Kaarle XII:n historia - 02

valtionsa että naapuriensa maat. Pian hän oppi saksankielen, jota
sitten puhui aina yhtä hyvin kuin äidinkieltänsä. Seitsenvuotiaana hän
jo osasi pidellä hevosta. Rasittavat harjoitukset, joihin hän oli
mieltynyt ja jotka ilmaisivat hänen sotaisia taipumuksiaan, karkaisivat
ja voimistuttivat jo varhain hänen ruumiinrakennustaan, niin että se
voi kestää vaivoja ja rasituksia, joihin hänen luonteensa veti häntä.
Vaikkakin hän lapsena oli hellämielinen, oli hän samalla tavattoman
itsepäinen. Ainoa keino taivuttaa häntä oli hänen kunnianhimonsa
kiihoittaminen; kunnia oli se sana, jolla hänet sai suostumaan
kaikkeen. Hän tunsi vastenmielisyyttä latinaa kohtaan, mutta heti kun
hänelle sanottiin, että Puolan ja Tanskan kuninkaat ymmärsivät sitä,
hänkin oppi sitä pian ja siinä määrin, että myöhemminkin elämässään
kykeni sitä puhumaan. Samaa keinoa käyttämällä koetettiin saada hänet
oppimaan ranskaa, mutta hän väitti itsepäisesti, ettei hän koskaan
elämässään aikonut käyttää mainittua kieltä, eipä edes Ranskan
lähettilästen kanssa, jotka eivät mitään muuta kieltä osanneet.
Niin pian kuin hän oli jossakin määrin perehtynyt latinaan, annettiin
hänen kääntää Quintus Curtiusta; hän tunsikin tätä kirjaa kohtaan
mieltymystä, jonka vaikutti paljoa enemmän sen sisällys kuin sen tyyli.
Kun opettaja, joka selitti hänelle tätä kirjailijaa, kysyi häneltä,
mitä hän ajatteli Aleksanterista, vastasi prinssi: "Tahtoisinpa tulla
hänen kaltaisekseen." -- "Mutta", sanottiin hänelle, "hän pääsi vain
kolmenkymmenen kahden vuoden ikäiseksi". -- "Ah", virkkoi prinssi,
"eikö siinä ole ikää kylliksi sille, joka on valloittanut
kuningaskuntia". Näitä vastauksia ei jätetty saattamatta hänen isänsä,
kuninkaan, tietoon, joka huudahti: "Kas siinä lapsi, josta tulee
enemmän kuin minusta ja joka menee pitemmälle kuin suuri Kustaa." --
Eräänä päivänä hän kuninkaan huoneessa katseli huvikseen kahta
maantieteellistä karttaa, joista toinen esitti erästä turkkilaisten
keisarilta valloittamaa Unkarin kaupunkia, toinen taas Liivinmaan
pääkaupunkia Riikaa, minkä maakunnan ruotsalaiset olivat jo sata vuotta
sitten valloittaneet. Unkarilaisen kaupungin karttapiirroksen alle oli
kirjoitettu Jobin kirjasta otetut sanat: "Herra antoi, herra otti,
kiitetty olkoon Herran nimi!" -- Luettuaan nuo sanat nuori prinssi otti
heti liidun ja kirjoitti Riian asepiirroksen alle: "Jumala antoi sen
minulle, perkele ei voi sitä minulta ottaa." [Kaksi Ruotsissa ollutta
Ranskan lähettilästä on kertonut minulle tämän tapauksen. -- _Voltairen
huomautus_.]
Sitten tuo hillitön luonne jo hänen lapsuutensa vähäpäisimmissäkin
teoissa toi monesti ilmi piirteitä, jotka ovat ominaisia harvinaisille
hengille ja antavat aavistaa, mitä heistä kerran tulee.
Yksitoista-vuotiaana hän kadotti äitinsä. Tämä ruhtinatar kuoli, niin
väitetään, sairauteen, jonka hänelle oli tuottanut hänen puolisonsa
menettelyn aiheuttama murhe ja ne ponnistukset, joilla hän oli
koettanut sitä peitellä. Kaarle XI oli näet suurelta osalta alamaisiaan
riistänyt heidän omaisuutensa eräänlaisen oikeusistuimen avulla, jolla
oli nimenä Selvityskamari.[6] Suuri joukko tämän kamarin häviöön
saattamia kansalaisia, aatelismiehiä, kauppiaita, tilanomistajia,
leskiä ja orpoja täytti Tukholman kadut ja kokoontui joka päivä linnan
portille päästämään ilmoille hyödyttömiä valituksiaan. Kuningatar
avusti noita onnettomia kaikella omaisuudellaan. Hän antoi heille
rahansa, jalokivensä, huonekalunsa, jopa pukunsakin. Kun hänellä ei
enää ollut mitään annettavaa, heittäytyi hän itkien puolisonsa
jalkoihin, rukoillen häntä säälimään omia alamaisiaan. Mutta kuningas
vastasi hänelle tylysti: "Rouva, me olemme ottaneet Teidät
puolisoksemme antamaan meille lapsia eikä antamaan meille neuvoja." --
Tästä lähtien kerrotaan hänen kohdelleen kuningatarta ankaruudella,
joka joudutti hänen kuolemaansa.
Kuningas kuoli neljä vuotta myöhemmin 42 vuoden ikäisenä, hallittuaan
37 vuotta, juuri kun Saksan valtakunta, Espanja ja Hollanti
toiselta puolen ja Ranska toiselta olivat jättäneet riitansa hänen
ratkaistavakseen ja hän jo oli ryhtynyt välittämään rauhaa näiden
valtojen kesken.
Hän jätti viisitoista-vuotiaalle pojalleen perinnöksi ulkonaisesti
lujan ja kunnioitetun valtaistuimen, köyhät, mutta sotaisat ja
kuuliaiset alamaiset ja kykenevien ministerien hoitamat raha-asiat
hyvässä kunnossa.
Valtaistuimelle noustessaan Kaarle XII ei ainoastaan ollut Ruotsin ja
Suomen rajaton ja rauhallinen valtias, vaan hän hallitsi myös
Liivinmaata, Karjalaa ja Inkerinmaata; hän omisti lisäksi Wismarin ja
Viborgin ynnä Rügenin ja Saarenmaan saaret, lisäksi kauneimman puolen
Pommeria sekä Bremenin ja Werdenin herttuakunnan. Kaikki nämä esi-isien
valloitukset olivat pitkällisen omistuksen johdosta ja Münsterin ja
Olivan juhlallisten -- ruotsalaisten aseiden aiheuttaman pelon
ylläpitämien -- rauhansopimusten voimasta lujasti hänen kruununsa
hallussa. Hänen isänsä välityksellä alettu Rijswijkin rauha saatiin
päätökseen pojan avulla. Siten hän heti hallituksensa alussa esiintyi
Euroopan rauhanvälittäjänä.
Ruotsin lakien mukaan tulee kuningas viidentoista vanhana
täysikäiseksi. Mutta kaikessa omavaltainen Kaarle XI määräsi
jälkisäädöksessään poikansa tulemaan täysikäiseksi vasta
kahdeksantoista-vuotiaana.[7] Tällä määräyksellään hän suosi äitinsä --
Holsteinin prinsessan Hedvig Eleonooran, Kaarle X:n lesken --
kunnianhimoisia suunnitelmia. Tämän ruhtinattaren julistutti hänen
poikansa, kuningas, hänen pojanpoikansa, nuoren kuninkaan, holhoojaksi
ja valtakunnan hallitsijattareksi yhdessä viiden korkean virkamiehen
neuvoston kanssa.
Hallitsijatar oli jo poikansa Kaarle XI:n hallitessa ottanut osaa
valtion asioihin. Hän oli jo iäkäs, mutta hänen kunnianhimonsa, joka
oli suurempi kuin hänen voimansa ja neronsa, saattoi hänet toivomaan,
että hän vielä kauan saisi nauttia vallan makeutta pojanpoikansa
ollessa kuninkaana. Sentähden hän niin paljon kuin mahdollista loitonsi
tätä hallitustoimista. Nuori prinssi kulutti aikansa metsästyksellä tai
sotaväen katselmuksilla; joskus hän itse otti osaa joukkojen
harjoituksiin. Moiset huvitukset näyttivät olevan vain luonnollisena
seurauksena hänen ikäkautensa vilkkaudesta. Hänen käytöksessään ei
ilmennyt mitään sellaista, joka olisi voinut saattaa hallitsijattaren
levottomaksi; päinvastoin oli ruhtinatar hyvillään siitä, että muka
moisten harjoitusten suomat huvitukset tekisivät pojan kykenemättömäksi
mihinkään vakavaan toimintaan, joten hän saisi hallita sitä kauemmin.
Eräänä marraskuun päivänä, samana vuonna, jona hänen isänsä oli
kuollut, hän piti useiden rykmenttien katselmusta, seurassaan
valtaneuvos Piper. Kuningas näytti vaipuneen syviin mietteisiin.
"Rohkenenko tiedustaa", sanoi Piper hänelle, "mitä Teidän
Majesteettinne miettii niin vakavasti?" -- "Ajattelen", vastasi
prinssi, "tuntevani, että olen kyllin arvokas johtamaan näitä kelpo
miehiä, ja tahtoisin etteivät enemmän he kuin minäkään olisi naisen
käskettävissä". -- Piper käytti heti tilaisuutta onnensa ja
menestyksensä turvaamiseen. Hänellä itsellään ei ollut kyllin
arvovaltaa uskaltaakseen ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen kuin
hallitsijattaren poistamiseen vallasta ja kuninkaan julistamiseen
täysikäiseksi. Niinpä hän esittikin tämän tehtävän kreivi Aksel
Sparrelle, joka oli tulinen mies ja halusi päästä korkeampaan asemaan.
Sparre uskoi häntä, otti kaikki huolekseen ja puuhasi kuitenkin vain
Piperin hyväksi. Holhoojahallituksen neuvosherrat saatiin pian asian
puolelle, sillä he tiesivät, että he jouduttaessaan suunnitelman
perille viemistä samalla voittaisivat kuninkaan suosion.[8]
Niinpä he menivätkin miehissä kuningattaren luo esittämään ehdotustaan.
Tämä ei ollut odottanut moista julistusta. Valtiosäädyt olivat silloin
koossa, ja holhoojahallituksen jäsenet esittivät niille asian. Yksikään
ääni ei noussut vastustamaan. Kysymys kehittyi edelleen niin nopeasti,
ettei sitä mikään voinut pidättää. Jo kolmen päivän kuluttua siitä, kun
Kaarle XII oli toivonut saavansa hallita, säädyt siirsivät hallituksen
hänelle.
Kuningattaren mahti ja arvovalta loppui heti. Hän vietti sittemmin
yksityiselämää, joka sopi paremmin hänen iälleen kuin luonteelleen.
Kuningas kruunattiin seuraavan joulukuun 24 päivänä. Hän saapui
Tukholmaan ratsastaen hopeakenkäisellä raudikolla, valtikka kädessä ja
kruunu päässä, koko kansan riemuhuutojen kaikuessa, joka aina palvoo
kaikkea uutta ja suurin toivein tervehtii jokaista nuorta ruhtinasta.
Upsalan arkkipiispalla oli oikeus toimittaa voitelu ja kruunaus; se
onkin hänellä miltei ainoa etuoikeus enää jälellä niistä monista, joita
hänen edeltäjänsä olivat itselleen anastaneet. Voideltuaan prinssin
tavanomaisin menoin hän piti nyt käsissään kruunua pannakseen sen hänen
päähänsä, mutta Kaarle tempasi sen arkkipiispan käsistä ja kruunasi
itse itsensä, katsellen ylpeästi kirkonmiestä. Väkijoukko, johon
kaikkinainen suuruuden näkö vaikuttaa valtavasti, osoitti remuavaa
suosiotaan kuninkaan teon johdosta. Vieläpä nekin, jotka enimmin olivat
saaneet huokailla hänen isänsä mielivallan alla, viehättyivät
ylistämään tuota pojan rohkeutta, joka oli enteenä heidän vastaisesta
orjuudestaan.[9]
Yksinvaltiaaksi päästyään Kaarle antoi luottamuksensa ja valtion asiain
johdon valtaneuvos Piperille, josta kohta tuli hänen pääministerinsä,
joskin itse nimi häneltä puuttui. Muutamia päiviä myöhemmin kuningas
korotti hänet kreiviksi, -- Ruotsissa hyvin korkea arvo eikä mikään
tyhjä arvonimi, joka voidaan ottaa muitta mutkitta kuten Ranskassa.
Kuninkaan hallituksen alkuaika ei synnyttänyt hänestä mitään
suosiollista käsitystä; näytti siltä kuin hän olisi ollut enemmän
kärsimätön kuin arvollinen hallitsijaksi pääsemään. Tosin hänellä ei
ollut mitään vaarallisia taipumuksia, mutta hänen menettelyssään näkyi
kuitenkin pelkkää nuoruuden intoilua ja itsepäisyyttä. Hän näytti
huolimattomalta ja korskealta. Hovissa olevat vieraat lähettiläät
pitivät häntä jopa vallan keskinkertaisena kykynä ja kuvailivat hänet
sellaiseksi hallitsijoilleen. Ruotsissa oli hänestä sama käsitys.
Kukaan ei tuntenut hänen luonnettaan; hän itsekään ei tuntenut sitä,
ennenkuin myrskyt, jotka äkkiä puhkesivat pohjoismaissa, soivat hänen
piileville lahjoilleen tilaisuuden kehittyä.
Kolme mahtavaa ruhtinasta, tahtoen käyttää hyväkseen hänen tavatonta
nuoruuttaan, suunnitteli miltei samanaikaisesti hänen tuhoaan.
Ensimäinen oli Tanskan kuningas Fredrik IV, hänen serkkunsa; toinen oli
Saksin vaaliruhtinas, Puolan kuningas August; kolmas ja vaarallisin oli
Venäjän tsaari Pietari Suuri. On tarpeellista ensin selvitellä näiden
sotien alkuaihe, jotka ovat saaneet aikaan niin suuria mullistuksia, ja
alottaa Tanskasta.
Kaarle XII:n kahdesta sisaresta vanhempi oli naimisissa Holsteinin
herttuan, urhoollisen ja lempeämielisen nuoren ruhtinaan kanssa.
Tanskan kuninkaan ahdistamana herttua puolisoineen saapui Tukholmaan
heittäytymään kuninkaan turviin ja pyytämään häneltä apua, koska hän ei
ainoastaan ollut lanko vaan myös sellaisen kansan kuningas, joka
leppymättömästi vihasi tanskalaisia.
Holsteinin vanha suku, joka polveutuu Oldenburgeista, oli valittuna
päässyt Tanskan valtaistuimelle v. 1449. Pohjolan kaikki kuningaskunnat
olivat silloin vaalivaltioita; Tanska niistä pian muuttui perittäväksi.
Eräs sen kuninkaista, nimeltä Kristian III, osoitti veljeään Aadolfia
kohtaan sellaista hellyyttä tai hienotunteisuutta, jollaista ei liioin
tavata ruhtinasten kesken. Hän ei tahtonut jättää veljeään ilman
ruhtinaskuntaa, mutta hän ei voinut paloitella omaa valtiotaan. Niinpä
hän omituisella sopimuksella jakoi tämän kanssa Holstein-Gottorpin ja
Slesvigin herttuakunnat, määräten Aadolfin jälkeläiset vastedes
hallitsemaan Holsteinia yhdessä Tanskan kuningasten kanssa. Molempien
herttuakuntain tuli kuulua heille yhteisesti, eikä Tanskan kuningas
saanut tehdä Holsteinissa mitään muutoksia herttuaa kuulematta, eikä
herttua puolestaan kuninkaan suostumuksetta.
Tämä kummallinen yhteys, jollaisesta kuitenkin jo oli nähty esimerkki
samassa suvussa muutamien vuosien aikana, oli sitten miltei 80 vuotta
alituisten riitojen aiheena tanskalaisen ja holstein-gottorpilaisen
sukuhaaran kesken. Kuninkaat näet koettivat aina sortaa herttuoita ja
herttuat taas päästä riippumattomiksi. Viimeiselle herttualle oli
sellainen yritys maksanut sekä vapauden että hallitusvallan. Molemmat
hän oli saanut takaisin v. 1689 Altonan neuvotteluissa Ruotsin,
Englannin ja Hollannin välityksellä, jotka olivat taanneet sopimuksen
toimeenpanon. Mutta koska ruhtinasten välinen sopimus useinkaan ei ole
muuta kuin välttämättömyyteen alistumista siihen asti kunnes vahvempi
voi masentaa heikomman, niin nytkin riita leimahti kiihkeämpänä kuin
koskaan ennen Tanskan uuden kuninkaan ja nuoren herttuan välillä.
Herttuan ollessa Tukholmassa tanskalaiset jo ryhtyivät vihollisuuksiin
Holsteinin alueella ja liittyivät salaisesti Puolan kuninkaaseen,
nöyryyttääkseen itse Ruotsin kuninkaan.
Fredrik August, Saksin vaaliruhtinas, jota ei abbé de Polignacin
kaunopuheisuus ja valtiotaito eikä Augustin kilpailijan Contin prinssin
suuret avut olleet voineet estää tulemasta kaksi vuotta aikaisemmin
valituksi Puolan valtaistuimelle, oli tunnettu yhtä paljon tavattomista
ruumiinvoimistaan kuin urhoollisuudestaan ja hienosta aististaan ja
käytöksestään.
Hänen hovinsa oli Euroopan loistoisin Ludvig XlV:n hovin jälkeen. Ei
koskaan ole ollut ruhtinasta, joka olisi ollut ylevämielisempi ja
anteliaampi ja osannut niin viehättävästi tarjota lahjansa. Hän oli
ostanut puolet Puolan aateliston äänistä ja saanut toisen puolen
väkisin saksilaisen sotajoukon marssittamisella maahan. Hän arveli
vastakin tarvitsevansa joukkojansa, pysyäkseen vankemmin
valtaistuimella, mutta niiden pitämiseen Puolassa tarvittiin jokin
tekosyy. Niinpä hän määräsikin ne hätyyttämään Ruotsin kuningasta
Liivinmaalla, seuraavain asiain johdosta.
Liivinmaa, Pohjolan kaunein ja viljavin maakunta, oli muinoin kuulunut
Saksalaiselle ritarikunnalle. Venäläiset, puolalaiset ja ruotsalaiset
olivat sittemmin kiistelleet sen omistamisesta. Ruotsi oli sen
anastanut melkein sata vuotta sitten, ja se oli vihdoin juhlallisesti
luovutettu sille Olivan rauhassa.
Kuningas Kaarle XI ei alamaisiansa kohtaan osoittamassaan ankaruudessa
ollut suinkaan säästänyt liiviläisiäkään. Hän oli riistänyt heiltä
heidän etuoikeutensa ja osan heidän perintötiluksiaan. Liivin aatelisto
lähetti Patkulin, joka surkealla kuolemallaan sittemmin saavutti
surullisen kuuluisuuden, saattamaan maakunnan valitukset valtaistuimen
eteen. Hän haastoi hallitsijalleen kunnioittavasti, mutta samalla
voimakkaasti ja sillä miehekkäällä kaunopuheisuudella, jonka
onnettomuus rohkeuteen yhtyneenä puhujalle antaa. Mutta kuninkaat
katsovat moisia julkisia puheita liiankin usein vain tyhjiksi
juhlamenoiksi, joita on tapana suvaita, niistä sen enempää
välittämättä. Kuitenkin Kaarle XI, joka osasi teeskennellä, milloin ei
jättäytynyt vihastuksensa valtaan, taputti lempeästi Patkulia olalle
sanoen: "Te olette puhunut isänmaanne puolesta kelpo miehen tavoin.
Minä kunnioitan Teitä siitä. Jatkakaa!" -- Mutta muutamia päiviä
myöhemmin hän antoi julistaa Patkulin syypääksi majesteettirikokseen ja
tuomita sellaisena kuolemaan. Patkul, joka oli piiloutunut, pakeni
tiehensä. Hän vei suuttumuksensa Puolaan ja pääsi siellä kuningas
Augustin puheille. Kaarle XI oli kuollut, mutta Patkulin tuomio ja
tämän viha pysyivät voimassa. Hän esitti Puolan hallitsijalle, miten
olisi helppoa valloittaa Liivinmaa: sen väestö oli muka epätoivoissaan
valmis pudistamaan yltänsä Ruotsin ikeen, ja kuninkaana oli lapsi, joka
oli kykenemätön puolustamaan itseään.
Tämän kehoituksen otti mieluisasti korviinsa sellainen ruhtinas, jota
moinen valloitus oli jo kauan houkutellut. Kruunajaisissaan oli August
luvannut tehdä kaikkensa voittaakseen takaisin ne maakunnat, jotka
Puola oli kadottanut. Hän arveli nyt hyökkäämällä Liivinmaahan voivansa
miellyttää puolalaisia ja lujentaa valtaansa; mutta hän pettyi
kummassakin luulossaan, niin todenmukaisilta kuin ne hänestä
näyttivätkin. Kohta olikin kaikki valmista äkilliseen hyökkäykseen; ei
katsottu edes tarpeelliseksi turvautua sodanjulistuksen tyhjään
muodollisuuteen tai manifestiin. -- Samaan aikaan sakenivat pilvet myös
Venäjän taholta. Sen silloinen hallitsija ansaitsee jälkimaailman
huomion.
Pietari Aleksejevitsh, Venäjänmaan tsaari, oli jo saanut pelottavan
nimen sillä taistelulla, jossa hän oli voittanut turkkilaiset v. 1697,
ja Asovin valloituksella, joka avasi hänelle Mustanmeren herruuden.
Mutta hän tahtoi hankkia "suuren" nimen paljoa hämmästyttävämmillä
teoilla kuin voitoilla. Moskovan valta eli Venäjä käsitti jo tällöin
pohjoisosan Aasiaa ja Eurooppaa, ulottuen Kiinan rajoilta Puolan ja
Ruotsin tienoille saakka, 1,500 penikulman laajuisena. Mutta tämä
ääretön maa oli ennen tsaari Pietaria melkein tuntematon muulle
Euroopalle; moskovalaiset olivat vähemmän sivistyneitä kuin
meksikolaiset Cortezin valloitusretkien aikana. Ollen jo synnyltään
yhtä raakojen herrain orjia kuin he itsekin olivat, he olivat
vajonneina tietämättömyyteen, kaikkien taiteiden puutteeseen ja edes
tuntematta näitä puutteita, mistä oli seurauksena kaiken teollisuuden
lamaannus. Vanha, pyhänä pidetty laki kielsi kuolemanrangaistuksen
uhalla lähtemästä maasta ilman patriarkan suostumusta. Tämä laki joka
oli säädetty ehkäisemään heiltä tilaisuutta ikeensä painon tuntemiseen,
miellyttikin tuota kansaa, joka tietämättömyytensä ja kurjuutensa
pohjattomuudessa halveksi kaikkea liikeyhteyttä vieraiden kansain kera.
Moskovalaisten ajanlasku alkoi maailman luomisesta. Viime vuosisadan
alussa he jo laskivat 7207 vuotta, kykenemättä lähemmin selvittämään
tämän laskutavan syntyä. Heidän vuotensa ensimäinen päivä sattui meidän
syyskuumme 13 päiväksi. Tämän järjestelmän perustukseksi he esittivät
olevan todennäköistä, että Jumala oli luonut maailman syksyllä, siis
sinä vuodenaikana, jolloin maan hedelmät ovat kypsiä. Siten heidän
näennäinenkin tietämyksensä oli karkea erehdys: kukaan heistä ei
aavistanut, että Moskovan syksy voisi olla vastakkaisen ilmanalan
maassa kevät. Ei ole pitkälti aikaa siitä kun Moskovan rahvas tahtoi
polttaa Persian lähettilään sihteerin, joka oli ennustanut
auringonpimennyksen. He eivät tunteneet edes numeromerkkejä;
luvunlaskuunsa he käyttivät pieniä metallilankaan pujotettuja kuulia.
Muuta luvunlaskutapaa ei tunnettu edes missään veronkantovirastossa tai
tsaarin rahastossa.
Heidän uskontonsa oli ja on vieläkin sama kuin kreikkalaisten
kristittyjen, mutta täynnä taikauskoisia menoja, joihin he olivat sitä
lujemmin kiintyneet, kuta mielettömämpiä ne olivat ja kuta raskaammin
niiden ies painoi heitä. Harvat moskovalaiset uskalsivat syödä
kyyhkysiä, koska Pyhä Henki on kuvattu kyyhkysen muodossa. He
noudattivat säännöllisesti neljää paastoa vuodessa eivätkä Kaarle XII:n
historia tänä kieltäymyksen aikana rohjenneet nauttia munia tai maitoa.
Jumala ja pyhä Nikolaus olivat heidän palvontansa esineinä ja näiden
jälkeen lähinnä tsaari ja patriarkka. Viimemainitun mahti oli yhtä
rajaton kuin kansan tietämättömyys. Hän julisti kuolemantuomioita ja
määräsi mitä julmimpia rangaistuksia, eikä hänen tuomiostaan voinut
vedota. Kahdesti vuodessa hän teki ratsastusretken, koko papistonsa
saattaessa häntä juhlallisin menoin, ja kansa heittäytyi maahan
kaduilla aivan kuin tataarit suuren Lamansa edessä.
Rippi oli käytännössä, mutta vain suurinten rikosten sattuessa; silloin
synninpäästö näytti heistä tarpeelliselta, mutta katumus ei. He
uskoivat pappiensa siunauksen voimasta olevansa puhtaat Jumalan edessä.
Niinpä he, tuntematta omantunnon soimauksia, saattoivatkin suoraan
ripistä mennä varastamaan ja murhaamaan, ja se, mikä muille
kristityille on pidättäjänä, oli heille rohkaisuna vääryyden tekoon. He
arkailivat juoda maitoa paastopäivänä, mutta perheenisät, papit, vaimot
ja tyttäret tulivat juhlapäivinä juovuksiin paloviinasta. Kuten
muualla, niin tässäkin maassa kyllä väiteltiin uskonnosta; suurin
riitakysymys koski sitä, tuliko maallikkojen tehdä ristinmerkki
kahdella vai kolmella sormella. Muuan Jakob Nursuff oli edellisen
hallituksen aikana tämän riitakysymyksen johdosta nostattanut
Astrakanissa kapinan. Olipa kiihkoilijoitakin kuten noiden
sivistyneiden kansain keskuudessa, missä kaikki ovat olevinaan
jumaluusoppineita; ja Pietari, joka aina ajoi oikeuden julmuuteen
saakka, poltatti roviolla muutamia noista kurjista, joita sanottiin
vosko-jesuiitoiksi.
Lisäksi oli tsaarilla avarassa valtakunnassaan paljon muitakin
alamaisia, jotka eivät edes olleet kristittyjä. Niinpä ovat tataarit,
jotka asuvat Kaspianmeren ja Asovinmeren länsirannikolla,
muhamettilaisia; siperialaiset, ostjakit ja samojedit, jotka asuvat
Jäämeren puolella, olivat raakalaisia, toiset epäjumalain palvojia,
toisilla taas ei ollut minkäänlaista käsitystä jumalasta. Heidän
keskuuteensa sijoitetut ruotsalaiset sotavangit olivat kuitenkin
tyytyväisempiä heidän kuin vanhain moskovalaisten tapoihin.
Pietari Aleksejevitshin kasvatus oli omiaan vielä lisäämäänkin tämän
maailmanosan raakalaisuutta. Hänen luonteensa oli sentään saanut hänet
pitämään muukalaisista, ennenkuin hän edes tiesikään, missä määrin nämä
voisivat olla hänelle hyödyksi. Le Fort, kuten tietty, oli ensimäinen
apulainen, jota hän käytti muuttaaksensa Venäjän muodon. Hänen mahtava
neronsa, jota raakalaiskasvatus oli siihen saakka kahlinnut, kehittyi
nyt miltei yhdellä iskulla. Hän päätti olla ihminen, hallita ihmisiä ja
luoda uuden kansan. Ennen häntä olivat useat ruhtinaat kieltäytyneet
kruunusta siihen liittyvien velvollisuuksien rasittavan taakan vuoksi,
mutta kukaan ei ollut luopunut kruunusta oppiakseen ensin kunnollisesti
hallitsemaan. Juuri niin teki Pietari Suuri.
Hallittuaan tuskin kaksi vuotta[10] hän jätti Venäjän v. 1698 ja
matkusti varsin jokapäiväisen salanimen suojassa Hollantiin, ollen
olevinaan tuon samaisen Le Fortin palvelija, jonka hän toimitti
ylimääräisenä lähettiläänä Hollannin yleis-eduskunnan luo.
Saavuttuaan Amsterdamiin hän kirjoittautui Intian amiraliteetin
kirvesmiesten luetteloihin ja työskenteli muiden kirvesmiesten tavoin
laivaveistämössä. Työnsä lomassa hän opiskeli sellaisia matematiikan
haaroja, jotka voivat olla ruhtinaalle hyödyksi, nimittäin
linnoitustaitoa, purjehdusoppia ja asemapiirroksien laatimista. Hän
kävi työläisten työhuoneissa ja tutki kaikenlaisia teollisuuslaitoksia;
mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Täältä hän lähti Englantiin,
jossa täydensi tietojaan laivanrakennustaidossa; palasi sitten
Hollantiin ja tarkasteli kaikkea, josta voi olla hyötyä hänen
maallensa. Vihdoin hän kahden vuoden matkojen ja tehtävien jälkeen,
joihin kukaan muu ihminen paitsi hän ei olisi halunnut alistua, palasi
Venäjälle, vieden sinne mukanaan muun Euroopan taidot.
Kaikenlaisia taitureita seurasi häntä sinne joukoittain. Ensimäistä
kertaa nähtiin suuria venäläisiä laivoja Mustallamerellä, Itämerellä ja
Atlantilla. Moskovan hökkelien keskelle kohosi säännöllisesti ja
kauniisti rakennettuja taloja. Hän perusti oppilaitoksia, akatemioita,
kirjapainoja, kirjastoja; kaupunkien olot järjestettiin; puvut ja tavat
muuttuivat vähitellen, joskin työläästi. Venäläiset oppivat asteittain
tuntemaan, mitä tarkoitetaan seuraelämällä. Itse taikauskokin väheni,
patriarkan arvo lakkautettiin. Tsaari julistautui itse uskonnon
päämieheksi. Tämä viime yritys, joka jollekulle vähemmän itsevaltiaalle
ruhtinaalle olisi maksanut valtaistuimen ja hengen, onnistui miltei
vastuksetta ja takasi hänelle kaikkien muiden uudistuksien
menestymisen.
Nöyryytettyään tietämättömän ja raa'an papiston hän uskalsi yrittää sen
sivistämistä, vaikkapa siten olikin pelättävä, että se uudelleen kävisi
vaaralliseksi, mutta hän uskoi olevansa kyllin mahtava pelätäkseen enää
heitä. Hän antoi opettaa filosofiaa ja teologiaa niissä harvoissa
luostareissa, jotka olivat jäljellä. Tosin tämä teologia vieläkin
muistutti sitä raakalaisuuden aikaa, josta Pietari Aleksejevitsh oli
vapauttanut isänmaansa. Muuan luotettava henkilö on vakuuttanut minulle
olleensa läsnä eräässä julkisessa väittelyssä, jossa tahdottiin saada
selville, oliko tupakanpoltto syntiä. Vastaaja väitti, että
paloviinasta luopuminen oli luvallista, mutta ei tupakanpoltto, koska
muka Pyhä kirja sanoo, että se, mikä tulee ulos ihmisen suusta,
saastuttaa hänet, mutta ei suinkaan se, mikä menee sinne sisään.
Munkit eivät olleet tyytyväisiä näihin uudistuksiin. Tuskin oli tsaari
perustanut kirjapainoja, kun he käyttivät niitä hyväkseen hänen
parjaamisessaan. He painattivat, että hän oli Antikristus, ja
todistelivat väitettään sillä, että hän ajatti parran eläviltä ja
akatemiassaan antoi leikellä kuolleita. Mutta eräs toinen munkki, joka
tahtoi kiivetä onneen, väitti kirjan vääräksi ja todisti, ettei Pietari
voinut olla Antikristus, koska luku 666 ei sisältynyt hänen nimeensä.
Häväistyskirjan tekijä teilattiin, mutta vastakirjan laatija
korotettiin Rjäsanin piispaksi.
Venäjän uudistaja on muun muassa säätänyt erään viisaan lain, joka
saattaa häpeään monet sivistyneet valtiot. Se näet kielsi ketään
valtion virkamiestä tai porvariksi asettunutta taikka varsinkaan
alaikäistä menemästä luostariin.
Tämä ruhtinas käsitti, kuinka on tärkeätä estää sellaisia alamaisia,
jotka voivat olla hyödyksi, jättäytymästä joutilaisuuteen, samoin kuin
sellaisia määräämästä vapaasti itsestään, jotka ikänsä vuoksi eivät
vielä saaneet määrätä vapaasti omaisuudestaankaan. Kuitenkin munkkien
oveluus osaa joka päivä kiertää tätä ihmisyyden hyväksi laadittua
lakia, ikäänkuin munkeilla todellakin olisi hyötyä siitä, että maansa
kustannuksella kansoittavat luostareja.
Tsaari ei Turkin sulttaanien tavoin ainoastaan alistanut kirkkoa
valtion määräysvaltaan, vaan myös vielä suurempana valtiomiehenä
hävitti janitshaarien tapaisen sotaväen. Sen, mitä ottomaanit ovat
turhaan koettaneet tehdä, hän suoritti vähässä ajassa: hän hajoitti
moskovalaiset janitshaarit, nimeltä streltsit, jotka pitivät tsaareja
holhouksessaan. Tähän sotaväkeen, jota sen herrojen täytyi pelätä
enemmän kuin naapurien, kuului noin kolmekymmentätuhatta jalkamiestä,
joista toinen puoli majaili Moskovassa, toinen hajallaan rajaseuduilla.
Jokaisella streltsillä oli palkkaa vain neljä ruplaa vuodessa, mutta
heidän etuoikeutensa ja väärinkäytöksensä korvasivat sen heille
runsaasti. Pietari muodosti kohta yhden komppanian muukalaista väkeä ja
kirjoittautui siihen itsekin, pitämättä arvolleen alentavana aloittaa
uraansa rummunlyöjänä ja palvella siitä asteittain ylöspäin, jotta
kansa saisi hänestä hyvän esimerkin. Vähitellen hän kohosi upseeriksi.
Hiljaisuudessa hän järjesteli uusia rykmenttejä, ja vihdoin,
tuntiessaan olevansa kuriin tottuneiden joukkojen käskijä, hän
lakkautti streltsit, jotka eivät uskaltaneet panna vastaan.
Ratsuväki oli miltei samanlainen kuin vieläkin on Puolan ratsuväki ja
kuin muinoin oli Ranskan, silloin kun Ranskan kuningaskunta oli pelkkä
rykelmä läänityksiä. Venäläiset aatelismiehet varustautuivat ratsain
omalla kustannuksellaan ja taistelivat ilman kuria, joskus ilman muita
aseita kuin sapeli tai nuolikotelo, kykenemättä noudattamaan komentoa
ja siis myöskään voittamaan.
Pietari Suuri opetti heidät tottelemaan omalla esimerkillään ja
ruumiinrangaistuksien avulla, sillä hän itse palveli tavallisena
sotamiehenä ja alempana upseerina ja rankaisi tsaarina ankarasti
pajareja eli aatelismiehiä, jotka väittivät aateliston etuoikeutena
muka olevan palvella valtiota ainoastaan oman tahtonsa mukaan. Hän
järjesti säännöllisen tykistöjoukon ja otti kirkoista viisisataa kelloa
kanuunain valamiseen. Hänellä olikin v. 1714 jo tuhatkolmesataa
metallikanuunaa. Samoin hän muodosti rakuunajoukon, mikä aselaji
hyvin soveltui venäläisten luonteeseen ja heidän hevostensa
pienikokoisuuteen: Venäjällä on nykyään (v. 1738) kolmekymmentä hyvin
varustettua rakuunarykmenttiä, tuhat miestä kussakin.
Myöskin husaarit hän on järjestänyt Venäjälle. Vieläpä hän lopuksi
perusti insinöörikoulun tuohon maahan, jossa kukaan ennen häntä ei
tuntenut edes mittausopin alkeita.
Hän itse oli kelpo insinööri, mutta erityisesti hän kunnostautui
kaikissa meriasiain taidoissa, ollen oivallinen laivakapteeni, taitava