain kuinka saisivat
aikaan rauhan vihollistensa kanssa ja voisivat omassa maassaan supistaa
sitä rajatonta yksinvaltaa, jonka väärinkäyttöä parooni Görtz oli
antanut heidän kokea.
Säädyt valitsivat vapaasti kuningattarekseen Kaarle XII:n sisaren,
prinsessa Ulriikka Eleonooran, ja pakoittivat hänet juhlallisesti
luopumaan kaikista kruununperimisoikeuksista; hän sai sen vain kansan
suostumuksesta. Kerta toisensa jälkeen hän lupasi ja vannoi, ettei hän
koskaan yrittäisi palauttaa mielivaltaista hallitusta. Myöhemmin hän
uhrasi kuninkuuden arvoaseman aviollisen rakkauden hyväksi,
luovuttamalla kruunun puolisolleen, ja sai säädyt valitsemaan tämän
prinssin, joka nousi valtaistuimelle samoilla ehdoilla kuin hän.
Parooni Görtz vangittiin heti Kaarlen kuoltua, ja Tukholman senaatti